Kotkan kynnet ja työvoimapula

Stanfordin yliopiston Pulitzer-palkittu historioitsija David M. Kennedy käytti hiljattain Aspen Ideas Festivals -tapahtumassa, johon kokoontui eri alojen huippuvaikuttajia etupäässä Yhdysvalloista keskustelemaan ajankohtaisista asioista, erittäin mielenkiintoisen puheenvuoron. Hän tarkasteli yhtä USA:n tämän hetken polttavimmista poliittisista ongelmista, nimittäin siirtolaisuutta, ja hivenen yllättäen teki sen toisen polttavan kysymyksen eli Yhdysvaltain aseellisen voiman kautta.

Kennedyn pointti oli, että sodankäynnistä on tullut amerikkalaisille päätöksentekijöille liian helppoa ja halpaa. Vaikka nykyinen armeija on kooltaan alle prosentin USA:n toisessa maailmansodassa peliin heittämistä voimista, on se historiallisessa vertailussa tappavuudeltaan ja tuhovoimaltaan ylivertainen. Puolustusministeriön budjetti, mukaan lukien Irakin ja Afganistanin operaatiot, on alle neljä prosenttia bruttokansantuotteesta, kun se toisessa maailmansodassa oli neljänkymmenenen tienoilla. "Tämä tarkoittaa todellisuudessa sitä, että pystymme käyttämään historian tappavinta voimaa ilman, että meille tulisi edes hiki, ilman, että meidän tarvitsisi asettaa kovinkaan kovia vaatimuksia inhimillisen voimamme tai taloutemme resursseille", totesi Kennedy. Tästä asiantilasta on loogisesti seurannut sodankäyntiin liittyvän poliittisen vastuun keveneminen ja aseellisen voiman käytön kynnyksen aleneminen.

Asiaan liittyy hyvin mielenkiintoinen epäsuhta, joka avaa puhuttelevan näkökulman siirtolaiskysymykseen. 42 prosenttia USA:n armeijan tämän hetkisistä alokkaista edustaa etnisiä ja rodullisia vähemmistöryhmiä. Koko amerikkalaisväestöstä ikähaarukassa 18-24 vuotta lähes 50 prosenttia ihmisistä on saanut college-tasoista koulutusta. USA:n armeijassa saman ikähaarukan vastaava luku on, uskokaa tai älkää, vain 6.5 prosenttia! USA:n kansallista turvallisuutta henkensä kaupalla puolustava keskimääräinen rivisotilas on siis peruskoulutaustainen vähemmistön edustaja. Kennedyn mukaan se, että amerikkalaisten enemmistö on näin sysännyt yhteisön fyysisesti vaarallisimmat tehtävät sen vähäosaisimpien hoidettaviksi, on pidemmällä aikavälillä vakava uhkatekijä amerikkalaisen demokratian terveydelle.

Yleistyksissään pitää tietysti aina olla varovainen, mutta katsoisin USA:n armeijan tilanteen olevan kansallisesti omaleimainen oire paljon laajemmasta, länsimaisia yhteiskuntia ylipäätäänkin koskettavasta, kehityksestä. Yleisen koulutustason jatkuvasti noustessa on yhä vaikeampaa löytää ihmisiä fyysisesti raskaisiin, vähän koulutusta vaativiin ja heikosti palkattuihin töihin. Yhdysvallat luopui pakollisista kutsunnoista 1970-luvulla, ja sen jälkeen armeijan on pitänyt kilpailla nuoresta väestä muiden koulutuksentarjoajien ja ammattiväylien kanssa. Palkkavertailussa suhteessa muihin vähemmän vaarallisiin ammatteihin amerikkalaisen rivisotilaan ura ei todellakaan näytä houkuttelevalta, sillä sotilaan peruspalkka on suurin piirtein sama kuin pikaruokaravintoloiden aloituspalkat. Kun minimipalkka tällä hetkellä on 5.05 dollaria tunnilta, alle kahden vuoden kokemuksella varustetun sotilaan tuntipalkka on 6.03 dollaria.

Kun Suomessa puhutaan työvoimapulasta, uskoakseni puhutaan juuri tästä samasta ilmiöstä, eikä mistään suurien ikäluokkien eläköitymisen synnyttämästä yleisestä työmarkkinoiden alipaineesta. Suuret ikäluokat syntyivät 1945-1950, ja eniten lapsia syntyi vuosina 1946 (106.000), 1947 (108.000, Suomen historian suurin lapsiluku) ja 1948 (107.000). Keskimääräinen eläköitymisikä Suomessa on 59 vuotta, jonka mukaan vuosina 1945-1950 syntyneestä 619.000 ihmisestä on tämän vuoden loppuun mennessä siirtynyt eläkkeelle 310.000 eli 50 prosenttia. Näin ollen on turhaa puhua suurten ikäluokkien "lähenevästä" eläkkeelle siirtymisestä. Muutos on meneillään tässä ja nyt, ja puolet suurten ikäluokkien jättämistä työsuhteista pitäisi olla haettavana tai jo täytetty. Vaan onko näkynyt?

