Vaatimus nollatoleranssista rasismille ja seksuaaliselle häirinnälle on saavuttanut laajaa myönteistä vastakaikua. Hyviä asioita on helppo ja mukava puolustaa. Kukapa nyt haluaisi kannattaa syrjintää tai törkykäyttäytymistä? Hyvien asioiden kätevyyttä lisää niiden itsestäänselvyys.
Kaikkihan tietävät jo vaistomaisesti, mitä rasismi on, tai missä kulkevat ne seksuaaliset rajat, joita ei sovi ylittää. Jos nimität kadulla vastaan kävelevää mustaa henkilöä neekeriksi, olet rasisti, jos tarraat firman pikkujouluissa luvatta työtoverin ryntäimiin, olet karsinasi ulkopuolella ilman valtuuksia törkeästi röhkivä seksistinen sika.
Vaikka tämä on päivänselvää, jostain kummasta kuitenkin kumpuaa urpoja, jotka eivät ymmärrä tai ainakaan kunnioita hyviä asioita. Heidän päihinsä järkeä on taottava osoittamalla, ettei näissä asioissa suvaita pienintäkään lipsumista hyväksyttävän käytöksen rajojen ulkopuolelle. Ympäröivän yhteisön yksimielinen tuomio ja kunnolla kirpaisevat seuraukset olkoot heille opiksi.
Hyviä asioita on paljon. Suomessa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisjärjestöt ovat vaatineet nollatoleranssia rasismin ja häirinnän lisäksi myös muun muassa asunnottomuudelle, koulukiusaamiselle, nuorisotyöttömyydelle, hoitovirheille, harmaalle taloudelle, roskaamiselle, graffiteille, ylinopeuksille, julkijuopottelulle ja kiroilulle.
Ajatus on totta kai käännetty myös business-opiksi; asiasta kirjan kirjoittaneen valmennuskonsultti Ari Heiskasen mukaan yrityksessä ”nollatoleranssitila luo vahvan pohjan voitokkaalle etenemiselle ja vauhdin nostolle”.
Nollatoleranssilla tarkoitetaan jonkin käyttäytymistavan tai ilmiön katsomista niin tuomittavaksi, ettei sitä suvaita lainkaan. Mikäli sitä kuitenkin ilmenee, tulee siitä automaattisesti seurata rangaistus, aina ja samansuuruisena. Koska tavoitteena on eliminoida kyseinen käyttäytyminen kokonaan, teon taustaa, olosuhteita, räikeyttä, mahdollisia lieventäviä asianhaaroja tai tekijän syyllisyyden astetta ei tule ottaa huomioon lainkaan.
Nollatoleranssi on kategorinen imperatiivi, ehdoton määräys toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se perustuu absoluuttiseen varmuuteen siitä, missä kulkee oikean ja väärän raja. On vaikeaa kuvitella inhimillisen toiminnan sääntelyyn huonommin soveltuvaa periaatetta. Ihmiset, teot ja tilanteet ovat erilaisia, ja elämään liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta. Asioiden kokeminen ja tulkinnat vaihtelevat suuresti, mistä kertoo vaikkapa se, että suomalaisissa käräjäoikeuksissa käsitellään vuosittain yli 300 000 riita-asiaa.
Rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä ei ole olemassa sellaisia aukottomia ja yleispäteviä määritelmiä, joita voisi muitta mutkitta soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyrkkisäännöksi on tarjottu sitä, että jos väitetyn syrjinnän tai häirinnän kohde kokee tulleensa syrjityksi tai häirityksi, teko on tosiasiallinen. Tällainen subjektiivinen määrittelyoikeus on kuitenkin oikeustajun ja tasavertaisuusperiaatteen kannalta erittäin ongelmallinen, koska se tekee syytösten kohteesta automaattisesti syyllisen ja riistää häneltä oikeuden puolustautumiseen. (TS 30.11.2011)
Nollatoleranssi lietsoo myös kollektiivista hysteriaa, jolla hyvän asian nimissä oikeutetaan kohtuuttomiakin ylilyöntejä. Uusmoralistisessa nykyilmapiirissä esimerkiksi jo pelkkä julkisesti esitetty syytös seksuaalisesta häirinnästä riittää pilaamaan henkilön maineen ja uskottavuuden pysyvästi, aivan riippumatta siitä, onko syytöksessä perää vai ei.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Sananvapaus ja vihapuhe
Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
keskiviikkona, helmikuuta 02, 2011
Titaanien taisto
Alla vähän vaalimatematiikkaa tämän päivän (2.2.2011) kolumnistani Turun Sanomissa.
Raskaan sarjan titteli jaossa
Tulevissa eduskuntavaaleissa on kerrankin panosta. Kestääkö perussuomalaisten gallupnoste sulamatta äänestyskopin kuuman ahtauden? Onko kyse Timo Soinin ympärillä pyörivästä ohimenevästä ihastuksesta vai natiseeko kolmen suuren pyhä kolminaisuus todella liitoksissaan?
Kuinka käy vaalirahasotkussa ryvettyneiden puolueiden ja poliitikkojen? Ovatko Sdp:n mittarit niin pahasti punaisella, ettei puolue saa hyödynnetyksi edes oppositioaseman tuomaa myötätuulta? Kenelle neljännesmiljoona edellisten vaalien jälkeen äänestysikään tullutta suomalaista antaa äänensä?
Vaalipäivänä yksi ehdottomista mielenkiinnon polttopisteistä sijaitsee Uudellamaalla, jonne ollaan virittelemässä todellista poliittista Harmageddonin taistelua. Vastaavaa raskaan kaluston keskitystä on tuskin koskaan ennen nähty.
On vain vähän liioiteltua sanoa, että vuoden 2011 eduskuntavaalit ratkaistaan Uudellamaalla. 700 000 äänioikeutetun vaalipiiristä valitaan eniten edustajia eli 35, kun esimerkiksi Varsinais-Suomessa Arkadianmäen valtakirjoja on jaossa 17 ja Helsingissäkin vain 21.
Uudellamaalla D’Hondtin suhteellinen vaalitapa näyttää erikoisimmat puolensa. Ääniharavien mahtipotit tuovat pulskat vertailuluvut myös seuraaville saman listan ehdokkaille, vaikka omia ääniä ei liiaksi siunautuisikaan. Koko maan äänikuningattarien ja -kuninkaiden imussa valtaan pääsee todella laihojen mandaattien ehdokkaita.
Vuoden 2007 vaaleissa Sauli Niinistön ennätykselliset 60 563 ääntä auttoivat läpi kymmenen muuta kokoomuslaista, vaikka heistä peräti seitsemän sai vähemmän kannatusta kuin 4 765 äänellä varasijalle jäänyt Sdp:n Risto Kuisma .
Vastaava messiasimu toimi vielä selkeämmin perussuomalaisten kohdalla. Timo Soinin 19 859 ääntä teki kansanedustajan myös 1 058 äänen Pirkko Ruohonen-Lerneristä , ja kun maisterisjätkä suuntasi rakastamaansa europarlamenttiin, tilalle nousi 796 äänen Pietari Jääskeläinen .
Uudenmaan tärkeys näkyy turboahdetussa ehdokasasettelussa. Viiden ministerin ja kahden puoluejohtajan ohella listoilta löytyy muun muassa SAK:n ja YLE:n entistä ylipäällikköä sekä koko joukko korkean profiilin julkkisehdokkaita. Olympiavoittajia ja Hjallis Harkimon ex-vaimoja löytyy kaksin kappalein kumpiakin. Mukaan mahtuvat myös molemmat vaalikauden loikkarit.
Pois jäävien Niinistön, Matti Vanhasen , Antti Kalliomäen , Heidi Hautalan ja Claes Andersonin jäljiltä jaettavaksi jää pitkälti toistasataatuhatta ääntä. Tätä pottia tavoitellessaan puolueet pelaavat ässänsä juuri täällä: kokoomus Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin , keskusta Paula Lehtomäen ja Paavo Väyrysen , demarit Mikael Jungnerin ja Lauri Ihalaisen , vihreät Tuija Braxin ja persut Soinin.
Uusimaa on parin viime vuosikymmenen aikana heijastellut vahvasti myös puoluekannatuksen valtakunnallisia trendejä. Demarit ovat pudonneet vuoden 1995 yhdestätoista edustajasta seitsemään, kokoomus taas tehnyt täsmälleen päinvastaisen siirtymän.
Vihreät kasvoivat 1990-luvulla, mutta ovat nyt polkeneet kahdet vaalit paikoillaan. Jaakko Laakson jäädessä pois vasemmistoliitto on vaarassa pudota yhden edustajan varaan.
Soini tuplasi persujen paikkamäärän jo 2007, mutta nyt Mannerheimintien puoluetoimistossa odotellaan todellista jättipottia. Mikäli populistinen puhuri puhaltaa vähääkään ennustusten kaltaisesti, saavat hatuistaan ja salkuistaan pitää tiukasti kiinni muutkin kuin persujen arkkiviholliseksi ilmoittautuneiden vihreiden Brax.
Raskaan sarjan titteli jaossa
Tulevissa eduskuntavaaleissa on kerrankin panosta. Kestääkö perussuomalaisten gallupnoste sulamatta äänestyskopin kuuman ahtauden? Onko kyse Timo Soinin ympärillä pyörivästä ohimenevästä ihastuksesta vai natiseeko kolmen suuren pyhä kolminaisuus todella liitoksissaan?
Kuinka käy vaalirahasotkussa ryvettyneiden puolueiden ja poliitikkojen? Ovatko Sdp:n mittarit niin pahasti punaisella, ettei puolue saa hyödynnetyksi edes oppositioaseman tuomaa myötätuulta? Kenelle neljännesmiljoona edellisten vaalien jälkeen äänestysikään tullutta suomalaista antaa äänensä?
Vaalipäivänä yksi ehdottomista mielenkiinnon polttopisteistä sijaitsee Uudellamaalla, jonne ollaan virittelemässä todellista poliittista Harmageddonin taistelua. Vastaavaa raskaan kaluston keskitystä on tuskin koskaan ennen nähty.
On vain vähän liioiteltua sanoa, että vuoden 2011 eduskuntavaalit ratkaistaan Uudellamaalla. 700 000 äänioikeutetun vaalipiiristä valitaan eniten edustajia eli 35, kun esimerkiksi Varsinais-Suomessa Arkadianmäen valtakirjoja on jaossa 17 ja Helsingissäkin vain 21.
Uudellamaalla D’Hondtin suhteellinen vaalitapa näyttää erikoisimmat puolensa. Ääniharavien mahtipotit tuovat pulskat vertailuluvut myös seuraaville saman listan ehdokkaille, vaikka omia ääniä ei liiaksi siunautuisikaan. Koko maan äänikuningattarien ja -kuninkaiden imussa valtaan pääsee todella laihojen mandaattien ehdokkaita.
Vuoden 2007 vaaleissa Sauli Niinistön ennätykselliset 60 563 ääntä auttoivat läpi kymmenen muuta kokoomuslaista, vaikka heistä peräti seitsemän sai vähemmän kannatusta kuin 4 765 äänellä varasijalle jäänyt Sdp:n Risto Kuisma .
Vastaava messiasimu toimi vielä selkeämmin perussuomalaisten kohdalla. Timo Soinin 19 859 ääntä teki kansanedustajan myös 1 058 äänen Pirkko Ruohonen-Lerneristä , ja kun maisterisjätkä suuntasi rakastamaansa europarlamenttiin, tilalle nousi 796 äänen Pietari Jääskeläinen .
Uudenmaan tärkeys näkyy turboahdetussa ehdokasasettelussa. Viiden ministerin ja kahden puoluejohtajan ohella listoilta löytyy muun muassa SAK:n ja YLE:n entistä ylipäällikköä sekä koko joukko korkean profiilin julkkisehdokkaita. Olympiavoittajia ja Hjallis Harkimon ex-vaimoja löytyy kaksin kappalein kumpiakin. Mukaan mahtuvat myös molemmat vaalikauden loikkarit.
Pois jäävien Niinistön, Matti Vanhasen , Antti Kalliomäen , Heidi Hautalan ja Claes Andersonin jäljiltä jaettavaksi jää pitkälti toistasataatuhatta ääntä. Tätä pottia tavoitellessaan puolueet pelaavat ässänsä juuri täällä: kokoomus Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin , keskusta Paula Lehtomäen ja Paavo Väyrysen , demarit Mikael Jungnerin ja Lauri Ihalaisen , vihreät Tuija Braxin ja persut Soinin.
Uusimaa on parin viime vuosikymmenen aikana heijastellut vahvasti myös puoluekannatuksen valtakunnallisia trendejä. Demarit ovat pudonneet vuoden 1995 yhdestätoista edustajasta seitsemään, kokoomus taas tehnyt täsmälleen päinvastaisen siirtymän.
Vihreät kasvoivat 1990-luvulla, mutta ovat nyt polkeneet kahdet vaalit paikoillaan. Jaakko Laakson jäädessä pois vasemmistoliitto on vaarassa pudota yhden edustajan varaan.
Soini tuplasi persujen paikkamäärän jo 2007, mutta nyt Mannerheimintien puoluetoimistossa odotellaan todellista jättipottia. Mikäli populistinen puhuri puhaltaa vähääkään ennustusten kaltaisesti, saavat hatuistaan ja salkuistaan pitää tiukasti kiinni muutkin kuin persujen arkkiviholliseksi ilmoittautuneiden vihreiden Brax.
tiistaina, marraskuuta 16, 2010
Kristillisdemokraatit
Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.
Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.
Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.
Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.
Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.
Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.
Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.
Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?
Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.
Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.
Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.
Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.
Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.
Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.
Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?
tiistaina, lokakuuta 26, 2010
Urheilua
Hiihtoliitto on kriisissä, yllätys yllätys. Tähän vielä kun saadaan tuon STT:n dopinguutisoinnin tutkinnan tulokset ja ensilumi, niin johan sukset ulos survaistaan...
Toisaalla Soutuliitto valmistautuu satavuotisjuhliinsa. Yhtenä juhlapäivän ohjelmanumerona on keskustelutilaisuus lajin tulevaisuudesta, jossa allekirjoittanut toimii puheenjohtajana. Mukana keskustelussa ovat mm. kolminkertainen yksikkösoudun olympiavoittaja Pertti Karppinen, Sanna Stenin ja Minna Niemisen olympiahopeaan valmentanut Veikko Sinisalo ja olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola. Tilaisuuden avaa Soutuliiton puheenjohtajana vuosituhannen alussa toimineen ja 1980-luvulla Princetonin yliopiston kivikovassa kahdeksikossa soutaneen Erik Andersonin kriittinen katsaus lajin kehittymisen ongelmiin Suomessa. Lisätietoja täältä.
Olen yrittänyt viritellä keskustelua meneillään olevasta suomalaisen urheilun "strategisesta kehittämisestä". Tuoreimmassa Kanava-lehdessä oli kirjoitukseni "Suomalainen huippu-urheilu 2010-luvulla", jossa totean mm. seuraavaa:
"Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Niemisen strategiatyöryhmän mietintö ja muutosprojekti ovat jatkoa sille liikkeenjohdollisen konsulttijargonin leimaamalle strategiauskovaisuudelle, joka 1990-luvulta alkaen on pesiytynyt ensin julkiseen hallintoon ja sitten kansalaisjärjestöihinkin."
"Verovaroilla pyörii mittava organisaatiosirkus, jossa pääosaa näyttelevät toiminnanjohtajat, pääsihteerit sekä kehitys-, markkinointi-, projekti- ja viestintäpäälliköt. Mitalien sijaan tämä tehdas tuottaa visioita, strategisia laatikkoleikkejä, seminaareja, palavereja, PowerPoint-esityksiä ja retoriikkaa, päätehtävänään oman olemassaolonsa oikeuttaminen ja laajentaminen."
"Voisiko urheilumenestyksen ja suomalaisen identiteetin kytköksen heikkeneminen olla kansallisen itsetunnon kypsymisestä kertova terve signaali, ja sellaisena liittyä laajempaan suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan arvomuutokseen?"
"Huippu-urheilun tarkkaan säännellyssä ja keinotekoisessa maailmassa saavutettu moraalisesti yksiselitteinen sankaruus on vain symbolista. Urheilu on illuusio todellisuudesta, helposti tulkittava sadun ja fantasian maailma, ei sen enempää."
Julkisessa keskustelussa urheilusta liikkuu todella paljon höpö-höpöä ja jargonistisia latteuksia. Nyt kipin kapin lehtikioskille hakemaan toisenlaista perspektiiviä (ja minä saan rojaltit juoksemaan jotta pystyn hankkimaan sen kanadalaiskanootin...)
Toisaalla Soutuliitto valmistautuu satavuotisjuhliinsa. Yhtenä juhlapäivän ohjelmanumerona on keskustelutilaisuus lajin tulevaisuudesta, jossa allekirjoittanut toimii puheenjohtajana. Mukana keskustelussa ovat mm. kolminkertainen yksikkösoudun olympiavoittaja Pertti Karppinen, Sanna Stenin ja Minna Niemisen olympiahopeaan valmentanut Veikko Sinisalo ja olympiakomitean valmennusjohtaja Kari Niemi-Nikkola. Tilaisuuden avaa Soutuliiton puheenjohtajana vuosituhannen alussa toimineen ja 1980-luvulla Princetonin yliopiston kivikovassa kahdeksikossa soutaneen Erik Andersonin kriittinen katsaus lajin kehittymisen ongelmiin Suomessa. Lisätietoja täältä.
Olen yrittänyt viritellä keskustelua meneillään olevasta suomalaisen urheilun "strategisesta kehittämisestä". Tuoreimmassa Kanava-lehdessä oli kirjoitukseni "Suomalainen huippu-urheilu 2010-luvulla", jossa totean mm. seuraavaa:
"Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Niemisen strategiatyöryhmän mietintö ja muutosprojekti ovat jatkoa sille liikkeenjohdollisen konsulttijargonin leimaamalle strategiauskovaisuudelle, joka 1990-luvulta alkaen on pesiytynyt ensin julkiseen hallintoon ja sitten kansalaisjärjestöihinkin."
