Sirppi, vasara ja fascistien kuulat

Kirjoitin taannoin valokuvien kera Turun Paattisten hautausmaalta löytyvästä erikoisesta hautakivestä. Viime kesänä Turun Sanomatkin kirjoitteli asiasta, ja kesällä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä päätti ottaa kiven hoitaakseen kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä. Sunnuntaina 4.9. järjestettiin seremonia, jossa kivi julistettiin sovinnon kiveksi. Pidin tilaisuudessa alla olevan esitelmän.

Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.

Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.

Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.

Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.

Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.

Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.

Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.

Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.

Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.

Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.

Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.

Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.

Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.

Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.

Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:

”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”

”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”

”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”

Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.

Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.

Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.

Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.

Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.

Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.

Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.

Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.

Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.

Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.

Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.

Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.

Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.

Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.

SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.

Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.

Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.

Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.

Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:

"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.

Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.

Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.

Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”

Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.

Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.

Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:

” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.

Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”

Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.

Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.

Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.

Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.

Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?

Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.

Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.

Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.

Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.

Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.

Vielä sotasyyllisistä

Jussi Kämäräinen vinkkasi edellisen kirjoituksen kommenteissa Jukka Kemppisen ja Jyrki Virolaisen blogeihin, joissa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä myös on käsitelty. Varsinkin Virolainen otti tiukasti kantaa oikeudenkäynnin jälkikäteisen kumoamisen puolesta, Kemppinen sen sijaan taisi olla sitä mieltä viimeisimmässä kirjoituksessaan, että asian sittenkin kannattaisi antaa olla. Historiantutkijana en voi enkä haluakaan ryhtyä spekuloimaan asian juridisella puolella, mutta asiallisen kommenttien sekaan Virolainen oli laittanut muutamia erikoisia toteamuksia, jotka kiinnittivät huomioni.

Virolainen esittää, ettei "suomettumisen huippukaudella 1970- ja 1980-luvulla... talvisodan 30- ja 40 -vuotispäivän asianmukainen viettäminen ja sotaveteraanien kunnioittaminen ollut mahdollista". Hänen mukaansa sodan käyneitä ivailtiin ja sotaveteraani-sanasta tuli vasemmistolaisten haukkumanimitys. Tässä Virolainen esittää melkoisen kovia väitteitä siitä, millainen Suomi oli muutama vuosikymmen sitten. Hän esittää kovaäänisen ja näkyvän mutta kaikkea muuta kuin enemmistöä edustavan ryhmän (taistolaiset) asenteiden ja mielipiteiden pohjalta yleistyksiä koko suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä on kestämätöntä. Enkä lopulta tiedä, kuinka paikkansapitävä hänen kuvauksensa on edes suomalaisesta vasemmistosta.

Virolaisen mielestä edes presidentin tai pääministeri lausuma asiassa ei olisi muuta kuin "neuvostotyylistä liturgiaa". Tästä olen melko lailla samaa mieltä, mutta en johtopäätöksestä. Virolainen vaatii, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot on kumottava korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen mukaansa tämä on välttämätöntä, koska tyytyminen "lässyn lässyn lausahduksiin" aiheuttaisi sen, että "jälkipolvet pitävät meitä kurjina vätyksinä ja idiootteina!"

Juridisten argumenttien lisäksi Virolainen painottaa useaan otteeseen sitä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli "kansallinen tragedia, jonka synnyttämä häpeä jätti syvät jäljet kansalliseen itsetuntomme". Hänen mukaansa sen aiheuttamasta nöyryytyksestä ja häpeästä "kansakunta ei vieläkään ole kunnolla toipunut". Vahvin peruste tuomion purkamiselle Virolaisen mukaan on se, että vain näin saadaan palautettua "Suomen oikeusvaltion maine ja kunnia".

Kemppinen, joka Virolaisen mukaan edustaa "arvonihilismiä", on mielestäni asian ytimessä todetessaan, että "menneisyyttä ei voi muuttaa", ja että "oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla". Virolainen vaatii nyt vahvalla kädellä tehtäväksi historiapolitiikkaa, menneisyyden alistamista nykypäivän vaatimuksille. Historiankirjoituksen kannalta hänen ehdotuksensa tarkoittaisi sitä, että irrotettaisiin alkuperäinen tapahtuma tyystin kontekstistaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään. Myös nykynäkökulmasta epämiellyttävien asioiden tulee kuulua "Suomen oikeusvaltion maineeseen". Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järjestettiin ja tuomiot annettiin, eikä alkuperäisen tilanteen monimutkaista ja vaikeaa poliittista kontekstia tule ryhtyä hämärtämään 65 vuoden suomalla jälkiviisaalla mahtipontisuudella ja arvottomilla näytelmillä.

Eniten Virolaisen kirjoituksessa häiritsee hänen tapansa esittää suomalaista historiasuhdetta ja menneiden vuosikymmenien ilmapiiriä koskevia tarkoitushakuisia yleistyksiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti lienee traumaattinen asia tietylle osalle Virolaisen sukupolven edustajia, mutta sen väittäminen koko kansakunnan sielun jatkuvasti märkiväksi haavaksi on täysin yliampuvaa. On paljon suomalaisia, varsinkin nuorempia sellaisia, joille Neuvostoliitto, suomettuminen, Kylmä sota ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti ovat etäisiä historian tapahtumia, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä ja kokemaansa nykyhetkeen. Ei pidä yrittää puhua heidän nimissään ja pistää ajatuksia heidän päähänsä.

Kysyin eilen poliittisen historian metodikurssilla pääosin 1980-luvulla syntyneiltä opiskelijoilta, kuinka moni oli pannut merkille sotasyyllisyysselvityksen valmistumisen. Noin puolet paristakymmenestä nosti kättään. Sitten kysyin, kuinka monen mielestä on tärkeää, että tätä asiaa yhä viranomaistoimin aktiivisesti käsitellään. Yksikään käsi ei noussut. Se, että suomalaisen yhteiskunnan läpikotaista suomettumista kauhisteleva sekä talvi- ja jatkosodan sotilaallisia urotekoja rinta rottingilla hehkuttava mielipide on viime vuosina saavuttanut niin näkyvän ja kuuluvan aseman julkisuudessa, ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat näistä asioista samoin. Hyvin monet eivät itse asiassa ajattele näitä asioita ollenkaan.

Väitteet, jonka mukaan Kylmän sodan kauden Suomessa ei saanut puhua ja kirjoittaa talvi- ja jatkosodista kuin kansallisen itseruoskinnan merkeissä, ovat käsittämätöntä puppua. Yhtä lailla höpö höpöä ovat väitteet siitä, ettei sotaveteraaneja kunnioitettu. Maan virallisen ulkopoliittisen linjan tai poliittisen ja kulttuurieliitin tiettyjen edustajien mielipiteiden perusteella ei voi eikä saa väittää, että "koko Suomi" tai kansakunta ajatteli samoin. Kyllä itsenäisyyspäivää juhlittiin YYA:n kaudellakin, veteraanijärjestöt, vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimijat ja isänmaalliset yhdistykset muistelivat sotaa monin eri tavoin.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheet julkaistiin tuoreeltaan 1945-46, Mannerheimin ja Juho Niukksen muistelmat julkaistiin 1951, Tannerin muistelmien talvisotaosa samoin ja jatkosotaa käsittelevä vuotta myöhemmin, Lauri Hyvämäen "Vaaran vuodet" 1954, Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevä "Kuin Pietari hiilivalkealla" 1957, Unto Parvilahden "Berijan tarhat" 1957 ja "Terekille ja takaisin" vuotta myöhemmin. Erik Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta tuli 1959 ja Arvi Korhosen ajopuuteorian kristallisoinut "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi" 1961.

1970-luvulla, suomettuneisuuden mustimmalla vuosikymmenellä, vaikeneminen nykyväitteiden mukaan oli lähes monoliittistä, sanoihan Kekkonenkin 1973 YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessaan, että talvisodan syttyminen oli suomalaisten vika. Erityisesti talvisodan väitetään olleen tabu, olihan se Neuvostoliitolle varsin epämukava ja kiusallinen historian häpeätahra, itse aloitettu sota, jossa suurvalta voitostaan huolimatta kärsi sotilaallisen nöyryytyksen. Tässä vaikenemisen läpitunkemattomassa ilmapiirissä kuitenkin julkaistiin esim. seuraavat teokset: Jukka Nevakivi: Apu jota ei pyydetty (1972), Risto Peltovuori: Saksa ja Suomen talvisota (1975), Martti Julkunen: Talvisodan kuva (1975), ja Martti Häikiö: Maaliskuusta maaliskuuhun (1976). Ja vielä kaupan päälle sotatieteen laitoksen neljäosainen talvisodan historia vuosina 1977-78.