Ns. kohtaannon todellinen ongelma onkin siinä, että aika, elinkeinorakenne ja talouden vaatimukset ovat ajaneet ohi suuresta osasta niitä työpaikkoja, jotka suurten ikäluokkien jäljiltä avautuu. Uutta työvoimaa kaivataan nimenomaan savisiin juoksuhautoihin, olivat ne sitten todellisia tai metaforisia. Sellainen pieni ongelma asiassa kuitenkin on, että koko koulutuspolitiikkamme perustuu tämän asian kieltämiseen. Toisin sanoen ihmisille pyritään luomaan illuusio siitä, että he korkean koulutuksen kautta voisivat pelastautua etulinjan luotien vinkunalta (jälleen metaforisesti) rintamalinjojen taakse siisteihin, turvattuihin ja ainakin kohtuullisesti palkattuihin sisätöihin.

Jos oikein ilkeäksi skeptikoksi haluaisi heittäytyä, voisi heittää ilmoille senkin kysymyksen, että olivatko työmarkkinat sen laajuisina kuin me ne opimme suurten ikäluokkien aktiivisimman työvaiheen aikana tuntemaan, osaksi pelkkä poliittinen rakennelma massojen tyytyväisinä ja puuhakkaina pitämiseksi? Kun nämä vuosien 1945-1950 massat nyt saadaan siirretyksi eläkkeelle, on tullut aika päivittää työvoiman kysyntä oikealle, 50.000 ihmisen verran pienempiä "vuosiluokkia" vastaavalle tasolle. Samat vertailuluvut pätevät tietysti myös lainsäädäntötyössä esimerkiksi sosiaaliturvan muutoksista ja uudistuksista päätettäessä. Vuonna 1947 syntyi 108.168 suomalaista, vuonna 1973 vain 56.787. Lisäksi tilastot osoittavat 59-vuotiaiden äänestävän aktiivisemmin kuin 33-vuotiaiden. Jos olisit vaalikannatuksen varassa elävä poliitikko, kumpaa ryhmää potkaisisit päähän, jos tilanne niin vaatisi? Numerot vaikuttavat poliittisen vastuun painavuuteen ja ikävien ratkaisujen kohdentamiseen meillä aivan samalla rautaisella logiikalla kuin Yhdysvalloissakin.

Kyselyn tulokset

Parin viikon mittaiseksi venähtänyt "viikon kysely" tuotti mielenkiintoista tietoa tämän blogin lukijoiden suhtautumisesta urheiluun ja dopingiin. Turhat illuusiot urheilusta reippaiden ja rehellisten punaposkisten nuorukaisten viattomana puuhasteluna vaikuttavat monelta matkan varreella karisseen. Lahden 2001 tapahtumien jälkikaikuja voi nähdä siinäkin, että monen mielestä koko kysymys urheilun uskottavuudesta on turha. Suuri osa olisi valmis lopettamaan touhun sponsoroimisen verovaroilla. Alkavat olla tämän metsän petäjät (heh heh) aika lahonneita kansallisen identiteetin rakennuspuiksi.

Lahti 2001, Kaisa Varis, Ville Tiisanoja... Miten katsot nimekkäiden suomalaisurheilijoiden doping-käryjen vaikuttavan Suomen urheilun uskottavuuteen?

1. Turhaa jeesustelua, kaikki käyttävät, miksemme siis mekin?
25 ääntä (38 %)

2. Kärynneet ovat yksittäistapauksia, muut ovat puhtaita.
15 ääntä (23 %)

3. Taitaa olla suurimmalla osalla suomalaishuippuja suonet kanyyliä pullollaan, pistettäisiin nekin rahat kulttuuriin.
10 ääntä (15 %)

4. Ei voisi vähempää kiinnostaa.
9 ääntä (14 %)

5. Aivan sama, urheilu on kansakunnan syöpä joka tapauksessa.
7 ääntä (11 %)

Ääniä yhteensä 66.

Budapest palaa

Yleensä rauhallinen sukulaiskansamme unkarilaiset ovat vetäneet paprikan nenäänsä ja ryhtyneet mellakoimaan oikein kunnolla. Tuhansia ihmisiä on jo usean päivän ajan kerääntynyt Budapestin kaduille osoittamaan mieltään pääministeri Ferenc Gyurcsanya vastaan. Myös oppositiopuolueet ovat vaatineet herran eroa. Näin tulista csárdásia ei pustalla olekaan veivattu sitten kommunismin romahduksen. Mielenosoittajat sytyttivät autoja palamaan, ottivat yhteen poliisien kanssa ja pyrkivät väkivalloin sisään valtiollisen televisioaseman tiloihin. Zoltanien heitellessä kiviä ikkunoihin poliisi vastasi vesitykein ja kyynelkaasulla sekä mellakkapoliisien ratsuosastoilla.

