Suomalaisia yliopistoja on viime vuosina uudistettu rystyset valkoisina. Ensin muutettiin tutkintorakenne, sitten palkkausjärjestelmä, ja hekuman huippu saavutettiin uuden yliopistolain astuttua voimaan viime vuonna. Yliopistoista tuli itsenäisiä oikeushenkilöitä, virat muuttuivat työsuhteiksi ja työnantajavalta siirtyi valtiolta yliopistoille.
Nyt henkilöstöä kannustetaan säännöllisillä arvioinneilla, joissa punnitaan sekä tehtävien vaativuus että henkilökohtainen suoriutuminen. Kahvitunnin ajoissa päättyminen varmistetaan Sole TM -työajankohdentamisjärjestelmällä, liian matkustelun karsii Travel-matkanhallintajärjestelmä. Kustannustietoisuutta istutetaan kokonaiskustannusmallilla, jossa tutkimusrahoituksessa otetaan henkilösivukulujen lisäksi huomioon yleiskustannukset ja ”tehollisen työajan” määrä. Kaikkien kolmen edellä mainitun käyttäminen vertautuu houkuttelevuudessaan polkupyörällä kaatumiseen.
Uuden lain näkyvimpiä seurauksia Turussa ovat olleet yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistyminen sekä varainhankintakampanja, jossa Turun yliopisto keräsi 12,2 miljoonaa euroa. Uudistusten tärkeimpänä tavoitteena on ollut parantaa yliopistojemme kansainvälistä kilpailukykyä, jota mitataan esimerkiksi kansainvälisillä julkaisuilla sekä Suomessa työskentelevien ulkomaisten huippututkijoiden ja täällä opiskelevien ulkomaisten määrillä. Palvotuin mittari on sijoitus ns. Shanghain listalla maailman 500 parhaan yliopiston joukossa.
Korkeimman koulutuksen arvioinnista on tullut tuottoisa kansainvälinen teollisuudenala. Harvardin, Princetonin, Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset Nobel-hautomot kyllä kisassa pärjäävät, mutta muiden on käytettävä kaikki kekseliäisyytensä noustakseen tikkailla ylemmäs. Meilläkin opetusministeriön ja yliopistojen budjeteista virtaa yhä enemmän rahaa monenkirjaville innovaatio- ja strategiakonsulteille, maineenkiillotustoimistoille sekä tehokkuutta kaupusteleville tietojärjestelmäpajoille.
Vaikka opetusministeriö väittääkin uuden lain vahvistaneen yliopistojen autonomiaa, ovat ne yhä tiukemmin kytköksissä kansalliseen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikkaan. Uudistusten läpi runnominen on paljastanut yliopistohenkilöstön edunvalvontaorganisaatioiden hauiksettomuuden ja munattomuuden kaikessa karmeudessaan. Kritiikki ja kysymykset on kerta toisensa jälkeen vedetty pyntystä alas leimaamalla ne laiskuudesta ja mukavuudenhalusta kumpuavaksi muutosvastarinnaksi.
Uuden uljaan maailman lippulaivaksi meillä kohotettiin Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun fuusiona syntynyt Aalto-yliopisto. Oman ilmoituksensa mukaan se pyrkii maailmanluokan yliopistoksi tavoitteenaan ”muuttaa maailmaa kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja edellä käyvän opetuksen” keinoin. Viesti on mennyt läpi, sillä varainhankintakisassa Aalto putsasi pöydän rohmuamalla 200 miljoonaa euroa 337 miljoonan kokonaispotista.
Mutta kuinkas kävikään? Kun Shanghain tämän vuoden lista 15. elokuuta julkistettiin, oli Aalto pudonnut kokonaan 500 parhaan listalta. Helsingin yliopisto oli 74. sijallaan suomalaisista paras, Turku yhdessä Oulun kanssa jaetulla hopealla sijoituksenaan 301–400. Aaltolaiset ottivat neniinsä jopa sijoille 401–500 rankatulta piskuiselta Itä-Suomen yliopistolta!
Shanghaijaus muuten on merenkulun historiasta periytyvä termi. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa joku pakotetaan sitoutumaan tiettyyn asiaan todellisen tahtonsa vastaisesti. (TS 31.8.2011)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, elokuuta 31, 2011
keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2011
Poliittisen nationalismin paluu
Paluu perinteisempään tyyliin.
Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.
Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.
On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.
Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.
Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.
Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.
Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.
Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.
Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.
Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.
On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.
Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.
Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.
Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.
Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.
Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.
keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010
Norsunluutorni päivystää
(kolumni Turun Sanomissa tänään 3.2.2010)
Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.
Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.
Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.
Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.
Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.
Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.
Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.
Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.
Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.
Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.
Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.
Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?
Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.
Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.
Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.
Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.
Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.
Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.
Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.
Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.
Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.
Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.
Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.
Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?
perjantaina, toukokuuta 15, 2009
Toisenlaisia tabuja
Edellisessä viestiketjussa puhuttiin vaikenemisesta tai oikeammin väitetystä sellaisesta toisen maailmansodan tapahtumiin liittyen. Tämän päivän Hesaria lukiessa panin ilolla merkille, että erään toisen, väittäisin maailmansotaa suuremman tabun ympäriltäkin alkavat jäät iloisesti lähteä. Kyseessä olivat HS-raadin eli maan virallisen älykkölistan kannanotot siihen, tarvitaanko nykyisen kaltaista ammattiyhdistysliikettä tulevaisuudessa.
On varmasti aloja, joilla työntekijä-työnantaja-yhtälö on niin selväpiirteinen ja potentiaalisesti epätasa-arvoinen sekä palkkauskuviot niin yksinkertaisia, että ay-liikkeellä on siellä tilausta. Toisaalta on kuitenkin kasvava määrä aloja ja työtilanteita, jolla perinteisiinsä linnottautunut ay-liike on pihalla kuin lumiukko. Tai oikeastaan ei edes pihalla, vaan lähtökohtaisesti ei-kiinnostunut ja itsensä koko kuviosta jäävännyt.
Raadinkin näkemyksistä käy hyvin ilmi se skeptisyys, joilla monet epätyypillisissä pätkä-, osa-aika- ja päällekkäistöissä toimivat ihmiset suhtautuvat ay-liikkeen kykyyn omien etujensa valvojina. Raatilaisilla oli asiasta osuvia kommentteja. Muusikko A.W. Yrjänän mukaan ay-liike on "hyvin toimeentulevien keski-ikäisten elintasonkohotusautomaatti", toimittaja Timo Harakka halusi haudata tupo-juntan molemmat osapuolet, säveltäjä Lotta Wenäkoski katsoi ay-liikkeen linnoittautuneen puolustamaan ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, kirjailija Juha Seppälän mukaan ay-liike on hyvin toimeentulevien vakinaisessa työsuhteessa olevien ihmisten etuja ajava iltaruskon instituutio. Seppälän mukaan SAK:n taannoinen vaalimainos olisi ollut osuvampi, mikäli Oiva Lohtanderin tilalla olisi ollut paperiliiton Jouko Ahonen.
Yliopistoltakin löytyy ay-aktiiveja ja tiedostavassa tutkijakunnassa järjestäytymisaste lienee korkea. Akateemisen edunvalvonnan uskottavuus vaan ei ole kaksisessa kuosissa. Hyviä työnäytteitä ovat yliopistojen henkilöstön mittavista ruohonjuuritason protesteista huolimatta läpi runnottu uusi palkkausjärjestelmä ja tietysti uusi yliopistolaki, jossa opetusministeriö hautasi ammattijärjestöjen lausunnot suoraan ö-mappiin. Perustuslakivaliokunnan eilisen lausunnon yhteydessä joku kysyi ihan osuvasti, miten on mahdollista, että esityksen perustuslainvastaisuuteen puututtiin vasta tässä vaiheessa.
Nykyisessä talousdeterminismissä rivien välissä vallitseva asenne työmarkkinoilla tuntuu olevan se, että oikeata työtä on vain se, jossa tuotetaan jotain, joka voidaan aidoilla markkinoilla myydä, eli jossa työntekijän työpanoksen ja hänelle maksettavan palkan välillä vallitsee konkreettinen ja kiinteä kytkentä. Tässä mielessä yliopistoissa ei tehdä oikeata työtä. Yliopistot ovat itse pyrkineet ratkaisemaan tätä dilemmaa retorisin keinoin, synnyttämällä "tuottavuuden", "laadun" ja "tehokkuuden" kaltaisia termejä vilisevän uuskielen ja omaksumalla "liiketaloudellisiksi" väitettyjä ja miellettyjä johtamismalleja.
Vaikka eri tiedekunnat ja oppiaineet tietysti ovat "liiketaloudelliselta", ts. "tutkimustulosten kaupallisen hyödynnettävyyden" kannalta hyvin eri asemassa, se tosiasia on ja pysyy, että akateeminen tutkimus ei ole bisnestä eikä yliopistoissa "tuoteta" mitään sellaista, jonka voisi ihan oikeasti "myydä". Tässä mielessä se näkemys, että yliopistoissa ei tehdä "oikeaa" tuottavaa työtä, on ihan oikea. Samalla on piirretty myös akateemisen ay-toiminnan mahdollisuuksien, tarpeellisuuden ja uskottavuuden rajat. Jotkut ovat iloinneet siitä, että virkasuhteiden muuttuessa työsuhteiksi uuden yliopistolain myötä yliopistoväen käytössä olevien työtaistelukeinojen arsenaali laajenee huomattavasti, esim. lakkomahdollisuuteen pääsykokeiden alla, mutta kyllä tällainen ajattelu on utopiaa.
Olen itse ollut akateemisessa työssä toistakymmentä vuotta, ja pisimmät työsopimukset ovat olleet kaksivuotisia. Kokonaisansiot ovat muodostuneet erilaisen projektirahoituksen, apurahojen, sivutoimisen opetuksen ja yliopiston ulkopuolella tehtyjen free lance -tyylisten toistuvien tai kertaluontoisten suoritusten tilkkutäkistä. Vastaavassa tilanteessa oleville, joita on jatkuvasti yhä enemmän, ay-liikkeen tarjonta on heikkoa. Jäsenmaksuja olen maksellut, joskin ammattijärjestön lehteä lukiessa tulee usein mieleen, että sen toiminta pikemminkin heikentää kuin parantaa omaa asemaani, niin viranhaltijoiden etujen valvomiseen keskittyvää se näyttää olevan. Sama jako tietysti näkyy myös yliopistoissa itsessään, jossa viranhaltijat kasvavasta työmäärästään huolimatta ovat määräaikaisia sekä erilaisilla projekti- ja apuraharahoituksilla työskenteleviä paremmassa asemassa.
Yhä useampi ihminen elää yksityisyrittäjyyttä muistuttavassa Minä Oyj -todellisuudessa, jota ay-liikkeen ryhmäkantainen edunvalvonta ja koko vanha tupo-meininki ei kosketa oikeastaan millään lailla. Tällaisten ihmisten näkökulmalta jäsenistönsä palkankorotuksia ja etuisuuksia maksimoimaan pyrkivä ay-liike on pikemminkin vihollinen kuin ystävä. Siksi on hyvä, että HS-raadin keskustelun kaltaista mielipiteenvaihtoa käydään. Ay-liike pyrkii paistattelemaan kauan sitten päättyneiden taisteluvuosien tuoman sädekehän romantisoidussa valossa ja nauttii monia sellaisia tupo-aikana saatuja oikeuksia ja puhevaltuuksia, jotka eivät enää nykyisessä työmarkkinatodellisuudessa ole perusteltuja, hyvänä esimerkkinä SAK:n ja STTK:n toiminta Lex Nokian yhteydessä. 2000-luvun ay-liike ja sen jäsenkunta ovat jotain ihan muuta kuin 1950-luvulla. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työmarkkinat ovat muuttuneet.
HS-raadissa istuvan kulttuuriyrittäjä Raoul Grünsteinin ajatus työntekijöiden edustustehtävän aidosta kilpailuttamisesta ei välttämättä ole pöllömpi idea. Työttömyysturvan tarjoamisen osalta se on jo toteutunut jäsenmääräänsä jatkuvasti kasvattaneen ammattiliittoihin sitoutumattoman yleisen työttömyyskassan ("Loimaan kassa") muodossa. Vaikka ei menisikään yhtä pitkälle kuin kollega Markku Ruotsila, joka HS:ssa totesi ykskantaan, että "mitä nopeammin ay-liike näivettyy pois, sitä paremmin voi suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö", on ihan kohtuullista esittää kysymys, keiden etuja nykymuotoinen ay-liike ajaa, minkä päämäärien eteen se toimii ja kenen valtakirjalla se voi oikeutetusti väittää esiintyvänsä.
On varmasti aloja, joilla työntekijä-työnantaja-yhtälö on niin selväpiirteinen ja potentiaalisesti epätasa-arvoinen sekä palkkauskuviot niin yksinkertaisia, että ay-liikkeellä on siellä tilausta. Toisaalta on kuitenkin kasvava määrä aloja ja työtilanteita, jolla perinteisiinsä linnottautunut ay-liike on pihalla kuin lumiukko. Tai oikeastaan ei edes pihalla, vaan lähtökohtaisesti ei-kiinnostunut ja itsensä koko kuviosta jäävännyt.
Raadinkin näkemyksistä käy hyvin ilmi se skeptisyys, joilla monet epätyypillisissä pätkä-, osa-aika- ja päällekkäistöissä toimivat ihmiset suhtautuvat ay-liikkeen kykyyn omien etujensa valvojina. Raatilaisilla oli asiasta osuvia kommentteja. Muusikko A.W. Yrjänän mukaan ay-liike on "hyvin toimeentulevien keski-ikäisten elintasonkohotusautomaatti", toimittaja Timo Harakka halusi haudata tupo-juntan molemmat osapuolet, säveltäjä Lotta Wenäkoski katsoi ay-liikkeen linnoittautuneen puolustamaan ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, kirjailija Juha Seppälän mukaan ay-liike on hyvin toimeentulevien vakinaisessa työsuhteessa olevien ihmisten etuja ajava iltaruskon instituutio. Seppälän mukaan SAK:n taannoinen vaalimainos olisi ollut osuvampi, mikäli Oiva Lohtanderin tilalla olisi ollut paperiliiton Jouko Ahonen.
Yliopistoltakin löytyy ay-aktiiveja ja tiedostavassa tutkijakunnassa järjestäytymisaste lienee korkea. Akateemisen edunvalvonnan uskottavuus vaan ei ole kaksisessa kuosissa. Hyviä työnäytteitä ovat yliopistojen henkilöstön mittavista ruohonjuuritason protesteista huolimatta läpi runnottu uusi palkkausjärjestelmä ja tietysti uusi yliopistolaki, jossa opetusministeriö hautasi ammattijärjestöjen lausunnot suoraan ö-mappiin. Perustuslakivaliokunnan eilisen lausunnon yhteydessä joku kysyi ihan osuvasti, miten on mahdollista, että esityksen perustuslainvastaisuuteen puututtiin vasta tässä vaiheessa.
Nykyisessä talousdeterminismissä rivien välissä vallitseva asenne työmarkkinoilla tuntuu olevan se, että oikeata työtä on vain se, jossa tuotetaan jotain, joka voidaan aidoilla markkinoilla myydä, eli jossa työntekijän työpanoksen ja hänelle maksettavan palkan välillä vallitsee konkreettinen ja kiinteä kytkentä. Tässä mielessä yliopistoissa ei tehdä oikeata työtä. Yliopistot ovat itse pyrkineet ratkaisemaan tätä dilemmaa retorisin keinoin, synnyttämällä "tuottavuuden", "laadun" ja "tehokkuuden" kaltaisia termejä vilisevän uuskielen ja omaksumalla "liiketaloudellisiksi" väitettyjä ja miellettyjä johtamismalleja.
Vaikka eri tiedekunnat ja oppiaineet tietysti ovat "liiketaloudelliselta", ts. "tutkimustulosten kaupallisen hyödynnettävyyden" kannalta hyvin eri asemassa, se tosiasia on ja pysyy, että akateeminen tutkimus ei ole bisnestä eikä yliopistoissa "tuoteta" mitään sellaista, jonka voisi ihan oikeasti "myydä". Tässä mielessä se näkemys, että yliopistoissa ei tehdä "oikeaa" tuottavaa työtä, on ihan oikea. Samalla on piirretty myös akateemisen ay-toiminnan mahdollisuuksien, tarpeellisuuden ja uskottavuuden rajat. Jotkut ovat iloinneet siitä, että virkasuhteiden muuttuessa työsuhteiksi uuden yliopistolain myötä yliopistoväen käytössä olevien työtaistelukeinojen arsenaali laajenee huomattavasti, esim. lakkomahdollisuuteen pääsykokeiden alla, mutta kyllä tällainen ajattelu on utopiaa.
Olen itse ollut akateemisessa työssä toistakymmentä vuotta, ja pisimmät työsopimukset ovat olleet kaksivuotisia. Kokonaisansiot ovat muodostuneet erilaisen projektirahoituksen, apurahojen, sivutoimisen opetuksen ja yliopiston ulkopuolella tehtyjen free lance -tyylisten toistuvien tai kertaluontoisten suoritusten tilkkutäkistä. Vastaavassa tilanteessa oleville, joita on jatkuvasti yhä enemmän, ay-liikkeen tarjonta on heikkoa. Jäsenmaksuja olen maksellut, joskin ammattijärjestön lehteä lukiessa tulee usein mieleen, että sen toiminta pikemminkin heikentää kuin parantaa omaa asemaani, niin viranhaltijoiden etujen valvomiseen keskittyvää se näyttää olevan. Sama jako tietysti näkyy myös yliopistoissa itsessään, jossa viranhaltijat kasvavasta työmäärästään huolimatta ovat määräaikaisia sekä erilaisilla projekti- ja apuraharahoituksilla työskenteleviä paremmassa asemassa.
Yhä useampi ihminen elää yksityisyrittäjyyttä muistuttavassa Minä Oyj -todellisuudessa, jota ay-liikkeen ryhmäkantainen edunvalvonta ja koko vanha tupo-meininki ei kosketa oikeastaan millään lailla. Tällaisten ihmisten näkökulmalta jäsenistönsä palkankorotuksia ja etuisuuksia maksimoimaan pyrkivä ay-liike on pikemminkin vihollinen kuin ystävä. Siksi on hyvä, että HS-raadin keskustelun kaltaista mielipiteenvaihtoa käydään. Ay-liike pyrkii paistattelemaan kauan sitten päättyneiden taisteluvuosien tuoman sädekehän romantisoidussa valossa ja nauttii monia sellaisia tupo-aikana saatuja oikeuksia ja puhevaltuuksia, jotka eivät enää nykyisessä työmarkkinatodellisuudessa ole perusteltuja, hyvänä esimerkkinä SAK:n ja STTK:n toiminta Lex Nokian yhteydessä. 2000-luvun ay-liike ja sen jäsenkunta ovat jotain ihan muuta kuin 1950-luvulla. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työmarkkinat ovat muuttuneet.
HS-raadissa istuvan kulttuuriyrittäjä Raoul Grünsteinin ajatus työntekijöiden edustustehtävän aidosta kilpailuttamisesta ei välttämättä ole pöllömpi idea. Työttömyysturvan tarjoamisen osalta se on jo toteutunut jäsenmääräänsä jatkuvasti kasvattaneen ammattiliittoihin sitoutumattoman yleisen työttömyyskassan ("Loimaan kassa") muodossa. Vaikka ei menisikään yhtä pitkälle kuin kollega Markku Ruotsila, joka HS:ssa totesi ykskantaan, että "mitä nopeammin ay-liike näivettyy pois, sitä paremmin voi suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö", on ihan kohtuullista esittää kysymys, keiden etuja nykymuotoinen ay-liike ajaa, minkä päämäärien eteen se toimii ja kenen valtakirjalla se voi oikeutetusti väittää esiintyvänsä.
tiistaina, huhtikuuta 14, 2009
Kerro kerro kuvastin
Sain hiljattain valmiiksi artikkelin internetin vaikutuksista historiankirjoitukseen ja -tutkimukseen. Akateemisessa historiantutkimuksessa dominoivia sosiaalisen konstruktionismin lähestymistapoja uhmaten harjoitin oikein empiiristä tutkimusta, laatien analyyseja mm. siitä, mitä Google löytää tietyillä historia-aiheisilla hakusanoilla. Lisäksi tarkastelin kansallisia historiaesityksiä Wikipediassa. Artikkeli tulee ulos syksyllä ilmestyvässä kokoomateoksessa "Consuming the Nation: Popular national histories in modern Europe".
Ainestoa kasatessa ja järjestäessä turvauduin muutamaankin mielenkiintoiseen työkaluun. Parasta antia sain Alexa-yhtiön tarjoamista internet-sivustojen ranking-lukemista sekä erään Wikipedian administratorin kehittämästä työkalusta, jolla saa esille Wikipedia-artikkelien kävijämäärät. Yksi oman artikkelini keskeisistä pointeista on, että suhtautumalla Googleen ja Wikipediaan yliolkaisesti ja akateemisen elitistisesti, niin kuin valitettavan monet historioitsijat tekevät, ammattikunta vain ampuu itseään jalkaan. Kilpailutilanne tiedon etsinnässä on jo ajat sitten muuttunut sellaiseksi, että on parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja tunnustaa tosiasiat.
