Torjuntavoitto

Amerikkalaisten hieno sanonta "all bets are off" pätee tänään minuun. Aiemmin illalla televisiovastaanottimiensa ääreen linnoitautunut kotirintama joutui todistamaan, kuinka kodin, uskonnon ja isänmaan verkolla ympäröity ja punaiseksi maalatuilla metalliputkilla kehystetty etäispesäke oli kauhistuttavalla ja raakalaismaisella tavalla uhattuna. Kansamme rauhaarakastavaa perusluonnetta katalalla tavalla halveksuen vyöryi päällemme punainen hyökyaalto toisensa jälkeen kuin osasto huippuunsa rasvatun kommunistisen sotatalouden tuottamia T-34 -panssarivaunuja. Viimeisen Salpa-linjan pitämisen vastuulleen saanut jäinen jääkäriupseeri K. Lehtonen kuitenkin totesi talonpoikaisen rauhallisesti taistelevansa Candida pro causa ense candido ja veti polvensa yhteen muodostaen läpipääsemättömän muurin ns. palikoista sisään yrittävän kiekon tielle samaan tyyliin kuin aikanaan Lotta Svärd -järjestön edustajat vähän toisenlaisissa pakkopelitilanteissa ja vähän muiden kuin Paavo Rintalan kirjoittamissa teoksissa.

Yhtä oikeutetusti ja voimassaolevaa lainsäädäntöä noudattaen kuin sotasyyllisyystuomiot kärsittäväksemme tulleet kohtuuttomat rangaistukset olivat lähellä johtaa tuhoutumiseen. Mikä ironisinta mutta myös surullisinta, tuomion nuijaa heilutti suomalaisten selän takana piileskelyn todelliseksi kansalliseksi traditioksi kehittänyttä Ruotsia edustanut lainvalvoja. Kiiluvasilmäisen komissaari Malkinin johtama hyökkäys tuotti osittaisen läpimurron, mutta poikamme eivät masentuneet. Vaihtoehtoja ei ollut. Maa (ja sen päälle valmistettu jää), jolla taisteltiin, oli pyhää. Koko kansainvälisen yhteisön ja itsensäkin hämmästykseksi urhomme onnistuivat vain vähän myöhemmin vastahyökkäyksellään tekemään aivan yhtä suuria tuhoja vastustajan leirissä, vaikka suurvalta olikin tässä vaiheessa pystynyt kehittämään miesylivoimansa omalla rintamalohkollamme täysin toisenlaista lopputulosta ennustavaksi.

Joukkueemme sulki rivinsä kuin kansakunta vuonna 1939-1940 ulkoisen uhan alla. Keskinäinen kilpailu ja epäharmonia, olivat ne sitten tulosta eriseuraisuuden tai muuiden ristiriitojen tulosta, unohdettiin kuten aikanaan vuoden 1918 verinen perintö. Punaisen kiekkoarmeijan suuroffensiivi pysähtyi Suomen port(e)ille, ja maailmanvallankumous jäi tekemättä. Laidoilla rajattu, tällä kertaa enemmän sinisellä kuin punaisella värillä maalattu Tali-Ihantala kääntyi voittoisaksi, kun lento-osasto Koivu tuhosi koko vastustajan yhdellä tarkkaan suunnatulla syöksypommilla.

Ehkäpä tämän pitikin mennä näin. Venäläisen kansakunnan tasolla taistelun pronssimitalista voi nähdä loogisena jatkona taistelulle pronssipatsaasta. Tälläkin kertaa paraatimarssi Helsinkiin jäi haaveeksi, eikä taaskaan ollut tarjolla muuta kuin jäistä helvettiä. Niin kuin sanotaan, sitä saa mitä tilaa. Tsuhna on aina tsuhna, vaikka bortsch-keitossa paistaisi! Huomenna, kun Vladimir-tsaarin silmissä neuvostokiekon Gorbatshoveiksi (tai ehkä jopa Trotskeiksi) muuttuneet Vjatseslavit Fetisov ja Bykov sekä Vladislav Tretjak luovat toisiinsa kosteita katseita Grand Putin Railwaysin Siperian-asemalla, Hodinka-hallissa nähdään jäinen maihinnousu, jota kiekkofanien lisäksi kannattaa tulla seuraamaan myös maantieteilijöiden, biologien, antropologien ja kasvitietelijöiden. Silloin nimittäin näemme, kuinka kärpän varjelema leijona pyyhkii takapuolensa vaahteralehteen! Ensi kertaa sitten vuoden 1995 jäinen erillissota tuokoon meille kylmän sodan voiton!