Lukekaapa edellä mainitut kirjat ja kertokaa, millä tavalla ne ovat suomettuneita, laiminlyövät suomalaisen näkökulman huomioimisen ja syyllistävät Suomea toisen maailmansodan tapahtumista. Olivatko esim. Mannerheim, Tanner, Heinrichs, Soini ja Parvilahti kovastikin "rähmällään" itään päin? Tiettyjen tahojen suomettumisen kaudesta tuntema moraalinen krapula tuottaa nykyisin sellaisia väitteitä ja näkemyksiä sodanjälkeisen Suomen henkisestä ilmapiiristä, että historiakuvamme on todella vaarassa vääristyä.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vaikeassa tilanteessa tehty poliittinen ratkaisu. Sellaisena se on historiankirjoihin kirjattu ja sellaiseksi se on myös syytä jättää. Se on 65 vuotta sitten tapahtunut historiallinen tapahtuma, eikä sen arvoa, merkitystä ja vaikutusta tule paisuttaa nimeämällä se kansalliseksi traumaksi. Myöskään ei kannata uskoa kaikkea, mitä sodanjälkeisestä Suomesta isänmaallisuuden nimissä väitetään.

Sotasyyllisyysselvitys

Perjantaina julkaistiin Jukka Lindstedtin ja Stiina Löytömäen laatima selvitys sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja siitä, pitäisikö tuomioille nyt jälkikäteisesti tehdä jotain ja mitä. Uutisoinnissa selvityksestä nostettiin esille ajatus, että presidentti tai pääministeri voisi lausua prosessin olleen oikeusvaltion periaatteiden vastainen. Monet ehtivät jo tulkita tämän tarkoittavan jotakuinkin sitä, että valtionjohto nyt julistaisi tuomiot mitättömiksi ja laittomiksi.

Tällainen tulkinta, vaikka toki ymmärrettävä onkin, ei tee oikeutta satasivuisen selvityksen analyyttisyydelle ja monitahoisuudelle. Lindstedt ja Löytömäki ovat onnistuneet lähestymään vaikeaa aihetta suorastaan nautittavan puolueettomasti ja sentimentaalisuutta välttäen, pohtien asiaa monilta, osin hyvinkin yllättäviltä näkökulmilta. Toisin kuin uutisoinnista ja keskustelusta saattaisi kenties päätellä, he eivät myöskään varsinaisesti suositelleet valtionjohdon lausuntoa asiasta, totesivat vain sen olevan yksi mahdollinen tapa edetä asiassa.

Selvityksen tiivistelmäosassa todetaan, että oikeudenkäynti oli monimutkaisessa tilanteessa toteutettu poliittinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita rikottiin, ennen kaikkea lainsäädännön taannehtivuuskieltoa ja satunnaisten tuomioistuinten kieltoa. Julkiseen anteeksipyyntöön liittyviä ongelmia käsitellessään Lindstedt ja Löytömäki toteavat seuraavaa:

Anteeksipyynnön vaihtoehto voisi olla jokin muu symbolinen ele. Esimerkiksi eräs pääkirjoittaja on ehdottanut presidentin tai pääministerin lausuntoa, jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin mitättömäksi. Jos tällaiseen päädyttäisiin, toimi olisi symbolinen eikä oikeudellisesti sitova. Ongelmallista olisi ainakin se, ettei lausunnossa voisi tarkkaan yksilöidä (symbolisen) mitättömyyden perusteita. Lisäksi on muistettava, että selkeästi kunnian palautuksen tyyppinen toimi saattaisi sisältää viestin kunnian menetyksestä. Jos tällainen arvovaltainen lausunto esitettäisiin, siinä ilmeisesti voitaisiin lähinnä todeta oikeudenkäynnin olleen voimakkaasti oikeusvaltion periaatteiden vastainen.

Suosittelemisen sijaan he päinvastoin tuntuvat katsovan tähänkin vaihtoehtoon liittyvän ongelmia. Mielenkiintoisesti Lindstedt ja Löytömäki rajaavat mahdollisen lausunnon koskemaan vain prosessin oikeudelliseta kestävyyttä, ei syytekohtien ja tuomion perustelujen sisältöä. Presidentti Halonen totesi harkitsevansa julkista lausuntoa, mutta tässä vaiheessa hän ei ollut vielä tutustunut koko selvitykseen. Kun lukee koko selvityksen, sitä on vaikeaa lukea suosituksena mihinkään julkiseen reagointiin.

Selvittäjät pidättäytyvät esittämästä omaa näkemystään siitä, mikä käsitellyistä menettelytavoista olisi paras, mutta ainakin valtiojohdon em. julkisen toteamuksen kanssa yhdenveroisena he esittävät seuraavan vaihtoehdon:

Yhtenä vaihtoehtona voidaan luonnollisesti myös esittää, että katsotaan tähänastisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun riittävän asian käsittelemiseksi, eivätkä valtiovallan toimenpiteet ole tarpeen.

Ainakin toistaiseksi media tuntuu ohittaneen selvityksestä ne osat, jotka itse asiassa olivat paljon mielenkiintoisempia ja historiapoliittisesti merkittävämpiä kuin ajatus valtiojohdon sotasyyllisyysoikeudenkäynnin oikeusperiaatteiden vastaisuutta koskevasta lausumasta. Talvisodan 70-vuotismuistelujen synnyttämässä ilmapiirissä julkisessa keskustelussa on tullut tavaksi tarkastella talvi- ja jatkosotia ikään kuin yhtenä ja samana konfliktina, jonka perussyynä oli elokuun 1939 Molotovin-Ribbentropin sopimus ja siitä seurannut Neuvostoliiton provosoimaton hyökkäys Suomeen 30.11.1939. Juhlapäivien muisteluissakin tulisi kuitenkin totuudellisuuden vaatimusta kunnioittaa sen verran, että tunnustettaisiin näiden kahden sodan olleen poliittisesti luonteeltaan täysin erilaisia.

Lindstedt ja Löytömäki tarjoavat lukijalle viileää ja kaikesta paatoksesta vapaata pohdintaa nimenomaan tästä tosiseikasta. Monelta keskustelijalta tuntuu täysin unohtuneen se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä käsiteltiin jatkosodan, ei talvisodan tapahtumia. Alla poimintoja suorina sitaatteina:

Suomen sotilaallinen toiminta Neuvostoliiton alueella täytti hyökkäyssodan tunnusmerkit.

Saksan kanssasotijana Suomi kuuluu toisen maailmansodan häviäjävaltioihin Italian, Bulgarian, Romanian ja Unkarin ohella. Varsinaisen Pariisin rauhansopimuksen johdannossa vuodelta 1947 todetaan, että Suomi oli ollut toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan liittolainen (ally).

Sotasyyllisyyskysymyksen kansainvälisoikeudellisen arvioinnin perusteella olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että Suomen hyökkäyssota Neuvostoliittoon eli jatkosota oli kansainvälisen oikeuden vastainen myös senaikaisen kansainvälisen lainsäädännön perusteella.

Nämä ovat seikkoja, jotka sotasyyllisyysasian pohdiskelun ohella olisi hyvä muistaa esimerkiksi keskusteltaessa Karjalan palautuksesta. Suomi menetti Karjalan ensin talvisodassa, valtasi sen sitten takaisin hyökkäysvaiheessa 1941, ja menetti sen toisen kerran välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944. Mikäli asiaa arvioitaisiin vain talvisodan valossa, Suomella olisi kansainvälisoikeudelliset ja moraaliset perusteet vaatia aluetta takaisin. Jatkosodassa Suomi kuitenkin kävi hyökkäys- ja valloitussotaa, ja 1944 välirauhansopimus perustui nimenomaan vuosien 1941-1944 tapahtumiin.

Suomalaiset tuhosivat itse moraalisen ja poliittisen oikeutuksen vaatia Karjalaa takaisin siinä vaiheessa, kun hyökkäysvaiheessa siirryttiin vanhojen rajojen yli ja miehitettiin Itä-Karjala. Syksyllä 1944 Suomi maksoi hinnan siitä, että se oli Saksan koalitiossa käynyt hyökkäys- ja valloitussotaa ja lopulta hävinnyt sen. Kuten edellä näimme, tämän tosiasian vahvisti myös Pariisin rauhansopimus. Omaksi lohduksemme voimme Suomessa loputtomiin tolkuttaa sitä, että jatkosota oli seurausta talvisodasta ja näin ajateltuna Neuvostoliiton aiheuttama, mutta sopimuksin vahvistettu kansainvälinen tulkinta toisesta maailmansodasta ei siitä mihinkään muutu.

