Kaunaista lärväilyä

Ihan tunsin piston sydämessäni, kun huomasin Paavo Lipposen vetäneen herneen nenäänsä dosentti Arto Luukkasen Aamulehdessä julkaistusta näkökulmakirjoituksesta. Luukkanen arvioi Nord Streamin konsultiksi ryhtymisen tahranneen Lipposen valtiomiehen auran siinä määrin, että presidenttihaaveet saa haudata. Kirjoituksesta suivaantuneena Lipponen kieltäytyi osallistumasta Tamperetalon vaalitilaisuuteen missään muodossa, edes virtuaalisesti.

Lipponen kiisti olleensa tekemisissä Gazpromin kanssa. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että Gazprom omistaa kaasuputkiyhtiö Nord Streamista 51 prosenttia. Ja Gazpromin tuottamaaa ja myymää kaasuahan varten koko tuubi rakennettiin. Lipposen kannalta asian tekee kiusalliseksi totta kai se, että Venäjän valtio on käyttänyt Gazpromia surutta ulkopoliittisena aseena. On hyvin vaikea sanoa, missä Gazprom loppuu ja Kreml alkaa. Putki muutti Itämeren strategista tilannetta luomalla perusteet Venäjän lisääntyneelle sotilaalliselle läsnäololle, ja tähän lopputulokseen Lipponen oli konsulttina myötävaikuttamassa.

Lipponen vaatii medialta itselleen arvokkaasti eläköityneen vanhemman valtiomiehen ja eminenssin kunnioitusta. Nyt hän on kuitenkin ehdolla presidentinvaaleissa, ja ehdokkaana häntä nimen omaan on käsiteltävä. Kaiken näköisiin kysymyksiin on pystyttävä vastaamaan, erityisesti presidentin valtaoikeuksiin edelleen kuuluvaan ulkopolitiikkaan liittyviin. Ollessaan ehdolla ulkopolitiikan johtajaksi Lipponen ei voi vaatia itselleen Nord Stream -asiassa mitään diplomaattista koskemattomuutta. Kansalla on oikeus tietää ja hänellä velvollisuus kertoa, mikäli hän haluaa tulla ehdokkaana vakavasti otetuksi. Kaiken lisäksi, jos asia on niin irrelevantti ja mitätön kuin Lipponen esittää, mikä siitä kertomisessa voi olla niin vaikeata?

Eilisessä Turun Sanomien kolumnissani tulin itsekin kaunaisesti lärväilleeksi Lipposen suuntaan ja vieläpä tästä samasta aiheesta. Lipponen tuskin jorinoistani piittaa, sainhan hänen pari vuotta sitten julkaistussa, todellisena savolaisen itseironian tyylinäytteenä nimen "Järki voittaa" saaneessa kirjassaan tuomion anti-intellektuellina. No, kun on Lipposen mukaan "lausunnoillaan sulkenut itsensä ulos vakavasti otettavasta tutkimuksesta", voinee rauhassa kirjoitella tällaistakin. Nahkurin orsilla ja niin edespäin.

Kahden kierroksen väkeä
TS 4.1.2012

Tulevien presidentinvaalien asetelmat muistuttavat painikisojen raskasta sarjaa 1990-luvulla. Kaikki tiesivät Aleksandr Karelinin voittavan, jolloin jännitettiin ainoastaan sitä, kuka joutuisi finaaliin hänen riepoteltavakseen.

Samalla tavoin kuin Karelinin suurin haaste oli olla rikkomatta itseään harjoituksissa ja päästä kisapaikalle Tupolevin putoamatta, Sauli Niinistö on kampanjassaan voinut keskittyä virheiden välttelyyn. Näytöt on annettu, enää pitää vain väistää liukumiinat ja banaaninkuoret.

Tuleva presidentti on valtaoikeuksiltaan edeltäjiinsä verrattuna kuin eläinklinikan nipsaisupöydällä käynyt puudeli, mutta kansaa vaalit kiinnostavat. Vaikka kaikki haastajat eivät ihan all stars -tasoa olekaan, on joukossa koviakin kandidaatteja. Niinistö tietää, että vaikka suojauksen pettäminen ei kanveesiin vielä veisikään, silmäkulma saattaa kyllä aueta. Vahvimmin viimeiseen tanssiin ovat olleet tyrkyllä Timo Soini , Paavot Väyrynen ja Lipponen sekä Pekka Haavisto .

Väyrynen voi jo nyt olla itseensä tyytyväinen, niin kuin onkin. Oma puolue yritti saatella Paavoa poliittiseen ruumisarkkuun kunnianpuheenjohtajuudella ja äänestäjät eduskunnasta pudottamalla, mutta jälleen hän voitti riivaajansa ja osoitti olevansa peluri, ei idiootti. Väyryskampanjasta odotettiin keskustan kuolinmessua, mutta Åbon tohtori näyttää elvyttäneen puolueen kannatusta. Keminmaan keisari tuntuu oppineen jopa mediapelin säännöt.

SMP:n kokovartalokonkurssin raunioista noussut Timo Soini jalosti raviratojen ja tupailtojen opit triangelin särkeneeksi jytkyksi. Millwallilta kesti 119 vuotta päästä FA Cupin finaaliin, mutta Soini nousi mutasarjasta liigaan 16 vuodessa. Kun Jyrki Katainen , Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi pakoilivat ehdokkuutta kuin spitaalia, on Soini sydänystävänsä Paavo Arhinmäen ohella kisan ainoa puoluepamppu.

Tässä totossa Timo lienee pistänyt rahansa voittajapelin sijaan kaksariin, sillä Mäntyniemeä kirkkaampina kiikareissa siintävät huhtikuun 2015 kuninkuusajot. Oppositiojohtajana persujen suurmufti seisoo kuin Impivaaran tammi, vaikka ahoilta hallaa puskeekin ja porstuassa herra hakkaraiset kompuroivat.

Lipponen keskustelee vaikka Kiinan keisarin kanssa, ja melkoisia käännöksiä tämä syvien vesien iso kuha on tehnytkin. Sosialismia ja yksipuolista aseistariisuntaa saarnanneesta radikaalista kuoriutui valtiomiehenä Tali–Ihantala-nostalgian ruudinkatkussa viihtyvä Gary Cooper , joka johti kansansa Euroopan pimeyden kovaan ytimeen ja viittä vaille myös teksasilaisen sheriffikollegansa lynkkausporukoihin.

Mooses jakoi Punaisenmeren kahtia pelastaakseen israelilaiset, Lipponen halkaisi Itämeren kaasuputkella ja pelasti sekä palelevat saksalaiset, naapuriensa kiusaamat venäläiset että oman pankkitilinsä.

Kaiken viherhörhöilyn kampanjastaan karsinut Haavisto saattaa hyvinkin panna heteroherroille jauhot suuhun, kunhan Ecuadorin topi pysyy poissa lööpeistä. Koijärven veteraanista on kehkeytynyt valtiomiesmäinen yleispoliitikko, jota ei asiakysymyksissä peittoa Töölön erkkikään. Haavia keventää kuitenkin se, että samoilla cityliberaaleilla apajilla kalastelevat myös Eva Biaudet ja Arhinmäki.

Varmalla voittajalla on vain hävittävää. Kun puhuri nousee, suorassa kansanvaalissa voi tapahtua nopeasti ja paljon. Vuoden 2006 toisen kierroksen vaalipäivän äänissä Tarja Halosen voittanut Niinistö tietää asian omakohtaisesti.

Juhannuksen kunniaksi yritin vähän tällaista erilaista tyylilajia.
(Turun Sanomat 23.6.2011)

Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.

Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.

Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.

Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.

Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.

On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.

Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.

Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.

Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?

Kanadalainen neitsytmatka

Blogikirjoittelun innoittamana pääsin eilen vihdoin tuumasta toimeen kanadalaismelonnan kokeilemisessa, ja jälki oli komeaa, kuten kuvasta näkyy (hei herra, jäikö jotain?). Ei voi kuin hattua nostaa lajin harrastajille, sen verran mahdottomalta tuntui pysyä vedenpinnan yläpuolella tuolla järjettömän kiikkerällä pohjarakenteella ja polviasennon aiheuttamalla korkealla painopisteellä varustetulla laitteella. Eikä se kyllä kovin pitkään onnistunutkaan, kuten alla olevasta videosta näkyvä todistusaineisto lahjomatta paljastaa. Ei tullut maratonmelontaa, ja maaliin olisi jäänyt saapumatta 200 metrilläkin. Ei auttanut, vaikka edellisenä iltana tapitin silmä kovana Maxim Opalevin tekniikkaa YouTubesta. No, tästähän me emme masennu. Sain jo hyviä vinkkejä mahdollisesti vapailla markkinoilla olevista valmentajista, ja lämpimiä vesiähän riitää pitkälle syksyyn...

Puoluekokous

Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Isäntämiehet pääministeriä valitsemassa

Suomi kääntää katseensa 12. kesäkuuta Lahteen, jossa keskusta valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Kelataanko mittanauhaa sisään ja valitaan 197-senttisen Matti Vanhasen tilalle ”puolitoista metriä”, niin kuin mies itse itsensä määritteli, Mauri Pekkarista , todellista maakuntien ukkoa, siltarumpujen herraa ja kepulaisuuden ruumiillistumaa?

Vai onko Jäätteenmäki -angsti vihdoin hellittänyt sen verran, että Sdp:n ja vihreiden tavoin valitaan johtoon nainen, 41-vuotiaana ja 1990-luvulla Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin emigroituneena puolueen nuoriso- ja urbaanisiipeä edustava Mari Kiviniemi ?

Kahden muun ehdokkaan traktorista näyttää biopolttoaine jo loppuneen. Paavo Väyrysen väsymätön dieselmoottori on kerännyt politiikan kuoppaisilla ja pölyisillä teillä sellaisen määrän kilometrejä, että moni keskustalainenkin soisi hänen jo jäävän Keminmaan paanukirkkoonsa Palmuja katselemaan. Laitilan sympaattinen Timo Kaunisto taas tulee liian kaukaa sisäpiirin ulkopuolelta, niin poliittisesti kuin henkisestikin.

Mitä todennäköisimmin uudesta talonpoikaiskenraalista tulee myös pääministeri. Huhut siitä, että perustuslaki määräisi pääministerin valinnan eduskunnalle, ovat etelän median koohotusta. Nyt isännän ääntä käyttävät isännät eli keskustan puoluekokousedustajien yli 56-vuotias miespuolinen maanviljelijä- ja toimihenkilötaustainen enemmistö.

Tulee mieleen Winston Churchillin toteamus ”tuskin koskaan ovat niin monet olleet niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille” vuodelta 1940. Farmaripappojen sijaan Churchill kyllä puhui brittiläisistä hävittäjälentäjistä ja vastustajakin oli pari piirua Jutta Urpilaista viiksekkäämpi, mutta suhdeluvuissa ollaan samalla hehtaarilla.

Vaikka Kiviniemi ei mikään agraariaatteen Martti Luther olekaan, on valinnassa linjaratkaisun ituja. Kenttä pohtii nyt, pitäytyäkö perinteisissä vahvuuksissa ja maakuntien tukevassa ponnistusalustassa, vai lähteäkö rohkeasti päivittämään viestiä ja kyntämään ruuhka-Suomen asvalttipeltoja.

Suomen kahdeksasta yli sadantuhannen asukkaan kaupungista kuusi sijaitsee alle 200 kilometrin päässä Helsingistä. Näistä keskusta keräsi vuonna 2007 vain 66 886 ääntä eli 10 prosenttia koko potistaan. Pietarin kalansaaliit menivät kokoomukselle (242 737 ääntä, 39 prosenttia koko kannatuksesta), Sdp:lle (170 023, 29 prosenttia) ja vihreille (124 795, 53 prosenttia), keskustan painiessa divaritasolla yhdessä vasemmistoliiton (62 637 ääntä), Rkp:n (36 536), kristillisdemokraattien (31 865) ja perussuomalaisten (31 274) kanssa. Kannattajakunnan ikääntyessä, maaseudun tyhjentyessä ja arvomaailman kaupungistuessa keskustan on alettava tähyämään isompiin kirkonkyliin.

