Sunnuntaiaamuna 2.8.1992 Lago de Banolasilla 12 soutajaa ja kuusi perämiestä asettui lähtöviivalle taistelemaan viimeisiksi jääneistä perämiehellisen kaksikon olympiamitaleista. Vuoden 1996 Atlantan olympialaisiin mennessä miesten perämiehetön kaksikko ja nelonen sekä naisten perämiehetön nelonen saivat tehdä tilaa kolmelle uutena mukaan tulleelle kevyen luokan lähdölle.
Line-up oli kova. Ehdottomina ennakkosuosikkeina matkaan lähtivät radan neljä napolilaiset Abbagnalen veljekset Giuseppe ja Carmine perämiehenään Giuseppe di Capua. Italialaisilla "due con" oli kulkenut viimeiset kymmenen vuotta siihen malliin, että heistä oli tullut lähes koko veneluokan synonyymejä. Haussa oli kolmas perättäinen olympiakulta MM-kisoissa voitettujen seitsemän mestaruuden, kahden hopean ja yhden pronssin kruunuksi. He olivat olleet arvokisoissa mitaleilla 11 vuotta yhteen menoon. Voitolla Barcelonassa 30-vuotias Carmine, 33-vuotias Giuseppe ja 34-vuotias Giuseppe di C. olisivat päässeet Vjatseslav Ivanovin ja Pertti Karppisen kanssa kolme peräkkäistä olympiavoittoa samassa veneluokassa ottaneiden kerhoon. Joukkueveneissä kukaan ei ollut tässä tempussa aiemmin onnistunut.
Soutupiireissä perämiehellisestä kaksikosta oli totuttu puhumaan todella isojen miesten veneluokkana. Se oli kaikista raskain vene soutaa, koska kolmea ihmistä liikuttaa vain kaksi airoa. 2000 metrin matkan taittamiseen meni sillä noin 10 sekuntia kauemmin kuin yksiköllä. Abbagnalet eivät kuitenkaan olleet samanlaisia korstoja kuin veneluokan arvokisafinaaleissa yleensä nähdyt soutajat. Tahtiairoa soutanut Giuseppe oli 187-senttinen ja 97-kiloinen, Carminella pituutta oli vain 182 senttiä ja painoa 90 kiloa.
Muilta radoilta korstoja sitten kyllä löytyi. Kovimpana haastajana matkaan lähti radalta kolme eli heti Abbagnalejen vasemmalta puolelta toinen veljespari, vain yhden kesän tässä veneluokassa yhdessä soutaneet Greg (196/100) ja Jonny Searle (198/95) perässään Garry Herbert. Searlet olivat päinvastaisessa päässä soutu-uraansa kuin Abbagnalet; Jonny oli 23-vuotias, Greg vasta kahdenkymmenen. Italialaisiin verrattuna meriitit olivat kevyet. Kummatkin olivat soutaneet vuoden 1991 Wienin MM-kisoissa pronssia ottaneessa brittien kahdeksikossa, ja Jonny oli lisäksi voittanut Oxford-Cambridge-kilpailun kolme kertaa vuosina 1988, 1989 ja 1990. Nuoret britit olivat nousseet mitalisuosikiksi voittamalla kuukautta aiemmin legendaarisen Luzernin regatan, jossa huonon kisan soutaneet Abbagnalet jäivät peräti kuudensiksi.
Radalta kaksi brittien vasemmalta puolelta eli lähempää kameraa starttasivat Romanian urakoitsijat Neculai Taga (192/94)ja Dimitrie Popescu (197/100) perämiehenään Dumitru Raducanu. Päivää aiemmin Taga ja Popescu olivat jo voittaneet olympiakultaa perämiehellisessä nelosessa. 31-vuotias Popescu oli aiemmalla urallaan voittanut kaksi olympiahopeaa ja yhden pronssin sekä yhden maailmanmestaruuden, 25-vuotiaalle Tagalle lauantain kulta oli ollut ensimmäinen arvokisamitali.
Radalla viisi italialaisten oikealla puolella olivat Saksan Michael Peter ja Thomas Woddow perässään Peter Thiede. Ensimmäisessä yhdistyneen Saksan olympiajoukkueessa soutaneet herrat olivat kivikovan itäsaksalaisen järjestelmän tuotteita, ja olivat molemmat ottamassa DDR:n viimeiseksi jäänyttä soudun arvokisamitalia, vuoden 1990 Tasmanian MM-kisojen kahdeksikkopronssia. Woddow oli lisäksi kaksinkertainen juniorien maailmanmestari vuosilta 1986 ja 1987. Ennakkolaskelmissa kisan statistin roolit lankesivat radan kuusi Kuuballe (Ismael Carbonell Same, Arnaldo Rodriguez Silva, cox Roberto Ojeda Gonzales) ja radan yksi Ranskalle (Patrick Berthou, Laurent Lacasa, cox Emmanuel Bunoz).
Startin tapahduttua lähes peilityyneen keliin soudettu kisa lähti liikkeelle täysin ennakkokäsikirjoituksen mukaan. Ranskalaiset alkavat pudota kyydistä jo ensimmäisellä 250 metrillä ja kohta eroja syntyy muidenkin välillä. Ensimmäisen 500 metrin jälkeen Italia johtaa, Romania on runsaan puolen veneenmitan päässä toisena, sitten metri vettä välissä ja yhtenä ryppäänä Saksa, britit ja Kuuba, viimeisenä Ranska puolestaan puolen veneenmitan päässä näistä. Italialaisten 500 metrin väliaika on 1:39.93, britit ovat 2.5 sekunnin päässä.
Toisella 500 metrillä tahti yleensä laskee jonkin verran, kun siirrytään matkavauhtivaiheeseen. Abbagnalet kuitenkin jatkavat koko porukan korkeimmalla tahdilla, ja kun vetoliukumaa löytyy, ero kasvaa entisestään. 750 metrin jälkeen heillä on jo puolitoista veneenmittaa etumatkaa romanialaisiin ja kaksi veneenmittaa britteihin, saksalaisiin ja kuubalaisiin. Ero jatkaa kasvuaan, ja alkaa näyttää siltä, että Abbagnalet ratkaisevat kisan voitokseen jo tässä vaiheessa.
Kun Abbagnalet tulevat puoliväliin, vain Romania ehtii heidän kanssaan samaan väliaikakuvaan, 3.91 sekuntia myöhemmin. Britit tulevat kolmansina, mutta eroa kärkeen on 4.8 sekuntia (kisan televisioinnessa näkyvä 4.42 ei pidä paikkaansa). Briteistä parin metrin päässä tulevat saksalaiset, kuubalaiset puolestaan heistä puolen veneenmitan päässä.
Searle Brothersin valmentaja Steve Gunn totesi ennen kisaa brittien kahdeksikossa soutaneelle Martin Crossille, että puolimatkassa ero voi olla enimmillään viisi sekuntia ja voitto olisi vielä mahdollinen. Kokenut Cross piti tätä epärealistisena; jos kivikovat ja kokeneet Abbagnalet pääsisivät näin kauas karkuun, eivät he taatusti enää antaisi kenenkään ottaa itseään kiinni. Samaa mieltä olivat myös BBC:n selostajat. Maali- ja varikkoalueella olevat italialaiset alkavat pikku hiljaa valmistautua juhlimaan historiallista kolmatta perättäistä olympiakultaa.
Noin 1100 metrin kohdassaa ero lakkaa kasvamasta, mutta näin usein tapahtuu yhden venekunnan ollessa selkeässä johtoasemassa. Kun eroa on riittävästi, johtava venekunta keskittyy vain pitämään eron samana ja soudun teknisesti mahdollisimman hyvänä. Mitään isompaa tonnin "big pushia" eivät näytä pystyvän tekemään sen paremmin jo melkoisen tuskaisilta näyttävät britit kuin jo ennen puoliväliä irvistelleet romanialaisetkaan. 1250 metrin kohdalla asetelmat eivät ole muuttuneet tonnilta mitenkään.
Sitten, 1500 metrin poijua lähestyttäessä, ero alkaa aavistuksenomaisesti kaveta. Romania hivuttautuu lähemmäs italialaisia ja britit seuraavat. Italialaisten soutu näyttää edelleen aivan yhtä hyvältä ja tahti on korkealla, mutta vetoliukuma alkaa lyhetä. Köyryselkäisellä tyylillä vetävien Abbagnalejen homma näyttää raatamiselta, mutta niin se on aina näyttänyt. Nyt ilmassa on kuitenkin jotain muutakin; tahtiairo Giuseppe alkaa vilkuilla sivuilleen ja huomaa eron kapenevan. Hän laskee mielessään jäljellä olevaa matkaa ja tajuaa viimeisestä 500 metristä tulevan todella pitkän. Keulapäässä venettä Giuseppe di Capua huutaa euforisessa tilassa sen minkä keuhkoista lähtee; hän ei pysty näkemään tilanteen kehittymistä takanaan ja uskoo jo olevansa kahden minuutin kuluttua kolminkertainen olympiavoittaja.
Tullaan 1500 metriin ja edelleen italaisilla on vettä välissä muihin. Romanialaiset tulevat 4.2 sekunnin päässä, britit 4.4 sekunnin. Saksalaiset ja kuubalaiset alkavat olla mitalitaistosta ulkona. Yleisö rannalla ja televisioiden ääressä on edelleen varma siitä, että kisa päättyy italialaisjuhliin. Kansainvälisen huipputason soudusta puhuttaessa 4.2 sekunnin johtoaseman menettäminen viimeisellä 500 metrillä on äärimmäisen harvinaista, sitä tapahtuu ehkä yhdessä kisasta sadassa.