Erittäin mielenkiintoista selvityksessä on myös ajatus historiallisten vääryyksien selvittelyssä ja hyvittämisessä noudatettavasta tasapuolisuudesta. Lindstedtin ja Löytömäen mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen poliitikkojen jälkikäteinen julkinen hyvittäminen edellyttäisi myös muiden poliittisluontoisten oikeudenkäyntien vastaavaa uudelleen avaamista. Painavimpina esimerkkeinä he mainitsevat jatkosodan ajan poliittiset oikeudenkäynnit ja viranomaisten vastuulla olleet kuolemantapaukset sekä vapautensa menettäneiden kohtelun niin valkoisen kuin punaisen valtiollisen poliisin toimesta.

Mitä tulee valtionjohdon lausumaan sotasyyllisyysprosessin muodottmuudesta, sellainenkin on jo itse asiassa annettu. 4.12.1997 presidentti Martti Ahtisaari esitti seuraavan julkisen lausunnon presidentin linnaan kutsumilleen sotasyyllisten omaisille:

Rauhanehtojen mukaisesti marraskuussa 1945 Suomen hallitus päätti pidättää maamme sodanaikaisen poliittisen johdon. Tästä käynnistyi prosessi - sotasyyllisyysoikeudenkäynti - joka tunnetaan yhtenä maamme itsenäisyyden ajan vaikeista kansallisista kokemuksista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja siihen liittyvät traagiset tapahtumat koettelivat, ei vain tuomion saaneita henkilökohtaisesti, vaan myös heidän läheisimpiään. Suomen kansa on aina tiennyt, että sotasyyllisiksi tuomitut eivät olleet syyllisiä.

Suomen asema sodanjälkeisessä Euroopassa oli vaikea. Suomen itsenäisyys kyettiin vaivoin säilyttämään sodanjälkeisinä vuosina. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut perheineen maksoivat itsenäisyytemme säilyttämisestä suuremman henkilökohtaisen hinnan kuin monet muut.

Minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa teidät sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen perheiden edustajat tähän tilaisuuteen. Valtiovalta ei voi koskaan korvata teidän kärsimyksiänne. Mutta haluan vakuuttaa teille, että historian edessä - ja Suomen kansan mielissä - te olette kunniapaikalla.

En tiedä, voiko asiaa enää tämän selvemmin todeta, enkä ymmärrä, mitä sellaista Ahtisaaren lausunnosta kuluneen 13 vuoden aikana on tapahtunut, että olisi syntynyt tarve uuden samansisältöisen lausunnon antamiseen.

Kovia kohtaloita

Katsokaapa allaolevia hautakiviä.




Alemmasta kivestä en onnistunut saamaan ihan tarkkaa kuvaa, joten kerrataan selvyyden vuoksi, mitä siinä lukee:

HUHTALA
NIKOLAI VILHELM

* 8.12.1916 + 31.8.1944

OLIT SANKARI,
TAISTELIJA JALO.
FASCISTIEN KUULISTA
SAMMUI SYÖMESI PALO

Kun katsotte tarkkaan, huomaatte vielä, että nimen yläpuolelta löytyvät päällekkäin kommunismin symboli punatähti sekä Neuvostoliiton sirppi ja vasara. En voi väittää, että yhtä erikoista hautakiveä olisi tullut vastaan.

Molemmat kivet löytyvät Turun pohjoisen kaupunginosan Paattisten, joka vielä kivien pystyttämisen aikaan oli oma kuntansa, hautausmaalta. Ylempi Eenokki Huhtalan ristinmuotoinen kivi löytyy sankarihaudan puolikaaresta muiden kaatuneiden paattislaisten kanssa. Nikolain kivi taas sijaitsee normaalissa hautarivistössä viitisenkymmentä metriä itään kohti Vähäjokea.

Nikolai Huhtala oli paattisten metsäkaartilaisia, jotka viettivät koko jatkosodan ajan Tortinmäen ja Yläneen välisissä metsissä. Hän oli talvisodan veteraani, joka palvelukseenastumismääräyksen kesällä 1941 vastaanotettuaan ilmoitti saaneensa sotimisesta tarpeekseen jo edellisellä kerralla.

Metsäkaartilaiset kävivät poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiä kolmen vuoden ajan. Piileskelijät saivat apua ruuan ja vaatteiden muodossa samalla seudulla asuneilta sukulaisiltaan, joita poliisit kävivät tasaisin väliajoin ahdistelemassa. Kiinnijääminen oli lähellä monta kertaa, mutta aina elokuun viimeiseen päivään 1944 saakka metsäkaartilaiset onnistuivat välttelemään virkavaltaa.

Tuolloin asiasta vinkin saanut poliisipartio yhytti kaksi rintamakarkuria näiden ollessa käymässä Huhtalan kotona. Toinen antautui suosiolla kiinniotettavaksi, mutta Nikolai Huhtala karkasi ikkunan kautta pihalle ja lähti juoksemaan pellon poikki kohti metsää. Kun hän ei noudattanut pysäytymiskäskyjä, toinen poliiseista, nuorehko helsinkiläislähtöinen konstaapeli, ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Huhtala sai juostessaan selkäpuolelle osuman useammasta luodista ja kuoli välittömästi. Aselepo astui Suomen ja Neuvostoliiton välillä voimaan neljä päivää myöhemmin, 4.9. aamulla.

Eenokki Huhtala, jonka risti siis ylemmässä kuvassa näkyy, oli poliisin surmaaman Nikolain pikkuveli, syntynyt 8.1.1924. Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta ensimmäisessä joukkueessa ja kaatui Antreassa 27.6.1944. Kesällä 1944 tuli Huhtalaan siis kaksi luonteeltaan hyvin erilaista suruviestiä. Ensimmäisessä kerrottiin 20-vuotiaan Eenokin sankarikuolemasta kannaksen teräsmyrskyssä, kahta kuukautta myöhemmin tulleessa taas hänen isänmaan petturiksi ryhtyneen 27-vuotiaan isoveljensä koruttomasta lopusta. Tai mitään viestiä ei tarvinnut toimittaa, koska omaiset olivat paikan päällä todistamassa tapahtunutta.

Sodan jälkeen Nikolain tapauksesta tehtiin poliisitutkinta ja ampunutta poliisia vastaan nostettiin syyte. Jonkinlainen tuomio annettiin, joskaan minulla ei ole asiasta tarkempia tietoja. Hautakiven valitsi ja sen tekstin suunnittelivat turkulaisen työväenyhdistyksen aktiivit, joissa oli monia vuoden 1918 punaisia veteraaneja. Työväenyhdistys myös rahoitti kiven hankinnan järjestämällään keräyksellä. Omaisilla ei kuulemani mukaan ollut sana- ja symbolivalinnan kanssa mitään tekemistä.

Säilyäkseen hengissä yli kolme vuotta metsissä viettäneen Nikolain olisi tarvinnut vältellä etsintäpartiota enää neljä päivää, koska aselevon tultua menettelytavat metsäkaartilaisten suhteen muuttuivat ja akuutti hengenvaara väistyi. Vaikka rintamakarkuruutta ei käykään puolusteleminen, nuoren poliisin virkaintoisuus enää sodan tässä vaiheessa ihmetyttää. Olisi antanut karkurin mennä, olisi säästynyt ottamasta ihmishenkeä omalletunnolleen. Niinkin asiaa voi ajatella, että omalta rintamapalvelukselta poliisin toimensa vuoksi säästynyt nuori mies tuli nyt suolanneeksi talvisodan veteraanin.

Sitä olen joskus miettinyt, missä vaiheessa Nikolai sai tietää Eenokin kaatumisesta. Kovinkaan usein karkurit eivät voinee kylillä käydä, joten sekin on mahdollista, että tieto pikkuveljen kuolemasta tavoitti hänet tuon saman, hänen omaan ampumiseensa päättyneen käynnin aikana.

Suomen tie pohjoismaaksi

Myönnän radiohiljaisuuden venähtäneen pitkäksi ja kiitän runsaista kommenteista. Tunsin piston sydämessäni viikonloppuna, kun blogini sai positiivista huomiota yhdeltä valtakunnan kovimmista Mikkelin Jukurit-faneista eli IS:n Tuomas Manniselta hänen lähinnä Heikki Ylikangasta käsitelleessä kolumnissaan. Toisin kuin emeritus, en aio poistaa blogiani verkosta, enkä moderoi kommenttejakaan. Vuosien saatossa lienen poistanut jälkikäteisesti vain muutaman kommentin, ja silloin syynä on ollut rasistisvoittoinen täydellisesti asian vierestä puhuminen (aina kyseessä yksi ja sama henkilö) tai sitten nämä englanninkieliset muita ties mitä saitteja mainostavat roskapostityyliset kommentit.