Rähinän lähtöpisteenä oli julkisuuteen vuotanut taltiointi Gyurcsanyn oman sosialistipuolueensa kokouksessa pitämästä puheesta, joka oli lievästi sanoen erikoinen ja varomaton. Alatyylisyyksien ja kiroilun täyttämässä vuodatuksessaan Gyurcsany ylsi poliittisessa inhorealismissaan sfääreihin, joita yleensä tapaa vasta katkeroituneiden vallasta syrjäytettyjen poliitikkojen muistelmista. Normaalit retoriset kiiltokuvakikkailut ja ontto sanahelinä loistivat poissaolollaan, kun Gyurcsany pyrki piiskaamaan kaadereihinsa edessä olevan talousreformin vaatimaa kovapintaisuutta ja kylmyyttä. Hän maalasi politiikasta äärimmäisen raadollisen kuvan loppumattomana petosten, valehtelun ja aatteelisen huoraamisen ketjuna. Hän tunnusti suoraan valehdelleensa sekä edellisen hallituskauden että sen päättäneen vaalikampanjan aikana salatakseen suurelta yleisöltä asioiden todellisen, lähes katastrofaalisen laidan.

Alla käännös pisimmästä puheotteesta, jonka netistä löysin. Ajatelkaapa vaikka Matti Vanhasta tai Paavo Lipposta antamassa samanlaista todistusta hallituskaudestaan ja kampanjataktiikoistaan. Tony Halmeelta tällaistä läppää kyllä voisikin lähteä, mutta ei kyllä vastuunalaisilta poliitikoilta. Ei tule ihan heti Suomen poliittisesta historiasta mieleen mitään vastaavaa. Toisaalta Gyurcsanyn politiikan todellisuudesta antama koruton kuva on puhutteleva. Tällaistako se ylevä "yhteisten asioiden hoito" sitten todellisuudessa on? Joka tapauksessa Gyurcsanyn puheen varsinainen kärki, eli kipeiden taloudellisten reformien välttämättömyys, meni valehtelun näin avoimesta tunnustamisesta raivostuneelta yleisöltä koko lailla ohi.

Kommunistisen puolueen nuorisojärjestöissä poliittisen kasvatuksensa saanut Gyurcsany siirtyi 1990-luvulla yrityselämän palvelukseen ja keräsi siellä miljoonaomaisuuden. Erityisesti oppositiopiirit ovat liittäneet hänen nimensä myös rahanpesuun ja muihin hämäriin liiketoimiin. Hän on aikaisemminkin tullut puhuneeksi julkisuudessa sellaista, mitä hän on saanut myöhemmin katua, kuten esimerkiksi helmikuussa 2005 vitsaillessaan Saudi-Arabian jalkapallomaajoukkueesta terroristikoplana. Gyurcsany sai hyvää harjoitusta poliittisten skandaalien hoidossa Ateenan olympialaisten aikaan kesällä 2004 toimiessaan urheilusta vastaavana ministerinä, kun sekä moukarinheiton kultamitalisti Adrian Annus että kiekonheiton voittanut Robert Fazekas yrittivät laistaa kisan jälkeisen dopingtestin ja tuomittiin kilpailukieltoon. Saa nähdä, miten Gyurcsany selviää nostamastaan myrskystä.


Jos olen teille rehellinen, voin sanoa että olemme täynnä epäilyksiä. Että itsevarmuuden takaa löytyy tuskaa ja ahdistusta. Voin kertoa teille tasan tarkkaan ettei kaikki, mitä teemme, suinkaan ole täydellistä...

Viime kuussa teimme minkä voimme. Edeltävinä kuukausina teimme salassa kaiken mikä oli mahdollista, varmistaen, etteivät paperit valmistelemistamme asioista päätyisi julkisuuteen vaalikampanjan viimeisinä viikkoina.

Säilytimme salaisuuden, vaikka tiesimme ja tekin tiesitte, että jos vaalivoitto tulee, meidän on vakavasti käytävä työhön ja ettei meillä koskaan aiemmin ole ollut sellaista ongelmaa.

Viime kesän jälkeen olemme varjelleet poliittista yksimielisyyttämme ja, taustalla, ammatillista poliittista yhtenäisyyttämme lujemmin kuin milloinkaan viime vuosina...

Ei ole paljoa valinnanvaraa. Sitä ei ole, koska olemme mokanneet. Emme vähän vaan paljon. Mikään maa Euroopassa ei ole mokannut yhtä pahasti kuin me. Se voidaan selittää. Olemme ilmiselvästi koko ajan valehdelleet viimeisen puolentoista tai kahden vuoden ajan. Oli täysin selvää, että se mitä sanoimme, ei ollut totta.