"Verovaroilla pyörii mittava organisaatiosirkus, jossa pääosaa näyttelevät toiminnanjohtajat, pääsihteerit sekä kehitys-, markkinointi-, projekti- ja viestintäpäälliköt. Mitalien sijaan tämä tehdas tuottaa visioita, strategisia laatikkoleikkejä, seminaareja, palavereja, PowerPoint-esityksiä ja retoriikkaa, päätehtävänään oman olemassaolonsa oikeuttaminen ja laajentaminen."
"Voisiko urheilumenestyksen ja suomalaisen identiteetin kytköksen heikkeneminen olla kansallisen itsetunnon kypsymisestä kertova terve signaali, ja sellaisena liittyä laajempaan suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan arvomuutokseen?"
"Huippu-urheilun tarkkaan säännellyssä ja keinotekoisessa maailmassa saavutettu moraalisesti yksiselitteinen sankaruus on vain symbolista. Urheilu on illuusio todellisuudesta, helposti tulkittava sadun ja fantasian maailma, ei sen enempää."
Julkisessa keskustelussa urheilusta liikkuu todella paljon höpö-höpöä ja jargonistisia latteuksia. Nyt kipin kapin lehtikioskille hakemaan toisenlaista perspektiiviä (ja minä saan rojaltit juoksemaan jotta pystyn hankkimaan sen kanadalaiskanootin...)
torstaina, lokakuuta 07, 2010
Suomalainen korruptio
Puhuin eilen alma materissa otsikolla "Suomalaisen yhteiskunnan rakenteellinen korruptio". Mahdollisten kommenttien irrottamiseksi laitan ranskalaiset viivani PowerPoint -slaideista tänne.
SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN RAKENTEELLINEN KORRUPTIO
6.10.2010
Poliittinen historia
Markku Jokisipilä
KORRUPTIO?
* lat. corrumpere = turmelus, pahaan viettely
* aseman/toimivallan väärinkäyttöä oman edun tavoitteluun
* tyypillisimmin puhutaan poliitikoista, virkamiehistä ja yritysjohtajista
* vastuun antaneen tahon (äänestäjät, kansalaiset, yrityksen omistajat) luottamuksen pettämistä ja/tai näiden etujen vastaista toimintaa
* lahjoja pyrkii saamaan oman toiveensa läpi, lahjotulle kiihokkeena taloudellinen, materiaalinen, sosiaalinen tai muu etu
* suuri haarukka muodoissa ja laajuudessa
RAKENTEELLINEN KORRUPTIO?
* pysyvää systemaattista vinoutuneisuutta
* poliitikon/virkamiehen/yritysjohtajan näkemys, jonka mukaan hänen velvollisuutensa on asettua ristiriita- ja kilpailutilanteissa ennalta määrätylle kannalle, laeista, mandaatista ja/tai omistajien edusta riippumatta
* usein näkymätöntä, tottumuksen ja tradition vuoksi itsestään selvänä ja ongelmattomana pidettyä (ns. maan tapa)
* erityisesti politiikassa rajanveto oikeutettujen ”saaliiden” (spoils) ja tuomittavien, oikeudettomien etujen välille hyvin hankalaa ja kulttuurisidonnaista
* laillinen sääntely vaikeaa, esim. Suomen laki ei tunne rakenteellisen korruption käsitettä
* poliittiset virkanimitykset ja hallintoneuvostojen poliitikkojäsenyydet tulevat lähelle tätä
LAHJOMATTOMIA TERMEJÄ
* lahjonta = ”tarjota, vaatia tai vastaanottaa yksityistä etua (rahaa, palveluita, lahjoja, lahjoituksia yms.) tarkoituksena vilpillisesti vaikuttaa johon päätökseen tai tekoon”
* lahjus = oikeudettomasti saatu etu, jonka antajan tarkoituksena on saada vastaanottaja käyttämään asemaansa väärin antajan hyväksi
* lahja = normaali ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoitus, ei edellytä vastapalveluksia eikä tarvitse salata
* lahjan ja lahjuksen sekä lahjonnan ja normaalin vieraanvaraisuuden/kohteliaisuuden rajat ovat sidoksissa tilanteeseen, asetelmaan ja kulttuuriin, rajanveto on vaikeaa
KORRUPTIO JA POLITIIKKA
* poliittinen korruptio = ”poliittiset päätöksentekijät manipuloivat päätöksentekojärjestelmiä ja instituutioita turvatakseen valtansa, asemansa tai varansa” (Transparency Suomi)
* oikeudettoman edun saaminen, vaatiminen tai tarjoaminen poliittisen luottamusaseman tai jäsenyyden perusteella
* manipulointi voi olla sekä aktiivista omaa toimintaa että passiivisempaa järjestelmän tietoista saattamista alttiiksi ulkopuoliselle oikeudettomalle vaikuttamiselle
* rajanveto vaikeaa myös tässä: milloin intressiryhmien äänen kuuluminen muuttuu politiikassa tuomittavaksi?
SUOMALAISTA KORRUPTIOHISTORIAA
* ”keittiön läpi kulkeminen” ei ollut sotien välillä tuomittavaa, jos virkamies ei tehnyt ”tilaustyötä” tai edistänyt vääryyttä
* vaikka laki tiukentui, rajanveto vaikeaa: ”maan tapa”, ”tavanomainen vieraanvaraisuus”, ”noudatettu käytäntö” puolustusargumentteina ”voitelusta” ja ”maasuttamisesta” syytetyillä
* Salora-juttu 1970-luvulla, Metrojupakka ja Noppajuttu 1980-luvulla, Kauko Juhantalon koplausjuttu 1993
* oikeudenkäyntien ja tuomioiden vähyys voidaan tulkita kahdella tavalla: 1) ei ole 2) ei näy
* vaalirahakeskustelun myötä tultu kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen
2000-LUKU: UUSI ULJAS MORAALI?
* Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti muutospaineita myös poliittiselle kulttuurille
* saunan lauteilta, kelohuviloiden keväthangilta ja kabineteista kohti suurempaa avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta
* vaalirahoituslakia 2000 ei sanktioitu, kohu heräsi vasta toisten eduskuntavaalien jälkeen
* uusi nuhteettomuuden vaatimus, merkitystä myös sillä, miltä asiat näyttävät
* kytköksissä poliittisen julkisuuden sekä median ja vallan suhteen muutokseen
* ”kuka enää haluaa poliitikoksi?”
VAALIRAHAKESKUSTELU
* Timo Kallin avoimuuden puuska käynnisti historiallisen skandaalivyyhden
* median susilaumamekanismi on tuottanut ylilyöntejä, mutta äänestäjän kannalta vaikeaa pitää muuna kuin parannuksena
* KMS paljasti edustuksellisen demokratian haavoittuvuuden
* hallitusohjelmavetoisuus korostaa vaalimenestyksen tärkeyttä, liikkuvien äänien kalastelussa riskinottokynnys laski
* polttopisteessä ”maan tapa”, jääviysharkinnan korostettu tarve ja läänitysten ajanmukaisuus
* kuinka paljon poliitikkojen ja puolueiden on kerrottava taustakytkennöistään?
PIENEN PIIRIN MONET TUOLIT
* ”Hyvä veli –verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että ketään ei tarvitse edes suoraan lahjoa” (tutkija Paavo Isaksson)
* ”Kuntasektorilla ja paikallistasolla on kaksoisrooleja. Mutta pienessä maassa osallistujia päätöksentekoon tarvitaan. Aktiivisia ihmisiä on rajattu määrä.” (rikoskomisario Jenni Juslén)
* suomalaisessa pienen maan kulttuurissa on totuttu siihen, että noin 10.000 ihmisen eliitti tuntee toisensa ja pyörittää päätöksentekoa tarvittaessa monissa eri rooleissa
* missä kohtaa verkostoitumisella saadut hyödyt muuttuvat tuomittaviksi?
ESIMERKKI: KANSANEDUSTAJAT X JA Y
KANSANEDUSTAJA X
* hallintotehtävät: Fortum Oyj:n hallintoneuvosto, KEVAn hallitus (pj), Satakunnan Osuuspankin hallintoneuvosto, Nordea Pankin neuvottelukunta
* luottamustehtävät: Porin kaupunginvaltuusto (vpj), Satakuntaliiton hallitus (vpj)
* taloudellinen asema: Asianajotoimisto Oy 25 %, Arvokarhu Oy 50 %
KANSANEDUSTAJA Y:
* virat ja toimet: Suomen Lehtiyhtymä Oy (hall.pj), Taloustutkimus Oy (hall.pj.)
* hallintotehtävät: Fennia (hall.pj), Eläke-Fennian hallitus, Nordia Managementin hallitus, Henki-Fennia (hall.pj), EilaKaisla Oy (hall.pj), Uudenmaan pääomarahaston hallitus, Talentum Oyj hallitus, Itella Oyj (hallintoneuvoston pj.), Nordea Kerava konttorin valvoja, Nordean liikeneuvottelukunta, Tekesin hallitus
* luottamustehtävät: Keravan kaupunginhallitus (pj)
MIHIN RAJA VEDETÄÄN?
* tämä on se suurin kysymys, josta pitäisi keskustella
* nykyinen monien ristikkäisten, päällekkäisten ja osin ristiriitaisten sidonnaisuuksien tilanne heijastaa maassa pitkään hyväksyttyä tilannetta
* puolueiden ja poliitikkojen kuuluukin heijastaa kannattajakuntansa ja tukijoidensa mielipiteitä, mutta voimakkaat täsmämandaatit vaarantavat edustuksellisuuden ideaalin
* onko jääviysharkinnan kulttuuri ajan tasalla, riittääkö enää se, ettei lakia suoranaisesti rikota?
* kytköksien näkyväksi tekemisen kulttuuria eletty vasta vähän aikaa, stabiilitila ei vielä muotoutunut
EHDOTUS 1: INTEGRITEETTI
* poliitikkojen, virkamiesten ja yritysjohtajien tulisi havahtua mahdollisiin jääviyksiinsä itse
* tarvitaan kulttuuria, joka ruokkii avoimuutta ja sitä kunnioittavien henkilöiden valikoitumista luottamus- ja vastuutehtäviin
* olisi ymmärrettävä se, keneltä valtuutus/valta on saatu, sekä kenelle ollaan vastuussa
* juridisten pohdintojen ohella soisi harrastettavan myös moraalista punnintaa
* ”lakia ei ole rikottu” –hokemasta sen pohtimiseen, miltä asiat näyttävät ulospäin
* jo korruptioepäilyt heikentävät demokratian uskottavuutta = hyvin vakava asia
EHDOTUS 2: JULKINEN KONTROLLI
* vaalirahakohu on tehnyt demokratialle palveluksen osoittamalla kansanvallan haavoittuvuuden manipulaatiopyrkimyksille
* poliittinen eliitti on saanut historiallisen oppitunnin, joka ei ole vielä ohi (vrt. kesken olevat tutkinnat, huhtikuun 2011 vaalit)
* nykytekniikka mahdollistaa reaaliaikaisen läpinäkyvyyden ja erittäin pitkälle viedyn avoimuuden
* julkinen korruptioepäily poliitikolle rangaistus jo itsessään
* riskinä susilauman ajojahti, mutta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin kehittyessä ylilyönnit vähenevät
EHDOTUS 3: LAKI JA SEN VALVONTA
* tiukemmat tulkinnat jääviydestä mahdollisia suurimmaksi osaksi jo nykylainsäädännön pohjalta --> oikeuskäytäntö
* julkisen laillisuusvalvonnan toteutumisen tukeminen ja terävöittäminen
* lakimuutoksiin vain painavin perustein (esim. kansanedustajan lahjominen)
* korruptio/sen puuttuminen niin tilannesidonnaista ja tulkinnanvaraista, että aukottomien juridisten säädösten tekeminen mahdotonta (vrt. vaalirahoituslaki)
* tärkeintä poliittisen kontrollin toteutumisen takaaminen
SUMMA SUMMARUM
* korruptio on monitahoinen ja monitulkintainen ilmiö, jolle on mahdotonta laatia yksiselitteisiä ja yleispäteviä määritelmiä
* Suomi on pieni maa, jossa yhteiskunnallisesti aktiivisen väestön määrän on rajallinen = samoilla ihmisillä useampia rooleja
* poliittinen kulttuuri on muuttumassa, yhä enemmän merkitystä sillä, miltä asiat näyttävät
* juridisen säätelyn sijaan ensisijainen lääke avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin vahvistamisessa
* tärkeätä pitää huoli siitä, että poliittinen kontrolli ja tilivelvollisuus toimivat
* seuraavissa eduskuntavaaleissa on panosta!
SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN RAKENTEELLINEN KORRUPTIO
6.10.2010
Poliittinen historia
Markku Jokisipilä
KORRUPTIO?
* lat. corrumpere = turmelus, pahaan viettely
* aseman/toimivallan väärinkäyttöä oman edun tavoitteluun
* tyypillisimmin puhutaan poliitikoista, virkamiehistä ja yritysjohtajista
* vastuun antaneen tahon (äänestäjät, kansalaiset, yrityksen omistajat) luottamuksen pettämistä ja/tai näiden etujen vastaista toimintaa
* lahjoja pyrkii saamaan oman toiveensa läpi, lahjotulle kiihokkeena taloudellinen, materiaalinen, sosiaalinen tai muu etu
* suuri haarukka muodoissa ja laajuudessa
RAKENTEELLINEN KORRUPTIO?
* pysyvää systemaattista vinoutuneisuutta
* poliitikon/virkamiehen/yritysjohtajan näkemys, jonka mukaan hänen velvollisuutensa on asettua ristiriita- ja kilpailutilanteissa ennalta määrätylle kannalle, laeista, mandaatista ja/tai omistajien edusta riippumatta
* usein näkymätöntä, tottumuksen ja tradition vuoksi itsestään selvänä ja ongelmattomana pidettyä (ns. maan tapa)
* erityisesti politiikassa rajanveto oikeutettujen ”saaliiden” (spoils) ja tuomittavien, oikeudettomien etujen välille hyvin hankalaa ja kulttuurisidonnaista
* laillinen sääntely vaikeaa, esim. Suomen laki ei tunne rakenteellisen korruption käsitettä
* poliittiset virkanimitykset ja hallintoneuvostojen poliitikkojäsenyydet tulevat lähelle tätä
LAHJOMATTOMIA TERMEJÄ
* lahjonta = ”tarjota, vaatia tai vastaanottaa yksityistä etua (rahaa, palveluita, lahjoja, lahjoituksia yms.) tarkoituksena vilpillisesti vaikuttaa johon päätökseen tai tekoon”
* lahjus = oikeudettomasti saatu etu, jonka antajan tarkoituksena on saada vastaanottaja käyttämään asemaansa väärin antajan hyväksi
* lahja = normaali ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoitus, ei edellytä vastapalveluksia eikä tarvitse salata
* lahjan ja lahjuksen sekä lahjonnan ja normaalin vieraanvaraisuuden/kohteliaisuuden rajat ovat sidoksissa tilanteeseen, asetelmaan ja kulttuuriin, rajanveto on vaikeaa
KORRUPTIO JA POLITIIKKA
* poliittinen korruptio = ”poliittiset päätöksentekijät manipuloivat päätöksentekojärjestelmiä ja instituutioita turvatakseen valtansa, asemansa tai varansa” (Transparency Suomi)
* oikeudettoman edun saaminen, vaatiminen tai tarjoaminen poliittisen luottamusaseman tai jäsenyyden perusteella
* manipulointi voi olla sekä aktiivista omaa toimintaa että passiivisempaa järjestelmän tietoista saattamista alttiiksi ulkopuoliselle oikeudettomalle vaikuttamiselle
* rajanveto vaikeaa myös tässä: milloin intressiryhmien äänen kuuluminen muuttuu politiikassa tuomittavaksi?
SUOMALAISTA KORRUPTIOHISTORIAA
* ”keittiön läpi kulkeminen” ei ollut sotien välillä tuomittavaa, jos virkamies ei tehnyt ”tilaustyötä” tai edistänyt vääryyttä
* vaikka laki tiukentui, rajanveto vaikeaa: ”maan tapa”, ”tavanomainen vieraanvaraisuus”, ”noudatettu käytäntö” puolustusargumentteina ”voitelusta” ja ”maasuttamisesta” syytetyillä
* Salora-juttu 1970-luvulla, Metrojupakka ja Noppajuttu 1980-luvulla, Kauko Juhantalon koplausjuttu 1993
* oikeudenkäyntien ja tuomioiden vähyys voidaan tulkita kahdella tavalla: 1) ei ole 2) ei näy
* vaalirahakeskustelun myötä tultu kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen
2000-LUKU: UUSI ULJAS MORAALI?
* Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti muutospaineita myös poliittiselle kulttuurille
* saunan lauteilta, kelohuviloiden keväthangilta ja kabineteista kohti suurempaa avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta
* vaalirahoituslakia 2000 ei sanktioitu, kohu heräsi vasta toisten eduskuntavaalien jälkeen
* uusi nuhteettomuuden vaatimus, merkitystä myös sillä, miltä asiat näyttävät
* kytköksissä poliittisen julkisuuden sekä median ja vallan suhteen muutokseen
* ”kuka enää haluaa poliitikoksi?”
VAALIRAHAKESKUSTELU
* Timo Kallin avoimuuden puuska käynnisti historiallisen skandaalivyyhden
* median susilaumamekanismi on tuottanut ylilyöntejä, mutta äänestäjän kannalta vaikeaa pitää muuna kuin parannuksena
* KMS paljasti edustuksellisen demokratian haavoittuvuuden
* hallitusohjelmavetoisuus korostaa vaalimenestyksen tärkeyttä, liikkuvien äänien kalastelussa riskinottokynnys laski
* polttopisteessä ”maan tapa”, jääviysharkinnan korostettu tarve ja läänitysten ajanmukaisuus
* kuinka paljon poliitikkojen ja puolueiden on kerrottava taustakytkennöistään?
