Jätän nyt tuon Huhtiniemen ainakin toistaiseksi lepäämään, kun tuo erilaisten Lappeenrannassa liikkuneiden kuulopuheiden analysointi ei oikein jaksa innostaa. Palataan aiheeseen jos ja kun tarvetta on.
Hiekkakuopan reunalta ammutun niskalaukauksen sijaan pistetäänkin nyt B-pisteen kaarelta putoava lehti, eli pohditaan vähän tänään julkistettuja Suomen jääkiekkomaajoukkueen valintoja. Urheilulehdessä jo pari viikkoa sitten esitetyt esitetyt nimispekulaatiot osoittautuivat sataprosenttisesti paikkansapitäviksi, kun tänään rautakansleri Kalervo "Kale" Kummolan johdolla jääkiekkoliitto kertoi Leijonien pääkoutsiksi valitun kanadalaisen Doug Sheddenin ja hänen kakkosekseen HPK:n Jukka Jalosen. Sheddenin nimi oli kuvioissa niin vahvasti jo etukäteispohdinnoissa, että useampikin jääkiekkoauktoriteetti ehti esittää varauksia kansainvälisen huippujääkiekon ympyröissä nokaltaan täysin keltaisen Sheddenin valintaan, mm. Urheilulehden Petteri Sihvonen ja tällä viikolla eniten NHL-otteluja pelanneeksi eurooppalaiseksi kohonnut Buffalo Sabresin ikitoteemi Teppo Numminen.
En ole jääkiekkoekspertti, mutta kommentoin silti, onhan se jääkiekon nyky-Suomessa saaman ylivertaisen aseman huomioiden suoranainen kansalaisvelvollisuuteni. Valinta on kieltämättä erikoinen jo pelkästään Sheddenin vähäisten meriittien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Sheddenin ja Jalosen lyöminen kimppaan merkitsee kahden tyystin erilaisen ja erilaista pelitapaa toteuttavan valmentajan yhdistämistä samaan tiimiin. Kale kyllä varmasti kuitenkin on miettinyt tarkkaan ratkaisua, korostihan hän nyt haetun nimenomaan kokonaisuutta. Voisi ajatella, että Jalosesta tulee keskimääräistä kakkosvalmentajaa painavampi toimija, sillä hänen pestinsä on päätoiminen ja Sheddenin vain osapäiväinen. Samaan suuntaan viittaa myös se, että tiedotustilaisuudessa todettiin lähes suoraan se, että kun Sheddenin sopimus vuoden 2008 Kanadan MM-kisojen jälkeen päättyy, tulee Jalosesta uusi ykkösvalmentaja.
Siihen saakka on kuitenkin saatava akseli Shedden-Jalonen toimimaan, jos mielitään jatkaa kansainvälisten menestysten tiellä. Jatkoaika.com -sivuston analyytikko Esko Seppänen kiteytti asetelmaan liittyvät epävarmuustekijät hyvin: Shedden peluuttaa yli-inhimillisen kovaan yrittämiseen sekä kaikkien tilanteiden loppuun saakka viemiseen ja jatkuvan fyysisen kovuuden viljelemiseen perustuvaa jääkiekkoa, josta variointimahdollisuudet, mielikuvitus ja usein myös pelitilanteiden kontrolli loistavat poissaolollaan. Jalonen taas on HPK:ssa toteuttanut modernia lyhytsyöttöpeliä hyödyntävää ja synkronoituun viisikkopeliin perustuvaa teknisesti taitaa ja nopeaa pelitapaa. Penkin takana aggressiivinen Shedden motivoi pelaajiaan huutamalla naama punaisena silloinkin, kun peli sujuu. Jalosen hengenluonti sen sijaan perustuu täysin päinvastaiseen metodiin. Hän antaa pelaajilleen tilaa hengittää ja sallii myös yksittäiset epäonnistumiset, koska uskoo niiden kasvattavan ja opettavan heitä.
Keskeinen kysymys kuuluukiin, mikä tulee olemaan Shedden-Jalonen -seoksen prosenttijakautuma. Fifty-fifty ei voi toimia, niin erilaiset lähtökohdat herroilla on. Jos taas mennään esim. 75-25 Sheddenin hyväksi, menevät Jalosen kyvyt hukkaan ja hän saattaa turhautua, mikä olisi tietysti tuhoisaa sen kannalta, että hänet nyt on laitettu kasvamaan korkoa tulevaan päävalmentajuutta varten. Jos taas mennään Jalosen ehdoilla, herää kysymys, että mihin Sheddeniä sitten ylipäätään tarvittiin. Kummola on puhunut peluuttamisesta ja korostanut Sheddenin ylivertaisia johtajaominaisuuksia sekä sitä, että hän todella pistää pelaajat laittamaan peliin kaikkensa. Tästä voisi päätellä Kalen ajattelevan niin, että esim. tappio olympiafinaalissa Ruotsia vastaan johtui siitä, etteivät avainmiehet päässeet omalle tasolleen. Niinhän se tietysti olikin, mutta olisiko kitarisojaan ulkoiluttava ja kannuksensa Pohjois-Amerikan farmisarjoissa hankkinut Shedden saanut esim. Teemu Selänteen tai Saku Koivun pelaamaan paremmin?
Sheddenin persoonalla varmasti on ansionsa. Sekin on hyvä muistaa, että omalla peliurallaan Sheddeniä menestyneempää jermua ei vuoden 1976 Canada Cupissa apuvalmentajana toiminutta Carl Breweria lukuunottamatta ole Suomea koskaan valmentanut. Silti herää kysymys, että jos hänen vahvuutensa ovat nimenomaan kovan tyylin johtamisessa, kestävätkö pukukoppi ja liiton toimisto tällaisen tulivuoren juurella elämisen. Muistanette tapaus Raimo Summasen, jossa maajoukkueen kaikkien aikojen kovimpaan arvokisasuoritukseen piiskanneelle käskijälle näytettiin ovea ns. ulkojääkiekkoilullisten syiden takia. Jotenkin minusta tuntuu, että face-to-face -valmennusmetoidellaan ja menestykseen lähes hinnalla millä hyvänsä tähtäävällä asenteellaan Shedden lukeutuu samaan koulukuntaan kuin Summanen tai midas-aikojen Hannu Jortikka. Summasen mielipuolisuutta lähentelevä omistautuminen ja ilmeisen usein öykkäröinniksi lipsunut menestyksen himo olivat kiekkoliitolle liikaa. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että vain kaksi vuotta Raivo-Raimon fudujen jälkeen penkin taakse haalitaan toinen sumutorviosaston yrmy, jolla särmikkään persoonansa lisäksi on tukenaan myös vankka tausta kovuuden nimiin vannovassa pohjoisamerikkalaisessa kiekkokulttuurissa. Se on selvää, että meininki tulee olemaan aikalailla toisenlaista kuin pidättyväisen, hiljaisen ja filosofointiin taipuvaisen Erkka Westerlundin komennossa.