Olemme ylittäneet maan mahdollisuudet siinä määrin, ettemme voineet aiemmin käsittää, että sosialistien ja liberaalien yhteishallituksesta tulisi mitään. Ja sillä välin emme itse asiassa tehneet yhtään mitään neljään vuoteen. Emme mitään.

Ei voida mainita yhtään ainoata hallituksen toimenpidettä, josta voisimme olla ylpeitä, paitsi sen, että lopulta saimme hallinnon vedetyksi ylös paskasta. Ei yhtään. Jos joudumme antamaan maalle selvityksen siitä, mitä olemme tehneet kuluneen neljän vuoden aikana, mitä aiomme sanoa?

On selvää, ettei hallituksen työ etene mukavasti, viileästi tai pikkutarkasti. Ei, ei. Sitä tehdään hullun kuumeisella vauhdilla, koska emme voineet hetkeen tehdä sitä lainkaan pelosta, että se tulisi julki, ja nyt meidän täytyy tehdä sitä niin epätoivoisesti, että olemme lähes murtumispisteessä. Ja sitten lopulta olemme tuomitut kaatumaan, koska emme pysty pitämään sellaista vauhtia yllä. Tämä on tilanne. Toistaiseksi meidän on kuitenkin päästävä sopimukseen vapaiden demokraattien kanssa, koska meillä yhä on ministeriongelmia - kuten tiedätte.

Kuulkaapa. Homman nimi on se, ettei meillä lyhyellä aikavälillä ole valinnan varaa. [Finanssiministeri] Jani Veres on oikeassa. Voimme vielä jahkailla vähän aikaa mutta emme kauaa. Totuuden hetki on saapunut nopeasti.

Jumalainen sallimus, rahan paljous maailmantaloudessa, ja sadat temput, joista teidän ei tarvitse olla julkisesti tietoisia, ovat auttaneet meitä selviämään tästä hengissä. Tämä ei voi jatkua. Ei kerta kaikkiaan voi. Ja totta kai voimme pohtia pitkän aikaa, ja kauhea läjä analyysejä voidaan toteuttaa sen selvittämiseksi, millaisia vaikutuksia tällä on eri sosiaaliryhmille, sen voin sanoa.

Kaverit, emme voi jatkaa analysointia viikkokausia, emme vaan voi. Meidän on ensimmäisenä päivänä kerrottava, mitä on tehtävä sen varmistamiseksi, että mukauttaminen voidaan toteuttaa tänä vuonna ja että tietyt verotussäännökset astuvat voimaan 1 syyskuuta.

Kaverit, emme ole täydellisiä. Emme todellakaan. Emme myöskään tule olemaan. En voi sanoa teille, että kaikki järjestyy...

Se tiimi, jolle olette tämän puolen johtajuuden uskoneet, on suurin piirtein kelvollinen... se pystyy määrittelemään ohjelman. Saattaa olla olemassa toinen tiimi, joka osaa tehdä jotain muuta. Emme voi, emme kerta kaikkiaan pysty tekemään mitään enempää tai parempaa kuin tämän. Siihen emme ole kykeneväisiä.

Vaikka raataisimme itsemme näännyksiin. Teemme hienoa ja kelvollista työtä keskenämme. Meidän täytyy. En puhu Uudesta Unkarista, kehitysnäkymistä, ulkounkarilaisista, suhteesta kirkkoihin, tai muista tuhannesta asiasta, koska ne eivät ole etusijalla verrattuna isoon kuvaan.

Meillä on huomattavia, merkittäviä ja perustavaa laatua olevia ehdotuksia niihin kaikkiin. Muutamat niistä ovat yllättäviä. Mutta verrattuna kokonaisuuteen, mikä meidän on itsemme päätettävä, tämä ei ole tärkeintä. Uudistus tai epäonnistuminen. Ei ole mitään muuta. Ja kun sanon epäonnistuminen, puhun Unkarista, vasemmistosta, ja hyvin rehellisesti sanottuna, teistä ja myös minusta...

Toistan tämän vain kerran: on hienoa olla politiikassa. Fantastista. On hienoa johtaa maata. Henkilökohtaisesti olen pystynyt käymään läpi viimeiset puolitoista vuotta, koska yksi asia on inspiroinut ja kannustanut minua eteenpäin: mahdollisuus palauttaa vasemmiston usko itseensä, usko siihen, että se pystyy suoriutumaan asioista ja voittamaan. Että vasemmiston ei tarvitsee painaa päätään tässä pirun maassa. Että sen ei tarvitse paskantaa housuihinsa [oppositiojohtaja] Viktor Orbanin tai oikeiston edessä, ja että sen pitäisi oppia mittaamaan itseään suhteessa maailmaan pikemminkin kuin heihin.