1500 metrin poijun jälkeen Greg Searle vilkaisee oikealle puolelleen ja toteaa saksalaisten jäävän. Keulassa Jonny puolestaan katsoo vasemmalle ja huomaa olevansa Romanian tahtiairon Neculai Tagan kanssa aivan tasoissa. Jonny tajuaa hopeamitalien olevan otettavissa ja komentaa Gregiä nostamaan tahtia. Pikkuveli tekee työtä käskettyä ja lyö tiskiin todellisen "Hampton pushin", samalla kertaa lisää sekä tahtia että voimaa. Nosto vie britit romanialaisten ohi. Radan ulkopuolella kohti lähtöpaikkaa matkaansa tekevät Romanian ja brittien kahdeksikot ovat pysähtyneet seuraamaan loppukiritaistelua ja kannustavat omiaan vimmatusti. Kummassakaan kasissa ei uskota siihen, että kultamitali olisi enää tukevassa johdossa olevilta italaisilta riistettävissä, vaikka heidän soutunsa jo tuskaiselta näyttääkin.
1750 metrin kohdalla, kun matkaa maaliin on 250 metriä ja noin 50 sekuntia, Abbagnaleilla on edelleen yli veneenmitan johto. Romania ei pystynyt vastaamaan brittien nostoon, ja eroa heidän välillään alkaa olla puoli veneenmittaa. Epävirallinen ajanotto näyttää italialaisille 2.5 sekunnin eroa suhteessa Isoon-Britanniaan. Olympialaisten historiassa tuskin koskaan on näin pitkän takamatkan jälkeen enää viimeisellä 250 metrillä noustu ohitse.
Greg Searle lyö 1750 metrin kohdalla viimeisen vaihteen silmään. Vaikka ero Italiaan kapeneekin, näyttää siltä, että Giuseppe Abbagnale pystyy vastaamaan. Lopulta britit pystyvät työntymään saman veneenmitan sisään, mutta matkaa maaliin on enää 140 metriä. Brittien on pakko jatkaa nostoaan siksikin, että myös Taga ja Popescu kehittävät uskomattoman loppukirin ja roikkuvat puolen veneenmitan päässä. Jonny Searle vilkaisee oikealle, näkee italialaisten veneen perän ja komentaa viimeisen, ylimääräisen noston. Vaikka nosto on jatkunut jo 350 metrin matkan, Greg Searle kaivaa jostain vielä pykälän lisää. Italialaiset, britit ja romanialaiset vetävät neljänkympin kieppeillä olevia tahtilukemia, britit kaikkein tiheimmällä frekvenssillä.
Kun matkaa maaliin on alle sata metriä, Abbagnalet alkavat katketa. Searlet tajuavat saavansa italialaisia jokaisella vedolla metrin verran kiinni ja pääsevät todelliseen hurmostilaan. Abbagnalet eivät varsinaisesti romahda sen paremmin vauhdillisesti kuin teknisestikään, mutta brittien viimeisen 100 metrin lento on heille liikaa. Kun maalilinja koittaa, sen ylittävät ensimmäisenä britit ajassa 6:49.83. Italialaisten kello pysähtyy aikaan 6:50.98, eli lopulta eroa on jopa selvästi. Romaniakaan ei ole kaukana: pronssimitaliaika on 6:51.58.
Väliaikavertailu kertoo, että Searlet vetivät viimeisen 500 metriä yli viisi sekuntia italaisia nopeammin. Vieläkin hurjemman tästä tempusta tekee se, että suurin osa erosta kurottiin umpeen viimeisen 250 metrin matkalla. 1750 metristä maaliin britit olivat peräti 3.7 sekuntia italialaisia nopeampia. Tällaiset vauhtierot kilpailun viimeisellä 200 metrillä ovat mahdollisia vain perämiehettömän kaksikon ja yksikön kaltaisissa hitaissa veneissä. Nopeimmillaan alle 6:20:n tulevassa perämiehettömässä kaksikossa vain toisen soutajan totaalinen katkeaminen voi antaa tällaisen lähes neljän sekunnin tasoituksen, eikä sellaisia arvokisafinaaleissa tapahdu juuri koskaan. Pariairokaksikossa yhden hyytyessä toinen soutaja pystyy paikkaamaan ja pitämään vauhdin kohtuullisen kovana vielä jonkin aikaa.
Greg ja Jonny Searlen loppukiri lienee huimin, mitä olympialaisissa koskaan nähty. Los Angelesissa 1984 Pertti Karppinen ohitti Peter-Michael Kolben vasta noin sata metriä ennen maalia, mutta ero viimeisen 500 metrin alkaessa oli puolen veneenmitan luokkaa. Abbagnaleille olisi tietysti tuon kolmannen kullan suonut, varsinkin kun kerrotaan, että he viimeisinä vuosina olivat ajoittain niin kyllästyneitä toistensa seuraan, että keskustelivat pelkästään perämiehen välityksellä. Pakko on kuitenkin todeta, että Searle Brothersin loppukiri kaikessa eeppisyydessään oli sitä luokkaa, että kyllä se vähintään olympiakullalla oli palkittava.
Jos ette usko, käykää katsomassa YouTubesta. Itselläni toimii aina esimerkiksi ennen 4 x 1000 metrin ergovetoja (ainakin ensimmäisessä...).
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erikoisuudet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste erikoisuudet. Näytä kaikki tekstit
perjantaina, marraskuuta 04, 2011
tiistaina, syyskuuta 06, 2011
Sirppi, vasara ja fascistien kuulat
Kirjoitin taannoin valokuvien kera Turun Paattisten hautausmaalta löytyvästä erikoisesta hautakivestä. Viime kesänä Turun Sanomatkin kirjoitteli asiasta, ja kesällä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä päätti ottaa kiven hoitaakseen kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä. Sunnuntaina 4.9. järjestettiin seremonia, jossa kivi julistettiin sovinnon kiveksi. Pidin tilaisuudessa alla olevan esitelmän.
Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla
Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.
Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.
Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.
Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.
Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.
Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.
Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.
Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.
Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.
Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.
Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.
Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.
Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.
Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.
Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:
”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”
”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”
”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”
Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.
Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.
Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.
Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.
Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.
Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.
Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.
Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.
Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.
Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.
Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.
Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.
Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.
Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.
SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.
Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.
Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.
Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.
Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.
Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.
Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:
"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.
Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.
Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.
Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”
Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.
Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.
Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:
” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.
Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”
Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.
Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.
Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.
Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.
Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?
Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.
Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.
Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.
Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.
Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.
Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla
Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.
Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.
Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.
Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.
Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.
Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.
Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.
Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.
Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.
Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.
Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.
Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.
Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.
Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.
Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:
”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”
”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”
”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”
Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.
Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.
Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.
Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.
Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.
Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.
Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.
Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.
Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.
Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.
Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.
Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.
Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.
Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.
SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.
Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.
Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.
Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.
Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.
Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.
Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:
"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.
Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.
Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.
Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”
Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.
Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.
Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:
” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.
Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”
Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.
Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.
Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.
Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.
Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?
Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.
Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.
Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.
Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.
Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.
perjantaina, marraskuuta 12, 2010
Älykkäät natsit
Kotimaan uutisvirrassa näyttää päivän historia-aiheeksi nousseen Turun Sanomien toimittaja Tuomas Rimpiläisen eilen laatima uutinen Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyjen Saksan johtajien älykkyystesteistä, joiden mukaan huomattava osa heistä oli huippuälykkäitä. Erikoisilla, kenties vähän sensaatioltakin haiskahtavilla historiauutisilla on kysyntää, varsinkin jos aiheena on natsi-Saksa. Juttu perustuu artikkeliini tuoreessa Salaiset Kansiot -kokoomateoksessa, johon pääosin historiantutkijoisa koostunut kirjoittajajoukko keräsi vähemmän tunnettuja ja erikoisempia tarinoita sotavuosilta.Minulta on kyselty noista testeistä kertovat kirjallisuuden perään, joten laitan listan tähän.
Gustave M. Gilbert: "Nuremberg Diary". New York 1947. - Amerikkalaispsykologin päiväkohtaisia merkintöjä keskusteluistaan syytettyjen kanssa.
Gustave M. Gilbert: "The Psychology of Dictatorship". New York 1950. - Nürnbergissä tehtyjen havaintojen perusteella tehty laajempi analyysi diktatuurihallinnon psykologisista tuntomerkeistä ja edellytyksistä.
Gustave M. Giblert: "Hermann Goering: Amiable Psychopath". Journal of Abnormal and Social Psychology, 43, 211-229. - Psykologinen katsaus Hermann Göringiin, jonka kanssa Gilbert vietti syytetyistä eniten aikaa.
Douglas M. Kelley: "22 Cells in Nuremberg". New York 1947. - Koko vankeusajan syytettyjen kanssa tiiviissä tekemisissä olleen amerikkalaispsykiatrin pohdintaa natsismista sosiokulttuurisena sairautena sekä 22 "tämän viruksen puhtaimmasta kasvualustasta.
Florence R. Miale - Michael Selzer: "The Nuremberg Mind - The Psychology of the Nazi Leaders". New York 1970. - Gilbertin ja Kelleyn kirjoihin, muistiinpanoihin ja tutkimusartikkeleihin sekä sodanjälkeiseen psykologiseen tutkimustietoon perustuva esitys Nürnbergin kallonkutistamisesta.
Markku Jokisipilä: "Kansanmurhaajan pään sisällä. Amerikkalaisten psykologiset arviot Nürnbergissä syytetyistä natsijohtajista". Poliittisen historian vuosikirja Ajankohta, Saarijärvi 2001, 271-290. - pahamaineisen turkulaistutkijan katsaus amerikkalaisten koko testipatteristoon, ml. Wechsler-Bellevue -älykkyystesti ja Rohrschachin mustetahratesti.
Näillä pääsee alkuun.
maanantaina, helmikuuta 08, 2010
Neljä klikkausta Mannerheimiin
Wikipediaa paljon käyttävät ovat varmaan törmänneet englanninkieliseen "peliin", jossa tarkoituksena on edetä maksimissaan viidellä klikkauksella mistä tahansa artikkelista(eli otetaan vasemmalta sivupalkista alkuun "Random article") Adolf Hitleriin. Oman kokemukseni pohjalta homma toimii englanninkielisessä Wikipediassa pomminvarmasti.
Pari esimerkkiä (sanat ovat Wikipedia-artikkelien otsikoita):
Premenstrual syndrome [click] Bipolar disorder [click] Suicide [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta)
Kimi Räikkönen [click] Fédération Internationale de l'Automobile [click] Max Mosley [click] Oswald Mosley [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)
Moomin [click] Finland [click] Continuation War [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta]
Social constructivism [click] Lev Vygotsky [click] Soviet Union [click] Nazi Germany [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)
Kun Wikipedian sisäisiä linkkejä artikkeleihin jatkuvasti lisäillään, alkaa tuntua siltä, että pelin nimeä pitäisi muuttaa muotoon "Four clicks to Hitler". Tietystä ilmiöstä tai henkilöstä pääsee yleensä tietyn maan artikkeliin, josta taas on lyhyt matka Saksaan, missä Hitler lymyää.