Internet Hockey Database kertoo vuonna 1961 syntyneen Sheddenin pelanneen kaudella 1981-1982 alkaneella ja kauteen 1990-1991 päättyneellä NHL-urallaan 416 ottelua, joissa maaleja tuli 139, syöttöjä 186, tehopisteitä yhteensä 325 ja jäähyminuutteja 176. Siis mallikkaat lukemat useimmiten käsittääkseni kakkos- tai kolmosketjun keskushyökkääjänä tai oikeana laitana pelanneelle ja vuoden 1980 draftissa numerolla 93 varatulle kanadalaiselle. Peliuransa viimeisen vuoden Shedden piti hauskaa Colonial Hockey Leaguen itäisessä konferenssissa pelanneen michiganilaisen Muskegon Furyn riveissä takoen 21 pelissä 37 tehopinnaa (16+21), kunnes vammautuminen lopetti uran. Peliuran huippuvaiheen muodostivat vuodet 1982-1987. Kaudella 1982-83 Shedden oli Pittsburgh Penguinsin paras pistemies ja MVP lukemilla 24+43=67. Mieleenpainuvin kausin oli varmasti 1984-85, jolloin Shedden sai lottovoiton omaan ketjuunsa rantautuneen rookie-kauttaan pelanneen maailmanhistorian toiseksi parhaan jääkiekkoilijan Mario Lemieux'n muodossa. Super-Marion takoessa vieressä 100 pistettä Dougie ylsi 80 ottelussa komeaan saldoon 35+32=67. Vielä seuraavallakin kaudella paukkui 67 pelissä tehot 32+34=66 eli piste per peli, kunnes treidaus vei miehen Detroit Red Wingsiin. Tämän jälkeen hän ei urallaan enää koskaan päässyt samalle tasolle kuin Pittsburghissa. Shedden ei myöskään koskaan päässyt esiintymään NHL:n playoffseissa.
Kaudella 1992-93 alkaneella valmentajaurallaan Shedden ehti Pohjois-Amerikassa valmentaa Wichita Thunderia ja Memphis Riverkingsiä CHL-liigassa, Louisiana IceGatorsia ECHL:ssä ja Flint Generalsia UHL:ssa voittaen CHL:n mestaruuden neljästi ja UHL:n kerran. Vuonna 2003 Shedden pääsi mahdollisesti NHL:ään vievälle uralle vuonna 2003 Toronto Maple Leafsin farmijoukkueen, AHL:ssä pelanneen St. John's Maple Leafsin peräsimessä. Niin kuitenkin kävi, että joukkue putosi kevään 2005 playoffseissa hyvin sujuneesta runkosarjasta huolimatta ensimmäisellä kierroksella ja Toronton toimistossa päätettiin pistää koutsi vaihtoon. Loppu onkin sitten suomalaista jääkiekkohistoriaa ensin HIFK:in, sitten Jokerien ja nyt myös maajoukkueen valmentajana.
Suomessa on pariinkin otteeseen epäilty antaneen pelaajilleen tappelukäskyjä (Patrik Lostedt, Ryan VandenBussche). Vuonna 1996 hän sai ECHL-liigassa viiden pelin toimitsijakiellon ja 1000 dollarin sakon annettuaan joukkueensa Louisiana IceGatorsin touhun karata täysin käsistä Hampton Roadsia vastaan käydyn ottelun aikana syntyneessä joukkotappelussa. Yksi Louisianan pelaajista jopa ryntäsi jäähyaitiosta mukaan tappeluun. Rangaistukseen kuului, ettei Shedden saanut tavata pelaajiaan tuntia ennen tai jälkeen ottelun. Saapa nähdä, kutsuuko Nivalan cowboy Pasi Nielikäistä nyt maajoukkuepaita Sheddenin aikakauden alettua. Pelitavoiltaan Nielikäinen saattaisi kanadalaiskoutsin konseptiin istuakin, mutta toisessa vaakakupissa taitavat enemmän painaa Sheddenin huonot muistot viime keväisestä välierästä, jossa HPK:ta edustanut Nielikäinen näytti kaapin paikkaa HIFK:n kovien poikien osastolle. Sama kivi saattaa hiertää kenkää vielä Sheddenin ja Jalosenkin väleissä.
keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006
maanantaina, lokakuuta 30, 2006
Huhtiniemi - case closed?
Tällä hetkellä näyttää sitlä, että Lappeenrannan Huhtiniemestä esiin kaivetut 11 vainajaa olisivat peräisin jo Venäjän vallan ajoilta. Suomessa asian ensimmäisensä uutisoinut Hufvudstadsladet oli saanut tietää, että haudasta oli löytynyt ainakin yksi ortodoksiristi. Tämä on saanut Keskusrikospoliisin tutkijat päättelemään, että haudatut olisivat 1800-luvulla lappeenrantalaisessa sotilassairaalassa kuolleita venäläisiä sotilaita. Asiaan on ilmeisesti tulossa lisävalaistusta jo tällä viikolla, sillä Krp on luvannut pitää asiasta tiedotustilaisuuden. Ilmeisesti myös kaivaukset suorittanut tutkijaryhmä kertoo jotain löydöksistään, sillä keskiviiko A-Talkissa (TV 1 klo 21.00) aiheesta on keskustelemassa Helena Ranta. Jos kävisi niin, että otaksumat vainajien alkuperästä pitävät paikkansa, onko Huhtiniemen mysteeri ratkaistu? Internetin keskustelufoorumeissa on jo ehditty iloita siitä, ettei kesän 1944 osalta luurankoja kaapista (tai leirintäalueelta) sittenkään löytynyt, ja on syyllistetty asiaa pohtineita oman pesän likaamisesta. On hyvä palauttaa mieliin, että keskusteluissa on ollut esillä ei yksi vaan ainakin neljä erillistä lisäselvitystä kaipaavaa asiaa: 1) Huhtiniemen 11 vainajaa, 2) päämajasta lähteneet niskuroivien karkureiden teloituskäskyt, 3) Viipuria 20.6. puolustaneen 20. Prikaatin kadonneiden suhteettoman suuri määrä, ja 4) Lappeenrannassa mahdollisesti toiminut ja kuolemantuomioita langettanut salainen sotilasoikeus.
Kirjailija Paavo Haavikko esitti Päämaja - Suomen hovi -teoksessaan sen teorian, että kaikki nämä neljä kytkeytyvät toisiinsa, ts. että päämajasta lähti Viipurin taistelun aikana tai välittömästi sen jälkeen käsky, jonka nojalla perustettiin salainen tuomioistuin, joka sitten langetti kuolemantuomioita 20. Prikaatin Viipurista paenneille sotilaille, joiden ruumiit sitten olisi Huhtiniemeen haudattu. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin vielä se, että yhtään liittymäkohtaa näiden neljän välillä ei ole pystytty todistamaan, ja että yksittäisten kohtien suhteen on vielä paljon epäselvää. 11 nyt löydetyn vainajan alkuperän selviäminen vastaa epäselviin kysymyksiin vain ensimmäisen kohdan osalta, muut suuret kysymykset jäävät yhä avoimiksi.
Kävin asiasta Teloitetut-kirjan toisen kirjoittajan ja asiaa viimeisen 10 vuoden ajan ansiokkaasti julkisuudessa pitäneen toimittaja Antti O. Arposen kanssa sähköpostivaihtoa. Hän kiteytti asian tämän hetkisen tilanteen osuvasti:
Huhtiniemi on mielenkiintoinen paikka. Sieltä löytyy maan alta keskeltä
metsää kuolleita ihmisiä aina kun kaivetaan. Minä toivon, että
maastotutkimuksia jatketaan ensi kesänä. Huhtiniemi on useiden hehtaarien
laajuinen alue ja nyt on tutkittu noin 6x6 metriä.