Ajankohtaisin haaste tulee pitkästä Lippos -krapulastaan heräilevästä Sdp:stä. Unelmoiva Urpilainen näyttää saaneen verkkosukkansa ojennukseen, kun vierellä remuavat yhden miehen likaisten temppujen osasto Don Heinäluoma ja murahtelevan Mooseksen ex-avustaja, rokin ja rakkauden apostolina julkisuudessa paistatteleva tuore puoluesihteeri Mikael Jungner .

Jos keskusta putoaa huhtikuussa 2011 pronssille, kuten gallupit tällä hetkellä ennustavat, saatetaan Säätytalossa vaalien jälkeen viritellä lauluja samasta sinipunaisesta kirjasta kuin vuosina 1987, 1995 ja 1999. Keskustan puheenjohtajan repertuaariksi riittää silloin Juice -vainaan Jyrki Boy: me ennen kimpassa kuljettiin mutta sinä pääsit parempaan kyytiin.

Neljä klikkausta Mannerheimiin

Wikipediaa paljon käyttävät ovat varmaan törmänneet englanninkieliseen "peliin", jossa tarkoituksena on edetä maksimissaan viidellä klikkauksella mistä tahansa artikkelista(eli otetaan vasemmalta sivupalkista alkuun "Random article") Adolf Hitleriin. Oman kokemukseni pohjalta homma toimii englanninkielisessä Wikipediassa pomminvarmasti.

Pari esimerkkiä (sanat ovat Wikipedia-artikkelien otsikoita):

Premenstrual syndrome [click] Bipolar disorder [click] Suicide [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta)

Kimi Räikkönen [click] Fédération Internationale de l'Automobile [click] Max Mosley [click] Oswald Mosley [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)

Moomin [click] Finland [click] Continuation War [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta]

Social constructivism [click] Lev Vygotsky [click] Soviet Union [click] Nazi Germany [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)

Kun Wikipedian sisäisiä linkkejä artikkeleihin jatkuvasti lisäillään, alkaa tuntua siltä, että pelin nimeä pitäisi muuttaa muotoon "Four clicks to Hitler". Tietystä ilmiöstä tai henkilöstä pääsee yleensä tietyn maan artikkeliin, josta taas on lyhyt matka Saksaan, missä Hitler lymyää.

Millaisen pelin voisi kehittää suomenkielisessä Wikipediassa? Kokeillaanpa Mannerheimilla ja "satunnainen artikkeli" -toiminnolla:

Kreikan periferiat [klik] Kreikka [klik] Valtionpäämies [klik] Valtionhoitaja [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)

'auhelawa [klik] Maakunta (ohjattu sivulta Provinssi) [klik] Varsinais-Suomi [klik] Masku [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)

Francisco Chimoio [klik] Arkkipiispa [klik] Suomi [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim

Neljällä, jopa kolmella klikkauksella mistä tahansa Mannerheimiin näyttäisi toimivan, ei siis järin haastavaa. Lisätään kerrointa, entäpä Timo T.A. Mikkonen:

Hey Jude [klik] Paul McCartney [klik] Live 8 [klik] George Michael [klik] Last Christmas [klik] Timo T.A. Mikkonen (viisi klikkausta, Timo T.A. levytti Last Christmasin 1989 levylleen Joulusydän!)

Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja [klik] Majuri [klik] Timo T.A. Mikkonen (sotilaallisen jämäkät kaksi klikkausta)

Kokeillaanpa vielä Timo T.A.:lla yksi täsmähaku:

Feminismi [klik] Minna Canth [klik] Nuorsuomalainen Puolue [klik] P.E. Svinhufvud [klik] Mäntsälän kapina [klik] Mäntsälä [klik] Timo T.A. Mikkonen (kuusi klikkausta).

Kyllä on naisaate kaukana Mikkosesta. Kuusi klikkausta on paljon, kokeilkaapa vaikkapa niin, että otatte kaksi satunnaista mieleenne tulevaa, toisistaan mahdollisimman irrallista juttua ja kokeilette löytää niitä yhdistävät artikkelimättäät. Esimerkiksi näin:

Urho Kekkonen [klik] Helsinki [klik] Helsingin Jäähalli [klik] Motörhead (vain kolme klikkausta Urkista Lemmyyn!)

Koko homma on tietysti muunnelma ja sovellus Six Degrees of Separation -teesistä, jonka mukaan kuka tahansa maapallolla elävä ihminen on maksimissaan kuuden askeleen päässä kenestä tahansa toisesta maapallolla elävästä ihmisestä. Minä tunnen jonkun (ensimmäinen askel), joka tuntee jonkun (toinen askel), joka tuntee jonkun (kolmas askel), joka tuntee jonkun (neljäs askel), joka tuntee jonkun (viides askel), joka tuntee Barack Obaman/Madonnan/paavin/Charles Mansonin/Sarah Youngin etc. Useimmiten ketjun loppuun pääsee jo kahdella, kolmella tai neljällä askeleella.

Olen joskus lähestynyt Suomen poliittista historiaa tällä ajatuksella, jolloin tuloksena on aina oivallus siitä, kuinka pienet piirit meillä ovatkaan. Ajatusta voi huoletta soveltaa koko itsenäisyyden aikaan. Vielä nykyeduskunnastakin johtaa yhden askeleen ketju keneen tahansa suomalaisessa politiikassa 1900-luvulla vaikuttaneeseen, ja politiikan kautta taas aukeaa valtava määrä kontakteja muualle yhteiskuntaan. Ajatelkaapa vaikka Mauri Pekkarista, Erkki Tuomiojaa, Paavo Väyrystä, Ilkka Kanervaa ja Pertti Salolaista tällaisina inhimillisinä solmukohtina.

Nolkytluvusta

Alla eilinen (6.1.2010) kolumnini Turun Sanomista, jossa osaksi kalastellaan samoilla vesillä kuin neukkurytkykirjoituksessa.

Nosarinostalgiaa

Kestää 10–15 vuotta, ennen kuin ryhdymme jäsentämään mennyttä aikaa vuosikymmenenä. Nykyisin nähdään jo 1980-luvun olennaisimmat piirteet: kulutuselektroniikka (videot, cd-levyt, mikroaaltouunit, kotitietokoneet), AIDS, Kylmän sodan loppu, kivipestyt farkut, olkatoppaukset ja Boy George. 1980-luku näyttää vanhentuneen kuin hyvä viini; vasta aika on tuonut sen parhaat ominaisuudet esiin. Aiemmin mauttomuutensa vuoksi kauhistellusta kasarityylistä on tullut nostalgisen retroilun kohde.

Mielikuvat 1990-luvusta eivät ole yhtä vakiintuneita, mutta usein ysäristäkin puhutaan jo omana aikakäsitteenään. Tuolloin mieleen painuivat muun muassa Neuvostoliiton ja apartheidin loppu, Suomen EU-jäsenyys ja jääkiekon MM-kulta, Spice Girls, kännyköiden ja internetin läpimurto, Baywatch, grunge, flanellipaidat ja lävistykset. Ysärinostalgiaakin on jo pitkään ollut havaittavissa.

Mitä jää mieliin 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä? Vielä sillä ei ole edes yhtä nimeä – ensikymmenluku (Suomen kielen lautakunnan suositus), nollakymmenluku, 0-kymmenluku, nolkytluku, ensari, nollari vai nosari? 1920-luku oli iloinen, 1960-luku vapaa, 1970-luku politisoitunut ja 1980-luku hedonistinen, mutta millaisena muistellaan nolsarin henkistä ilmapiiriä vuonna 2040?

Ainakin tullaan muistamaan 11.9.2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa ja ilmastonmuutoksen murtautuminen yleiseen tietoisuuteen. George W. Bush ja monet muutkin ennustelivat islamistiterroristien ja vapaan maailman kamppailusta uuden vuosisadan Kylmää sotaa. Irakissa maailmansheriffi löi lapionsa kuitenkin niin happamaan kamelinlantaan, että terrorismisodan mielekkyyden epäily pani republikaanipatrioottienkin niskat punoittamaan.

Afganistanissa on sodittu lokakuusta 2001 alkaen, Irakissa tulee pian täyteen seitsemän vuotta. Joukkotuhoaseiden ohella kadoksissa ovat yhä niin Osama bin Laden kuin demokratiakin. Vuosikymmenen lopulla toivo näytti uskaliaasti päätään, kun Teksasin valkoinen mies luovutti taakkansa Barack Obamalle. Amerikkalainen unelma sai takaisin Vietnamin viidakoissa ja Babylonian aavikoilla ryvettynyttä uskottavuuttaan, minkä tulkinnan vahvisti myös Nobel-komitea.

Obaman kuherruskuukautta pidemmäksi kuitenkin osoittautui syyskuussa 2008 alkanut globaali talouskriisi, joka rahoituslaitosten ja autotehtaiden lisäksi uhkaa nielaista jo kokonaisia maita. Meillä brändityöryhmät kiillottavat kilpailukyvyn ja innovaatioiden julkisivua samaan aikaan kun julkinen terveydenhuolto uhkaa romahtaa ja opettajia palkitaan PISA-menestyksestä lomautuksin. Mihin ei burana auta, sen hoitavat valtionhallinnon tehokkuusohjelma ja viikatemies. Olisiko tässä mallissa se uusi nokia, jota voitaisiin maailmalle viedä, jos turvediesel ja puupelletit eivät kampeakaan meitä ylös suosta?

Aikakaudet henkilöityvät niiden pinnalle nostamissa yksilöissä. Suomessa 1970-luku kuului Lasse Virenille ja Kristiina Halkolalle, 1980-luku Pertti ”Spede” Pasaselle ja Matti Nykäselle, ja 1990-luku Lola Odusogalle (nykyisin Wallinkoski) ja Esko Aholle.

Nolkytluvun kasvoiksi ovat tarjolla ainakin Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Kimi Räikkönen, Martti Ahtisaari ja Lordi. Aika näyttää, kuinka kovan haasteen heille heittävät esimerkiksi Kola-Olli, BB-Minna, Idols-Agnes, Diili-Jethro ja Talent-Markku. Mukaan saattavat kiilata myös tekstiviesti-Tukiainen ja pääministerin morsian.

Talkshow-isäntä Conan O’Brien kertoi taannoin ohjelmassaan raportista, jonka mukaan ilmaston lämmetessä New Jersey peittyisi osittain veden alle. Huonot uutiset: osa kaupungista jäisi yhä pinnan yläpuolelle. Toivottavasti naurattaa vielä 2020-luvullakin. Ui peremmälle, sanoi jääkarhu pingviinille.

Made in Finland: karseita rytkyjä

Suomalaisia vientinäkymiä koskevan nettisurfauksen tuloksena törmäsin eilen mielenkiintoiseen valtiopäiväasiakirjaan, hallituksen esitykseen 194 vuoden 1991 valtiopäiviltä (HE 194/1991 vp). 21. marraskuuta 1991, siis juuri Neuvostoliiton hajoamisen alla, päivätty asikirja koskee lakiesitystä "vaatteiden tullittomasta maahantuonnista eräissä tapauksissa", ja sen perusteluissa löytyy varsinaisia helmiä. Muutama sitaatti:

"Alan viennin kehitys on oleellisesti riippunut myyntimahdollisuuksista Neuvostoliiton markkinoille ja viime kädessä raakaöljyn hinnan kehityksestä" - eli mitä enemmän öljystä maksettiin, sitä enemmän tekstiilejä clearing-oloissa matkasi itärajan taakse.

"1980-luvun alussa on vaatetusvienti Neuvostoliittoon paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta ylittänyt miljardin markan vuosiarvon." - mitään nappikauppaa ei käyty, sillä vaatteiden osuus Neuvostoliiton-viennistä pyöri 1980-luvulla vajaassa kymmenessä prosentissa, itäviennin osuus kokonaisviennistä puolestaan oli parhaimmillaan jopa yli 25 %

"Neuvostoliiton taloudelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset heikentävät oleellisesti vaatteiden vientinäkymiä lähitulevaisuudessa. Suomen vaatetusteollisuus ei ole pystynyt korvaamaan idänviennin supistumista lisääntyvällä viennillä länsimarkkinoille." - Yksinkertaisten vaatteiden massavalmistus isoissa sarjoissa oli nopea ja tehokas mutta länsimarkkinoilla kilpailukyvytön tuotantostrategia.