Hard Puck Hallelujah!

Kazanin lumileopardit

Moskovasta löytyy muutakin kuin Neuvostoliiton suurvalta-aseman perään haikailevia ja muiden asioihin innokkaasti puuttuvia poliitikkoja. Jo puolitoista viikkoa käynnissä olleet jääkiekon MM-kisat alkavat pikku hiljaa muuttua mielenkiintoisemmiksi, kun tosipelit lähestyvät. Veikkaaja-lehti nimesi Suomen jopa maailmanmestarisuosikiksi, mutta tähän saakka nähtyjen pelien perusteella suosikit löytyvät kuitekin muualta. Suomi ei näytä pystyvän karistamaan vanhaa vaivaansa, maalinteon vaikeutta, yhtään mihinkään. Huippuluokan maalivahtipeli ei auta, jos kenttäpelaajat eivät saa värkätyksi ainokaistakaan kassia, niin kuin kävi Ruotsi-pelissä. Jatkoa sai myös Ruotsi-otteluiden traumalista, kun muuten loistavasti pelannut Kari Lehtonen imaisi lähes tommysalomaiseen tyyliin sisään kiekon, joka olisi mennyt sekä yli että ohi maalin.

Eilen USA:n tyrmännyt Kanada ja ennen kaikkea isäntämaa Venäjä näyttävät pelottavan vahvoilta. Mikäli Venäjä hoitaa keskiviikkona Tshekin ja Suomi torstaina USA:n, niin kuin vedonlyöntikertoimet antaisivat olettaa, saa Suomi välierässä vastaansa puhtaalla pelillä alku- ja jatkosarjan hoitaneen punakoneen. Maalivahtilegenda, Venäjän jääkiekkoliiton presidentti Vladislav Tretjak on luvannut itselleen Putinille, että mestaruus jää nyt Venäjälle. Kun isäntämaa edellisen kerran voitti MM-kultaa, tapahtui tämä Moskovassa vuonna 1986 ja kaukalossa viiletti vastustajissaan silkkaa kauhua herättänyt CCCP. Ratkaisumaalin iski Vjatseslav Bykov, joka nyt toimii Venäjän päävalmentajana. Myös neljänneksi sijoittuneen Suomen kannalta kisoista tuli ikimuistoiset, kun Ruotsin Anders "Masken" Karlsson iski vielä viimeisen minuutin alkaessa turvallisessa 4-2 johdossa kohti ensimmäistä arvokisamitalia matkanneiden leijonien verkkoon kaksi maalia. Tv-haastattelussa hädin tuskin koossa pysynyt päävalmentaja Rauno Korpi pääsi nauttimaan mitalikahveja vasta 21 vuotta myöhemmin, kun hänen tyttärensä Kiira Korpi voitti taitoluistelussa EM-pronssia.