Millaisen pelin voisi kehittää suomenkielisessä Wikipediassa? Kokeillaanpa Mannerheimilla ja "satunnainen artikkeli" -toiminnolla:
Kreikan periferiat [klik] Kreikka [klik] Valtionpäämies [klik] Valtionhoitaja [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)
'auhelawa [klik] Maakunta (ohjattu sivulta Provinssi) [klik] Varsinais-Suomi [klik] Masku [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)
Francisco Chimoio [klik] Arkkipiispa [klik] Suomi [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim
Neljällä, jopa kolmella klikkauksella mistä tahansa Mannerheimiin näyttäisi toimivan, ei siis järin haastavaa. Lisätään kerrointa, entäpä Timo T.A. Mikkonen:
Hey Jude [klik] Paul McCartney [klik] Live 8 [klik] George Michael [klik] Last Christmas [klik] Timo T.A. Mikkonen (viisi klikkausta, Timo T.A. levytti Last Christmasin 1989 levylleen Joulusydän!)
Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja [klik] Majuri [klik] Timo T.A. Mikkonen (sotilaallisen jämäkät kaksi klikkausta)
Kokeillaanpa vielä Timo T.A.:lla yksi täsmähaku:
Feminismi [klik] Minna Canth [klik] Nuorsuomalainen Puolue [klik] P.E. Svinhufvud [klik] Mäntsälän kapina [klik] Mäntsälä [klik] Timo T.A. Mikkonen (kuusi klikkausta).
Kyllä on naisaate kaukana Mikkosesta. Kuusi klikkausta on paljon, kokeilkaapa vaikkapa niin, että otatte kaksi satunnaista mieleenne tulevaa, toisistaan mahdollisimman irrallista juttua ja kokeilette löytää niitä yhdistävät artikkelimättäät. Esimerkiksi näin:
Urho Kekkonen [klik] Helsinki [klik] Helsingin Jäähalli [klik] Motörhead (vain kolme klikkausta Urkista Lemmyyn!)
Koko homma on tietysti muunnelma ja sovellus Six Degrees of Separation -teesistä, jonka mukaan kuka tahansa maapallolla elävä ihminen on maksimissaan kuuden askeleen päässä kenestä tahansa toisesta maapallolla elävästä ihmisestä. Minä tunnen jonkun (ensimmäinen askel), joka tuntee jonkun (toinen askel), joka tuntee jonkun (kolmas askel), joka tuntee jonkun (neljäs askel), joka tuntee jonkun (viides askel), joka tuntee Barack Obaman/Madonnan/paavin/Charles Mansonin/Sarah Youngin etc. Useimmiten ketjun loppuun pääsee jo kahdella, kolmella tai neljällä askeleella.
Olen joskus lähestynyt Suomen poliittista historiaa tällä ajatuksella, jolloin tuloksena on aina oivallus siitä, kuinka pienet piirit meillä ovatkaan. Ajatusta voi huoletta soveltaa koko itsenäisyyden aikaan. Vielä nykyeduskunnastakin johtaa yhden askeleen ketju keneen tahansa suomalaisessa politiikassa 1900-luvulla vaikuttaneeseen, ja politiikan kautta taas aukeaa valtava määrä kontakteja muualle yhteiskuntaan. Ajatelkaapa vaikka Mauri Pekkarista, Erkki Tuomiojaa, Paavo Väyrystä, Ilkka Kanervaa ja Pertti Salolaista tällaisina inhimillisinä solmukohtina.
Pari esimerkkiä (sanat ovat Wikipedia-artikkelien otsikoita):
Premenstrual syndrome [click] Bipolar disorder [click] Suicide [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta)
Kimi Räikkönen [click] Fédération Internationale de l'Automobile [click] Max Mosley [click] Oswald Mosley [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)
Moomin [click] Finland [click] Continuation War [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta]
Social constructivism [click] Lev Vygotsky [click] Soviet Union [click] Nazi Germany [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)
Kun Wikipedian sisäisiä linkkejä artikkeleihin jatkuvasti lisäillään, alkaa tuntua siltä, että pelin nimeä pitäisi muuttaa muotoon "Four clicks to Hitler". Tietystä ilmiöstä tai henkilöstä pääsee yleensä tietyn maan artikkeliin, josta taas on lyhyt matka Saksaan, missä Hitler lymyää.
Millaisen pelin voisi kehittää suomenkielisessä Wikipediassa? Kokeillaanpa Mannerheimilla ja "satunnainen artikkeli" -toiminnolla:
Kreikan periferiat [klik] Kreikka [klik] Valtionpäämies [klik] Valtionhoitaja [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)
'auhelawa [klik] Maakunta (ohjattu sivulta Provinssi) [klik] Varsinais-Suomi [klik] Masku [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)
Francisco Chimoio [klik] Arkkipiispa [klik] Suomi [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim
Neljällä, jopa kolmella klikkauksella mistä tahansa Mannerheimiin näyttäisi toimivan, ei siis järin haastavaa. Lisätään kerrointa, entäpä Timo T.A. Mikkonen:
Hey Jude [klik] Paul McCartney [klik] Live 8 [klik] George Michael [klik] Last Christmas [klik] Timo T.A. Mikkonen (viisi klikkausta, Timo T.A. levytti Last Christmasin 1989 levylleen Joulusydän!)
Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja [klik] Majuri [klik] Timo T.A. Mikkonen (sotilaallisen jämäkät kaksi klikkausta)
Kokeillaanpa vielä Timo T.A.:lla yksi täsmähaku:
Feminismi [klik] Minna Canth [klik] Nuorsuomalainen Puolue [klik] P.E. Svinhufvud [klik] Mäntsälän kapina [klik] Mäntsälä [klik] Timo T.A. Mikkonen (kuusi klikkausta).
Kyllä on naisaate kaukana Mikkosesta. Kuusi klikkausta on paljon, kokeilkaapa vaikkapa niin, että otatte kaksi satunnaista mieleenne tulevaa, toisistaan mahdollisimman irrallista juttua ja kokeilette löytää niitä yhdistävät artikkelimättäät. Esimerkiksi näin:
Urho Kekkonen [klik] Helsinki [klik] Helsingin Jäähalli [klik] Motörhead (vain kolme klikkausta Urkista Lemmyyn!)
Koko homma on tietysti muunnelma ja sovellus Six Degrees of Separation -teesistä, jonka mukaan kuka tahansa maapallolla elävä ihminen on maksimissaan kuuden askeleen päässä kenestä tahansa toisesta maapallolla elävästä ihmisestä. Minä tunnen jonkun (ensimmäinen askel), joka tuntee jonkun (toinen askel), joka tuntee jonkun (kolmas askel), joka tuntee jonkun (neljäs askel), joka tuntee jonkun (viides askel), joka tuntee Barack Obaman/Madonnan/paavin/Charles Mansonin/Sarah Youngin etc. Useimmiten ketjun loppuun pääsee jo kahdella, kolmella tai neljällä askeleella.
Olen joskus lähestynyt Suomen poliittista historiaa tällä ajatuksella, jolloin tuloksena on aina oivallus siitä, kuinka pienet piirit meillä ovatkaan. Ajatusta voi huoletta soveltaa koko itsenäisyyden aikaan. Vielä nykyeduskunnastakin johtaa yhden askeleen ketju keneen tahansa suomalaisessa politiikassa 1900-luvulla vaikuttaneeseen, ja politiikan kautta taas aukeaa valtava määrä kontakteja muualle yhteiskuntaan. Ajatelkaapa vaikka Mauri Pekkarista, Erkki Tuomiojaa, Paavo Väyrystä, Ilkka Kanervaa ja Pertti Salolaista tällaisina inhimillisinä solmukohtina.
maanantaina, tammikuuta 25, 2010
Olethan lähelläin tään viimeisen tanssin
Ja lisää väkivaltaa, nyt ihan dokumentoitua ja yhteisesti sovituin kriteerein tilastoitua.Minulla on hienoja muistoja 1970-luvun lopulta ja 1980-luvun alusta, kun naapurin Veijo vei meitä poikia Kupittaalle katsomaan Tepsin pelejä: Reijo Leppänen, Martti Jarkko, Timo Nummelin, Jorma Valtonen, Juhani Tamminen, Håkan Hjerpe ja niin edespäin. Runkosarjassa ja pistepörssissä meni aina tepsiläisillä pirun hyvin, mutta mainoslause "Kulta on värimme" jäi toteutumatta. Vasta 1989 napsahti kohdalle, mutta tuolloin kehissä olivat jo uudet miehet. Tuosta alkoi kultainen kausi 1989-2001, jonka aikana lajin asema Suomessa muuttui kansainvälisen menestyksen myötä aivan toiseksi. Turussakin meininki muuttui aika lailla siitä, mitä se joskus Kupittaan katetun tekojääradan seisomakatsomossa oli.
Lähtemättömällä tavalla mieleeni tuolta ajalta ennen Jortikkaa (valmentajana) ja Jursinovia on jäänyt eräs syksyinen farssiksi kääntynyt ottelu TPS:n ja HIFK:in välillä. Hommasta kehkeytyi oikein NHL-tyylinen "bench-clearing brawl", jollaista en ollut koskaan aikaisemmin livenä paikan päällä nähnyt (enkä kyllä muistaakseni sen jälkeenkään). Peli oli keskeytyksissä ties kuinka kauan äijien mätkiessä kaukalossa toisiaan ja yleisö hurrasi (ainakin seisomakatsomossa).
Jälkeenpäin olen koettanut muistella, milloin tuo peli pelattiin, mutta edes vuotta en pystynyt rekonstruoimaan. Googlesta tai Wikipediastakaan ei ollut apua. Jatkoaika.com:in keskusteluista löysin sitten joitain tiedonjyväsiä, mutta kovin selkeätä kuvaa tapahtumista tai niiden täsmällistä ajankohtaa vuotta lukuunottamatta en onnistunut sieltäkään löytämään.