Kesässä 1944 taitaa riittää käsiteltävää vielä Ylikankaan ja Meinanderin jälkeenkin. Viime aikoina olen itse yrittänyt lähestyä aihetta vähän laajemmasta kulmasta, kun olen opettanut Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman vuosittaista luentosarjaani, nyt toista vuotta peräkkäin megalomaanisella otsikolla "History of the Baltic Sea Region in the 20th Century". Alueen tapahtumahistoria on katettu jo aiemmassa luentosarjassa, joten olen voinut omassa osuudessani keskittyä historialliseen spekulointiin.

Yritys tarkastella Saksan, Venäjän, Ruotsin, Tanskan, Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan historioita yhdessä ja samassa 24 tunnin tarinassa Itämeren tarjoamalta alueelliselta näkökulmalta on hyvin haasteellinen mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Suurena kysymyksenäni on ollut etsiä sellaisia korkean tason muuttujia alueen historiassa, jotka parhaiten selittäisivät kansallisten kehityskulkujen saamat erilaiset suunnat.

Suomen historia muodostaa tämän näkökulman sisällä kenties kaikkein erikoisimman tarinan. Maa aloitti 1900-luvun osana sitä puolalais-baltialaista maaryhmää, joka 1920-luvun taitteen molemmin puolin itsenäistyi tsaari-Venäjän alta ja jonka Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa pelasti joutumasta toisen imperiumin vallan alle. Vuodet 1918-1921 olivat näiden valtioiden historiassa täynnä erilaisia pienemmän mittaluokan sotilaallisia konflikteja niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisia vastaan, yhtenä näistä Suomen sisällissota 1918.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä merkittävämmältä selittävältä tekijältä sotien välinen poliittinen kehtiys vaikuttaa. Puola ja Liettua irtautuivat demokratiasta jo 1926, Viro ja Latvia 1934, Suomi ei missään vaiheessa, vaikka toki kovasti porvarillinen ja oikeistolainen olikin, ja vaikka yritystä tähän suuntaan Kosolalla ja kumppaneilla olikin. Lapuan liike, kommunistilait ja IKL noudattivat täysin yleiseurooppalaisia kehitystrendejä, tapahtumien lopputulema sen sijaan ei. Siinä missä kaikissa muissa Itä- ja Keski-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa vedettiin salkoon autoritaarinen lippu, Suomessa sinniteltiin eteenpäin demokratian kanssa. Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää.

Itämeren alueen maiden historiallisten taloustunnuslukujen vertailu on kiehtovaa sekin. Tässäkin suhteessa Suomi vuonna 1920 on pikemminkin neljäs Baltian maa (jollaisena se toki Neuvostoliitossa nähtiinkin vielä syksyllä 1939) kuin pohjoismaa. 1930-luvulla Suomi alkaa tehdä kuitenkin eroa (kenties Viroa lukuunottamatta) balttilais-puolalaisiin valtiosisariinsa, ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana, Puolan muututtua kommunistiseksi ja Baltian maiden neuvostotasavalloiksi, ero kasvaa kasvamistaan.

Itämeren piirissä hahmottuu 1900-luvun osalta kolme selvästi toisistaan erottuvaa historiallista valtioryhmää ja historiallisen kokemuksen muotoa, jotka luentosarjassani nimesin suurvalta-totalitaariseksi, skandinaavis-demokraattiseksi ja itäiseksi autoritaaris-alisteiseksi ryhmäksi. Suomeksi käännettynä termit kuulostavat vielä kömpelömmiltä kuin englanniksi, mutta ensimmäisesessä ryhmässä on tietysti kyse Saksasta ja Venäjästä, toisessa Ruotsista, Tanskasta ja Suomesta, kolmannessa Puolasta ja Baltian maista.

Mielenkiintoisimpia ovat tietysti siirtymät ryhmien välillä. Suomi ei ole täysin vailla itäisen autoritaaris-alisteisen ryhmän tunnusmerkkejä, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä selvemmin se oli demokraattinen pohjoismaa. Kansallisen historiamme kannalta mielenkiintoisin kysymys on se, mitkä olivat ne yksittäiset tekijät, joiden ansiosta Suomi onnistui välttämään Itämeren itä- ja etelärantojen maiden raskaan kehityksen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tätä poikkeuksellista historiallista reittiä on yhä useammin selitetty lähes yksinomaan toisen maailmansodan torjuntavoiton eli täydellisen sotilaallisen tappion välttämisen kautta, mikä tietysti onkin yksi perusedellytyksistä. Talvisodan 70-vuotismuistopohdinnoissa on kiitettävästi muisteltu myös "talvisodan hengen" eli kansallisen eheytymisen syitä. Oikeistoautoritaarinen Suomi olisi tullut 1939-1940 jyrätyksi.

Ruotsin ja Tanskan menestystarinoiden takaa paistaa vahvasti läpi maiden kompromissihakuinen poliittinen kulttuuri, jossa eri poliittisia puolueita yksittäisissä kysymyksissä ilmenevistä näkemyseroista huolimatta liitti toisiinsa yhteinen näkemys pitkän linjan kehityksen tärkeimmistä tavoitteista. Tällaista visiota tai ainakaan laajaa tukea sille ei löytynyt Baltiasta tai Puolasta. Suomessakin sellaisen kehittymiseen tarvittiin vuoden 1918 ja toisen maailmansodan yhdistetyt tapahtumat. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taustalta löytyy vahva poliittinen keskikenttä, joka kykenee sekä näkemään ryhmäkohtaisten intressien yli ja ohi että vastustamaan äärilaidoilta, niin oikealta kuin vasemmaltakin, nousevia kumouksellisia muutospaineita.

Hyvä kysymys on, oliko 1970-luvun konsensuskulttuuri ilmaus tästä skandinaavisesta valtioviisaudesta vai liittyikö se sittenkin enemmän suomettuneisuuteen, siihen, että kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon. On hyvä muistaa sekin, millä ilmansuunnalla sijaitsi se ulkomaankaupallinen kivijalka, joka merkittävältä osaltaan mahdollisti Suomen sodanjälkeisen nousun maatalousvaltaisesta maasta jälkiteolliseksi palvelu- ja informaatioyhteiskunnaksi. Yhteistyö veljeskansojen miehittäjän kanssa on ollut Suomelle tuottoisaa puuhaa useammankin kerran.

Maantiede näyttäisi loppujen lopuksi selittävän lähes masentavan paljon. Puola ja Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän valtapiirien välimaaston keskiosassa ja niiden välisten hyökkäysreittien varrella, ja ovat kaiken lisäksi hyvää panssarivaunumaastoa. Jossain muualla sijaitessaan Puola olisi voinut 1900-luvun mittaan nousta kukoistavaksi keskitason eurooppalaiseksi valtioksi, nyt se aina kriisin koittaessa joutui ensimmäisenä tallatuksi ja alistetuksi, niin kuin tietysti jo aiempinakin vuosisatoina. Vaikka esimerkiksi presidentit Paasikivi ja Koivisto usein viittasivat Suomen maantieteelliseen asemaan jos ei nyt haittatekijänä niin ainakin kovasti rajoittavana tekijänä, kyllä tämä asema kiistatta esimerkiksi toisessa maailmansodassa pelasi Suomen hyväksi, kun ajattelee, mikä oli välivyöhykkeen eteläisemmillä osilla sijanneiden maiden kohtalo.

Suomen historiassa usein liian vähälle huomiolle jäävä seikka on Ruotsin läheisyyden hiljainen vaikutus. Baltian mailla tai Puolalle ei niitä kohti länttä näkymättömän magneetin tavoin vetänyttä omaa Ruotsiaan ollut. Ruotsin puolueettomuudella oli jo 1930-luvulla historiallisen linjansa pituuden vuoksi sellaista uskottavuutta, joka Suomen osalta jäi täysin haaveeksi. Samalla tavoin kuin epäusko Suomen puolueettomuuden aitouteen (tai ainakin maan kykyyn varjella sitä eurooppalaisen kriisin koittaessa) oli Stalinille tärkein syy ryhtyä ratkomaan suhteitaan pohjoiseen länsinaapuriinsa sotilaallisesti, luottamus Ruotsin puolueettomuuden jatkuvuuteen antoi neuvostodiktaattorille pelivaraa olla toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkiselvittelyissä Suomen suunnalla armollisempi. Tämä oli hänelle tietysti sitäkin helpompaa, kun maa oli ainoana Saksan koalitiossa taistelleista maista jäänyt miehittämättä. Jos ainakin puolueettomuuden julkisivun säilyttäneen Ruotsin tilalla olisi ollut esimerkiksi Saksan koalitiossa taistellut Ruotsi, ei Stalinilla olisi ollut varaa pysäyttää kesän 1944 Suomen-vastaista suurhyökäystä.

Tältä kannalta ajateltuna voisi jopa heittää ilmoille kryptisen kysymyksen, oliko kesä 1944 sittenkin enemmän seuraus kuin syy?