MM-kisojen kannalta on ollut siunauksellinen asia, että kisat pelataan Moskovassa. Kaupungissa vallitsee kiekkohuuma, jonka kaltaista harvoin näkee usein väjhän aneemisiksi jääneissä maailmanmestaruuskisoissa. Venäjän peleissä tupa on ollut joka ottelussa täynnä ja "Ros-si-ja! Ros-si-ja!"-huutomyrsky on varmasti saanut heikkohermoisemmat vastustajat puristamaan mailaansa entistä tiukemmin. Jotkut ovat nähneet kiekkohuumassa Putinin Venäjälle ominaista aggressiivista nationalismin hyökyäkin, mutta itse uskon selityksen löytyvän lähempää itse peliä. Venäjällä on upeat kiekkoperinteet, ja nyt kun vuosikausien ajelehtimisen jälkeen myös peli näyttää osuneen uomiinsa, ei ihme, että fanit ovat innoissaan. Kyllä siinä itselläkin kylmien väreiden saattelema kiekkonostalgia nousee pintaan, kun yhä vielä säveleltään paremmin Gimn Sovetskogo Sojuzana tunnettu Gosudarstvennyi gimn Rossiiskoi federatsii pärähtää soimaan:

Venäjä, pyhä mahtimme!
Venäjä, rakastettu maamme!
Mahtava tahto ja suuri maine
ovat ikiaikainen perintösi!

Jos vielä maailmanpolitiikan alalla nämä sanat edustavatkin enemmän toiveajattelua, jääkiekossa ne näyttävät ainakin tämänkertaisen maajoukkueen otteiden perusteella olevan täyttä totta. Mielenkiintoista on sekin, että Venäjän nykykiekosta löytyy linkkejä vanhaan punakoneeseen ainakin yhtä paljon kuin Putinin hallinnon ja ideologian sekä punaisen Kremlin välillä: Bykov päävalmentajana, Sergei Nemtshinov (ex-CCCP, ex-TsSKA, ex-Krylja Sovetov) apuvalmentajana, Tretjak kiekkoliiton pomona, 1980- ja 1990-lukujen superpakki sekä harvinaisen triplan (Stanley Cup, olympiakulta, MM-kulta) haltija Vjatseslav Fetisov urheiluministerinä. Samalla tavalla kuin Neuvostoliitto tuki huippu-urheilua massiivisesti maan kansainvälisen imagon kiillottamisen ja kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen rakentamisen nimissä, myös nyky-Venäjä luottaa urheilun yhdistävään voimaan. Uuden Hodinka-hallin rakentamiseen paloi 80 miljoonaa euroa, joka pulitettiin kokonaisuudessaan julkisista varoista.

Penkkiurheilijan kannalta mukavimmat yhtäläisyydet nyky-Venäjän ja vanhan meiningin väliltä löytyvät kuitenkin jäältä: parhaimmillaan Venäjän peli on ollut uskomattoman taidokasta ja ihailtavaa seurattavaa. Esimerkiksi eilisessä Ruotsi-ottelussa Ak Bars Kazanin superketju Danis Zaripov-Sergei Zinoviev-Aleksei Morozov esitti ajoittain sellaista pyöritystä, että oksat pois. Varsinkin 4-2 maali toi mieleen Vladimir Krutovin, Sergei Makarovin ja Igor Larionovin jäisen pyörremyrskun 1980-luvun parhailta vuosilta: ensin Zinovjev painoi heittämällä ohi ruotsalaispakista kulmaan kiekon perään, vilkaisi matkalla kerran olkansa yli taaksepäin, syötti kulmasta rystyltä maalin eteen suoraan Morozovin lapaan, joka iski kiekon one-timerilla verkon perille. Ruotsin veskari Ersberg ei varmasti ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui. Seuraavaan peliin venäläiset saavat vielä takaisin riveihinsä pelikieltoa kärsineen Washington Capitalsin tähtihyökkääjä Aleksanderin Ovetshkinin, joka iski taalaliigassa kuluneella kaudella tehot 46+46. Etukäteen ongelmaksi ajateltu maalivahtipelikin näyttää hyvältä, kun Aleksander Eremenko on löytänyt huippuvireen.