Se, mikä kelpasi Sergeille ja Svetlanalle, saattoi vielä kelvata Ladalla ajeleville Taistolle ja Tuulalle. Sen sijaan Åkelle ja Annalle suomalaisen vaateteollisuuden idänmalliston helmet olivat kauhistus, Davidista ja Susanista tai Pierrestä ja Émiliestä puhumattakaan. Neukkulassa kaupassa oli tarjolla maksimissaan kolme eri vaihtoehtoa vaatteesta, kaikki tasaisen kaameita, lännessä pukeutumisella ilmaistiin yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta. Neuvostoliitossa Suomi-kuosien ei ollut tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa, eikä vuosikymmeniä hyvin palvelleita tuotanto- ja kaupankäyntitapoja käynyt yhdessä yössä muuttaminen.

Idänkaupan romahdus yhdistyi kotimaisen kysynnän laskuun, kun yhä useampi Suomessa ostettu vaate oli tuotu Italiasta, Portugalista, Kiinasta tai Hong Kongista. Palkkakustannusten nousu sai monet vaatevalmistajat siirtämään tuotantonsa pois Suomesta. 1980-luku ja sitä seurannut lama olivat sektorille tuhoisiaa: vaatteiden parissa ahertanut työvoima väheni puolessatoista vuosikymmenessä 60.000:sta vain noin kahdeksaan tuhanteen.

Ne harvalukuiset neuvostokansalaiset, jotka pääsivät ennen vanhan komennon kukistumista Suomessa vierailemaan, pystyi välittömästi tunnistamaan pukeutumisesta. Kylmän sodan aikana ylipäätäänkin yksi makeimpia naurunaiheita lännessä olivat kommunistimaiden rumuudessaan ikimuistoiset vaatteet. Suomessakin monet pilkkasivat neuvostonaapurien vaatimattomia vaateparsia estoitta ja taivastelivat sitä surkuhupaisaa kontrastia, joka vallitsi kommunismin suurvallan kansainvälispoliittis-sotilaallisen arvovallan ja sen kansalaisten ankean ulkoasun välillä. Votkaturistien tarinat sukkahousujen, nahkatakkien ja farkkujen voimalla harjoitetusta kulttuuri-imperialismista tarjosivat mukavasti balsamia talvi- ja jatkosodissa kolhitulle kansalliselle itsetunnolle.

En tiedä suomalaisten Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella viemien vaatteiden kokonaisarvoa, mutta jos se 1980-luvun yksittäisinä vuosina ylitti miljardin markan rajan, voisi arviona heittää yhteissumman pyörineen 20-30 miljardin 1980-luvun alun markan tietämissä. Edullisin ehdoin ja kysynnältään taattuna jatkunut idänkauppa tarjosi Suomelle ne tikapuut, joita pitkin sen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä onnistui nousta ennätysvauhdilla maailman vauraimpien maiden joukkoon. Ilman idänkauppaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen olisi ollut huomattavasti komplisoidumpi juttu.

Piston sydämessäni tuntien tajuan nyt, että osan minun vastaanottamistani neuvola- ja peruskoulutuspalveluista rahoittivat suomalaisia vaatteita ostaneet neuvostokansalaiset. En epäile suomalaisen vaateteollisuuden laadukkuutta siinä, etteivätkö YYA-veljiemme päälle päätyneet vaatteet olisi olleet lämpimiä ja käytännöllisiä, mutta kai esteettisillekin arvoille on jotain painoa pantava?

Ymmärrän vihdoin, että oman hyvinvointivaltiolapsuuteni ja -nuoruuteni kolikon kääntöpuolena olivat harmaassa moskovalaisessa kadunkulmassa vesisateessa värjöttelevän, Moskvitsien ja Volgien pakokaasuja keuhkoistaan kakovan, yrittäjävaistoltaan nujerretun ja perusoikeuksiltaan alistetun kanssaihmisen päälleen vaihtoehtojen puutteessa kiskomat erotiikankarkoittimet. Rub it in their faces, sanoisi anglosaksi tässä kohtaa. Kyllä neuvostotodellisuudessa olisi ollut kyllin kestämistä ilman teryleenihousujakin!

Tämän taustan huomioiden ei ollut ihme, että kun venäläiset 1990-luvulla ryhtyivät hyvittämään vuosikymmeniä nöyryytettyä muotitietoisuuttaan, he katselivat aivan jonnekin muualle kuin Suomen suuntaan. Hyvien aikojen ikuisuuteen luottanut suomalainen vaateteollisuus korisi kuolintuskissaan teryleenit kourassaan, ja sen pihalle potkimat kymmenettuhannet työntekijät kärvistelivät laman kourissa. En kuitenkaan tiedä, riittikö tämäkään tasoittamaan tilejä.

Olisikohan meidän idänkaupan tarjoaman taloudellisen tukijalan varassa ruokittujen, rokotettujen ja koulutettujen pullamössösukupolven edustajien esitettävä entisille neuvostokansalaisille historiallinen anteeksipyyntö niistä esteettisistä ja itsetunnollisista kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joita me Kylmän sodan vuosina olimme heille aiheuttamassa? Ennen kuin tuomitset ajatuksen yliampuvana, katsopa läpi alla olevat kuvat. Osa kuvissa näkyvissä asusteista on suomalaisten valmistamia, ja neuvostokansalaiset joutuivat pulittamaan niistä vaatimattoman tulotasonsa huomioiden pitkän kopeekan.

It's not my cross to bear

Joka vuosi bloggaamiseen tulee näemmä aina pari tällaista pidempää taukoa. Ei sillä, etteikö aiheita olisi ollut. Ylikankaan Heikki näkyy uuden kirjansa perusteella tehneen jonkinlaisen historiantutkimuksen Suomen ennätyksen suivaantumisessa, syyttäen kaikkea mikä liikkuu ja viskoen tikareita ympäriinsä kädet propelleina heiluen. Ensin ajattelin, että kirjan nimi "Yhden miehen jatkosota" on pilke silmässä valittu, mutta jo esipuheesta kävi ilmi, etteivät Stalinin Neuvostoliiton syyttäjäviranomaisetkaan onnistuisi löytämään huumoria tästä eteläpohjalaisen nuijan heilumisesta. Makuasioista ei tietysti passaa kiistellä, mutta kyllä ainakin minulle sävellaji oli tällä kertaa väärä. No, jos on kauhalla annettu, ei tietysti voi lusikalla ammentaa.

Ruotsinmaalla Arnstadin Henkka ja Holokaust-tutkija Paul Levine ovat syyttäneet Henrik Meinanderia jos ei nyt Holokaustin kieltämisestä mutta ainakin sen rankasta vähättelystä, kun viimeksi mainittu ei uudessa Suomi 1944 -kirjassaan käsittele tätä eurooppalaisen menneisyydenhallinnan ykköskysymystä kuin parilla sivulla. Mitähän mahtaisivat sanoa vaikkapa Ohto Mannisesta, jos osaisivat suomea lukea. Meinander on kyllä HIFK-fani, mutta mielestäni hyökkäys on kohtuuton. Arnstadin uusi kirja Skyldig till skuld kannattaa kyllä lukea, perspektiivi on suomalaiselle varsin piristävä ja ajatuksia herättävä, ajoittain tulee mieleen Ian Buruman Wages of Guilt.

Silti en malta olla tässä herättämättä lahden yli kliseistä kysymystä siitä, mistä suunnasta Erkko kuvitteli selkänojaa löytyvän lyödessään Stalinille nyrkkiä pöytään 70 vuotta sitten. Ei tullut selkänojaa, eivätkä saaneet Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningenissä edes pidettyä turpaansa kiinni. Ja se rautamalmi. Ja ne kuulalaakerit. Jos saat Henrik (A.) tästä Googlen translate-toiminnolla selvää, niin vänliga hälsningar vaan, suomalais-ruotsalaista jatkosotaa voidaan jatkaa vaikka turkulaisella baaritiskillä.

Lopuksi vielä pikku tehtävä kaikille haasteita kaipaaville, silläkin riskillä, että se Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman opiskelija, jolle sen annoin, pistää täällä Googlen käännöstoiminnon sjungaamaan. Hänellä ratkaisuaikaa on ensi viikon perjantaihin saakka, saa katsoa, ehtiikö teistä kukaan ennen sitä. Alla on kymmenen nimen lista, jotka kaikki liittyvät jollakin lailla tiettyyn maaliskuun päiväykseen. Keitä nämä tyypit ovat, mitkä ovat heidän etunimensä, mikä on haussa oleva päivämäärä tarkalleen (päivä ja vuosi), ja millä tavalla nimet liittyvät toisiinsa? On politiikkaa, on historiaa.

1. N. Grinde
2. J. Giordano
3. J. Browning
4. J. Donohue
5. G.A. Custer
6. T. Bickle
7. N. Davis
8. O. Homolka
9. Tecumseh
10. R. Crenna

Palkinnoksi oikean ratkaisun esittäjille annan uuden, vaikeamman tehtävän.

Kuvassa vuodelta 1916 naisten jääkiekkojoukkue Edmonton Swastikas, joka ei liity blogin tekstiin millään lailla. Aatu nappasi tagin käyttöönsä myöhemmin, eikä ylipäätään paljon lätkästä perustanut. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin olympialaisista jääkiekon kultamitalit vei mukaansa ensimmäisen ja, niin uskallan varsinkin näin ilmaston lämmetessä sanoa, viimeisen kerran Iso-Britannia.

Pojat palaverissa

Kuunnellessani Arto Merisaloa viime viikolla Arto Nybergin haastateltavana ja eilen pääministeri Matti Vanhasta haastattelutunnillaan, panin merkille mielenkiintoisen yhtäläisyyden. Molemmat ilmoittivat istuvansa vuositasolla n. 2000 palaverissa. Olisihan se ihme näin pienessä maassa, elleivät muutamat noista olisi yksiä ja samoja...

Baby I’ve been here before

Näin se meni.

1980-luvun nousukauden puskiessa päälle olin vielä nuori jolppi, mutta täynnä suunnitelmia ja itseluottamusta. Isot pojat julistivat riskisijoittamisen ilosanomaa, nopean ja helpon vaurastumisen polte koetteli kupeita kuin kiima lavatansseissa orkesterin kiivetessä lauteille illan viimeiseen settiin. Ilmapiiri oli kuuma, kostea ja täynnä lupausta. Katteetonta optimismia, paisuneita egoja, hyväuskoisia hölmöjä, sopivasti mausteeksi sekaan orastavaa epätoivoa ja tax free –parfyymin alle kätkettyä pyrkyryyttä. Mahtava sekoitus, tajusin heti, ennen kaikkea sellaiselle, jolla pokkaa riitti ja joka uskalsi. Ja minä poikahan uskalsin.

1980-luvun loppu meni humussa. Vetelin hatusta mullistavia visioita ja käänteentekeviä liikeideoita liukuhihnatuotantona. Katetta jutuissa ei ollut nimeksikään, mutta enpä minä tuotetta myynytkään, vaan mielikuvia ja odotuksia. Vanhan suljetun talouden kasvatit pelkäsivät putoavansa kelkasta sääntelyn purkamisen huumassa ja kuuntelivat alle kolmekymppisen kukon visioita kun parempaakin gurua. Harvoin tuli muulla matkustettua kuin taksilla, useimmiten humalassa, eikä ollut yksi tai kaksi kertaa, kun mukana reissussa kulki samana iltapäivänä paikallisesta pankista haettu muovikassillinen seteleitä. Kekkosen kun gerberokselle lykkäsi, jonottaa ei tarvinnut, ei sillä kertaa eikä myöhemmin. Laulu soi ja naisia riitti.

Eihän sitä tietenkään loputtomiin kestänyt. Yleinen taloustilanne syöksyi ja sitä myötä happanivat omatkin bisnekseni. Sen verran oli kiinnitystä, vekseliä ja trattaa henkseleihin kertynyt, että nurinhan siitä rosiksen kautta mentiin ja komeasti. Ulosottomies vei kaiken minkä löysi. Onneksi olin matkan varrella tajunnut, ettei tällaisella kohelluksella juuri huomista ole ja jemmannut pesämunaa voudin ulottumattomiin. Ei sitä paljon jäänyt, mutta ihan pelkällä tuulen huuhtomalla paljaalla perseellä ei tarvinnut myöhemminkään olla liikkeellä.