Synkkiä muistoja

Alla tämän päivän (1.8.2009) kolumnini Turun Sanomista. Olen saanut tällä välin kuulla, että Nummi-Pusulasta löytyy muistokivi viidelle kaatuneelle veljekselle. Ilmoittakaa, jos tiedätte muita tapauksia, joissa kolme tai useampia veljeksiä on kaatunut. Kuvassa tuo Rengon Niemisille omistettu muistokivi.

Jos Renny Harlin ohjaa tuon Mannerheiminsa, voisi vaikkapa Klaus Härö tarttua tähän aiheeseen.

Veljeä ei jätetä

Normandian maihinnoususta tuli kesäkuun 6. päivä kuluneeksi 65 vuotta. Muistopäivän tienoilla julkaistiin suomennos brittihistorioitsija Anthony Beevorin tuoreesta operaatiota käsittelevästä teoksesta. Kirjoittaessani teoksesta arvostelua virittäydyin tunnelmaan katsomalla Steven Spielbergin elokuvan Pelastakaa sotamies Ryan vuodelta 1998.

Filmi kertoo operaatiosta, jossa Yhdysvaltain sodanjohto lähettää pelastuspartion Normandiaan hakemaan sotamies James Ryania, jonka kaikki kolme veljeä ovat vain vähän aiemmin kaatuneet. Kenraali George C. Marshall päätti, että neljäs veljistä oli haettava pois taisteluista elossa.

Elokuvan historiallisena esikuvana olivat Nilandin veljekset, joista Frederick lähetettiin kotiin Normandiasta kun uskottiin hänen kolmen veljensä saaneen surmansa. Myöhemmin kävi ilmi, että myös Edward Niland oli elossa sotavankileirillä Burmassa. Frederick kotiutettiin ns. ainoan eloonjääneen menettelytavan nojalla, jonka USA:n sotaministeriö oli lanseerannut, kun viisi Sullivanin veljestä oli saanut surmansa Guadalcanalin meritaistelussa 13.11.1942 japanilaistorpedon upotettua risteilijä USS Juneaun.

Toisessa maailmansodassa taisteli yhteensä 13 miljoonaa amerikkalaista, joista kaatui tai katosi yhteensä noin 400.000. Suomen armeijassa talvi-, jatko- ja Lapin sodissa palveli yhteensä 700.000 miestä, joista kaatui tai katosi yli 90.000. Yksittäisen sotilaan todennäköisyys kaatua oli tästä laskettuna 13 prosentin luokkaa. Mahdollisuus, että neljä suruviestiä olisi osunut samaan perheeseen, oli häviävän pieni, mutta ainakin kahdessa tapauksessa se toteutui.

Suomessa kaatuneista veljessarjoista tietoa on vähän. Kuuluisin tapaus on sepitteellinen eli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian Vilho, Eero ja Voitto Koskela. Yhdessä romaanin väkevimmistä kohtauksista Akseli ja Elina saapuvat asemalle katsomaan Voiton ruumista, kun heille selviää, että Koskeloita onkin kaksi. Kesän 1944 suurhyökkäyksessä kaatuu vielä Vilhokin.

Kysyin sota-arkiston tutkijapalvelusta, miten voisi selvittää, kuinka monta veljeskolmikkoa tai – nelikkoa sodissamme kaatui. Virkailijan mukaan tehtävä on lähes mahdoton, koska kaatuneiden tietoihin ei ole kirjattu heidän vanhempiaan. Esimerkiksi Virtasia kaatui 476 kappaletta, Niemisiä 448, Korhosia 411, Järvisiä 374 ja Koskeloitakin 126.

Salon Kruusilan kylässä, vanhan ykköstien varressa, kohoaa vanhan Topulin talon paikalla neljän siinä asuneen Lehtisen veljeksen, Martin, Vilhon, Kaukon ja Erkin, sekä heidän lankomiehensä Mauri Helkiön muistokivi. 25-vuotias Martti kaatui joulukuussa 1939 talvisodassa Summan lohkolla, JR 34:ssä palvelleet 28-vuotias Vilho, 25-vuotias Kauko ja 41-vuotias Mauri kolmen päivän sisällä jatkosodan hyökkäysvaiheessa Aunuksessa syyskuussa 1941, 21-vuotias Erkki puoltatoista kuukautta heidän jälkeensä Itä-Karjalassa. ”Ohikulkija: pysähdy ja ajattele”, kehottaa muistolaatta.

Nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvasta Rengosta, Kuittilan kylän Eskolankulmalta valtatie 10:n tuntumassa löytyy Viljo, Arvi, Olavi ja Niilo Niemisen muistokivi. Se seisoo heidän 1940-luvun lopulla palaneen kotitalonsa vanhan kivijalan ympäröimänä. JR 15:n 24-vuotias Viljo kaatui Tammisuolla neljä päivää ennen talvisodan päättymistä, 28-vuotias Arvi kaksi päivää myöhemmin samassa paikassa. 29-vuotiaan Olavin taival päättyi Syvärillä jatkosodan hyökkäysvaiheen lopulla lokakuussa 1941, 34-vuotiaan Niilon saman vuoden joulun alla puna-armeijan vastahyökkäyksessä Syvärin eteläpuolella Goran kylässä.

Suomessa viimeisen eloonjääneen menettelyä ei tunnettu, eikä Erkki Lehtisen tai Niilo Niemisen perään lähetetty pelastuspartiota. Kuultuaan viimeisenkin aseisiin kutsutun poikansa kuolemasta viisi tyttöä ja viisi poikaa kasvattanut, vuonna 1934 leskeksi jäänyt Miina Nieminen totesi: ”Nyt Jumala koettelee minua. Kaikki mitä tapahtuu, on otettava Jumalan kädestä.” Harva on kannettavakseen yhtä kauheaa taakkaa saanut.

Ei pelastettu sotamies Lehtistä

Joku saattoi huomata tämän päivän Hesarista arvosteluni Anthony Beevorin Normandian maihinnousua käsittelevän uuden kirjan suomennoksesta. Kirjan luettuani katsoin ties monennenko kerran Steven Spielbergin "Pelastakaa sotamies Ryan" -leffan, joka tunnetaan erityisesti Omaha Beachin tapahtumia kuvaavasta 24-minuuttisesta alkukohtauksestaan. Levylautaselle pistin tietysti Iron Maidenin uusimmalta levyltä löytyvän "The Longest Day" -biisin.

Sotamies Ryanin tarina, joka käsittääkseni oli lähtöisin käsikirjoittajan kynästä, ei tositapahtumista, toi mieleeni pysäyttävän muistokiven Turusta Helsinkiin vievän vanhan ykköstien varrelta, Kruusilan kylästä. Kuulin kiven tarinan jo kauan sitten, mutta vasta viime kesänä tulin pysähtyneeksi sitä erikseen katsomaan. Mukana oli myös kamera, jonka otoksen näette ohessa, klikatkaa, niin saatte tekstin näkymään kunnolla.

En tiedä, jättikö toinen maailmansota yhtään Lehtisen veljeksistä henkiin, toivottavasti edes yhden. Isolla ja armottomalla luudalla kohtalo joka tapauksessa pyyhki. Ei ollut vuosi 1941 Topulin talossa riemusotaa. Kiven kehotus on kohdallaan: "Ohikulkija, pysähdy ja ajattele". Ei lähetetty Erkki Lehtisen perään pelastuspartiota.

Voi äitiä ja isää, voi nuoria miehiä.

Sivustauhka Norjasta

On niitä Ruotsissa muitakin kovia Henrikkejä kuin New York Rangersin Lundqvist. Kouluruotsin pohjalta norjaa taitavat historiaväittelyn ystävät, käykääpä lukemassa Aftenpostenin tuore juttu vanhasta ystävästämme Henrik Arnstadista ja hänen syksyllä ilmestyvästä, historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan Skyldig till skuld.

Toimittaja Morten Fyhn nosti juttunsa ingressissä esiin seuraavat suomalaisittain puhuttelevat Arnstadin kirjan argumentit:

* Mannerheim on Pohjolan historian suurin sotarikollinen

* Suomella oli valinnanvaraa 1941, väite pakosta liittyä Saksan rinnalle on myytti

* Miksi demokratia vapaaehtoisesti liittoutui aggressiivisen, rasistisen ja totalitäärisen diktatuurin kanssa? Milloin Suomi käynnistää kansallisen itsetutkiskeluprosessin? Entäpä Suur-Suomi -ajatus, hirvittävät olosuhteet suomalaisilla keskitysleireillä, ja suomalaisten osuus juutalaisten joukkotuhoon?