Tämä antoi minulle uskon siitä, että savotta on vaivan väärti. Se oli hieno asia. Rakastin sitä. Se oli elämäni kohokohta. Nyt usko kumpuaa siitä, että olen tekemässä historiaa. En historian kirjoja varten, niistä en piittaa paskaakaan. En välitä tippaakaan siitä mainitaanko meidät tai minut henkilökohtaisesti niissä. En tippaakaan.

Tulemmeko tekemään jotain suurta? Tulemmeko sanomaan, piru vie, ne tulivat, jotka uskalsivat ja jotka eivät jääneet miettimään sitä, kuka hoitaisi matkakulut, paskat niistä. Ne tulivat, jotka eivät välittäneet siitä, saisivatko he paikan lääninhallituksessa, koska he ymmärsivät tässä saatanan maassa olevan kyse jostain muusta. He pystyvät ymmärtämään, että on vaivan väärti olla poliitikko täällä 2000-luvun alussa, koska me voimme luoda erilaisen maailman. Vain tästä syystä. Elannon voi tienata monella tavalla.

Tiedän, että minun on helppo sanoa näin. Minä tiedän. Älkää enää jauhako siitä minulle. Kuitenkin tämä on ainoa syy, miksi tämä vaiva kannattaa nähdä. Oli vähällä tuhoutua, kun minun oli viimeisen puolentoista vuoden aikana teeskenneltävä, että homma oli meillä hallussa.

Päinvastoin, valehtelimme aamut, päivät ja illat. En halua enää jatkaa sitä. Joko teemme sen ja meillä on siihen sopivat ihmiset, tai sitten toiset tekevät sen. En ikinä anna sellaista haastattelua, jonka jälkeen eroaisimme riidoissa. En koskaan. En tule koskaan vahingoittamaan Unkarin vasemmistoa. En koskaan.

Blogilla vaikutusvaltaa ja ystäviä?

Voiko bloggaamisella vaikuttaa johonkin asiaan, vai onko pikemminkin kyse ajanvietteestä tai jonkin sorttisesta itsensä paljastelun tarpeesta? Maailmassa on joidenkin arvioiden mukaan tällä hetkellä jo yli 40 miljoonaa blogia, ja määrä kasvaa yhdellä joka sekunti! Blogosfäärin eli blogien muodostaman virtuaalisen sosiaalisen verkoston koko tuplaantuu kerran puolessa vuodessa. Joka päivä julkaistaan 1.2 miljoonaa uutta postausta eli noin 50.000 joka tunti. Englannin internetissä nauttiman valta-aseman huomioiden on yllättävää, että blogien hallitseva kieli on japani (37 % kaikista blogeista) ja englanti vasta toinen (31 %). Se ei ehkä enää ole niin yllättävää, että kolmantena tulee kiinan kieli (15 %).

Suurista luvuista huolimatta esimerkiksi Yhdysvalloissa vain kuusi prosenttia internetin käyttäjistä lukee blogeja. Suomessa luulisin luvun pyörivän jossain 10-15 prosentin välillä. Internetin sisällöstä blogit ovat kuitenkin nopeimmin kasvava alalaji, ja tämää pitää huolen siitä, että blogeja lukevien internetin käyttäjien suhteellinen osuus tulee kasvamaan. Edellyttäen tietysti, että Google ja muut hakukoneet rinnastavat blogit muihin internet-sivuihin. Jokin aika sitten kun liikkui sellaisiakin huhuja, että Google olisi muuttamassa hakutoimintojaan niin, että blogit esitettäisiin täysin omana erillisenä ryhmänään. Perusteluna tähän olisi ollut juuri se, että blogipostausten määrä kasvaa niin valtavaa vauhtia, että pian hakutulosten ensimmäisten parinkymmenen osuman joukkoon ei paljon muuta mahtuisikaan.

Hesarissa taannoin julkaistussa kolumnissa (en enää muista kuka kirjoitti, joku vakitoimittajista kuitenkin) verrattiin blogosfääriä globaaliin virtuaaliseen alkuillan ravintolapöytään, jossa valtava joukko nousuhumalaisia huutaa toistensa päälle ja kuvittelee kaikkien olevan kiinnostuneita juuri heidän jutuistaan. Iltasanomien päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä taas joskus kirjoitti maailman hukkuvan internetin valtavan kasvun myötä "paskaan" eli käyttöarvoltaan kyseenalaisten tai kelvottomien sähköisten mielipidekirjoitusten tulvaan. Kun em. kasvulukuja miettii, voi todeta tällaisen huolen olevan ainakin ymmärrettävä.