Ei käy Tshekkiä kateeksi. Jos Suomi kohtaa välierässä Venäjän, on leijonienkin pystyttävä nousemaan aivan uudelle tasolle voittaakseen. Valmennusjohdon kannattaa ehkä myös soittaa Mika Noroselle, joka vartioi Ak Bars Kazanin maalia tällä kaudella. Morozovin, Zinovievin ja Zaripovin metkujen lisäksi Nortti saattaisi tietää jotain myös joukkuetoverinsa Eremenkon heikoista kohdista. Siltä varalta, ettei tänäkään vuonna tavata torilla, on toinen silmä hyvä pitää NHL:n pudotuspeleissä. Jo nyt on nimittäin selvää se, että Stanley Cupin finaaleissa pelaa ainakin yksi suomalainen. Läntisen konferenssin finaalissa vastakkain asettuvat nimittäin Teemu Selänteen Anaheim ja Valtteri Filppulan Detroit Red Wings. Itäisen konferenssin finaalistakin saattaa sinivalkoista väriä olla matkalla kohti loppuottelusarjaa, mikäli Teppo Nummisen ja Toni Lydmanin Buffalo Sabres onnistuisi raivaamaan Ottawa Senatorsin tieltään. Mikäpä olisi komeampaa kuin nähdä finaalissa suomalaisen jääkiekon todelliset toteemit, aikoinaan yhdessä jo kuopatun Winnipeg Jetsin riveissä pelanneet Selänne ja Numminen.

Suomalaisen kiekkofanin kannalta asiat voisivat olla huonomminkin: Stanley Cup tulee 50-prosenttisella todennäköisyydellä, eikä se MM-kultakaan ihan mahdoton ole, joskaan Moskovan turnajaisissa ei ainakaan tähän saakka nähdyn perusteella liikuta ihan samoissa prosenteissa.

Omantunnon epäjumalat

Vielä vähän edelliseen kirjoitukseen liittyen. Kun Tuntemattoman Sotilaan alkuperäinen versio vuonna 2000 nimellä Sotaromaani julkaistiin, totesi professori Yrjö Varpio, että suuri osa poistoista kohdistui päällystön, sodanjohdon tai yleensä sodan arvostelua sisältäneisiin kohtiin.

Linna itse sydämistyi juuri näistä poistoista, koska katsoi niiden vesittävän teoksen sanomaa keskeisilta osiltaan. Hän lähetti kustantajalle asiaa ihmettelevän kirjeen, jossa hän antoi kannalleen erinomaiset perustelut. Alla oleva lainaus kiteyttää mielestäni täydellisesti Linnan yleisnäkemyksen sodasta. Jos ajattelee julkaistua versiota ja varsinkin Edvin Laineen elokuvaa, jäi tämä alkuperäisteoksessa leimaa-antava asennoitumistapa lähes täysin piiloon. Samaten voi sanoa, että vaikka Linnan puheenvuoro on ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin toisesta maailmansodasta meillä Suomessa koskaan esitetty, ei tällainen tarkastelutapa muodostunut missään kohtaa vallitsevaksi. Ihmisen näkökulma on jäänyt kansallisen yksimielisyyden tunnusten alle, ja samalla myös Linnan kaltainen sodan kokemiseen perustuva pasifismi on meillä jäänyt pimentoon.

Olen havainnut että kaikki mahdollinen romaanin mukana esiintulleisiin kysymyksiin suuntautunut arvostelu on tarkasti pyyhitty pois. Joidenkin asiattomuuksien suhteen se on ollut paikoillaan, mutta sen mukana on mennyt sellaistakin, jonka olisin halunnut sanoa. Tahallisesti en tahdo loukata ketään, mutta en halua myöskään uhrata jumalille jotka omatuntoni sanoo epäjumaliksi. Saattaa tuntua naurettavalta, mutta enemmän kuin näiden jumalien loukkaamista, minä pelkään niitä ihmisiä, jotka joskus tulevat ihmettelemään, että eikö tällä miehellä todellakaan ollut ainoatakaan sanaa sanottavanaan siitä mentaliteetista joka katsoo sodan jonkinlaiseksi inhimilliseksi arvoksi. Minä tarkoitan lähinnä eräitä arvosteluja sodanjohdosta ja siitä idealismista joka oli sodan sielullinen käyttövoima. Varsinkin kun arvostelullani ei ollut väriä, pidin minä sitä oikeutettuna. Tahdoin antaa kaiken arvostukseni ihmisille jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, mutta itse sodalta minä tahdoin ottaa sen pois.

