Vielä pronssisoturista

Vaihto-oikeuden siirtyminen senaattoreille mutkisti ankkojen matkaa ison pytyn luo, mutta osattiinhan tätä vähän ennakoidakin. Luotetaan vielä edellisissä viesteissä haarukoituihin todennäköisyyksiin.

Perjantaina pidettiin Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella (TAPRI) mielenkiintoinen kokopäiväseminaari Tallinnan pronssisoturista ja siitä leimahtaneen kiistan vaikutuksista. Mitään ratkaisua pulmiin ei tietenkään tästäkään tilaisuudesta löytynyt, mutta monia kiinnostavia näkökulmia kuultiin ja mielestäni päivän päätyttyä ainakin kuva asiasta oli monipuolistunut ja saanut enemmän sävyjä. Pistän oheen aamupäivän esitelmäni, jonka tarkoituksena oli ikään kuin johdatella kuulijakuntaa tähän erilaisten historiatulkintojen ja niiden poliittisen valjastamisen problematiikkaan.

Pronssisoturiseminaari TAPRI 2.6.2007
Markku Jokisipilä

Toisen maailmansodan totuudet

1990-luvun alkupuolelta saakka historiantutkimuksessa, historiankirjoituksessa ja menneisyyden tarkastelussa ylipäätäänkin on vaikuttanut kaksi samanaikaista hyvin voimakasta laajempaa trendiä. Ensimmäisessä trendissä keskiössä on muisti ja kaikki siihen liittyvä: muistot, muistaminen, kollektiivinen muisti, muistin politiikka, muistitietotutkimus ja niin edespäin. Toisena suurena trendinä, joskin hyvin paljon muistin problematiikkaan kytköksissä ollen, on menneisiin tapahtumiin ja historiaan liittyvä katumus kaikissa muodoissaan: sen osoittaminen, sen vaatiminen, sen puuttumisen tuomitseminen, jopa siinä kilvoittelu.

Toinen maailmansota lienee ihmiskunnan historian tutkituimpia ja kiinnostavimmiksi koettuja kysymyksiä. Siten on ymmärrettävää, että muisti ja katumus ovat olleet erityisen näkyviä nimenomaan siihen liittyvissä keskusteluissa niin tutkimuksessa kuin laajemmassakin julkisuudessa. 1990-luvulla historialliset anteeksipyynnöt muodostuivat toistuvaksi ilmiöksi. Eri instituutiot valtioista kirkkokuntiin pyysivät anteeksi juutalaisten kohtelua toisessa maailmansodassa ja omaa toimettomuuttaan sen edessä. Saksa, joka toki oli jo aiemmin tarttunut menneisyydenhallinnan härkää sarvista kansainvälisesti ainutlaatuisella avoimuudella ja rehellisyydellä, laajensi pahoittelujensa kenttää koskemaan myös natsi-Saksan orjatyöläiset. Yhdysvaltain hallitus taas esitti anteeksipyynnön sodan aikana internoiduille japanilaisamerikkalaisille. Kylmän sodan päättyminen teki ajan kypsäksi menneisyyden valkoisten laikkujen ja kipupisteiden tutkimiselle, ja tätä tarkoitusta varten perustettiin totuuskomissioita eri puolilla maailmaa, mm. kaikissa kolmessa Baltian maassa.

Muistin monimutkaisuus

Vaikka valtaisa kiinnostus muistia kohtaan tutkimuksessa toki on myös akateeminen muotivirtaus, muistin keskeisyyttä yksilöjen ja yhteisöjen identiteetinmäärittelyprosesseissa ei käy kiistäminen. Ainakin osa muistitiedon ja sodan kulttuurihistorian tutkijoista katsoo muistin ja kokemuksen osakseen saaman huomion lähentäneen eri kansallisuuksia edustavien ihmisten historiakäsityksiä. Sodan yksilötason vaikutuksissa katsotaan olevan jotakin sellaista universaalia, joka auttaa ihmisiä irtautumaan virallisten kansallisten historioiden otteesta ja näkemään näissä esitettyjen myyttisten sotakuvien taakse. Tämä on kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Eri puolilla maailmaa ja hyvinkin erilaisissa kulttuureissa on vahvoja viitteitä siitä, että ihmisten yksilölliset muistot ja kokemukset pikemminkin vahvistavat dominoivia kansallisia historiantulkintoja kuin kyseenalaistavat niitä. Ajatellaanpa vain vaikkapa suomalaisia keskusteluja jatkosodan syistä ja siitä, kävimmekö Saksan rinnalla erillissotaa vai olimmeko Hitlerin liittolaisia. Kansalliset itsepuolustusasenteet nousevat yksilötasollakin pintaan herkästi ja ihmiset tulkitsevat omia kokemuksiaan näiden suurempien kansallisten kertomusten kautta.