Jos tutkimuksen tehtäväksi mielletään vaikuttaminen laajempiin historiakäsityksiin, olisi yliopistollisten historia-aineiden meillä ja muualla arvioitava uudelleen suhtautumistaan esim. julkaisufoorumien keskinäiseen painoarvoon. Tällä hetkellä online-julkaisut pistetään valitettavan usein ikään kuin automaattisesti jonnekin c-kategoriaan. Historiallisen scholarshipin lippulaivoja ovat yhä kirjamuotoinen monografia ja paperille painetuissa ammattijournaaleissa julkaistut referee-artikkelit. On monia huippuarvostettuja kansainvälisiä historillisia aikakausjulkaisuja, joilla ei ole kunnollisia nettisivuja ollenkaan, open access -tyylisestä aiemmin julkaistujen artikkelien online-arkistosta puhumattakaan.
Kuten todettua, kilpailutilanne informaation tarjonnassa on kova. Internetin läpäisemissä maissa keskivertoihminen tekee joka päivä 10-50 Google-hakua ja päätyy selailemaan useampia Wikipedia-artikkeleita. On mielenkiintoista ja kauaskantoista, että lähes aiheesta kuin aiheesta tietoa etsiessä Googlen hakutulosten kärjestä löytyy Wikipedia. 63 prosenttia kaikista nettihauista tehdään Googlella, mikä päivätasolla tarkoittaa yli 200 miljoonaa yksittäistä hakukertaa. Siten on tiedollisesti ja poliittisestikin aivan keskeistä, mitkä sivustot päätyvät Googlen hakujen kärkipaikoille.
Kävijämäärissä Google on ykkönen, Wikipedia seitsemäs. Tämän merkitystä voi miettiä vertaamalla ranking-sijoja esimerkiksi seuraavien informaationtarjoajien vastaaviin:
20. eBay
35. Amazon.com
48. Youporn
50. Twitter
58. CNN
104. New York Times
213. MiniClip.com
391. World Wrestling Entertainment
3,000. Encyclopedia Britannica Online
3,321. Nature.com
4,268. JSTOR
5,521. Oxford University
19,654. CERN
Alexa kertoo myös maakohtaiset asetelmat. Suomessa top-20 näytti tänään seuraavalta:
1. Google Suomi
2. YouTube
3. Google.com
4. Facebook
5. IRC-galleria
6. Windows Live
7. Microsoft Network
8. Iltalehti
9. Wikipedia
10. Suomi24.fi
11. Ilta-Sanomat
12. YLE
13. Blogger.com
14. MTV3
15. Yahoo!
16. Helsingin Sanomat
17. Kauppalehti
18. Huuto.Net
19. Nordea
20. Luukku.com
Yliopistoissa on puhuttu viime vuosina paljon ns. kolmannesta tehtävästä ja tutkimustulosten vaikuttavuuden lisäämisestä. Jos kyse ei olisi suurimmaksi osaksi pelkästä lätinästä, luulisi tällaistenkin listojen kiinnostavan. Kun katsoo Alexan top 100 -listaa suomalaisista saiteista, ovat tieteen saralta siellä mukana vain Ilmtatieteen laitos (44.) ja Helsingin yliopiston sivut sisältävä Helsinki.fi -kaupunkiportaali (48.). Vaihdetaanpa vertailunäkökulma globaaliksi ja pudotellaan väliin vertailukohtia muilta elämän osa-alueilta (pilkut ovat selvyyden vuoksi, eivät desimaaleja):
11,472. Helsinki.fi
23,310. Jatkoaika.com
34,276. Pakkotoisto.com
36,355. Jyväskylän yliopisto
41,905. Tampereen yliopisto
42,502. Turun yliopisto
94,040. Kuopion yliopisto
106,172. WSOY
117,451. Åbo Akademi
178,241. Tekes
180,080. Tilastokeskus
193,710. Lapin yliopisto
228,816. Halla-aho.com
324,545. Turun Palloseura
363,315. Opetusministeriö
368,401. Otava
385,939. Helsingin kauppakorkeakoulu
596,738. Kokoomus
596,775. Arkistolaitos
606,987. Turun kauppakorkeakoulu
709,220. Perussuomalaiset
795,313. Suomen Akatemia
895,564. Vihreät
1,347,556. Keskusta
1,143,807. Rautaneito.com
1,432,672. Suomelaisen Kirjallisuuden Seura
1,998,170. SDP
8,360,703. RKP
9,850,419. Suomen historiallinen seura
10,899,520. Korkeakoulujen arviointineuvosto
15,497,702. Suomen naistutkimuksen seura
Nämä ovat siis ranking-lukemia globaalilla listalla, eivätkä vielä kerro varsinaisista kävijämääristä mitään. Alexa ei ilmoita täsmällisiä kävijämääriä, vaan osuuksia globaaleista page view'sta. Muutama esimerkki kolmen viimeksi kuluneen kuukauden keskiarvoista:
Helsinki.fi 0.000499 %
Jyväskylän yliopisto 0.000149 %
Turun yliopisto 0.00013 %
Eli tästä voidaan laskea, että yhtä käyntiä Turun yliopiston sivuilla kohden tehtiin maailmassa samassa ajassa 769200 käyntiä internetin muilla sivustoilla.
Tuo alussa mainittu työkalu Wikipedia-artikkelien kävijämäärien näkemiseksi löytyy osoitteesta http://stats.grok.se/. Sen avulla on mahdollista selvittää esimerkiksi seuraavat suomenkielisen Wikipedian artikkelien kävijämäärät maaliskuussa 2009:
Timo T.A. Mikkonen 31,855
Anne Moilanen 11,670
Urho Kekkonen 9,621
C.G.E. Mannerheim 7,937
Matti Vanhanen 7,047
Tarja Halonen 6,063
Martti Ahtisaari 5,942
Aino-Kaisa Saarinen 4,162
Rosa Meriläinen 3,757
Essi Pöysti 3,640
Homer Simpson 3,557
Mustanaamio 1,658
Sinuhe Wallinheimo 1,355
Ilkka Kanerva 1,235
Jukka Kemppinen 382
Juha Sihvola 276
Heikki Ylikangas 264
Sara Heinämaa 186
Entäpä sitten englanninkielisessä Wikipediassa? Muutamia poimintoja:
Kimi Räikkönen 23,951
Jean Sibelius 16,536
Sami Hyypiä 16,295
C.G.E. Mannerheim 10,007
Saku Koivu 9,817
Paavo Nurmi 7,617
Urho Kekkonen 2,863
Pekka-Eric Auvinen 2,551
Karita Mattila 1,936
Olli-Pekka Kallasvuo 1,585
Alexander Stubb 1,344
Sofi Oksanen 1,091
Virpi Kuitunen 859
Tanja Karpela 510
Matti Klinge 250
Jari Sarasvuo 196
Heitetään vertailupohjaksi englanninkielisestä Wikipediasta vielä vähän historian tapahtumia, prosesseja ja suuria hahmoja käsittelevien artikkelien lukemia:
Adolf Hitler 955,167
Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit 383,672
Josif Stalin 338,862
Julius Caesar 337,790
Normandian maihinnousu 175,415
Stalingradin taistelu 169,008
Waterloon taistelu 102,765
Nokia (yhtiö) 95,801
Rolling Stones 58,920
Talvisota 49,776
New Wave of British Heavy Metal 22,605
Hanoi Rocks 13,723
Suomen 1918 sisällissota 7,920
Helsingin yliopisto 5,870
Siitä vaan tekemään lisää hakuja itse. Numerot pistävät miettimään monessakin kohtaa. Ja siitä kilpailutilanteesta: kuinkahan monta lukijaa erittäin suositulla Mannerheim-aiheisella kirjallisuudella, siis paperimuotoisella, on päivässä? Wikipedian yhteenlaskettu lukema suomenkieliseltä ja englanninkieliseltä puolelta on kuudensadan tietämissä. Siihen päälle tulevat tietysti muut kieliversiot, joista varsinkin ruotsin- ja venäjänkielisillä artikkeleilla voisi kuvitella olevan muutama sata päivittäistä lukijaa tähän päälle.
Informaation jatkuvasti lisääntyessä ja tiedonhaun alkaessa yhä automaattisemmin osoitteista Google ja Wikipedia on äärimmäisen tärkeää se, kuka saa äänensä kuuluviin. Tässä olisi akateemisella yhteisöllemme verrattomasti tärkeämpi pohtimisen aihe kuin monet niistä, johon työtunnit tällä hetkellä valuvat. Paljon puhutun brändityöryhmänkin tehtäviin voisi kuvitella virtuaalinäkyvyyden kuuluvan.
Ainestoa kasatessa ja järjestäessä turvauduin muutamaankin mielenkiintoiseen työkaluun. Parasta antia sain Alexa-yhtiön tarjoamista internet-sivustojen ranking-lukemista sekä erään Wikipedian administratorin kehittämästä työkalusta, jolla saa esille Wikipedia-artikkelien kävijämäärät. Yksi oman artikkelini keskeisistä pointeista on, että suhtautumalla Googleen ja Wikipediaan yliolkaisesti ja akateemisen elitistisesti, niin kuin valitettavan monet historioitsijat tekevät, ammattikunta vain ampuu itseään jalkaan. Kilpailutilanne tiedon etsinnässä on jo ajat sitten muuttunut sellaiseksi, että on parempi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja tunnustaa tosiasiat.
Jos tutkimuksen tehtäväksi mielletään vaikuttaminen laajempiin historiakäsityksiin, olisi yliopistollisten historia-aineiden meillä ja muualla arvioitava uudelleen suhtautumistaan esim. julkaisufoorumien keskinäiseen painoarvoon. Tällä hetkellä online-julkaisut pistetään valitettavan usein ikään kuin automaattisesti jonnekin c-kategoriaan. Historiallisen scholarshipin lippulaivoja ovat yhä kirjamuotoinen monografia ja paperille painetuissa ammattijournaaleissa julkaistut referee-artikkelit. On monia huippuarvostettuja kansainvälisiä historillisia aikakausjulkaisuja, joilla ei ole kunnollisia nettisivuja ollenkaan, open access -tyylisestä aiemmin julkaistujen artikkelien online-arkistosta puhumattakaan.
Kuten todettua, kilpailutilanne informaation tarjonnassa on kova. Internetin läpäisemissä maissa keskivertoihminen tekee joka päivä 10-50 Google-hakua ja päätyy selailemaan useampia Wikipedia-artikkeleita. On mielenkiintoista ja kauaskantoista, että lähes aiheesta kuin aiheesta tietoa etsiessä Googlen hakutulosten kärjestä löytyy Wikipedia. 63 prosenttia kaikista nettihauista tehdään Googlella, mikä päivätasolla tarkoittaa yli 200 miljoonaa yksittäistä hakukertaa. Siten on tiedollisesti ja poliittisestikin aivan keskeistä, mitkä sivustot päätyvät Googlen hakujen kärkipaikoille.
Kävijämäärissä Google on ykkönen, Wikipedia seitsemäs. Tämän merkitystä voi miettiä vertaamalla ranking-sijoja esimerkiksi seuraavien informaationtarjoajien vastaaviin:
20. eBay
35. Amazon.com
48. Youporn
50. Twitter
58. CNN
104. New York Times
213. MiniClip.com
391. World Wrestling Entertainment
3,000. Encyclopedia Britannica Online
3,321. Nature.com
4,268. JSTOR
5,521. Oxford University
19,654. CERN
Alexa kertoo myös maakohtaiset asetelmat. Suomessa top-20 näytti tänään seuraavalta:
1. Google Suomi
2. YouTube
3. Google.com
4. Facebook
5. IRC-galleria
6. Windows Live
7. Microsoft Network
8. Iltalehti
9. Wikipedia
10. Suomi24.fi
11. Ilta-Sanomat
12. YLE
13. Blogger.com
14. MTV3
15. Yahoo!
16. Helsingin Sanomat
17. Kauppalehti
18. Huuto.Net
19. Nordea
20. Luukku.com
Yliopistoissa on puhuttu viime vuosina paljon ns. kolmannesta tehtävästä ja tutkimustulosten vaikuttavuuden lisäämisestä. Jos kyse ei olisi suurimmaksi osaksi pelkästä lätinästä, luulisi tällaistenkin listojen kiinnostavan. Kun katsoo Alexan top 100 -listaa suomalaisista saiteista, ovat tieteen saralta siellä mukana vain Ilmtatieteen laitos (44.) ja Helsingin yliopiston sivut sisältävä Helsinki.fi -kaupunkiportaali (48.). Vaihdetaanpa vertailunäkökulma globaaliksi ja pudotellaan väliin vertailukohtia muilta elämän osa-alueilta (pilkut ovat selvyyden vuoksi, eivät desimaaleja):
11,472. Helsinki.fi
23,310. Jatkoaika.com
34,276. Pakkotoisto.com
36,355. Jyväskylän yliopisto
41,905. Tampereen yliopisto
42,502. Turun yliopisto
94,040. Kuopion yliopisto
106,172. WSOY
117,451. Åbo Akademi
178,241. Tekes
180,080. Tilastokeskus
193,710. Lapin yliopisto
228,816. Halla-aho.com
324,545. Turun Palloseura
363,315. Opetusministeriö
368,401. Otava
385,939. Helsingin kauppakorkeakoulu
596,738. Kokoomus
596,775. Arkistolaitos
606,987. Turun kauppakorkeakoulu
709,220. Perussuomalaiset
795,313. Suomen Akatemia
895,564. Vihreät
1,347,556. Keskusta
1,143,807. Rautaneito.com
1,432,672. Suomelaisen Kirjallisuuden Seura
1,998,170. SDP
8,360,703. RKP
9,850,419. Suomen historiallinen seura
10,899,520. Korkeakoulujen arviointineuvosto
15,497,702. Suomen naistutkimuksen seura
Nämä ovat siis ranking-lukemia globaalilla listalla, eivätkä vielä kerro varsinaisista kävijämääristä mitään. Alexa ei ilmoita täsmällisiä kävijämääriä, vaan osuuksia globaaleista page view'sta. Muutama esimerkki kolmen viimeksi kuluneen kuukauden keskiarvoista:
Helsinki.fi 0.000499 %
Jyväskylän yliopisto 0.000149 %
Turun yliopisto 0.00013 %
Eli tästä voidaan laskea, että yhtä käyntiä Turun yliopiston sivuilla kohden tehtiin maailmassa samassa ajassa 769200 käyntiä internetin muilla sivustoilla.
Tuo alussa mainittu työkalu Wikipedia-artikkelien kävijämäärien näkemiseksi löytyy osoitteesta http://stats.grok.se/. Sen avulla on mahdollista selvittää esimerkiksi seuraavat suomenkielisen Wikipedian artikkelien kävijämäärät maaliskuussa 2009:
Timo T.A. Mikkonen 31,855
Anne Moilanen 11,670
Urho Kekkonen 9,621
C.G.E. Mannerheim 7,937
Matti Vanhanen 7,047
Tarja Halonen 6,063
Martti Ahtisaari 5,942
Aino-Kaisa Saarinen 4,162
Rosa Meriläinen 3,757
Essi Pöysti 3,640
Homer Simpson 3,557
Mustanaamio 1,658
Sinuhe Wallinheimo 1,355
Ilkka Kanerva 1,235
Jukka Kemppinen 382
Juha Sihvola 276
Heikki Ylikangas 264
Sara Heinämaa 186
Entäpä sitten englanninkielisessä Wikipediassa? Muutamia poimintoja:
Kimi Räikkönen 23,951
Jean Sibelius 16,536
Sami Hyypiä 16,295
C.G.E. Mannerheim 10,007
Saku Koivu 9,817
Paavo Nurmi 7,617
Urho Kekkonen 2,863
Pekka-Eric Auvinen 2,551
Karita Mattila 1,936
Olli-Pekka Kallasvuo 1,585
Alexander Stubb 1,344
Sofi Oksanen 1,091
Virpi Kuitunen 859
Tanja Karpela 510
Matti Klinge 250
Jari Sarasvuo 196
Heitetään vertailupohjaksi englanninkielisestä Wikipediasta vielä vähän historian tapahtumia, prosesseja ja suuria hahmoja käsittelevien artikkelien lukemia:
Adolf Hitler 955,167
Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit 383,672
Josif Stalin 338,862
Julius Caesar 337,790
Normandian maihinnousu 175,415
Stalingradin taistelu 169,008
Waterloon taistelu 102,765
Nokia (yhtiö) 95,801
Rolling Stones 58,920
Talvisota 49,776
New Wave of British Heavy Metal 22,605
Hanoi Rocks 13,723
Suomen 1918 sisällissota 7,920
Helsingin yliopisto 5,870
Siitä vaan tekemään lisää hakuja itse. Numerot pistävät miettimään monessakin kohtaa. Ja siitä kilpailutilanteesta: kuinkahan monta lukijaa erittäin suositulla Mannerheim-aiheisella kirjallisuudella, siis paperimuotoisella, on päivässä? Wikipedian yhteenlaskettu lukema suomenkieliseltä ja englanninkieliseltä puolelta on kuudensadan tietämissä. Siihen päälle tulevat tietysti muut kieliversiot, joista varsinkin ruotsin- ja venäjänkielisillä artikkeleilla voisi kuvitella olevan muutama sata päivittäistä lukijaa tähän päälle.
Informaation jatkuvasti lisääntyessä ja tiedonhaun alkaessa yhä automaattisemmin osoitteista Google ja Wikipedia on äärimmäisen tärkeää se, kuka saa äänensä kuuluviin. Tässä olisi akateemisella yhteisöllemme verrattomasti tärkeämpi pohtimisen aihe kuin monet niistä, johon työtunnit tällä hetkellä valuvat. Paljon puhutun brändityöryhmänkin tehtäviin voisi kuvitella virtuaalinäkyvyyden kuuluvan.
torstaina, maaliskuuta 05, 2009
Kellarista kajahtaa
Viime aikoina olen kohdentanut blogin kirjoittamiseen yleensä kuluvaa työaikaa mm. NHL-, SM-liiga- ja Mestis-jääkiekon ja hiihdon MM-kisojen seuraamiseen sekä hiihtoon (pian 1000 km kasassa ja lähes kaikki Turussa, global warming my ass) ja soutuun (virtuaalinen Oxford-Cambridge haastesoutu sunnuntaina 29.3. aamulla, vedän itse, kisa Eurosportilla samana päivänä klo 17.30 alkaen, selostan), mikä selitykseksi radiohiljaisuudelle.
Surrealismin nälkä on Lex Nokiaa ja uutta yliopistolakia seuratessa pysynyt kurissa. Mannerheim oli kesällä 1944 sillä kannalla, että Rytin-Ribbentropin -sopimukselle oli saatava eduskunann hyväksyntä, ei niinkään demokratian vaatimusten vuoksi vaan siksi, että näin annettu lupaus näyttäisi saksalaisten silmissä uskottavalta. Samalla marsalkka kuitenkin esitti, että raktaisevasta äänestyksestä jäisi taktisesti pois suuri määrä edustajia, ettei sopimus hyväksyttäisiin alle sadalla jaa-äänellä. Näin olisi myöhemmin voitu vedota siihen, ettei sopimus ollut kansan todellinen tahto, koska se ei saanut taakseen ehdotonta enemmistö mahdollisesta 200 äänestä. Jotain samanlaista näytti olevan meneillään Arkadianmäellä eilen. Lex Nokia hyväksyttiin äänin 96-56, poissa peräti 47 kansanedustajaa.
Hitler tyytyi kesällä 1944 Rytin hallituksessa käsiteltyyn henkilökohtaiseen lupaukseen ja antoi asetoimitusten jatkua. Sekin kyllä tuli etukäteen suurella todennäköisyydellä selvitetyksi, ettei sopimus olisi mennyt eduskunnassa läpi. Kokoomuslainen pääministeri Edwin Linkomies otti tämän kuultuaan ohjat käsiinsä ja hoiti asian ilman eduskuntaa, jolloin lupauksesta oli myös myöhemmin helpompi luistella irti. Kun nyt oli panssarintorjunta-aseiden ja syöksypommittajien sijaan vaakalaudalla matkapuhelimet, hallitus ei katsonut ilman lakia selvittävän ja eduskuntakin taipui. Sen, mikä riitti kansallissosialistiselle diktaattorille, ei katsottu riittävän matkapuhelinvalmistajalle. Nokia osoittautui Hitleriä pelottavammaksi.
Historialliset analogiat näyttävät olevan suosiossa muutenkin. Turun yliopisto käynnisti oman rahanhankintakampanjansa pistämällä YouTubeen kaksi melkoisen erikoista klippiä, jossa seinälle hologrammina heijastettu Urho Kekkonen esittää yliopiston hämärään kellariin kokoontuneelle etujoukolle (Keijo Virtanen, Tapio Reponen, Esko Valtaoja ja, of course, Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi!) "avunpyynnön tulevaisuudesta":
Kansalaiset!