Olin tuossa muutamana päivänä Turun yliopiston vanhojen sanomalehtien lukusalissa lueskelemassa vähän vanhoja juttuja, ja kun asia mieleeni muistui, tilasin itselleni syksyn 1981 Turun Sanomat, joista totuus sitten pienen selailun jälkeen löytyikin. Legendaariset hetken koettiin sunnuntaina 25. lokakuuta vuonna 1981. Tässä TS:n tunnetusti näissä matseissa puolueettoman urheilutoimituksen (Erkki Liesmäki) näkemys tapahtuneesta, turkulaisen kiekkojournalismin ehdottomia helmiä alallaan! Ylöspano oli poikkeuksellinen, kuva koko sivun leveydeltä dramaattisesti tummalla pohjalla valkoisena otsikoituna ja kolmiosaisella ingressillä. Ottelutilastot mahtuivat vasta seuraavalle sivulle. Näin se homma meni:
TÄMÄ OLI HIFK:N JULMAA TAKTIIKKAA
Jarkko kuumaksi ja ULOS!
* Tästä alkoi hulinat. HIFK on onnistunut Martti Jarkon hiillostamisessa. Jarkko on suistanut Anssi Melametsän (numero 9) jäänpintaan. HIFK:n tappelijat Heikki Riihiranta (5) ja Carey Wilson (16) ovat syöksyneet vaihtoaitiosta jäälle paljain nyrkein löylyttämään Jarkkoa! Riihiranta on kolme sekuntia Wilsonia nopeampi. Myös Pertti Lehtonen (23) ja vaihtoaitiosta tullut Arto Jokinen (22) ryntäävät tilanteeseen. Timo Nummelin (3) yrittää vielä pysäyttää Riihiranta.
* Kun kiekkoliigan huippuottelua TPS:n ja HIFK:n välillä on pelattu nelisentoista minuuttia, Kupittaan loppuunmyydyssä hallissa räjähtää. HIFK:n kova poika Anssi Melametsä taklaa jälleen konnamaisesti poikittaisella mailalla isäntien taiturimaista Martti Jarkkoa..
* Jarkko purauttaa varjostajansa niskastaan jäänpintaan. Sitten miehen ajatus sumenee. Jarkko potkaisee HIFK:n vaihtoaition edessä jäässä makaavaa Melametsää selkään. Hulina alkaa. Heikki Riihiranta ja kanadalainen Carey Wilson ryntäävät ensimmäisinä vaihtoaitiosta kurittamaan paljain nyrkein Jarkkoa..
* Riihiranta ja Wilson lyövät silmittömästi Jarkkoa, joka suojautuu. Pelaajaröykkiö laajenee. HIFK vaihtoaitio on jo tyhjä. Myös TPS:n pelaajat syöksyvät jäälle puolustamaan Jarkkoa. Nujakointi jatkuu minuuttikaupalla.
Kun porilainen päätuomari Pertti Juhola ja linjamiehet Veikko Ukkonen ja Johannes Karttunen saavat tappelun päättymään ja joukkueet vihdoin vaihtoaitioon, seuraa tuomionjulistaminen: Heikki Riihiranta, pelirangaistus käytöksestä, ulos, Antero Lehtonen, pelirangaistus käytöksestä, ulos, Martti Jarkko, ottelurangaistus, ulos, Carey Wilson, ottelurangaistus, ulos, Heikki Leime, ottelurangaistus, ulos..
* HIFK:n peli sikamaista
Ennen nujakkaa TPS pelasi taiturimaista peliä, teki kaksi maalia ja johti 2-1 HIFK:n tehtyä juuri ennen hulinointia kavennusmaalin. HIFK yritti pistää taitavat liigajohtajat kuriin sikamaisella pelityylillä, mutta sortui lopulta omaan taktiikkaansa. Jarkko saatiin ulos jäältä, mutta se ei helsinkiläisiä pelastanut!
TPS sai kalabaliikin jälkeen ensimmäiseksi rivinsä kootuksi, teki taidokkaasti jo kolmannen maalin. Kun Simo Saarinen erän lopulla sivalsi vielä Reijo Leppästä kasvoihin ja Matti Forss kampesi Seppo Suoraniemeltä jalat alta ja Juhola marssittaa miehet jäähyaitioon, kortit olivat TPS:n kädessä.
Håkan Hjerpe ratkaisi heti toisen erän alkajaisiksi lopullisesti pelin napauttamalla turkulaisten 4-1 johtomaalin. TPS:n peli sujui toisessa erässäkin kuin unelma, vaikka HIFK jatkoi rikollista peliään. Päätöserä on enää TPS:n loisteliasta taiturointia jäällä: huikean tahdon 6-1 riemuvoitto väärästä kovuudesta.
* Menetin malttini
Vaikka Martti Jarkon temppu ensimmäisessä erässä oli törkeätä luokkaa, voi potkun ymmärtää, sillä Jarkko sai jatkuvasti maistaa helsinkiläisten mailasta ja kuunnella punapaitojen solvauksia. Jo alkuverryttelyssä konnamainen Arto Jokinen kävi soittamassa Jarkolle suutaan ja lupaamassa lämmintä peliä.
Jarkolle, Wilsonille ja Riihirannalle on tulossa rötöksistään myös pelikielto. Kuinka pitkä sen päättää tämän viikon aikana liigan kurinpitovaliokunta. Potkusta on tältä kaudelta jo ennakkotapaus: Tapio Flinck, Ässät, joka odottelee yhä tuomiota.
Jarkko siirtyi ulosajon jälkeen lehtereille seuraamaan ottelun loppua. Nyt jo rauhoittuneena Jarkko kertaili avauserän neljännentoista peliminuutin tapahtumia:
- Näin silmänurkasta, että Melametsä ryntää maila tanassa päälle. Kiepsautin miehen nurin ja sitten potkaisin. Ei se mikään kova potku ollut, mutta potku kumminkin. En pystynyt enää hillitsemään itseäni, sillä helsinkiläiset harrastivat melkoista hakkuuta koko ajan, tilitti Jarkko pettyneenä.
- Voi, voi! Äitini tuli ensimmäisen kerran Tampereelta asti katsomaan peliäni ja minä lennän suihkuun!
* HIFK puolustautui!
Kuten arvata saattoi, Kupittaan hallin pukusuojassa käytiin värikäs ja mielenkiintoinen lehdistötilaisuus, johon ottelun porilainen päätuomari Pertti Juhola kutsuttiin mukaan. Juhola aloitti:
- Saattaa olla, että pieniä käyttäytymisrangaistuksia jäi hässäkässä puhaltamatta, mutta eiköhän pääpukareita rangaistu. Jarkkoa rangaistiin potkusta, Wilsonia ja Leimettä tappelusta. Lehtonen ja Riihiranta ryntäsivät ensimmäisinä miehinä aitiosta nujakkaan mukaan, tilitti Juhola.
- Minun kohdallani tuomaristo teki selvän virheen, sillä jäälle ryntäsi etunenässä punapaitainen 22 (Arto Jokinen), enkä suinkaan minä. Oikea numero, mutta väärä mies. Mielestäni hävisimme hässäkässä yhden ottelurangaistuksen, arvioi puolestaan Antero Lehtonen.
Helsingin IFK:n miehet, valmentaja Kai Matalamäki ja joukkueenjohtaja Frank Moberg ryhtyivät taitavasti puolustamaan omiaan. Matalamäellä oli jopa otsaa väittää, että vasta Jarkon temppu suututti heidät aggressiiviseen peliin, vaikka punapaidat pelasivat alusta alkaen sikamaisesti.
- Emme me suinkaan lähteneet Jarkon kenttää mitenkään hiillostamaan. Kova peli lähti käyntiin Jarkon erittäin törkeästä potkusta, jollaista emme ole ikinä kiekkokentillä nähneet, Moberg ja Matalamäki yrittivät yhteistuumin selitellä.
TPS:n valmentaja Juhani Wahlsten:
- Vaikka voitto tuli, parasta oli se, että peli loppui ja saimme miehet jäältä pois. Ymmärrän kyllä kovan pelin, vaikkei se kuulukaan TPS:n tyyliin, mutta tällaista vastustajan tahallista vahingoittamista en hyväksy! Tällä HIFK:n ilmeellä ei kiekkoa viedä eteenpäin, jyrisi vuorostaan Wahlsten.
* TPS pelaa vapautuneesti
Kaiken kaikkiaan siis varsin värikäs ilta. Itse pelissä TPS osoitti olevansa mahtavassa vireessä. Peli kulkee juuri nyt koko porukalta vapautuneesti.
Maalissa Jim Bedard teki takuutyötä ja pohjusti torjunnoillaan TPS:n alkukauden yhdeksännen peräkkäisen tappiottoman pelin, joka on ennätys alallaan SM-liigassa.
Vaikka Jarkko joutui suihkuun, ykköskenttä värkkäsi taidokkaasti maaleja. Reijo Leppänen jatkaa hurjaa pistetehtailua tehopörssin kärkimiehenä. Nyt tilille merkittiin neljä maalisyöttöä!
Hannu Virta, Timo Nummelin ja Seppo Suoraniemi pelasivat puolustajina kerta kaikkiaan mainiosti. Myös Seppo Repo intoutui melkoisiin bravuuritemppuihin "ammattilaiskentässä" Juhani Tamminen ja Antero Lehtonen (ennen kuin joutui ulos) ympärillään.
HIFK:n parhaat pelaajat olivat taitava keskushyökkääjä Matti Forss ja maalivahti Hannu Lassila. Arto Jokinen, Anssi Melametsä ja jopa Raimo Hirvonen olivat pahimmat gangsteripelaajat ulosajettujen Carey Wilsonin ja Heikki Riihirannan ohella.
No, kerrankin päävalmentaja Kalevi Nummisella pitäisi olla "kovuutta" ryhmässään, sillä Hirvonen ja Melametsä nousevat huomenna Prahan koneeseen: onnea matkaan!
Pertti Juholalla oli päätuomarina hikinen ilta, mutta hyvin Juhola hommansa hoiti ja pystyi tappelun jälkeen pitämään ohjat käsissään: hyvä esitys.