Sodan muistaminen on ollut tarkoituksellisella ja tietoisella tavalla epätarkkaa kaikissa siihen osallistuneissa maissa. Sotaa koskevissa muistoissa ei olekaan kysymys oikein muistamisesta, vaan itse asiassa päinvastoin. Sota muistetaan tietoisesti väärin, jotta nykyhetki tulisi siedettävämmäksi. Euroopan sodanjälkeisessä ilmapiirissä epätarkka ja vääräkin muistaminen palveli nimenomaan nykypäivästä selviämistä. Jälleenrakennuskauden kovissa oloissa varsinkin juutalaisten joukkomurha oli yksinkertaisesti liian kauhea asia integroitavaksi edes pieniltä osiltaan näihin kollektiivisiin kertomuksiin. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin sitä voitiin ryhtyä käsittelemään.

Ihmisryhmillä, olivat ne sitten kansoja, tietyn kaupungin asukkaita tai saman suvun jäseniä, on oma kollektiivinen muistinsa, tietoisesti rakennettu historiaa ja menneisyyttä koskevien käsitysten ja väittämien joukko. Tätä muistia rakennettaessa todellinen historia, jos sellaista termiä nyt ylipäätään voidaan käyttää, toimii lähinnä viitteellisenä kehyksenä keksittäessä, omittaessa, valittaessa ja muokattaessa omaan suureen tarinaan parhaiten sopivia elementtejä. Nämä tarinat totta kai ovat myös heijastumia ryhmän sisällä vallitsevista valtasuhteista. Se, mitkä tapahtumat, asiat ja henkilöt sosiaalinen tai kollektiivinen muisti kelpuuttaa tähän tarinaan, on tulosta monimutkaisesta neuvotteluprosessista muistamisen ja unohtamisen välillä.

Sankarit ja uhrit

Toisen maailmansodan muistot jakautuvat kahteen suurempaan ryhmään: yhtäältä periksi antamattomuutta, uhrauksia, sankarillisuutta ja kansallista elinvoimaa painottaviin heroistisiin muistoihin, toisaalta uhriutta alleviivaaviin kertomuksiin kärsimyksistä, aggression, hyökkäyksen ja tuhoamistoimien kohteeksi joutumisesta ja petetyksi tulemisesta. Vaikka painotukset ovat vaihdelleet, näillä molemmilla on ollut eri maissa merkittävä rooli kansallista identiteettiä rakennettaessa. Toisen maailmansodan heroistisesta muistelusta löytyy kultakin kansakunnalta omat versionsa: venäläisillä Suuri Isänmaallinen Sota, englantilaisilla Battle of Britain, ranskalaisilla vastarintaliikkeensä, suomalaisilla talvisota ja kesän 1944 torjuntavoitto. Sankarillisuutta painottavilla muistoilla oli suuri rooli kansakuntien henkisessä jälleenrakennusprosessissa sodan jälkeen. Kertomukset sodasta ja taisteluista olivat keskeisiä välineitä rakennettaessa ja ylläpidettäessä kansallista identiteettiä.

Monissa kansallisissa tarinoissa on myös ollut pyrkimystä esittää oma kansakunta joko muiden puolesta kärsineenä marttyyrina tai ulkopuolisten voimien aggression ja juonittelujen uhrina. Joidenkin kansojen kollektiivisissa sotaa koskevissa muistoissa heroismi ja marttyyrius yhdistyvät, joillekin taas nimenomaan ja juuri uhrius muodostaa identiteetin kivijalan. Oman uhrin statuksen painottamisen taustalta löytyy lähes poikkeuksetta pyrkimys vältellä omaa historiallista ja moraalista vastuuta. Ajatus uhriudesta on tehokas ja usein käytetty työkalu joukkojen mobilisoimisessa ja siihen ovat muodossa tai toisessa turvautuneet lähes kaikki valtiot. Erityisesti Kylmän sodan päättymisen jälkeen uhrinäkökulma on noussut toisen maailmansodan historiassa yhä näkyvämmäksi, ja nykyisin sen voi sanoa tietyllä tavalla jopa dominoivan koko keskustelua sodasta. Samalla tavoin kuin historiallisten syntien sovittamiseen suhtaudutaan ajoittain lähes uskonnollisten puhdistautumisriittien kaltaisella vakavuudella, käydään nykyään myös armotonta kilpailua siitä, kenellä on oikeus historialliseen uhrin statukseen. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä yhä uudet ihmisryhmät ovat nousseet vaatimaan yleistä tunnustusta ja hyvitystä omille kärsimyksilleen.