Tämä on avunpyyntö. Tämä tulee tulevaisuuden Suomesta, vuodesta 2098. Vain te voitte auttaa meitä. 90 vuotta teidän jälkeen suomalainen yhteiskunta on romahtanut. Syynä ovat ratkaisut, jotka te teitte. Te romutitte sen, minkä isämme rakensivat. Te lyhytnäköiset ja itsekkäät, te saatanan tunarit!
Vuonna 1920 suomalaiset yksityiset kansalaiset keräsivät varat Turun yliopiston perustamiseksi. Heitä oli 22 040. He eivät olleet rikkaita eikä ajat olleet parempia kuin nyt teillä, mutta he tekivät sen. Heidän kaukonäköisyytensä on tuottanut teidän onnenne. Suomalainen terveydenhoito, koulutus, oikeuslaitos ja yritystoiminta on rakentunut sille. Nyt on teidän vuoronne. Kantakaa vastuunne, jotta me, tulevaisuuden suomalaiset, voisimme ajatella myös teitä kiitollisuudella. Yksi euro Turun yliopistolle on kolme ja puoli euroa Suomen tulevaisuudelle!"
Mainoksen takana oli samanlaisia markkinointitaktiikoita mm. kokoomuspuolueen hyväksi sommitellut mainostoimisto Bob Helsinki. Ensireaktioni olivat sekalaiset. On tietysti hyvä, että yritetään jotain uutta ja erikoista, mutta näinkö asiantuntijaimagonsa uskottavuudesta ja vakuuttavuudesta huolta kantava laitos todella haluaa esiintyä ulospäin? Mainos on lievästi sanoen ristiriidassa yliopiston perinteisen tiedotuslinjan kanssa. Paradoksaalisuuden huippu on se, että huhut kertovat yliopiston nyt sensuroineen verkkolehdestään henkilökunnan mainoksesta esittämiä kriittisiä kommentteja.
Mainos herättää monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Millaisessa kuosissa on laitos, jonka etujoukko koostuu hämyisessä kellarissa salaseuraansa pitävistä keski-ikäisistä äijistä? Mitä ihmettä tekee kokoomuksen jäsenkirjaa heiluttava Suojelupoliisin päällikkö autonomiallaan, riippumattomuudellaan ja kriittisen ajattelun vapaudellaan ylpeilevän instituution tilannehuoneessa, sen ohella että suorittaa vastapalvelusta valinnastaan vuoden alumniksi?
Toisaalta mainoksessa voi nähdä myös harvinaista valmiutta itsekritiikkiin, puhutteleehan Kekkonen kokoontunutta etujoukkoa juuri niiksi saatanan tunareiksi, jotka mokasivat koko homman. Mutta miksi ihmeessä jumalaiseksi henkiolennoksi muuttunut ja siinä roolissaan tulevaisuuden suomalaisia edustava Kekkonen antaisi pelastustehtävän niille, jotka kertaalleen jo ryssivät (heh heh) koko homman?
Onko mainoksen poliittinen viesti se, että Kekkosen Suomessa kaikki oli paremmin, ja että sinne meidän pitäisi pyrkiä takaisin, kun kerran tulevaisuuden suomalaisetkin jonkinlaisessa vuoden 1973 poikkeuslain scifi-versiossa ovat hänet edustajakseen valinneet? Toisaalta mainoksen takana häärineen tiimin vahva kokoomuslainen väri panee epäilemään moista tulkintaa, mutta saattaahan olla kyse tietämättömyydestäkin. ZZ Top-Valtaojan mukanaolo kenties on vinkki siihen suuntaan, että mainokseen koodatun viestin aukaisemiseen saatetaan tarvita jos ei nyt astrologisia niin ainakin astronomisia teorioita.
Mainoksen puolustukseksi on totta kai todettava, että yliopistomaailman nykyisessä myllerryksessä oppilaitoksen on otettava kovat konstit käyttöön saadakseen viestinsä läpi. Edessä ovat kovat ajat. Oma markkinarako on luotava ja ajan henkeä seurattava, eikä kriisiviestintätaidoistakaan ole haittaa. Kenties sittenkin on niin, että yliopiston ylikuormitetusta budjetista irrotettu shekki, joka epäilemättä oli kirjoitettu vähän toiselle summalle kuin aamulla allekirjoittamani tuntiopetusmääräykset, lähti oikeaan osoitteeseen. Turun yliopiston ja Kokoomuksen lisäksi Bob Helsinki on tehnyt mainoksia mm. urkintalaista tunnetulle Nokialle, asiakkaiden salakuuntelusta tunnetulle Sampo Pankille, asiakkaiden niskaan myymälän katosta pudonneesta ulosteesta ja vanhaksi menneen jauhelihan myynnistä tunnetulle Stockmannille sekä johtajien sikailusta varustamon omalla laivalla tunnetulle Tallink Siljalle.
Pistetään toivotalkoot pystyyn, että seuraava YouTube -klippi ilmestyy näkyville pikapuoliin. Yksi euro Bob Helsingille on vähintään femma Suomen tulevaisuudelle! In hoc signo vinces ja rahantuloa ei voi estää! Sillä välin, ei muuta kuin kalaa leivänpaahtimeen!
Surrealismin nälkä on Lex Nokiaa ja uutta yliopistolakia seuratessa pysynyt kurissa. Mannerheim oli kesällä 1944 sillä kannalla, että Rytin-Ribbentropin -sopimukselle oli saatava eduskunann hyväksyntä, ei niinkään demokratian vaatimusten vuoksi vaan siksi, että näin annettu lupaus näyttäisi saksalaisten silmissä uskottavalta. Samalla marsalkka kuitenkin esitti, että raktaisevasta äänestyksestä jäisi taktisesti pois suuri määrä edustajia, ettei sopimus hyväksyttäisiin alle sadalla jaa-äänellä. Näin olisi myöhemmin voitu vedota siihen, ettei sopimus ollut kansan todellinen tahto, koska se ei saanut taakseen ehdotonta enemmistö mahdollisesta 200 äänestä. Jotain samanlaista näytti olevan meneillään Arkadianmäellä eilen. Lex Nokia hyväksyttiin äänin 96-56, poissa peräti 47 kansanedustajaa.
Hitler tyytyi kesällä 1944 Rytin hallituksessa käsiteltyyn henkilökohtaiseen lupaukseen ja antoi asetoimitusten jatkua. Sekin kyllä tuli etukäteen suurella todennäköisyydellä selvitetyksi, ettei sopimus olisi mennyt eduskunnassa läpi. Kokoomuslainen pääministeri Edwin Linkomies otti tämän kuultuaan ohjat käsiinsä ja hoiti asian ilman eduskuntaa, jolloin lupauksesta oli myös myöhemmin helpompi luistella irti. Kun nyt oli panssarintorjunta-aseiden ja syöksypommittajien sijaan vaakalaudalla matkapuhelimet, hallitus ei katsonut ilman lakia selvittävän ja eduskuntakin taipui. Sen, mikä riitti kansallissosialistiselle diktaattorille, ei katsottu riittävän matkapuhelinvalmistajalle. Nokia osoittautui Hitleriä pelottavammaksi.
Historialliset analogiat näyttävät olevan suosiossa muutenkin. Turun yliopisto käynnisti oman rahanhankintakampanjansa pistämällä YouTubeen kaksi melkoisen erikoista klippiä, jossa seinälle hologrammina heijastettu Urho Kekkonen esittää yliopiston hämärään kellariin kokoontuneelle etujoukolle (Keijo Virtanen, Tapio Reponen, Esko Valtaoja ja, of course, Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi!) "avunpyynnön tulevaisuudesta":
Kansalaiset!
Tämä on avunpyyntö. Tämä tulee tulevaisuuden Suomesta, vuodesta 2098. Vain te voitte auttaa meitä. 90 vuotta teidän jälkeen suomalainen yhteiskunta on romahtanut. Syynä ovat ratkaisut, jotka te teitte. Te romutitte sen, minkä isämme rakensivat. Te lyhytnäköiset ja itsekkäät, te saatanan tunarit!
Vuonna 1920 suomalaiset yksityiset kansalaiset keräsivät varat Turun yliopiston perustamiseksi. Heitä oli 22 040. He eivät olleet rikkaita eikä ajat olleet parempia kuin nyt teillä, mutta he tekivät sen. Heidän kaukonäköisyytensä on tuottanut teidän onnenne. Suomalainen terveydenhoito, koulutus, oikeuslaitos ja yritystoiminta on rakentunut sille. Nyt on teidän vuoronne. Kantakaa vastuunne, jotta me, tulevaisuuden suomalaiset, voisimme ajatella myös teitä kiitollisuudella. Yksi euro Turun yliopistolle on kolme ja puoli euroa Suomen tulevaisuudelle!"
Mainoksen takana oli samanlaisia markkinointitaktiikoita mm. kokoomuspuolueen hyväksi sommitellut mainostoimisto Bob Helsinki. Ensireaktioni olivat sekalaiset. On tietysti hyvä, että yritetään jotain uutta ja erikoista, mutta näinkö asiantuntijaimagonsa uskottavuudesta ja vakuuttavuudesta huolta kantava laitos todella haluaa esiintyä ulospäin? Mainos on lievästi sanoen ristiriidassa yliopiston perinteisen tiedotuslinjan kanssa. Paradoksaalisuuden huippu on se, että huhut kertovat yliopiston nyt sensuroineen verkkolehdestään henkilökunnan mainoksesta esittämiä kriittisiä kommentteja.
Mainos herättää monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Millaisessa kuosissa on laitos, jonka etujoukko koostuu hämyisessä kellarissa salaseuraansa pitävistä keski-ikäisistä äijistä? Mitä ihmettä tekee kokoomuksen jäsenkirjaa heiluttava Suojelupoliisin päällikkö autonomiallaan, riippumattomuudellaan ja kriittisen ajattelun vapaudellaan ylpeilevän instituution tilannehuoneessa, sen ohella että suorittaa vastapalvelusta valinnastaan vuoden alumniksi?
Toisaalta mainoksessa voi nähdä myös harvinaista valmiutta itsekritiikkiin, puhutteleehan Kekkonen kokoontunutta etujoukkoa juuri niiksi saatanan tunareiksi, jotka mokasivat koko homman. Mutta miksi ihmeessä jumalaiseksi henkiolennoksi muuttunut ja siinä roolissaan tulevaisuuden suomalaisia edustava Kekkonen antaisi pelastustehtävän niille, jotka kertaalleen jo ryssivät (heh heh) koko homman?
Onko mainoksen poliittinen viesti se, että Kekkosen Suomessa kaikki oli paremmin, ja että sinne meidän pitäisi pyrkiä takaisin, kun kerran tulevaisuuden suomalaisetkin jonkinlaisessa vuoden 1973 poikkeuslain scifi-versiossa ovat hänet edustajakseen valinneet? Toisaalta mainoksen takana häärineen tiimin vahva kokoomuslainen väri panee epäilemään moista tulkintaa, mutta saattaahan olla kyse tietämättömyydestäkin. ZZ Top-Valtaojan mukanaolo kenties on vinkki siihen suuntaan, että mainokseen koodatun viestin aukaisemiseen saatetaan tarvita jos ei nyt astrologisia niin ainakin astronomisia teorioita.
Mainoksen puolustukseksi on totta kai todettava, että yliopistomaailman nykyisessä myllerryksessä oppilaitoksen on otettava kovat konstit käyttöön saadakseen viestinsä läpi. Edessä ovat kovat ajat. Oma markkinarako on luotava ja ajan henkeä seurattava, eikä kriisiviestintätaidoistakaan ole haittaa. Kenties sittenkin on niin, että yliopiston ylikuormitetusta budjetista irrotettu shekki, joka epäilemättä oli kirjoitettu vähän toiselle summalle kuin aamulla allekirjoittamani tuntiopetusmääräykset, lähti oikeaan osoitteeseen. Turun yliopiston ja Kokoomuksen lisäksi Bob Helsinki on tehnyt mainoksia mm. urkintalaista tunnetulle Nokialle, asiakkaiden salakuuntelusta tunnetulle Sampo Pankille, asiakkaiden niskaan myymälän katosta pudonneesta ulosteesta ja vanhaksi menneen jauhelihan myynnistä tunnetulle Stockmannille sekä johtajien sikailusta varustamon omalla laivalla tunnetulle Tallink Siljalle.
Pistetään toivotalkoot pystyyn, että seuraava YouTube -klippi ilmestyy näkyville pikapuoliin. Yksi euro Bob Helsingille on vähintään femma Suomen tulevaisuudelle! In hoc signo vinces ja rahantuloa ei voi estää! Sillä välin, ei muuta kuin kalaa leivänpaahtimeen!
torstaina, kesäkuuta 19, 2008
Laatu ja hevonpaska
Tänään julkaistussa Turun Sanomien kolumnissani pohdin meneillään olevan yliopistouudistuksen arvopohjaa. Juttu löytyy myös lehden nettisivuilta.Turun Sanomat 19.6.2008
Korkean tason hevonkakkaa
Internetissä on vuosikausia kiertänyt vitsinä niin sanottu hevonpaskabingo, jossa kokouksis sa tai seminaareissa merkitään rasteja ruutuun sitä mukaa, kun asiantuntija-alustajat käyttävät ”synergian”, ”brändin”, ”ydinosaamisen” tai ”laatujohtamisen” kaltaisia muotitermejä. Vitsi on vastareaktio nykyisin kaikkialle työntyvälle konsulttikielelle.
Meillä myös yliopistot, joiden pitäisi olla muotioikuista ja poliittisista heilahduksista vapaan kriittisen ajattelun tyyssijoita, ovat lähteneet mukaan tähän jargonistiseen höpötykseen. Niiden strategiat pullistelevat ”korkeaa laatua”, ”huippuosaamista”, ”innovaatioita”, ”sidosryhmiä” ja ”kehittämistä”.
*
Termit kertovat siitä suuresta muutoksesta, jota suomalaisessa yliopistomaailmassa ollaan runnomassa läpi. Johtotähtenä on ajatus siitä, että myös yliopistoja on johdettava liike-elämästä otettujen johtamismallien mukaisesti. Tärkeimpiä arvoja ovat tehokkuus, tuottavuus ja tuloksellisuus sekä tieteellisen toiminnan näkeminen tuotantona.
Tämän hetken kuumin juttu yliopistojen uudistamisessa on tavarantuotannosta lähtöisin oleva laatu ja sen varmistaminen. Esimerkiksi Turun yliopiston strategiassa puhutaan laatutyöstä, laatujärjestelmästä, laatupolitiikasta, laatutavoitteista, laadunarvioinnista ja laadunvarmistusmekanismeista.
*
Runsaan 15 vuoden kokemuksella tiedän, että yliopistoissa on ongelmia. Monissa viroissa istuu vääränlaisia henkilöitä. On opettajia, joille tulisi antaa lähestymiskielto luentosaleihin, ja tutkijoita, jotka eivät ole koskaan julkaisseet mitään relevanttia. Virantäytöt ovat korvamerkittyine määrittelyineen usein täyttä pelleilyä, jossa aidosta kilpailusta ei voi puhuakaan.
Resursseja on liian vähän, ja nekin on käytetty tavalla, joka tehokkaasti ehkäisee kunnon tutkimusedellytysten syntyä. Tietyiltä aloilta maistereita ja tohtoreita valmistuu aivan liikaa, toisilta taas auttamattomasti liian vähän. Poliittisen korrektiuden nimissä tuetaan tutkimusaloja, joilla ei ole tieteen kanssa juuri mitään tekemistä.
Varsinkin ihmistieteissä on paljon sisäänlämpiävää puuhastelua. Pienet tutkijaporukat julkaisevat tutkimuksia, joita ei kukaan pienilukuisen sisäpiirin ulkopuolella pysty edes ymmärtämään. Reaalimaailmasta vieraantuneita norsunluutornilaisia ei ole kovin vaikeaa löytää.
*
Yliopistomaailmaan on saatava ryhtiä, eikä vaatimus tehokkuudesta ole kohtuuton. Usko markkinaoppien siunauksellisuuteen ympäristössä, jossa perustarkoituksena voitontavoittelun sijaan uuden tiedon löytäminen, on kuitenkin hölmöyttä. Koko ajatus siitä, että huippututkimusta pystyttäisiin synnyttämään hallinnollisilla päätöksillä ja organisatorisilla laatikkoleikeillä, on nurinkurinen.
Tulokset tulevat tekemisestä, eivät suunnittelusta. Visioita kyllä kaivataan, mutta olisi rienausta väittää nykyistä sanahelinäistä strategiapaperisaastaa sellaiseksi.
Huvittavinta on, että uudistusta ovat vetämässä virkamiehet, joilla itsellään ei ole kokemusta sen paremmin tutkimuksesta ja opetuksesta kuin tuottavasta työstä ja aidosta kilpailustakaan.
*
Välillä tulee mieleen, ettei kilpailevien yksityisten yliopistojen synty Suomeen olisi välttämättä lainkaan paha asia. Saataisiinpa kunnon kilpailua, oikeaa tulosvastuullisuutta ja vaihtoehtoisia toimintamalleja. Sitä odotellessa täytyy vain toivoa, että valtionhallinnon tehokkuusohjelma puree yliopistojen ohella myös opetusministeriön korkeakouluyksikköön.
Vertaisarviointi, se, että tutkijoiden tuloksia arvioivat toiset asiantuntijat, on vuosisatojen ajan ollut tae tieteen edistymisestä. Markkinaideologiasta sokaistuneet poliitikot ja byrokraatit yrittävät nyt korvata sen liikkeenjohdon opeilla, ja vieläpä vanhentuneilla sellaisilla. Miksiköhän Oxfordin, Cambridgen tai Harvardin yliopistot eivät elämöi laatujärjestelmästrategioillaan? Ehkäpä siksi, että nobelistien listaaminen on jonkin verran vakuuttavampaa.
torstaina, marraskuuta 29, 2007
Kulttuurisotaa
Sen jälkeen kun Turun yliopistossa siirryttiin kahdesta lukukaudesta neljään periodiin, on aikataulujen tekeminen monimutkaistunut pahemman kerran. Itselleni on nyt usein käynyt niin, että kun aiemmin 24 tunnin luentosarjaan oli käytettävissä kolme kuukautta, on samat tarinat nyt pitänyt paukuttaa kuuden viikon sisällä. Sitten kun luentosarjoja osuu kaksi tai kolmekin samaan periodiin, alkaa opetusvireen ylläpitäminen todella käydä haasteesta, luentojen kunnollisesta valmistelusta puhumattakaan. Siihen vielä yksittäiset luentokerrat muilla luentosarjoilla ja yleisötilaisuudet päälle, niin johan pysyy lämpimänä. Näin kävi juuri nyt marraskuussa, ja blogikin pääsi vaikenemaan.
Syksyn mielenkiintoisiin kokemuksiin kuului viime viikolla järjestetty Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran 15-vuotisjuhlaseminaari, jossa itse hääräsin isäntälaitoksen eli TY:n poliittisen historian edustajana ja käytännön järjestelijänä. Yksi pääteemoista oli 100-vuotisen Suomen Olympiakomitean historia, jota esitelmöitsijät lähestyivät kaikkea muuta kuin hymistellen. Varsinkin tarinat urheiluestablishmentimme doping-asenteista 1970-luvulla, joita kertoili IS-Veikkaajan toimittaja Juha Kanerva, olivat karua kuultavaa. -Muutkin käyttävät, meidänkin täytyy, oli perussuhtautuminen. Mitä enemmän asiasta kuulee, sitä osuvammalta ajankuvalta Hassisen Koneen Jurot Nuorisojulkkiset (1981) alkaa tuntua:
Juoksen, voitan, kansa hurraa, valmentajat juhlivat tulosta
Minä yksin käymälässä itkien verta ulostan
Olen paras, voittamaton, vain elämä nopeampi on
Tyytyväisiä herrat on, on meillä harraste terve, verraton
Toinen palkitseva oivallus seminaarista tuli ulkomaisen puhujan, tanskalais-saksalaisen urheilusosiologi Henning Eichbergin esitelmästä, jossa hän analysoi spontaanin naurun ja ilon katoamista liikunnasta sen kilpaurheiluksi muuttumisen myötä. Itse liitin tämän mielessäni osaksi sitä laajempaa kehityskulkua, jossa organisoimattoman vapaa-ajan määrä jatkuvasti vähenee ja vapaan julkisen tilan ala kapenee. Nykyisinhän sitten ollaan jo tilanteessa, jossa elämyksiä täytyy oikein hakemalla hakea ja niitä tuottamaan on kasvanut ihan oma liiketoiminnan haaransakin.
Päättymässä olevan kirjasyksyn aikana hylsyt lentelivät vanhaan malliin ja itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan kunniaksi vielä enemmänkin kuin normaalivuonna. Yhteensä Suomea ja toista maailmansotaa käsitteleviä kirjoja on tänä vuonna julkaistu yli kolmekymmentä, ja se on paljon, kun ottaa huomiooon, kuinka paljon tästä aiheesta on jo aiemmin kirjoitettu. No, sanottavaa tuntuu riittävän ja turhaanhan minä tässä käyn ihmettelemään, olinhan tuota kirjallista hyökyaaltoa kumuloimassa itsekin.