Sen verran isoksi pääsi piikki kuitenkin kasvamaan, ettei siitä lopulta pelkällä rahalla selvitty. Vajaat kolme vuotta pistivät ehdotonta petoksista ja kavalluksista, mutta charmanttina kaverina palasin kuvioihin alta puolentoista vuoden. Sen verran oli jäänyt palveluksia lunastamatta ja humuvuosien partnereita asemiin, että pääsin ihan mukavasti uuden elämän alkuun. Maa vielä laman jäljiltä kärvisteli, mutta uuden nousun saattoi jo aistia. Paavo perkele oli mies paikallaan, vaikka demari olikin.

Vaikka 1980-luvun kisällintyöni kiinteistöbisneksessä pohjaan paloikin, ei taito kadonnut mihinkään. Puhelahjat olivat ennallaan ja karismaakin sanoivat löytyvän. Menneisyyttä ei saanut katoamaan, mutta sen paha haju lieveni. Tässä on mies, joka pistää asiat rullaamaan, sanoivat. Tunsin totta kai paljon porukkaa jo edelliseltä kierrokselta, ja vuosikymmenen alun grillauksesta pystyyn jääneiden avulla tutustuin moniin uusiin tekijöihin. Ennen pitkää olin taas hommien päällä niin kuin mitään ei olisi välissä tapahtunutkaan. Minä löysin ostajat ja myyjät, ja minun avullani he toisensa. Tontit ja kiinteistöt vaihtoivat omistajaa, ja minä korotin provikkaani sitä mukaa kun tahti kiihtyi.

Muutamassa vuodessa linnasta pääsyn jälkeen olin taas mukana isoissa peleissä. Verkostoitumisen tärkeyden tajusin vuosia ennen sarasvoita, vaikka sitä eri nimellä kutsuinkin. Mietin seuraavaa askelta ja halusin tikkailla ylemmäs. Jos jotain olin lamavuosien jälkilaskuista oppinut, oli se, ettei kiitollisuudenvelan voimaa passannut aliarvioida. Paras tilanne oli, jos oli yhteistä mutta paljastumatta jäänyttä häpeää ja syntiä. Tältä pohjalta lähdin upgreidaamaan portfoliotani.

Homman nimi oli nyt nationwide. Pommitin isoja gryndereitä ja kauppaketjumiehiä yhteistyötarjouksilla, jossa lupailin joko isoja urakkoja tai hyviä liikepaikkoja riippuen siitä, kumpien kanssa puhuin. Sen verran sutjakkaasti tarinaa lähti, että taas alkoi liittoa syntyä ja tarvitsija löytää kaipaamansa. Ja minulle provikat, as usual. Bisnes paisui samaa tahtia kännykän puhelinluettelon kanssa. Isoja maakunnallisia projekteja, paljon työvuosia, suurta vaikuttavuutta, iloa ja onnea.

Niin tyytyväisiä olivat rakentajat ja rakennuttajat toisiinsa, ettei minun lopulta tarvinnut omia rahoja liottaa hommissa paskan vertaakaan. Minun valuuttani, likviditeettini ja markkina-arvoni piili kontakteissa. Tiesin mistä puhua ja kenelle, ja osasin tehdä sen tavalla, joka ei paljon vastalauseille tilaa jättänyt. Oli halvempaa ostaa kaappi täyteen pukuja ja kravatteja kuin täyttää talli kaivinkoneilla.

Pian jouduin kuitenkin tekemään tuttavuutta myös luomani paratiisin käärmeen kanssa. Hyvät hankkeet tyssäsivät älyttömiin kuntatason vaikeuksiin kaavojen, ympäristönsuojelun, maankäyttösuunnitelmien ja ties minkä nurkkapatrioottisen pilkunnussimisen takia. Myyjät ja ostajat olivat jo näpissäni, maksimivauhdin saavuttamiseksi päätin keskittyä kitkan poistamiseen. Avainasemassa olivat tietysti päättäjät ja byrokraatit. Tonttien ja kiinteistöjen ohella oli ryhdyttävä ostamaan politiikkaa.

Varman voittajan pelaaminen toi vain suolarahoja, sen olin oppinut jo raveissa. Niinpä päätin panostaa vaa’ankieliasemaan ja piru vieköön siinä onnistuikin. Sen verran politiikkaa tunsin, että tiesin hallituksessa olon kuluttavan suosiota. Demarimooses kuitenkin jo omalta osaltaan todisti, että jos tekee sopivaa politiikkaa, kliimaksi saattaa kestää parikin vaalikautta. Päätin tukea isolla kädellä ja laajakatseisesti, varautuen monenlaisiin vaalituloksiin. Puolueiden sisäpiirin asiantuntijoiden avulla hinnoittelin yksittäiset poliitikot haarukkaan 5000 – 30 000 euroa ja varasin käsille vastaavat seteliniput.

Maksoin kymmenien sivujen edestä lehti-ilmoituksia, ostin vaalikirjoja sellaisen pinon, että ne olisivat riittäneet takan ja saunan sytykkeeksi ja vielä paskapaperiksikin niin omilla kuin tuttavienikin mökeillä, raijasin kellariini pakettiautolasteittain kymmen-satakertaisesti ylihinnoiteltuja ehdokkaiden kampanjatilaisuuksissaan myymiä tauluja, ostin seminaarilippuja tyhjäksi jääneille tuoleille, muutamaan kertaan jopa löin epätoivoiseksi kalvenneen ehdokkaan kouraan puhdasta käteistä tarvittavan loppukirin käynnistämiseksi.

Ykkösevoseni, pääministeripuolue, tuli maaliin turvanmitan edellä saman väristä kilpailijaansa ja säilytti poliittisen ensirakastajan asemansa. Kun käytännössä kyse oli yhdestä edustajanpaikasta, minun oli helppo vaalien jälkeen kävellä puoluetoimistoon ja muistuttaa tekemästäni panostuksesta, jota ilman tuo etulyöntiasema mitä todennäköisimmin olisi jäänyt saavuttamatta. Jos asian oikein raadollisesti sanoo, puolue oli minulle velkaa pääministerin salkun.

Puoluetoimistojen (kävin kaikissa, joita rahoitin, ja niitä oli monta) hämähäkit luulivat kuitenkin olevansa ovelampia ja näkivät minussa naivin rahapumpun, enkä viitsinyt heidän vaikutelmaansa ryhtyä korjaamaan. Urpot luulivat voivansa maksimoida paikalliskannatuksensa käyttämällä minua hyvien hankkeiden synnyttämiseen, mutta eivätpä tajunneet oman kuvioni olleen paljon laajempi. Kunnanvaltuustojen sijaan tähtäimessäni oli parlamentin ja hallituksen korvan tavoittaminen. Yllättävää kyllä, lopulta se osoittautui helpommaksi kuin kuvittelinkaan.

Useampi tukemistani poliitikoista nousi hallitukseen saakka. Suoraan en mitään pyytänyt, niin tyhmä en ollut. Omissa ja liikekumppanieni intresseissä olevissa kysymyksissä kuitenkin hahmottelin heille, minkälaista politiikkaa olisi tarvis. Usein ei edes tarvittu täsmällisiä päätöksiä, vaan riitti, kun arvon ministerit olivat tekemättä jotain. Monesti kävi niinkin, että saamansa leivän leipojan muistaessaan poliitikot lauloivat juuri sen oikean laulun, ilman sen kummempia interventioita tai välipuheita.Kyse ei ollut korruptiosta, vaan samanmielisten yhteistyöstä yhteisesti jaetun poliittisen maailmankuvan edistämiseksi. Tai näin ainakin homman kustua lehdille kerroin.

Pidin huolen siitä, että olin yhtälössä ainoa, joka tunsi osapuolet pöydän kaikilla puolilla. Myin liikemiehille politiikkaa, poliitikoille bisnestä, rakennuttajille toteutusta, urakoitsijoille hankkeita jne. ”Teette tämän kaavapäätöksen, niin asiakkaani on valmis käynnistämään kunnassanne 10 miljoonan euron rakennusprojektin”, ”päätätte sijoittaa tehtaanne tähän kuntaan, niin takaan päättäjien tukevan toimianne sataprosenttisesti” ja sitä rataa. Kauniiden puheiden jälkeen sain kaiken lisäksi hallituksesta puristettua mukavan paketin erilaisia hanketukia asiakasyrityksilleni, joille taas tätä kautta investointipäätöksen tekeminen tuli helpommaksi. Kysyntä kohtasi tarjonnan, monessakin mielessä.

Meno oli kovaa, ajoittain toi mieleen kultaisen 1980-luvun. Lapissa vain moottorikelkat pärisivät ja kelohonkamökit tärisivät, kun yhteistyökumppanien kanssa verkostoiduttiin ja innovoitiin. Kultturellimpaan touhuun tykästyneitä lennätettiin Savonlinnan kiekujuhlille kymmenittäin ja näytöksen jälkeen haettiin paikallisesta Alkosta järven rantaan viinaa pakettiautolla, jotta mielentila saatiin pittoreskia maisemaa vastaavaksi.

Hotellihuoneita varattiin kerroksittain ja erikoismenua tilailtiin. Imagosyistä välttämättömiä mersuja sai autoliikkeestä kätevällä rahoitussopimuksella ja maksuaikaan sai tarvittaessa kuukausikaupalla lykkäystä. Paikalliset yrittäjät antoivat palveluksensa ystävällisesti laskua vastaan, varsinkin kun lupailin heille vähintään yhtä lukratiivista yhteistyötä myös tulevaisuudessa (mm. ”millaisia palveluja teillä löytyy hiihtokaudella?”, ”ovat nuo kuntayhtymän talvipäivät tulossa, annatteko tarjouksen”). Maksamattahan ne kaikki lopulta jäivät, mutta rapatessa roiskuu, hyvä tarkoitus pyhittää keinot jne.

Homma kasvoi isoksi ja kutsuja sateli. Ministereitä puhuttelin etunimeltä ja muutenkin arvoni tunnettiin. Sossupressalta en sentään Linnan juhliin kutsua saanut enkä sitä vanhana linnakundina totuuden nimissä odottanutkaan, mutta pääministerin virka-asunnolla kahviteltiin muutamaankin otteeseen. Puolustusministeriön edustussaunassa otettiin kokoomusministerin kanssa kaljat yhteiselle menestykselle ja vitsailtiin saunomisen jälkeen pistooliammunnassa, että touhuhan alkaa muistuttaa Ilen ja kumppanien kuvioita DDR:n lähetystön kellarissa vanhoina hyvinä aikoina.

Liian hyvää ollakseen totta vai mitä? Aikansa sitä kesti, mutta kyllähän tässäkin sitten lopulta tuli köyden pää käteen, vaikka näin jälkikäteen arvioituna se yllättävän kauan kestikin. Eniten ottaa kupoliin se, että loppusyöksyä vauhditti yksi rahaa saaneista typerällä avomielisyydellään. Monta hyvää päätöstä ehdittiin kuitenkin saada aikaiseksi ennen kuin kattila kiehui hellalle. Kun sitten myöhemmin alettiin minuakin syytellä, kuvailin operaatiota ihan vittuillakseni isänmaallisuudeksi.

Reissun varrella tuli mieleen vanhan suosikkini Hande Nurmio, joka stallariudestaan huolimatta (tai ehkäpä juuri sen takia?) on monta kertaa osunut ihmistä kuvatessaan häränsilmään. Ajatelkaapa vaikka toteamuksia ”hän raivaa tiensä salin läpi ja istuu tähtien pöytään”, ”hän työntää kätensä taskuumme ja syö meidän laskuumme” tai ”paksu lompakko, helppo on lempeä pyytää”.

Ja kuka sitä vannomaan menee, kenties tapaamme vielä.
Yhteisen hyvän merkeissä ja kehittyvän seutumme puolesta, veljellisin terveisin

XX

Rock ja työväenlaulut

Ohessa lisää suomettumistrauman käsittelyä viime torstain (11.6.200) Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani:

Ei käynyt marxilaisilta rock’n’roll

Suomettumiskeskustelu peittää helposti alleen sen, että suomalaiseen 1970-lukuun toki mahtui paljon muutakin kuin Kekkosta, konsensusta sekä hyviä ja luottamuksellisia idänsuhteita. Mitä pidemmäksi perspektiivi venyy, sitä tärkeämmältä tuo muu alkaa näyttää.