Suurin riski toisen maailmansodan, niin kuin minkä tahansa historiallisen prosessin, muistamisessa on anakronismi, menneisyyden alistaminen nykypäivälle ja sen arvoille. Vaikka näillä marttyyri- ja sankaritarinoilla onkin juurensa oikeasti tapahtuneessa menneisyydessä, palvelevat ne ennen kaikkea juuri nykyhetken tarpeita. Sankari- ja marttyyritarinat ovat myyttisen historian vahvimpia kertomuksia, ja siksi niitä pyritään jatkuvasti valjastamaan erilaisten nykypäivässä vaikuttavien poliittisten pyrkimysten vetojuhdiksi.

Venäjä, Viro ja toinen maailmansota

Tänään käsiteltävässä pronssipatsasasiassa on pohjimmiltaan kysymys törmäyksestä heroismia ja marttyyriutta yhdistelevän venäläisen sotakertomuksen ja virolaisen uhriutta painottavan tulkinnan välillä. Tunnettua terrorismia koskevaa sanontaa mukaillen voi todeta, että yhden vapauttajat ovat toisen sortajia. Venäläisen toista maailmansotaa koskevan historiallisen kokemuksen keskiössä ovat Hitlerin Saksaa vastaan käydyssä sodassa tehdyt valtavat uhraukset ja tässä kaksinkamppailussa lopulta saavutettu voitto. Neuvostoliitto ei aikanaan Kylmän sodan vuoksi saanut muulta maailmalta tunnustusta näistä uhrauksista, joiden valtavuutta ei voi kiistää ja joista venäläisten itsensä lisäksi hyötyivät myös muut maat.

Venäjä on jatkanut vetoamista näihin uhrauksiin ja odottanut, että Eurooppa ja maailma vihdoin tunnustaisivat, että ylivoimaisen päätaakan Hitlerin kaatamisessa kantoivat juuri venäläiset. Neuvostoliitto taisteli sankarillisesti ja antoi kymmeniä miljoonia marttyyreita toisen rintaman avaamisessa viivytelleen muun maailman puolesta. Kuten tunnettua, muun maailman ymmärrys tätä näkemystä kohtaan on ollut hyvin rajallista. Ns. Lännessä Puna-armeijan ja neuvostokansalaisten panoksen merkittävyyden tunnustamisesta on pidättäydytty, koska sen on katsottu merkitsevän ainakin välillistä ja hiljaista hyväksyntää niille toimille, joihin Neuvostoliitto sodan jälkeen miehittämillään alueilla ryhtyi.

Virolaisten näkemys toisesta maailmansodasta on tietysti täysin päinvastainen. Heille toinen maailmansota merkitsee maan miehittämistä ensin Neuvostoliiton, sitten Saksan ja lopulta taas Neuvostoliiton toimesta ja lopulta koko itsenäisen Viron olemassaolon loppumista. Heille syksyn 1944 tapahtumissa ei ole kyse vapautuksesta, vaan siitä, että yksi totalitaarinen diktatuuri korvasi toisen ja saattoi loppuun vuosina 1939-1940 aloittamansa toimet maan itsenäisyyden tuhoamiseksi. Venäläisten juhliessa lopullisen voiton natsi-Saksasta tuonutta Voiton päivää, virolaiset muistelevat ensimmäisen itsenäisyyden kohtalon sinetöitymistä.

Venäläisen menneisyydenhallinnan kiemurat

Ymmärtääkseen nyky-Venäjällä vallitsevaa tiettyä historiattomuutta tai ainakin historiallisen perspektiivin valikoivuutta on tunnettava sekä sikäläistä historiaa että historiankirjoituksen historiaa. Viimeistään 1920-luvun lopulta alkaen historiantulkinnat olivat Neuvostoliitossa tarkkaan säädeltyjä. Stalin tutustui moniin historiateoksiin henkilökohtaisesti ja tarvittaessa puuttui niiden sisältöön. Soraäänet ja ideologinen vääräoppisuus vaiennettiin raa’alla tavalla. Stalinin kuolemaa seuranneen vapautumisen ja suojasään kaudella ideologisia ohjaksia höllättiin ja myös kriittisiä äänenpainoja siedettiin tiettyyn määrään saakka. Menneisyyden kriittisen tarkastelun ala oli kuitenkin tarkoin säädelty. Stalinin henkilökulttia ja hänen toimeenpanemiaan puhdistuksia sai kyllä arvostella, mutta neuvostojärjestelmän perusluonnetta, lokakuun vallankumousta, Leninin perintöä ja kommunistisen puolueen diktatuuria ei. Uudet vallanpitäjät eivät hellittäneet otettaan historiasta, jolla oli tarkoin määritellyt viralliset rajansa. Hrustshevin syrjäyttämisen jälkeen vuodesta 1964 alkaen palattiin menneisyydentarkastelussa osin takaisin vanhoihin käytäntöihin. Suojasään kaudella työnsä aloittaneiden kriittisempien nuorempien tutkijoiden sukupolvi sai havaita töidensä muuttuneen julkaisukelvottomiksi.