Nyt sodan käsittelyssä eturintamassa ovat kulttuurin legioonat. Tänään kohutaan lehdissä Kristian Smedsin ohjaamasta Kansallisteatterin uudesta Tuntemattomasta, jossa kansallisia ikoneja pöllyytetään oikein kunnolla. Smeds totesi eräässä haastattelussa näytelmän tavoitteena olevan kaapata keskeinen kansallinen kulttuuri-instituutio nuoremille sukupolville ja tulkita sitä heidän kollektiivisen elämänkokemuksensa kautta. Tavoite on kunnianhimoinen mutta äärimmäisen tervetullut. Itse en tietenkään eliittiin kuulumattomana päässyt ensi-iltaa todistamaan, mutta kuulemani perusteella tuntuu siltä, että Smeds on onnistunut luomaan suomalaisuutta ajankohtaisella tavalla ja todella syvältä luotaavan teoksen. Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen dominoivaksi nousseelle mahtipontiselle ja ryppyotsaiselle suomalaispatriotismille sotamenneisyyden karnivalisointi ja kansallisiin myytteihin kohdistuva älykäs pilkka ei tee ollenkaan huonoa.
Ja tietysti Renny Harlinin Mannerheim-elokuva! Pääosan esittäjäksi valittu Mikko Nousiainen on ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi hyvä valinta jo siksi, että hänellä on jo aiempaa taustaa vastaavissa luonnerooleissa. Luovasti ajatellen Levottomat-elokuvan vaihtuvissa ja usein päällekkäisissä naissuhteissa elelleen juurettoman Arin henkilökohtainen opportunismi ei välttämättä ole tähtitieteellisen kaukana Mannerheimin perusoivalluksista. Eri tasoilla totta kai, mutta poikamieselämää kuitenkin. Mielenkiintoisena havaintona todettakoon, että elokuvan rahoittajien joukosta löytyi sama mystinen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry, joka viime eduskuntavaaleissa jakoi avokätisesti ja puoluerajoihin turhia tuijottelematta tukea mm. Sauli Niinistölle, Matti Vanhaselle, Paavo Väyryselle, Suvi Lindénille, Juha Miedolle ja Meri-Kukka Forsiukselle. Nykyisten ja tulevien suurmiesten/naisten urien ohella yhdistys on nyt päättänyt ryhtyä pönkittämään myös menneisyyden dignitäärien jälkikuvaa. Menneisyyspolitiikkaa monessakin mielessä!
Syksyn mielenkiintoisiin kokemuksiin kuului viime viikolla järjestetty Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran 15-vuotisjuhlaseminaari, jossa itse hääräsin isäntälaitoksen eli TY:n poliittisen historian edustajana ja käytännön järjestelijänä. Yksi pääteemoista oli 100-vuotisen Suomen Olympiakomitean historia, jota esitelmöitsijät lähestyivät kaikkea muuta kuin hymistellen. Varsinkin tarinat urheiluestablishmentimme doping-asenteista 1970-luvulla, joita kertoili IS-Veikkaajan toimittaja Juha Kanerva, olivat karua kuultavaa. -Muutkin käyttävät, meidänkin täytyy, oli perussuhtautuminen. Mitä enemmän asiasta kuulee, sitä osuvammalta ajankuvalta Hassisen Koneen Jurot Nuorisojulkkiset (1981) alkaa tuntua:
Juoksen, voitan, kansa hurraa, valmentajat juhlivat tulosta
Minä yksin käymälässä itkien verta ulostan
Olen paras, voittamaton, vain elämä nopeampi on
Tyytyväisiä herrat on, on meillä harraste terve, verraton
Toinen palkitseva oivallus seminaarista tuli ulkomaisen puhujan, tanskalais-saksalaisen urheilusosiologi Henning Eichbergin esitelmästä, jossa hän analysoi spontaanin naurun ja ilon katoamista liikunnasta sen kilpaurheiluksi muuttumisen myötä. Itse liitin tämän mielessäni osaksi sitä laajempaa kehityskulkua, jossa organisoimattoman vapaa-ajan määrä jatkuvasti vähenee ja vapaan julkisen tilan ala kapenee. Nykyisinhän sitten ollaan jo tilanteessa, jossa elämyksiä täytyy oikein hakemalla hakea ja niitä tuottamaan on kasvanut ihan oma liiketoiminnan haaransakin.
Päättymässä olevan kirjasyksyn aikana hylsyt lentelivät vanhaan malliin ja itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan kunniaksi vielä enemmänkin kuin normaalivuonna. Yhteensä Suomea ja toista maailmansotaa käsitteleviä kirjoja on tänä vuonna julkaistu yli kolmekymmentä, ja se on paljon, kun ottaa huomiooon, kuinka paljon tästä aiheesta on jo aiemmin kirjoitettu. No, sanottavaa tuntuu riittävän ja turhaanhan minä tässä käyn ihmettelemään, olinhan tuota kirjallista hyökyaaltoa kumuloimassa itsekin.
Nyt sodan käsittelyssä eturintamassa ovat kulttuurin legioonat. Tänään kohutaan lehdissä Kristian Smedsin ohjaamasta Kansallisteatterin uudesta Tuntemattomasta, jossa kansallisia ikoneja pöllyytetään oikein kunnolla. Smeds totesi eräässä haastattelussa näytelmän tavoitteena olevan kaapata keskeinen kansallinen kulttuuri-instituutio nuoremille sukupolville ja tulkita sitä heidän kollektiivisen elämänkokemuksensa kautta. Tavoite on kunnianhimoinen mutta äärimmäisen tervetullut. Itse en tietenkään eliittiin kuulumattomana päässyt ensi-iltaa todistamaan, mutta kuulemani perusteella tuntuu siltä, että Smeds on onnistunut luomaan suomalaisuutta ajankohtaisella tavalla ja todella syvältä luotaavan teoksen. Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen dominoivaksi nousseelle mahtipontiselle ja ryppyotsaiselle suomalaispatriotismille sotamenneisyyden karnivalisointi ja kansallisiin myytteihin kohdistuva älykäs pilkka ei tee ollenkaan huonoa.
Ja tietysti Renny Harlinin Mannerheim-elokuva! Pääosan esittäjäksi valittu Mikko Nousiainen on ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi hyvä valinta jo siksi, että hänellä on jo aiempaa taustaa vastaavissa luonnerooleissa. Luovasti ajatellen Levottomat-elokuvan vaihtuvissa ja usein päällekkäisissä naissuhteissa elelleen juurettoman Arin henkilökohtainen opportunismi ei välttämättä ole tähtitieteellisen kaukana Mannerheimin perusoivalluksista. Eri tasoilla totta kai, mutta poikamieselämää kuitenkin. Mielenkiintoisena havaintona todettakoon, että elokuvan rahoittajien joukosta löytyi sama mystinen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry, joka viime eduskuntavaaleissa jakoi avokätisesti ja puoluerajoihin turhia tuijottelematta tukea mm. Sauli Niinistölle, Matti Vanhaselle, Paavo Väyryselle, Suvi Lindénille, Juha Miedolle ja Meri-Kukka Forsiukselle. Nykyisten ja tulevien suurmiesten/naisten urien ohella yhdistys on nyt päättänyt ryhtyä pönkittämään myös menneisyyden dignitäärien jälkikuvaa. Menneisyyspolitiikkaa monessakin mielessä!
perjantaina, maaliskuuta 23, 2007
Pahan A:n iso G
Asiaa korkeakoulupolitiikan ja suomalais-saksalaisen aseveljeyden risteymäkohdasta: 1.8.2005 Suomen yliopistoissa astui voimaan kaksiportainen tutkintorakenne, jonka tarkoituksena oli tehdä suomalaisista tutkinnoista paremmin vertailtavia muualla Euroopassa käytössä olevien järjestelmien kanssa. Uudessa järjestelmässä opiskelijat suorittavat ensin 180 opintopisteen laajuisen alemman korkeakoulututkinnon, jonka jälkeen voivat joko lähteä työelämään, tai, niinkuin ylivoimainen enemmistö yhä tekee, jatkaa 120 opintopisteen laajuisiin maisteriopintoihin. Järjestelmä on käytössä myös kadettikoulussa, joka on osa suomalaista korkeakoulutusjärjestelmää. Sen lisäksi, että valmistuminen tietää kadeteille ylennystä yliluutnanteiksi, napsahtaa tilille myös maisterin titteli. Kadetit on perinteisesti ylennetty marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta, kuten tänäkin vuonna maisterikadeteille tapahtuu. Sotatieteen kandidaatteja sen sijaan juhlitaan jo aiemmin eli 20. huhtikuuta, joka on ei enempää eikä vähempää kuin Adolf Hitlerin syntymäpäivä! Päivästä on vuosikymmenten saatossa tullut ympäri Eurooppaa myös uusnatsien vuotuinen juhlapäivä, jonka yhteydessä eri maiden kaljupäät järjestävät monenlaista kunniasaattuetta ja mielenilmaisua Johtajan kunniaksi.
Suomen kadettikoulun juhlapäivän osuminen samalle päivälle lienee puhdasta sattumaa, mutta ehkäpä se saa tuoreet sotatieteen kandidaadit muistelemaan suomalais-saksalaisen sotilasyhteistyön kunniakkaita vaiheita 1900-luvulla. Samalla kahden suuren ylipäällikön syntymäpäiviin ajoittuvilla valmistujaisjuhlilla tulee sopivasti rivien välissä julki näkemys siitä, että korpraali-Hitler loppujen lopuksi kuitenkin oli näissä sotahommissa pelkkä kandinplanttu. Kadettikoulu pistää kandidaatit tutkinnon jälkeen 3-4 vuodeksi käytännön töihin syventämään ja soveltamaan oppimaansa. Ovet maisterintutkintoon avautuvat vasta tämän työelämävaiheen jälkeen.
Niinhän se meni, että Mannerheim osoitti kypsyyteensä jatko-opintoihin Venäjän-Japanin sodassa 1904-1905, suoritti syventävät opinnot ensimmäisessä maailmansodassa ja todisti työmarkkinakelpoisuutensa lopullisesti vapaussodassa 1918. Hitlerin upseeritie sen sijaan hyytyi kesken jo ensimmäisen työelämään perehdyttämisvaiheen aikana 1939-1945. Gradu jäi tekemättä. Mannerheimiltakin kyllä jäi upseerien työmarkkinanäkymissä tapahtuneiden yleiseurooppalaisten myllerrysten tiimellyksessä se miekka laittamatta tuppeen, mutta se on koko lailla toinen tarina. Kahden vuoden kuluttua Hitlerin syntymästä tulee kuluneeksi 120 vuotta ja kadettikoulu viettää 90-vuotisjuhliaan. Zum Geburtstag recht viel Glück vaan itse kullekin.
maanantaina, helmikuuta 19, 2007
Helsingin Säätiöyliopisto, Turun yliopistokonsortio ja Itä-Suomen yliopisto
Yliopistoissa muutoksen vauhti sen kuin kiihtyy. Kauan ei saatu ottaa happea tutkintorakenneuudistuksen ja uuden palkkausjärjestelmän täytäntöönpanon jälkeen, kun ollaan jo täydellä höyryllä käynnistämässä rakenteellista kehittämistä, millä ennen kaikkea tarkoitetaan korkeakouluverkon supistamista, toimintojen yhdistämistä ja päällekkäisyyksien poistamista.
Turussa tämä OPM:n toimeksiannon mukaisesti tarkoittaa yliopiston ja kauppakorkeakoulun toimintarakenteiden yhdistämistä mahdollisimman pitkälle. Muutosta toteutetaan todellakin vauhdilla, sillä vielä noin vuosi sitten tällaisia yhdistämisajatuksia pidettiin teoreettisina ja enemmänkin ministeriön retoriikkana kuin minään vakavasti otettavina tulevaisuuden suunnitelmina.
Nyt on tilanne kuitenkin Turussa se, että varatuomari Markku Linnasta, Turun yliopiston rehtori Keijo Virtasesta ja Turun kauppakorkeakoulun rehtori Tapio Reposesta koostunut työryhmä on saanut työnsä valmiiksi ja esittänyt konkreettisen ehdotuksen hankkeen toteuttamisesta.
TY ja TuKKK tulevat jo 1.8.2008 alkaen muodostamaan "kansainvälisten esimerkkien mukaisen yliopistokonsortion". Työryhmä totesi nimenomaisesti, että vaikka molemmat yliopistot ovat tahoillaan menestyneet, on nyt tultu tilanteeseen, jossa "jossa ilman organisatorisia ratkaisuja on vaikeata saavuttaa merkittäviä uusia avauksia". Eli toisin sanoen nykyisten hallinnollisten rakenteiden on katsottu olevan keskeisin este tutkimuksen ja opetuksen parantamisessa. Työryhmä ei siis halunnut lähteä kyseenalaistamaan OPM:n laatikkoleikkiretoriikkaa, jonka mukaan huippuyliopistoja voidaan synnyttää ministeriön hallinnollisilla määräyksillä ylhäältä päin tuosta vaan reippaita uusia organisaatiokaavioita piirtelemällä. Sitäkään nykypuheiden pyhää lehmää, jonka mukaan tason nousua voidaan saavuttaa vain yksikköjen kokoa kasvattamalla, ei triumviraatti Linna-Virtanen-Reponen ole halunnut lähteä horjuttamaan.
Mutta yllättäen positiivisia puolia näyttääkin lähemmän tarkastelun perusteella löytyvän paljonkin. Ryhmä ansaitsee kiitosta siitä, että sillä on ollut selkärankaa nousta puolustamaan turkulaisten yliopistojen jo nyt korkeaa tasoa ja integriteettiä merkittävinä alueellisina toimijoina. Sekin sanotaan, että konsortion sisällä yliopistot tulevat säilymään omina kokonaisuuksinaan, joilla on oma selkeä identiteettinsä. Ehkä tämän toteamuksen voisi tulkita varovaiseksi kritiikiksi OPM:n kriittisen massan saavuttamisen tärkeyttä painottaville saarnoille.
Konsortiolla tähdätään uudenlaisen yliopiston perustamiseen vuoteen 2011 mennessä. Perusajatuksena ovat konsortion sisällä toimivat itsenäiset korkeakoulut (Schools), jotka vastaisivat nykyisiä tiedekuntia, joskin olisivat kooltaan suurempia. Tämän ohella tärkein ero nykyisiin tiedekuntiin olisi se, että nämä Schoolsit olisivat huomattavan itsenäisiä ja päätäntävaltaisia omista asioistaan. Tätä mm. Britannian huippuyliopistoissa käytössä olevaan järjestelmään pohjautuvaa ajatusta voi pitää jopa erinomaisena avauksena.
Luulen, että OPM on hakenut rakenteellisella kehittämisellä jotain aivan muuta kuin mitä Turun mallissa nyt esitetään. En usko myöskään Helsingin yliopiston, Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistämismuistiossa hahmotellun säätiöyliopiston vastaavan OPM:n toiveunia. Kummassakin mallissa keskeisenä ajatuksena, ministeriön retoriikkaa myötäilevistä sanavalinnoista huolimatta, nimittäin kulkee ajatus yliopistojen autonomian turvaamisesta suhteessa julkiseen valtaan ja muihin ulkopuolisiin tahoihin. Turussa konsortiotasoa ollaan rakentamassa eräänlaiseksi puskuriksi OPM:n ja käytännön opetus- ja tutkimustyötä tekevien Schoolsien väliin, Helsingin mallissa taas pyritään säätiömallilla siirtämään yliopistolaitos askelta etäämmälle valtiovallasta. Mielenkiintoinen ajatus on mm. siirtyminen virkasuhteista työsuhteisiin kaikkine siitä koituvine jatkoseurauksineen.
Joensuun ja Kuopion yliopistojen työryhmä taas ottaa oman esityksensä pohjaksi federaatio- eli liittomallin, jonka pohjalta muodostettaisiin Itä-Suomen yliopisto. Tälläkin työryhmällä on oma listansa tarvittavista lainmuutoksista, joka ei ole yhteneväinen sen paremmin Turun kuin Helsinginkään mallien kanssa. Kaikista kolmesta mallista on luettavista se, että yliopistojen aito ja tavoittelemisen arvoinen kansainvälistyminen edellyttää sitä, että opinahjot muodostavat kontaktinsa itse ja omien intressiensä pohjalta, ei OPM:n määräysten pohjalta.
Ainakin itselläni näihin rakenteellisen kehittämisen ohjelmiin liittyi synkkiä uhkaskenaarioita esim. new public management -ideologian ulottamisesta yhä syvemmälle yliopistojen toimintakulttuuriin, OPM:n byrokraattivallan kasvusta ja yliopistojen jäljellä olevan autonomian kapenemisesta. Nyt julkaistun kolmen suunnitelman pohjalta ei kuitenkaan vaikuttaisi ainakaan vielä olevan syytä paniikkinappulan painamiseen. Yliopistot vaikuttavat vihdoin heränneen puolustamaan itsemääräämisoikeuttaan ja pyrkivät hyödyntämään niille ministeriön määräyspolitiikalla langetetun rakenteellisen kehittämisen pakon ottaakseen etäisyyttä julkisesta vallasta. Tämä jos mikä on tervetullut kehityssuuntaus ja yliopistojen historiallisen perustehtävän mukaista toimintaa. Olen positiivisesti yllättynyt.
Turussa tämä OPM:n toimeksiannon mukaisesti tarkoittaa yliopiston ja kauppakorkeakoulun toimintarakenteiden yhdistämistä mahdollisimman pitkälle. Muutosta toteutetaan todellakin vauhdilla, sillä vielä noin vuosi sitten tällaisia yhdistämisajatuksia pidettiin teoreettisina ja enemmänkin ministeriön retoriikkana kuin minään vakavasti otettavina tulevaisuuden suunnitelmina.
Nyt on tilanne kuitenkin Turussa se, että varatuomari Markku Linnasta, Turun yliopiston rehtori Keijo Virtasesta ja Turun kauppakorkeakoulun rehtori Tapio Reposesta koostunut työryhmä on saanut työnsä valmiiksi ja esittänyt konkreettisen ehdotuksen hankkeen toteuttamisesta.
TY ja TuKKK tulevat jo 1.8.2008 alkaen muodostamaan "kansainvälisten esimerkkien mukaisen yliopistokonsortion". Työryhmä totesi nimenomaisesti, että vaikka molemmat yliopistot ovat tahoillaan menestyneet, on nyt tultu tilanteeseen, jossa "jossa ilman organisatorisia ratkaisuja on vaikeata saavuttaa merkittäviä uusia avauksia". Eli toisin sanoen nykyisten hallinnollisten rakenteiden on katsottu olevan keskeisin este tutkimuksen ja opetuksen parantamisessa. Työryhmä ei siis halunnut lähteä kyseenalaistamaan OPM:n laatikkoleikkiretoriikkaa, jonka mukaan huippuyliopistoja voidaan synnyttää ministeriön hallinnollisilla määräyksillä ylhäältä päin tuosta vaan reippaita uusia organisaatiokaavioita piirtelemällä. Sitäkään nykypuheiden pyhää lehmää, jonka mukaan tason nousua voidaan saavuttaa vain yksikköjen kokoa kasvattamalla, ei triumviraatti Linna-Virtanen-Reponen ole halunnut lähteä horjuttamaan.
Mutta yllättäen positiivisia puolia näyttääkin lähemmän tarkastelun perusteella löytyvän paljonkin. Ryhmä ansaitsee kiitosta siitä, että sillä on ollut selkärankaa nousta puolustamaan turkulaisten yliopistojen jo nyt korkeaa tasoa ja integriteettiä merkittävinä alueellisina toimijoina. Sekin sanotaan, että konsortion sisällä yliopistot tulevat säilymään omina kokonaisuuksinaan, joilla on oma selkeä identiteettinsä. Ehkä tämän toteamuksen voisi tulkita varovaiseksi kritiikiksi OPM:n kriittisen massan saavuttamisen tärkeyttä painottaville saarnoille.
Konsortiolla tähdätään uudenlaisen yliopiston perustamiseen vuoteen 2011 mennessä. Perusajatuksena ovat konsortion sisällä toimivat itsenäiset korkeakoulut (Schools), jotka vastaisivat nykyisiä tiedekuntia, joskin olisivat kooltaan suurempia. Tämän ohella tärkein ero nykyisiin tiedekuntiin olisi se, että nämä Schoolsit olisivat huomattavan itsenäisiä ja päätäntävaltaisia omista asioistaan. Tätä mm. Britannian huippuyliopistoissa käytössä olevaan järjestelmään pohjautuvaa ajatusta voi pitää jopa erinomaisena avauksena.
Luulen, että OPM on hakenut rakenteellisella kehittämisellä jotain aivan muuta kuin mitä Turun mallissa nyt esitetään. En usko myöskään Helsingin yliopiston, Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistämismuistiossa hahmotellun säätiöyliopiston vastaavan OPM:n toiveunia. Kummassakin mallissa keskeisenä ajatuksena, ministeriön retoriikkaa myötäilevistä sanavalinnoista huolimatta, nimittäin kulkee ajatus yliopistojen autonomian turvaamisesta suhteessa julkiseen valtaan ja muihin ulkopuolisiin tahoihin. Turussa konsortiotasoa ollaan rakentamassa eräänlaiseksi puskuriksi OPM:n ja käytännön opetus- ja tutkimustyötä tekevien Schoolsien väliin, Helsingin mallissa taas pyritään säätiömallilla siirtämään yliopistolaitos askelta etäämmälle valtiovallasta. Mielenkiintoinen ajatus on mm. siirtyminen virkasuhteista työsuhteisiin kaikkine siitä koituvine jatkoseurauksineen.