Sisäpiirin tiedot kertovat, että niin kuin edelliselläkin kerralla, kun Tukholman-lähettiläs Pertti Torstila otti asiakseen ryhtyä oikomaan Arnstadia Suomen historian oppitunnilla, myös nyt virallinen Suomi aikoo reagoida. Huomisessa Aftenpostenissa keskustelua Suomen historiasta jatkaa ulkoministeriön edustaja. Havahduttuamme torjuntavoittomuisteluistamme näin ikävien väitteiden seurauksena jäämme mielenkiinnolla odottamaan keskustelun jatkoa.

Mm. Elina Sanan ja Arnstadin tapauksessa suomalaiset historioitsijat ovat vasta-argumentoineet, että kyllähän nämä asiat on tiedetty, tutkittu ja julkaistu jo ajat sitten. Sitä voisi joku ihmetellä, että jos kaikki kerran on niin tuttua, miksi a) väitteitä Suomen historiallisen osavastuiden selvittämisen keskeneräisyydestä jatkuvasti esitetään niin meillä kuin muuallakin, b) ministeriötasolta täytyy rientää tunnepitoisesti lyttäämään tällaisten väitteiden esittäjiä, ja c) ovatko akateeminen tutkimus ja ulospäin näkyvä ns. vallitseva historianäkemys jotenkin ristiriidassa keskenään.

Meikäläisen akateemisen tutkimuksen tietämyksen summaava englanninkielinen Suomen toisen maailmansodan historian yleisesitys taitaisi olla tarpeen, jos joku vain saisi hankituksi kirjoitus- ja kääntämistyöhön rahaa jostain. Mikäli lyötte pöytään kustannussopimuksen ja vuoden, puolitoista vanhaa A28-A30 -tasoista liksaa, voisin tietää vapaaehtoisen.

Venäläiset ja suomalaiset historiakäsitykset

(Oxford-Cambridge -soutuhaasteesta tietoa etsivät, kelatkaa alaspäin, nyt on poliittisen historian vuoro)

Hiljattain julkaistussa kirjassaan Lumedemokratia (WSOY 2009) "suomettumisen hämähäkkejä" metsästävät toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka eivät välttämättä ole teeseineen ihan niin metsässä, kun professori Juha Sihvola antoi HS:n arvostelussaan ymmärtää. Ylipäätään oli erikoista, että suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suurimpiin nimiin lukeutuva, Historiallisen Aikakauskirjankin päätoimittajana toiminut Sihvola katsoi tarpeelliseksi asettua niin tiukasti puolustelemaan 1970-luvun toimintaa ja ilmapiiriä. Hän syyttää Boxbergia ja Heikkaa amatöörimäisyydestä ja anakronismista, mutta katsoo itse voivansa muitta mutkitta julistaa, että kaikkien muiden kuin taistolaisten neuvostomyöntyväisyys oli pelkkää kansallisen edun sanelemaa teeskentelyä ja sellaisena suurta poliittista viisautta. Mistä vuonna 1957 syntynyt ja ihan muita asioita tutkinut Sihvola voi sen niin varmasti tietää? Miksei tätä ilmiselvää kansallista kipupistettä saisi lähestyä kriittisesti ja poleemisestikin?

Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama tuore kirja Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY 2009) ja sen julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetty paljon ennakkoon kohuttu mutta melkoiseksi epätapahtumaksi jäänyt "Nashi-nuorten mielenosoitus" ovat herättäneet Suomessa jälleen kerran keskustelua siitä, kuinka Venäjällä tarkastellaan Baltian maiden historiaa, erityisesti niiden neuvostomiehityksen aikaa.

Suomessa on kritisoitu erityisesti Venäjän virallisia tahoja neuvostomyyttien ylläpitämisestä. Kriitikot ovat osoittaneet, etteivät Kremlin vallanpitäjät ja heidän intellektuaalisessa talutusnuorassaan olevan venäläisten enemmistö ole tunnustanut sitä, että Baltian maat liitettiin 1940 pakolla osaksi Neuvostoliittoa, vaan päinvastoin väittää, että maat liittyivät osaksi kommunistista suurvaltaa vapaaehtoisesti. Samoin on venäläistulkintoja arvosteltu Stalinin ajan muidenkin rikosten kuten pakkokollektivisoinnin ja -teollistamisen sekä 1930-luvun puhdistusten, lakaisemisesta maton alle ja ylipäätään diktaattorin historiallisen kuvan kiillottamisesta. Venäläiset eivät ole myöskään suostuneet tunnustamaan, että puna-armeija kukisti väkivalloin demokraattisiin uudistuksiin tähdänneet Unkarin kansannousun vuonna 1956 ja Prahan kevään liikehdinnän 1968.

Kelataan kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Tämän päivän Hesarin yleisönosastolla on kirjalija-opettaja Arno Kotron hyvä tuokiokuva 1970-luvun lopun suomalaisesta historian kouluopetuksesta. Laajassa käytössä ollut Yläasteen historian oppikirja Historia ja me 8 (Weilin & Göös, 1977) mm. toteaa , että

"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon"

"Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti"

"Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa"

Lisäksi Matti Castrenin, Reino Riikosen ja Leo Suurosen laatima oppikirja kehuu itänaapurin elinoloja, vakaata talouskehitystä, Stalinin valtavaa positiivista merkitystä, samalla kun se USA:sta puhuttaessa alleviivaa eriarvoisuutta, köyhyyttä, rikollisuutta ja ihmisoikeusongelmia.

Tutkija-maratoonari Janne Holmén loi väitöskirjassaan vertailevan katsauksen pohjoismaissa Kylmän sodan kaudella käytössä olleisiin historian oppikirjoihin, ja havaitsi suomalaisesta 1960- ja 1970-lukujen oppimateriaalista mm. seuraavia painotuksia:

- talvisota vain "puhkesi"

- maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja

- Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia

- keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin

- Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään

- Prahan kevät johtui "vastavallankumouksen uhasta" ja Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta

- vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan

Koulun oppikirjat olivat käyneet läpi tarkan virallisen syynin sen varmistamiseksi, että ne olivat voimassaolevien pedagogisten, kulttuuristen ja poliittisten arvojen mukaisia. Näin voi katsoa, että edellämainitut käsitykset edustavat 1970-luvun Suomen virallista historiantulkintaa.

Historian Opiskelijain Liiton vuosikokous julkaisu 31.3.1973 julkilausuman "Oikean tiedon puolesta - YYA velvoite historian opetukselle ja tutkimukselle", jossa todettiin mm. seuraavaa:

...Yliopisto- ja korkeakoululaitokselle asettuu erittäin vaativa tehtävä suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyys- ja yhteistyösuhteiden vaalijana ja edelleenkehittäjänä. Sen tehtävänä on tuottaa tietoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, niiden luonteesta ja historiasta sekä niistä mittaamattomista mahdollisuuksista, joita yhteistyö Neuvostoliiton kanssa Suomelle tarjoaa kaikilla elämänaloilla. Ennenkaikkea sen tehtävänä on kasvattaa sivistyneistö, joka sekä tiedollisesti että asenteellisesti kykenee ymmärtämään Suomen ja Neuvostoliiton kansojen yhteiset perustavaa laatua olevat edut ja yhteistyön Suomelle tarjoamat valtavat kehitysmahdollisuudet...

...Suomen ja Neuvostoliiton hyvät ja luottamukselliset suhteet ja niiden edelleen kehittäminen voivat perustua vain sille, että Suomen puolelta myönnetään näiden suhteiden hoidossa tapahtuneet virheet ja laiminlyönnit ja otetaan oppia niistä...

...YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlavuonna on painokkaasti vaadittava, että yliopisto- ja korkeakoululaitos ottaa paikkansa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden lujittamisessa ja edelleen kehittämisessä. Historia-aineiden kohdalla ensimmäinen askel tällä tiellä on neuvostovastaisten oppikirjojen korvaaminen sellaisilla, jotka tarjoavat oikeaa tietoa Neuvostoliitosta...

Yritin kaivaa tietoa siitä, ketkä HOL:n hallituksessa vuonna 1973 istuivat, mutta netistä en löytänyt, joten lähetin asiasta tiedustelun järjestön nykyisille toimijoille. Jos joku lukijoista ehtii ensin, kommenttipalstalle vaan. Nimien tietäminen voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia.

Tämän ajattelutavan tulkinnallinen kulminaatiopiste oli ns. Pirkkalan moniste, Opetusministeriön, Kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen kokeilu, jota käytettiin Pirkkalan kunnan peruskoulun viidensillä luokilla eli 11-vuotiaiden oppilaiden historian opetuksessa lukuvuonna 1974-75. Jos tuuba maistuu, se löytyy myös netistä. Joku nuori tutkija voisi tehdä tästä kokeilusta kunnon selvityksen ja käydä vaikkapa haastattelemassa tuota monistetta koulussa päntänneitä, niin saataisiin tähän erikoiseen episodiin myös vähän kokemushistoriallista valaisua.