PIENEN PIIRIN MONET TUOLIT
* ”Hyvä veli –verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että ketään ei tarvitse edes suoraan lahjoa” (tutkija Paavo Isaksson)
* ”Kuntasektorilla ja paikallistasolla on kaksoisrooleja. Mutta pienessä maassa osallistujia päätöksentekoon tarvitaan. Aktiivisia ihmisiä on rajattu määrä.” (rikoskomisario Jenni Juslén)
* suomalaisessa pienen maan kulttuurissa on totuttu siihen, että noin 10.000 ihmisen eliitti tuntee toisensa ja pyörittää päätöksentekoa tarvittaessa monissa eri rooleissa
* missä kohtaa verkostoitumisella saadut hyödyt muuttuvat tuomittaviksi?
ESIMERKKI: KANSANEDUSTAJAT X JA Y
KANSANEDUSTAJA X
* hallintotehtävät: Fortum Oyj:n hallintoneuvosto, KEVAn hallitus (pj), Satakunnan Osuuspankin hallintoneuvosto, Nordea Pankin neuvottelukunta
* luottamustehtävät: Porin kaupunginvaltuusto (vpj), Satakuntaliiton hallitus (vpj)
* taloudellinen asema: Asianajotoimisto Oy 25 %, Arvokarhu Oy 50 %
KANSANEDUSTAJA Y:
* virat ja toimet: Suomen Lehtiyhtymä Oy (hall.pj), Taloustutkimus Oy (hall.pj.)
* hallintotehtävät: Fennia (hall.pj), Eläke-Fennian hallitus, Nordia Managementin hallitus, Henki-Fennia (hall.pj), EilaKaisla Oy (hall.pj), Uudenmaan pääomarahaston hallitus, Talentum Oyj hallitus, Itella Oyj (hallintoneuvoston pj.), Nordea Kerava konttorin valvoja, Nordean liikeneuvottelukunta, Tekesin hallitus
* luottamustehtävät: Keravan kaupunginhallitus (pj)
MIHIN RAJA VEDETÄÄN?
* tämä on se suurin kysymys, josta pitäisi keskustella
* nykyinen monien ristikkäisten, päällekkäisten ja osin ristiriitaisten sidonnaisuuksien tilanne heijastaa maassa pitkään hyväksyttyä tilannetta
* puolueiden ja poliitikkojen kuuluukin heijastaa kannattajakuntansa ja tukijoidensa mielipiteitä, mutta voimakkaat täsmämandaatit vaarantavat edustuksellisuuden ideaalin
* onko jääviysharkinnan kulttuuri ajan tasalla, riittääkö enää se, ettei lakia suoranaisesti rikota?
* kytköksien näkyväksi tekemisen kulttuuria eletty vasta vähän aikaa, stabiilitila ei vielä muotoutunut
EHDOTUS 1: INTEGRITEETTI
* poliitikkojen, virkamiesten ja yritysjohtajien tulisi havahtua mahdollisiin jääviyksiinsä itse
* tarvitaan kulttuuria, joka ruokkii avoimuutta ja sitä kunnioittavien henkilöiden valikoitumista luottamus- ja vastuutehtäviin
* olisi ymmärrettävä se, keneltä valtuutus/valta on saatu, sekä kenelle ollaan vastuussa
* juridisten pohdintojen ohella soisi harrastettavan myös moraalista punnintaa
* ”lakia ei ole rikottu” –hokemasta sen pohtimiseen, miltä asiat näyttävät ulospäin
* jo korruptioepäilyt heikentävät demokratian uskottavuutta = hyvin vakava asia
EHDOTUS 2: JULKINEN KONTROLLI
* vaalirahakohu on tehnyt demokratialle palveluksen osoittamalla kansanvallan haavoittuvuuden manipulaatiopyrkimyksille
* poliittinen eliitti on saanut historiallisen oppitunnin, joka ei ole vielä ohi (vrt. kesken olevat tutkinnat, huhtikuun 2011 vaalit)
* nykytekniikka mahdollistaa reaaliaikaisen läpinäkyvyyden ja erittäin pitkälle viedyn avoimuuden
* julkinen korruptioepäily poliitikolle rangaistus jo itsessään
* riskinä susilauman ajojahti, mutta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin kehittyessä ylilyönnit vähenevät
EHDOTUS 3: LAKI JA SEN VALVONTA
* tiukemmat tulkinnat jääviydestä mahdollisia suurimmaksi osaksi jo nykylainsäädännön pohjalta --> oikeuskäytäntö
* julkisen laillisuusvalvonnan toteutumisen tukeminen ja terävöittäminen
* lakimuutoksiin vain painavin perustein (esim. kansanedustajan lahjominen)
* korruptio/sen puuttuminen niin tilannesidonnaista ja tulkinnanvaraista, että aukottomien juridisten säädösten tekeminen mahdotonta (vrt. vaalirahoituslaki)
* tärkeintä poliittisen kontrollin toteutumisen takaaminen
SUMMA SUMMARUM
* korruptio on monitahoinen ja monitulkintainen ilmiö, jolle on mahdotonta laatia yksiselitteisiä ja yleispäteviä määritelmiä
* Suomi on pieni maa, jossa yhteiskunnallisesti aktiivisen väestön määrän on rajallinen = samoilla ihmisillä useampia rooleja
* poliittinen kulttuuri on muuttumassa, yhä enemmän merkitystä sillä, miltä asiat näyttävät
* juridisen säätelyn sijaan ensisijainen lääke avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin vahvistamisessa
* tärkeätä pitää huoli siitä, että poliittinen kontrolli ja tilivelvollisuus toimivat
* seuraavissa eduskuntavaaleissa on panosta!
Viidakossa on grillannut helle
Alla eilinen (6.10.2010) kolumnini Turun Sanomista. Tähän asti saamani palautteen perusteella jutusta ei oikein kukaan ole tykännyt.Taistelevat linnunpelätit
Ellei kepun toimiston kassakaapista löydy sisäpiirivinkillä ja Nuorisosäätiön rahoilla ostettua Talvivaaran uraania, tulee maahanmuutosta vuoden 2011 eduskuntavaalien ykkösaihe. Perussuomalaisten kannatuksen turvotessa kuin marokkolainen kuskus-ryyni ovat myös Hakaniemen ja Kansakoulukujan poliittiset mullahit ryhtyneet virittelemään minareeteistaan maahanmuuttokriittisiä lauluja.
Maassa maan tavalla, totesi sinisilmäinen ja vaaleatukkainen työväenjohtaja (ei pidä sekoittaa siihen toiseen, vaalirahoituksesta tuttuun maan tapaan).
Maahanmuuttokeskustelu on monikulttuuris-rasistista suohonlaulantaa, jossa vihervasemmistolainen suvaitsevaisto ja Suomen suomalaisuudesta huolestuneet maahanmuuttokriitikot huutavat toistensa ohi. Tätä näytelmää seuraa sivusta suu auki hiljainen enemmistö, johon kuuluvat niin Pihtiputaan mummo kuin Mogadishun pappakin. Vuoropuhelun sijaan vastapuolesta rakennetaan linnunpelättimäinen karikatyyri, jota mätkimällä omat argumentit paranevat.
Suvaitsevaiston mukaan maahanmuuttokriitikko on itähelsinkiläisessä pubissa kaljaa kittaava siilitukkainen punaniska, joka örisee v- ja n-sanojen tulvan ryydittämiä mielipiteitään peruskoulupohjalta (lukuaineiden keskiarvo 5,9), ja jonka painajaisissa kylpyammeissaan vuohia uhraavat turbaanipäiset jihadistit vievät suomalaisilta työpaikat, naiset, kuusijuhlan ja suvivirren.
Mamu-kriitikot puolestaan näkevät tähtäimensä läpi maailmantuskaansa tikahtuvia ja kirpputorivaatteissaan pitaleipää mussuttavia humanistihysteerikkoja, joiden solidaarisuus ei tunne sen paremmin maantieteellisiä, määrällisiä kuin laadullisiakaan rajoja. Ainoa asia, jota he eivät suvaitse, on suvaitsemattomuus, jota he eivät suvaitse ollenkaan. Näille todellisuuspakoisille ja päivääkään oikeita töitä tekemättömille haihattelijoille pahinkin takapajuisuus on vain jännää monikulttuurisuutta ja terrorismi oikeutettu reaktio riistokapitalistien sortoon.
Kaivattaisiin jäitä hattuun. Suomessa asuu noin 240?000 ulkomailla syntynyttä henkilöä eli noin neljä prosenttia väestöstä. Saksassa ja Ruotsissa lukema on 18 prosenttia, Sveitsissä liki 30. Saksalainen, ruotsalainen ja sveitsiläinen identiteetti eivät ole tästä heikentyneet.
Toisaalta rasismisyytösten pelon ei pitäisi estää keskustelua maahanmuuton kustannuksista. Vuoden 2010 budjetissa maahanmuuton menot olivat 170 miljoonaa euroa. Maahanmuuttajien on arvioitu lisäksi saavan 300 miljoonan euron verran sosiaalitukia ja käyttävän 200 miljoonan edestä sosiaali- ja terveyspalveluja, jolloin kokonaissummaksi tulee 670 miljoonaa euroa vuodessa.
Valtion 50 miljardin budjetista maahanmuuton osuus on 1,34 prosenttia. Veronmaksajan tienaamasta eurosta siihen menee vain puolisen senttiä, ja mamujen palvelujen maksamiseen riittäisi esimerkiksi ay-jäsenmaksujen vähennyskelpoisuuden poisto. Maataloustuet maksavat kolme kertaa maahanmuuttoa enemmän. Toisaalta maahanmuutto maksaa saman verran kuin armeijan vuosihankinnat (700 milj.), vain vähän vähemmän kuin opintotuki (890 milj.), ja huomattavasti enemmän kuin sotaveteraanien tukeminen (365 milj.).
Persukammoisten kannattaa muistaa, että hallitusvastuun kuolemansuudelmasta on vain harva protestipuolue selvinnyt. Täystyöllisyyttä lupailleen Smp:n mopo hyytyi, kun kyytiin lastattiin Urpo Leppäsen työministerin salkku. Kuinka komeasti liehuisi maisterisjätkän Millwall-huivi maahanmuuttoministerinä?
perjantaina, elokuuta 06, 2010
Elämän tarkoitus
Otsikon asiaa miettiessä ei ole tullut blogiinkaan kirjoitettua. Ei vaiskaan, alla tällä foorumilla taannoin julkaisematta jäänyt kolumnini Turun Sanomista 7. heinäkuuta.
ELÄMÄN TARKOITUS
Länsimainen elämä nojaa taloudellisen kasvun ideologiaan. Valtioiden välisessä kilvoittelussa kansainvälistä arvovaltaa tavoitellaan tuotantoa, kauppaa ja pääomia kasvattamalla. Yksittäisten ihmisten elämässä menestyksen ja hyvinvoinnin mittarit liittyvät aineelliseen elintasoon ja työntekoon.
Työnteon alkuperäinen motiivi oli tietenkin se, ettei ilman tuloja saanut kattoa pään päälle eikä leipää pöytään. Palkan alkaessa kattaa pakolliset menot porkkanan uurastamiselle tarjosi lupaus paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta. Korkeasta elintasosta muodostui tavoiteltu statussymboli, joka viestitti ahkeruudella ja kyvykkyydellä ansaitusta menestyksestä.
Suomessa tyypillinen menestyvän keskiluokan käyntikortti koostuu omakotitalon, kesämökin, parin auton ja ulkomaanlomien paketista. Palkkojen noustessa yhä useammat ovat päässeet tästä idyllistä osalliseksi, jolloin ylemmän keskiluokan on erottuakseen täytynyt hankkia yhä isompia taloja, mökkejä ja autoja sekä matkustaa entistä eksoottisempiin lomakohteisiin yhä useammin.
Elintasokilvassa ihmiset ovat mukisematta uhranneet ainakin kolmanneksen ajastaan työlle, vaikka keskimääräinen ansiotaso on jo ajat sitten kattanut moninkertaisesti välttämättömyysmenot. Politiikassa kaikki alistuu jatkuvan talouskasvun, tehokkuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle. Kriisi väijyy jatkuvasti kulman takana, ja ellemme ponnistele yhä kovemmin, putoamme kärryiltä.
Kännyköiden, sähköpostin ja internetin myötä ero työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt ja monen kohdalla täysin kadonnut. Sen sijaan, että työ olisi väline paremman elämän saavuttamiseksi, siitä itsestään on tullut elämän pääsisältö. Menestyksen hintana ovat alituinen stressi, riittämättömyyden tunne ja krooninen aikapula. Talouskasvun sivutuotteena syntyy henkistä pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa.
Kuinka pitkälle raha ja materia riittävät korvaamaan työtunneiksi uhrattua elämää, joka on ainutkertaista ja jota ei voi saada takaisin? Olisivatko työ ja vapaa-aika sovitettavissa toisiinsa tavalla, joka parantaisi elämän laatua ja antaisi aikaa huolehtia esimerkiksi läheisistä ihmissuhteista kunnolla? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä ja miten se on saavutettavissa?
Työelämän alati kasvavat vaatimukset ovat saaneet monet miettimään vapaaehtoista oravanpyörästä jättäytymistä. Anglosaksisesta maailmasta 1990-luvulla alkunsa saanut downshifting-trendi painottaa työn ja kulutuksen kohtuullistamista. Töiden vähentäminen syö tuloja, mutta palauttaa yksilölle oman elämänsä kontrollia.
Globaalissa tarkastelussa downshifting on tietysti etuoikeutettujen ajatus, koska se on mahdollinen vain vauraissa talouksissa ja ihmisille, joiden työ ja koulutus mahdollistavat osa-aikaisuuden. Suuri kysymys tietenkin kuuluu, mitkä ovat ilmiön kansantaloudelliset vaikutukset. Kuka tekee työt ja maksaa verot, jos kaikki päättävät downshiftata, kysyvät Jyrki Katainen ja Mikko Pukkinen.
Kiinan ja Intian kaltaisissa kehittyvissä kasvutalouksissa lupaukset elintason kohoamisesta ja sosiaalisesta noususta ovat vielä aitoja ja tarpeellisia. Länsimaissa rahan ja materian kannustinarvo noudattaa vähenevien tuottojen lakia, eli lisäpanostuksilla saavutetaan yhä vähemmän. Tässä tilanteessa yksilön on pelkästään rationaalista pohtia, ovatko hänen omat etunsa yhteneväisiä työnantajan ja valtiovarainministeriön vastaavien kanssa.
ELÄMÄN TARKOITUS
Länsimainen elämä nojaa taloudellisen kasvun ideologiaan. Valtioiden välisessä kilvoittelussa kansainvälistä arvovaltaa tavoitellaan tuotantoa, kauppaa ja pääomia kasvattamalla. Yksittäisten ihmisten elämässä menestyksen ja hyvinvoinnin mittarit liittyvät aineelliseen elintasoon ja työntekoon.
Työnteon alkuperäinen motiivi oli tietenkin se, ettei ilman tuloja saanut kattoa pään päälle eikä leipää pöytään. Palkan alkaessa kattaa pakolliset menot porkkanan uurastamiselle tarjosi lupaus paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta. Korkeasta elintasosta muodostui tavoiteltu statussymboli, joka viestitti ahkeruudella ja kyvykkyydellä ansaitusta menestyksestä.
Suomessa tyypillinen menestyvän keskiluokan käyntikortti koostuu omakotitalon, kesämökin, parin auton ja ulkomaanlomien paketista. Palkkojen noustessa yhä useammat ovat päässeet tästä idyllistä osalliseksi, jolloin ylemmän keskiluokan on erottuakseen täytynyt hankkia yhä isompia taloja, mökkejä ja autoja sekä matkustaa entistä eksoottisempiin lomakohteisiin yhä useammin.
Elintasokilvassa ihmiset ovat mukisematta uhranneet ainakin kolmanneksen ajastaan työlle, vaikka keskimääräinen ansiotaso on jo ajat sitten kattanut moninkertaisesti välttämättömyysmenot. Politiikassa kaikki alistuu jatkuvan talouskasvun, tehokkuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle. Kriisi väijyy jatkuvasti kulman takana, ja ellemme ponnistele yhä kovemmin, putoamme kärryiltä.
Kännyköiden, sähköpostin ja internetin myötä ero työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt ja monen kohdalla täysin kadonnut. Sen sijaan, että työ olisi väline paremman elämän saavuttamiseksi, siitä itsestään on tullut elämän pääsisältö. Menestyksen hintana ovat alituinen stressi, riittämättömyyden tunne ja krooninen aikapula. Talouskasvun sivutuotteena syntyy henkistä pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa.
Kuinka pitkälle raha ja materia riittävät korvaamaan työtunneiksi uhrattua elämää, joka on ainutkertaista ja jota ei voi saada takaisin? Olisivatko työ ja vapaa-aika sovitettavissa toisiinsa tavalla, joka parantaisi elämän laatua ja antaisi aikaa huolehtia esimerkiksi läheisistä ihmissuhteista kunnolla? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä ja miten se on saavutettavissa?
Työelämän alati kasvavat vaatimukset ovat saaneet monet miettimään vapaaehtoista oravanpyörästä jättäytymistä. Anglosaksisesta maailmasta 1990-luvulla alkunsa saanut downshifting-trendi painottaa työn ja kulutuksen kohtuullistamista. Töiden vähentäminen syö tuloja, mutta palauttaa yksilölle oman elämänsä kontrollia.
Globaalissa tarkastelussa downshifting on tietysti etuoikeutettujen ajatus, koska se on mahdollinen vain vauraissa talouksissa ja ihmisille, joiden työ ja koulutus mahdollistavat osa-aikaisuuden. Suuri kysymys tietenkin kuuluu, mitkä ovat ilmiön kansantaloudelliset vaikutukset. Kuka tekee työt ja maksaa verot, jos kaikki päättävät downshiftata, kysyvät Jyrki Katainen ja Mikko Pukkinen.