Joensuun ja Kuopion yliopistojen työryhmä taas ottaa oman esityksensä pohjaksi federaatio- eli liittomallin, jonka pohjalta muodostettaisiin Itä-Suomen yliopisto. Tälläkin työryhmällä on oma listansa tarvittavista lainmuutoksista, joka ei ole yhteneväinen sen paremmin Turun kuin Helsinginkään mallien kanssa. Kaikista kolmesta mallista on luettavista se, että yliopistojen aito ja tavoittelemisen arvoinen kansainvälistyminen edellyttää sitä, että opinahjot muodostavat kontaktinsa itse ja omien intressiensä pohjalta, ei OPM:n määräysten pohjalta.
Ainakin itselläni näihin rakenteellisen kehittämisen ohjelmiin liittyi synkkiä uhkaskenaarioita esim. new public management -ideologian ulottamisesta yhä syvemmälle yliopistojen toimintakulttuuriin, OPM:n byrokraattivallan kasvusta ja yliopistojen jäljellä olevan autonomian kapenemisesta. Nyt julkaistun kolmen suunnitelman pohjalta ei kuitenkaan vaikuttaisi ainakaan vielä olevan syytä paniikkinappulan painamiseen. Yliopistot vaikuttavat vihdoin heränneen puolustamaan itsemääräämisoikeuttaan ja pyrkivät hyödyntämään niille ministeriön määräyspolitiikalla langetetun rakenteellisen kehittämisen pakon ottaakseen etäisyyttä julkisesta vallasta. Tämä jos mikä on tervetullut kehityssuuntaus ja yliopistojen historiallisen perustehtävän mukaista toimintaa. Olen positiivisesti yllättynyt.
maanantaina, heinäkuuta 03, 2006
Keppi ja kangastusporkkana
Yliopistoväen ammattijärjestöt Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto hyväksyivät yliopistojen uutta palkkausjärjestelmää (UPJ) koskevan neuvottelutuloksen 16.6.2006. Uudistuksen läpimeno varmistui, kun Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry:n valtion neuvottelukunta hyväksyi neuvottelutuloksen 21.6. Sopimus on valmis allekirjoitettavaksi. Uuden sopimuksen perusteluosassa seisoo seuraava statement tavoitteista:
Yliopistojen uuden palkkausjärjestelmän tavoitteena on edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta, parantaa yliopistojen palkkakilpailukykyä työnantajana sekä tukea henkilöstön osaamisen kehittymistä ja entistä vaativampiin tehtäviin hakeutumista, kannustaa henkilöstöä parempiin työsuorituksiin sekä kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.
Tästä eteenpäin palkkaus yliopistoissa tulee koostumaan tehtävien vaativuuteen perustuvasta tehtäväkohtaisesta palkanosasta ja henkilökohtaiseen työsuoritukseen perustuvasta henkilökohtaisesta palkanosasta. Yksittäisten työntekijöiden kohdalla tehtäväkohtainen vaativuustaso ja henkilökohtainen suoriutuminen työtehtävistä tullaan määrittelemään arviointien perusteella. Arvionteja tekevät esimiehet ja erityiset arviointiryhmät.
UPJ:tä kritisoitiin enemmän kuin kenties mitään suomalaisessa yliopistomaailmassa aiemmin toteutettua uudistusta. Arvostelijat esittivät oikeutettua ja perusteltua kritiikkiä, mutta vastaukset yliopistotyönantajan, OPM:n ja valtion työmarkkinalaitoksen suunnalta jäivät epämääräisiksi. Uudistusta ajettiin kuin käärmettä pyssyyn ja korostettiin ettei vaihtoehtoja ole. Uhkailua ja painostustakaan ei kartettu. Prosessin mittaan arvioinnit pistettiin kertaalleen uusiksi, kun määritetyt tasot osoittautuivat käytettävissä olevien määrärahojen suhteen auttamatta liian korkeiksi. Otettiin käyttöön katto, jonka alle uudistuksen palkankorotusvaikutusten oli mahduttava. Eli perusteluissa mainitut oikeudenmukaisuus- ja palkkakilpailufraasit on syytä nauttia runsaan suolan kera.
Maailmalla ja yrityselämässä viimeisin sana henkilöstön työtyytyväisyyden ja viihtyvyyden lisäämisessä ovat sellaiset käsitteet kuin flexi-time ja work-life-balance, joilla tarkoitetaan työntekijän parempaa mahdollisuutta sovittaa yhteen työ ja (muu) elämä. Suomalainen yliopistolaitos on nyt päättänyt valita toisenlaisen linjan ja heiluttelee henkilöstönsä nenän edessä setelinippua ajaakseen tätä entistä parempiin "suorituksiin" entistä "vaativammissa" tehtävissä. Ihannetyöntekijä on sellainen, jonka ajattelussa omat ja työnantajan edut ovat yksi ja sama asia. Neuvottelutuloksen hyväksyjiä ei vaikuttanut haittaavan se, että tämä setelinippu oli kertaalleen osoittautunut täysin kuvitteelliseksi.
Jos vähänkin on vaivautunut kuuntelemaan esim. opetusministeri Antti Kalliomäen puheita, pitäisi olla täysin selvää, ettei yliopistojen palkkamenoihin käytettävissä oleva rahamäärä tule lisääntymään vaan päinvastoin. Ihan riippumatta siitä, tuottavatko rahakannustimet yliopistotyössä ylipäätään tavoiteltua "tuloksellisuuden" nousua, ei rahaa aitojen palkkakannustinten luomiseen ole olemassa. Lopputulos on se, että kaikki tulevat saamaan suuriin piirtein saman verran palkkaa kuin vanhassa A-palkkaluokkajärjestelmässä, mutta samalla on tuotu yliopistoihin täydellisen mielivallan sekä ihmisten kiusaamisen mahdollistava ja valtavaa työajan haaskaamista vaativa jatkuvien arviointien järjestelmä. Kaukana ei ole johtopäätös, että nyt luovan tieteellisen työn tärkein edellytys, kriittisen ajattelun mahdollistava vapaus ulkopuolisista kontrolleista, myytiin pois surkeita hiluja vastaan.
Ottaen huomioon uutta palkkausjärjestelmään kohtaan esitetyn kritiikin voiman ja volyymin voisi kuvitella, että yliopistoväki nyt kiittäisi etujaan valvoneita ammattijärjestöjä ottamalla puhelun Loimaan suuntaan.
maanantaina, kesäkuuta 26, 2006
Tutkimusrahoitusta Wikipedia-artikkeleihin?
Pari viikkoa sitten kuulin Lähi-Idän tutkimuksen maailmankongressissa vakuuttavan esitelmän siitä, kuinka sähköiset julkaisukanavat hakkaavat perinteisen paperimuotoisen tiedonvälityksen kuusi-nolla ei vain päivittäisinformaation vaan myös akateemisen tutkimustiedon alalla. Esimerkkikeissinä oli Irakin kansalaisyhteiskunnan tilanne ja esitelmöitsijänä Jon Gresham, joka oli siirtänyt tutkimustoimintansa reaaliaikaan, eli toisin sanoen päivän päätteeksi julkaisi aina aikaansaannoksensa verkkofoorumillaan. Sivusto saa valistuneelta kohdeyleisöltä 350-500 sivulatausta per päivä, mikä ei ehkä ole englanninkieliselle sivustolle mikään päätä huimaava määrä, mutta joka tapauksessa voittaa oikeastaan mitkä tahansa alan akateemiset kausijulkaisut mennen tullen. Myös vierailijat pääsevät kommentoimaan ja muokkaamaan sivustolla julkaistuja artikkeleja, eli Greshamin tavoitteena on tätä kautta saada käyttöönsä myös muiden aiheesta kiinnostuneiden älyllistä pääomaa. Olen itse ajatellut samaa asiaa jo pitkään. Varsinkin humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, jotka eivät pysty kilpailemaan eksaktiudellaan ja ns. tieteellisyydellään, tutkimuksen on oltava yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, jotta niiden olemassaolo olisi oikeutettua. Toisin sanoen tutkimustulosten on puhuteltava myös muita kuin välittömästi samasta erikoisaiheesta kiinnostuneita norsunluutornien fakki-idiootteja. Tästä eivät kaikki tutkijat ole samaa mieltä, mutta ainakin poliittisessa historiassa katson tämän olevan ehdottoman välttämätöntä.
Internetin myötä nämä yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kanavat ovat moninaistuneet ja vanhat muodot jopa kokonaan syrjäytyneet uusien tieltä. Jos minäkin tutkijana otan uuden tutkimusprosessin alkupisteiksi lähes poikkeuksetta osoitteet Google ja Wikipedia, olisi melkoista itsensä pettämistä kuvitella ns. maallikkojen hakeutuvan tiedonjanossaan kirjastojen hyllyille. Näin saattaa tietysti tapahtua tiedonhakuprosessin ehdittyä pidemmälle ja tiedonjanon jalostuttua, mutta ensimmäiset ja monessa tapauksessa myös ainoat vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin haetaan nimenomaan netistä.
Yliopistojen ja opetusministeriön strategioissa puhutaan paljon tästä yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, mutta tämäkin kriteeri, niin kuin kaikki muutkin ohjelmalausuntojen hienot sanat, jäävät vaille tarkempaa määrittelyä. Vain pieni osa tutkijoista operoi internetissä niin, että esim. saattaisi tutkimustuloksiaan tuoreeltaan julkisuuteen kotisivuillaan. Osaksi tämä johtuu plagioinnin ja intellektuaalisten varkauksien pelosta, mutta suureksi osaksi on kysymys sähköisen julkaisemisen tietoisesta vieroksumisesta. Tämä taas palautuu siihen, että nettijulkaisemista ja sähköisten kanavien kautta vaikuttamista ei juhlapuheista huolimatta arvosteta suomalaisessa akateemisessa yhteisössä, ts. niitä ei noteerata esimerkiksi akateemisissa virantäytöissä.
Niinpä humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteiden nettijulkaisutoiminta on Suomessa suurimmaksi osaksi pelkkää puuhastelua. Sivuja päivitetään lisä- ja ylitöinä ja harvakseltaan. Tutkijoita ei tunnu häiritsevän se, että heidän uudet tutkimustuloksensa jumittuvat puoleksi - puoleksitoista vuodeksi painatusprosessin hitaisiin rattaisiin. Historian kaltaisella alalla tämän ehkä vielä ymmärtää, mutta entäpä sitten kun pitäisi kommentoida ajankohtaisia asioita heti tuoreeltaan? Akateemisten aikakausjulkaisujenkin useamman kuukauden mittainen aikajänne valmiista artikkelista julkaisuksi on auttamatta liian hidas. Kun artikkeli joskus tulee ulos, keskustellaan julkisuudessa jo aivan muista asioista. Sähköisten kanavien kautta olisi potentiaalisesti puheenvuoroille saatavissa valtaviakin lukijamääriä, kun taas tieteelliset aikakauskirjat ja kirjoina julkaistut tutkimukset jäävät pienen erikoisyleisön luettaviksi tai suoraan kirjaston hyllyyn pölyttymään.
Jos tavoitellaan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, tulisi suomalaisten tiederahoittajien ryhtyä tukemaan verkossa julkaisemista. Lisäksi rahoitus olisi ohjattava suoraan tutkijoille ja tutkimusryhmille, ei esimerkiksi verkkojulkaisuprojektejaan pyörittäville kirjastoille tai tieteellisille seuroille, koska se toisi peliin vain yhden turhan ja prosessia hidastavan byrokraattisen väliportaan. Verkko-opetuksessa rahoitusta on löytynyt mitä erilaisimpien multimediakurssien suunnitteluun ja opetusteknologiseen kikkailuun, mutta verkkojulkaisussa taikatemppuja ei tarvittaisi. Paras muoto tutkimustulosten julkaisemiseen olisivat erilaiset tekstidokumentit tarvittavalla visuaalisella materiaalilla varustettuna: pdf-asiakirjat, simppeli html jne. Tai sitten tutkimustulokset suoraan Wikipedia-artikkeleiksi kirjoitettuna.
Voisin mennä takuuseen siitä, että esimerkiksi poliittisen historian alalla laadittu rahoitushakemus Suomen poliittisen historian keskeisiä tapahtumia käsittelevän 50 Wikipedia-artikkelin kirjoittamiseksi tulisi bumerangina takaisin Suomen Akatemiasta, vaikka hakijoina olisi nimekäskin ryhmä. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla "tieteellisyys" vaikuttaa valitettavan usein olevan näpertelyä erilaisten sosiaalisen konstruktivismin ja postmodernismin pohjalta ponnistavien täysin marginaalisten ja suurelle yleisölle merkityksettömien aiheiden parissa. Internet tarjoaisi loistavan kanavan tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämiseen, mutta ainakin toistaiseksi akateeminen yhteisö katsoo sähköistä julkaisemista nenänvarttaan pitkin. Vasta-argumentteja piisaa: luotettava vertaisarviointi puuttuu, kuka vaan voi julkaista mitä vaan mistä vaan, lukijakunta on valikoitumatonta ja sivistymätöntä, kirja se sentään on kirja jne. jne.
Monet yliopisto-opettajat kauhistelevat Google-sukupolven opiskelijoiden tietämättömyyttä ja sokeaa luottamusta tasoltaan enemmän kuin kirjaviin sähköisiin lähteisiin. Melankolisella sentimentaalisuudella muistellaan aikoja, kun vielä tietoja haettiin kirjastosta. Ongelma ei kuitenkaan ole uuden sukupolven tietämättömyydessä vaan siinä, että tiedon portinvartijat eli kauhistelijat itse eivät ole pystyneet tai halunneet tuottaa tieteellisesti pätevää tietoa sille tiedonhakufoorumille, jota nykyään ylivoimaisesti eniten käytetään.
Jos joku on rakentamassa edellä kuvaillun kaltaista tutkimus- tai oikeammin tiedontuottamisprojektia Wikipedia-artikkeleiden kirjoittamisen ympärille, olen siitä enemmän kuin kiinnostunut. Suomenkielisessä Wikipediassa on tällä hetkellä 68 000 artikkelia ja määrä kasvaa joka päivä. Kustantamoista ainakin WSOY on ajan hermolla ja on tuomassa markinnoille omaa yrityksille ja yhteisöille suunnattua Fakta-verkkopalveluaan (piti valmistua huhtikuussa, mutta ei ainakaan vielä ole näkynyt), jossa lupausten mukaan tulee olemaan 100 000 artikkelia, joita asiantuntijat lisäksi päivittävät. Palvelu on tietenkin maksullinen, ja jo se tulee takaamaan häviön public domain -tietosanakirjoille. Muutaman kymmenen maksetun asiantuntijan joukko ei mitenkään pysty pärjäämään satojen tuhansien ihmisten Wiki-yhteisölle. Englanninkielisestä Wikipediasta löytyy nimittäin jo nyt 1.200.000 artikkelia, ja keskimääräinen laatu paranee jatkuvasti.
Wikipedia toimii täysin samoilla periaatteilla kuin tiedejulkaiseminen, eli tutkimustulosten täydellisen avoimuuden, vertaiskontrollin pohjalta ja tiedon kumuloitumisen pohjalta. Ihanteellisempaa välinettä tiedon saamiseen laajojen yleisöjen ulottuville on vaikeaa kuvitella.
lauantaina, kesäkuuta 03, 2006
Sukupuolten tasa-arvosta
Tiedepolitiikka-lehti omisti numeronsa 1/2006 teemalle "Naiset, yliopisto ja sosiaalinen liikkuvuus". Naisten kokemuksia yliopistomaailmassa monelta eri näkökulmalta valaisevien artikkelien joukosta löytyi todellinen tiedepoliittisen keskustelun helmi, yliopistoissa harjoitettavaan nykyiseen tasa-arvopolitiikkaan hyvin kriittisesti suhtautuvan Jukka Hankamäen artikkeli Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Hankamäen artikkeli johdatteli minut lukemaan myös hänen verkkokirjansa Contra Academia - tutkielma tiedepoliittisesta vallasta.Suomalaisessa tiedepoliittisessa keskustelussa monet nykyisistä ratkaisumalleista esitetään joko itsestäänselvyyksinä tai sitten niin tärkeinä, ettei kriittinen keskustelu niistä yksinkertaiseti ole toivottavaa. Tällaisia "pyhiä lehmiä", joiden taakse mm. opetusministeriö ja Suomen Akatemia pyrkivät paimentamaan mahdollisimman laajaa ja kyseenalaistamatonta konsensusta, ovat esimerkiksi tavoite korkeakouluttaa 70 prosenttia ikäluokasta, tuottaa jatkuvasti kasvava määrä tohtoreita, hämärästi määritellyn 'kansainvälistymisen' pakko sekä tulosohjaus- ja tuottavuusideologioiden soveltaminen tieteellisen toimintaan. Tämän blogin aiempia kirjoituksia lukenut varmasti tietää, mistä on kyse.
Hankamäki on rohkea mies, sillä hän iskee kriittisesti mm. kaikkien edellä mainittujen uskonkappaleiden kimppuun. Vaikka hänen kanssaan ei samaa mieltä olisikaan, ovat hänen kärjekkäät mutta loistavasti argumentoidut mielipiteensä tervetullut tuulahdus usein niin ummehtuneeseen yleiseen tiedepoliittiseen keskusteluun. Varsinkin tasa-arvokeskustelua leimaa nykyisellään täydellinen yksitotisuus. Tasa-arvon edistämisen nykymallien siunauksellisuuden kyseenalaistajat ja vaihtoehtoisten ratkaisujen peräänkuuluttajat saavat helposti otsaansa tasa-arvon vastustajan tai jopa sovinistin leiman. Miehille ei tässä keskustelussa jää kovinkaan monta roolia valittavaksi: joko nyökyttelet mukana ja kauhistelet yhdessä feministien kanssa patriarkaatin läpikotaista pahuutta tai sitten siirryt kokoomuksen kansanedustaja Lyly Rajalan kaltaisten "tosimiesten" leiriin, jossa vaahdotaan miesten biologisista tarpeista ja prostituution sallimisen tärkeydestä. Jos et halua olla pehmomies, jonka elämän suurin tragedia on siinä, ettei pysty imettämään omia lapsiaan, täytyy sinun olla Viagraa popsiva ja kossua lipittävä kuolaava pervoidiootti, jonka kiiluvat silmät alati etsivät limaisille näpeille uutta kähmittävää. Eläinsatuvertausta käyttääkseni tarjolla on joko hiiren tai sian rooli eikä mitään siltä väliltä.
Sellaisia puheenvuoroja, jotka pyrkisivät tuomaan keskusteluun mukaan kriittistä miesnäkökulmaa asialliselta ja argumentoidulta pohjalta, ei juurikaan ole areenalla näkynyt. Yksi harvoja poikkeuksia on vihreiden kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi, joka taannoin pohdiskeli blogissaan mm. seuraavaa:
Suomalainen tasa-arvokeskustelu on vinoutunutta ja siinä on useita tabuja. Naisten kuluttama erotiikka ei olekaan pornoa, naisten harjoittamaa perheväkivaltaa ei saa tutkia (ei ainakaan julkisella rahoituksella), naisten seksimatkailulle (ja kyseisten naisten miehille) saa naureskella, eivätkä naisasiakkaat koskaan käpälöi miestarjoilijoiden takapuolia (nimim. opintojaan tarjoilijana rahoittanut).
Mielenkiintoisia puheenvuoroja on käyttänyt myös hallintotutkija Pasi Malmi, jonka työn alla oleva väitöskirja miehiin kohdistuvasta syrjinnästä on esiversiona netissä vapaasti luettavissa. Malmi kiinnittää huomiota miesten kokemaan syrjintään mm. julkisen sektorin virantäytöissä, huoltajuuskiistoissa ja avioerotilanteissa. Malmi kirjoittaa mm. positiivisen syrjinnän paradigman miesten syrjintää legitimoivasta vaikutuksesta. Pähkinänkuoressa tämä tarkoittaa sitä, että tasa-arvotyössä sukupuolten välisen epätasa-arvon on katsottu olevan niin paha ongelma, että sen korjaamiseksi mitkä tahansa toimenpiteet ovat puolustettavissa, myös sellaiset, jotka itsessään ovat syrjintää. Samoin Malmi puhuu miesten demonisoinnin paradigmasta, joka lievempänä versiona tarkoittaa sitä, että naisellisuus arvotetaan lähtökohtaiseksi hyväksi ja miehisyys ainakin tietyiltä osin pahaksi asiaksi, äärimmilleen vietynä sitä, että miehet eli valtaapitävä patriarkaatti mielletään joko paholaismaisiksi vihollisiksi tai barbaarisiksi ali-ihmisiksi.