Eikö ole niin, että nyky-Suomessa on huomattavaa kannatusta tulkinnalla, jossa sota (nimenomaan siinä muodossa kuin Suomi sitä kävi) on idealistinen elämää suurempi arvo itsessään. Linnan näkemykseen ei ole mitään lisättävää.

Ihmisistä (suomalaisista)

Olin toissa päivänä vuosikausien tauon jälkeen pitämässä kansallisen veteraanipäivän puhetta tilattuna esiintyjänä. Ilmoitin jo tilauksen yhteydessä, että minulta on turha odottaan mitään patrioottista hehkutusta tai sotavuosien ihannoivaa muistelemista. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmiset eivät missään ja milloinkaan voi olla sen enempää kuin vain ihmisiä, eivätkä tässä yhtälössä paina sen enenpää maantieteellinen sijainti kuin aikakauden muutoskaan. Ne varsin lukuisat ihmiset, jotka kohottavat toisen maailmansodan vuodet suomalaisen kansakunnan historian kirkkaimmiksi ja kunniakkaimmiksi vuosiksi, ovat samaan aikaan sekä väärässä ja kiihkokansallisia että joko hulluja tai henkisiä mykkiä sikäli että kieltävät oman arvonsa (elleivät ole itse veteraaneja, milloin ajatustapa muuttuu ymmärrettäväksi).

Kaikki me olemme saman arvoisia syntymäajasta riippumatta. Totta helvetissä minäkin arvostan menneiden sukupolvien työtä kansakunnan hyväksi, mutta en mitenkään erityisesti sen takia, että tietty osa heistä historiallisen tilanteen sattuessa tappoi ison määrän ryssiä. Ihmisten tappaminen on aina, suotakoon vulgääri ilmaukseni tässä, perseestä, tarkastelukulmasta riippumatta. Jos Maamme-laulua laulutaan sen takia, että Neuvostoliittoa vastaan sotiminen oli niin kunniakasta, I'll pass. Ihmisten tappaminen, siinäkin tapauksessa että ns. aihetta olisi, on niin vinksahtanutta puuhaa, että minun aplodejani ette tule sille kuulemaan, oli sitten kulunut 60, 80 tai 100 vuotta.

Minulle on monta kertaa sanottu, että sinun on helppo viisastella, kun olet saanut elää rauhanajan Suomessa. Se on totta, mutta samalla voisi herättää kysymyksen, että kuinka kauan kiitollisuuden velka kestää? Ei ollut minun vikani, että 1930-luvun ulkopolitiikka oli mitä oli, ja että 1941 oli se mieliala mikä oli. En ollut tekemässä päätöstä suuntaan enkä toiseen. Minun käsissäni ei lepää veripisarakaan niiden 90.000 suomalaisen hengestä, jotka eivät toisen maailmansodan vuosista selvinneet. Se maailma, jossa Suomi toisen maailmansodan takia oli jotenkin erityisessä asemassa, lakkasi olemasta 1991. Suomessa on tullut maan tavaksi sanoa, että ilman kesän 1944 taisteluja emme kävisi tätäkään keskusteluja jne. Varmasti on näin, mutta mielenkiintoista on ajatella sitäkin, että Virosta, Latviasta ja Liettusta tuli EU:n jäseniä 2004, yhdeksän vuotta Suomen jälkeen.