On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi Googlen PageRank-toiminto rankkaa sivustot niille tulevien linkkausten määrän ja näiden linkkausten painoarvon kautta. Toisin sanoen sivu päätyy hakutuloslistalla sitä korkeammalle, mitä enemmän siihen on linkkejä sellaisilta sivuilta, joihin itseensä on paljon linkkejä. Tämä mekanismi takaa sen, että esimerkiksi suurten yritysten ja virallisten instituutioiden sivut tulevat kyllä jatkossakin pärjäämään blogeille. Toisaalta korkea rankkaus ei ole tae sivuston laadusta, ja kääntäen usein törmää surffaillessaan moniin erittäin asiantunteviin ja laadukkaisiin sivustoihin, jotka Google pistää sijoille ynnä muut.

Lukijamäärä ja PageRank eivät kerro kaikkea blogin mahdollisesta vaikuttavuudesta, sillä ainakin yhtä tärkeää on, ketkä blogiasi lukevat. Aktiivisilla internetin käyttäjillä voi olla huomattavaa vaikutusta ihmisten ajatteluun ja jopa käyttäytymiseen fyysisessä maailmassa. Esimerkiksi AOL Music –yhtiö on markkinatutkimuksissaan havainnut, että blogit voivat ratkaista uuden, läpimurtoa markkinoille yrittävän artistin kohtalon levyarvosteluillaan. Linkitysten ja sähköpostina lähetettyjen linkkien avulla blogissa julkaistut mielipiteet voivat levitä erittäin laajalle hyvinkin lyhyessä ajassa. Blogeja aktiivisesti lukevat ihmiset oppivat nopeasti tuntemaan tällaiset mielipidejohtajablogit ja seuraavat niillä julkaistuja mielipiteitä säännöllisesti. Blogilistasivustojen hakemistotoiminnoilla on nykyisin varsin helppoa etsiä blogeista hakusanoilla tietoa juuri niistä asioista, jotka itseä eniten kiinnostavat.

Vaikka Suomessa blogien vaikutus printtimediaan on kansainvälisesti vertailtuna yllättävänkin vähäistä, on se jatkuvassa kasvussa. Yhä useammin sanomalehtiä lukiessaan törmää vaikutusvaltaisina ja asiantuntevina tai muuten vaan yleistä mielenkiintoa omaavina pidetyistä blogeista poimittuihin sitaatteihin. Monet toimittajat harjoittavat virtuaalista skuupinmetsästystä ja seuraavat aktiivisesti oman erikoisalansa blogeja jo siitäkin syystä, että uusin tieto yhä useammin julkaistaan niillä.

Blogien (potentiaalisen) vaikutusvallan kasvusta kertoo tietysti sekin, että yhä useammilla poliitikoilla alkaa olla oma bloginsa. Taso kyllä on kirjavaa, mutta varsinaisia helmiäkin joukosta löytyy, kuten esimerkiksi ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvin blogit. Konkreettisimmillaan tämä poliittinen bloggaaminen on silloin, kun poliitikot käyvät blogeissaan vuoropuhelua (tai kilvanhuudantaa) päivänpolttavista kysymyksistä, kuten tapahtui esimerkiksi taannoisen prostituutiolakikeskustelun yhteydessä. Huomionarvoista on myös se, että perinteisten puolueiden ulkopuoliset uudet poliittiset järjestöt ja aatesuunnat ovat blogosfäärissä parlamentaarista painoarvoaan tuhansia kertoja paremmin edustettuina.

Harrastukseensa, oli se sitten lähes mikä tahansa, vakavasti suhtautuville blogosfäärin tarjonta alkaa jo nyt olla suorastaan ruhtinaallista. En tiedä onko kyseessä suomalaisen bloggaamisen erityispiirre, mutta itseäni ainakin on jaksanut ihmetyttää ja huvittaakin erilaisten neuleblogien valtava paljous sekä ennen kaikkea niiden massiiviset lukijamäärät. Erittäin suosittuja ovat myös erilaiset henkilökohtaisen elämän tapahtumia ja omia ajatuksia varsin suorapuheisesti ja kaunistelematta kuvailevat blogit, esimerkiksi toukokuussa aloittanut ja raketin lailla luetuimpien suomalaisten blogien joukkoon noussut Paska Nainen tilittää. Hienoista kateutta tuntien voin todeta, että Paskan Naisen täysin kiertelemättömät avautumiset yleensä hyvin tiukasti ns. omiksi asioiksi mielletyistä kysymyksistä ohittivat kävijämäärissä mm. Jokisipilän aivan heittämällä.

Työttömyys, syrjäytyneisyys ja hyödyttömyys

Runsas viikko sitten Hesarin sunnuntaidebatissa tuttu mies, Turun poliittisen historian professorin pallilta puolitoista vuotta sitten emeritukseksi eläköitynyt Jorma Kalela kirjoitti tärkeän puheenvuoron työttömyydestä ja syrjäytyneisyydestä. Viimeiset 15 vuotta enemmän historianfilosofian parissa työskennellyt julkaisi vuonna 1989 kirjan Työttömyys 1900-luvun suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa (Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989) ja on aina silloin tällöin senkin jälkeen esittänyt aihepiiristä teräviä huomioitaan. Niin myös tällä kertaa.