Hankamäki puolestaan analysoi tasa-arvopyrkimyksiä ja feminismiä suomalaisen akateemisen maailman kontekstissa. Hän kirjoittaa provosoivasti ja hyökkäävästikin, mutta pidän hänen esille nostamiaan kysymyksiä tärkeinä:
Pragmaattiselta kannalta feministien on epäviisasta edistää etujaan vaatimalla erityiskohtelua. Kerjäläisyys vahvistaa omaa alisteisuutta ja oikeuksien luovuttajien valtaa. Pahinta on, että feministinen politikointi on tuottanut tuloksen, jossa naiset ovat omaan naiseuteensa viitaten syrjineet miehiä ja onnistuneet karkottamaan heidät muutamilta tieteenaloilta kokonaan. Näin he ovat taivutelleet miehet anomaan oikeuksia tiedeyhteisöltä vähemmistöedustuksena olevaan sukupuoleensa viitaten. Tämän politikoinnin tuloksena feministit ovat onnistuneet syöttämään tiedeyhteisölle valeen, jonka mukaisesti rahoituspäätöksiä tehtäessä niitä pitää pitää perustella hakijan sukupuolella.
Tasa-arvon tavoittelu on siis johtanut tilanteeseen, jossa ihmistä ei enää arvioida hänen yksilöllisten suoritustensa ja ominaisuuksiensa mukaan vaan tiettyyn ryhmään, tässä tapauksessa sukupuoleen, kuulumisen perusteella. Ainakin minun on helppo yhtyä Hankamäen korjausehdotukseen, jonka mukaan tasa-arvo rahoituspäätöksissä toteutuu vain silloin, kun ne tehdään sisällöllisten argumenttien perusteella ja niin, etteivät henkilökohtaiset tekijät kuten sukupuoli tai ihon väri vaikuta. Minun kritiikkini on tietysti helppo ampua alas sillä, että edustan itse etuoikeutettua sukupuolta. Vasta-argumenttina kuitenkin totean, että tarkastellessani omaa akateemista työhistoriaani ja kohdallani tehtyjä rahoituspäätöksiä minun on mahdotonta nähdä, missä tämä etuoikeutettu asema olisi tullut käytännössä ilmi.
lauantaina, toukokuuta 27, 2006
Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle
Turun yliopiston vuoden 2006 promootion protokollaosuus vihkimisineen ja juhlapäivällisineen on nyt takana päin, ja tätä kirjoitettaessa promovendit ovat suuntaamassa perinteiselle promootiopurjehdukselleen Naantaliin. Itse joudun poistumaan kohti Tampereen Kaukajärveä purjehtiakseni siellä vähän toisenlaisilla aluksilla, mutta juhlatunnelmissa postaan tähän eilisillä illallisilla pitämäni puheen tieteelle ja yliopistolle.Kunnioitettu herra presidentti ja rouva Koivisto, herra kansleri, herra rehtori, hyvät juhlavieraat!
Haluan alkajaisiksi kiinnittää huomionne siihen, että puheeni kohdalla promootio-ohjelmassa lukee ”puhe tieteelle ja yliopistolle”, ei esimerkiksi ”tehokkuudelle ja opetusministeriölle” tai ”tuottavuudelle ja teollisuudelle” tai vaikkapa ”tulosvastuulle ja OECD:n koulutusindikaattoreille”. Panen tämän asian tyytyväisenä merkille ja kehotan arvoisaa juhlayleisöä pohtimaan asian merkitystä pidempäänkin.
Viimeisen 15 vuoden aikana suomalaiseen yliopistolaitokseen kohdistuneet muutospaineet ovat muokanneet tieteen ja tutkimuksen toimintaympäristöä perustavaa laatua olevalla tavalla. Kehitys on tullut pisteeseen, jossa monet tutkija- ja opettajakunnasta eivät katso nyky-yliopiston enää vastaavan lainkaan perinteistä ideaalikuvaa kriittisen ajattelun ja keskustelun tyyssijasta. Tämä ei todellakaan ole pelkkää muutosvastaista retoriikkaa, jollaiseksi esimerkiksi uuteen palkkausjärjestelmään kohdistettu kritiikki on pyritty leimaamaan. Meneillään on todellinen arvopohjan mullistus, jossa tieteen perinteiset arvot ja tavoitteet ovat joutuneet ei vain puolustuskannalle vaan suoranaisesti uhatuiksi.
Julkisen talouden niukkuus on luonut tilanteen, jossa monilta eri tahoilta yliopistoille korostetaan, ettei meillä enää ole varaa tehdä tiedettä pelkästään vain tieteen itsensä vuoksi. Keskeisiksi vaatimuksiksi on nostettu ”kilpailukykyisyys”, ”tuottavuus” ja ”tehokkuus”, ja mikä huolestuttavinta, nämä termien sisältö on määritelty hyvin kapeasti lähes yksinomaan liiketaloudellisin tai oikeammin kvasiliiketaloudellisin kriteerein.
Tieteen autonomian siunauksellisuuteen uskovalle eteen avautuu synkkiä uhkakuvia: ns. kovissa tieteissä ajautuminen yritysmaailman palvelukseen valjastetuksi tutkimuksen halpatuotantopajaksi, ihmistieteiden puolella syrjäytyminen täysin marginaaliin niin rahanjaon kuin arvostuksenkin suhteen. Suurin osa yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta kun on sellaista, että sen taloudellista kilpailukykyä ja tehokkuutta edistävät vaikutukset parhaimmillaankin ovat vain epäsuoria.
Paineet eivät jatkossa ainakaan helpota. Julkisen hallinnon meneillään olevassa uudistustyössä yliopistot on nyt muitta mutkitta rinnastettu valtionhallintoon, niiden erikoisluonnetta tunnustamatta. Tällä on kauaskantoisia seurauksia niin kriittisen ajattelun, sananvapauden kuin tutkimustyön kollegiaalisuudenkin suhteen. On selvää, että myös yliopistot joutuvat kantamaan oman kortensa kekoon. Säästämisen ja rationalisoinnin välttämättömyydestä ei kuitenkaan väistämättömästi seuraa, että meillä olisi jokin ideologinen pakko turvautua järkeistämisessä niihin taloudellisesta uusliberalismista kumpuaviin oppeihin, joita yliopistoille nyt niin opetusministeriöstä kuin liike-elämästäkin tyrkytetään.
Tieteellisen tutkimuksen ja taloudellisen tehokkuuden tavoitteet ovat vaikeasti yhdistettävissä, koska niiden pohjana on kaksi täysin erilaista arvomaailmaa. Tavaratuotannossa taloudellinen tehokkuus saattaa olla tae korkeasta laadusta, mutta tutkimuksen tekeminen ja korkeimman opetuksen antaminen eivät ole tavaratuotantoa. Yliopistojen kriittistä tieteellistä panosta tulisi myös jatkossa arvioida nimenomaan tieteellisin kriteerein, niin kuin tähänkin asti on tehty esimerkiksi tutkimustulosten julkisuuden ja referee-käytännön avulla.
Tuottavuutta ja tehokkuutta arvioidaan nyt lähes yksinomaan euromääräisin mittarein. On syytä kysyä, voiko ja tuleeko tieteelliselle tutkimustulokselle asettaa hintalappua. Tieteen ja tutkimuksen keskiössä eivät olet tuottavuuslaskelmat, vaan älyllisen löytämisen ja maailman ymmärrettävämmäksi tekemisen kokemukset. Yliopistojen tulisi kriittisen ajattelun linnakkeina kyseenalaistaa se, ovatko markkinatalouden opit noin vain sovellettavissa mitä erilaisimmille elämän osa-alueille. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että samat ajattelumallit ovat niin sanotun laatuvallankumouksen, new public management –ideologian ja tulosohjauksen muodossa saaneet vahvan jalansijan myös yliopistojen sisällä. Tieteen vuosisataisia ja koeteltuja käytäntöjä ollaan alistamassa tai pahimmassa tapauksessa jopa uhraamassa taloudelliselle tehokkuudelle.
Distinguished Honorary Doctors, ladies and gentlemen! Today in Finland we are witnessing a potentially fundamental change in the value basis of universities, research and academic life. Traditionally the ideals of scientific endeavor have stemmed from the culture of academic freedom and intellectual diversity. In the present day reality these noble principles are increasingly challenged by the pressures created by the need to be economically efficient, productive and competitive.
As a researcher of contemporary and political history I must say that the ongoing transition of Finland from a Nordic welfare state to a society driven by the imperatives of economic competitiveness on all areas of life is far from unproblematic. It is especially daunting from the point of view of academic research and teaching, which should always be based on unbiased criticality, scientific analysis and freedom from external constraints.
Instead of jumping to the bandwagon of profitability universities should be the first and sharpest critics of the dominant neoliberal rhetoric of efficiency, flexibility and so-called quality. Corporate ideologies of profit-making are vital to the proper functioning of markets, but incompatible with those values that are at the very core of scientific work: freedom of thought and speech, academic integrity and the license to pursue whatever inquiry that is scientifically interesting. As the saying goes, the most valuable things simply can’t be measured in money.
Akateeminen vapaus on keskeisin resurssi luotaessa tilaa korkeatasoisen tutkimuksen edellyttämälle omistautumiselle ja kriittiselle älylliselle panokselle. Tutkimusaiheiden valinnan tulee ohjautua tieteen omista intresseistä käsin. Viime kädessä korkeatasoinen tieteellinen tutkimus kuitenkin koituu koko ympäröivän yhteiskunnan hyödyksi.
Suomi on pieni maa, joka yleensä on kansainvälisissä virtauksissa vastaanottavana ja sopeutuvana osapuolena. On ymmärrettävää ja suotavaakin, että opetusministeriö seuraa tarkoin esimerkiksi EU:n ja OECD:n korkeakoulupoliittisia linjauksia. Tiede sen sijaan on universaali kieli, jonka juuret ulottuvat huomattavasti pidemmälle historiaan kuin mainittujen järjestöjen. Turun yliopiston kansainväliset kontaktit eivät kulje sen paremmin Helsingin, Brysselin kuin Pariisinkaan kautta, vaan suuntautuvat suoraan tieteen globaaleihin verkostoihin ja niiden solmukohtina toimiviin oppilaitoksiin.
Tiede on koko ihmiskunnan globaali älyllinen voimainponnistus. Kvartaalitaloudesta haetut tehokkuusmittarit ovat sokeita niille valtaville pitkäaikaisille vaikutuksille, joita tieteellisellä tutkimuksella ihmiskunnalle on. Kaikkein arvokkaimmista asioista on totuttu sanomaan, ettei niiden arvoa voida rahassa edes mitata. Ajatus soveltuu tieteen tekemiseen mitä suurimmassa määrin.
Ladies and gentlemen! I ask you to join me in a toast for the integrity of scientific thought and to our university as a sanctuary of its exercise.
Pyydän arvoisaa juhlayleisöä nyt yhtymään kanssani maljaan tieteellisen ajattelun lahjomattomuudelle ja kriittisyydelle sekä yliopistollemme niiden harjoittamisen pyhäkkönä!
tiistaina, huhtikuuta 11, 2006
Professori luukuttaa UPJ:n puolesta
Eilen maanantaina oli Hesarin Vieraskynä-palstalla Teknillisen korkeakoulun professori Jyrki Kontion kannanotto yliopistojen uuden palkkausjärjestelmän puolesta. Kirjoitus oli monessakin suhteessa oireellinen niistä trendeistä, joiden tuloksena yliopistomaailma nyt on niin kovien muutospaineiden alla.
Kontio on ennen professoriksi tuloaan toiminut lähes 20 vuotta teollisuudessa, mm. Nokialla, ja se kyllä näkyy kirjoituksesta. Hänen näkemyksessään yliopisto on pelkkä teollisuuden ja liike-elämän apulaitos, jonka tehtävänä palvella kilpailukyvyn lisäämistä. Kontiolla ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä yliopistosektorin historiallisesta tehtävästä ja roolista, tai ainakaan se ei hänen kirjoituksestaan näy.
Kirjoituksen lopetus kertoo kaiken olennaisen: "Suomen teollisuus ja tiedeyhteisö tarvitsevat välineen, jolla yliopistojen toimintaa voidaan tehostaa ja ohjata paremmin." Siinä se on nyt professorin suulla täysin kiertelemättä sanottuna. Kontion mieleen ei vaikuta edes juolahtaneen, miten hänen johtopäätökseensä on sovitettavissa ajatus yliopistojen autonomiasta. Ettäkö teollisuus ohjaamaan yliopistoja? Yhtä hyvin Kontio olisi voinut Nokialla toimiessaan esittää, että yliopistojen olisi päästävä "tehostamaan ja ohjaamaan" teollisuutta. Olisi pomo varannut ajan työterveyshuollosta aika nopeasti.
Kontio ei vaikuta tulleen ajatelleeksi sitä, että suuri osa yliopistoissa harjoitettavasta tutkimus- ja opetustoiminnasta on sellaista, että sillä on hyvin vähän yhteistä hänen oman laitoksensa "ohjelmistoliiketoiminnan laboratorion" toiminta-ajatuksen kanssa. Jos tutkimusprojektin tavoitteena jo nimen tasolla on liiketoiminta, on teollisuuden äänen kuuleminen ja ahtaan taloudellisin mittarein mielletyn kilpailukyvyn lisäämiseen pyrkivä toimintatapa perusteltua. Mutta kun Kontio lähtee tästä "oman kokemukseni mukaan" -pohjalta yleistäen antamaan suosituksia koko yliopistolaitokselle, pitäisi hälytyskellojen alkaa soida.
Kontio itse tuskin toivottaisi esim. folkloristeja tai sosiologeja kovinkaan tervetulleeksi omaan laboratorioonsa kertomaan, mikä on tieteen tehtävä ja perimmäinen tarkoitus. Juuri tällaisesta neuvomisesta kuitenkin on hänen omassa kannanotossaan kysymys. Kaikkein turhauttavinta hänen puheenvuorossaan on kuitenkin se, että nyt on professorin arvovallalla varustettuna päässyt valtajulkisuuteen näkemys, jonka mukaan tieteellä itsessään ja sen pohjana toimivalla vapaalla kriittisellä ajattelulla ei ole mitään muuta kuin välinearvoa.
En usko, että tällainen markkinalähtöinen ajattelutapa viime kädessä palvelee edes teknillistä korkeakoulua. Perustutkimus, jonka tulisi olla teknillisen korkeakoulunkin perustehtävä, tuskin on teollisuuden näkökulmasta kovinkaan houkutteleva investointikohde, koska siinä saavutetyt tutkimustulokset eivät välttämättä ole ilman vuosikausien jatkokehittelyä liiketaloudellisesti mitenkään hyödynnettävissä.
Oma lukunsa sitten on visio siitä, että teollisuudelle annettaisiin jonkinlaista ohjausvaltaa yliopistosektoriin kokonaisuudessaan. Siinä tapauksessa voisimme saman tien lakkauttaa suurimman osan humanististen ja yhteiskuntatieteiden laitoksista, ja kyllä varmaan sieltä matemaattis-luonnontieteelliseltäkin puolelta löytyisi näitä kilpailukyvyttömiä mätäpaiseita.
Poimin tähän vielä muutamia helmiä Kontion kirjoituksesta:
UPJ tuo toimivat, teollisuudessa jo pitkään koetellut välineet myös yliopistojen käyttöön.
Haluaisin nähdä sen yrityksen, joka olisi käynyt läpi samanlaisen pelleilyn HENKI- ja VAATI-tasoja määritellessään ja väittäisi vakavalla naamalla, että välineet ovat toimivia. Ainakaan en ostaisi siltä yritykseltä mitään.
Tieteen alueella on jo vuosikymmeniä käytetty hyvin selkeitä mittareita, joilla tutkijat ja yksiköt on saatu paremmuusjärjestykseen.
No mihin tätä arviointirumbaa sitten tarvitaan?
Suurin syy kritisoida UPJ:tä lieneekin vanha tuttu muutosvastarinta.
Lieneekö Kontio ihan oikeasti lukenut yhtäkään UPJ:tä kriittisesti analysoinutta kirjoitusta? Heikki Patomäen blogi ja Yliopisto yliopistolaisille ovat hyviä aloituspisteitä. Argumentointi on aika paljon sofistikoidumpaa kun Kontion muutosvastarintakommentit.
Käytännön kokemukset uudesta palkkausjärjestelmästä ovat vielä vähäisiä ja siihen liittyy epäilemättä monia lastentauteja. Järjestelmä on kuitenkin rakenteeltaan ja periaatteiltaan erinomainen sekä toteutukseltaankin hyvä jo nyt. Se on työkalu, jota oikein käyttämällä voidaan saada Suomen yliopistot entistä kilpailukykyisempään asemaan.
Kokemukset ovat vähäisiä mutta siitä huolimatta järjestelmä on erinomainen? Näinkö testaatte esim. ohjelmistoja siellä laboratoriossanne? Suhteessa mihin ja millaisilla mittareilla tarkasteltuna yliopistojemme kilpailukykyä tulisi lisätä?
Suutari pysykööt lestissään (laboratoriossaan). Myyvien kännyköiden tekemisessä mukana oleminen ei synnytä universaalia viisautta ja pätevöitä kommentoimaan kaikkia asioita. UPJ:n ja teollisuuden intresseistä käsin lähtevän tieteen määrittelyn yhdistämisellä päästään työnantajapolitiikkaan, jota voidaan kuvata yhtälöllä UPJ + OPM = UPM.
Kontio on ennen professoriksi tuloaan toiminut lähes 20 vuotta teollisuudessa, mm. Nokialla, ja se kyllä näkyy kirjoituksesta. Hänen näkemyksessään yliopisto on pelkkä teollisuuden ja liike-elämän apulaitos, jonka tehtävänä palvella kilpailukyvyn lisäämistä. Kontiolla ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä yliopistosektorin historiallisesta tehtävästä ja roolista, tai ainakaan se ei hänen kirjoituksestaan näy.
Kirjoituksen lopetus kertoo kaiken olennaisen: "Suomen teollisuus ja tiedeyhteisö tarvitsevat välineen, jolla yliopistojen toimintaa voidaan tehostaa ja ohjata paremmin." Siinä se on nyt professorin suulla täysin kiertelemättä sanottuna. Kontion mieleen ei vaikuta edes juolahtaneen, miten hänen johtopäätökseensä on sovitettavissa ajatus yliopistojen autonomiasta. Ettäkö teollisuus ohjaamaan yliopistoja? Yhtä hyvin Kontio olisi voinut Nokialla toimiessaan esittää, että yliopistojen olisi päästävä "tehostamaan ja ohjaamaan" teollisuutta. Olisi pomo varannut ajan työterveyshuollosta aika nopeasti.
Kontio ei vaikuta tulleen ajatelleeksi sitä, että suuri osa yliopistoissa harjoitettavasta tutkimus- ja opetustoiminnasta on sellaista, että sillä on hyvin vähän yhteistä hänen oman laitoksensa "ohjelmistoliiketoiminnan laboratorion" toiminta-ajatuksen kanssa. Jos tutkimusprojektin tavoitteena jo nimen tasolla on liiketoiminta, on teollisuuden äänen kuuleminen ja ahtaan taloudellisin mittarein mielletyn kilpailukyvyn lisäämiseen pyrkivä toimintatapa perusteltua. Mutta kun Kontio lähtee tästä "oman kokemukseni mukaan" -pohjalta yleistäen antamaan suosituksia koko yliopistolaitokselle, pitäisi hälytyskellojen alkaa soida.
Kontio itse tuskin toivottaisi esim. folkloristeja tai sosiologeja kovinkaan tervetulleeksi omaan laboratorioonsa kertomaan, mikä on tieteen tehtävä ja perimmäinen tarkoitus. Juuri tällaisesta neuvomisesta kuitenkin on hänen omassa kannanotossaan kysymys. Kaikkein turhauttavinta hänen puheenvuorossaan on kuitenkin se, että nyt on professorin arvovallalla varustettuna päässyt valtajulkisuuteen näkemys, jonka mukaan tieteellä itsessään ja sen pohjana toimivalla vapaalla kriittisellä ajattelulla ei ole mitään muuta kuin välinearvoa.
En usko, että tällainen markkinalähtöinen ajattelutapa viime kädessä palvelee edes teknillistä korkeakoulua. Perustutkimus, jonka tulisi olla teknillisen korkeakoulunkin perustehtävä, tuskin on teollisuuden näkökulmasta kovinkaan houkutteleva investointikohde, koska siinä saavutetyt tutkimustulokset eivät välttämättä ole ilman vuosikausien jatkokehittelyä liiketaloudellisesti mitenkään hyödynnettävissä.
Oma lukunsa sitten on visio siitä, että teollisuudelle annettaisiin jonkinlaista ohjausvaltaa yliopistosektoriin kokonaisuudessaan. Siinä tapauksessa voisimme saman tien lakkauttaa suurimman osan humanististen ja yhteiskuntatieteiden laitoksista, ja kyllä varmaan sieltä matemaattis-luonnontieteelliseltäkin puolelta löytyisi näitä kilpailukyvyttömiä mätäpaiseita.