Taistolaisuudesta ovat kyllä myöhemmin pitäneet kovaa ääntä niin kriitikot kuin neuvostojärjestelmän ihailun romantisoivalla nostalgialla kuittaavat asianosaisetkin.
Voisiko kuitenkin olla niin, että kuvaamme 1970-luvusta vääristää poliittisten piirien luoma, heidän omaa tärkeyttään paisutteleva, historiallis-optinen harha?

Vasemmistoradikalismin vuosina politiikka oli kuin myrkkyhyytelö, joka tunkeutui kaikkialle, halusi hiljainen enemmistö sitä tai ei. Hyvä esimerkki olivat kouluneuvostot, jossa varhaisteinit jakoivat oppilaille kurinpidollisia rangaistuksia poliittisten jakolinjojen mukaan. Kouluissa ja yliopistoissa puoluenuoriso painosti muita valitsemaan puolensa ja määrittelemään poliittisen kantansa, koko ajan ja kaikessa.

* * * * *

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni sitä enemmän ei-poliittinen enemmistö kyllästyi siihen, että politiikkaa tungettiin joka paikkaan. Nuorisopoliitikkojen mellastaessa kokouksissaan ja neuvostoissaan he eivät huomanneet, että tavallisen nuorison parissa oli itämässä voimakas protesti ideologista kiihkoilua vastaan.

Politiikan pakkosyöttöön väsynyt nuoriso pakeni rock-musiikin suojiin. Ruisrock keräsi Saaronniemeen jo toisena vuotenaan 1971 satatuhatta kuulijaa, ja vuonna 1974 julkaistiin Hurriganesin Roadrunner-levy. Äänitteiden vuosimyynti kasvoi 1960-luvun lopun muutamista sadoista tuhansista 1970-luvun lopun yli viiteen miljoonaan. Vanhempien sukupolvien mieltymyksistä riippumaton nuorisokulttuuri syntyi toden teolla.

* * * * *

Rokkidiggareiden näkökulmasta politiikan nuorisotähdet, sellaiset kuinPaavo Väyrynen , Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä , olivat tylsyyttä uhkuvia pyrkyrimäisiä broilereita. Poliittiset nuorisojärjestöt olivat kyllä valtansa huipulla, mutta niiden keskusteluyhteys ei-poliittiseen nuorisoon oli katkennut ja ote reaalitodellisuudesta kirvonnut.

Rock oli viihdettä, mutta se oli myös kapinaa vapauden puolesta poliittisen eliitin liturgioita vastaan. Vuonna 1977 Sleepy Sleepers pilkkasi levyllään Takaisin Karjalaan estoitta YYA-sopimusta, suomettumista, Neuvostoliittoa ja presidentti Urho Kekkosta . Ulkopoliittisesti oikeaoppiset piirit painostivat konserttijärjestäjiä estämään yhtyeen esiintymiset. Suomi-Neuvostoliitto-seura syytti yhtyettä idänsuhteiden vaarantamisesta. Raha-automaattiyhdistys poisti jukebokseistaan kappaleen Kaapataan lentokone Moskovaan, jossa kastroidut suomalaiskaapparit passitetaan Siperiaan. Yleisradiossa yhtye oli soittokiellossa.

* * * * *

Alatyyliseen huumoriin nojannut protesti osui maaliinsa ja löysi yleisönsä. Samaa asennetta ilmensi vuonna 1978 Eppu Normaali kappaleessaan Rääväsuita ei haluta Suomeen, jossa Martti Syrjä lauloi ”pioneereille olen fascisti, ja fascisteille pioneeri”. Kappale oli saanut inspiraationsa ulkoministeriön päätöksestä evätä brittiläisen Sex Pistols -yhtyeen pääsy Suomeen.

Punk oli 1970-1980-lukujen taitteen nuorisoprotestin keihäänkärki, ja Sex Pistols sen ykkösnimi. Suomessa media ja poliittiset nuorisojärjestöt oikealta vasemmalle paheksuivat yhtyettä. Pioneeriliiton mukaan Sex Pistols edusti ”väkivaltaa ihannoivaa massakulttuuria pahimmillaan”, kirjailijaälykkö Arvo Salo taas tuomitsi kaikki punkkarit ”estottomina ja raakoina, vähintään puoliksi rikollisina”.

Neuvostoliitolle ja kommunismille rock-musiikki oli kauhistus. Suomessa pyrittiin seuraamaan Moskovan mieltymyksiä myös kulttuurissa, ja taistolainen laululiike tuotti ideologisesti oikeaoppista musiikkia. Rock-faneille työväenlaulut taas edustivat 1970-luvun ylipolitisoituneen ilmapiirin tunkkaisimpia piirteitä: ahdasmielisyyttä, tosikkomaisuutta ja tylsyyttä. Ei käynyt Kekkoselta rock’n’roll, mutta melko brezhneviläinen oli meininki Suomen poliittisissa piireissä yleensäkin.

Aufgefahren in den Himmel

Vuosina 1973-1991 helatorstai, 40 päivän kuluttua pääsiäisestä vietettävä Jeesuksen taivaaseen astumisen muistopäivä oli siirrettynä edellisen viikon lauantaihin. Ajantiedon guru Kustaa Vilkuna kuvasi asiantilan syyksi sen, että "olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko". 1970 työnantaja- ja työntekijäjärjestöt olivat esittäneet piispainkokoukselle, että helatorstai siirrettäisiin lauantaille. Työntekijäpuolen näkökulmasta hommassa oli järkeä siksi, että vallinneen käytännön mukaan mikäli viikolle osui arkipyhä, oli sen viikon lauantai työpäivä. Näin siis saivat teollisuus viisipäiväsen ehyen työviikkonsa ja työntekijät kaksipäiväisen viikonloppunsa.

Piispoissa ratkaisu aiheutti parranpärinää, ja 1982 kirkolliskokous esitti helatorstain palauttamista torstaiksi. Hallituksen käsitellessä asiaa 1985 sosiaalidemokraattiset ministerit vaativat esityksen työmarkkinavaikutusten tarkempaa selvitystä, ja niinpä lain voimaantulo jätettiin auki. Eduskunta hyväksyi esityksen marraskuussa 1985, mutta presidentti Mauno Koivisto siirsi lain voimaantuloa vuodesta 1987 vuoteen 1992.

Kun voimaantulo läheni, työmarkkinaosapuolet pääsivät sopimukseen siitä, että helatorstai siirtyisi torstaille niin, että näin menetetty työaika korvattaisiin joko lauantailla tai tekemällä sen tunnit muutoin sisään niin, ettei kokonaistyöaika lyhenisi. Liittotasolla ratkaisut muodostuivat kirjaviksi, ja osalle työntekijöitä helatorstaista tuli käytännössä palkallinen vapaapäivä. 2002 käytäntö vahvistettiin kaikkia koskevaksi, eli sen jälkeen helatorstai on lyhentänyt työaikaa ansioita alentamatta. Syvä kumarrus ay-liikkeelle (vrt. edellinen kirjoitus)!

[Sivuhuomio: hei miksi istun helatorstaina, palkallisena vapaapäivänä, tietokoneen ääressä? Ai niin, blogin kirjoittaminen ei ole oikeaa työtä, vaikka tässä poliittisen historian ja yliopistojen kolmannen tehtävän liepeillä liikutaankin. Vieläpä oli ajatuksena tehdä jotain muutakin, vaikka kirkollisten piirien mukaan päivä on niin pyhä, ettei silloin ruohokaan kasva. Ja mikä parasta, olen myös sairaana, mikä samalla tietona tuonne soutu- ja melontakeskuksen suuntaan näin ilmoitettakoon. Aivojen TES on huomattavasti joustavampi kuin sydänlihaksen.]

Helatorstai on virallinen pyhäpäivä useimmissa Euroopan maissa. Sympaattisin traditio löytyy varsin yllättäen Saksasta ja erityisesti entisen Itä-Saksan alueelta, jossa helatorstai on kirkollisen sisältönsä ohella myös isien, miesten ja herrojen päivä. Tämän päivän Turun Sanomissa Risto K. Tähtinen kuvaa tätä germaanisen mieheyden juhlaa seuraavasti:

"Vanhan perinteen mukaan kylien ja pikkukaupunkien miehet kerääntyvät viinakasseineen ja olutkoreineen helatorstaina aamulla, ajelevat ympäriinsä koko päivän 10-20 hengen hevosrattailla tai traktorin peräkärryillä. Kaupungeissa miesporukat varaavat puistoravintoloista tai Biergarteneista pöytiä koko päiväksi. Monet porukat lähtevät puistoihin tai metsiin pitkälle piknikille."

Turhassa ja päälleliimatun oloisessa loppukaneetissaan Tähtinen äityy moralistisesti toteamaan, että "illalla miehistä ei ole sitten hyötyä sen paremmin naisille kuin lapsillekaan". Mikäs miesten päivä se sellainen olisi, jossa tarvitsisi olla ko. ihmisryhmille hyödyksi?

Kalpea on suomalainen isänpäivän traditio tähän verrattuna. Kontekstikin on tietysti aivan toinen, kun juhlaa meillä vietetään perhekeskeisesti. Saksalaisessa traditiossa keskeisellä sijalla on ollut nuorempien ikäluokkien vihkiminen mieheyden saloihin, mikä tietysti pitkälle selittää juhlapäivän vieton saamia muotoja. Herrenpartie = eine Kutschfahrt oder Wanderung in die Natur mit Konsum von Alkohol!

Kun täällä blogissa on vuosien mittaan esitetty ties mitä haasteita sisäsoutuun, voisi tässä olla vähän toisenlainen juttu, jonka voisi laittaa ensi vuotta varten korvan taakse. Entisenä paattislaisena uskoisin saavani ainakin traktorin peräkärryineen hankituksi, kenties jopa hevosenkin. Tässähän olisi myös hieno profiilinkorotustilaisuus pikku hiljaa heräilevälle miesliikkeelle, pelkästään äijille omistettu maanläheinen juhla ilman turhia seremonioita ja teeskentelyä! Ay-liikkeen suuntaan voisi sen vienon toivomuksen kyllä esittää, että voisi olla hyvä aloittaa neuvottelut myös helatorstaita seuraavan perjantain tilanteesta.

Kellarista kajahtaa

Viime aikoina olen kohdentanut blogin kirjoittamiseen yleensä kuluvaa työaikaa mm. NHL-, SM-liiga- ja Mestis-jääkiekon ja hiihdon MM-kisojen seuraamiseen sekä hiihtoon (pian 1000 km kasassa ja lähes kaikki Turussa, global warming my ass) ja soutuun (virtuaalinen Oxford-Cambridge haastesoutu sunnuntaina 29.3. aamulla, vedän itse, kisa Eurosportilla samana päivänä klo 17.30 alkaen, selostan), mikä selitykseksi radiohiljaisuudelle.

Surrealismin nälkä on Lex Nokiaa ja uutta yliopistolakia seuratessa pysynyt kurissa. Mannerheim oli kesällä 1944 sillä kannalla, että Rytin-Ribbentropin -sopimukselle oli saatava eduskunann hyväksyntä, ei niinkään demokratian vaatimusten vuoksi vaan siksi, että näin annettu lupaus näyttäisi saksalaisten silmissä uskottavalta. Samalla marsalkka kuitenkin esitti, että raktaisevasta äänestyksestä jäisi taktisesti pois suuri määrä edustajia, ettei sopimus hyväksyttäisiin alle sadalla jaa-äänellä. Näin olisi myöhemmin voitu vedota siihen, ettei sopimus ollut kansan todellinen tahto, koska se ei saanut taakseen ehdotonta enemmistö mahdollisesta 200 äänestä. Jotain samanlaista näytti olevan meneillään Arkadianmäellä eilen. Lex Nokia hyväksyttiin äänin 96-56, poissa peräti 47 kansanedustajaa.