Jo aikaisemmin Kalela on kiinnittänyt huomiota siihen epäsuhtaan, joka vallitsee nykyisen työmarkkinatodellisuuden sekä suomalaisessa yhteiskunnassa vallalla olevien työttömyyttä koskevien ajattelutapojen välillä. Hyvin usein työtä vailla oleminen nähdään jonakin sellaisena, joka on työttömän oma syy. Hän on ajautunut tilanteeseensa joko koulutuksen hankinnassa tai aiemmissa työpaikoissa tekemiensä laiminlyöntien kautta. Toisin sanoen työtön olisi voinut välttää kohtalonsa, jos hän olisi pelannut korttinsa paremmin ja fiksummin. Ainakin äänettömällä tasolla suuri osa ihmisistä tuntuu vähintään hyväksyvän tämän ajatuksen. Uskoakseni tämä "sitä saa mitä tilaa" -ajattelumalli on suurin syy myös sille, miksi työttömyydestä ongelman mittavuudesta huolimatta ei käydä kovinkaan kiivasta yhteiskunnallista keskustelua. Työttömät itsekään tai heidän edustajansa eivät ole nousseet barrikadeille protestoimaan kohtaloaan ja vaatimaan oikeudenmukaisempaa kohtelua. Työttömyyden uskotaan olevan henkilökohtainen, ei niinkään yhteiskunnallinen ongelma.

Työmarkkinoiden kasvavasta epävarmuudesta ja sattumanvaraisuudesta huolimatta monet ihmiset mieltävät yhä persoonansa ja ihmisarvonsa nimenomaan ansiotyön kautta. Ansiotyön tekeminen luo heidän elämälleen tarkoituksen, ja ilman sitä he ajautuisivat syvään identiteettikriisiin. "Kyllä töitä tekevälle löytyy", "fiksut pärjäävät aina" ja muut vastaavat tokaisut kertovat siitä, että työpaikka nähdään palkintona omien asioiden kunnolla hoitamisesta ja ahkeruudesta, työttömyys taas rangaistuksena näiden laiminlyömisestä. Viime aikoina on julkisuudessakin puhuttu "lähiölusmuista", vailla ansiotyötä olevista ihmisistä, joilla ei ole aikomustakaan hakea työtä, vaan jotka tyytyvät raahaamaan ostarilta mäyräkoiria kotiinsa ja röhnöttävät päivät pääksytysten tasaisessa kaljapöhnässä sohvallaan.

Kalela on eri linjoilla. Hänen mukaansa termi "syrjäytynyt" tulisi korvata "syrjäytetyllä", koska suuri osa kroonisesti työttömistä on tosiasiallisesti suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tietoisesti syrjäyttämiä:

...vain harvat ovat itse vastuussa nykyisestä asemastaan. Useimmat ovat joutuneet pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle, vaikka ovat täyttäneet yhteiskunnan odotukset hankkimalla hyvän ammattitaidon. Pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle ovat joutuneet myös lukuisat useiden vuosienkin koulutuksen hankkineet, vaikkapa insinöörit, ja pitkään vaativassa ammatissa toimineet. Mikään ei viittaa syrjäyttyjen joukon katoamiseen, vaan se näyttäisi pikemminkin kasvavan tulevina vuosina.

Vaikka työmarkkinat ovat mullistuneet täysin, suomalaisten usko työhön ihmisen jalostajana ja arvon mittana istuu lujassa. Tosiasiassa työmarkkinat nykymuodossa ovat kuitenkin yksittäisen ihmisen uhrauksille ja ponnistukselle täysin sokea ja kasvoton mylly, jossa syrjäytymisuhka väijyy oravanpyörässä kovintakin vauhtia juoksevia. Kun parhaatkaan talousviisaat eivät ole osanneet ennakoida ja ennustaa makrotason heilahduksia työvoiman kysynnässä, miten siihen pystyisi yksittäinen ihminen. Ammattitaitosi saattaa vanhentua, teollisuudenalasi tuotteiden kysyntä romahtaa, sairastelut tai muut yllättävät henkilökohtaiset tapahtumat tehdä stigman kaltaisia lovia ansioluetteloosi, tehtaasi siirtää Kiinaan tai osastosi tehtävät ulkoistaa. Kuten olemme saaneet monet kerrat havaita, edes hyvät pörssikurssit eivät ole tae siitä, etteivätkö yritysrakenteen virtaviivaistamiseen ja osaamisen ydinalueihin keskittymiseen tähtäävät yt-neuvottelut voisi alkaa jo huomenna.