Kiinan ja Intian kaltaisissa kehittyvissä kasvutalouksissa lupaukset elintason kohoamisesta ja sosiaalisesta noususta ovat vielä aitoja ja tarpeellisia. Länsimaissa rahan ja materian kannustinarvo noudattaa vähenevien tuottojen lakia, eli lisäpanostuksilla saavutetaan yhä vähemmän. Tässä tilanteessa yksilön on pelkästään rationaalista pohtia, ovatko hänen omat etunsa yhteneväisiä työnantajan ja valtiovarainministeriön vastaavien kanssa.
keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010
Omerta-Arto ja naisten kolmiloikka
En malttanut olla puuttumatta. Kolumni, Turun Sanomat 7.4.2010
Ei hätää, otin sen nauhalle
Vaalirahakohun ties monentenako jatko-osana kansakunta sai pääsiäisenä seurata erikoista syyttelydraamaa, jossa väiteltiin kokoomuksenMarja Tiuran mahdollisesta loikkaamisesta keskustaan vaalien 2007 jälkeen.
Tiura kertoi Apu-lehdessä puoluesihteeri Jarmo Korhosen houkutelleen häntä apilajengin riveihin. Paheksuessaan Kelmi-Korhosen toimintaa mm. kalustekaupoillaan ja lentolipuillaan profiloitunut Tiura ei moralismia säästellyt. ”Että joku kehtaa”, sivalsi Pirkanmaan äänikuningatar ja kehotti keskustan puoluetoimistoa opiskelemaan parlamentarismin pelisääntöjä. Huipennuksena maatalon tyttö vielä totesi, ettei siirtyisi keskustaan, vaikka se olisi Suomen ainoa puolue.
Toisin kuin Tiura kenties kuvitteli, Korhonen ei jäänyt tällä kertaa perunakuoppaan makaamaan. Seinäjoen consiglieri ilmoitti ykskantaan STT:n kautta, että Tiura itse oli hinkunut laitahyökkääjän paikkaa agraariporvarien joukkueessa. Välimiehenä oli toiminut vaalirahoittaja Arto Merisalo , joka laittoi asiasta kaverilleen Korhoselle tekstiviestin hallitusneuvotteluihin. Eilen Nova-mies kertoi lobanneensa Tiuraa tätä ennen turhaan kokoomuksen ministeriksi.
Merisalo vahvisti Korhosen tarinan ja ilmoitti todistajiakin löytyvän. Ruoveden verkostokeisari raotti hyväntahtoisen nallekarhun julkisivuaan ja kertoi nauhoittaneensa suuren osan puheluistaan poliitikkojen kanssa. ”Joidenkin kohdalla on nappi heti pohjassa”, totesi kaikkien kaverina ja hyvänä kestittäjänä tunnettu liikemies. Tässä kohtaa lienee lampaanviulu mennyt väärään kurkkuun muillakin kuin Tiuralla.
Nauhoja henkivakuutuksekseen kutsunut Merisalo antoi poliitikoille kaksi pahaenteistä ohjetta: jokainen pysyköön totuudessa, eikä muistivaikeuksista pidä kärsiä. Vaalirahasotkun laajuutta miettiessä tulee väkisin mieleen, kuinka monet housut Arkadianmäellä tämän kiinteistöbisneksen mustimmissa liemissä marinoidun entisen linnakundin toteamus pani tutisemaan.
Tiura vaihtoi taktiikkaa ja ryhtyi uhriksi. Blogissaan hän heitti vesille kaikki sympatiaverkot vedoten niin poliittiseen ajojahtiin, sukupuoliseen syrjintään, mustaan makkaraan kuin Jeesuksen kärsimystiehenkin. Pisteitä ropisi, mutta eri asia on, kenen laariin. Eilisaamuna tekstiä ei Tiuran sivuilta enää löytynyt.
Merisalo varmisteli selustaansa täsmentäen, ettei tallentanut keskustelujaan johtavien poliitikkojen, esimerkiksiMatti Vanhasen tai Jyrki Kataisen , kanssa. Kataiselle, Jyri Häkämiehelle , Taru Tujuselle ja Pekka Raville lähettämässään sähköpostissa Merisalo manasi sitä, ettei Tiura ”osaa pitää suutaan kiinni”. Muut ilmeisesti ovat osanneet.
Heinäkuussa 2007 Tiura kieltäytyi kommentoimasta Helsingin Sanomille sitä, miksi hänestä ei tullut ministeriä. Hän totesi olevan turhaa märehtiä menneitä, koska ikää on vasta 37 vuotta eikä ”arkku ihan vielä tossa häämötä”. Paljon on kolmessa vuodessa tapahtunut. Ainakin poliittisen hautausmaan kirkonkellojen kumu kuuluu jo, sillä kukaan kokoomuslainen ei ole noussut puolustamaan Tiuraa.
Kuka vielä muistaa, kun Nova-miehet ja poliitikot kilvan vannoivat, ettei vaalirahalla pyritty ostamaan mitään tai ketään? Merisalo kuitenkin näyttää istuneen hallitusneuvotteluissa. Tiuraa hän ei ministeriksi saanut, mutta miten mahtoi käydä muiden toiveiden kohdalla? Tiura kertoi eläneensä kaksi vuotta painostuksen ja uhan alla, ja haluavansa elämänsä takaisin. Kenen kaulaa köysi vielä kiristää?
tiistaina, maaliskuuta 16, 2010
Vielä sotasyyllisistä
Jussi Kämäräinen vinkkasi edellisen kirjoituksen kommenteissa Jukka Kemppisen ja Jyrki Virolaisen blogeihin, joissa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä myös on käsitelty. Varsinkin Virolainen otti tiukasti kantaa oikeudenkäynnin jälkikäteisen kumoamisen puolesta, Kemppinen sen sijaan taisi olla sitä mieltä viimeisimmässä kirjoituksessaan, että asian sittenkin kannattaisi antaa olla. Historiantutkijana en voi enkä haluakaan ryhtyä spekuloimaan asian juridisella puolella, mutta asiallisen kommenttien sekaan Virolainen oli laittanut muutamia erikoisia toteamuksia, jotka kiinnittivät huomioni.
Virolainen esittää, ettei "suomettumisen huippukaudella 1970- ja 1980-luvulla... talvisodan 30- ja 40 -vuotispäivän asianmukainen viettäminen ja sotaveteraanien kunnioittaminen ollut mahdollista". Hänen mukaansa sodan käyneitä ivailtiin ja sotaveteraani-sanasta tuli vasemmistolaisten haukkumanimitys. Tässä Virolainen esittää melkoisen kovia väitteitä siitä, millainen Suomi oli muutama vuosikymmen sitten. Hän esittää kovaäänisen ja näkyvän mutta kaikkea muuta kuin enemmistöä edustavan ryhmän (taistolaiset) asenteiden ja mielipiteiden pohjalta yleistyksiä koko suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä on kestämätöntä. Enkä lopulta tiedä, kuinka paikkansapitävä hänen kuvauksensa on edes suomalaisesta vasemmistosta.
Virolaisen mielestä edes presidentin tai pääministeri lausuma asiassa ei olisi muuta kuin "neuvostotyylistä liturgiaa". Tästä olen melko lailla samaa mieltä, mutta en johtopäätöksestä. Virolainen vaatii, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot on kumottava korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen mukaansa tämä on välttämätöntä, koska tyytyminen "lässyn lässyn lausahduksiin" aiheuttaisi sen, että "jälkipolvet pitävät meitä kurjina vätyksinä ja idiootteina!"
Juridisten argumenttien lisäksi Virolainen painottaa useaan otteeseen sitä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli "kansallinen tragedia, jonka synnyttämä häpeä jätti syvät jäljet kansalliseen itsetuntomme". Hänen mukaansa sen aiheuttamasta nöyryytyksestä ja häpeästä "kansakunta ei vieläkään ole kunnolla toipunut". Vahvin peruste tuomion purkamiselle Virolaisen mukaan on se, että vain näin saadaan palautettua "Suomen oikeusvaltion maine ja kunnia".
Kemppinen, joka Virolaisen mukaan edustaa "arvonihilismiä", on mielestäni asian ytimessä todetessaan, että "menneisyyttä ei voi muuttaa", ja että "oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla". Virolainen vaatii nyt vahvalla kädellä tehtäväksi historiapolitiikkaa, menneisyyden alistamista nykypäivän vaatimuksille. Historiankirjoituksen kannalta hänen ehdotuksensa tarkoittaisi sitä, että irrotettaisiin alkuperäinen tapahtuma tyystin kontekstistaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään. Myös nykynäkökulmasta epämiellyttävien asioiden tulee kuulua "Suomen oikeusvaltion maineeseen". Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järjestettiin ja tuomiot annettiin, eikä alkuperäisen tilanteen monimutkaista ja vaikeaa poliittista kontekstia tule ryhtyä hämärtämään 65 vuoden suomalla jälkiviisaalla mahtipontisuudella ja arvottomilla näytelmillä.
Eniten Virolaisen kirjoituksessa häiritsee hänen tapansa esittää suomalaista historiasuhdetta ja menneiden vuosikymmenien ilmapiiriä koskevia tarkoitushakuisia yleistyksiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti lienee traumaattinen asia tietylle osalle Virolaisen sukupolven edustajia, mutta sen väittäminen koko kansakunnan sielun jatkuvasti märkiväksi haavaksi on täysin yliampuvaa. On paljon suomalaisia, varsinkin nuorempia sellaisia, joille Neuvostoliitto, suomettuminen, Kylmä sota ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti ovat etäisiä historian tapahtumia, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä ja kokemaansa nykyhetkeen. Ei pidä yrittää puhua heidän nimissään ja pistää ajatuksia heidän päähänsä.
Kysyin eilen poliittisen historian metodikurssilla pääosin 1980-luvulla syntyneiltä opiskelijoilta, kuinka moni oli pannut merkille sotasyyllisyysselvityksen valmistumisen. Noin puolet paristakymmenestä nosti kättään. Sitten kysyin, kuinka monen mielestä on tärkeää, että tätä asiaa yhä viranomaistoimin aktiivisesti käsitellään. Yksikään käsi ei noussut. Se, että suomalaisen yhteiskunnan läpikotaista suomettumista kauhisteleva sekä talvi- ja jatkosodan sotilaallisia urotekoja rinta rottingilla hehkuttava mielipide on viime vuosina saavuttanut niin näkyvän ja kuuluvan aseman julkisuudessa, ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat näistä asioista samoin. Hyvin monet eivät itse asiassa ajattele näitä asioita ollenkaan.
Väitteet, jonka mukaan Kylmän sodan kauden Suomessa ei saanut puhua ja kirjoittaa talvi- ja jatkosodista kuin kansallisen itseruoskinnan merkeissä, ovat käsittämätöntä puppua. Yhtä lailla höpö höpöä ovat väitteet siitä, ettei sotaveteraaneja kunnioitettu. Maan virallisen ulkopoliittisen linjan tai poliittisen ja kulttuurieliitin tiettyjen edustajien mielipiteiden perusteella ei voi eikä saa väittää, että "koko Suomi" tai kansakunta ajatteli samoin. Kyllä itsenäisyyspäivää juhlittiin YYA:n kaudellakin, veteraanijärjestöt, vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimijat ja isänmaalliset yhdistykset muistelivat sotaa monin eri tavoin.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheet julkaistiin tuoreeltaan 1945-46, Mannerheimin ja Juho Niukksen muistelmat julkaistiin 1951, Tannerin muistelmien talvisotaosa samoin ja jatkosotaa käsittelevä vuotta myöhemmin, Lauri Hyvämäen "Vaaran vuodet" 1954, Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevä "Kuin Pietari hiilivalkealla" 1957, Unto Parvilahden "Berijan tarhat" 1957 ja "Terekille ja takaisin" vuotta myöhemmin. Erik Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta tuli 1959 ja Arvi Korhosen ajopuuteorian kristallisoinut "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi" 1961.
1970-luvulla, suomettuneisuuden mustimmalla vuosikymmenellä, vaikeneminen nykyväitteiden mukaan oli lähes monoliittistä, sanoihan Kekkonenkin 1973 YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessaan, että talvisodan syttyminen oli suomalaisten vika. Erityisesti talvisodan väitetään olleen tabu, olihan se Neuvostoliitolle varsin epämukava ja kiusallinen historian häpeätahra, itse aloitettu sota, jossa suurvalta voitostaan huolimatta kärsi sotilaallisen nöyryytyksen. Tässä vaikenemisen läpitunkemattomassa ilmapiirissä kuitenkin julkaistiin esim. seuraavat teokset: Jukka Nevakivi: Apu jota ei pyydetty (1972), Risto Peltovuori: Saksa ja Suomen talvisota (1975), Martti Julkunen: Talvisodan kuva (1975), ja Martti Häikiö: Maaliskuusta maaliskuuhun (1976). Ja vielä kaupan päälle sotatieteen laitoksen neljäosainen talvisodan historia vuosina 1977-78.
Lukekaapa edellä mainitut kirjat ja kertokaa, millä tavalla ne ovat suomettuneita, laiminlyövät suomalaisen näkökulman huomioimisen ja syyllistävät Suomea toisen maailmansodan tapahtumista. Olivatko esim. Mannerheim, Tanner, Heinrichs, Soini ja Parvilahti kovastikin "rähmällään" itään päin? Tiettyjen tahojen suomettumisen kaudesta tuntema moraalinen krapula tuottaa nykyisin sellaisia väitteitä ja näkemyksiä sodanjälkeisen Suomen henkisestä ilmapiiristä, että historiakuvamme on todella vaarassa vääristyä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vaikeassa tilanteessa tehty poliittinen ratkaisu. Sellaisena se on historiankirjoihin kirjattu ja sellaiseksi se on myös syytä jättää. Se on 65 vuotta sitten tapahtunut historiallinen tapahtuma, eikä sen arvoa, merkitystä ja vaikutusta tule paisuttaa nimeämällä se kansalliseksi traumaksi. Myöskään ei kannata uskoa kaikkea, mitä sodanjälkeisestä Suomesta isänmaallisuuden nimissä väitetään.
Virolainen esittää, ettei "suomettumisen huippukaudella 1970- ja 1980-luvulla... talvisodan 30- ja 40 -vuotispäivän asianmukainen viettäminen ja sotaveteraanien kunnioittaminen ollut mahdollista". Hänen mukaansa sodan käyneitä ivailtiin ja sotaveteraani-sanasta tuli vasemmistolaisten haukkumanimitys. Tässä Virolainen esittää melkoisen kovia väitteitä siitä, millainen Suomi oli muutama vuosikymmen sitten. Hän esittää kovaäänisen ja näkyvän mutta kaikkea muuta kuin enemmistöä edustavan ryhmän (taistolaiset) asenteiden ja mielipiteiden pohjalta yleistyksiä koko suomalaisesta yhteiskunnasta, mikä on kestämätöntä. Enkä lopulta tiedä, kuinka paikkansapitävä hänen kuvauksensa on edes suomalaisesta vasemmistosta.
Virolaisen mielestä edes presidentin tai pääministeri lausuma asiassa ei olisi muuta kuin "neuvostotyylistä liturgiaa". Tästä olen melko lailla samaa mieltä, mutta en johtopäätöksestä. Virolainen vaatii, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot on kumottava korkeimman oikeuden päätöksellä. Hänen mukaansa tämä on välttämätöntä, koska tyytyminen "lässyn lässyn lausahduksiin" aiheuttaisi sen, että "jälkipolvet pitävät meitä kurjina vätyksinä ja idiootteina!"
Juridisten argumenttien lisäksi Virolainen painottaa useaan otteeseen sitä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli "kansallinen tragedia, jonka synnyttämä häpeä jätti syvät jäljet kansalliseen itsetuntomme". Hänen mukaansa sen aiheuttamasta nöyryytyksestä ja häpeästä "kansakunta ei vieläkään ole kunnolla toipunut". Vahvin peruste tuomion purkamiselle Virolaisen mukaan on se, että vain näin saadaan palautettua "Suomen oikeusvaltion maine ja kunnia".
Kemppinen, joka Virolaisen mukaan edustaa "arvonihilismiä", on mielestäni asian ytimessä todetessaan, että "menneisyyttä ei voi muuttaa", ja että "oikeudellista farssia ei voi paikata uudella farssilla". Virolainen vaatii nyt vahvalla kädellä tehtäväksi historiapolitiikkaa, menneisyyden alistamista nykypäivän vaatimuksille. Historiankirjoituksen kannalta hänen ehdotuksensa tarkoittaisi sitä, että irrotettaisiin alkuperäinen tapahtuma tyystin kontekstistaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sitä tule yrittääkään. Myös nykynäkökulmasta epämiellyttävien asioiden tulee kuulua "Suomen oikeusvaltion maineeseen". Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järjestettiin ja tuomiot annettiin, eikä alkuperäisen tilanteen monimutkaista ja vaikeaa poliittista kontekstia tule ryhtyä hämärtämään 65 vuoden suomalla jälkiviisaalla mahtipontisuudella ja arvottomilla näytelmillä.
Eniten Virolaisen kirjoituksessa häiritsee hänen tapansa esittää suomalaista historiasuhdetta ja menneiden vuosikymmenien ilmapiiriä koskevia tarkoitushakuisia yleistyksiä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti lienee traumaattinen asia tietylle osalle Virolaisen sukupolven edustajia, mutta sen väittäminen koko kansakunnan sielun jatkuvasti märkiväksi haavaksi on täysin yliampuvaa. On paljon suomalaisia, varsinkin nuorempia sellaisia, joille Neuvostoliitto, suomettuminen, Kylmä sota ja sotasyyllisyysoikeudenkäynti ovat etäisiä historian tapahtumia, joilla ei ole mitään liittymäkohtaa heidän elämäänsä ja kokemaansa nykyhetkeen. Ei pidä yrittää puhua heidän nimissään ja pistää ajatuksia heidän päähänsä.