Viime päivien uutisoinnin mukaan valtiovallankin taholta on nyt pohdittu mahdollisuuksia saada rahoitusta jatkokaivauksille. Kaivausten jatkamisen lisäksi olisi myös ryhdyttävä toimiin vastausten saamiseksi yllämainittuihin kohtiin 2, 3 ja 4. Tutkimustiedolle on tilausta.
torstaina, lokakuuta 26, 2006
Suomalainen teloituskäsky
Torstaina ilmestyneessä Seura-lehdessä koko sivun valokuvina julkaistut Sota-arkiston asiakirjat kesäkuulta 1944 osoittavat, etteivät puheet Karjalan kannaksen selusta-alueella toimeenpannuista rintamakarkurien myöhemmin salatuista kuolemantuomioista ole olleet pelkkiä huhuja. Se, liittyykö asia Huhtiniemen hautalöytöön, on tietysti toinen kysymys, mutta hämmästyttävällä prosentilla ovat vuosikymmeniä Lappeenrannassa liikkuneet huhut nyt alkaneet osoittautua todellisuuspohjaisiksi. Ensin löytyi leirintäalueelta vainajia juuri sieltä, mihin perimätieto kertoi heitä haudatun, nyt taas käy selväksi se, että määräys karkurien ampumiseen tuli jo kahta viikkoa ennen kuin laki tällaiset toimet salli ja että tämä määräys tuli päämajasta korkeimmalta mahdolliselta taholta.
Kesäkuun kahdentenakymmenentenä, Viipurin menettämisen päivänä, lähti päämajasta yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsin allekirjoittama sähke Kannaksen armeijan komentaja K.L. Oeschille, III Armeijakunnan komentaja Hjalmar Siilasvuolle, IV Armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaiselle ja V Armeijakunnan komentaja Antero Svenssonille, kotijoukkojen komentaja Lauri Malmbergille ja Erillisen Sotapoliisiosaston komentajalle. Sähke kokonaisuudessaan siteerattuna sisälsi seuraavaa (lihavoinnit omiani):
Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka on sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin, on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskus ole selvillä, HTK 1:een. Täällä on PM:n käskyn No 735/Järj.2/sal./12.8.1941 mukaisesti karkurille selitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häntä viipymättä palaamaan yksikköönsä. Mikäli karkuri tottelee käskyä, on häneen nähden meneteltävä niinkuin mainitussa käskyssä on määrätty. Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen.
Henkilötäydennyskeskuksesta edellä mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava viipymättä valvovan sk.piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksikköön 1018/J0. Kpk.
Yleisesikunnan päällikkö
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs
Kova määräys herätti ainakin IV Armeijakunnassa halun varmistua sen oikeasta tulkinnasta. IV Armeijakunnan sotapäiväkirjan mukaan varmistus saatiin sekä päämajan komento-osastolta että sen oikeudenhoitotoimistosta (lihavoinnit taas omiani):
Kello 10.00
Saatuaan PM:n sähkeen No L10889/19/Järj.2. 20.6.44 tiedusteli kapt. Rautapää Kom.7:stä miten käskyä on käytännössä sovellettava ja sai kapt. Franckilta selityksen käskyn tarkoituksena olevan, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihin on kuulustelujasuorittamatta niihin toimitettava kun sensijaan ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava. Käskyssä viitatussa PM:n kirjelmässä No 735/Järj.2/12.8.41 määrättyä menettelyä ei ole nykytilanteessa noudatettava.
Kello 14.30
Kapteeni Partanen (Järj.2) ilmoitti puhelimitse, että mainitulla sähkeellä annettu käsky on niin ymmärrettävä, että kaikista karkaamistapauksista on laadittava ainakin lyhyt ilmoitus joka karkurin mukana on toimitettava yksikköön ja jonka perusteella myöhemmin voidaan toimittaa tarkemmat tutkimukset asiassa. Myös hän vahvisti käskyn tarkoituksena olevan, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava sekä että PM:n kirjelmässä 735/Järj.2/12.8.41 annettuja määräyksiä ei sellaisenaan noudateta.
Tämän jälkeen asiakirjalöydöt tehneen ja Seuran jutun kirjoittaneen Juhani Tasihinin kuvaus tapahtumista muuttuu lähdepohjaltaan ohuemmaksi, sillä tästä eteenpäin hän viittaa joko Lappeenrannan väitetyn pikaoikeuden tuomarin Toivo Tapanaisen omiin asiakirjoihin tai häneltä toisen käden suullista reittiä kulkeutuneisiin kertomuksiin. Näiden mukaan päämajan lähetti nouti hänet kotoaan Lappeenrannasta 23.6. ja kuljetti autolla Imatran valtionhotelliin kokoukseen, johon Tapanaisen lisäksi osallistuivat kenraalit Heinrichs, Oesch ja Svensson. Tässä kokouksessa Heinrichs ilmoitti Mannerheimin kantana olevan, että karkureita oli kohdeltava mahdollisimman ankarasti. Esimerkkinä Mannerheim oli Tasihinin mukaan käyttänyt Viipurin lähes taistelutta viholliselle antanutta 20. Prikaatia. Kokous päätti perustaa sotilasoikeuden ja nimetä Tapanaisen sen tuomariksi. Hän sai Imatralla myös karkureiden nimilistan. Tapanaisen mukaan jo seuraavana päivänä (24.6.) pidettiin ensimmäinen istunto, jossa tuomittiin kuolemaan viisi karkuria.
Oli tämä kuvaus Imatran valtionhotellin kokouksesta sitten totta tai ei, päämajan ennen kuolemantuomioiden jakamisen mahdollistanutta lakia antama määräys karkurien ampumisista joka tapauksessa on nyt riittävin dokumentein vahvistettu tosiasia. Jatkosodan historiankirjoitukseen liittyvistä henkisistä painolasteista ja poliittisista latauksista kertoo omaa kieltään se, että kyseisiin asiakirjoihin ovat ennen Tasihinia varmasti törmänneet useatkin tutkijat, jotka kuitenkin ovat päättäneet jättää niiden sisältämän informaation julkistamatta. Se, että Heinrichsin allekirjoittamasta sähkeestä on myöhemmin yliviivattu sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että" on pelkkä jälkikäteinen tökerö yritys kiistää se itsestään selvä asia, että näin kovan linjan määräyksen oli tultava aivan ylhäältä saakka eli Mannerheimilta.
Heinrichsin allekirjoittamassa sähkeessä määritelty karkureihin suhtautumisen linja oli samalla kertaa sekä lievempi että armottomampi kuin ennen. Tämän jälkeen yksiköihinsä palaamaan suostuvaiset karkurit säästyivät karkuruudesta aiemmin seuranneelta kuulustelurumbalta ja vankeudelta, mutta niin säästyivät palveluksesta kovistelun jälkeen kieltäytyvätkin: heidät ammuttiin.
Tasihin ei pyri jutussaan sijoittamaan tätä käskyä laajempiin yhteyksiinsä, mutta niin on syytä tehdä sen ymmärtämiseksi, miksi tällainen aiemmasta menettelytavasta radikaalisti poikkeava käsky annettiin juuri 20.6. Neuvostoliitto aloitti massiivisen ylivoiman tukeman suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 9.-10. kesäkuuta. Suomalaisten ensimmäinen puolustuslinja murtui lähes välittömästi ja toinenkin, ns. VT-linja, jouduttiin jättämään jo 15.6. Tämän jälkeen Mannerheim teki strategisen päätöksen Laatokan pohjoispuolisen alueen tyhjentämisestä ja siellä olleiden joukkojen mahdollisimman nopeasta siirtämisestä kannaksen taisteluihin.