Hitler tyytyi kesällä 1944 Rytin hallituksessa käsiteltyyn henkilökohtaiseen lupaukseen ja antoi asetoimitusten jatkua. Sekin kyllä tuli etukäteen suurella todennäköisyydellä selvitetyksi, ettei sopimus olisi mennyt eduskunnassa läpi. Kokoomuslainen pääministeri Edwin Linkomies otti tämän kuultuaan ohjat käsiinsä ja hoiti asian ilman eduskuntaa, jolloin lupauksesta oli myös myöhemmin helpompi luistella irti. Kun nyt oli panssarintorjunta-aseiden ja syöksypommittajien sijaan vaakalaudalla matkapuhelimet, hallitus ei katsonut ilman lakia selvittävän ja eduskuntakin taipui. Sen, mikä riitti kansallissosialistiselle diktaattorille, ei katsottu riittävän matkapuhelinvalmistajalle. Nokia osoittautui Hitleriä pelottavammaksi.

Historialliset analogiat näyttävät olevan suosiossa muutenkin. Turun yliopisto käynnisti oman rahanhankintakampanjansa pistämällä YouTubeen kaksi melkoisen erikoista klippiä, jossa seinälle hologrammina heijastettu Urho Kekkonen esittää yliopiston hämärään kellariin kokoontuneelle etujoukolle (Keijo Virtanen, Tapio Reponen, Esko Valtaoja ja, of course, Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi!) "avunpyynnön tulevaisuudesta":

Kansalaiset!

Tämä on avunpyyntö. Tämä tulee tulevaisuuden Suomesta, vuodesta 2098. Vain te voitte auttaa meitä. 90 vuotta teidän jälkeen suomalainen yhteiskunta on romahtanut. Syynä ovat ratkaisut, jotka te teitte. Te romutitte sen, minkä isämme rakensivat. Te lyhytnäköiset ja itsekkäät, te saatanan tunarit!

Vuonna 1920 suomalaiset yksityiset kansalaiset keräsivät varat Turun yliopiston perustamiseksi. Heitä oli 22 040. He eivät olleet rikkaita eikä ajat olleet parempia kuin nyt teillä, mutta he tekivät sen. Heidän kaukonäköisyytensä on tuottanut teidän onnenne. Suomalainen terveydenhoito, koulutus, oikeuslaitos ja yritystoiminta on rakentunut sille. Nyt on teidän vuoronne. Kantakaa vastuunne, jotta me, tulevaisuuden suomalaiset, voisimme ajatella myös teitä kiitollisuudella. Yksi euro Turun yliopistolle on kolme ja puoli euroa Suomen tulevaisuudelle!"

Mainoksen takana oli samanlaisia markkinointitaktiikoita mm. kokoomuspuolueen hyväksi sommitellut mainostoimisto Bob Helsinki. Ensireaktioni olivat sekalaiset. On tietysti hyvä, että yritetään jotain uutta ja erikoista, mutta näinkö asiantuntijaimagonsa uskottavuudesta ja vakuuttavuudesta huolta kantava laitos todella haluaa esiintyä ulospäin? Mainos on lievästi sanoen ristiriidassa yliopiston perinteisen tiedotuslinjan kanssa. Paradoksaalisuuden huippu on se, että huhut kertovat yliopiston nyt sensuroineen verkkolehdestään henkilökunnan mainoksesta esittämiä kriittisiä kommentteja.

Mainos herättää monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Millaisessa kuosissa on laitos, jonka etujoukko koostuu hämyisessä kellarissa salaseuraansa pitävistä keski-ikäisistä äijistä? Mitä ihmettä tekee kokoomuksen jäsenkirjaa heiluttava Suojelupoliisin päällikkö autonomiallaan, riippumattomuudellaan ja kriittisen ajattelun vapaudellaan ylpeilevän instituution tilannehuoneessa, sen ohella että suorittaa vastapalvelusta valinnastaan vuoden alumniksi?

Toisaalta mainoksessa voi nähdä myös harvinaista valmiutta itsekritiikkiin, puhutteleehan Kekkonen kokoontunutta etujoukkoa juuri niiksi saatanan tunareiksi, jotka mokasivat koko homman. Mutta miksi ihmeessä jumalaiseksi henkiolennoksi muuttunut ja siinä roolissaan tulevaisuuden suomalaisia edustava Kekkonen antaisi pelastustehtävän niille, jotka kertaalleen jo ryssivät (heh heh) koko homman?

Onko mainoksen poliittinen viesti se, että Kekkosen Suomessa kaikki oli paremmin, ja että sinne meidän pitäisi pyrkiä takaisin, kun kerran tulevaisuuden suomalaisetkin jonkinlaisessa vuoden 1973 poikkeuslain scifi-versiossa ovat hänet edustajakseen valinneet? Toisaalta mainoksen takana häärineen tiimin vahva kokoomuslainen väri panee epäilemään moista tulkintaa, mutta saattaahan olla kyse tietämättömyydestäkin. ZZ Top-Valtaojan mukanaolo kenties on vinkki siihen suuntaan, että mainokseen koodatun viestin aukaisemiseen saatetaan tarvita jos ei nyt astrologisia niin ainakin astronomisia teorioita.

Mainoksen puolustukseksi on totta kai todettava, että yliopistomaailman nykyisessä myllerryksessä oppilaitoksen on otettava kovat konstit käyttöön saadakseen viestinsä läpi. Edessä ovat kovat ajat. Oma markkinarako on luotava ja ajan henkeä seurattava, eikä kriisiviestintätaidoistakaan ole haittaa. Kenties sittenkin on niin, että yliopiston ylikuormitetusta budjetista irrotettu shekki, joka epäilemättä oli kirjoitettu vähän toiselle summalle kuin aamulla allekirjoittamani tuntiopetusmääräykset, lähti oikeaan osoitteeseen. Turun yliopiston ja Kokoomuksen lisäksi Bob Helsinki on tehnyt mainoksia mm. urkintalaista tunnetulle Nokialle, asiakkaiden salakuuntelusta tunnetulle Sampo Pankille, asiakkaiden niskaan myymälän katosta pudonneesta ulosteesta ja vanhaksi menneen jauhelihan myynnistä tunnetulle Stockmannille sekä johtajien sikailusta varustamon omalla laivalla tunnetulle Tallink Siljalle.

Pistetään toivotalkoot pystyyn, että seuraava YouTube -klippi ilmestyy näkyville pikapuoliin. Yksi euro Bob Helsingille on vähintään femma Suomen tulevaisuudelle! In hoc signo vinces ja rahantuloa ei voi estää! Sillä välin, ei muuta kuin kalaa leivänpaahtimeen!

Jussi pisti kovat piippuun

Tieteellisen keskustelun ei aina tarvitse olla tylsää, vaikka se sitä usein onkin. Historia on siinä mielessä mielenkiintoinen tieteenala, ettei lopullisia totuuksia mistään ole löydettävissä, ja että kaiken voi aina kyseenalaistaa. Historiakeskustelussa esitetty kritiikki on oma taiteenlajinsa, joka ei suinkaan kaikilta etabloituneiltakaan keskustelijoilta aina ota luonnistuakseen.

Kaiken lisäksi keskustelijoiden kenttä on historiassa monin verroin laajempi kuin tieteissä yleensä, varsinkin poliittisessa historiassa. Professorien, dosenttien ja tutkijoiden seassa argumentoi monenlaista alanharrastajaa, autodidaktia, osallistujahavainnoitsijaa, elämän maisteria ja diletanttia. Suurinta osaa kannustaa eteenpäin vilpitön tiedonintressi, mutta usein tulee vastaan myös niitä, joita elähdyttää MISSIO.

Itse olen tullut sohineeksi aiheita, joista monilla ihmisillä on paljon mielipiteitä ja usein vieläpä varsin lukkoonlyötyjä sellaisia. Ideologiseen jyrkkyyteenkin olen tullut törmänneeksi, välillä vasemmalla, välillä oikealla, välillä pöllipinon luona. Olen saanut kritiikkiä, jonka olen yrittänyt ottaa nöyränä ja rakentavalla tavalla vastaan. Kenellekään ei ole tarvinnut vielä ilmoittaa, että keskusteluyhteys menee nyt poikki, vaikka omaan porstuaan on tällaisiakin nootteja pelmahtanut.

Kerran olen kyllä luennoidessani joutunut pyytämään erästä kritiikissään reippaamman puoleisesti alle alkeellisimman asiallisuuden kusirajan valunutta ja keskustelusääntöjä noudattamaan kyvytöntä yleisön edustajaa poistumaan. Senkin tein enemmän salin seinällä roikkuneiden Tauno Nurmelan ja T.M. Kivimäen muotokuvien kuin itseni takia. Solidaarisesti hän nostikin kytkintä, todettuaan ensin ympärillään istuneille eräänlaisena retorisena loppukaneettina, että "jääkää te vaan kuuntelemaan tätä paskaa".

Monennäköistä tieteellistä arvostelua ja kriittistä keskustelupuheenvuoroa olen lukenut ja kuullut, mutta tänään tuli vastaan sellainen helmi, joka kirkkaudessaan pesee ja linkoaa aiemmat yritelmät mennen tullen. Valtiotieteiden tohtori, tutkija, Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinnon saaja ja dosentti, monissa liemissä keitetty Johan Bäckman on julkaissut viime vuonna paperiversiona ulos tulleen Pronssisoturi-kirjansa nyt blogissaan.

En valitettavasti ollut ehtinyt lukea kirjaa, vaikka Bäckman ystävällisesti kutsui minut niin kirjan julkistamistilaisuuteen kuin vähän myöhemmin järjestettyyn kirjan sisältöä käsittelevään lehdistötilaisuuteenkin. Kirja herätti Suomessa ja Virossa kiihkeää keskustelua, jota Bäckman hämmensi entisestään tiivistämällä viestiään muotoon "Viro on matkalla suoraan helvettiin", "Virossa ei ole sananvapautta, Viro ei ole demokraattinen valtio ja Riigikogu ei ole parlamentti", vieläpä nimitti maata "apartheid-diktatuuriksi".

Kun nyt tutustuin tähän sähköiseen versioon, huomasin päässeeni itsekin Bäckmanin tarkastelun kohteeksi. Suoraan hän ei nimeäni mainitse, mikä lienee ollut sisällön huomioiden ihan harkittu ratkaisu, mutta asiaa tunteville tekstistä kyllä valkenee, kuka on kukin. Ja kiinnostuneille ulkopuolisille oikeat vastaukset aukenevat parilla googletuksella.

Pistän tähän suoraksi sitaatiksi koko kohdan, niin riemukasta tarinaa on Bäckman kokoon keittänyt. Lisäpalveluna blogin lukijoille olen liittänyt tekstiin myös kuvituksen, jonka avulla arvotus ratkeaa helpommin.

___________________________________

Ote Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi (2008)

NAAMIAISET

Pronssisoturin kaataminen saa Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen järjestämään tieteellisen seminaarin otsikolla Pronssisoturin pitkä varjo – Muistin politiikkaa ja kansallista uhoa. Vaikka otsikko on masentavan lattea, minun on pakko päästä Tampereelle katsomaan, minkälaista ”uhoa” on tarjolla, eikä vähiten siksi, että tapahtuma järjestetään Väinö Linna -salissa.

Tampereella havaitsen, että tilaisuus on naamiaisten ja stand up -komiikan yhdistelmä. Täällä kokeillaan akateemisen oppineisuuden rajoja. Nuoret puhujat kilpailevat, kuka hauskimmalla tavalla kiistää historian. Jury koostuu pönäköistä asiantuntijoista nyrpeine suomalais-ugrilaisine ilmeineen. Lavalla koomikot hauskuuttavat yleisöä väitteillä, joiden mukaan toista maailmansotaa ei ollut, voitonpäivä on pelkkä myytti, fasismi lähinnä vitsi ja holokaustikin vain hyötymistarkoituksessa esitetty väite.

Historian haamut

Aluksi näyttämölle astuu tilaisuuden järjestäjä puhumaan ”historian haamuista” – osuvasti Elvis Presleyksi pukeutuneena. Pronssisoturissakin on kuulemma kysymys vain ”jälkineuvostoliittolaisesta kansallisuuskonfliktista”, Elvis laulaa hyvin resonoivalla äänellään. Elviksen alkulämmittelyn jälkeen alkaa varsinainen ohjelma, jossa kaikenkarvaiset roolihahmot hauskuuttavat yleisössä tyytyväisinä myhäileviä rahoittajiaan kieltämällä historian olemassaolon. Säikähdän pahanpäiväisesti, kun ensimmäisenä lavalle astuu ilmielävä ”Prahan teurastaja” Reinhard Heydrich. Myös tukka on ajeltu aitoon natsityyliin. Ryhdikäs mutta honottava monologi alkaa.