En väitä itse olleeni yläasteikäisenä 1980-luvulla yhteiskunnallis-poliittisesti erityisen valveutunut, mutta sen muistan, että tajusin (toki varmastikin ei-edistyksellisten aikuisten sopivalla avustuksella) jo varhaisteininä juttujen neuvostolan ihanuudesta olevan täyttä fuulaa. Vuosikymmen tarjosi Suomen Neuvostoliitto-suhteen absurdiudesta minulle parikin erikoista kokemusta, joiden myötä syntynyt vaikutelma osoittautui murrosvaiheessa 1989-1991 paikkansapitäväksi.

Mieleen on jäänyt myös kesä 1991, jolloin Turun Soutajilla oli riveissään kaksi virolaista vierastyöläistä, minua pari vuotta vanhemmat Tarmo ja Siim. Molemmat olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa Neuvostoliiton armeijassa, ja tarinat vähemmistökansallisuuksia edustavien oloista ja kokemuksista puna-armeijan riveissä olivat melkoisia. 1980-luvun loppuvuosina he olivat kuuluneet myös Neuvostoliiton juniorimaajoukkueeseen soudussa sekä edustaneet kertaalleen sirppiä ja vasaraa maailmanmestaruuskilpailuissa. Mielenkiintoisia varsinkin lääketieteellisessä mielessä olivat kertomukset myös tältä saralta. Elokuussa 1991 pääsin läheltä näkemään sen riemun, jota tieto Viron itsenäistymisen palautumisesta nuorissa miehissä sai aikaan, sekä sen lopulta tilapäiseksi osoittautuneen kauhun, jonka kommunistijuntan epäonnistunut vallankaappausyritys heissä herätti.

Jos 1980-luvun kansainvälisestä politiikasta minulle jotain jäi mieleen, oli se ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto todellakaan rokannut. On muuten mielenkiintoista panna merkille, kuinka paljon nuo 1970-luvun opiskelijajärjestöjen julkilausumat retoriikaltaan muistuttavat opetusministeriön ja yliopistojen nykyisiä strategialausumia. Tässä olisi selvä diskurssianalyysin paikka. Substantiivit ovat tietysti muuttuneet, mutta verbit, adjektiivit, kieltä raiskaava tyylitajuttomuus ja banaali paatos ovat samoja. En ole asiaa tutkinut, mutta petu-metodilla väitän, että tiettyä overlappia saattaa löytyä myös laatijoiden nimilistoista.

Onko suomettuminen todella niin selkeästi rajautuva ja jo niin läpikotaisesti tunnettu juttu kuin professori Sihvola kirja-arvostelussaan esitti? Ja millaista keskustelua on se, kun Sihvola kertoo pohtineensa, että oliko hänen suomettumisen motiiveja koskevia ajatuksiaan kritisoineen Boxbergin motiivina "laiskuus, epärehellisyys vai niiden yhdistelmä"? Millaista viestiä tiede-eliitin edustaja tulee tässä antaneeksi esimerkiksi 1970-lukua avoimin mielin lähestymään pyrkivälle tutkijalle?

Minä saan kysyä. Minä jouduin lukemaan ne koulukirjat.

On rasvalle alttiina syntymämaa

Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista muutamalla linkillä lisättynä. Jos Hjalmar Procopésta aikanaan sanottiin, että hän on Euroopan komein/kaunein ulkoministeri, taitaa nykyinen ottaa maanosan kärkipaikan ainakin rasvaprosentin ja hapenottokyvyn suhteen.

______________

Turun Sanomat 4.2.2009
MARKKU JOKISIPILÄ

SA-int XXXL

Puolustusvoimien tuleva komentaja Juhani Puheloinen nimesi läskin yhdeksi maamme keskeisistä uhkakuvista. Asevelvollisarmeijan johtajan sietää asiasta ollakin huolissaan. Ikäluokat pienenevät, ja samaan aikaan epäterveellinen ruoka, ylipaino ja liikkumattomuus näivettävät niitäkin, jotka vielä rivissä seisovat. Varusmiesten Cooperin testin keskiarvot ovat romahtaneet, ja synkimmissä rykmenteissä jo joka viides aloittanut keskeyttää palveluksensa.

”Ei olisi tämän päivän nuorista miehistä ollut puna-armeijan pysäyttäjiksi talvi- ja jatkosodissa”, -tyylistä nykymenon kauhistelua on harrastettu jo vuosikymmeniä. Terveys- ja elintasoargumenteilla tällaista näkemystä on kuitenkin turha perustella. Toisen maailmansodan suomalaisjermut olivat nykyveljiinsä verrattuna kyllä läskistä vapaita, mutta myös varsin kitukasvuista, heikosti ravittua ja sairasta porukkaa.

Sotaikäluokista neljäsosa oli raakattu heikon ruumiillisen kuntonsa vuoksi vahvuudesta jo kutsunnoissa. Rintamalle lähetettyjen keskimääräinen pituus oli 173 senttiä, paino 68 kiloa ja kengännumero 40. Keuhkotautia, tuberkuloosia ja muuta kroonista vaivaa oli sekä edessä että takana, ja elinajanodote pyöri 50 vuoden tuntumassa.

Sen, minkä nykyiset lähes 10 senttiä pidemmät, 10 kiloa painavammat ja 20 vuotta pidempään elävät Härmän urhot juoksuvauhdissa häviävät, he kyllä penkkipunnerrustuloksissa ja yleisessä terveydentilassa voittavat. Se, mihin tästä jengistä tositilanteessa olisi, on kuitenkin niin monimutkainen kysymys, ettei siihen pururadalta tai punttisalilta vastausta löydy.

2000-luvun suomalainen ei tarvitse fyysistä suorituskykyä juuri mihinkään. Siisteissä sisätöissä ei tule hiki eikä nouse pulssi, matkat taittuvat autolla ja ruuan saa kaupasta. Kun agraari-Suomessa miestä punnittiin kynnettyjen sarkojen ja kaadettujen mottien mukaan, ei mainetta ja statusta enää nykyisin hauiksilla rakenneta.

Hikoilu on siirtynyt työelämästä identiteetin rakentamisen maailmaan. Kuntoilu on tapa muokata itseään ja ilmaista yksilöllisyyttään, urheilusta taas on massojen harrastuksen sijaan tullut niiden viihdettä. Jos nuoret miehet liikuntaa harrastavatkin, he tekevät sen parantaakseen asemiaan pariutumismarkkinoilla, eivät maanpuolustuksen tai vireiden eläkevuosien takia. Yhä enemmän on myös niitä, jotka eivät näe fyysisessä ponnistelussa mitään mieltä.

Laajakuvatelevisioiden, kotiteatterien, tietokonepelien, internetin, yksilöllisen persoonanrakentelun ja lukemattomien alakulttuurien postmodernilla aikakaudella kansallisen kuntoprojektin tulevaisuudennäkymät ovat heikot. Lahden doping-skandaali 2001 murskasi viimeisetkin illuusiot urheilun kansallisidealistisesta siunauksellisuudesta, eikä yhtenäiskulttuurin hiihtotaitoiseen impivaaraan enää ole paluuta.

Puheloinen on oikeassa siinä, että kysymys on vahvasti turvallisuuspoliittinen. Suurin osa Euroopan maista on jo heittänyt pyyhkeen kehään ja luopunut yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä hitaammin pizzan, hampurilaisten ja uppopaistettujen ranskalaisten turvottamat suomalaisvarusmiehet Cooperin testissään taivaltavat, sitä kovempaa kyytiä lähestyy valtakunnan ykkösmaratoonari (rasvaprosentti 8.7, mitattu 30.1.) omaa ulkopoliittista maaliaan.

Jonkin verran militarististen uhkaskenaarioiden puhuttelevuutta syö sodankäynnin luonteessa tapahtunut muutos. Vaikka 12 minuutin juoksussa etulinjaan tarkastuskäynnille saapunut komentaja (2990 m, juostu ”joitakin aikoja sitten”) voittaisi alaisiaan kilometrinkin, supistaa vihollisen satelliittiohjattu täsmäpommi eron olemattomaksi.

Kyllä silti pasifistinkin on syytä olla varusmiehistä huolissaan, sillä tällä menolla kunto ei pian riitä edes rauhanmarssille.

Paasitornin Nostradamus haastaa Siilinjärven marsalkan

Tulevaisuuden historiantutkijoiden ja Raamatun hermeneutikkojen taivaalta on parina viime päivänä satanut mannaa, siitä on kotimainen poliittinen keskustelu pitänyt huolen. Ensin valtiovarainministeri Jyrki Katainen vertasi käsillä olevaa taloudellista taantumaa talvisotaan, sitten emerituspääministeri Paavo Lipponen oikoi Jyrkiä Ylen Ykkösaamussa todeten, että pikemminkin kysymys on Harmageddonista, viimeisestä suuresta taistelusta pahan voimia vastaan.