Kysyin eilen poliittisen historian metodikurssilla pääosin 1980-luvulla syntyneiltä opiskelijoilta, kuinka moni oli pannut merkille sotasyyllisyysselvityksen valmistumisen. Noin puolet paristakymmenestä nosti kättään. Sitten kysyin, kuinka monen mielestä on tärkeää, että tätä asiaa yhä viranomaistoimin aktiivisesti käsitellään. Yksikään käsi ei noussut. Se, että suomalaisen yhteiskunnan läpikotaista suomettumista kauhisteleva sekä talvi- ja jatkosodan sotilaallisia urotekoja rinta rottingilla hehkuttava mielipide on viime vuosina saavuttanut niin näkyvän ja kuuluvan aseman julkisuudessa, ei tarkoita sitä, että kaikki ajattelisivat näistä asioista samoin. Hyvin monet eivät itse asiassa ajattele näitä asioita ollenkaan.
Väitteet, jonka mukaan Kylmän sodan kauden Suomessa ei saanut puhua ja kirjoittaa talvi- ja jatkosodista kuin kansallisen itseruoskinnan merkeissä, ovat käsittämätöntä puppua. Yhtä lailla höpö höpöä ovat väitteet siitä, ettei sotaveteraaneja kunnioitettu. Maan virallisen ulkopoliittisen linjan tai poliittisen ja kulttuurieliitin tiettyjen edustajien mielipiteiden perusteella ei voi eikä saa väittää, että "koko Suomi" tai kansakunta ajatteli samoin. Kyllä itsenäisyyspäivää juhlittiin YYA:n kaudellakin, veteraanijärjestöt, vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimijat ja isänmaalliset yhdistykset muistelivat sotaa monin eri tavoin.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin puolustuspuheet julkaistiin tuoreeltaan 1945-46, Mannerheimin ja Juho Niukksen muistelmat julkaistiin 1951, Tannerin muistelmien talvisotaosa samoin ja jatkosotaa käsittelevä vuotta myöhemmin, Lauri Hyvämäen "Vaaran vuodet" 1954, Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevä "Kuin Pietari hiilivalkealla" 1957, Unto Parvilahden "Berijan tarhat" 1957 ja "Terekille ja takaisin" vuotta myöhemmin. Erik Heinrichsin Mannerheim-elämäkerta tuli 1959 ja Arvi Korhosen ajopuuteorian kristallisoinut "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi" 1961.
1970-luvulla, suomettuneisuuden mustimmalla vuosikymmenellä, vaikeneminen nykyväitteiden mukaan oli lähes monoliittistä, sanoihan Kekkonenkin 1973 YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessaan, että talvisodan syttyminen oli suomalaisten vika. Erityisesti talvisodan väitetään olleen tabu, olihan se Neuvostoliitolle varsin epämukava ja kiusallinen historian häpeätahra, itse aloitettu sota, jossa suurvalta voitostaan huolimatta kärsi sotilaallisen nöyryytyksen. Tässä vaikenemisen läpitunkemattomassa ilmapiirissä kuitenkin julkaistiin esim. seuraavat teokset: Jukka Nevakivi: Apu jota ei pyydetty (1972), Risto Peltovuori: Saksa ja Suomen talvisota (1975), Martti Julkunen: Talvisodan kuva (1975), ja Martti Häikiö: Maaliskuusta maaliskuuhun (1976). Ja vielä kaupan päälle sotatieteen laitoksen neljäosainen talvisodan historia vuosina 1977-78.
Lukekaapa edellä mainitut kirjat ja kertokaa, millä tavalla ne ovat suomettuneita, laiminlyövät suomalaisen näkökulman huomioimisen ja syyllistävät Suomea toisen maailmansodan tapahtumista. Olivatko esim. Mannerheim, Tanner, Heinrichs, Soini ja Parvilahti kovastikin "rähmällään" itään päin? Tiettyjen tahojen suomettumisen kaudesta tuntema moraalinen krapula tuottaa nykyisin sellaisia väitteitä ja näkemyksiä sodanjälkeisen Suomen henkisestä ilmapiiristä, että historiakuvamme on todella vaarassa vääristyä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vaikeassa tilanteessa tehty poliittinen ratkaisu. Sellaisena se on historiankirjoihin kirjattu ja sellaiseksi se on myös syytä jättää. Se on 65 vuotta sitten tapahtunut historiallinen tapahtuma, eikä sen arvoa, merkitystä ja vaikutusta tule paisuttaa nimeämällä se kansalliseksi traumaksi. Myöskään ei kannata uskoa kaikkea, mitä sodanjälkeisestä Suomesta isänmaallisuuden nimissä väitetään.
lauantaina, tammikuuta 16, 2010
Väkivaltainen Suomi?
Sellon murhien jälkeen suomalaisessa julkisuudessa on keskustelu paljon joukkumurhien syistä, ja vallitsevana trendinä tuntuu olevan syyttää suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuutta. Toimijana tässä kulttuurissa esiintyy ennen kaikkea suomalainen mies, jonka patoutumat, estot, turhautumat ja kunnian tarve purkautuvat väkivaltana, kun ei rakentavampia ratkaisumalleja ole tarjolla. Huolimatta siitä, että edellinen kirjoitukseni käsitteli suomalaista väkivaltaa, en tunnista kuvaa, en kokemani, en näkemäni, en kuulemani, en tietämäni, enkä lukemani perusteella. Minua häiritsee keskustelussa kilpailu erilaisilla luvuilla ja numeroilla, joiden lähteet ja laskentaperusteet ovat hyvin hämäriä ja kyseenalaisia. 12.1. Itä-Suomen yliopiston sosiaalitutkimuksen menetelmien professori Pertti Töttö esitti Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla tervetulleen puheenvuoron, jossa hän pyrki osoittamaan liioitelluksi käsitykset Suomesta ns. itäeurooppalaisen väkivaltakulttuurin maana.
Töttö käytti lähteenään oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkoraporttia 12/2009. Sen tietojen mukaan Euroopan maat jakautuivat väkivallan suhteen kolmeen ryhmään. Vertailukohtana Töttö käytti Saksaa, Euroopan vähiten väkivaltaista maata, jossa aikavälillä 2003-2007 surmattiin vuodesssa 0,6 naista ja 0,7 miestä sataatuhatta henkeä kohti.
Väkivaltaisimmassa ryhmässä oli yksin Venäjä, jossa surmattiin vuosittain sataatuhatta henkeä kohden 12 naista ja 43 miestä, eli 20 ja 60 kertaa enemmän kuin Saksassa.
Keskiryhmässä olivat Ukraina, Valko-Venäjä, Latvia, Viro, Liettua ja Moldova. Ryhmän mediaaniarvona oli 5 surmattua naista (8xSaksa) ja 15 miestä (21xSaksa) sataatuhatta asukasta kohti.
Kolmannessa ryhmässä olivat kaikki loput 29 Euroopan maata, mukana Suomi, jossa luvut olivat naisilla 1,2 ja miehillä 3,2. Ryhmän keskiarvot olivat 1,0 ja 2,0, eli jonkin verran Suomea pienemmät. Siltä näkökulmalta Suomen luvut kyllä ovat isoja, että päästääkseen tähän keskiarvoon suomalaisten olisi vähennettävä surmatöitään vuodessa naisten osalta 17 prosenttia ja miesten osalta 38 prosenttia, eli tapettava vuosittain 10 naista ja 60 miestä vähemmän. Tästä huolimatta Suomesta ei näiden tilastojen valossa voi puhua itäeurooppalaisen (sen paremmin maantieteellisesti kuin poliittisesti määriteltynäkään) väkivaltakulttuurin maana ainakaan henkirikosten osalta.
Toisin kuin joidenkin Suomen läpikotaista väkivaltaisuutta alleviivaavien keskustelijoiden puheenvuoroista voisi päätellä, verityöt eivät myöskään jakaannu tasaisesti koko yhteiskuntaan ja maahan. Jos olet Kainuussa asuva alkoholin väärinkäyttäjä, todennäköisyytesi joutua henkirikoksen uhriksi nousee hyvinkin venäläisiin lukemiin. Toisaalta Helsingin kantakaupungissa asuvan korkeastikoulutetun ja terveitä elämäntapoja noudattavan ihmisen osalla mahdollisuus on häviävän pieni.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksessa 11/2009 käsitellään naisiin kohdistuvaa henkirikollisuutta. Siinä todetaan mm. seuraavat asiat:
* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on kuluvalla vuosikymmenellä ollut selvässä laskussa
* aikuisiin naisiin kohdistuvat henkirikokset liittyvät läheisesti osapuolten
keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Vuosina 2002–2007 rikoksista 53 prosentissa kumpikin osapuolista oli rikoshetkellä alkoholihumalassa ja 55 prosentissa päihteiden vaikutuksen alainen.
* alkoholin väärinkäyttäjiä aikuisista naisuhreista oli 40 % ja heidän surmaajistaan 44 %.
* naisten henkirikoskuolleisuus ei kohdistu tasaisesti tai satunnaisesti eri väestöryhmiin, vaan kasaantuu sosiaalisesti huono-osaisiin, työelämästä syrjäytyneisiin ryhmiin. Työttömien naisten riski joutua surmatuksi on moninkertainen verrattuna työllisiin.
* naisten kuolleisuus henkirikoksiin on Suomessa tällä hetkellä Euroopan unionin yhdenneksitoista korkein, kun miesten kuolleisuus on unionin seitsemänneksi korkein.
* ajanjaksolla 2002-2007 henkirikoksen uhreista joutuneista miehistä 65 prosenttia oli päihteiden väärinkäyttäjiä
* niin naisiin kuin miehiinkin kohdistuva henkirikollisuus on tällä hetkellä selvästi sosiaalisesti eriytynyttä ja keskittyy työelämän ulkopuolella olevaan
työikäiseen väestöön.
Näiden tietojen perusteella suomalaisen henkirikollisuuden ylivoimaisesti tyypillisimpänä motiivina näyttäisi olevan alkoholiongelmaan yhdistynyt sosiaalinen syrjäytyneisyys, ei mikään erityinen "suomalainen väkivallan kulttuuri". Esimerkiksi Stakesin erikoistutkija Esa Österberg on arvioinut erojen Suomen ja muiden pohjoismaiden väkivaltarikollisuuden välillä selittyvän lähes kokonaisuudessaan erilaisilla alkoholinkäyttötavoilla. Kännissä ja/tai aineissa olevien tekijöiden motiiveja ei mielestäni kannata lähteä liikaa psykologisoimaan.
Tilastotietojen valossa henkirikollisuutta saataisiin vähennetyksi yksinkertaisesti ehkäisemällä ihmisten syrjäytymistä ja ajautumista päihteiden väärinkäyttäjäksi. Tämän tehtävän haasteellisuudessa, varsinkin alkoholismin vähentämisessä, suomalainen kulttuuri varmasti on haasteellisempi kuin moni muu Euroopassa. Takaisin lähtöruutuun: miksi Jeppe ja Jenna juovat? Rupesivatko he juomaan saatuaan kenkää työpaikalta, ja vai olivatko lähtöpassit seurausta ryyppäämisen aiheuttamasta työkyvyn alenemisesta? Hakevatko he alkoholista jonkinlaista ratkaisua ongelmiinsa, vai onko kyse pyyhkeen kehään heittämisestä ja kemiallisesta todellisuuspaosta? Onko asialle tehtävissä mitään?
Tämän päivän Hesarin yleisönosastossa psykoterapeutti ja filosofian tohtori Mikael Saarinen vastaa Tötölle kirjoituksessaan "Suomessa vahvat perinteet erilaisille väkivallan muodoille". Lähdettä mainitsematta Saarinen kirjoittaa, että "Suomessa joka kuudes minuutti joku kokee perheessä väkivaltaa, ja 250 naista pahoinpidellään joka päivä". Vuositasolle muutettuna Saarisen luvut ovat melkoisia: 88.000 perheessä väkivaltaa kokenutta ja 91.000 pahoinpideltyä naista.
Saarinen ei esitä, kuinka paljon ryhmissä on päällekkäisyyttä, mutta hirveitä lukuja joka tapauksessa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että poliisin tietoon tulleesta väkivaltarikollisuudesta 63 prosenttia on perheen ulkopuolella tapahtuvaa miehen toiseen mieheen kohdistamaa (perheväkivaltaa 12 %), eli sellaista, joka jää Saarisen lukujen ulkopuolelle. Jos kaiken rikollisuuden jako noudattaisi samaa prosenttia ja otettaisin Saarisen luku lähtökohdaksi, tarkoittaisi se, että vuodessa 460.000 miestä joutuisi toisen miehen väkivallan uhriksi.
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos myöntää, että muissa väkivaltarikoksissa kuin henkirikosissa pääosa rikoksista jää tulematta ilmi. Todellisia määriä on pyritty arvioimaan kansallisten uhritutkimusten avulla. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitosten näihin tutkimuksiin perustuvan raportin (1/2007) mukaan vuonna 2006 suomalaisista 9,4 prosenttia joutui väkivallan tai uhkailun kohteeksi.Fyysistä väkivaltaa oli kokenut 5,3 prosenttia suomalaisista eli noin 280.000 ihmistä. Poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta 2000-luvulla (vuosikymmenellä) vuosittain n. 30.000 oli pahoinpitelyjä ja 2.200 törkeitä pahoinpitelyjä.
Suomalaisessa henkirikollisuudessa pääosa tapauksista liittyy keski-ikäisten työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäiseen alkoholinkäyttöön. Tilastokeskuksen mukaan vuosina 2002–2007 71 %:ssa aikuisten välisiä henkirikoksia kaikki osapuolet olivat rikoshetkellä humalassa, 85 %:ssa rikoksia ainakin yksi osapuolista oli humalassa. 2000-luvulla henkirikoksia tehneiden määrä pyöri vuositasolla 130-150:n tietämillä. Jos vaikka laskettaisiin yhteen kymmenen vuoden aikana henkirikoskia tekevät, tämä porukka edustaa koko väestöstä vajaata kolmea promillen kymmenesosaa. Yhtä tappajaa kohti katuja kuluttaa 3500 muuta suomalaista. Voiko henkirikollisiin nojautuen lausua mitään yleispätevää suomalaisesta yhteiskunnasta tai kulttuurista?
Kenen etuja palvelee erilaisten lähteiltään, määritelmiltään ja tieteellisyydeltään täysin hämärien valtavan suurten lukemien jatkuva toistaminen julkisuudessa? Mihin lopulta pyritään esimerkiksi viime viikkojen puheilla suomalaisten miesten vinksahtaneista kunniakäsityksistä ja sisäsyntyisestä väkivaltaisuudesta? Saadaanko tällaisella kauhistelulla ja kansallisella itseruoskinnalla puututtua ongelmien todellisiin syihin ja sitä kautta vähennetyksi väkivaltaa Suomessa?
torstaina, syyskuuta 24, 2009
Milloin pidetään seuraavat eduskuntavaalit?
Alla Turun Sanomissa tänään 24.9. julkaistu alakertajuttuni vaaliraha-asian tämänhetkisestä tilanteesta. Blogin pitäjä jatkaa keskustelua illalla A-Talk -ohjelmassa Timo Kallin (kesk), Timo Soinin (ps) ja Arto Merisalon (Nova Kiinteistökehitys) kanssa. Vaalirahakohu tuskin johtaa ennenaikaisiin vaaleihin
Puolitoista vuotta jatkunut vaalirahoituskohu on nakertanut pahasti suomalaisten luottamusta politiikan rehellisyyteen. Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n (KMS), Nova Groupin ja mystisten tukiyhdistysten tukia puutteellisesti ilmoittaneet poliitikot ovat kiemurrelleet selityksissään, vedonneet huonomuistisuuteen, muunnelleet totuutta ja jääneet kerta toisensa jälkeen kiinni siitä, etteivät sittenkään ole kertoneet kaikkea.
On ollut hälyttävää havaita, kuinka helppoa eduskunnan kokoonpanoon ja sitä kautta myös hallituspohjaan oli ulkopuolelta vaikuttaa. 400 000 euron vipurahalla KMS oli nostamassa eduskuntaan neljääkymmentä ehdokasta, joista 12:sta tuli myös ministereitä. KMS:n keskeinen taustavoima Nova Group antoi vaalirahaa myös puolueiden kassaan.
Nyt Nova Group on konkurssissa ja sen sisäpiiriä epäillään talousrikoksista. Jo kesällä joutui eroamaan vaalirahoja junaillut Kuntien Eläkevakuutuksen toimitusjohtaja Markku Kauppinen (kesk). Nyt on käynyt ilmi, kuinka Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) tukema Nuorisosäätiö jakoi sääntöjensä ja säätiölain vastaisesti vaalirahaa puheenjohtajalleen kansanedustaja Antti Kaikkoselle (kesk) ja ex-puheenjohtajalleen pääministeri Matti Vanhaselle (kesk). RAY:n hallituksen puheenjohtaja Jukka Vihriälä, entinen keskustan kansanedustaja, erosi paikaltaan, kun tuli esiin, että myös hän oli rahansaajien joukossa.
Viime päivinä puolueet ovat kilvan palauttaneet rahoja Novan konkurssipesään, mutta eduskunnan kokoonpano on ja pysyy. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) on syyllistänyt tiedotusvälineitä mustamaalaamisesta, valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) taas on ilmoittanut jo kyllästyneensä koko aiheeseen. Poliittinen itsesuojeluvaisto on sulkenut ay-liikkeen tukeman pääoppositiopuolue SDP:n suut, eikä suomalaisen politiikan virallisen rakkikoiran Timo Soinin (ps) haukkukaan tänne oikein enää Brysselistä kantaudu.
Suomen historiassa hallitus on kaatunut välikysymykseen vain neljä kertaa, viimeksi yli puoli vuosisataa sitten. Viimeisen 20 vuoden aikana kuusi yksittäistä ministeriä on eronnut poliittisten virheiden synnyttämän luottamuspulan vuoksi. Presidentti taas on hajottanut eduskunnan yhteensä seitsemän kertaa, viimeksi Kekkonen vuonna 1975. Ennenaikaisia vaaleja tulemme siis tuskin näkemään, vaikka sellaisia on vaadittu ja perusteitakin olisi.