Tavoitteeksi tuli pysäyttää perääntyminen Viipuri-Kuparsaari-Taipale – eli ns. VKT-linjalle. Saksalta pyydettiin lisää sotilaallista apua heti hyökkäyksen alettua ja Hitler lupasikin apua tulevan niin kauan kuin taistelua jatketaan. Rintamatilanne kuitenkin pysyi kriittisenä, ja 19.6. Mannerheim lähetti Hitlerille lisäavunpyynnön. Poliittinen johto oli jo valmistellut hallituksenvaihdosta ja rauhantarjouksen esittämistä Neuvostoliitolle, mutta nyt Mannerheim kehotti sitä pidättäytymään kaikista sen suuntaisista toimista.
Illalla 19.6. Heinrichs alleviivasi rintamatilanteen kriittisyyttä Saksan armeijan Mikkelissä toimineelle edustajalle kenraali Waldemar Erfurthille. Mikäli VKT-asema ja sen takana sijaitseva Salpa-linja nyt murtuisivat, saattaisivat neuvostopanssarit olla Mikkelissäkin muutamassa tunnissa. Päiväkirjassaan Erfurth kuvasi Heinrichsin epäilleen Suomen mahdollisuuksia selvitä sodasta ilman apua, naurahtaneen heikosti ja todenneen: "On kyllä olemassa ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Suomi käy omaa sotaansa". Erfurth välitti Mannerheimin lisäavunpyynnön välittömästi Saksan päämajaan. Seuraavana aamupäivänä, odoteltaessa Hitlerin vastausta pyyntöön, "masentuneelta vaikuttanut" Heinrichs valitteli Erfurthille tilanteen erityisesti Viipurissa olevan hyvin uhkaava.
Alustava ilmoitus Hitlerin suostumisesta saatiin jo aamupäivän aikana, joskaan ei vielä virallista vahvistusta. Saksan diktaattori oli päättänyt lähettää Suomeen yhden rynnäkkötykkiprikaatin (303.), yhden jalkaväkidivisioonan (122.) ja yhden Stuka-laivueen sekä huomattavoa määriä kriittisimmin tarvittavaa sotamateriaalia, mm. lähipanssarintorjunta-aseita ja käsikranaatteja . Samalla hän määräsi kiirehtimään kaikkia asetoimituksia Suomeen ja käyttämään niihin rahtilaivojen ohella myös sotalaivastoa, jota saatiin myös Suomen puolustusta vahvistamaan (kevyitä taistelualuksia, kuusi sukellusvenettä, raskas risteilijä Prinz Eugen saattoaluksineen ja ilmatorjuntaristeilijä Niobe). Hitler ilmoitti päätöksestään Suomen päämajalle, mutta korosti VKT-linjan pitämisen olevan avun ehtona. Tämän linjan menettäminen olisi Hitlerin näkemyksen mukaan sinetöinyt Suomen kohtalon ja tehnyt turhaksi maan enemmän auttamisen.
Iltapäivän mittaan käynnistyivät Viipurissa kaupungin nopeaan menettämiseen vain muutamaa tuntia myöhemmin johtaneet tapahtumat. Koviin taisteluihin tottumattoman, Itä-Karjalasta vain päivää aiemmin saapuneen 20. Prikaatin miehet jättivät asemansa joukoittain ja lähtivät perääntymään kohti kaupungista pois johtavaa siltaa, eivätkä johtavat upseerit yrityksistään huolimatta saaneet tätä massapakoa pysäytetyksi. Taistelu Viipurista hävittiin jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.
Karkurien teloituskäsky lähti päämajasta, kun Viipurin taistelu oli jo loppuvaiheessa. Päämaja oli saanut tiedon 20. Prikaatin sotilaisiin tarttuneesta pakokauhusta ja sitä seuranneesta joukkopakenemisesta. Holtiton perääntyminen oli saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä, sillä Viipurin menettäminen vaarantaisi koko VKT-linjan, jonka pitämisen Hitler siis oli Saksan avun ehdoksi asettanut. Myös kansan parissa oli hyvin laajalle levinnyt se käsitys, että mikäli Viipuri menetettäisiin, olisi koko kansakunta mennyttä. Toisin sanoen oli tullut aika ottaa käyttöön kaikkein kovimmat ja radikaaleimmat otteet, koska tämän jälkeen sekään ei enää välttämättä auttaisi.
Tässä tilanteessa päämaja päätti antaa Karjalan kannaksen komentajille valtuutuksen ja määräyksen karkurien teloittamisesta. Kuten nähdään, Mannerheimilla ja Heinrichsilla oli ratkaisulleen painavat perusteet, eivätkä he varmasti tehneet päätöstään kevyesti ja varsinkaan kevein mielin. Karkureita ei myöskään määrätty suoralta kädeltä ammuttavaksi, vaan heille tarjottiin mahdollisuus välttää rangaistus palaamalla yksikköönsä. Silti on todettava, ettei asia todellakaan ole Suomelle kunniaksi. Viime kädessä kyse oli oman maan kansalaisten, olkoonkin että yhteisen taistelun hylänneiden ja isänmaallisista velvoitteistaan kieltäytyneiden, surmaamisesta.
Samoihin aikoihin kun teloituskäsky lähti, totesi presidentti Ryti Helsingissä edeltäjäänsä P.E. Svinhufvufia mukaillen Saksan lähettiläs Wipert von Blücherille, että hän uskoi Suomen selviytyvän uhkaavasta tilanteestaan "Jumalan ja Hitlerin avulla".
Annetaan viimeinen puheenvuoro raskautetuille itselleen. Mannerheim toteaa muistelmissaan (joiden jatkosotaa käsittelevän osan todellisuudessa kirjoitti Heinrichs, joskin marsalkan ohjeiden ja hyväksynnän mukaisesti) Viipurin kukistuneen "lyhyen taistelun jälkeen, joka ei kovuudeltaan ollut verrattavissa tuosta vanhasta kaupungista talvisodan viimeisinä päivinä käytyihin kamppailuihin". Mannerheim toteaa kaupungin menetyksen olleen "joukkojen taisteluhengelle ankara isku" ja merkinneen puolustusstrategisesti tärkeän tukikohdan, jonka olisi pitänyt pystyä pitämään puolensa vahvemmillekin vihollisvoimille, menettämistä. Viipurin jälkeen vihollinen ei kuitenkaan onnistunut yrityksistään huolimatta pääsemään eteenpäin kiitos 10. Divisioonan ja 17. Divisioonan luoman lujan puolustuksen. Sen laajemmin Mannerheim ei perääntymisen pysähtymisen ja taisteluhengen lujittumisen syitä ja taustoja valota. (Mannerheim: Muistelmat II, s. 447)
Heinrichs ei kirjoita Mannerheim-elämäkerrassaan Viipurin menetyksestä puolta lausettakaan, mutta nyt käsiteltävän asian kannalta ehkä relevantimpi onkin hänen seuraava kuvauksensa Mannerheimista:
Mannerheim tunsi sodan. Hänelle olivat tuttuja sotilaitten kivut ja koettelemukset. Mutta ei kovan todellisuuden tunteminen eikä hänen oma myötätuntonsa rintamasotilasta kohtaan pehmittänyt häntä. Ei tapahtunut niinkään harvoin, että hän vaati mahdotonta saavuttaakseen suurimman osan siitä, mikä oli mahdollista. Hän oli kova johtaja. (Heinrichs: Mannerheim Suomen kohtaloissa II, s. 370)
Muina lähteinä:
Jokisipilä: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. SKS 2004.
Tasihin, Juhani: Muuttaako asiakirjalöytö sotahistoriaa? Seura 43/2006.