Pentti Linkola sanoi joskus, että olisi ollut pieni hinta sodassa henkensä menettäneen 90.000 suomalaisen säästämisestä, jos olisi jouduttu metsätöihin Siperiaan. Raitista ilmaa, fyysistä toimintaa, yhteishenkeä jne... En liittoudu hänen kanssaan, mutta kuitenkin minua hämmästyttää, että kannattaako nyt yhä yli 60 vuotta tapahtumien jälkeen vannoa kansallisen yksimielisyyden nimiin niin tiukasti kuin nyt tehdään? Oliko suomalainen kansakunta ihan oikeasti niin särötön ja niin "yhtenä miehenä", kuin nykyään väitetään? Täytyykö toisen maailmansodan miehittää suomalaisessa identiteetissä niin keskeinen osa kuin se nyt tekee? Eikö meillä todellakaan ole muuta tarjottavana, kun ottaa huomioon, että sotavuodet edustavat vain alta viittä prosenttia koko itsenäisyyden kaudesta? Eikö pohjoismaisen hyvinvointivaltion pystyttäminen ennätysaikataulussa paina mitään? Tai siirtyminen huipputeknologian kehittäjien kartan keskipisteeseen? Tai ahdasmielisen ja konsesus-henkisen yhden mielipiteen Suomen kuoppaaminen?

Olen ollut aika monessa veteraanitilaisuudessa, ja henki on aina ollut sama. Kuinka hienoja ihmisiä Mannerheim ja Risto Ryti olivatkaan, ja kuinka suuria palveluksia he kansakunnalle tekivätkään. Luettuani Linnani minua aina ihmetyttää, että mihin ovat kadonneet aikansa Lahtiset, Rokat, Rahikaiset, Vanhalat, Hietaset ja muut? Linna, itse sodan käynyt mies, vielä erotti nämä kaksi näkökulmaa, tekijän (sotilaat) ja käskijän (Mannerheim+Ryti) toisistaan, mutta Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ei enää ole ollut muuta tarjolla kuin läpitunkematonta kansallista yksimielisyyttä.

Aina välillä tuo ajatus sotavuosista Suomen kansan parhaiden piirteiden esiintuojana ja kansakunnan kukoistusaikana on tullut silmille niin vahvasti, että on tehnyt mieli kysyä kunnianarvoisilta veteraaneilta, tapahtuma-aikaan parikymppisiltä koltiaisilta, että ettekö todellakaan muista, kuinka syvältä nuo ajat olivat? Kun tanssit, vapautuminen kotipiirin ahdistavasta ilmapiiristä ja ensimmäiset varvit jäivät kansakunnan mahtikäskyn alle, sen luulisi herättävän katkeruutta. Ei tainnut kuitenkaan tulla Mannerheim myöhemmin kyselemään kadotetun nuoruuden perään? Ja mikäs siinä, olihan hänellä tarjottavanaan vertaansa vailla olevia kokemuksia, eikä edes maksanut mitään, päinvastoin, varusteetkin tulivat firman piikkiin. Näinhän se meni toisellakin puolella.

Silloisia valtion tykinruuaksi mieltämiä parikymppisiä märkäkorvia, nykyisiä kansakunnan kunnioittamia yli kahdeksankymppisiä demokratian pelastajia. Suhteellisuutta, noin niin kuin historiallisella perspektiivillä, saanee peräänkuuluttaa monessa mielessä. Tappamisen, tapahtui se sitten kommunismin, kapitalismin tai Runebergin puolesta, hienouden voi aina kyseenalaistaa. Nuorten miesten joukkotapattamisesta kuitenkin oli kyse rintamien kaikilla puolilla. Mitä loppujen lopuksi on kansakunta kun sitä vertaa niin paljon surua tuottaneeseen ja niin paljon sekä niin monia isoja asioita viestittävään nuoren miehen ruumiiseen? Otatko sinä vastuun?

Muistakaa ihmistä, unohtakaa patsaat.

Pronssipatsas

Tallinnassa mellakoidaan pronssipatsaan vuoksi. Asia nousi nopeasti myös hallitusten väliseksi, kun Venäjän viralliset tahot kiirehtivät kommentoimaan. Venäjän duuman ylähuone jopa vaatii Putinia katkaisemaan suhteet Viroon, ja monella muullakin taholla on pyrkimystä vääntää tästä suuremman luokan poliittista kysymystä. Virossa Venäjän herkkyys venäläisvähemmistön asioissa tulkitaan haluksi sekaantua maan sisäisiin asioihin, Venäjällä taas katsotaan patsasepisodin olevan vain yksi oire Virossa kytevästä yleisestä venäläisvastaisuudesta ja halusta revisioida toisen maailmansodan historiaa.