Heydrich kieltää historian olemassaolon: kyse on vain myyteistä, muistoista, tulkinnoista, asenteista, käsityksistä ja sen sellaisesta. Maailman suurin ongelma on voitonpäivä ja se, että Venäjä voitti. Tämä on virhe, ja se on syytä korjata ennen revanssia. Sillä välin historia pitää häivyttää käsittämättömäksi sekasotkuksi väittämällä, että se on ”heijastumaa valtasuhteista ryhmien sisällä” tai ”monimutkainen neuvotteluprosessi muistamisen ja unohtamisen välillä”. Historiaa ei siis ole olemassa – on vain neuvotteluprosessi. Asia on niin monimutkainen, ettei siitä ota kukaan selvää. Ja eihän mitään näin kummallista voi opettaa lapsillekaan.

Jatkan Heydrichin kuuntelemista. Hän parantaa ryhtiään ja kääntää voiton päälaelleen. ”Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi”, Heydrich huutaa. ”Kyseessä on vain pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta.” Heydrich puhuu tietysti vain Venäjästä ja venäläisistä, joiden suurin ongelma on se, että he muistavat voittaneensa. ”Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomion ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä.”

Sodan muistoa siis vain ”käytetään” ja historiassa on kysymys lähinnä siitä, että huomio ohjataan pois nykyajasta. Sodasta saa puhua vain preesensissä tai futuurissa. Voitolla ei ole mitään merkitystä, kun tulevaisuudessa se kuitenkin mitätöityy.

Heydrich pääsee venäläisen historiankirjoituksen ydinongelmaan: venäjän kielen käyttöön. Tämä on ”globaalia historiallista konsensusta uhmaava traditio”, jos oikein ymmärrän. Sekin on kummallista – ja vaarallista –, että Venäjällä on ”oma intellektuaalinen kulttuurinsa”, joka tosin yritettiin hävittää vuosina 1941–1944 mutta joka siitä huolimatta on Heydrichin harmiksi jäänyt elämään. Raaimmillaan se ilmenee venäjänkielisinä kirjoina.

Nyt ymmärrän, mistä Tampereen naamiaisissa on kysymys. Täällä juhlitaan Pronssisoturin hävittämistä maailmankartalta. Tampereella luullaan, että muistomerkin hävittäminen merkitsi oikeasti myös voiton, sotahistorian, Venäjän ja venäläisyyden hävittämistä – tai ainakin ensimmäistä askelta siinä.

Heydrichin mukaan Venäjä on joko mielisairas uhoaja tai kiero jälkiään peittelevä rikollinen: ”Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen.” Heydrich päättää puheensa moittimalla sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita Viron holokaustista ja sen tekijöistä. On ongelmallista, että ”huomio ohjataan triviaaleihin seikkoihin”, kuten juuri juutalaisten joukkomurhaan Virossa. Lopuksi Heydrich kopauttaa nilkkansa yhteen ja vetää kätensä natsitervehdykseen. Heil Hitler! natsikenraali huutaa yleisölleen, joka puhkeaa raikuviin aplodeihin.

__________________________

Mitä tähän enää voi sanoa? Tarvitseeko tähän sanoa mitään?

Muutaman spekulaation haluaisin kyllä tähän lopuksi heittää. Kirjoittajan itseymmärryksestä ja -luottamuksesta voisin todeta sen verran, että





Kovasta yrityksestä kuitenkin lopputulos näyttää kuitenkin enemmän siltä, että








Kun kirjan vaivautuu lukemaan kannesta kanteen, on vaikeaa välttyä siltäkään ajatukselta, että

Paasitornin Nostradamus haastaa Siilinjärven marsalkan

Tulevaisuuden historiantutkijoiden ja Raamatun hermeneutikkojen taivaalta on parina viime päivänä satanut mannaa, siitä on kotimainen poliittinen keskustelu pitänyt huolen. Ensin valtiovarainministeri Jyrki Katainen vertasi käsillä olevaa taloudellista taantumaa talvisotaan, sitten emerituspääministeri Paavo Lipponen oikoi Jyrkiä Ylen Ykkösaamussa todeten, että pikemminkin kysymys on Harmageddonista, viimeisestä suuresta taistelusta pahan voimia vastaan.

Tilanteen vakavuus on siten varmasti kuulijakunnalle käynyt selväksi. Historiantutkimuksessa historian poliittinen käyttö on nykypäivänä oma elinvoimainen tutkimusalansa, jolle tällaiset ulostulot ovat varsinaisia kultamunia. Toisaalta osa historioitsijoista suhtautuu historian poliittiseen ryöstöviljelyyn samalla tavalla kuin Jeesus temppeliä markkinapaikkanaan pitäneisiin kauppiaisiin ja rahanvaihtajiin: he haluavat kaataa heidän pöytänsä ja ajaa heidät ruoska kädessä pois paikasta, jonka he toiminnallaan häpäisevät. Itse edustan ensimmäistä koulukuntaa ja katson, että historiaan nojautuvat lopun aikojen vertauskuvat ovat poliittisen retoriikan kuningaslaji, jossa sekä onnistumiset että epäonnistumiset nousevat aivan omiin sfääreihinsä.

Siinä missä opposition edustajille taloustaantuma edustaa apokalyptista uhkakuvaa, haluaa valtion rahakirstun päällä istuva kokoomus hillitä paniikkitunnelmia ja välttää ylilyöntejä kriisin torjumisessa. Ihan pientä vasaraa eivät kokoomuslaisetkaan kuitenkaan tyytyneet poliittisten metaforien työkalupakistaan kaivamaan. Talvisodalla ratsastaessaan Katainen antaa ymmärtää, että olemme saapuneet samanalaisen kansakunnan eksistentiaalisen hetken äärelle kuin talvella 1939-1940.

Haaste on valtava, mutta Kataisen mukaan historia näyttää tien onnelliseen tulevaisuuteen: "Yksituumaisina ja yhteistyöllä me suomalaiset olemme ennenkin vaikeissa paikoissa pärjänneet". Nyt ei ole aika harjoittaa "pikkunäppärää oppositiopolitiikkaa", "veneenkeikuttamista" tai "tahallisen sekaannuksen aiheuttamista kotirintamalla". Nyt on kaikkien oltava "yhteisissä torjuntatalkoissa" ja otettava paikkansa "yhdessä rintamassa torjumassa ulkopuolista uhkaa".

Historiantulkinnallisesta jämeryydestään huolimatta Katainen jätti käyttämättä monia sellaisia rinnastuksia, jotka olisivat tuoneet hänen viestiinsä mukavasti lisää isänmaallista potkua. Hän kyllä puhuu "kansainvälisestä finanssimarkkinoiden sairaudesta", mutta olisi voinut ihan suoraankin todeta, keitä tällä kertaa olivat ne tahot, jotka allekirjoittivat koko sotkun käynnistäneen Molotovin-Ribbentropin sopimuksen. Millaisia etupiirijakoja ulkopuoliset uhkaajat ovat tällä kertaa salaisessa lisäpöytäkirjassaan hahmotelleet?

Ampuiko Mainilan laukaukset kriisitunnelmilla tietoisesti pelaillut kotimainen oppositio vai media, vai tulivatko nekin rajojen ulkopuolelta? Uuden vuosituhannen O.W. Kuusisen viittaa olisi kätevästi voinut sovitella tuotantoaan ulkomaille siirtäneiden suomalaisyritysten hartioille, mutta ymmärrettävästi kokoomuspomo katsoi poliittisesti viisaaksi olla menemättä ihan niin pitkälle.

Katainen ilmoitti tavoitteeksi torjuntavoiton saavuttamisen, mutta millaisia Suomussalmia, Raatteen teitä ja Taipaleenjokia se tällä kertaa edellyttää? Millaiset ovat 2000-luvun talouden talvisodan Molotovin cocktailit ja mottitaktiikka? Kannaksen lumisissa metsissä vihollisen numeerista ja materiaalista ylivoimaa kavennettiin mm. suksien, ahkioiden, telttojen ja kamiinoiden avulla; millaisia tällä kertaa ovat ne kansalliset innovaatiot, joiden avulla ulkoisten uhkien vyöry pysäytetään?

Halusiko Katainen talvisotaan vetoamalla varoittaa myös tulossa olevista suuren mittaluokan menetyksistä ja negatiivista asioista? Ovatko työttömät ja syrjäytyneet tämän talvisodan sosiaalisia evakkoja? Millaisen Viipurin ja Karjalan menettämiseen nyt on syytä alkaa valmistautua? Varautuiko valtiovarainministeri rivien välissä myös epäonnistumiseen, tarvittinhan talvisodan torjuntavoittoon ihme?

Ajat ovat kovat, kun Lipposen kaltainen ruudinkatkuisen patriotismin ja sosialistisen älykköyden yhteensulautuma avoimesti hylkää kansallisen historian selitysvoiman ja turvautuu raamatullisiin vertauskuviin. Retorinen alku on mahtipontinen, mutta väkisinkin nousee mieleen tarkentavia lisäkysymyksiä. Johanneksen Ilmestyskirjassa Harmageddon mainitaan vain kertaalleen, mutta muuten lopun ajoista esitetään laajoja kuvauksia.

Mitä Lipponen siis halusi tarkalleen ottaen meille viestittää Ilmestyskirja-viittauksellaan? Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että Nord Streamin konsulttimme ja teollisuuden etujen vannoutunut puolustajamme haluaa rivien välissä antaa meille vahvan signaalin siitä, että tilanteen kaikinpuolinen vakavuus on saanut hänet arvioimaan poliittista ja taloudellista ajatteluaan radikaalilla tavalla uudelleen.

Kuka Lipposen ajattelussa on se suurten vesien äärellä asuva suuri portto, jonka kanssa maailman kuninkaat ovat irstailleet ja jonka iljettävästä viinistä maan asukkaat ovat juopuneet (Ilm. 17/1-2)? Raamatun lähempi tutkiminen tuo lähelle johtopäätöksen, että Lipponen tarkoittaa globaalia liberaalikapitalismia: "...hänen yllään kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet", "kaikki maailman kauppamiehet ovat rikastuneet hänen vauraudestaan ja ylellisestä elämästään", "hän on mainetta ja rikkautta ahnehtinut", "maailman kauppamiehet itkevät ja surevat häntä, sillä enää ei kukaan osta heidän tavaroitaan", "sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan".

Entä sitten "Peto, jonka näit, on ollut, mutta nyt sitä ei ole"? Halusiko Lipponen meidän tässä kohtaa ajattelevan liberaalikapitalismin johtavan valtion USA:n rahoituslaitosten sosialisointeja ja tukipaketteja ontuvalle teollisuudelle? Kuten Lipponenkin totesi, "tässä tarvitaan ymmärrystä ja viisautta", sillä peto "tulee vielä nousemaan syvyydestä".

"Siihen maljaan, johon hän on toisille juomansa sekoittanut, sekoittakaa häntä itseään varten kahta katkerampi juoma" - mitä ilmeisimmin Lipponen tarkoittaa kapitalismin ylilyöntien runteleman talouden tukemista mittavilla elvytyspaketeilla. Suuri ja mahtava Babylon ("suuri kaupunki, jonka vauraudesta rikastuivat kaikki merenkulkijat"), joka nyt tuhotaan, on ylikansallisten suuryritysten riistotalouden globaali imperiumi.

Kuka on se valkoinen ratsastaja, jonka silmät ovat kuin tulen liekit ja joka Harmageddonissa johtaa taivaalliset sotajoukot taisteluun pahan voimia vastaan? Tässä kohtaa Lipposen täsmällistä käsitystä ei ole helppo hahmottaa, mutta ilmiselvästi keynesiläisestä talouspolitiikasta on taottu se rautainen sauva, jolla ratsastaja kansoja paimentaa. Raamatun mukaan hänen "pukunaan on vereen kastettu viitta", ehkäpä Lipponen näin haluaa antaa piiloviestin myös pelastajan poliittisesta väristä.