Kesäkuun kahdentenakymmenentenä, Viipurin menettämisen päivänä, lähti päämajasta yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsin allekirjoittama sähke Kannaksen armeijan komentaja K.L. Oeschille, III Armeijakunnan komentaja Hjalmar Siilasvuolle, IV Armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaiselle ja V Armeijakunnan komentaja Antero Svenssonille, kotijoukkojen komentaja Lauri Malmbergille ja Erillisen Sotapoliisiosaston komentajalle. Sähke kokonaisuudessaan siteerattuna sisälsi seuraavaa (lihavoinnit omiani):
Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka on sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin, on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskus ole selvillä, HTK 1:een. Täällä on PM:n käskyn No 735/Järj.2/sal./12.8.1941 mukaisesti karkurille selitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häntä viipymättä palaamaan yksikköönsä. Mikäli karkuri tottelee käskyä, on häneen nähden meneteltävä niinkuin mainitussa käskyssä on määrätty. Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen.
Henkilötäydennyskeskuksesta edellä mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava viipymättä valvovan sk.piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksikköön 1018/J0. Kpk.
Yleisesikunnan päällikkö
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs
Kova määräys herätti ainakin IV Armeijakunnassa halun varmistua sen oikeasta tulkinnasta. IV Armeijakunnan sotapäiväkirjan mukaan varmistus saatiin sekä päämajan komento-osastolta että sen oikeudenhoitotoimistosta (lihavoinnit taas omiani):
Kello 10.00
Saatuaan PM:n sähkeen No L10889/19/Järj.2. 20.6.44 tiedusteli kapt. Rautapää Kom.7:stä miten käskyä on käytännössä sovellettava ja sai kapt. Franckilta selityksen käskyn tarkoituksena olevan, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihin on kuulustelujasuorittamatta niihin toimitettava kun sensijaan ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava. Käskyssä viitatussa PM:n kirjelmässä No 735/Järj.2/12.8.41 määrättyä menettelyä ei ole nykytilanteessa noudatettava.
Kello 14.30
Kapteeni Partanen (Järj.2) ilmoitti puhelimitse, että mainitulla sähkeellä annettu käsky on niin ymmärrettävä, että kaikista karkaamistapauksista on laadittava ainakin lyhyt ilmoitus joka karkurin mukana on toimitettava yksikköön ja jonka perusteella myöhemmin voidaan toimittaa tarkemmat tutkimukset asiassa. Myös hän vahvisti käskyn tarkoituksena olevan, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava sekä että PM:n kirjelmässä 735/Järj.2/12.8.41 annettuja määräyksiä ei sellaisenaan noudateta.
Tämän jälkeen asiakirjalöydöt tehneen ja Seuran jutun kirjoittaneen Juhani Tasihinin kuvaus tapahtumista muuttuu lähdepohjaltaan ohuemmaksi, sillä tästä eteenpäin hän viittaa joko Lappeenrannan väitetyn pikaoikeuden tuomarin Toivo Tapanaisen omiin asiakirjoihin tai häneltä toisen käden suullista reittiä kulkeutuneisiin kertomuksiin. Näiden mukaan päämajan lähetti nouti hänet kotoaan Lappeenrannasta 23.6. ja kuljetti autolla Imatran valtionhotelliin kokoukseen, johon Tapanaisen lisäksi osallistuivat kenraalit Heinrichs, Oesch ja Svensson. Tässä kokouksessa Heinrichs ilmoitti Mannerheimin kantana olevan, että karkureita oli kohdeltava mahdollisimman ankarasti. Esimerkkinä Mannerheim oli Tasihinin mukaan käyttänyt Viipurin lähes taistelutta viholliselle antanutta 20. Prikaatia. Kokous päätti perustaa sotilasoikeuden ja nimetä Tapanaisen sen tuomariksi. Hän sai Imatralla myös karkureiden nimilistan. Tapanaisen mukaan jo seuraavana päivänä (24.6.) pidettiin ensimmäinen istunto, jossa tuomittiin kuolemaan viisi karkuria.
Oli tämä kuvaus Imatran valtionhotellin kokouksesta sitten totta tai ei, päämajan ennen kuolemantuomioiden jakamisen mahdollistanutta lakia antama määräys karkurien ampumisista joka tapauksessa on nyt riittävin dokumentein vahvistettu tosiasia. Jatkosodan historiankirjoitukseen liittyvistä henkisistä painolasteista ja poliittisista latauksista kertoo omaa kieltään se, että kyseisiin asiakirjoihin ovat ennen Tasihinia varmasti törmänneet useatkin tutkijat, jotka kuitenkin ovat päättäneet jättää niiden sisältämän informaation julkistamatta. Se, että Heinrichsin allekirjoittamasta sähkeestä on myöhemmin yliviivattu sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että" on pelkkä jälkikäteinen tökerö yritys kiistää se itsestään selvä asia, että näin kovan linjan määräyksen oli tultava aivan ylhäältä saakka eli Mannerheimilta.
Heinrichsin allekirjoittamassa sähkeessä määritelty karkureihin suhtautumisen linja oli samalla kertaa sekä lievempi että armottomampi kuin ennen. Tämän jälkeen yksiköihinsä palaamaan suostuvaiset karkurit säästyivät karkuruudesta aiemmin seuranneelta kuulustelurumbalta ja vankeudelta, mutta niin säästyivät palveluksesta kovistelun jälkeen kieltäytyvätkin: heidät ammuttiin.
Tasihin ei pyri jutussaan sijoittamaan tätä käskyä laajempiin yhteyksiinsä, mutta niin on syytä tehdä sen ymmärtämiseksi, miksi tällainen aiemmasta menettelytavasta radikaalisti poikkeava käsky annettiin juuri 20.6. Neuvostoliitto aloitti massiivisen ylivoiman tukeman suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 9.-10. kesäkuuta. Suomalaisten ensimmäinen puolustuslinja murtui lähes välittömästi ja toinenkin, ns. VT-linja, jouduttiin jättämään jo 15.6. Tämän jälkeen Mannerheim teki strategisen päätöksen Laatokan pohjoispuolisen alueen tyhjentämisestä ja siellä olleiden joukkojen mahdollisimman nopeasta siirtämisestä kannaksen taisteluihin.
Tavoitteeksi tuli pysäyttää perääntyminen Viipuri-Kuparsaari-Taipale – eli ns. VKT-linjalle. Saksalta pyydettiin lisää sotilaallista apua heti hyökkäyksen alettua ja Hitler lupasikin apua tulevan niin kauan kuin taistelua jatketaan. Rintamatilanne kuitenkin pysyi kriittisenä, ja 19.6. Mannerheim lähetti Hitlerille lisäavunpyynnön. Poliittinen johto oli jo valmistellut hallituksenvaihdosta ja rauhantarjouksen esittämistä Neuvostoliitolle, mutta nyt Mannerheim kehotti sitä pidättäytymään kaikista sen suuntaisista toimista.
Illalla 19.6. Heinrichs alleviivasi rintamatilanteen kriittisyyttä Saksan armeijan Mikkelissä toimineelle edustajalle kenraali Waldemar Erfurthille. Mikäli VKT-asema ja sen takana sijaitseva Salpa-linja nyt murtuisivat, saattaisivat neuvostopanssarit olla Mikkelissäkin muutamassa tunnissa. Päiväkirjassaan Erfurth kuvasi Heinrichsin epäilleen Suomen mahdollisuuksia selvitä sodasta ilman apua, naurahtaneen heikosti ja todenneen: "On kyllä olemassa ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Suomi käy omaa sotaansa". Erfurth välitti Mannerheimin lisäavunpyynnön välittömästi Saksan päämajaan. Seuraavana aamupäivänä, odoteltaessa Hitlerin vastausta pyyntöön, "masentuneelta vaikuttanut" Heinrichs valitteli Erfurthille tilanteen erityisesti Viipurissa olevan hyvin uhkaava.