ERKKI LIESMÄKI
TPS - HIFK 6-1 (3-1, 2-0, 1-0)
* 1. erä: 3.33 Jarkko (Leppänen) 1-0, 3.54 Tamminen (Leppänen) 2-0, Helkearo (Forss, Hirvonen) 2-1, 18.53 Suoraniemi (Leppänen) 3-1
* 2. erä: 1.13 Hjerpe (H. Virta) 4-1, 4.30 Tutti (Aho) 5-1.
* 3. erä: 5.10 Suoraniemi (Leppänen, Aho) 6-1.
* Jäähyt: TPS 3 x 2 min ja Jarkko ottelurangaistus, Leime ottelurangaistus,Lehtonen 2 ja 2 min ja 10 min. HIFK 7 x 2 min ja Wilson ottelurangaistus, Riihiranta 2 ja 2 min ja 10 min.
* Päätuomari: Pertti Juhola, hyvä.
* Yleisöä: 5000
torstaina, tammikuuta 14, 2010
Kovia kohtaloita
Katsokaapa allaolevia hautakiviä.
Alemmasta kivestä en onnistunut saamaan ihan tarkkaa kuvaa, joten kerrataan selvyyden vuoksi, mitä siinä lukee:
HUHTALA
NIKOLAI VILHELM
* 8.12.1916 + 31.8.1944
OLIT SANKARI,
TAISTELIJA JALO.
FASCISTIEN KUULISTA
SAMMUI SYÖMESI PALO
Kun katsotte tarkkaan, huomaatte vielä, että nimen yläpuolelta löytyvät päällekkäin kommunismin symboli punatähti sekä Neuvostoliiton sirppi ja vasara. En voi väittää, että yhtä erikoista hautakiveä olisi tullut vastaan.
Molemmat kivet löytyvät Turun pohjoisen kaupunginosan Paattisten, joka vielä kivien pystyttämisen aikaan oli oma kuntansa, hautausmaalta. Ylempi Eenokki Huhtalan ristinmuotoinen kivi löytyy sankarihaudan puolikaaresta muiden kaatuneiden paattislaisten kanssa. Nikolain kivi taas sijaitsee normaalissa hautarivistössä viitisenkymmentä metriä itään kohti Vähäjokea.
Nikolai Huhtala oli paattisten metsäkaartilaisia, jotka viettivät koko jatkosodan ajan Tortinmäen ja Yläneen välisissä metsissä. Hän oli talvisodan veteraani, joka palvelukseenastumismääräyksen kesällä 1941 vastaanotettuaan ilmoitti saaneensa sotimisesta tarpeekseen jo edellisellä kerralla.
Metsäkaartilaiset kävivät poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiä kolmen vuoden ajan. Piileskelijät saivat apua ruuan ja vaatteiden muodossa samalla seudulla asuneilta sukulaisiltaan, joita poliisit kävivät tasaisin väliajoin ahdistelemassa. Kiinnijääminen oli lähellä monta kertaa, mutta aina elokuun viimeiseen päivään 1944 saakka metsäkaartilaiset onnistuivat välttelemään virkavaltaa.
Tuolloin asiasta vinkin saanut poliisipartio yhytti kaksi rintamakarkuria näiden ollessa käymässä Huhtalan kotona. Toinen antautui suosiolla kiinniotettavaksi, mutta Nikolai Huhtala karkasi ikkunan kautta pihalle ja lähti juoksemaan pellon poikki kohti metsää. Kun hän ei noudattanut pysäytymiskäskyjä, toinen poliiseista, nuorehko helsinkiläislähtöinen konstaapeli, ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Huhtala sai juostessaan selkäpuolelle osuman useammasta luodista ja kuoli välittömästi. Aselepo astui Suomen ja Neuvostoliiton välillä voimaan neljä päivää myöhemmin, 4.9. aamulla.
Eenokki Huhtala, jonka risti siis ylemmässä kuvassa näkyy, oli poliisin surmaaman Nikolain pikkuveli, syntynyt 8.1.1924. Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta ensimmäisessä joukkueessa ja kaatui Antreassa 27.6.1944. Kesällä 1944 tuli Huhtalaan siis kaksi luonteeltaan hyvin erilaista suruviestiä. Ensimmäisessä kerrottiin 20-vuotiaan Eenokin sankarikuolemasta kannaksen teräsmyrskyssä, kahta kuukautta myöhemmin tulleessa taas hänen isänmaan petturiksi ryhtyneen 27-vuotiaan isoveljensä koruttomasta lopusta. Tai mitään viestiä ei tarvinnut toimittaa, koska omaiset olivat paikan päällä todistamassa tapahtunutta.
Sodan jälkeen Nikolain tapauksesta tehtiin poliisitutkinta ja ampunutta poliisia vastaan nostettiin syyte. Jonkinlainen tuomio annettiin, joskaan minulla ei ole asiasta tarkempia tietoja. Hautakiven valitsi ja sen tekstin suunnittelivat turkulaisen työväenyhdistyksen aktiivit, joissa oli monia vuoden 1918 punaisia veteraaneja. Työväenyhdistys myös rahoitti kiven hankinnan järjestämällään keräyksellä. Omaisilla ei kuulemani mukaan ollut sana- ja symbolivalinnan kanssa mitään tekemistä.
Säilyäkseen hengissä yli kolme vuotta metsissä viettäneen Nikolain olisi tarvinnut vältellä etsintäpartiota enää neljä päivää, koska aselevon tultua menettelytavat metsäkaartilaisten suhteen muuttuivat ja akuutti hengenvaara väistyi. Vaikka rintamakarkuruutta ei käykään puolusteleminen, nuoren poliisin virkaintoisuus enää sodan tässä vaiheessa ihmetyttää. Olisi antanut karkurin mennä, olisi säästynyt ottamasta ihmishenkeä omalletunnolleen. Niinkin asiaa voi ajatella, että omalta rintamapalvelukselta poliisin toimensa vuoksi säästynyt nuori mies tuli nyt suolanneeksi talvisodan veteraanin.
Sitä olen joskus miettinyt, missä vaiheessa Nikolai sai tietää Eenokin kaatumisesta. Kovinkaan usein karkurit eivät voinee kylillä käydä, joten sekin on mahdollista, että tieto pikkuveljen kuolemasta tavoitti hänet tuon saman, hänen omaan ampumiseensa päättyneen käynnin aikana.
Alemmasta kivestä en onnistunut saamaan ihan tarkkaa kuvaa, joten kerrataan selvyyden vuoksi, mitä siinä lukee:
HUHTALA
NIKOLAI VILHELM
* 8.12.1916 + 31.8.1944
OLIT SANKARI,
TAISTELIJA JALO.
FASCISTIEN KUULISTA
SAMMUI SYÖMESI PALO
Kun katsotte tarkkaan, huomaatte vielä, että nimen yläpuolelta löytyvät päällekkäin kommunismin symboli punatähti sekä Neuvostoliiton sirppi ja vasara. En voi väittää, että yhtä erikoista hautakiveä olisi tullut vastaan.
Molemmat kivet löytyvät Turun pohjoisen kaupunginosan Paattisten, joka vielä kivien pystyttämisen aikaan oli oma kuntansa, hautausmaalta. Ylempi Eenokki Huhtalan ristinmuotoinen kivi löytyy sankarihaudan puolikaaresta muiden kaatuneiden paattislaisten kanssa. Nikolain kivi taas sijaitsee normaalissa hautarivistössä viitisenkymmentä metriä itään kohti Vähäjokea.
Nikolai Huhtala oli paattisten metsäkaartilaisia, jotka viettivät koko jatkosodan ajan Tortinmäen ja Yläneen välisissä metsissä. Hän oli talvisodan veteraani, joka palvelukseenastumismääräyksen kesällä 1941 vastaanotettuaan ilmoitti saaneensa sotimisesta tarpeekseen jo edellisellä kerralla.
Metsäkaartilaiset kävivät poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiä kolmen vuoden ajan. Piileskelijät saivat apua ruuan ja vaatteiden muodossa samalla seudulla asuneilta sukulaisiltaan, joita poliisit kävivät tasaisin väliajoin ahdistelemassa. Kiinnijääminen oli lähellä monta kertaa, mutta aina elokuun viimeiseen päivään 1944 saakka metsäkaartilaiset onnistuivat välttelemään virkavaltaa.
Tuolloin asiasta vinkin saanut poliisipartio yhytti kaksi rintamakarkuria näiden ollessa käymässä Huhtalan kotona. Toinen antautui suosiolla kiinniotettavaksi, mutta Nikolai Huhtala karkasi ikkunan kautta pihalle ja lähti juoksemaan pellon poikki kohti metsää. Kun hän ei noudattanut pysäytymiskäskyjä, toinen poliiseista, nuorehko helsinkiläislähtöinen konstaapeli, ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Huhtala sai juostessaan selkäpuolelle osuman useammasta luodista ja kuoli välittömästi. Aselepo astui Suomen ja Neuvostoliiton välillä voimaan neljä päivää myöhemmin, 4.9. aamulla.
Eenokki Huhtala, jonka risti siis ylemmässä kuvassa näkyy, oli poliisin surmaaman Nikolain pikkuveli, syntynyt 8.1.1924. Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta ensimmäisessä joukkueessa ja kaatui Antreassa 27.6.1944. Kesällä 1944 tuli Huhtalaan siis kaksi luonteeltaan hyvin erilaista suruviestiä. Ensimmäisessä kerrottiin 20-vuotiaan Eenokin sankarikuolemasta kannaksen teräsmyrskyssä, kahta kuukautta myöhemmin tulleessa taas hänen isänmaan petturiksi ryhtyneen 27-vuotiaan isoveljensä koruttomasta lopusta. Tai mitään viestiä ei tarvinnut toimittaa, koska omaiset olivat paikan päällä todistamassa tapahtunutta.