Poimin tähän vielä muutamia helmiä Kontion kirjoituksesta:
UPJ tuo toimivat, teollisuudessa jo pitkään koetellut välineet myös yliopistojen käyttöön.
Haluaisin nähdä sen yrityksen, joka olisi käynyt läpi samanlaisen pelleilyn HENKI- ja VAATI-tasoja määritellessään ja väittäisi vakavalla naamalla, että välineet ovat toimivia. Ainakaan en ostaisi siltä yritykseltä mitään.
Tieteen alueella on jo vuosikymmeniä käytetty hyvin selkeitä mittareita, joilla tutkijat ja yksiköt on saatu paremmuusjärjestykseen.
No mihin tätä arviointirumbaa sitten tarvitaan?
Suurin syy kritisoida UPJ:tä lieneekin vanha tuttu muutosvastarinta.
Lieneekö Kontio ihan oikeasti lukenut yhtäkään UPJ:tä kriittisesti analysoinutta kirjoitusta? Heikki Patomäen blogi ja Yliopisto yliopistolaisille ovat hyviä aloituspisteitä. Argumentointi on aika paljon sofistikoidumpaa kun Kontion muutosvastarintakommentit.
Käytännön kokemukset uudesta palkkausjärjestelmästä ovat vielä vähäisiä ja siihen liittyy epäilemättä monia lastentauteja. Järjestelmä on kuitenkin rakenteeltaan ja periaatteiltaan erinomainen sekä toteutukseltaankin hyvä jo nyt. Se on työkalu, jota oikein käyttämällä voidaan saada Suomen yliopistot entistä kilpailukykyisempään asemaan.
Kokemukset ovat vähäisiä mutta siitä huolimatta järjestelmä on erinomainen? Näinkö testaatte esim. ohjelmistoja siellä laboratoriossanne? Suhteessa mihin ja millaisilla mittareilla tarkasteltuna yliopistojemme kilpailukykyä tulisi lisätä?
Suutari pysykööt lestissään (laboratoriossaan). Myyvien kännyköiden tekemisessä mukana oleminen ei synnytä universaalia viisautta ja pätevöitä kommentoimaan kaikkia asioita. UPJ:n ja teollisuuden intresseistä käsin lähtevän tieteen määrittelyn yhdistämisellä päästään työnantajapolitiikkaan, jota voidaan kuvata yhtälöllä UPJ + OPM = UPM.
lauantaina, huhtikuuta 08, 2006
Luovuuden hedelmä ja pieni mainospala
Perjantai-ilta meni ensi viikolla tarvittavaa Power Point-esitystä viimeistellessä. Ajattelin tehdä vaikutuksen (säkenöivän ja innovatiivisen sisällön ohella tietysti) normaaleista tylsistä slide-taustoista eroavalla tematisoidulla grafiikkapläjäyksellä. Olin niin tyytyväinen lopputulokseen, että haluan jakaa sen myös blogini lukijoiden kanssa. Tarkoituksena on puhua poliittisen historian tutkimuksen, informaatioteknisen vallankumouksen ja globalisaation liittymäkohdista. Taustakuvaksi näyttää vähän tummalta, mutta kun tekstit laittaa sirpin ja vasaran keltaisella, iskee viesti perille kuin Puna-armeija kesällä 1944.Päivän päätteeksi vielä suoramarkkinointia ilmaisen lukuvinkin muodossa: jos nuo aiemmin julkaisemani historialliset artikkelit (rotuopit ja Suomi, Fagerholm ja Hitler) ovat puhutelleet, kannattaa käydä myös poliittisen historian laitoksen henkilökuntasivuillani. Sieltä löytyy sekalainen valikoima sanomalehtikirjoituksia, tieteellisiä artikkeleita, konferenssiesitelmiä ja luentoja. Tarkoituksena olisi pikku hiljaa kaivella arkistojen kätköjä ja tutkimustulosten täydellisen avoimuuden periaatetta noudattaen julkaista sivuilla kaikki mahdollinen vuosien saatossa tuotettu materiaali. Tuoreempia luentoja löytyy laitoksen kevään opetusohjelman yhteydestä.
perjantaina, huhtikuuta 07, 2006
Ei koulua vaan elämää varten
Valtion tehokkuusohjelma, jonka tarkoituksena on vähentää valtion palveluksessa olevan henkilöstön määrää etupäässä niin, että eläköitymisen kautta avoimiksi tulevia virkoja ei täytetä, tullaan ulottamaan myös yliopistoihin. Valtiovarainministeriö noudatti taas tuttua taktiikkaansa ja antoi ensimmäisessä vaiheessa ohjelmasta sellaisia tietoja, että yliopistosektorilla se saattaisi merkitä jopa 6000 työpaikan vähenemistä. Nyt kun tuo todellinen määrä alkaa tarkentua 1500 kieppeille, huokaistaan yliopistoilla helpotuksesta ja koetaan että asiassa on saavutettu jonkinlainen osavoitto. Pahemminkin olisi voinut käydä... Tehokkuusohjelma on kytköksissä opetusministeriössä virkamiestyönä valmisteltuun yliopistojen fuusioimissuunnitelmaan, jolla pyritään poistamaan päällekkäisyyksiä. Turun osalta esimerkiksi on puhuttu yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistämisestä.
Suomalainen maantieteellisesti hyvin kattava yliopistoverkosto on aikoinaan syntynyt ennen kaikkea aluepoliittisten motiivien nojalla. Järjestelmä varmasti on tullut siinä mielessä tiensä päähän, ettei sen ylläpitämiseen enää ole sen paremmin taloudellisia resursseja kuin poliittista tahtoakaan. Korkeakoulutuksen maan koon huomioiden valtava tarjonta on jo ajat sitten johtanut yliopistokoulutuksen arvon inflaatioon, eivätkä maisterin paperit ole enää pitkään aikaan olleet minkäänlainen tae taivaspaikasta työmarkkinoilla. Kortistosta löytyy jo tohtoreitakin, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on koulutettu järjettömät määrät lisää.
VM:n ja OPM:n valikoivasta ajattelusta ja sokeista pisteistä kertoo kuitenkin se, ettei samaan aikaan tehokkuusohjelman kanssa olla käynnistämässä pohdintaa siitä, tulisiko yliopistosektorin tulostavoitteita, ennen kaikkea OPM:n asettamia maisteri- ja tohtoritukintojen määrätavoitteita tarkistaa. Samaan aikaan kun yliopistot tuottavat työmarkkinoille yhä suuremman määrän sellaisia ihmisiä, jotka eivät pääse koskaan realisoimaan tutkintoaan sijoittumalla sitä vastaaviin työtehtäviin, ovat ammattikorkeakoulut omista tavoitteistaan käsiin "yliopistomaistamassa" omaa koulutustaan ja vaatimassa, että niiden tutkinnoille on annettava sama status kuin yliopistotutkinnoillekin. AMK-sektorin englanninnos itsestään kertoo tästä poliittisesta projektista kaiken olennaisen: University of Applied Sciences.
Nyt olisi korkea aika kyseenalaistaa suomalaista koulutus- ja tiedepolitiikkaa vuosikymmenet ohjannut koulutususkovaisuus ja myöntää, että nykymaailmassa pelkkä tutkinto harvoin on tae yhtään mistään. Tavoite, jonka mukaan ikäluokasta 75 prosenttia suorittaisi korkeakoulututkinnon, on järjetön ja johtaa niin veronmaksajien rahojen kuin kansantalouden resurssienkin hukkakäyttöön. Tällaiset prosentit kyllä näyttävät hyvältä erilaisissa OECD:n ja EU:n maavertailuissa, mutta suomalaisen työelämän rakenteellisten vinoutumien korjaamisessa niistä ei ole mitään apua, päinvastoin. Tähtitieteellisista tutkintotavoitteista kiinni pitäminen tulee johtamaan vain entistä pahempaan epäsuhtaan työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan välillä.
VM:n ja OPM:n tehokkuus- ja fuusioimisohjelmat ovat osoitus siitä, että valtiovalta on jo hiljaisesti uudelleenarvioimassa yliopistokoulutuksen asemaa ja painoarvoa suomalaisessa yhteiskunnassa. Toistaiseksi tämä uudelleenarviointi vain uhkaa näkyä käytännössä pelkästään yliopistolaitoksen käytössä olevien resurssien määrän vähenemisenä. Vastaavaa leikkausta ei olla tekemässä yliopistoille asetettujen tavoitteiden suhteen, vaan strategialausuntojen tasolla jargon yliopistokoulutuksen itsetarkoituksellisesta siunauksellisuudesta, tutkintojen alati kasvavasta määrästä, koulutuksen paranevasta laadusta, elinikäisesti oppmisesta jne. jatkuu ja jatkuu.
Kun leikkaamisen ja rationalisoinnoin tielle lähdetään, tulisi se tehdä rehellisesti ja tasapuolisesti. Yliopiston tutkijan ja opettajan näkökulmasta toivoa myös sopii, että valtionhallinnon tehokkuusohjelman juustohöylä aikanaan tulee puraisemaan esimerkiksi opetusministeriön koulutus- ja tiedepolitiikan osastoa sekä korkeakoulujen arviointineuvostoa vähintään yhtä ankarasti kuin yliopistoja.
Suomalainen maantieteellisesti hyvin kattava yliopistoverkosto on aikoinaan syntynyt ennen kaikkea aluepoliittisten motiivien nojalla. Järjestelmä varmasti on tullut siinä mielessä tiensä päähän, ettei sen ylläpitämiseen enää ole sen paremmin taloudellisia resursseja kuin poliittista tahtoakaan. Korkeakoulutuksen maan koon huomioiden valtava tarjonta on jo ajat sitten johtanut yliopistokoulutuksen arvon inflaatioon, eivätkä maisterin paperit ole enää pitkään aikaan olleet minkäänlainen tae taivaspaikasta työmarkkinoilla. Kortistosta löytyy jo tohtoreitakin, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on koulutettu järjettömät määrät lisää.
VM:n ja OPM:n valikoivasta ajattelusta ja sokeista pisteistä kertoo kuitenkin se, ettei samaan aikaan tehokkuusohjelman kanssa olla käynnistämässä pohdintaa siitä, tulisiko yliopistosektorin tulostavoitteita, ennen kaikkea OPM:n asettamia maisteri- ja tohtoritukintojen määrätavoitteita tarkistaa. Samaan aikaan kun yliopistot tuottavat työmarkkinoille yhä suuremman määrän sellaisia ihmisiä, jotka eivät pääse koskaan realisoimaan tutkintoaan sijoittumalla sitä vastaaviin työtehtäviin, ovat ammattikorkeakoulut omista tavoitteistaan käsiin "yliopistomaistamassa" omaa koulutustaan ja vaatimassa, että niiden tutkinnoille on annettava sama status kuin yliopistotutkinnoillekin. AMK-sektorin englanninnos itsestään kertoo tästä poliittisesta projektista kaiken olennaisen: University of Applied Sciences.
Nyt olisi korkea aika kyseenalaistaa suomalaista koulutus- ja tiedepolitiikkaa vuosikymmenet ohjannut koulutususkovaisuus ja myöntää, että nykymaailmassa pelkkä tutkinto harvoin on tae yhtään mistään. Tavoite, jonka mukaan ikäluokasta 75 prosenttia suorittaisi korkeakoulututkinnon, on järjetön ja johtaa niin veronmaksajien rahojen kuin kansantalouden resurssienkin hukkakäyttöön. Tällaiset prosentit kyllä näyttävät hyvältä erilaisissa OECD:n ja EU:n maavertailuissa, mutta suomalaisen työelämän rakenteellisten vinoutumien korjaamisessa niistä ei ole mitään apua, päinvastoin. Tähtitieteellisista tutkintotavoitteista kiinni pitäminen tulee johtamaan vain entistä pahempaan epäsuhtaan työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan välillä.
VM:n ja OPM:n tehokkuus- ja fuusioimisohjelmat ovat osoitus siitä, että valtiovalta on jo hiljaisesti uudelleenarvioimassa yliopistokoulutuksen asemaa ja painoarvoa suomalaisessa yhteiskunnassa. Toistaiseksi tämä uudelleenarviointi vain uhkaa näkyä käytännössä pelkästään yliopistolaitoksen käytössä olevien resurssien määrän vähenemisenä. Vastaavaa leikkausta ei olla tekemässä yliopistoille asetettujen tavoitteiden suhteen, vaan strategialausuntojen tasolla jargon yliopistokoulutuksen itsetarkoituksellisesta siunauksellisuudesta, tutkintojen alati kasvavasta määrästä, koulutuksen paranevasta laadusta, elinikäisesti oppmisesta jne. jatkuu ja jatkuu.
Kun leikkaamisen ja rationalisoinnoin tielle lähdetään, tulisi se tehdä rehellisesti ja tasapuolisesti. Yliopiston tutkijan ja opettajan näkökulmasta toivoa myös sopii, että valtionhallinnon tehokkuusohjelman juustohöylä aikanaan tulee puraisemaan esimerkiksi opetusministeriön koulutus- ja tiedepolitiikan osastoa sekä korkeakoulujen arviointineuvostoa vähintään yhtä ankarasti kuin yliopistoja.
sunnuntaina, maaliskuuta 12, 2006
Yliopistojemme toimintakulttuurin perusta uhattuna
HS:n sunnuntaisivuilla oli tänään Helsingin yliopiston koulutussosiologian professori Hannu Simolan erinomainen analyysi uudesta palkkausjärjelmästä (UPJ) ja sen sisältämän henkilökohtaisen suoritusarvioinnin soveltumattomuudesta yliopiston kaltaiseen, vapaaseen kriittiseen ajatteluun pohjautuvaan instituutioon. Simola kiinnitti huomiota myös kaavaillun tulospalkkausjärjestelmän radikaaliuteen siinä, että työntekijällä olisi jatkossa velvollisuus todistaa suorittaneensa työtehtävänsä hyvin ja asianmukaisesti, vaikka hän on siihen jo työsopimusta allekirjoittaessaan sitoutunut. Ellei hän tähän pystyisi, maksettaisiin palkkaa jatkossa vähemmän. Ajatus on suomalaisessa työmarkkinakulttuurissa ällistyttävä ja toteutuessaan heikentäisi työntekijän asemaa ennen näkemättömällä tavalla. Vaikka akateemisen alan ammattiliitot ovatkin katsoneet parhaaksi mukautua UPJ:n tuloon, luulisi näin jäätävän aloitteen kiinnostavan kyllä jo ay-liikettä kokonaisuudessaankin.
Olen itsekin kirjoittamassa aiheesta artikkelia, ja Simolan kirjoitusta lukiessani tuli mieleen toinen, hänen ja Turun yliopiston aikuiskasvatustieteen professori Risto Rinteen aikanaan aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kirjoitus "Koulutuksen ylikansalliset paineet ja yliopistojen uusi hallinta" Tiede & Edistys -lehden numerossa 1/2005 (ss. 6-26). Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilän ja Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen ohella Simola ja Rinne kuuluvat niihin valitettavan harvalukuisiin tiedepoliittisiin vaikuttajiin, jotka ovat uskaltaneet nousta vastustamaan yliopistosektorilla yltyvää markkinaliberalistista myllytystä ja talousdeterminismiä tieteellisen kriittisyyden ja terveen skeptisyyden voimin.
Artikkelissaan Rinne ja Simola osoittivat, kuinka kritiikittömästi suomalainen koulutuspolitiikka 1990-luvulla lähti mukaan kansainväliseen New Public Management -euforiaan ja ns. laatuvallankumoukseen, jossa käsitteet lainattiin suoraan talouselämästä ja tavaratuotannosta. Suomessa tätä tendenssiä oli entisestään voimistamassa pyrkimys tavoitella kansainvälisissä vertailussa menestyvän EU:n mallimaan sädekehää ja olla ensimmäisten joukossa toimeenpanemassa eurooppalaisen korkeakoulualueen luomiseen tähtääviä toimenpiteitä. Suomessa omaksuttu EU:n ja OECD:n kaltaisten ylikansallisten organisaatioiden tarjoamien mallien kritiikitön ja hätiköivä omaksuminen saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että yliopistojemme kriittinen potentiaali sulaa käsiin ja niiden älyllinen ääni sammuu hampaattoman yksituumaiseksi ja jargonistiseksi reformiretoriikaksi.
Opetusministeriön johdolla, ja mikä pahinta, yliopistojen itsensä tai ainakin niiden hallintoportaiden aktiivisella myötävaikutuksella ollaan nyt teknisenä uudistuksena runnomassa läpi jotain sellaista, joka toteutuessaan uhkaa koko yliopistolaitoksen historiallisen toimintakulttuurin perustaa. Näin asian kiteyttivät Rinne ja Simola:
Kyselemätön kiinnittyminen laatudiskurssiin on sitoutumista globalistisen, managerialistisen ja markkinavetoisen palvelutavaratuotannon logiikkaan, sen arvoihin ja tekniikkoihin. Laatupuheen yksituumainen valtavirta ja arviointiteollisuuden toimintalogiikka avaa oven kohti sellaisia korkeakouluja, jotka jatkuvan auditoinnin läpiluotaavalla järjestelmällä leikkaavat omaa perinteistä autonomiaansa, yliopistollisen kriittisen järjenkäytön mahdollisuuksia ja pitkäjänteisen tutkimustyön edellytyksiä.
Nyt nähtyjen lähinnä huutavan ääneksi korvessa jääneiden spontaanien ruohonjuuritason protestimielenilmaisujen sijaan yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan tulisikin nyt sulkea rivinsä ja vaatia tieteellisesti pätevää tutkimukseen perustuvaa vastausta siihen, mitä on tämä "laatu" jota nyt OPM:n ja korkeakoulujen arviointineuvoston taholta yliopistoilta vaaditaan. Eikö sivistysvaltiossa tulisi olla itsestään selvää, että korkeimman tason tutkimusta tekevän ja siihen perustuvaa opetusta antavan instituution toiminta on laadultaan juuri niin korkeaa kuin se käytössä olevien resurssien puitteissa voi olla?
Olen itsekin kirjoittamassa aiheesta artikkelia, ja Simolan kirjoitusta lukiessani tuli mieleen toinen, hänen ja Turun yliopiston aikuiskasvatustieteen professori Risto Rinteen aikanaan aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kirjoitus "Koulutuksen ylikansalliset paineet ja yliopistojen uusi hallinta" Tiede & Edistys -lehden numerossa 1/2005 (ss. 6-26). Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilän ja Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäen ohella Simola ja Rinne kuuluvat niihin valitettavan harvalukuisiin tiedepoliittisiin vaikuttajiin, jotka ovat uskaltaneet nousta vastustamaan yliopistosektorilla yltyvää markkinaliberalistista myllytystä ja talousdeterminismiä tieteellisen kriittisyyden ja terveen skeptisyyden voimin.
Artikkelissaan Rinne ja Simola osoittivat, kuinka kritiikittömästi suomalainen koulutuspolitiikka 1990-luvulla lähti mukaan kansainväliseen New Public Management -euforiaan ja ns. laatuvallankumoukseen, jossa käsitteet lainattiin suoraan talouselämästä ja tavaratuotannosta. Suomessa tätä tendenssiä oli entisestään voimistamassa pyrkimys tavoitella kansainvälisissä vertailussa menestyvän EU:n mallimaan sädekehää ja olla ensimmäisten joukossa toimeenpanemassa eurooppalaisen korkeakoulualueen luomiseen tähtääviä toimenpiteitä. Suomessa omaksuttu EU:n ja OECD:n kaltaisten ylikansallisten organisaatioiden tarjoamien mallien kritiikitön ja hätiköivä omaksuminen saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että yliopistojemme kriittinen potentiaali sulaa käsiin ja niiden älyllinen ääni sammuu hampaattoman yksituumaiseksi ja jargonistiseksi reformiretoriikaksi.
Opetusministeriön johdolla, ja mikä pahinta, yliopistojen itsensä tai ainakin niiden hallintoportaiden aktiivisella myötävaikutuksella ollaan nyt teknisenä uudistuksena runnomassa läpi jotain sellaista, joka toteutuessaan uhkaa koko yliopistolaitoksen historiallisen toimintakulttuurin perustaa. Näin asian kiteyttivät Rinne ja Simola:
Kyselemätön kiinnittyminen laatudiskurssiin on sitoutumista globalistisen, managerialistisen ja markkinavetoisen palvelutavaratuotannon logiikkaan, sen arvoihin ja tekniikkoihin. Laatupuheen yksituumainen valtavirta ja arviointiteollisuuden toimintalogiikka avaa oven kohti sellaisia korkeakouluja, jotka jatkuvan auditoinnin läpiluotaavalla järjestelmällä leikkaavat omaa perinteistä autonomiaansa, yliopistollisen kriittisen järjenkäytön mahdollisuuksia ja pitkäjänteisen tutkimustyön edellytyksiä.