Alustava ilmoitus Hitlerin suostumisesta saatiin jo aamupäivän aikana, joskaan ei vielä virallista vahvistusta. Saksan diktaattori oli päättänyt lähettää Suomeen yhden rynnäkkötykkiprikaatin (303.), yhden jalkaväkidivisioonan (122.) ja yhden Stuka-laivueen sekä huomattavoa määriä kriittisimmin tarvittavaa sotamateriaalia, mm. lähipanssarintorjunta-aseita ja käsikranaatteja . Samalla hän määräsi kiirehtimään kaikkia asetoimituksia Suomeen ja käyttämään niihin rahtilaivojen ohella myös sotalaivastoa, jota saatiin myös Suomen puolustusta vahvistamaan (kevyitä taistelualuksia, kuusi sukellusvenettä, raskas risteilijä Prinz Eugen saattoaluksineen ja ilmatorjuntaristeilijä Niobe). Hitler ilmoitti päätöksestään Suomen päämajalle, mutta korosti VKT-linjan pitämisen olevan avun ehtona. Tämän linjan menettäminen olisi Hitlerin näkemyksen mukaan sinetöinyt Suomen kohtalon ja tehnyt turhaksi maan enemmän auttamisen.
Iltapäivän mittaan käynnistyivät Viipurissa kaupungin nopeaan menettämiseen vain muutamaa tuntia myöhemmin johtaneet tapahtumat. Koviin taisteluihin tottumattoman, Itä-Karjalasta vain päivää aiemmin saapuneen 20. Prikaatin miehet jättivät asemansa joukoittain ja lähtivät perääntymään kohti kaupungista pois johtavaa siltaa, eivätkä johtavat upseerit yrityksistään huolimatta saaneet tätä massapakoa pysäytetyksi. Taistelu Viipurista hävittiin jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.
Karkurien teloituskäsky lähti päämajasta, kun Viipurin taistelu oli jo loppuvaiheessa. Päämaja oli saanut tiedon 20. Prikaatin sotilaisiin tarttuneesta pakokauhusta ja sitä seuranneesta joukkopakenemisesta. Holtiton perääntyminen oli saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä, sillä Viipurin menettäminen vaarantaisi koko VKT-linjan, jonka pitämisen Hitler siis oli Saksan avun ehdoksi asettanut. Myös kansan parissa oli hyvin laajalle levinnyt se käsitys, että mikäli Viipuri menetettäisiin, olisi koko kansakunta mennyttä. Toisin sanoen oli tullut aika ottaa käyttöön kaikkein kovimmat ja radikaaleimmat otteet, koska tämän jälkeen sekään ei enää välttämättä auttaisi.
Tässä tilanteessa päämaja päätti antaa Karjalan kannaksen komentajille valtuutuksen ja määräyksen karkurien teloittamisesta. Kuten nähdään, Mannerheimilla ja Heinrichsilla oli ratkaisulleen painavat perusteet, eivätkä he varmasti tehneet päätöstään kevyesti ja varsinkaan kevein mielin. Karkureita ei myöskään määrätty suoralta kädeltä ammuttavaksi, vaan heille tarjottiin mahdollisuus välttää rangaistus palaamalla yksikköönsä. Silti on todettava, ettei asia todellakaan ole Suomelle kunniaksi. Viime kädessä kyse oli oman maan kansalaisten, olkoonkin että yhteisen taistelun hylänneiden ja isänmaallisista velvoitteistaan kieltäytyneiden, surmaamisesta.
Samoihin aikoihin kun teloituskäsky lähti, totesi presidentti Ryti Helsingissä edeltäjäänsä P.E. Svinhufvufia mukaillen Saksan lähettiläs Wipert von Blücherille, että hän uskoi Suomen selviytyvän uhkaavasta tilanteestaan "Jumalan ja Hitlerin avulla".
Annetaan viimeinen puheenvuoro raskautetuille itselleen. Mannerheim toteaa muistelmissaan (joiden jatkosotaa käsittelevän osan todellisuudessa kirjoitti Heinrichs, joskin marsalkan ohjeiden ja hyväksynnän mukaisesti) Viipurin kukistuneen "lyhyen taistelun jälkeen, joka ei kovuudeltaan ollut verrattavissa tuosta vanhasta kaupungista talvisodan viimeisinä päivinä käytyihin kamppailuihin". Mannerheim toteaa kaupungin menetyksen olleen "joukkojen taisteluhengelle ankara isku" ja merkinneen puolustusstrategisesti tärkeän tukikohdan, jonka olisi pitänyt pystyä pitämään puolensa vahvemmillekin vihollisvoimille, menettämistä. Viipurin jälkeen vihollinen ei kuitenkaan onnistunut yrityksistään huolimatta pääsemään eteenpäin kiitos 10. Divisioonan ja 17. Divisioonan luoman lujan puolustuksen. Sen laajemmin Mannerheim ei perääntymisen pysähtymisen ja taisteluhengen lujittumisen syitä ja taustoja valota. (Mannerheim: Muistelmat II, s. 447)
Heinrichs ei kirjoita Mannerheim-elämäkerrassaan Viipurin menetyksestä puolta lausettakaan, mutta nyt käsiteltävän asian kannalta ehkä relevantimpi onkin hänen seuraava kuvauksensa Mannerheimista:
Mannerheim tunsi sodan. Hänelle olivat tuttuja sotilaitten kivut ja koettelemukset. Mutta ei kovan todellisuuden tunteminen eikä hänen oma myötätuntonsa rintamasotilasta kohtaan pehmittänyt häntä. Ei tapahtunut niinkään harvoin, että hän vaati mahdotonta saavuttaakseen suurimman osan siitä, mikä oli mahdollista. Hän oli kova johtaja. (Heinrichs: Mannerheim Suomen kohtaloissa II, s. 370)
Muina lähteinä:
Jokisipilä: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. SKS 2004.
Tasihin, Juhani: Muuttaako asiakirjalöytö sotahistoriaa? Seura 43/2006.
perjantaina, lokakuuta 20, 2006
Jatkosodan teloitukset
Huhtiniemen tapaus on vienyt mennessään, kun asiaa ryhtyi tarkemmin seuraamaan. Väitöskirjassani Aseveljiä vai liittolaisia? (SKS 2004) pyrin kääntämään kaikki kesän 1944 kivet poliittisen historian alalta, mutta enemmän sotilasalaan kuuluvana nämä pikaoikeudet menivät aiheeni ulkopuolelle. Nyt asiaa pengottuani havaitsen, että näiden kahden väliltä voisi löytyä tiiviskin liittymäkohta.
Kirjailija Paavo Haavikko on kirjassaan Päämaja. Suomen hovi pohtinut Viipurin menetystä ja esittänyt, että Viipurin taistelun kadonneiden suuri lukema (1300) viittaisi juuri siihen suuntaan, että jossain rintaman takana on ollut salainen pikaoikeus, jonka teloittamiksi ja kätkemiksi mahdollisesti suurikin osa näistä kadonneista on joutunut. Yhtenä aihetodisteenaan Haavikko käyttää pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmateoksen Vaikea aika kuvausta, jossa Linkomies kertoo Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Bruno Salmialan puhelinkeskusteluista, joita valtiollinen poliisi tarkkaili. Ko. kohta on seuraavanlainen (s. 342, lihavoinnit omiani):
Sama Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas "ryhdistäytyi" suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin, että Saksa kyllä auttaa Suomea, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen "remontti". Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tavalla hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. --- Kutsuin Salmialan näiden puheluiden johdosta luokseni --- sain hänet itsensä esittämään ajatuksen sotatuomioistuimista, minkä jälkeen osoitin hänelle, kuinka harhautunut hänen ajatuksensa oli ja kuinka vaarallista olisi esittää tällaisia vaatimuksia vallan riippumatta siitä, että laiminlyöntejä varmaan oli tapahtunut.