Toimiiko suomalaisen politiikan tilivelvollisuus? Mitä vaaditaan, että poliitikko vetää omalta osaltaan ne kuuluisat johtopäätökset? Tällä hetkellä näyttää siltä, että niin kauan kun poliitikon toimista ei voida osoittaa selvää lainrikkomusta, erokynnys ei ylity.
Menetettyään eduskuntaryhmänsä luottamuksen ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok) erosi huhtikuussa 2008 pakon edessä. Demokratian kannalta vaaliraha-asiassa puhutaan tekstiviestiflirttailua paljon vakavammasta asiasta, mutta poliittisen vastuun käsite näyttää nyt kadonneen keskustelusta kokonaan.
Vaalituen ja lahjonnan raja on veteen piirretty viiva, jonka lainsäädännöllisen paaluttamisen asiaa pohtinut hallintoneuvos Lauri Tarastikin on myöntänyt äärimmäisen vaikeaksi tehtäväksi. Viime kädessä on kyse moraalisista pohdinnoista, sekä poliitikkojen itsensä että heidän toimintaansa arvioivien äänestäjien.
Jatkossa poliitikot ovat takuulla varovaisempia ottaessaan rahaa ja selvittävät tarkoin lahjoitusten lähteet. Toisaalta tarjoajiakaan ei välttämättä kerry jonoksi saakka, niin negatiivista julkisuutta ovat rahoittajat nyt saaneet.
Luottamus poliitikkojen rehellisyyteen on romahtanut. Seuraavien, maaliskuussa 2011 pidettävien eduskuntavaalien ennakkoasetelma on jopa historiallinen, sillä näihin mittoihin paisunutta poliittista skandaalia ei aiemmin ole nähty. Vaaleista saattaa hyvinkin tulla protesti kähminnäksi ja valehtelemiseksi miellettyä vanhaa poliittista kulttuuria ja siihen leimautuneita poliitikkoja vastaan.
2000-luvun Suomessa poliittinen moitteettomuus tarkoittaa paljon muutakin kuin pelkkää lain noudattamista, jota pikemminkin pidetään luottamushenkilön alkeellisena minimivaatimuksena. Yhä keskeisempään asemaan ovat nousseet politiikan moraali ja se, miltä asiat näyttävät.
Vaalirahoitussotku on osoittanut, kuinka pieni ja ristiin kytketty suomalainen päätöksentekokenttä on. Samat henkilöt istuvat eduskunnassa, kaupungin- ja kunnanvaltuustoissa, eläkevakuutusyhtiöissä, säätiöissä, valtion yrityksissä sekä erilaisissa yhdistyksissä. Viimeistään nyt on syytä herätä luottamustoimien kasaantumisen aiheuttaman jääviysharkinnan välttämättömyyteen.
Kaikki kolme suurta puoluetta ovat saaneet roiskeista osansa, keskusta ja kokoomus KMS:n ja Novan kautta, SDP puolestaan ay-liikkeen monessa mielessä kyseenalaisten tuen vuoksi. Tunkiota pengottaessa on löytynyt yhä uusia kytkentöjä, jossa poliittisilla mandaateilla eläkerahastoissa, säätiöissä ja valtionyhtiöissä istuvat poliitikot ovat jakaneet vaalirahaa puolueilleen. Jatkuvien paljastusten virta takaa, että kohu jatkuu seuraaviin vaaleihin saakka.
Olisi syytä käynnistää vakava keskustelu poliittisten läänitysten tarpeellisuudesta. Onko perusteltua jakaa virkoja ja edustuksia poliittisin perustein, kun vain kuudella prosentilla kansasta on jonkin puolueen jäsenkirja? On hälyttävää, kuinka häikäilemättömällä ja ilmeisesti lainvastaisellakin tavalla puolueet ovat näitä läänityksiä hyödyntäneet. Esimerkiksi pääministeri Vanhanen otti sairaanhoitajan vuosipalkan verran kampanjarahaa säätiöltä, jonka julkilausuttuna tarkoituksena on ”tukea nuoria aikuisia itsenäiseen elämään ja asumiseen”.
Onko moraalisesti kestävää, että jäsenmaksujensa verovähennysoikeuden kautta valtion verotuloja yli 200 miljoonalla eurolla vuodessa kaventava ay-liike syytää satojatuhansia euroja vasemmistopuolueille? Onko oikein, että verottaja subventoi ay-liikkeen jäsenhankintaa, jos jäsenmaksutuloja käytetään SDP:n ja Vasemmistoliiton vaalikoneistojen rasvaamiseen? Myös työntekijöiden edustamisen monopolia nauttivalla ay-liikkeellä on monia sellaisia poliittisia läänityksiä, joiden yhteyttä liikkeen perustehtävään on vaikea hahmottaa.
Puolueiden taustakytkennät nousevat taatusti yhdeksi seuraavien vaalien ydinteemoista. Vuoden 2007 hämärä vaaliraha on raskas risti sitä saaneille poliitikoille, vahva kampanja-ase taas tilinsä puhtaana pitäneille ehdokkaille. Moitteettomimmin toimineet puolueet tulevat epäilemättä saamaan uusia kannattajia, osa äänestäjistä taas ilmaisee kyllästymistään politiikan likaisuuteen jäämällä kotiin. Monet keskustan, kokoomuksen ja SDP:n kannattajista etsivät puolueestaan uuden, kohussa ryvettymättömän ehdokkaan, mutta taatusti löytyy niitäkin, jotka äänestävät vanhaa tuttua ehdokasta aivan rahoituslähteistä riippumatta.
Kampanjointi voi muuttua radikaalistikin, koska rahaa siihen saattaa olla käytössä aiempaa vähemmän. Vaalirahakohu voi tehdä poikkeuksellisen näkyvästä mainonnasta jopa poliittisen riskin. Jo aiemmin muutamat ehdokkaat ovat pyrkineet kääntämään vähäisen vaalimainonnan edukseen korostamalla sen osoittavan, ettei taustalta löydy hämärää rahaa tai muita epäilyttäviä kytköksiä.
Maaliskuussa 2011 eduskuntavaalien ensikertalaisina pääsee äänestämään yli 250 000 suomalaista, mikä vastaa lähes 10 prosenttia koko äänestäjäkunnasta. Heidän äänestyskäyttäytymisensä kertoo paljon siitä, millaisia muotoja poliittinen osallistuminen tulevaisuudessa saa. Vaalirahakohu on epäilemättä vaikuttanut suuresti tämän ikäryhmän poliittiseen maailmankuvaan.
Vuosina 1989-1993 syntyneet ovat ensimmäisiä vaaliuurnille pääseviä ns. diginatiiveja eli henkilöitä, jotka ovat eläneet koko ikänsä internetin ja mobiilipalvelujen vaikutuksen alaisina. Facebookista, Twitteristä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta on puhuttu paljon, mutta niiden hyödyntäminen politiikassa on vasta alussa. Diginatiivien tulo äänestysikään saattaa tuoda suuria mullistuksia myös poliittiseen mainontaan ja vähentää kalliiden tv- ja lehtimainoksien tarvetta ja tehoa.
torstaina, toukokuuta 21, 2009
Aufgefahren in den Himmel
Vuosina 1973-1991 helatorstai, 40 päivän kuluttua pääsiäisestä vietettävä Jeesuksen taivaaseen astumisen muistopäivä oli siirrettynä edellisen viikon lauantaihin. Ajantiedon guru Kustaa Vilkuna kuvasi asiantilan syyksi sen, että "olisi saatu teollisuudelle ja liiketaloudelle tarkoituksenmukainen ehyt viisipäiväinen työviikko". 1970 työnantaja- ja työntekijäjärjestöt olivat esittäneet piispainkokoukselle, että helatorstai siirrettäisiin lauantaille. Työntekijäpuolen näkökulmasta hommassa oli järkeä siksi, että vallinneen käytännön mukaan mikäli viikolle osui arkipyhä, oli sen viikon lauantai työpäivä. Näin siis saivat teollisuus viisipäiväsen ehyen työviikkonsa ja työntekijät kaksipäiväisen viikonloppunsa. Piispoissa ratkaisu aiheutti parranpärinää, ja 1982 kirkolliskokous esitti helatorstain palauttamista torstaiksi. Hallituksen käsitellessä asiaa 1985 sosiaalidemokraattiset ministerit vaativat esityksen työmarkkinavaikutusten tarkempaa selvitystä, ja niinpä lain voimaantulo jätettiin auki. Eduskunta hyväksyi esityksen marraskuussa 1985, mutta presidentti Mauno Koivisto siirsi lain voimaantuloa vuodesta 1987 vuoteen 1992.
Kun voimaantulo läheni, työmarkkinaosapuolet pääsivät sopimukseen siitä, että helatorstai siirtyisi torstaille niin, että näin menetetty työaika korvattaisiin joko lauantailla tai tekemällä sen tunnit muutoin sisään niin, ettei kokonaistyöaika lyhenisi. Liittotasolla ratkaisut muodostuivat kirjaviksi, ja osalle työntekijöitä helatorstaista tuli käytännössä palkallinen vapaapäivä. 2002 käytäntö vahvistettiin kaikkia koskevaksi, eli sen jälkeen helatorstai on lyhentänyt työaikaa ansioita alentamatta. Syvä kumarrus ay-liikkeelle (vrt. edellinen kirjoitus)!
[Sivuhuomio: hei miksi istun helatorstaina, palkallisena vapaapäivänä, tietokoneen ääressä? Ai niin, blogin kirjoittaminen ei ole oikeaa työtä, vaikka tässä poliittisen historian ja yliopistojen kolmannen tehtävän liepeillä liikutaankin. Vieläpä oli ajatuksena tehdä jotain muutakin, vaikka kirkollisten piirien mukaan päivä on niin pyhä, ettei silloin ruohokaan kasva. Ja mikä parasta, olen myös sairaana, mikä samalla tietona tuonne soutu- ja melontakeskuksen suuntaan näin ilmoitettakoon. Aivojen TES on huomattavasti joustavampi kuin sydänlihaksen.]
Helatorstai on virallinen pyhäpäivä useimmissa Euroopan maissa. Sympaattisin traditio löytyy varsin yllättäen Saksasta ja erityisesti entisen Itä-Saksan alueelta, jossa helatorstai on kirkollisen sisältönsä ohella myös isien, miesten ja herrojen päivä. Tämän päivän Turun Sanomissa Risto K. Tähtinen kuvaa tätä germaanisen mieheyden juhlaa seuraavasti:
"Vanhan perinteen mukaan kylien ja pikkukaupunkien miehet kerääntyvät viinakasseineen ja olutkoreineen helatorstaina aamulla, ajelevat ympäriinsä koko päivän 10-20 hengen hevosrattailla tai traktorin peräkärryillä. Kaupungeissa miesporukat varaavat puistoravintoloista tai Biergarteneista pöytiä koko päiväksi. Monet porukat lähtevät puistoihin tai metsiin pitkälle piknikille."
Turhassa ja päälleliimatun oloisessa loppukaneetissaan Tähtinen äityy moralistisesti toteamaan, että "illalla miehistä ei ole sitten hyötyä sen paremmin naisille kuin lapsillekaan". Mikäs miesten päivä se sellainen olisi, jossa tarvitsisi olla ko. ihmisryhmille hyödyksi?Kalpea on suomalainen isänpäivän traditio tähän verrattuna. Kontekstikin on tietysti aivan toinen, kun juhlaa meillä vietetään perhekeskeisesti. Saksalaisessa traditiossa keskeisellä sijalla on ollut nuorempien ikäluokkien vihkiminen mieheyden saloihin, mikä tietysti pitkälle selittää juhlapäivän vieton saamia muotoja. Herrenpartie = eine Kutschfahrt oder Wanderung in die Natur mit Konsum von Alkohol!
Kun täällä blogissa on vuosien mittaan esitetty ties mitä haasteita sisäsoutuun, voisi tässä olla vähän toisenlainen juttu, jonka voisi laittaa ensi vuotta varten korvan taakse. Entisenä paattislaisena uskoisin saavani ainakin traktorin peräkärryineen hankituksi, kenties jopa hevosenkin. Tässähän olisi myös hieno profiilinkorotustilaisuus pikku hiljaa heräilevälle miesliikkeelle, pelkästään äijille omistettu maanläheinen juhla ilman turhia seremonioita ja teeskentelyä! Ay-liikkeen suuntaan voisi sen vienon toivomuksen kyllä esittää, että voisi olla hyvä aloittaa neuvottelut myös helatorstaita seuraavan perjantain tilanteesta.
perjantaina, toukokuuta 15, 2009
Toisenlaisia tabuja
Edellisessä viestiketjussa puhuttiin vaikenemisesta tai oikeammin väitetystä sellaisesta toisen maailmansodan tapahtumiin liittyen. Tämän päivän Hesaria lukiessa panin ilolla merkille, että erään toisen, väittäisin maailmansotaa suuremman tabun ympäriltäkin alkavat jäät iloisesti lähteä. Kyseessä olivat HS-raadin eli maan virallisen älykkölistan kannanotot siihen, tarvitaanko nykyisen kaltaista ammattiyhdistysliikettä tulevaisuudessa.
On varmasti aloja, joilla työntekijä-työnantaja-yhtälö on niin selväpiirteinen ja potentiaalisesti epätasa-arvoinen sekä palkkauskuviot niin yksinkertaisia, että ay-liikkeellä on siellä tilausta. Toisaalta on kuitenkin kasvava määrä aloja ja työtilanteita, jolla perinteisiinsä linnottautunut ay-liike on pihalla kuin lumiukko. Tai oikeastaan ei edes pihalla, vaan lähtökohtaisesti ei-kiinnostunut ja itsensä koko kuviosta jäävännyt.
Raadinkin näkemyksistä käy hyvin ilmi se skeptisyys, joilla monet epätyypillisissä pätkä-, osa-aika- ja päällekkäistöissä toimivat ihmiset suhtautuvat ay-liikkeen kykyyn omien etujensa valvojina. Raatilaisilla oli asiasta osuvia kommentteja. Muusikko A.W. Yrjänän mukaan ay-liike on "hyvin toimeentulevien keski-ikäisten elintasonkohotusautomaatti", toimittaja Timo Harakka halusi haudata tupo-juntan molemmat osapuolet, säveltäjä Lotta Wenäkoski katsoi ay-liikkeen linnoittautuneen puolustamaan ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, kirjailija Juha Seppälän mukaan ay-liike on hyvin toimeentulevien vakinaisessa työsuhteessa olevien ihmisten etuja ajava iltaruskon instituutio. Seppälän mukaan SAK:n taannoinen vaalimainos olisi ollut osuvampi, mikäli Oiva Lohtanderin tilalla olisi ollut paperiliiton Jouko Ahonen.
Yliopistoltakin löytyy ay-aktiiveja ja tiedostavassa tutkijakunnassa järjestäytymisaste lienee korkea. Akateemisen edunvalvonnan uskottavuus vaan ei ole kaksisessa kuosissa. Hyviä työnäytteitä ovat yliopistojen henkilöstön mittavista ruohonjuuritason protesteista huolimatta läpi runnottu uusi palkkausjärjestelmä ja tietysti uusi yliopistolaki, jossa opetusministeriö hautasi ammattijärjestöjen lausunnot suoraan ö-mappiin. Perustuslakivaliokunnan eilisen lausunnon yhteydessä joku kysyi ihan osuvasti, miten on mahdollista, että esityksen perustuslainvastaisuuteen puututtiin vasta tässä vaiheessa.
Nykyisessä talousdeterminismissä rivien välissä vallitseva asenne työmarkkinoilla tuntuu olevan se, että oikeata työtä on vain se, jossa tuotetaan jotain, joka voidaan aidoilla markkinoilla myydä, eli jossa työntekijän työpanoksen ja hänelle maksettavan palkan välillä vallitsee konkreettinen ja kiinteä kytkentä. Tässä mielessä yliopistoissa ei tehdä oikeata työtä. Yliopistot ovat itse pyrkineet ratkaisemaan tätä dilemmaa retorisin keinoin, synnyttämällä "tuottavuuden", "laadun" ja "tehokkuuden" kaltaisia termejä vilisevän uuskielen ja omaksumalla "liiketaloudellisiksi" väitettyjä ja miellettyjä johtamismalleja.
Vaikka eri tiedekunnat ja oppiaineet tietysti ovat "liiketaloudelliselta", ts. "tutkimustulosten kaupallisen hyödynnettävyyden" kannalta hyvin eri asemassa, se tosiasia on ja pysyy, että akateeminen tutkimus ei ole bisnestä eikä yliopistoissa "tuoteta" mitään sellaista, jonka voisi ihan oikeasti "myydä". Tässä mielessä se näkemys, että yliopistoissa ei tehdä "oikeaa" tuottavaa työtä, on ihan oikea. Samalla on piirretty myös akateemisen ay-toiminnan mahdollisuuksien, tarpeellisuuden ja uskottavuuden rajat. Jotkut ovat iloinneet siitä, että virkasuhteiden muuttuessa työsuhteiksi uuden yliopistolain myötä yliopistoväen käytössä olevien työtaistelukeinojen arsenaali laajenee huomattavasti, esim. lakkomahdollisuuteen pääsykokeiden alla, mutta kyllä tällainen ajattelu on utopiaa.