Sodan jälkeen Nikolain tapauksesta tehtiin poliisitutkinta ja ampunutta poliisia vastaan nostettiin syyte. Jonkinlainen tuomio annettiin, joskaan minulla ei ole asiasta tarkempia tietoja. Hautakiven valitsi ja sen tekstin suunnittelivat turkulaisen työväenyhdistyksen aktiivit, joissa oli monia vuoden 1918 punaisia veteraaneja. Työväenyhdistys myös rahoitti kiven hankinnan järjestämällään keräyksellä. Omaisilla ei kuulemani mukaan ollut sana- ja symbolivalinnan kanssa mitään tekemistä.
Säilyäkseen hengissä yli kolme vuotta metsissä viettäneen Nikolain olisi tarvinnut vältellä etsintäpartiota enää neljä päivää, koska aselevon tultua menettelytavat metsäkaartilaisten suhteen muuttuivat ja akuutti hengenvaara väistyi. Vaikka rintamakarkuruutta ei käykään puolusteleminen, nuoren poliisin virkaintoisuus enää sodan tässä vaiheessa ihmetyttää. Olisi antanut karkurin mennä, olisi säästynyt ottamasta ihmishenkeä omalletunnolleen. Niinkin asiaa voi ajatella, että omalta rintamapalvelukselta poliisin toimensa vuoksi säästynyt nuori mies tuli nyt suolanneeksi talvisodan veteraanin.
Sitä olen joskus miettinyt, missä vaiheessa Nikolai sai tietää Eenokin kaatumisesta. Kovinkaan usein karkurit eivät voinee kylillä käydä, joten sekin on mahdollista, että tieto pikkuveljen kuolemasta tavoitti hänet tuon saman, hänen omaan ampumiseensa päättyneen käynnin aikana.
perjantaina, marraskuuta 06, 2009
It's not my cross to bear
Joka vuosi bloggaamiseen tulee näemmä aina pari tällaista pidempää taukoa. Ei sillä, etteikö aiheita olisi ollut. Ylikankaan Heikki näkyy uuden kirjansa perusteella tehneen jonkinlaisen historiantutkimuksen Suomen ennätyksen suivaantumisessa, syyttäen kaikkea mikä liikkuu ja viskoen tikareita ympäriinsä kädet propelleina heiluen. Ensin ajattelin, että kirjan nimi "Yhden miehen jatkosota" on pilke silmässä valittu, mutta jo esipuheesta kävi ilmi, etteivät Stalinin Neuvostoliiton syyttäjäviranomaisetkaan onnistuisi löytämään huumoria tästä eteläpohjalaisen nuijan heilumisesta. Makuasioista ei tietysti passaa kiistellä, mutta kyllä ainakin minulle sävellaji oli tällä kertaa väärä. No, jos on kauhalla annettu, ei tietysti voi lusikalla ammentaa. Ruotsinmaalla Arnstadin Henkka ja Holokaust-tutkija Paul Levine ovat syyttäneet Henrik Meinanderia jos ei nyt Holokaustin kieltämisestä mutta ainakin sen rankasta vähättelystä, kun viimeksi mainittu ei uudessa Suomi 1944 -kirjassaan käsittele tätä eurooppalaisen menneisyydenhallinnan ykköskysymystä kuin parilla sivulla. Mitähän mahtaisivat sanoa vaikkapa Ohto Mannisesta, jos osaisivat suomea lukea. Meinander on kyllä HIFK-fani, mutta mielestäni hyökkäys on kohtuuton. Arnstadin uusi kirja Skyldig till skuld kannattaa kyllä lukea, perspektiivi on suomalaiselle varsin piristävä ja ajatuksia herättävä, ajoittain tulee mieleen Ian Buruman Wages of Guilt.
Silti en malta olla tässä herättämättä lahden yli kliseistä kysymystä siitä, mistä suunnasta Erkko kuvitteli selkänojaa löytyvän lyödessään Stalinille nyrkkiä pöytään 70 vuotta sitten. Ei tullut selkänojaa, eivätkä saaneet Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningenissä edes pidettyä turpaansa kiinni. Ja se rautamalmi. Ja ne kuulalaakerit. Jos saat Henrik (A.) tästä Googlen translate-toiminnolla selvää, niin vänliga hälsningar vaan, suomalais-ruotsalaista jatkosotaa voidaan jatkaa vaikka turkulaisella baaritiskillä.
Lopuksi vielä pikku tehtävä kaikille haasteita kaipaaville, silläkin riskillä, että se Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman opiskelija, jolle sen annoin, pistää täällä Googlen käännöstoiminnon sjungaamaan. Hänellä ratkaisuaikaa on ensi viikon perjantaihin saakka, saa katsoa, ehtiikö teistä kukaan ennen sitä. Alla on kymmenen nimen lista, jotka kaikki liittyvät jollakin lailla tiettyyn maaliskuun päiväykseen. Keitä nämä tyypit ovat, mitkä ovat heidän etunimensä, mikä on haussa oleva päivämäärä tarkalleen (päivä ja vuosi), ja millä tavalla nimet liittyvät toisiinsa? On politiikkaa, on historiaa.
1. N. Grinde
2. J. Giordano
3. J. Browning
4. J. Donohue
5. G.A. Custer
6. T. Bickle
7. N. Davis
8. O. Homolka
9. Tecumseh
10. R. Crenna
Palkinnoksi oikean ratkaisun esittäjille annan uuden, vaikeamman tehtävän.
Kuvassa vuodelta 1916 naisten jääkiekkojoukkue Edmonton Swastikas, joka ei liity blogin tekstiin millään lailla. Aatu nappasi tagin käyttöönsä myöhemmin, eikä ylipäätään paljon lätkästä perustanut. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin olympialaisista jääkiekon kultamitalit vei mukaansa ensimmäisen ja, niin uskallan varsinkin näin ilmaston lämmetessä sanoa, viimeisen kerran Iso-Britannia.
lauantaina, elokuuta 01, 2009
Synkkiä muistoja
Alla tämän päivän (1.8.2009) kolumnini Turun Sanomista. Olen saanut tällä välin kuulla, että Nummi-Pusulasta löytyy muistokivi viidelle kaatuneelle veljekselle. Ilmoittakaa, jos tiedätte muita tapauksia, joissa kolme tai useampia veljeksiä on kaatunut. Kuvassa tuo Rengon Niemisille omistettu muistokivi.
Jos Renny Harlin ohjaa tuon Mannerheiminsa, voisi vaikkapa Klaus Härö tarttua tähän aiheeseen.
Veljeä ei jätetä
Normandian maihinnoususta tuli kesäkuun 6. päivä kuluneeksi 65 vuotta. Muistopäivän tienoilla julkaistiin suomennos brittihistorioitsija Anthony Beevorin tuoreesta operaatiota käsittelevästä teoksesta. Kirjoittaessani teoksesta arvostelua virittäydyin tunnelmaan katsomalla Steven Spielbergin elokuvan Pelastakaa sotamies Ryan vuodelta 1998.
Filmi kertoo operaatiosta, jossa Yhdysvaltain sodanjohto lähettää pelastuspartion Normandiaan hakemaan sotamies James Ryania, jonka kaikki kolme veljeä ovat vain vähän aiemmin kaatuneet. Kenraali George C. Marshall päätti, että neljäs veljistä oli haettava pois taisteluista elossa.
Elokuvan historiallisena esikuvana olivat Nilandin veljekset, joista Frederick lähetettiin kotiin Normandiasta kun uskottiin hänen kolmen veljensä saaneen surmansa. Myöhemmin kävi ilmi, että myös Edward Niland oli elossa sotavankileirillä Burmassa. Frederick kotiutettiin ns. ainoan eloonjääneen menettelytavan nojalla, jonka USA:n sotaministeriö oli lanseerannut, kun viisi Sullivanin veljestä oli saanut surmansa Guadalcanalin meritaistelussa 13.11.1942 japanilaistorpedon upotettua risteilijä USS Juneaun.
Toisessa maailmansodassa taisteli yhteensä 13 miljoonaa amerikkalaista, joista kaatui tai katosi yhteensä noin 400.000. Suomen armeijassa talvi-, jatko- ja Lapin sodissa palveli yhteensä 700.000 miestä, joista kaatui tai katosi yli 90.000. Yksittäisen sotilaan todennäköisyys kaatua oli tästä laskettuna 13 prosentin luokkaa. Mahdollisuus, että neljä suruviestiä olisi osunut samaan perheeseen, oli häviävän pieni, mutta ainakin kahdessa tapauksessa se toteutui.
Suomessa kaatuneista veljessarjoista tietoa on vähän. Kuuluisin tapaus on sepitteellinen eli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian Vilho, Eero ja Voitto Koskela. Yhdessä romaanin väkevimmistä kohtauksista Akseli ja Elina saapuvat asemalle katsomaan Voiton ruumista, kun heille selviää, että Koskeloita onkin kaksi. Kesän 1944 suurhyökkäyksessä kaatuu vielä Vilhokin.
Kysyin sota-arkiston tutkijapalvelusta, miten voisi selvittää, kuinka monta veljeskolmikkoa tai – nelikkoa sodissamme kaatui. Virkailijan mukaan tehtävä on lähes mahdoton, koska kaatuneiden tietoihin ei ole kirjattu heidän vanhempiaan. Esimerkiksi Virtasia kaatui 476 kappaletta, Niemisiä 448, Korhosia 411, Järvisiä 374 ja Koskeloitakin 126.
Salon Kruusilan kylässä, vanhan ykköstien varressa, kohoaa vanhan Topulin talon paikalla neljän siinä asuneen Lehtisen veljeksen, Martin, Vilhon, Kaukon ja Erkin, sekä heidän lankomiehensä Mauri Helkiön muistokivi. 25-vuotias Martti kaatui joulukuussa 1939 talvisodassa Summan lohkolla, JR 34:ssä palvelleet 28-vuotias Vilho, 25-vuotias Kauko ja 41-vuotias Mauri kolmen päivän sisällä jatkosodan hyökkäysvaiheessa Aunuksessa syyskuussa 1941, 21-vuotias Erkki puoltatoista kuukautta heidän jälkeensä Itä-Karjalassa. ”Ohikulkija: pysähdy ja ajattele”, kehottaa muistolaatta.