Linkomies ei täsmennä, minkä takia se, että Salmiala tällaisia vaatimuksia esitti, oli niin vaarallista. Olisiko syynä voinut olla se, että Linkomies tiesi asiasta jotain tarkempaa? Haavikko joka tapauksessa on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Saksa, jonka ulkoministeri Ribbentrop samoihin aikoihin kävi Helsingissä ajaakseen liittosopimusvaatimuksen läpi, oli vaatinut kuolemantuomioiden käyttöönottoa perääntymisen pysäyttämiseksi VKT-linjalle. Tämän linjan pitämisen oli Hitler asettanut Saksan aseavun ehdoksi. Samalla tavoin kuin Ribbentropin vaatimukseen erillisrauhan kieltävän sitoumuksen antamisesta, suomalaiset päättivät suostua tähänkin pitääkseen rintamatilanteen kannalta elintärkeät sotamateriaalitoimitukset käynnissä. On syytä vielä korostaa, että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia.
Rintamatilanteen vakavuutta ja perääntymisen pysäyttämisen ensisijaisuutta kuvastavat hyvin Mannerheimin 19.6. Karjalan kannaksen joukkojen komentajille antaman käskyn sanavalinnat:
Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi.
Käsky ei jätä epäselväksi sitä, että ollaan saavuttu viimeiselle rajalle, tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Käsky on varmasti aiheuttanut asenteiden kovenemista suhteessa rintamakarkuruuteen. Upseeriston näkökulmasta "hiippareiksi" lähteneet sotilaat tämän jälkeen eivät pettäneet ainoastaan armeijan ja kansakunnan vaan myös ylipäällikkö Mannerheimin luottamuksen.
Mikäli kenttäoikeus Huhtiniemessä tai jossakin muuallakin on juhannuksen 1944 tienoilla jakanut kuolemantuomioita, olisi asia lainsäädännöllisesti ollut yksiselitteisesti laiton. Eduskunta hyväksyi kuolemantuomioiden langettamisen karkureille mahdollistavan lain vasta 4. heinäkuuta. Eräiden tietojen, joita en tähän hätään ehtinyt varmistaa ja joihin siksi on suhtauduttava varauksella, mukaan 23. kesäkuuta, siis päivää Ribbentropin Suomeen saapumisen jälkeen, oli Lappeenrannassa pidetty salainen kokous karkurikysymyksestä. Siihen osallistuivat ainakin yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs, kenraalit Antero Svensson ja K.L. Oesch sekä oman todistuksensa mukaan Huhtiniemessä sotatuomarina toiminut Toivo Tapanainen. Heinrichs toi kokoukseen Mannerheimin suullisen viestin, jonka mukaan ylipäällikkö halusi karkureita rangaistavan mahdollisimman ankarasti. Kokouksessa päätettiin perustaa tarkoitusa varten erillisen salaisen kenttäoikeuden. Sen jälkeen, kun teloitukset salliva laki 4.7. oli hyväksytty, annettiin karkureille 76 kuolemantuomiota, joista 46 ehdittiin teloittaa ennen sodan päättymistä.
Mikäli on totta, että Huhtiniemessä toimi armeijan johdon ei vaan siunaama vaan jopa perustama salainen pikaoikeus, joka toimeenpani teloituksia ja kuoppasi oman maan kansalaisia salahautoihin kuin kulkukoiria, natisevat jatkosodan moraalista tahrattomuutta korostavat tulkinnat perusteitaan myöten. Viipurin menetys tunnetusti oli suurhyökkäyksen henkinen taitekohta, jonka jälkeen viimeistään ymmärrettiin, että nyt on koko kansakunnan kohtalo vaakalaudalla. Olisiko tämä katkera menetys saattanut laukaista armeijassa kaupungin menettäneisiin osastoihin kohdistuneen joukkokosto-operaation? Jos näin kävi, mitä se kertoo armeijan moraalisista ja eettisistä standardeista?
Sodanaikainen oikeudenjakaminen ylipäätäänkin on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta. Hyvä aloituskohta aiheesta kiinnostuneelle on Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat (toim. Erkki Rintala, Ajatus Kirjat 2003), jossa rintamalla toiminut tuomari pohtii kokemuksiaan. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria".
Hyvin hämäriä ovat tiedot myös niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus (ainakin armeijan sisäisten ohjeiden mukaan), jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa. Tällaisistakaan teloituksista en ole nähnyt juurikaan puhuttavan tai kirjoitettavan.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):
Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.
Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:
- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.
Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.
Kirjailija Paavo Haavikko on kirjassaan Päämaja. Suomen hovi pohtinut Viipurin menetystä ja esittänyt, että Viipurin taistelun kadonneiden suuri lukema (1300) viittaisi juuri siihen suuntaan, että jossain rintaman takana on ollut salainen pikaoikeus, jonka teloittamiksi ja kätkemiksi mahdollisesti suurikin osa näistä kadonneista on joutunut. Yhtenä aihetodisteenaan Haavikko käyttää pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmateoksen Vaikea aika kuvausta, jossa Linkomies kertoo Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Bruno Salmialan puhelinkeskusteluista, joita valtiollinen poliisi tarkkaili. Ko. kohta on seuraavanlainen (s. 342, lihavoinnit omiani):
Sama Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas "ryhdistäytyi" suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin, että Saksa kyllä auttaa Suomea, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen "remontti". Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tavalla hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. --- Kutsuin Salmialan näiden puheluiden johdosta luokseni --- sain hänet itsensä esittämään ajatuksen sotatuomioistuimista, minkä jälkeen osoitin hänelle, kuinka harhautunut hänen ajatuksensa oli ja kuinka vaarallista olisi esittää tällaisia vaatimuksia vallan riippumatta siitä, että laiminlyöntejä varmaan oli tapahtunut.
Linkomies ei täsmennä, minkä takia se, että Salmiala tällaisia vaatimuksia esitti, oli niin vaarallista. Olisiko syynä voinut olla se, että Linkomies tiesi asiasta jotain tarkempaa? Haavikko joka tapauksessa on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Saksa, jonka ulkoministeri Ribbentrop samoihin aikoihin kävi Helsingissä ajaakseen liittosopimusvaatimuksen läpi, oli vaatinut kuolemantuomioiden käyttöönottoa perääntymisen pysäyttämiseksi VKT-linjalle. Tämän linjan pitämisen oli Hitler asettanut Saksan aseavun ehdoksi. Samalla tavoin kuin Ribbentropin vaatimukseen erillisrauhan kieltävän sitoumuksen antamisesta, suomalaiset päättivät suostua tähänkin pitääkseen rintamatilanteen kannalta elintärkeät sotamateriaalitoimitukset käynnissä. On syytä vielä korostaa, että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia.
Rintamatilanteen vakavuutta ja perääntymisen pysäyttämisen ensisijaisuutta kuvastavat hyvin Mannerheimin 19.6. Karjalan kannaksen joukkojen komentajille antaman käskyn sanavalinnat:
Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi.