Olen itse ollut akateemisessa työssä toistakymmentä vuotta, ja pisimmät työsopimukset ovat olleet kaksivuotisia. Kokonaisansiot ovat muodostuneet erilaisen projektirahoituksen, apurahojen, sivutoimisen opetuksen ja yliopiston ulkopuolella tehtyjen free lance -tyylisten toistuvien tai kertaluontoisten suoritusten tilkkutäkistä. Vastaavassa tilanteessa oleville, joita on jatkuvasti yhä enemmän, ay-liikkeen tarjonta on heikkoa. Jäsenmaksuja olen maksellut, joskin ammattijärjestön lehteä lukiessa tulee usein mieleen, että sen toiminta pikemminkin heikentää kuin parantaa omaa asemaani, niin viranhaltijoiden etujen valvomiseen keskittyvää se näyttää olevan. Sama jako tietysti näkyy myös yliopistoissa itsessään, jossa viranhaltijat kasvavasta työmäärästään huolimatta ovat määräaikaisia sekä erilaisilla projekti- ja apuraharahoituksilla työskenteleviä paremmassa asemassa.
Yhä useampi ihminen elää yksityisyrittäjyyttä muistuttavassa Minä Oyj -todellisuudessa, jota ay-liikkeen ryhmäkantainen edunvalvonta ja koko vanha tupo-meininki ei kosketa oikeastaan millään lailla. Tällaisten ihmisten näkökulmalta jäsenistönsä palkankorotuksia ja etuisuuksia maksimoimaan pyrkivä ay-liike on pikemminkin vihollinen kuin ystävä. Siksi on hyvä, että HS-raadin keskustelun kaltaista mielipiteenvaihtoa käydään. Ay-liike pyrkii paistattelemaan kauan sitten päättyneiden taisteluvuosien tuoman sädekehän romantisoidussa valossa ja nauttii monia sellaisia tupo-aikana saatuja oikeuksia ja puhevaltuuksia, jotka eivät enää nykyisessä työmarkkinatodellisuudessa ole perusteltuja, hyvänä esimerkkinä SAK:n ja STTK:n toiminta Lex Nokian yhteydessä. 2000-luvun ay-liike ja sen jäsenkunta ovat jotain ihan muuta kuin 1950-luvulla. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työmarkkinat ovat muuttuneet.
HS-raadissa istuvan kulttuuriyrittäjä Raoul Grünsteinin ajatus työntekijöiden edustustehtävän aidosta kilpailuttamisesta ei välttämättä ole pöllömpi idea. Työttömyysturvan tarjoamisen osalta se on jo toteutunut jäsenmääräänsä jatkuvasti kasvattaneen ammattiliittoihin sitoutumattoman yleisen työttömyyskassan ("Loimaan kassa") muodossa. Vaikka ei menisikään yhtä pitkälle kuin kollega Markku Ruotsila, joka HS:ssa totesi ykskantaan, että "mitä nopeammin ay-liike näivettyy pois, sitä paremmin voi suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö", on ihan kohtuullista esittää kysymys, keiden etuja nykymuotoinen ay-liike ajaa, minkä päämäärien eteen se toimii ja kenen valtakirjalla se voi oikeutetusti väittää esiintyvänsä.
On varmasti aloja, joilla työntekijä-työnantaja-yhtälö on niin selväpiirteinen ja potentiaalisesti epätasa-arvoinen sekä palkkauskuviot niin yksinkertaisia, että ay-liikkeellä on siellä tilausta. Toisaalta on kuitenkin kasvava määrä aloja ja työtilanteita, jolla perinteisiinsä linnottautunut ay-liike on pihalla kuin lumiukko. Tai oikeastaan ei edes pihalla, vaan lähtökohtaisesti ei-kiinnostunut ja itsensä koko kuviosta jäävännyt.
Raadinkin näkemyksistä käy hyvin ilmi se skeptisyys, joilla monet epätyypillisissä pätkä-, osa-aika- ja päällekkäistöissä toimivat ihmiset suhtautuvat ay-liikkeen kykyyn omien etujensa valvojina. Raatilaisilla oli asiasta osuvia kommentteja. Muusikko A.W. Yrjänän mukaan ay-liike on "hyvin toimeentulevien keski-ikäisten elintasonkohotusautomaatti", toimittaja Timo Harakka halusi haudata tupo-juntan molemmat osapuolet, säveltäjä Lotta Wenäkoski katsoi ay-liikkeen linnoittautuneen puolustamaan ansiosidonnaista sosiaaliturvaa, kirjailija Juha Seppälän mukaan ay-liike on hyvin toimeentulevien vakinaisessa työsuhteessa olevien ihmisten etuja ajava iltaruskon instituutio. Seppälän mukaan SAK:n taannoinen vaalimainos olisi ollut osuvampi, mikäli Oiva Lohtanderin tilalla olisi ollut paperiliiton Jouko Ahonen.
Yliopistoltakin löytyy ay-aktiiveja ja tiedostavassa tutkijakunnassa järjestäytymisaste lienee korkea. Akateemisen edunvalvonnan uskottavuus vaan ei ole kaksisessa kuosissa. Hyviä työnäytteitä ovat yliopistojen henkilöstön mittavista ruohonjuuritason protesteista huolimatta läpi runnottu uusi palkkausjärjestelmä ja tietysti uusi yliopistolaki, jossa opetusministeriö hautasi ammattijärjestöjen lausunnot suoraan ö-mappiin. Perustuslakivaliokunnan eilisen lausunnon yhteydessä joku kysyi ihan osuvasti, miten on mahdollista, että esityksen perustuslainvastaisuuteen puututtiin vasta tässä vaiheessa.
Nykyisessä talousdeterminismissä rivien välissä vallitseva asenne työmarkkinoilla tuntuu olevan se, että oikeata työtä on vain se, jossa tuotetaan jotain, joka voidaan aidoilla markkinoilla myydä, eli jossa työntekijän työpanoksen ja hänelle maksettavan palkan välillä vallitsee konkreettinen ja kiinteä kytkentä. Tässä mielessä yliopistoissa ei tehdä oikeata työtä. Yliopistot ovat itse pyrkineet ratkaisemaan tätä dilemmaa retorisin keinoin, synnyttämällä "tuottavuuden", "laadun" ja "tehokkuuden" kaltaisia termejä vilisevän uuskielen ja omaksumalla "liiketaloudellisiksi" väitettyjä ja miellettyjä johtamismalleja.
Vaikka eri tiedekunnat ja oppiaineet tietysti ovat "liiketaloudelliselta", ts. "tutkimustulosten kaupallisen hyödynnettävyyden" kannalta hyvin eri asemassa, se tosiasia on ja pysyy, että akateeminen tutkimus ei ole bisnestä eikä yliopistoissa "tuoteta" mitään sellaista, jonka voisi ihan oikeasti "myydä". Tässä mielessä se näkemys, että yliopistoissa ei tehdä "oikeaa" tuottavaa työtä, on ihan oikea. Samalla on piirretty myös akateemisen ay-toiminnan mahdollisuuksien, tarpeellisuuden ja uskottavuuden rajat. Jotkut ovat iloinneet siitä, että virkasuhteiden muuttuessa työsuhteiksi uuden yliopistolain myötä yliopistoväen käytössä olevien työtaistelukeinojen arsenaali laajenee huomattavasti, esim. lakkomahdollisuuteen pääsykokeiden alla, mutta kyllä tällainen ajattelu on utopiaa.
Olen itse ollut akateemisessa työssä toistakymmentä vuotta, ja pisimmät työsopimukset ovat olleet kaksivuotisia. Kokonaisansiot ovat muodostuneet erilaisen projektirahoituksen, apurahojen, sivutoimisen opetuksen ja yliopiston ulkopuolella tehtyjen free lance -tyylisten toistuvien tai kertaluontoisten suoritusten tilkkutäkistä. Vastaavassa tilanteessa oleville, joita on jatkuvasti yhä enemmän, ay-liikkeen tarjonta on heikkoa. Jäsenmaksuja olen maksellut, joskin ammattijärjestön lehteä lukiessa tulee usein mieleen, että sen toiminta pikemminkin heikentää kuin parantaa omaa asemaani, niin viranhaltijoiden etujen valvomiseen keskittyvää se näyttää olevan. Sama jako tietysti näkyy myös yliopistoissa itsessään, jossa viranhaltijat kasvavasta työmäärästään huolimatta ovat määräaikaisia sekä erilaisilla projekti- ja apuraharahoituksilla työskenteleviä paremmassa asemassa.
Yhä useampi ihminen elää yksityisyrittäjyyttä muistuttavassa Minä Oyj -todellisuudessa, jota ay-liikkeen ryhmäkantainen edunvalvonta ja koko vanha tupo-meininki ei kosketa oikeastaan millään lailla. Tällaisten ihmisten näkökulmalta jäsenistönsä palkankorotuksia ja etuisuuksia maksimoimaan pyrkivä ay-liike on pikemminkin vihollinen kuin ystävä. Siksi on hyvä, että HS-raadin keskustelun kaltaista mielipiteenvaihtoa käydään. Ay-liike pyrkii paistattelemaan kauan sitten päättyneiden taisteluvuosien tuoman sädekehän romantisoidussa valossa ja nauttii monia sellaisia tupo-aikana saatuja oikeuksia ja puhevaltuuksia, jotka eivät enää nykyisessä työmarkkinatodellisuudessa ole perusteltuja, hyvänä esimerkkinä SAK:n ja STTK:n toiminta Lex Nokian yhteydessä. 2000-luvun ay-liike ja sen jäsenkunta ovat jotain ihan muuta kuin 1950-luvulla. Maailma on muuttunut, talous on muuttunut, työmarkkinat ovat muuttuneet.
HS-raadissa istuvan kulttuuriyrittäjä Raoul Grünsteinin ajatus työntekijöiden edustustehtävän aidosta kilpailuttamisesta ei välttämättä ole pöllömpi idea. Työttömyysturvan tarjoamisen osalta se on jo toteutunut jäsenmääräänsä jatkuvasti kasvattaneen ammattiliittoihin sitoutumattoman yleisen työttömyyskassan ("Loimaan kassa") muodossa. Vaikka ei menisikään yhtä pitkälle kuin kollega Markku Ruotsila, joka HS:ssa totesi ykskantaan, että "mitä nopeammin ay-liike näivettyy pois, sitä paremmin voi suomalainen demokratia, talous ja jokainen omaa vapauttaan ja päätäntävaltaansa arvostava yksilö", on ihan kohtuullista esittää kysymys, keiden etuja nykymuotoinen ay-liike ajaa, minkä päämäärien eteen se toimii ja kenen valtakirjalla se voi oikeutetusti väittää esiintyvänsä.
torstaina, maaliskuuta 26, 2009
Venäläiset ja suomalaiset historiakäsitykset
(Oxford-Cambridge -soutuhaasteesta tietoa etsivät, kelatkaa alaspäin, nyt on poliittisen historian vuoro)Hiljattain julkaistussa kirjassaan Lumedemokratia (WSOY 2009) "suomettumisen hämähäkkejä" metsästävät toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka eivät välttämättä ole teeseineen ihan niin metsässä, kun professori Juha Sihvola antoi HS:n arvostelussaan ymmärtää. Ylipäätään oli erikoista, että suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suurimpiin nimiin lukeutuva, Historiallisen Aikakauskirjankin päätoimittajana toiminut Sihvola katsoi tarpeelliseksi asettua niin tiukasti puolustelemaan 1970-luvun toimintaa ja ilmapiiriä. Hän syyttää Boxbergia ja Heikkaa amatöörimäisyydestä ja anakronismista, mutta katsoo itse voivansa muitta mutkitta julistaa, että kaikkien muiden kuin taistolaisten neuvostomyöntyväisyys oli pelkkää kansallisen edun sanelemaa teeskentelyä ja sellaisena suurta poliittista viisautta. Mistä vuonna 1957 syntynyt ja ihan muita asioita tutkinut Sihvola voi sen niin varmasti tietää? Miksei tätä ilmiselvää kansallista kipupistettä saisi lähestyä kriittisesti ja poleemisestikin?
Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama tuore kirja Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY 2009) ja sen julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetty paljon ennakkoon kohuttu mutta melkoiseksi epätapahtumaksi jäänyt "Nashi-nuorten mielenosoitus" ovat herättäneet Suomessa jälleen kerran keskustelua siitä, kuinka Venäjällä tarkastellaan Baltian maiden historiaa, erityisesti niiden neuvostomiehityksen aikaa.
Suomessa on kritisoitu erityisesti Venäjän virallisia tahoja neuvostomyyttien ylläpitämisestä. Kriitikot ovat osoittaneet, etteivät Kremlin vallanpitäjät ja heidän intellektuaalisessa talutusnuorassaan olevan venäläisten enemmistö ole tunnustanut sitä, että Baltian maat liitettiin 1940 pakolla osaksi Neuvostoliittoa, vaan päinvastoin väittää, että maat liittyivät osaksi kommunistista suurvaltaa vapaaehtoisesti. Samoin on venäläistulkintoja arvosteltu Stalinin ajan muidenkin rikosten kuten pakkokollektivisoinnin ja -teollistamisen sekä 1930-luvun puhdistusten, lakaisemisesta maton alle ja ylipäätään diktaattorin historiallisen kuvan kiillottamisesta. Venäläiset eivät ole myöskään suostuneet tunnustamaan, että puna-armeija kukisti väkivalloin demokraattisiin uudistuksiin tähdänneet Unkarin kansannousun vuonna 1956 ja Prahan kevään liikehdinnän 1968.
Kelataan kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Tämän päivän Hesarin yleisönosastolla on kirjalija-opettaja Arno Kotron hyvä tuokiokuva 1970-luvun lopun suomalaisesta historian kouluopetuksesta. Laajassa käytössä ollut Yläasteen historian oppikirja Historia ja me 8 (Weilin & Göös, 1977) mm. toteaa , että
"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon"
"Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti"
"Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa"
Lisäksi Matti Castrenin, Reino Riikosen ja Leo Suurosen laatima oppikirja kehuu itänaapurin elinoloja, vakaata talouskehitystä, Stalinin valtavaa positiivista merkitystä, samalla kun se USA:sta puhuttaessa alleviivaa eriarvoisuutta, köyhyyttä, rikollisuutta ja ihmisoikeusongelmia.
Tutkija-maratoonari Janne Holmén loi väitöskirjassaan vertailevan katsauksen pohjoismaissa Kylmän sodan kaudella käytössä olleisiin historian oppikirjoihin, ja havaitsi suomalaisesta 1960- ja 1970-lukujen oppimateriaalista mm. seuraavia painotuksia:
- talvisota vain "puhkesi"
- maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
- Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia
- keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin
- Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään
- Prahan kevät johtui "vastavallankumouksen uhasta" ja Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta
- vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan
Koulun oppikirjat olivat käyneet läpi tarkan virallisen syynin sen varmistamiseksi, että ne olivat voimassaolevien pedagogisten, kulttuuristen ja poliittisten arvojen mukaisia. Näin voi katsoa, että edellämainitut käsitykset edustavat 1970-luvun Suomen virallista historiantulkintaa.
Historian Opiskelijain Liiton vuosikokous julkaisu 31.3.1973 julkilausuman "Oikean tiedon puolesta - YYA velvoite historian opetukselle ja tutkimukselle", jossa todettiin mm. seuraavaa:
...Yliopisto- ja korkeakoululaitokselle asettuu erittäin vaativa tehtävä suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyys- ja yhteistyösuhteiden vaalijana ja edelleenkehittäjänä. Sen tehtävänä on tuottaa tietoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, niiden luonteesta ja historiasta sekä niistä mittaamattomista mahdollisuuksista, joita yhteistyö Neuvostoliiton kanssa Suomelle tarjoaa kaikilla elämänaloilla. Ennenkaikkea sen tehtävänä on kasvattaa sivistyneistö, joka sekä tiedollisesti että asenteellisesti kykenee ymmärtämään Suomen ja Neuvostoliiton kansojen yhteiset perustavaa laatua olevat edut ja yhteistyön Suomelle tarjoamat valtavat kehitysmahdollisuudet...
...Suomen ja Neuvostoliiton hyvät ja luottamukselliset suhteet ja niiden edelleen kehittäminen voivat perustua vain sille, että Suomen puolelta myönnetään näiden suhteiden hoidossa tapahtuneet virheet ja laiminlyönnit ja otetaan oppia niistä...
...YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlavuonna on painokkaasti vaadittava, että yliopisto- ja korkeakoululaitos ottaa paikkansa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden lujittamisessa ja edelleen kehittämisessä. Historia-aineiden kohdalla ensimmäinen askel tällä tiellä on neuvostovastaisten oppikirjojen korvaaminen sellaisilla, jotka tarjoavat oikeaa tietoa Neuvostoliitosta...
Yritin kaivaa tietoa siitä, ketkä HOL:n hallituksessa vuonna 1973 istuivat, mutta netistä en löytänyt, joten lähetin asiasta tiedustelun järjestön nykyisille toimijoille. Jos joku lukijoista ehtii ensin, kommenttipalstalle vaan. Nimien tietäminen voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia.
Tämän ajattelutavan tulkinnallinen kulminaatiopiste oli ns. Pirkkalan moniste, Opetusministeriön, Kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen kokeilu, jota käytettiin Pirkkalan kunnan peruskoulun viidensillä luokilla eli 11-vuotiaiden oppilaiden historian opetuksessa lukuvuonna 1974-75. Jos tuuba maistuu, se löytyy myös netistä. Joku nuori tutkija voisi tehdä tästä kokeilusta kunnon selvityksen ja käydä vaikkapa haastattelemassa tuota monistetta koulussa päntänneitä, niin saataisiin tähän erikoiseen episodiin myös vähän kokemushistoriallista valaisua.
En väitä itse olleeni yläasteikäisenä 1980-luvulla yhteiskunnallis-poliittisesti erityisen valveutunut, mutta sen muistan, että tajusin (toki varmastikin ei-edistyksellisten aikuisten sopivalla avustuksella) jo varhaisteininä juttujen neuvostolan ihanuudesta olevan täyttä fuulaa. Vuosikymmen tarjosi Suomen Neuvostoliitto-suhteen absurdiudesta minulle parikin erikoista kokemusta, joiden myötä syntynyt vaikutelma osoittautui murrosvaiheessa 1989-1991 paikkansapitäväksi.