Nyt nähtyjen lähinnä huutavan ääneksi korvessa jääneiden spontaanien ruohonjuuritason protestimielenilmaisujen sijaan yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan tulisikin nyt sulkea rivinsä ja vaatia tieteellisesti pätevää tutkimukseen perustuvaa vastausta siihen, mitä on tämä "laatu" jota nyt OPM:n ja korkeakoulujen arviointineuvoston taholta yliopistoilta vaaditaan. Eikö sivistysvaltiossa tulisi olla itsestään selvää, että korkeimman tason tutkimusta tekevän ja siihen perustuvaa opetusta antavan instituution toiminta on laadultaan juuri niin korkeaa kuin se käytössä olevien resurssien puitteissa voi olla?
keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006
Vuoret vapisivat ja syntyi hiiri (kuolleena)
Toissa päivänä TV-uutisissa puhuttiin jälleen kerran yliopistojen uudesta palkkausjärjestelmästä UPJ:stä. Asiastahan tuli valtakunnallinen uutinen viime keväänä kun professori Heikki Patomäen käynnistämä protestiliike kyseenalaisti koko uudistuksen. Pysäytetyksi se ei sitä kuitenkaan saanut, kun taas mentiin yliopistomaailmassa jo talon tavaksi tulleella "Tämä on jo päätetty, turha kapinoida, se tulee kuitenkin, tahdoitte tai ette" -logiikalla.
Ay-liikkeen hampaattomuudesta asiassa kertoo se, että uudistukseen kriittiseen kyseenalaistamiseen tarvittiin ruohonjuuritasolta spontaanisti käynnistynyt yliopistoväen oma liike. Työnantajan sanelu-uudistusten markkinoijiksi alentuminenkaan ei vaikuttanut olleen kaikille ay-toimijoille vierasta. Monilla oli ammattiyhdistysten järjestämistä kokouksista sellaisia kokemuksia, että uudistuksen kritisoijat oli leimattu paikalleen jämähtäneiksi ja uudistumiskyvyttömiksi epäsosiaalisiksi kaiken vastustajiksi.
Sama ruohonjuuritason kritisointi ohi ay-liikkeen jatkuu esim. Turun yliopistossa, jossa humanistisen tiedekunnan väki kerää nimiä omia kannanottoonsa UPJ:n käytännön toteutuksesta.
Koko homma on yksi uskomattomimpia episodeja mitä olen joutunut yliopistolla ja työelämässä ylipäätään todistamaan. Kymmeniä henkilötyövuosia on poltettu prosessiin, jonka lopputuloksena näyttää vahvasti olevan askel huonompaan suuntaan. Vaativuusarvioinnit ovat aiheuttaneet suurta epäluuloa ja pahaa verta, ja täysin aiheesta. Järjestelmän keskeiseksi perusteluksi annettu kannustavuus on osoittautunut pelkäksi puheeksi, koska merkittävästi uutta rahaa uudistuksen toteuttamiseen ei kuitenkaan ole tulossa. Ylhäältä on annettu tarkat budjettiraamit, jonka sisällä on pysyttävä, eli kyseessä on nollasummapeli jossa lisäys jollekin on joltakin toiselta pois.
Valtavan työmäärän aiheuttanut arviointirumba haastatteluineen, infotilaisuuksineen, keskusteluineen, arviointeineen ja erilaisten lomakkeideen täyttämisineen on osoittautunut pelleilyksi. Vaikka kaikki osalliset asian kiistävät, on ylhäältä annettu ohjeet, joiden mukaan ns. lähiesimiesten tulisi alaistensa henkilökohtaista suoriutumista arvioidessaan käyttää skaalaa 1-9 niin, että keskiarvo asettuisi neljän tienoille. Eri puolilta tihkuu myös tietoja, joiden mukaan n. 30 prosenttia väestä tulee saamaan ns. takuupalkan, eli uudistusta markkinoitaessa luvatun minimin.
Kannustamisen ja taloudellisen tehokkuuden lisäämisen nimissä lanseerattu järjestelmä painuu vaikutuksiltaan raskaasti pakkasen puolelle, kun ottaa huomioon kaiken sen hukkaan kuluneen työajan, jota nyt täysin kosmeettiseksi osoittautuneeseen uudistukseen uhrattiin. Keskustelujen, haastattelujen ja arviointien vaikutus todelliseen palkkaa jää minimaaliseksi, ja todellisuudessa uusi palkka tulee määräytymään hyvin pitkälle sen mukaan, mitä ihmiselle vanhassa järjestelmässä maksettiin.
UPJ ja käynnissä olevat laatujärjestelmäarvioinnit ovat esimakua siitä, mitä valtionhallinnon tuottavuusohjelma tulee yliopistoissa aiheuttamaan. Eri yliopistojen strategioissa puhutaan työntekijöiden sitouttamisesta, motivoimisesta ja kannustamisesta. Samaan aikaan suuri osa työntekijöistä rakentaa "uraansa" puolesta vuodesta maksimissaan kahteen vuoteen olevista pätkistä, ja suuri osa ajasta kuluu tulevan rahoituksen/palkan hakemiseen. Tällaisessa todellisuudessa ajatus sitoutumisesta on mieletön.
On selvää, etteivät yliopistot tule saamaan merkittävästi lisää rahoitusta. On selvää, että hyvin suurella osalla yliopistoihmisiä pätkätyöt ja epävarmuus ovat pysyvää laatua. On selvää, etteivät yliopistojen taloudelliset toimintaedellytykset riitä minkäänlaisten aitojen, esim. yksityisen sektorin kanssa kilpailukykyisten, kannustinjärjestelmien luomiseen. Vielä sekin on selvää, ettei yliopistojen perustoimintojen, tutkimuksen ja opetuksen, pyörittäminen ole mitään korkeampaa magiikkaa johon tarvittaisiin liikkeenjohdollisia ja/tai New Public Management -teorioita.
Miksi kissaa ei voisi nostaa pöydälle ja tunnustaa näitä kaikille selviä asioita? Itse olen valmis hyväksymään yliopistotutkijan elämään liittyvän epävarmuuden, jokin hinta akateemisesta vapaudesta on maksettava. Se kuitenkin saa minut näkemään punaista, kun strategiapuheissa valehdellaan valtio/yliopistotyönantajan olevan sitoutunut työntekijöihinsä ja ajattelevan heidän parastaan. Miksi fiksujen ihmisten älykkyyttä loukataan pakottamalla heidät kuuntelemaan uudistusten perusteluiksi lanseerattuja jargonistisia pölhöyksiä, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa arkitodellisuuteen? Miksi heidät pakotetaan uhraamaan työaikaansa OPM:n hallintobyrokraattisesta logiikasta kumpuaviin "uudistuksiin" ja niihin liittyvään absurdiin paperinpyörittämiseen?
Tärkein edellytys luovan akateemisen työn tekemiseen on työrauha. Pyrkiessään profiloitumaan ministeriöiden välisessä kilpailussa ja eurooppalaisilla koulutusmarkkinoilla OPM on käynyt raivokkaasti tämän hyvän tutkimuksen ja opetuksen keskeisimmän resurssin kimppuun. Yliopistojen hallintokoneistot ovat lähteneet tukemaan ministeriötä, ja vähäisenkin puhevaltansa lopullista menettämistä pelkäävä ay-liike on katsonut parhaaksi mukautua.
Ay-liikkeen hampaattomuudesta asiassa kertoo se, että uudistukseen kriittiseen kyseenalaistamiseen tarvittiin ruohonjuuritasolta spontaanisti käynnistynyt yliopistoväen oma liike. Työnantajan sanelu-uudistusten markkinoijiksi alentuminenkaan ei vaikuttanut olleen kaikille ay-toimijoille vierasta. Monilla oli ammattiyhdistysten järjestämistä kokouksista sellaisia kokemuksia, että uudistuksen kritisoijat oli leimattu paikalleen jämähtäneiksi ja uudistumiskyvyttömiksi epäsosiaalisiksi kaiken vastustajiksi.
Sama ruohonjuuritason kritisointi ohi ay-liikkeen jatkuu esim. Turun yliopistossa, jossa humanistisen tiedekunnan väki kerää nimiä omia kannanottoonsa UPJ:n käytännön toteutuksesta.
Koko homma on yksi uskomattomimpia episodeja mitä olen joutunut yliopistolla ja työelämässä ylipäätään todistamaan. Kymmeniä henkilötyövuosia on poltettu prosessiin, jonka lopputuloksena näyttää vahvasti olevan askel huonompaan suuntaan. Vaativuusarvioinnit ovat aiheuttaneet suurta epäluuloa ja pahaa verta, ja täysin aiheesta. Järjestelmän keskeiseksi perusteluksi annettu kannustavuus on osoittautunut pelkäksi puheeksi, koska merkittävästi uutta rahaa uudistuksen toteuttamiseen ei kuitenkaan ole tulossa. Ylhäältä on annettu tarkat budjettiraamit, jonka sisällä on pysyttävä, eli kyseessä on nollasummapeli jossa lisäys jollekin on joltakin toiselta pois.
Valtavan työmäärän aiheuttanut arviointirumba haastatteluineen, infotilaisuuksineen, keskusteluineen, arviointeineen ja erilaisten lomakkeideen täyttämisineen on osoittautunut pelleilyksi. Vaikka kaikki osalliset asian kiistävät, on ylhäältä annettu ohjeet, joiden mukaan ns. lähiesimiesten tulisi alaistensa henkilökohtaista suoriutumista arvioidessaan käyttää skaalaa 1-9 niin, että keskiarvo asettuisi neljän tienoille. Eri puolilta tihkuu myös tietoja, joiden mukaan n. 30 prosenttia väestä tulee saamaan ns. takuupalkan, eli uudistusta markkinoitaessa luvatun minimin.
Kannustamisen ja taloudellisen tehokkuuden lisäämisen nimissä lanseerattu järjestelmä painuu vaikutuksiltaan raskaasti pakkasen puolelle, kun ottaa huomioon kaiken sen hukkaan kuluneen työajan, jota nyt täysin kosmeettiseksi osoittautuneeseen uudistukseen uhrattiin. Keskustelujen, haastattelujen ja arviointien vaikutus todelliseen palkkaa jää minimaaliseksi, ja todellisuudessa uusi palkka tulee määräytymään hyvin pitkälle sen mukaan, mitä ihmiselle vanhassa järjestelmässä maksettiin.
UPJ ja käynnissä olevat laatujärjestelmäarvioinnit ovat esimakua siitä, mitä valtionhallinnon tuottavuusohjelma tulee yliopistoissa aiheuttamaan. Eri yliopistojen strategioissa puhutaan työntekijöiden sitouttamisesta, motivoimisesta ja kannustamisesta. Samaan aikaan suuri osa työntekijöistä rakentaa "uraansa" puolesta vuodesta maksimissaan kahteen vuoteen olevista pätkistä, ja suuri osa ajasta kuluu tulevan rahoituksen/palkan hakemiseen. Tällaisessa todellisuudessa ajatus sitoutumisesta on mieletön.
On selvää, etteivät yliopistot tule saamaan merkittävästi lisää rahoitusta. On selvää, että hyvin suurella osalla yliopistoihmisiä pätkätyöt ja epävarmuus ovat pysyvää laatua. On selvää, etteivät yliopistojen taloudelliset toimintaedellytykset riitä minkäänlaisten aitojen, esim. yksityisen sektorin kanssa kilpailukykyisten, kannustinjärjestelmien luomiseen. Vielä sekin on selvää, ettei yliopistojen perustoimintojen, tutkimuksen ja opetuksen, pyörittäminen ole mitään korkeampaa magiikkaa johon tarvittaisiin liikkeenjohdollisia ja/tai New Public Management -teorioita.
Miksi kissaa ei voisi nostaa pöydälle ja tunnustaa näitä kaikille selviä asioita? Itse olen valmis hyväksymään yliopistotutkijan elämään liittyvän epävarmuuden, jokin hinta akateemisesta vapaudesta on maksettava. Se kuitenkin saa minut näkemään punaista, kun strategiapuheissa valehdellaan valtio/yliopistotyönantajan olevan sitoutunut työntekijöihinsä ja ajattelevan heidän parastaan. Miksi fiksujen ihmisten älykkyyttä loukataan pakottamalla heidät kuuntelemaan uudistusten perusteluiksi lanseerattuja jargonistisia pölhöyksiä, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa arkitodellisuuteen? Miksi heidät pakotetaan uhraamaan työaikaansa OPM:n hallintobyrokraattisesta logiikasta kumpuaviin "uudistuksiin" ja niihin liittyvään absurdiin paperinpyörittämiseen?
Tärkein edellytys luovan akateemisen työn tekemiseen on työrauha. Pyrkiessään profiloitumaan ministeriöiden välisessä kilpailussa ja eurooppalaisilla koulutusmarkkinoilla OPM on käynyt raivokkaasti tämän hyvän tutkimuksen ja opetuksen keskeisimmän resurssin kimppuun. Yliopistojen hallintokoneistot ovat lähteneet tukemaan ministeriötä, ja vähäisenkin puhevaltansa lopullista menettämistä pelkäävä ay-liike on katsonut parhaaksi mukautua.
sunnuntaina, maaliskuuta 05, 2006
Eikö tasa-arvo tarkoita yhdenvertaisuutta?
Pari vuotta sitten jouduin selvittämään, miten pyörätuolilla kulkeva sukulaiseni pystyisi liikkumaan Turun yliopiston tiloissa. Törmäsin silloin moniin käytännön tason hankaluuksiin ja asia jäi vaivaamaan mieltäni. Esimerkiksi oma laitokseni poliittinen historia ja naapurissa sijaitseva valtio-oppi ovat pyörätuoli-ihmisille täysin mahdottomia jo siksi, että ne sijaitsevat vanhoissa kasarmirakennuksissa hankalien portaiden takana. Sisätilat ovat täynnä kapeita oviaukkoja ja kynnyksiä, eikä inva-WC:istä ole puhettakaan. Jyrkkä yliopistonmäki on osin hyvin vaikeakulkuinen ja monet muutkin tilat sijaitsevat vanhoissa puutaloissa, joihin on kertakaikkisen mahdotonta päästä pyörätuolilla.
Jotain asialle on koetettu vuosien saatossa tehdäkin: marraskuussa 2001 rehtori nimitti "esteetön utu"-työryhmän, ja helmikuussa 2005 työnsä aloitti erityinen vammaisasiamies. Yliopiston nettisivuilta löytyy jonkin verran tietoja eri rakennusten saavutettavuudesta, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uuden rakennuksen osalta ei laitoskohtaisia tietoja löydy. Esteetön utu-alasivuilla luvataan lisäinformaatiota esim. pyörätuolilla kulkemista varten, mutta ainakin tätä kirjoitettaessa sivuilla oli teksti "Esteetön utu-sivusto on parhaillaan työn alla. Arvioitu valmistumisaika on elokuussa 2005". Työryhmäraportti löytyy netistä, ja siinä on paljon hyvää perustietoa, mutta toisaalta seuraavanlaisiakin helmiä: "Suositeltavaa pyörätuolia käyttävälle on käyttää päärakennuksen pohjakerroksen sisäänkäyntiä ja edetä siitä kirjastolle kävellen piha-aukean toiselle puolelle".
Vammaisopiskelijat, -henkilökunta ja kaikki yliopistolla vierailevat liikuntarajoitteiset henkilöt ovat kiistatta epätasa-arvoisessa asemassa tervejalkaisiin nähden. Varmasti tämä puute on vahvasti huomioitu yliopiston paljon kiitosta saaneessa tasa-arvosuunnitelmassa, ajattelin. Yllätykseni olikin melkoinen, kun havaitsin tasa-arvon Turun yliopistossa tarkoittavan pelkästään naisten ja miesten välistä sukupuolten tasa-arvoa. Tasa-arvosuunnitelma puhuu vain sukupuolisesta syrjinnästä ja sivuuttaa kaikki muut syrjinnän muodot, esim. syntyperästä, rodusta, etnisestä taustasta, uskonnosta, iästä, mielipiteistä, poliittisesta vakaumuksesta, taloudellista tilanteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, terveydentilasta tai ulkonäöstä johtuvan syrjinnän.
Laajennettuani tarkastelunäkökulmaa havaitsin, että tasa-arvolla muissakin yliopistoissa tarkoitetaan joko pelkästään tai valtaosaksi sukupuolten välistä tasa-arvoa, joskaan aivan yhtä yksisilmäistä määrittelyä kuin Turussa ei muualta sentään löytynyt. Esimerkiksi Helsingin yliopiston tasa-arvotyön tarkoituksena on "edistää ihmisten yhdenvertaisuutta ja estää kaikkinainen syrjintä", joskin sielläkin tasa-arvosuunnitelma keskittyy pelkästään sukupuoleen. Ylipäätäänkin tasa-arvotyössä otetut käytännön askeleet liittyvät suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen.
Kapea tasa-arvomääritelmä on valtakunnallinen käytäntö, joka näkyy jo siitä, että "Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta" (8.8.1986/609) kulkee päivittäiskielenkäytössä tasa-arvolain nimellä. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on totta kai kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia, mutta tasa-arvon sisällön typistyminen vain sitä tarkoittamaan on huolestuttavaa. Turun yliopiston vammaisasiamies onkin aivan aiheellisesti huomauttanut täkäläisen tasa-arvotyön yksipuolisesta keskittymisestä sukupuoleen.
Tasa-arvon edistämisen näkökulmasta fyysistä liikkumista estävien portaiden ja kynnysten poistaminen tulisi mieltää aivan yhtä tärkeäksi ongelmaksi kuin naisten uralla etenemistä estävien ns. lasikattojen eliminoiminen. Poliittista historiaa et pysty Turussa opiskelemaan, jos liikut pyörätuolissa, olit sitten nainen tai mies.
Jotain asialle on koetettu vuosien saatossa tehdäkin: marraskuussa 2001 rehtori nimitti "esteetön utu"-työryhmän, ja helmikuussa 2005 työnsä aloitti erityinen vammaisasiamies. Yliopiston nettisivuilta löytyy jonkin verran tietoja eri rakennusten saavutettavuudesta, mutta esimerkiksi yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan uuden rakennuksen osalta ei laitoskohtaisia tietoja löydy. Esteetön utu-alasivuilla luvataan lisäinformaatiota esim. pyörätuolilla kulkemista varten, mutta ainakin tätä kirjoitettaessa sivuilla oli teksti "Esteetön utu-sivusto on parhaillaan työn alla. Arvioitu valmistumisaika on elokuussa 2005". Työryhmäraportti löytyy netistä, ja siinä on paljon hyvää perustietoa, mutta toisaalta seuraavanlaisiakin helmiä: "Suositeltavaa pyörätuolia käyttävälle on käyttää päärakennuksen pohjakerroksen sisäänkäyntiä ja edetä siitä kirjastolle kävellen piha-aukean toiselle puolelle".
Vammaisopiskelijat, -henkilökunta ja kaikki yliopistolla vierailevat liikuntarajoitteiset henkilöt ovat kiistatta epätasa-arvoisessa asemassa tervejalkaisiin nähden. Varmasti tämä puute on vahvasti huomioitu yliopiston paljon kiitosta saaneessa tasa-arvosuunnitelmassa, ajattelin. Yllätykseni olikin melkoinen, kun havaitsin tasa-arvon Turun yliopistossa tarkoittavan pelkästään naisten ja miesten välistä sukupuolten tasa-arvoa. Tasa-arvosuunnitelma puhuu vain sukupuolisesta syrjinnästä ja sivuuttaa kaikki muut syrjinnän muodot, esim. syntyperästä, rodusta, etnisestä taustasta, uskonnosta, iästä, mielipiteistä, poliittisesta vakaumuksesta, taloudellista tilanteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, terveydentilasta tai ulkonäöstä johtuvan syrjinnän.
Laajennettuani tarkastelunäkökulmaa havaitsin, että tasa-arvolla muissakin yliopistoissa tarkoitetaan joko pelkästään tai valtaosaksi sukupuolten välistä tasa-arvoa, joskaan aivan yhtä yksisilmäistä määrittelyä kuin Turussa ei muualta sentään löytynyt. Esimerkiksi Helsingin yliopiston tasa-arvotyön tarkoituksena on "edistää ihmisten yhdenvertaisuutta ja estää kaikkinainen syrjintä", joskin sielläkin tasa-arvosuunnitelma keskittyy pelkästään sukupuoleen. Ylipäätäänkin tasa-arvotyössä otetut käytännön askeleet liittyvät suurimmaksi osaksi vain ja ainoastaan sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen.
Kapea tasa-arvomääritelmä on valtakunnallinen käytäntö, joka näkyy jo siitä, että "Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta" (8.8.1986/609) kulkee päivittäiskielenkäytössä tasa-arvolain nimellä. Sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen on totta kai kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia, mutta tasa-arvon sisällön typistyminen vain sitä tarkoittamaan on huolestuttavaa. Turun yliopiston vammaisasiamies onkin aivan aiheellisesti huomauttanut täkäläisen tasa-arvotyön yksipuolisesta keskittymisestä sukupuoleen.
Tasa-arvon edistämisen näkökulmasta fyysistä liikkumista estävien portaiden ja kynnysten poistaminen tulisi mieltää aivan yhtä tärkeäksi ongelmaksi kuin naisten uralla etenemistä estävien ns. lasikattojen eliminoiminen. Poliittista historiaa et pysty Turussa opiskelemaan, jos liikut pyörätuolissa, olit sitten nainen tai mies.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