Luulen kuitenkin, että tässä kohtaa sofistikoituneet selitysyritykset ampuvat ohi maalistaan. Patsaan luona lienevät nujakoineet ja Tallinnan keskustassa riehuneet lähinnä kahden ryhmittymän edustajat eli yhtäältä venäläisvähemmistön vähiten integroitunutta osaa edustavat syrjäytyneet ja moniongelmaiset nuoret miehet ja toisaalta entisesti virolaiset skinheadit ja muut häiriköintiin taipuvat äärikansalliset jolpit. Suurin osa rähinöitsijöistä kuuluu olleen teinejä, jotka Neuvostoliiton hajotessa eivät olleet vielä edes syntyneet tai korkeintaan olivat pikkulapsia. Mistään historiakiistasta ei siis heidän tapauksessaan ole kyse.

Sattuneesta syystä meiltä Suomestakin löytyy runsaasti halua lähteä ainakin sanallisella tasolla mukaan kiistaan, yleensä Viron valtaväestöä tukevilla kommenteilla. "Sitä saa mitä tilaa" -henkeä on ilmassa aika lailla, eikä Venäjän valtioelinten uhitteleva esiintyminen kysymyksessä ainakaan tuo mellakoiville vironvenäläisille kansainvälisiä sympatiapisteitä. Paha on mennä neuvomaan, mutta luulen syitä löytyvän sekä sysissä että sepissä, niin kuin aina tällaisissa kysymyksissä. Viron historiassaan kärsimiä vääryyksiä, joista suurimmasta osasta vastaa Neuvostoliitto, kukaan ei halua kiistää, mutta eipä voi väittää uudelleen itsenäistyneen Viron vähemmistöpolitiikankaan olleen kaukonäköisintä mahdollista.

Vandalismiin osallistuneiden kohdalla selkein selittävä tekijä käytökselle taitaa löytyä turhautuneisuudesta, joka yksittäisten ihmisten kohdalla on seurausta mm. työttömyydestä, tylsistyneisyydestä, syrjäytyneisyydestä ja yleisestä vailla valtaa olemisen tunteesta. Venäläisvähemmistön puolella osalla näistä syistä on selkeitä liittymäkohtia Viron kansallisuuspolitiikkaan, mutta osaksi on myös kysymys nuorten miesten tekemistä omaa elämää koskevista tietoisista ratkaisuista ja/tai laiminlyönneistä. Viron valtio ei ehkä ole halunnut integroida, mutta eipä siihen ole löytynyt juuri haluakaan. Alle parikymppiset skinheadit taas käyttävät historiaa tekosyynään purkaakseen omia, osin täysin samoista syistä johtuvia frustraatioitaan. Viro on EU:n uusliberalistisin maa, ja kapitalismin rattaiden vinhasti pyöriessä paska tuppaa tippumaan rattailta niin kuin asia vulgaaristi ilmaistaan.

Luulenpa, että suurimmalle osalle riehujista koko patsasjupakka on toiminut vain kätevänä tekosyynä ikkunoiden särkemiseen. Vaikka Venäjän valtio vihdoin ottaisikin vastuun Neuvostoliiton teoista tunnustaen Viron miehityksen ja Viro vastaavasti hoitaisi venäläisvähemmistön asiat parhaalle mahdolliselle tolalle, tämä porukka ei olisi yhtään sen tyytyväisempi. Jos tästä farssista nyt jotain hyötyä on ollut, piilee se siinä, että jälleen kerran on saatu todistus siitä, että historian painolasteista olisi politiikan keinoin pyrittävä vapautumaan. Viron ja Venäjän välillä näitä keskeneräisiä asioita riittää, eikä nyt käynnissä oleva tapahtumasarja valitettavasti taida edistää haluja näiden tilien setvimiseen kummallakaan puolella aitaa.