Mieleen on jäänyt myös kesä 1991, jolloin Turun Soutajilla oli riveissään kaksi virolaista vierastyöläistä, minua pari vuotta vanhemmat Tarmo ja Siim. Molemmat olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa Neuvostoliiton armeijassa, ja tarinat vähemmistökansallisuuksia edustavien oloista ja kokemuksista puna-armeijan riveissä olivat melkoisia. 1980-luvun loppuvuosina he olivat kuuluneet myös Neuvostoliiton juniorimaajoukkueeseen soudussa sekä edustaneet kertaalleen sirppiä ja vasaraa maailmanmestaruuskilpailuissa. Mielenkiintoisia varsinkin lääketieteellisessä mielessä olivat kertomukset myös tältä saralta. Elokuussa 1991 pääsin läheltä näkemään sen riemun, jota tieto Viron itsenäistymisen palautumisesta nuorissa miehissä sai aikaan, sekä sen lopulta tilapäiseksi osoittautuneen kauhun, jonka kommunistijuntan epäonnistunut vallankaappausyritys heissä herätti.
Jos 1980-luvun kansainvälisestä politiikasta minulle jotain jäi mieleen, oli se ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto todellakaan rokannut. On muuten mielenkiintoista panna merkille, kuinka paljon nuo 1970-luvun opiskelijajärjestöjen julkilausumat retoriikaltaan muistuttavat opetusministeriön ja yliopistojen nykyisiä strategialausumia. Tässä olisi selvä diskurssianalyysin paikka. Substantiivit ovat tietysti muuttuneet, mutta verbit, adjektiivit, kieltä raiskaava tyylitajuttomuus ja banaali paatos ovat samoja. En ole asiaa tutkinut, mutta petu-metodilla väitän, että tiettyä overlappia saattaa löytyä myös laatijoiden nimilistoista.
Onko suomettuminen todella niin selkeästi rajautuva ja jo niin läpikotaisesti tunnettu juttu kuin professori Sihvola kirja-arvostelussaan esitti? Ja millaista keskustelua on se, kun Sihvola kertoo pohtineensa, että oliko hänen suomettumisen motiiveja koskevia ajatuksiaan kritisoineen Boxbergin motiivina "laiskuus, epärehellisyys vai niiden yhdistelmä"? Millaista viestiä tiede-eliitin edustaja tulee tässä antaneeksi esimerkiksi 1970-lukua avoimin mielin lähestymään pyrkivälle tutkijalle?
Minä saan kysyä. Minä jouduin lukemaan ne koulukirjat.
keskiviikkona, helmikuuta 04, 2009
On rasvalle alttiina syntymämaa
Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista muutamalla linkillä lisättynä. Jos Hjalmar Procopésta aikanaan sanottiin, että hän on Euroopan komein/kaunein ulkoministeri, taitaa nykyinen ottaa maanosan kärkipaikan ainakin rasvaprosentin ja hapenottokyvyn suhteen.______________
Turun Sanomat 4.2.2009
MARKKU JOKISIPILÄ
SA-int XXXL
Puolustusvoimien tuleva komentaja Juhani Puheloinen nimesi läskin yhdeksi maamme keskeisistä uhkakuvista. Asevelvollisarmeijan johtajan sietää asiasta ollakin huolissaan. Ikäluokat pienenevät, ja samaan aikaan epäterveellinen ruoka, ylipaino ja liikkumattomuus näivettävät niitäkin, jotka vielä rivissä seisovat. Varusmiesten Cooperin testin keskiarvot ovat romahtaneet, ja synkimmissä rykmenteissä jo joka viides aloittanut keskeyttää palveluksensa.
”Ei olisi tämän päivän nuorista miehistä ollut puna-armeijan pysäyttäjiksi talvi- ja jatkosodissa”, -tyylistä nykymenon kauhistelua on harrastettu jo vuosikymmeniä. Terveys- ja elintasoargumenteilla tällaista näkemystä on kuitenkin turha perustella. Toisen maailmansodan suomalaisjermut olivat nykyveljiinsä verrattuna kyllä läskistä vapaita, mutta myös varsin kitukasvuista, heikosti ravittua ja sairasta porukkaa.
Sotaikäluokista neljäsosa oli raakattu heikon ruumiillisen kuntonsa vuoksi vahvuudesta jo kutsunnoissa. Rintamalle lähetettyjen keskimääräinen pituus oli 173 senttiä, paino 68 kiloa ja kengännumero 40. Keuhkotautia, tuberkuloosia ja muuta kroonista vaivaa oli sekä edessä että takana, ja elinajanodote pyöri 50 vuoden tuntumassa.
Sen, minkä nykyiset lähes 10 senttiä pidemmät, 10 kiloa painavammat ja 20 vuotta pidempään elävät Härmän urhot juoksuvauhdissa häviävät, he kyllä penkkipunnerrustuloksissa ja yleisessä terveydentilassa voittavat. Se, mihin tästä jengistä tositilanteessa olisi, on kuitenkin niin monimutkainen kysymys, ettei siihen pururadalta tai punttisalilta vastausta löydy.
2000-luvun suomalainen ei tarvitse fyysistä suorituskykyä juuri mihinkään. Siisteissä sisätöissä ei tule hiki eikä nouse pulssi, matkat taittuvat autolla ja ruuan saa kaupasta. Kun agraari-Suomessa miestä punnittiin kynnettyjen sarkojen ja kaadettujen mottien mukaan, ei mainetta ja statusta enää nykyisin hauiksilla rakenneta.
Hikoilu on siirtynyt työelämästä identiteetin rakentamisen maailmaan. Kuntoilu on tapa muokata itseään ja ilmaista yksilöllisyyttään, urheilusta taas on massojen harrastuksen sijaan tullut niiden viihdettä. Jos nuoret miehet liikuntaa harrastavatkin, he tekevät sen parantaakseen asemiaan pariutumismarkkinoilla, eivät maanpuolustuksen tai vireiden eläkevuosien takia. Yhä enemmän on myös niitä, jotka eivät näe fyysisessä ponnistelussa mitään mieltä.
Laajakuvatelevisioiden, kotiteatterien, tietokonepelien, internetin, yksilöllisen persoonanrakentelun ja lukemattomien alakulttuurien postmodernilla aikakaudella kansallisen kuntoprojektin tulevaisuudennäkymät ovat heikot. Lahden doping-skandaali 2001 murskasi viimeisetkin illuusiot urheilun kansallisidealistisesta siunauksellisuudesta, eikä yhtenäiskulttuurin hiihtotaitoiseen impivaaraan enää ole paluuta.
Puheloinen on oikeassa siinä, että kysymys on vahvasti turvallisuuspoliittinen. Suurin osa Euroopan maista on jo heittänyt pyyhkeen kehään ja luopunut yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä hitaammin pizzan, hampurilaisten ja uppopaistettujen ranskalaisten turvottamat suomalaisvarusmiehet Cooperin testissään taivaltavat, sitä kovempaa kyytiä lähestyy valtakunnan ykkösmaratoonari (rasvaprosentti 8.7, mitattu 30.1.) omaa ulkopoliittista maaliaan.
Jonkin verran militarististen uhkaskenaarioiden puhuttelevuutta syö sodankäynnin luonteessa tapahtunut muutos. Vaikka 12 minuutin juoksussa etulinjaan tarkastuskäynnille saapunut komentaja (2990 m, juostu ”joitakin aikoja sitten”) voittaisi alaisiaan kilometrinkin, supistaa vihollisen satelliittiohjattu täsmäpommi eron olemattomaksi.
Kyllä silti pasifistinkin on syytä olla varusmiehistä huolissaan, sillä tällä menolla kunto ei pian riitä edes rauhanmarssille.
keskiviikkona, joulukuuta 10, 2008
Urkintalaki
Yritin kantaa korteni kekoon Lex Nokian (mikä muuten lakiesityksen kutsumanimenä on paha understatement, kuten tekstistä toivottavasti ilmenee) vastustamisessa. Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista. Lakiesityksen teksti perusteluineen FinLex-tietokannassa, Electronic Frontier Finland puheenjohtajan ja ylihuomenna teknologiaoikeudesta tohtoriksi väittelevän Ville Oksasen avaavat kommentit täällä. Lyhyesti tiivistettynä uutisointia asiasta esim. Uuden Suomen sivuilla.
_______________
Turun Sanomat 10.12.2008
Eihän rehellisellä kansalaisella ole mitään pelättävää
Tuore Finlandia-voittaja Sofi Oksanen arvosteli eduskuntaa kyvyttömyydestä tietoliikennesuojaan liittyvissä kysymyksissä. Erityisesti hänen maalitaulunaan oli niin sanottu Lex Nokia. Tämä lakiesitys eli HE 48/2008 vp ”sähköisen viestinnän tietosuojalain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta” on herättänyt keskustelua erityisesti siksi, että se antaisi yrityksille oikeuden käsitellä työntekijöidensä sähköpostin tunnistetietoja. Lain tarpeellisuutta on perusteltu yrityssalaisuuksien vuotamisen estämisellä.
Tunnistetietojen seuraamisoikeus toisi työnantajille poliisia suuremmat valtuudet ilman oikeuden käyttöön liittyviä virkavastuun suitsia. Poliisin on pyydettävä lupaa tuomioistuimelta, ja sillä on oltava esittää uskottava rikosepäilys. HE 48/2008:n mukaan työnantaja ei tarvitsisi seurannan aloittaakseen edes täsmällistä epäilyä tietovuodosta.
*
Kaiken lisäksi sähköpostin tunnistetiedot ovat vain pieni osa Lex Nokiaa. Yritysvakoilun torjumisen nimissä se mahdollistaisi yksilöjen vakoilemisen sekä viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan murtamisen tavalla, jolle ei löydy vertauskohtaa Suomen lainsäädännön historiasta. Oikeusoppineiden tyrmäävät kommentit ja kansalaisjärjestöjen huolestuneet kannanotot eivät kuitenkaan ole onnistuneet pysäyttämään esityksen etenemistä.
Eduskunnan ja viranomaisten saavutukset tietoverkkoon liittyvissä asioissa eivät todellakaan ole omiaan herättämään kansalaisten luottamusta. Epäselvä ja niin sananvapauden kuin yleisen oikeustajunkin kannalta kyseenalainen Lex Karpela (HE 28/2004) laajensi tekijänoikeuksien suojaa suuryritysten hyväksi kuluttajien kustannuksella. Lapsipornon estämiseksi säädettyä lakia toteuttaessaan kompastellut keskusrikospoliisi puolestaan osoitti, etteivät sen tekninen asiantuntemus ja toimintatavat ole laajennettujen valtuuksien vaatimalla tasolla.
*
Viimeisimmän lommon kilpeen toi kunnallisvaaleissa toteutettu sähköisen äänestyksen kokeilu, joka epäonnistui 232 äänen jäätyä kirjaamatta kokonaan. Järjestelmää etukäteen testannut arviointiryhmä joutui tekemään sen toimittaneen yrityksen kanssa vaitiolosopimuksen, mikä on huomattavasti hankaloittanut asian jälkiselvittelyä. Ilkeästi voisi todeta, että liikesalaisuuden varjeleminen tuntuu olevan oikeusministeriölle tärkeämpi arvo kuin kansalaisten demokraattisten perusoikeuksien toteutuminen.
Kaikille tapauksille yhteistä on se, että lainsäätäjien ja viranomaisten epäonnistumisia ja tietotaidon puutteita ei ole suoraan myönnetty, vaan päinvastoin asiasta vastanneet ministerit (Tanja Karpela, Suvi Lindén ja Tuija Brax) ovat kukin vuorollaan vastailleet esitettyyn kritiikkiin vähätellen, totuutta valikoiden ja jopa ylimielisesti.
*
Tähän saakka nähty on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä tapahtuu, jos Lex Nokia menee läpi. Sähköpostiliikenteeseen keskittynyt uutisointi on ollut harhaanjohtavaa, sillä tosiasiassa laki antaisi kaikille ns. yhteisötilaajille eli mille tahansa verkkoyhteyttä tarjoaville tahoille oikeuden valvoa ja tarkkailla kaikkea Internet-liikennettä verkoissaan. Näin esimerkiksi taloyhtiön verkon ylläpitäjä voisi seurata sitä, mitä asukkaat verkosta latailevat, kirjastot ja koulut tarkkailla koneitaan käyttävien surffailutottumuksia, tai yliopiston ATK-keskus selvittää, kenen näppäimistöltä opetusministeriötä kritisoivat anonyymit nettikirjoitukset ovat lähtöisin.
*
Lex Nokiassa ei todellakaan ole kysymys pelkästä yrityssalaisuuksien varjelusta tai työnantajan ja työntekijän suhteesta. Valveutuneet ovat nimittäneet sitä täysin oikeutetusti yleiseksi urkintalaiksi. Verkkolainsäädäntö on herkkää tasapainoilua oikeudellisten vaatimusten, teknologian mahdollisuuksien ja liiketaloudellisten intressien ristipaineessa. Nyt teknologisesti asiantuntemattomat ja taloudellisten intressien suojelun tärkeimmäksi tehtäväkseen mieltävät päättäjät uhkaavat vetää verkkoa käyttävän yksilön oikeudet pyntystä alas.
_______________
Turun Sanomat 10.12.2008
Eihän rehellisellä kansalaisella ole mitään pelättävää
Tuore Finlandia-voittaja Sofi Oksanen arvosteli eduskuntaa kyvyttömyydestä tietoliikennesuojaan liittyvissä kysymyksissä. Erityisesti hänen maalitaulunaan oli niin sanottu Lex Nokia. Tämä lakiesitys eli HE 48/2008 vp ”sähköisen viestinnän tietosuojalain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta” on herättänyt keskustelua erityisesti siksi, että se antaisi yrityksille oikeuden käsitellä työntekijöidensä sähköpostin tunnistetietoja. Lain tarpeellisuutta on perusteltu yrityssalaisuuksien vuotamisen estämisellä.
Tunnistetietojen seuraamisoikeus toisi työnantajille poliisia suuremmat valtuudet ilman oikeuden käyttöön liittyviä virkavastuun suitsia. Poliisin on pyydettävä lupaa tuomioistuimelta, ja sillä on oltava esittää uskottava rikosepäilys. HE 48/2008:n mukaan työnantaja ei tarvitsisi seurannan aloittaakseen edes täsmällistä epäilyä tietovuodosta.
*
Kaiken lisäksi sähköpostin tunnistetiedot ovat vain pieni osa Lex Nokiaa. Yritysvakoilun torjumisen nimissä se mahdollistaisi yksilöjen vakoilemisen sekä viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan murtamisen tavalla, jolle ei löydy vertauskohtaa Suomen lainsäädännön historiasta. Oikeusoppineiden tyrmäävät kommentit ja kansalaisjärjestöjen huolestuneet kannanotot eivät kuitenkaan ole onnistuneet pysäyttämään esityksen etenemistä.
Eduskunnan ja viranomaisten saavutukset tietoverkkoon liittyvissä asioissa eivät todellakaan ole omiaan herättämään kansalaisten luottamusta. Epäselvä ja niin sananvapauden kuin yleisen oikeustajunkin kannalta kyseenalainen Lex Karpela (HE 28/2004) laajensi tekijänoikeuksien suojaa suuryritysten hyväksi kuluttajien kustannuksella. Lapsipornon estämiseksi säädettyä lakia toteuttaessaan kompastellut keskusrikospoliisi puolestaan osoitti, etteivät sen tekninen asiantuntemus ja toimintatavat ole laajennettujen valtuuksien vaatimalla tasolla.
*
Viimeisimmän lommon kilpeen toi kunnallisvaaleissa toteutettu sähköisen äänestyksen kokeilu, joka epäonnistui 232 äänen jäätyä kirjaamatta kokonaan. Järjestelmää etukäteen testannut arviointiryhmä joutui tekemään sen toimittaneen yrityksen kanssa vaitiolosopimuksen, mikä on huomattavasti hankaloittanut asian jälkiselvittelyä. Ilkeästi voisi todeta, että liikesalaisuuden varjeleminen tuntuu olevan oikeusministeriölle tärkeämpi arvo kuin kansalaisten demokraattisten perusoikeuksien toteutuminen.
Kaikille tapauksille yhteistä on se, että lainsäätäjien ja viranomaisten epäonnistumisia ja tietotaidon puutteita ei ole suoraan myönnetty, vaan päinvastoin asiasta vastanneet ministerit (Tanja Karpela, Suvi Lindén ja Tuija Brax) ovat kukin vuorollaan vastailleet esitettyyn kritiikkiin vähätellen, totuutta valikoiden ja jopa ylimielisesti.
*
Tähän saakka nähty on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä tapahtuu, jos Lex Nokia menee läpi. Sähköpostiliikenteeseen keskittynyt uutisointi on ollut harhaanjohtavaa, sillä tosiasiassa laki antaisi kaikille ns. yhteisötilaajille eli mille tahansa verkkoyhteyttä tarjoaville tahoille oikeuden valvoa ja tarkkailla kaikkea Internet-liikennettä verkoissaan. Näin esimerkiksi taloyhtiön verkon ylläpitäjä voisi seurata sitä, mitä asukkaat verkosta latailevat, kirjastot ja koulut tarkkailla koneitaan käyttävien surffailutottumuksia, tai yliopiston ATK-keskus selvittää, kenen näppäimistöltä opetusministeriötä kritisoivat anonyymit nettikirjoitukset ovat lähtöisin.
*
Lex Nokiassa ei todellakaan ole kysymys pelkästä yrityssalaisuuksien varjelusta tai työnantajan ja työntekijän suhteesta. Valveutuneet ovat nimittäneet sitä täysin oikeutetusti yleiseksi urkintalaiksi. Verkkolainsäädäntö on herkkää tasapainoilua oikeudellisten vaatimusten, teknologian mahdollisuuksien ja liiketaloudellisten intressien ristipaineessa. Nyt teknologisesti asiantuntemattomat ja taloudellisten intressien suojelun tärkeimmäksi tehtäväkseen mieltävät päättäjät uhkaavat vetää verkkoa käyttävän yksilön oikeudet pyntystä alas.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