Nykyisin Hämeenlinnaan kuuluvasta Rengosta, Kuittilan kylän Eskolankulmalta valtatie 10:n tuntumassa löytyy Viljo, Arvi, Olavi ja Niilo Niemisen muistokivi. Se seisoo heidän 1940-luvun lopulla palaneen kotitalonsa vanhan kivijalan ympäröimänä. JR 15:n 24-vuotias Viljo kaatui Tammisuolla neljä päivää ennen talvisodan päättymistä, 28-vuotias Arvi kaksi päivää myöhemmin samassa paikassa. 29-vuotiaan Olavin taival päättyi Syvärillä jatkosodan hyökkäysvaiheen lopulla lokakuussa 1941, 34-vuotiaan Niilon saman vuoden joulun alla puna-armeijan vastahyökkäyksessä Syvärin eteläpuolella Goran kylässä.
Suomessa viimeisen eloonjääneen menettelyä ei tunnettu, eikä Erkki Lehtisen tai Niilo Niemisen perään lähetetty pelastuspartiota. Kuultuaan viimeisenkin aseisiin kutsutun poikansa kuolemasta viisi tyttöä ja viisi poikaa kasvattanut, vuonna 1934 leskeksi jäänyt Miina Nieminen totesi: ”Nyt Jumala koettelee minua. Kaikki mitä tapahtuu, on otettava Jumalan kädestä.” Harva on kannettavakseen yhtä kauheaa taakkaa saanut.
torstaina, heinäkuuta 02, 2009
Lisää ihmeteltävää
En tiedä, mahtaisiko Ilta-Sanomissa tänään torstaina julkaistulla komealla koko aukeaman jutulla tässä blogissa käsitellyistä Rovaniemen suhmuroinneista olla jotain osuutta asiaan, mutta niin on käynyt, että Nova Groupin nettisivut lakkasivat päivän mittaan toimimasta! Nyt tulee vaan ilmoitus, että "empty" (vähän niin kuin firman kassa).
Hyvä, että tuli ajoissa kaiveltua, vaikka tokihan välimuistitoiminto auttaa pitkälle. Allekirjoittaneelta voi liitetiedostona tilailla varsin mielenkiintoista Uutisnova 1/2008 -julkaisua, mikäli se on sattunut edelläkuvatun tyhjennyksen yhteydessä bittiavaruuteen katoamaan, niin kuin epäilemättä joidenkin tahojen harras toive on.
Huomenna keskustelu jatkunee tuosta BRP Finlandin työ- ja elinkeinoministeriöltä saamasta runsaan miljoonan euron investointituesta. Samaan pinkkaan voi vielä heittää sen tiedon, että BRP Finland sai viime vuonna myös Tekesiltä (työ- ja elinkeinoministeriön tonttia sekin) 369.400 euroa.
Tiesittekö muuten sitä, että Keski-Suomen TE-keskuksen yritysosastolta lähti aikavälillä 1.1.-30.6.2008 1839 asukkaan Kinnulan suuntaan tukea 886 250 euroa. Hakemuksia oli tullut kolme, joista kaksi sai myönteisen päätöksen. Samalla aikavälillä 128 245 asukkaan Jyväskylään matkasi 18 hankkeelle 757 180 euroa. Näkyy Kinnula olevan sen verran hyvä sijoituskohde, että kannattaisiko Kevankin ottaa se tutkalleen...
Hyvä, että tuli ajoissa kaiveltua, vaikka tokihan välimuistitoiminto auttaa pitkälle. Allekirjoittaneelta voi liitetiedostona tilailla varsin mielenkiintoista Uutisnova 1/2008 -julkaisua, mikäli se on sattunut edelläkuvatun tyhjennyksen yhteydessä bittiavaruuteen katoamaan, niin kuin epäilemättä joidenkin tahojen harras toive on.
Huomenna keskustelu jatkunee tuosta BRP Finlandin työ- ja elinkeinoministeriöltä saamasta runsaan miljoonan euron investointituesta. Samaan pinkkaan voi vielä heittää sen tiedon, että BRP Finland sai viime vuonna myös Tekesiltä (työ- ja elinkeinoministeriön tonttia sekin) 369.400 euroa.
Tiesittekö muuten sitä, että Keski-Suomen TE-keskuksen yritysosastolta lähti aikavälillä 1.1.-30.6.2008 1839 asukkaan Kinnulan suuntaan tukea 886 250 euroa. Hakemuksia oli tullut kolme, joista kaksi sai myönteisen päätöksen. Samalla aikavälillä 128 245 asukkaan Jyväskylään matkasi 18 hankkeelle 757 180 euroa. Näkyy Kinnula olevan sen verran hyvä sijoituskohde, että kannattaisiko Kevankin ottaa se tutkalleen...
torstaina, toukokuuta 21, 2009
Aufgefahren in den Himmel
Vuosina 1973-1991 helatorstai, 40 päivän kuluttua pääsiäisestä vietettävä Jeesuksen taivaaseen astumisen muistopäivä oli siirrettynä edellisen viikon lauantaihin. Ajantiedon guru Kustaa Vilkuna kuvasi asiantilan syyksi sen, että "olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko". 1970 työnantaja- ja työntekijäjärjestöt olivat esittäneet piispainkokoukselle, että helatorstai siirrettäisiin lauantaille. Työntekijäpuolen näkökulmasta hommassa oli järkeä siksi, että vallinneen käytännön mukaan mikäli viikolle osui arkipyhä, oli sen viikon lauantai työpäivä. Näin siis saivat teollisuus viisipäiväsen ehyen työviikkonsa ja työntekijät kaksipäiväisen viikonloppunsa. Piispoissa ratkaisu aiheutti parranpärinää, ja 1982 kirkolliskokous esitti helatorstain palauttamista torstaiksi. Hallituksen käsitellessä asiaa 1985 sosiaalidemokraattiset ministerit vaativat esityksen työmarkkinavaikutusten tarkempaa selvitystä, ja niinpä lain voimaantulo jätettiin auki. Eduskunta hyväksyi esityksen marraskuussa 1985, mutta presidentti Mauno Koivisto siirsi lain voimaantuloa vuodesta 1987 vuoteen 1992.
Kun voimaantulo läheni, työmarkkinaosapuolet pääsivät sopimukseen siitä, että helatorstai siirtyisi torstaille niin, että näin menetetty työaika korvattaisiin joko lauantailla tai tekemällä sen tunnit muutoin sisään niin, ettei kokonaistyöaika lyhenisi. Liittotasolla ratkaisut muodostuivat kirjaviksi, ja osalle työntekijöitä helatorstaista tuli käytännössä palkallinen vapaapäivä. 2002 käytäntö vahvistettiin kaikkia koskevaksi, eli sen jälkeen helatorstai on lyhentänyt työaikaa ansioita alentamatta. Syvä kumarrus ay-liikkeelle (vrt. edellinen kirjoitus)!
[Sivuhuomio: hei miksi istun helatorstaina, palkallisena vapaapäivänä, tietokoneen ääressä? Ai niin, blogin kirjoittaminen ei ole oikeaa työtä, vaikka tässä poliittisen historian ja yliopistojen kolmannen tehtävän liepeillä liikutaankin. Vieläpä oli ajatuksena tehdä jotain muutakin, vaikka kirkollisten piirien mukaan päivä on niin pyhä, ettei silloin ruohokaan kasva. Ja mikä parasta, olen myös sairaana, mikä samalla tietona tuonne soutu- ja melontakeskuksen suuntaan näin ilmoitettakoon. Aivojen TES on huomattavasti joustavampi kuin sydänlihaksen.]
Helatorstai on virallinen pyhäpäivä useimmissa Euroopan maissa. Sympaattisin traditio löytyy varsin yllättäen Saksasta ja erityisesti entisen Itä-Saksan alueelta, jossa helatorstai on kirkollisen sisältönsä ohella myös isien, miesten ja herrojen päivä. Tämän päivän Turun Sanomissa Risto K. Tähtinen kuvaa tätä germaanisen mieheyden juhlaa seuraavasti:
"Vanhan perinteen mukaan kylien ja pikkukaupunkien miehet kerääntyvät viinakasseineen ja olutkoreineen helatorstaina aamulla, ajelevat ympäriinsä koko päivän 10-20 hengen hevosrattailla tai traktorin peräkärryillä. Kaupungeissa miesporukat varaavat puistoravintoloista tai Biergarteneista pöytiä koko päiväksi. Monet porukat lähtevät puistoihin tai metsiin pitkälle piknikille."
Turhassa ja päälleliimatun oloisessa loppukaneetissaan Tähtinen äityy moralistisesti toteamaan, että "illalla miehistä ei ole sitten hyötyä sen paremmin naisille kuin lapsillekaan". Mikäs miesten päivä se sellainen olisi, jossa tarvitsisi olla ko. ihmisryhmille hyödyksi?Kalpea on suomalainen isänpäivän traditio tähän verrattuna. Kontekstikin on tietysti aivan toinen, kun juhlaa meillä vietetään perhekeskeisesti. Saksalaisessa traditiossa keskeisellä sijalla on ollut nuorempien ikäluokkien vihkiminen mieheyden saloihin, mikä tietysti pitkälle selittää juhlapäivän vieton saamia muotoja. Herrenpartie = eine Kutschfahrt oder Wanderung in die Natur mit Konsum von Alkohol!