Jos ajattelet olevasi turvassa, petät itseäsi. Kuka tahansa on korvattavissa, eikä kenenkään työpanos ole ainutlaatuinen. Ajatus siitä, että työnantajan pitäisi olla lojaali työntekijöitään kohtaan, on kvartaalitaloudessa pelkkä muinaisjäänne. Kilometritehdas saattaa kutsua vaikka työntekijä todistaisi tarpeellisuutensa joka päivä (mitä häneltä nykyään usein nimenomaisesti vaaditaankin). Tällaisessa todellisuudessa on itsesuojeluvaiston puutetta rakentaa minäkuvansa ansiotyön pohjalle, mutta siitä huolimatta se on yhä vallitseva tapa. Naapurin nainen tai mies mielletään yhä ensimmäiseksi juuri sen kautta, mitä hän tekee työkseen. Ja ellei hän tee mitään, sitten hänen olemassaolonsa määrittyy työttömyyden kautta.

Työttömyyden välittömin negatiivinen seuraus on tietysti ansiotason lasku. Vielä rahallista kriisiä suurempia ongelmia ihmisille seuraa kuitenkin siitä hyödyttömyyden tunteesta, joka tulee työttömyyden kylkiäisenä. Yhteiskunnassamme vallitsevan arvomaailman perustuessa ansiotyön tekemiselle vaatii teräksistä itsetuntoa pitää itsensä henkisesti kasassa tilanteessa, jossa kukaan ei kaipaa työpanostasi. Jorma Ollila puhui viime viikolla presidentti Tarja Halosen järjestämässä suomalaista työtä käsitelleessä keskustelutilaisuudessa huolestuneena maamme nuorten miesten syrjäytymisestä, alkoholisoitumisesta ja rapistuvasta fyysisestä kunnosta. Huomio oli tärkeä, mutta olisi kaivannut jatkeekseen analyysiä siitä, mikä vallitsevaan tilanteeseen on johtanut. Itse väittäisin, että monilla Ollilan kuvailemista kaljaa litkivistä työttömistä nuorista miehistä tulevaisuuteen kohdistuva pessimismi on merkittävä alennustilan osatekijä. Sama pätee pitkäaikaistyöttömiin.

Kun katsoo työelämän nykytilaa, on vaikeaa lähteä kiistämään tämän pessimismin oikeutusta, vaikka ei pensselien santaan lyömistä hyväksyisikään. 1990-luvun alkupuolen lamavuosien tuhkasta nousi kilpailukyky-Suomi, jossa bruttokansantuotteella ja keskimääräisellä tulotasolla mitattuna menee taloudellisesti paremmin kuin koskaan. Keskiarvot kätkevät kuitenkin näkyvistä sen tosiasian, että samaan aikaan 200 000 ihmistä on ajautunut pysyvästi ansiotyömahdollisuuksien ulkopuolelle. Tämän arvonlisäämisen näkökulmasta hyödyttömien ihmisten armeijan lisäksi nyky-Suomesta löytyy monisatatuhantinen pätkä- ja määräaikaistyöläisten armeija, joiden elämää leimaa epävarmuus, tulevaisuuden suunnittelemisen vaikeus ja ääneen lausumaton alemmuuskompleksi suhteessa paksummalla oksalla istuviin.

Siinä ei ole mitään ihmeellistä, että ilmeisen peruuttamattomasti sivuraiteelle jämähtäneille kansalaisilleen Suomi näyttäytyy pakenevien tulevaisuushorisonttien ja lunastamatta jäävien lupausten maana. Sen sijaan se, miksi vasta elämänkaaressa työuransa alkuvaiheessa jos vielä siinäkään olevat nuorukaiset ajautuvat joukoittain vastaavaan apatiaan ja hällä-väliä-tunnelmiin, on uusi ilmiö ja oire jostain todella huolestuttavasta. En usko, että poliittisiksi lääkkeiksi tarjotut alkoholiveron nosto ja viinapullojen kylkiin liimattavat varoitustarrat riittävät parantamaan tätä pessimismiä. Kun epävarmuus viedään riittävän pitkälle, usko yhteyteen oman ponnistelun ja siitä saatavien hyötyjen välillä alkaa heiketä ja kadota kokonaankin. Mikäli jo pelkkä työllistyminen, työpaikan pysyvyydestä puhumattakaan, näyttää täysin epävarmalta kaikista koulutusponnistuksista ja aiemmasta työkokemuksesta huolimatta, on yksilön näkökulmasta jopa rationaalista toimintaa suojata itseään väistämättömiltä näyttäviltä kolhuilta ja olla näkemättä tätä vaivaa. "Paskan saa vähemmälläkin", sanoo suomalainen vulgäärisanontakin.

Suomalaisen yhteiskuntapolitiikan 2000-luvun suurimpia haasteita on luoda uskottavia positiivisia tulevaisuusvisioita vastapainoksi tälle kasvavan epävarmuuden ja ennakoimattomuuden synnyttämälle lamaannuttavalle pessimismille.