Joka tapauksessa on hieno asia, että ykkösrivin yhteiskunnalliset älykkömme pitävät huolen siitä, ettei poliittinen retoriikkamme pääse vaipumaan brezhenviläisen pysähtyneisyyden tilaan. Suomalaiset poliitikot, kaivakaa joukolla esiin historiankirjanne ja Raamattunne ja marssikaa eteenpäin Jyrki "Mannerheim" Kataisen ja Paavo "Nostradamus" Lipposen viitoittamalla tiellä!

Alfaurokset ja feminismi

Soutukelien jatkuessa näin hyvinä tyydyn blogin päivityksessä laittamaan esille viime lauantain (24.7.) Turun Sanomissa julkaistun kolumnini. Toimitus oli kaivanut arkistojen kätköistä kolumnin yhteyteen pärstäkuvan yli kymmenen vuoden takaa, laitetaan sekin tähän jo ihan nostalgiasyistä.

Mahtisonnit, luuserit ja nyhveröt

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta on viimeisen 10-15 vuoden aikana tullut yksi keskustelluimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä Suomessa. Pitkään tätä keskustelua leimasi poliittinen korrektius, joka esti kyseenalaistamasta radikaaleimpiakaan feministisiä väitteitä, esimerkiksi puheita yhteiskuntamme rakenteellisesta naisvihamielisyydestä tai joka viidennestä puolisoaan pahoinpitelevästä suomalaismiehestä.

Viime vuonna Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen julkaisivat paljon keskustelua herättäneen kokoomateoksen Mies vailla tasa-arvoa. Yksi teoksen suurimmista ansioista oli tuoda esille, etteivät feminismi ja tasa-arvon tavoittelu ole sama asia. Näin ollen myöskään feminismikritiikki ei ole tasa-arvon vastustamista, vaikka usein näin väitetäänkin. Tasa-arvon tulisi tarkoittaa yhdenvertaisuutta kaikkien ihmisten välillä, ei pelkkää sukupuoleen tuijottamista.

*

Kuten kaikki kärkevät debatit, myös tasa-arvoväittely on polarisoitunut. Se vajoaa valitettavan usein ohihuutamiseksi, jankuttamiseksi, syyttelyksi ja liioitteluksi. Sukupuolista rakennetaan tarkoitushakuisia stereotypioita, jotka peittävät näkyvistä yksilöjen monimuotoisuuden. Sekä feministit että äijävallan varjelijat pyrkivät hyödyntämään miesten hiljaista enemmistöä omassa vallantavoittelussaan, esittämään nämä tietynlaisina ja panemaan sanoja heidän suihinsa.

Miehenä koen jääneeni keskustelussa rintamien väliin. Toiselta puolelta rumputultaan ampuu tasa-arvon määrittelyä omana monopolinaan pitävä feministinen hegemonia, toiselta puolelta päälle vyöryy perinteisen maskuliinisuuden nimiin vannovien tosimiesten oikea miehisyys. Kummankaan maailmankuvaa en tunnista omakseni.

*

Naisiin kulutushyödykkeenä suhtautuva rasvaisia vitsejä taukoamatta suoltava taantumuksellinen äijäkulttuuri ei ole kuollut. Katoavaa maailmaa tämä enää lähinnä vain miesporukoiden kosteissa illanvietoissa kukkiva aate kuitenkin edustaa.

Sitä vakavampaa uhkaa todelliselle tasa-arvolle edustavat yhteiskunnassamme vaikuttavat mieheen kohdistuvat perinteiset odotukset ja vaatimukset, eräänlainen maskuliinisuuden arkkityyppi, joka samalla tulee määritelleeksi myös naisen paikan ja tehtävät.

Perinteisessä sukupuoliroolituksessa miehen on oltava lannistumaton suorittaja, joka päättäväisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Haasteet on tehty voitettaviksi, ongelmat ratkaistaviksi. Jos onnistut, olet vahva menestyjä, jos et, olet surkea luuseri.

2000-luvun tosimiehellä on rahaa ja valtaa, ja hän antaa menestyksen myös näkyä. Citymaasturilla golfaamaan, muskeliveneellä kaveriporukan kalareissulle, gourmet-illallinen, päälle VSOP-konjakkia ja paksu havannalainen. Kotona vauhdikasta sankaria odottaa näyttelykelpoinen vaimo tai tyttöystävä, parhaassa tapauksessa molemmat.

*

Niin vahvojen isähahmojen perinteisen maskuliinisuuden kuin kilpailukyky-yhteiskunnan alfauroskultinkin pinnan alta paljastuu seksistisiä, rasistisia ja väkivallan käyttöön hyväksyen suhtautuvia asenteita. Usko omaan erinomaisuuteen ja horjumattomuuteen tuottaa suvaitsemattomuutta ja kovia mielipiteitä.

Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kuin porskuttaa. Tosimies ei pelkää ottaa riskejä ja on tarvittaessa valmis suojelemaan reviiriään ja omistuksiaan keinoja kaihtamatta. Jokainen on oman onnensa seppä, ja jos et pärjää, voit syyttää vain itseäsi.

*

Feministinen mies on tuomittu olemassaoloaan anteeksipyyteleväksi nyhveröksi, jonka elämän suurin tragedia on se, ettei hän pysty imettämään lapsiaan. Hän häpeää mieheyttään ja istuu feministissä seminaareissa mukana nyökyttelemässä, kun hänen sukupuolensa mittavat synnit ja rikokset luetellaan ja tuomitaan. Alfauroskulttuurissa miehen taas on esitettävä voitosta voittoon ja kukasta kukkaan kulkevaa mahtisonnia.

Kummassakaan mallissa ei ole tilaa yksilöllisyydelle, järkiperäiselle kommunikaatiolle tai omien ajatusten ja tunteiden rakentavalle käsittelylle.

Lätkän ihmeellisyyksiä

Niin se voi yksi päivä tai yksi peli muuttaa kaiken. Suomen kiekkoleijonien otettua eilen komean voiton USA:sta kolmannen erän hienon nousun jälkeen kisojen alkuviikon paniikkitunnelmat ovat häipyneet kuin tuhka tuuleen. Nyt puhutaan tuttuun tapaan taas maailmanmestaruuden voittamisesta ja Kanadan kaatamisesta illan pelissä.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton sivuilta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Poikani kysyi minulta, mikä on maailman huonoin maajoukkue, selitin hänelle vähän tuosta IIHF:n sarjasysteemistä ja heitin lonkalta että varmaan Pohjois-Korea. Asia jäi sen verran vaivaamaan, että tarkastin sen. Olin väärässä, sillä Pohjois-Korea eteni maalis-huhtikuussa pelatuista III-divisioonan MM-kisoista (entinen D-sarja?) puhtaalla pelillä ylemmälle sarjatasolle II-divariin jättäen taakseen Etelä-Afrikan, Luxemburgin, Turkin, Kreikan ja Mongolian. IIHF:n maarankingin viimeiseltä eli 46. sijalta löytyy juuri Mongolia, eli se varmaan sitten on maailman huonoin jääkiekkomaajoukkue.

Todellinen urheilutietoerikoisuuksien helmi löytyi kuitenkin Etelä-Afrikan joukkueesta. Saattanette muistaa Kummeli-sketsisarjan jääkiekkokomedia maalivahdista nimeltä Läski-Salonen. Etelä-Afrikan rosteri kertoo, että fiktiiviselle hahmolle löytyy myös vastine todellisuudesta, eikä ainoastaan yksi, vaan peräti kaksi! Etelä-Afrikan maalivahteina III-divarin turnauksessa pelasivat nimittäin veljekset Ashley ja Gary Bock. Katsokaapa strategisia mittoja: Ashley 202 senttiä ja 140 kiloa, Gary 198 senttiä ja 134 kiloa! Voi siinä olla vaikeaa löytää kiekon mentävää rakoa, kun tällaiset Michelin-ukot seisovat tolppien välissä! Kisat menivät veljeksiltä hyvin. 20-vuotiaan Ashleyn torjuntaprosentti 88.89 ja päästettyjen maalien keskiarvo tällä tasolla varsin kelvollinen 3.26, tuloksena kolme voittoa ja yksi tappio. 23-vuotias isoveli Gary napsi koppeja prosentilla 91.04 ja päästi keskimäärin 3.11 maalia matsissa. Hänelle kaksi voittoa ja yksi tappio.

Itse olisin ehkä kuitenkin ennemmin istuttanut veljekset soutuveneeseen tai vienyt rugby-treeneihin. Kuvassa Bockien kanssa yksi maailman huonoimmista, mongolialainen maajoukkuepelaaja. Kuvan perusteella ymmärtää hyvin sen, ettei eteläafrikkalaiskassareita torjuntojen jälkitilanteissa paljon käsille hakattu. Haley Wickenheiser jo Suomi-sarjassa nähtiin, nyt voitaisiin skoutata ja draftata nämä jättiläiset!

Pornohyökkäys ja sika-apinat

Eduskunnan matkustusohjeita uusivassa työryhmässä on keskustelu ajatuksesta sallia kansanedustajien majoittuminen vain sellaisissa hotelleissa, joiden televisioissa ei näy eroottisia kanavia. Ruotsin ja Ahvenanmaan suunnalta tulevan ajatuksen tarkoituksena on kansanedustuslaitoksen valintojen kautta antaa viestiä siitä, ettei tällaista tarjotaa pidetä hyväksyttävänä. Tällaisen majoittumislinjauksen toivotaan saavan hotellien miettimään omaa suhtautumistaan pornofilmien tarjoamiseen ja mahdollisesti suorastaan luovan kysyntää pornosta vapaille majoitusliikkeille.

Meininki alkaa olla melkoisen uusfundamentalistista, kun tällaisesta vakavasti keskustellaan. Seksuaaliasioissa jyrää nyt sellainen konservatiivisuus, että oksat pois. Julkisuudessa häärää monenmoista moraalipoliisia määrittelemässä, mikä on sopivaa, ja kun lausutaan taikasana "porno", ei mikään kielto- tai rajoitusehdotus ole liian älytön esitettäväksi. Yhteiskuntamme on "pornoistunut", ja kaikkialla vaanii kähmimiskohteita etsiviä kuolaavia ja kiiluvasilmisiä äijiä, rasva kalapuikkoviiksistä tippuen, toinen käsi housuissa ja toinen kännykällä törkyviestejä naputellen. Seksuaalista häirintää ja ahdistelua on kaikkialla ja jatkuvasti.

Hotelliajatuksen logiikan mukaisesti tulisi kansanedustajilta kaiketi kieltää myös pornosta pakahtuvan internetin käyttö, jotta sisällöntuottajille annettaisiin vakava viesti siitä, ettei verkon täyttäminen seksuaalisesti arvellutavilla sivustoilla kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää. Eduskunnan lehtihuoneesta tulisi perata pois kaikki arveluttavaa materiaalia sisältävät julkaisut, esim. paljon paheksuttuja alusvaatemainoksia sisältävä Helsingin Sanomat, seksi-ilmoituksia ja Loka-Laitisen naista alentavia ja esineellistäviä pakinoita julkaisevasta Iltalehdestä nyt puhumattakaan. Radiokin olisi syytä kieltää, soitetaanhan siellä musiikkia, joka lyriikkatasolla useimmiten askartelee täysin tuomittavien kysymysten parissa. Onhan pornografia niin vakava asia, ettei sen minkäänlaista tukemista, epäsuoraakaan, voida missään muodossa hyväksyä.

Viinapullojen kylkiin varoitustarroja ei saatu, mutta tätä menoa Arkadianmäellä keskustellaan pian siitä, että murrosikään saapuvien poikalasten peniksen varteen on tatuoitava seksuaalista häiriökäyttäytymistä ennaltaehkäisevä teksti, esim. "Virtsaamista varten. Yhdyntäkäyttö sallittua ainoastaan aviosuhteessa ja lisääntymistarkoityksella" tai "Penis aiheuttaa vakavia vaaroja itsellesi ja lähiympäristöllesi". Asian tärkeyttä ei voi kyllin korostaa, sillä sikojahan miehet pohjimmiltaan ovat, kaikki ja aina.