Kun täällä blogissa on vuosien mittaan esitetty ties mitä haasteita sisäsoutuun, voisi tässä olla vähän toisenlainen juttu, jonka voisi laittaa ensi vuotta varten korvan taakse. Entisenä paattislaisena uskoisin saavani ainakin traktorin peräkärryineen hankituksi, kenties jopa hevosenkin. Tässähän olisi myös hieno profiilinkorotustilaisuus pikku hiljaa heräilevälle miesliikkeelle, pelkästään äijille omistettu maanläheinen juhla ilman turhia seremonioita ja teeskentelyä! Ay-liikkeen suuntaan voisi sen vienon toivomuksen kyllä esittää, että voisi olla hyvä aloittaa neuvottelut myös helatorstaita seuraavan perjantain tilanteesta.
torstaina, maaliskuuta 26, 2009
Venäläiset ja suomalaiset historiakäsitykset
(Oxford-Cambridge -soutuhaasteesta tietoa etsivät, kelatkaa alaspäin, nyt on poliittisen historian vuoro)Hiljattain julkaistussa kirjassaan Lumedemokratia (WSOY 2009) "suomettumisen hämähäkkejä" metsästävät toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka eivät välttämättä ole teeseineen ihan niin metsässä, kun professori Juha Sihvola antoi HS:n arvostelussaan ymmärtää. Ylipäätään oli erikoista, että suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suurimpiin nimiin lukeutuva, Historiallisen Aikakauskirjankin päätoimittajana toiminut Sihvola katsoi tarpeelliseksi asettua niin tiukasti puolustelemaan 1970-luvun toimintaa ja ilmapiiriä. Hän syyttää Boxbergia ja Heikkaa amatöörimäisyydestä ja anakronismista, mutta katsoo itse voivansa muitta mutkitta julistaa, että kaikkien muiden kuin taistolaisten neuvostomyöntyväisyys oli pelkkää kansallisen edun sanelemaa teeskentelyä ja sellaisena suurta poliittista viisautta. Mistä vuonna 1957 syntynyt ja ihan muita asioita tutkinut Sihvola voi sen niin varmasti tietää? Miksei tätä ilmiselvää kansallista kipupistettä saisi lähestyä kriittisesti ja poleemisestikin?
Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama tuore kirja Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY 2009) ja sen julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetty paljon ennakkoon kohuttu mutta melkoiseksi epätapahtumaksi jäänyt "Nashi-nuorten mielenosoitus" ovat herättäneet Suomessa jälleen kerran keskustelua siitä, kuinka Venäjällä tarkastellaan Baltian maiden historiaa, erityisesti niiden neuvostomiehityksen aikaa.
Suomessa on kritisoitu erityisesti Venäjän virallisia tahoja neuvostomyyttien ylläpitämisestä. Kriitikot ovat osoittaneet, etteivät Kremlin vallanpitäjät ja heidän intellektuaalisessa talutusnuorassaan olevan venäläisten enemmistö ole tunnustanut sitä, että Baltian maat liitettiin 1940 pakolla osaksi Neuvostoliittoa, vaan päinvastoin väittää, että maat liittyivät osaksi kommunistista suurvaltaa vapaaehtoisesti. Samoin on venäläistulkintoja arvosteltu Stalinin ajan muidenkin rikosten kuten pakkokollektivisoinnin ja -teollistamisen sekä 1930-luvun puhdistusten, lakaisemisesta maton alle ja ylipäätään diktaattorin historiallisen kuvan kiillottamisesta. Venäläiset eivät ole myöskään suostuneet tunnustamaan, että puna-armeija kukisti väkivalloin demokraattisiin uudistuksiin tähdänneet Unkarin kansannousun vuonna 1956 ja Prahan kevään liikehdinnän 1968.
Kelataan kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Tämän päivän Hesarin yleisönosastolla on kirjalija-opettaja Arno Kotron hyvä tuokiokuva 1970-luvun lopun suomalaisesta historian kouluopetuksesta. Laajassa käytössä ollut Yläasteen historian oppikirja Historia ja me 8 (Weilin & Göös, 1977) mm. toteaa , että
"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon"
"Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti"
"Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa"
Lisäksi Matti Castrenin, Reino Riikosen ja Leo Suurosen laatima oppikirja kehuu itänaapurin elinoloja, vakaata talouskehitystä, Stalinin valtavaa positiivista merkitystä, samalla kun se USA:sta puhuttaessa alleviivaa eriarvoisuutta, köyhyyttä, rikollisuutta ja ihmisoikeusongelmia.
Tutkija-maratoonari Janne Holmén loi väitöskirjassaan vertailevan katsauksen pohjoismaissa Kylmän sodan kaudella käytössä olleisiin historian oppikirjoihin, ja havaitsi suomalaisesta 1960- ja 1970-lukujen oppimateriaalista mm. seuraavia painotuksia:
- talvisota vain "puhkesi"
- maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
- Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia
- keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin
- Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään
- Prahan kevät johtui "vastavallankumouksen uhasta" ja Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta
- vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan
Koulun oppikirjat olivat käyneet läpi tarkan virallisen syynin sen varmistamiseksi, että ne olivat voimassaolevien pedagogisten, kulttuuristen ja poliittisten arvojen mukaisia. Näin voi katsoa, että edellämainitut käsitykset edustavat 1970-luvun Suomen virallista historiantulkintaa.
Historian Opiskelijain Liiton vuosikokous julkaisu 31.3.1973 julkilausuman "Oikean tiedon puolesta - YYA velvoite historian opetukselle ja tutkimukselle", jossa todettiin mm. seuraavaa:
...Yliopisto- ja korkeakoululaitokselle asettuu erittäin vaativa tehtävä suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyys- ja yhteistyösuhteiden vaalijana ja edelleenkehittäjänä. Sen tehtävänä on tuottaa tietoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, niiden luonteesta ja historiasta sekä niistä mittaamattomista mahdollisuuksista, joita yhteistyö Neuvostoliiton kanssa Suomelle tarjoaa kaikilla elämänaloilla. Ennenkaikkea sen tehtävänä on kasvattaa sivistyneistö, joka sekä tiedollisesti että asenteellisesti kykenee ymmärtämään Suomen ja Neuvostoliiton kansojen yhteiset perustavaa laatua olevat edut ja yhteistyön Suomelle tarjoamat valtavat kehitysmahdollisuudet...
...Suomen ja Neuvostoliiton hyvät ja luottamukselliset suhteet ja niiden edelleen kehittäminen voivat perustua vain sille, että Suomen puolelta myönnetään näiden suhteiden hoidossa tapahtuneet virheet ja laiminlyönnit ja otetaan oppia niistä...
...YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlavuonna on painokkaasti vaadittava, että yliopisto- ja korkeakoululaitos ottaa paikkansa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden lujittamisessa ja edelleen kehittämisessä. Historia-aineiden kohdalla ensimmäinen askel tällä tiellä on neuvostovastaisten oppikirjojen korvaaminen sellaisilla, jotka tarjoavat oikeaa tietoa Neuvostoliitosta...
Yritin kaivaa tietoa siitä, ketkä HOL:n hallituksessa vuonna 1973 istuivat, mutta netistä en löytänyt, joten lähetin asiasta tiedustelun järjestön nykyisille toimijoille. Jos joku lukijoista ehtii ensin, kommenttipalstalle vaan. Nimien tietäminen voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia.
Tämän ajattelutavan tulkinnallinen kulminaatiopiste oli ns. Pirkkalan moniste, Opetusministeriön, Kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen kokeilu, jota käytettiin Pirkkalan kunnan peruskoulun viidensillä luokilla eli 11-vuotiaiden oppilaiden historian opetuksessa lukuvuonna 1974-75. Jos tuuba maistuu, se löytyy myös netistä. Joku nuori tutkija voisi tehdä tästä kokeilusta kunnon selvityksen ja käydä vaikkapa haastattelemassa tuota monistetta koulussa päntänneitä, niin saataisiin tähän erikoiseen episodiin myös vähän kokemushistoriallista valaisua.
En väitä itse olleeni yläasteikäisenä 1980-luvulla yhteiskunnallis-poliittisesti erityisen valveutunut, mutta sen muistan, että tajusin (toki varmastikin ei-edistyksellisten aikuisten sopivalla avustuksella) jo varhaisteininä juttujen neuvostolan ihanuudesta olevan täyttä fuulaa. Vuosikymmen tarjosi Suomen Neuvostoliitto-suhteen absurdiudesta minulle parikin erikoista kokemusta, joiden myötä syntynyt vaikutelma osoittautui murrosvaiheessa 1989-1991 paikkansapitäväksi.
Mieleen on jäänyt myös kesä 1991, jolloin Turun Soutajilla oli riveissään kaksi virolaista vierastyöläistä, minua pari vuotta vanhemmat Tarmo ja Siim. Molemmat olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa Neuvostoliiton armeijassa, ja tarinat vähemmistökansallisuuksia edustavien oloista ja kokemuksista puna-armeijan riveissä olivat melkoisia. 1980-luvun loppuvuosina he olivat kuuluneet myös Neuvostoliiton juniorimaajoukkueeseen soudussa sekä edustaneet kertaalleen sirppiä ja vasaraa maailmanmestaruuskilpailuissa. Mielenkiintoisia varsinkin lääketieteellisessä mielessä olivat kertomukset myös tältä saralta. Elokuussa 1991 pääsin läheltä näkemään sen riemun, jota tieto Viron itsenäistymisen palautumisesta nuorissa miehissä sai aikaan, sekä sen lopulta tilapäiseksi osoittautuneen kauhun, jonka kommunistijuntan epäonnistunut vallankaappausyritys heissä herätti.
Jos 1980-luvun kansainvälisestä politiikasta minulle jotain jäi mieleen, oli se ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto todellakaan rokannut. On muuten mielenkiintoista panna merkille, kuinka paljon nuo 1970-luvun opiskelijajärjestöjen julkilausumat retoriikaltaan muistuttavat opetusministeriön ja yliopistojen nykyisiä strategialausumia. Tässä olisi selvä diskurssianalyysin paikka. Substantiivit ovat tietysti muuttuneet, mutta verbit, adjektiivit, kieltä raiskaava tyylitajuttomuus ja banaali paatos ovat samoja. En ole asiaa tutkinut, mutta petu-metodilla väitän, että tiettyä overlappia saattaa löytyä myös laatijoiden nimilistoista.
Onko suomettuminen todella niin selkeästi rajautuva ja jo niin läpikotaisesti tunnettu juttu kuin professori Sihvola kirja-arvostelussaan esitti? Ja millaista keskustelua on se, kun Sihvola kertoo pohtineensa, että oliko hänen suomettumisen motiiveja koskevia ajatuksiaan kritisoineen Boxbergin motiivina "laiskuus, epärehellisyys vai niiden yhdistelmä"? Millaista viestiä tiede-eliitin edustaja tulee tässä antaneeksi esimerkiksi 1970-lukua avoimin mielin lähestymään pyrkivälle tutkijalle?
Minä saan kysyä. Minä jouduin lukemaan ne koulukirjat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