Tilanteen vakavuus on siten varmasti kuulijakunnalle käynyt selväksi. Historiantutkimuksessa historian poliittinen käyttö on nykypäivänä oma elinvoimainen tutkimusalansa, jolle tällaiset ulostulot ovat varsinaisia kultamunia. Toisaalta osa historioitsijoista suhtautuu historian poliittiseen ryöstöviljelyyn samalla tavalla kuin Jeesus temppeliä markkinapaikkanaan pitäneisiin kauppiaisiin ja rahanvaihtajiin: he haluavat kaataa heidän pöytänsä ja ajaa heidät ruoska kädessä pois paikasta, jonka he toiminnallaan häpäisevät. Itse edustan ensimmäistä koulukuntaa ja katson, että historiaan nojautuvat lopun aikojen vertauskuvat ovat poliittisen retoriikan kuningaslaji, jossa sekä onnistumiset että epäonnistumiset nousevat aivan omiin sfääreihinsä.

Siinä missä opposition edustajille taloustaantuma edustaa apokalyptista uhkakuvaa, haluaa valtion rahakirstun päällä istuva kokoomus hillitä paniikkitunnelmia ja välttää ylilyöntejä kriisin torjumisessa. Ihan pientä vasaraa eivät kokoomuslaisetkaan kuitenkaan tyytyneet poliittisten metaforien työkalupakistaan kaivamaan. Talvisodalla ratsastaessaan Katainen antaa ymmärtää, että olemme saapuneet samanalaisen kansakunnan eksistentiaalisen hetken äärelle kuin talvella 1939-1940.

Haaste on valtava, mutta Kataisen mukaan historia näyttää tien onnelliseen tulevaisuuteen: "Yksituumaisina ja yhteistyöllä me suomalaiset olemme ennenkin vaikeissa paikoissa pärjänneet". Nyt ei ole aika harjoittaa "pikkunäppärää oppositiopolitiikkaa", "veneenkeikuttamista" tai "tahallisen sekaannuksen aiheuttamista kotirintamalla". Nyt on kaikkien oltava "yhteisissä torjuntatalkoissa" ja otettava paikkansa "yhdessä rintamassa torjumassa ulkopuolista uhkaa".

Historiantulkinnallisesta jämeryydestään huolimatta Katainen jätti käyttämättä monia sellaisia rinnastuksia, jotka olisivat tuoneet hänen viestiinsä mukavasti lisää isänmaallista potkua. Hän kyllä puhuu "kansainvälisestä finanssimarkkinoiden sairaudesta", mutta olisi voinut ihan suoraankin todeta, keitä tällä kertaa olivat ne tahot, jotka allekirjoittivat koko sotkun käynnistäneen Molotovin-Ribbentropin sopimuksen. Millaisia etupiirijakoja ulkopuoliset uhkaajat ovat tällä kertaa salaisessa lisäpöytäkirjassaan hahmotelleet?

Ampuiko Mainilan laukaukset kriisitunnelmilla tietoisesti pelaillut kotimainen oppositio vai media, vai tulivatko nekin rajojen ulkopuolelta? Uuden vuosituhannen O.W. Kuusisen viittaa olisi kätevästi voinut sovitella tuotantoaan ulkomaille siirtäneiden suomalaisyritysten hartioille, mutta ymmärrettävästi kokoomuspomo katsoi poliittisesti viisaaksi olla menemättä ihan niin pitkälle.

Katainen ilmoitti tavoitteeksi torjuntavoiton saavuttamisen, mutta millaisia Suomussalmia, Raatteen teitä ja Taipaleenjokia se tällä kertaa edellyttää? Millaiset ovat 2000-luvun talouden talvisodan Molotovin cocktailit ja mottitaktiikka? Kannaksen lumisissa metsissä vihollisen numeerista ja materiaalista ylivoimaa kavennettiin mm. suksien, ahkioiden, telttojen ja kamiinoiden avulla; millaisia tällä kertaa ovat ne kansalliset innovaatiot, joiden avulla ulkoisten uhkien vyöry pysäytetään?

Halusiko Katainen talvisotaan vetoamalla varoittaa myös tulossa olevista suuren mittaluokan menetyksistä ja negatiivista asioista? Ovatko työttömät ja syrjäytyneet tämän talvisodan sosiaalisia evakkoja? Millaisen Viipurin ja Karjalan menettämiseen nyt on syytä alkaa valmistautua? Varautuiko valtiovarainministeri rivien välissä myös epäonnistumiseen, tarvittinhan talvisodan torjuntavoittoon ihme?

Ajat ovat kovat, kun Lipposen kaltainen ruudinkatkuisen patriotismin ja sosialistisen älykköyden yhteensulautuma avoimesti hylkää kansallisen historian selitysvoiman ja turvautuu raamatullisiin vertauskuviin. Retorinen alku on mahtipontinen, mutta väkisinkin nousee mieleen tarkentavia lisäkysymyksiä. Johanneksen Ilmestyskirjassa Harmageddon mainitaan vain kertaalleen, mutta muuten lopun ajoista esitetään laajoja kuvauksia.

Mitä Lipponen siis halusi tarkalleen ottaen meille viestittää Ilmestyskirja-viittauksellaan? Väkisinkin tulee mieleen ajatus, että Nord Streamin konsulttimme ja teollisuuden etujen vannoutunut puolustajamme haluaa rivien välissä antaa meille vahvan signaalin siitä, että tilanteen kaikinpuolinen vakavuus on saanut hänet arvioimaan poliittista ja taloudellista ajatteluaan radikaalilla tavalla uudelleen.

Kuka Lipposen ajattelussa on se suurten vesien äärellä asuva suuri portto, jonka kanssa maailman kuninkaat ovat irstailleet ja jonka iljettävästä viinistä maan asukkaat ovat juopuneet (Ilm. 17/1-2)? Raamatun lähempi tutkiminen tuo lähelle johtopäätöksen, että Lipponen tarkoittaa globaalia liberaalikapitalismia: "...hänen yllään kimalsivat kulta, jalokivet ja helmet", "kaikki maailman kauppamiehet ovat rikastuneet hänen vauraudestaan ja ylellisestä elämästään", "hän on mainetta ja rikkautta ahnehtinut", "maailman kauppamiehet itkevät ja surevat häntä, sillä enää ei kukaan osta heidän tavaroitaan", "sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan".

Entä sitten "Peto, jonka näit, on ollut, mutta nyt sitä ei ole"? Halusiko Lipponen meidän tässä kohtaa ajattelevan liberaalikapitalismin johtavan valtion USA:n rahoituslaitosten sosialisointeja ja tukipaketteja ontuvalle teollisuudelle? Kuten Lipponenkin totesi, "tässä tarvitaan ymmärrystä ja viisautta", sillä peto "tulee vielä nousemaan syvyydestä".

"Siihen maljaan, johon hän on toisille juomansa sekoittanut, sekoittakaa häntä itseään varten kahta katkerampi juoma" - mitä ilmeisimmin Lipponen tarkoittaa kapitalismin ylilyöntien runteleman talouden tukemista mittavilla elvytyspaketeilla. Suuri ja mahtava Babylon ("suuri kaupunki, jonka vauraudesta rikastuivat kaikki merenkulkijat"), joka nyt tuhotaan, on ylikansallisten suuryritysten riistotalouden globaali imperiumi.

Kuka on se valkoinen ratsastaja, jonka silmät ovat kuin tulen liekit ja joka Harmageddonissa johtaa taivaalliset sotajoukot taisteluun pahan voimia vastaan? Tässä kohtaa Lipposen täsmällistä käsitystä ei ole helppo hahmottaa, mutta ilmiselvästi keynesiläisestä talouspolitiikasta on taottu se rautainen sauva, jolla ratsastaja kansoja paimentaa. Raamatun mukaan hänen "pukunaan on vereen kastettu viitta", ehkäpä Lipponen näin haluaa antaa piiloviestin myös pelastajan poliittisesta väristä.

Joka tapauksessa on hieno asia, että ykkösrivin yhteiskunnalliset älykkömme pitävät huolen siitä, ettei poliittinen retoriikkamme pääse vaipumaan brezhenviläisen pysähtyneisyyden tilaan. Suomalaiset poliitikot, kaivakaa joukolla esiin historiankirjanne ja Raamattunne ja marssikaa eteenpäin Jyrki "Mannerheim" Kataisen ja Paavo "Nostradamus" Lipposen viitoittamalla tiellä!