Käsky ei jätä epäselväksi sitä, että ollaan saavuttu viimeiselle rajalle, tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Käsky on varmasti aiheuttanut asenteiden kovenemista suhteessa rintamakarkuruuteen. Upseeriston näkökulmasta "hiippareiksi" lähteneet sotilaat tämän jälkeen eivät pettäneet ainoastaan armeijan ja kansakunnan vaan myös ylipäällikkö Mannerheimin luottamuksen.
Mikäli kenttäoikeus Huhtiniemessä tai jossakin muuallakin on juhannuksen 1944 tienoilla jakanut kuolemantuomioita, olisi asia lainsäädännöllisesti ollut yksiselitteisesti laiton. Eduskunta hyväksyi kuolemantuomioiden langettamisen karkureille mahdollistavan lain vasta 4. heinäkuuta. Eräiden tietojen, joita en tähän hätään ehtinyt varmistaa ja joihin siksi on suhtauduttava varauksella, mukaan 23. kesäkuuta, siis päivää Ribbentropin Suomeen saapumisen jälkeen, oli Lappeenrannassa pidetty salainen kokous karkurikysymyksestä. Siihen osallistuivat ainakin yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs, kenraalit Antero Svensson ja K.L. Oesch sekä oman todistuksensa mukaan Huhtiniemessä sotatuomarina toiminut Toivo Tapanainen. Heinrichs toi kokoukseen Mannerheimin suullisen viestin, jonka mukaan ylipäällikkö halusi karkureita rangaistavan mahdollisimman ankarasti. Kokouksessa päätettiin perustaa tarkoitusa varten erillisen salaisen kenttäoikeuden. Sen jälkeen, kun teloitukset salliva laki 4.7. oli hyväksytty, annettiin karkureille 76 kuolemantuomiota, joista 46 ehdittiin teloittaa ennen sodan päättymistä.
Mikäli on totta, että Huhtiniemessä toimi armeijan johdon ei vaan siunaama vaan jopa perustama salainen pikaoikeus, joka toimeenpani teloituksia ja kuoppasi oman maan kansalaisia salahautoihin kuin kulkukoiria, natisevat jatkosodan moraalista tahrattomuutta korostavat tulkinnat perusteitaan myöten. Viipurin menetys tunnetusti oli suurhyökkäyksen henkinen taitekohta, jonka jälkeen viimeistään ymmärrettiin, että nyt on koko kansakunnan kohtalo vaakalaudalla. Olisiko tämä katkera menetys saattanut laukaista armeijassa kaupungin menettäneisiin osastoihin kohdistuneen joukkokosto-operaation? Jos näin kävi, mitä se kertoo armeijan moraalisista ja eettisistä standardeista?
Sodanaikainen oikeudenjakaminen ylipäätäänkin on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta. Hyvä aloituskohta aiheesta kiinnostuneelle on Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat (toim. Erkki Rintala, Ajatus Kirjat 2003), jossa rintamalla toiminut tuomari pohtii kokemuksiaan. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria".
Hyvin hämäriä ovat tiedot myös niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus (ainakin armeijan sisäisten ohjeiden mukaan), jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa. Tällaisistakaan teloituksista en ole nähnyt juurikaan puhuttavan tai kirjoitettavan.
Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):
Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.
Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:
- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.
Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.
torstaina, lokakuuta 19, 2006
Elämää juoksuhaudoissa
Suomen toisen maailmansodan historiaa ja sotahistoriaa kohtaan tunnettu mielenkiinto ei osoita pienimpiääkään laantumisen merkkejä. Toisaalta Lappeenrannan Huhtiniemen hautakaivaukset ja niiden ympärillä vellova keskustelu mahdollisista kesällä 1944 suoritetuista teloituksista osoittavat, että nyt alkaa löytyä valmiutta käsitellä myös kansallisen sotamenneisyyden synkimpiä puolia. Tämä todistaa, ettei parin vuoden takainen osittain hyvinkin hurmahenkinen torjuntavoittomuistelu sen paremmin kuin puolitoista vuotta sitten käyty erillissotakeskustelu onnistuneet häivyttämään ainakaan kaikkien mielistä sitä tosiasiaa, että sota jokaisessa muodossaan edustaa yleisinhimillistä tragediaa. Jos nyt kävisi ilmi, että Lappeenrannan vainajat ovat kesänä 1944 kenttätuomioistuimen pikakäsittelyn nojalla kuolemantuomion saaneita suomalaisia sotilaita, herättäisi se monia sellaisia kysymyksiä, jotka jatkosodan sankarillisuutta yksiulotteisen kiiltokuvamaisesti korostavan vallitsevan näkemyksen kannalta olisivat hyvin kiusallisia. Jos teloituksia tehtiin, kuka antoi käskyn ja ketkä kaikki asiasta tiesivät? Kuinka laajalle ulottuu vastuun ketju ja oliko tapauksia Lappeenrannan lisäksi muitakin?
Toisaalta ehrnroothilaisella "me voitimme sittenkin" -tulkinnalla näyttää menevän hyvin silläkin. Suomen Sotilas, maamme vanhin sotilasalan aikakauslehti, järjestää yleisöäänestyksen siitä, kuka oli Mannerheim-ristin ritareista kaikkein rohkein. Lehden päätoimittaja Jaakko Puuperän mukaan idea kilpailuun tuli suuren suosion saavuttaneista Suurin Suomalainen ja Satusuomalainen -äänestyksistä. Asiaan sopivalla tavalla äänestys päättyy talvisodan alkamisen vuosipäivänä 30.11. ja tulokset julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Äänestämässä voi käydä kilpailun omilla nettisivuilla, ja tuloksia odotellessa voi käydä lukemassa lehden nettiversiosta vaikkapa saksalaisvalmisteisen Leopard 2 A4-taistelupanssarivaunun koeajon.
Saksa Snellman kirjoitti asiasta tämän päivän Hesarissa asian ytimeen menevällä otsikolla "Rölli-peikko Raatteen tiellä". Kun suomalainen sotamenneisyys alkaa pikku hiljaa muuttua historian alaluvuksi siinä kuin muutkin taakse jääneet ajanjaksot, voidaan Marskin ritareistakin tehdä tällä tavoin "viihdesankareita, joista äänestetään kuin Big Brother -kilpailijoista". Ajatelkaapa, mitä olisi tapahtunut, jos tällaista äänestystä olisi yritetty vaikkapa 1970-luvun YYA-Suomessa. Kuka antaa parhaat kasvot sanonnalle "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää", kuka johtaa historiallista plus-miinus-tilastoa veli venäläisen matalaksi panemisessa? Yhtä lailla mahdoton äänestys olisi ollut 1990-luvun patrioottisen hurraa-meiningin ja kyyneltensekaisen isänmaallisen hymistelyn ilmapiirissä. Adolf Ehrnroothin übersotilaalliseen tyyliinsä kipparoimista ritareista tehtiin nationalismin ikoneja ja kansakunnan kunniavanhuksia, joille Neuvostoliiton sukellettua historian roskatynnyriin kiirehdittiin kilvan maksamaan suomettumisen aikana lunastamatta jäänyttä kunniavelkaa. Kyllä siinä takit viuhuivat, kun patrioottisten selkääntaputtelijoiden jono täyttyi vielä 1970-luvulla omien edistyksellisten projektiensa kimpussa ahertaneista hyvien ja luottamuksellisten naapuruussuhteiden aisankannattajista.
Jäämme odottamaan kansallisten rankkausten seuraavia vaiheita, esim. Suurin Suomettunut ja Kasinotalouden Kovimmat Kulutusjuhlijat -äänestyksiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