Tilanne muuttui vasta Gorbatshovin kaudella, kun pyrkimys historian avoimempaan ja rehellisempään tarkasteluun nousi keskeiselle sijalle yleisemmässä glasnostin kauden henkisessä reformissa. Varovaisesti alkaneesta keskustelusta kehkeytyi lopulta kiihkeä koko järjestelmän perusteita koskenut väittely. Neuvostoyhteiskunnan viimeisinä vuosina Venäjällä vallitsi varsinainen historiabuumi, kun tutkijat, toimittajat ja muut kommentaattorit pyrkivät etsimään vastauksia kauan vastaamatta olleisiin kipeisiin kysymyksiin ja täyttämään kollektiivisen menneisyyden valkoisia sivuja. Nyt historiallisen revision myrskynsilmään joutuivat myös Lenin, bolshevikkivallankumous ja kommunistisen puolueen valtamonopoli sekä koko se propagandan ja epätotuuksien verkko, jonka Neuvostoliitto oli virallisen totuuden kaavussa kansalaisilleen pakkosyöttänyt. Lupaavasti alkanut tilinteko pulmallisen menneisyyden kanssa törmäsi kuitenkin 1990-luvulla uuden venäläisen todellisuuden karuun arkirealismiin. Poliittisten ja taloudellisten kriisien kanssa painiskelevassa maassa tavallisten ihmisten energia kului jokapäiväisestä elämästä selviämiseen. Jos aikaa ja voimavaroja jäi, ne kulutettiin historiallisten pohdiskelujen sijaan vapaa-ajan eskapismiin tai nostalgiaan. Varsinkin vanhempi sukupolvi vastasi uuden aikakauden vaikeuksiin ankkuroitumalla entistä tiukemmin vanhoihin neuvostomyytteihin.

Suuri Isänmaallinen Sota ja venäläinen identiteetti

1960-luvulta alkaen Suuresta Isänmaallisesta Sodasta tuli venäläisen kollektiivisen muistin tärkein pilari. Sota ja sen muisto yhdistivät venäläisiä enemmän kuin mikään muu yksittäinen historiallinen tapahtuma ja sen kokivat aidosti pyhäksi asiaksi kokonaiset sukupolvet. Yhä nykyään Moskovan kaduilla näkee toisen maailmansodan veteraaneja, jotka kantavat sodasta saamiaan kunniamerkkejä vuoden jokaisena päivänä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisellä Venäjällä sodan asema tärkeimpänä venäläisiä yhdistävänä historiallisena kokemuksena on oikeastaan vain entisestään vahvistunut. Kommunismin kukistuttua monet Stalinin, Leninin, Marxin ja Engelsin patsaat saivat lähtöpassit, mutta sotamuistomerkkeihin ei juurikaan kajottu. Taistelulla Hitlerin Saksaa vastaan on ehdoton kunniapaikka nykyvenäläisen patriotismin historiallisessa kuvastossa.

Sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä vallanpitäjät ovat sumeilematta käyttäneet sodan muistoa omiin poliittisiin tarkoitusperiinsä, milloin kansallistunteen nostattamiseen, milloin taas huomioon ohjaamiseen pois ajankohtaisista poliittisista ja taloudellisista pulmakysymyksistä. Neuvostoliiton historian kipeiden kohtien suhteen tässä voi katsoa nyky-Venäjällä myös onnistutun. Suuren Isänmaallisen Sodan muisto on pikku hiljaa peittänyt näkyvistä Neuvostoliiton historian ongelmallisemmat osat ja sammuttanut kiinnostuksen niiden selvittämistä kohtaan. Nykyhetken muuttuessa jatkuvasti monimutkaisemmaksi ja epävarmemmaksi ihmiset eivät kaipaa menneisyyden kipupisteiden penkomista, ja esimerkiksi kiinnostus stalinismin uhrien muistamiseen keskittyvän Memorial-organisaation toimintaa kohtaan on hiipunut.

Venäläinen historiankirjoitus oli eristyksissä muusta maailmasta yli 50 vuoden ajan. Tämä näkyy yhä varsin selvästi sen omaleimaisuudessa. Vuoden 2005 voitonpäivänjuhlat, pronssisotilas ja muut viime vuosien historiakiistat ovat osoittaneet selvästi, että venäläiset historiantulkinnat nojaavat voimakkaaseen ja globaalia historiallista konsensusta uhmaavaan traditioon. Venäjällä on oma ja usein itseriittoisuuteen saakka omavarainen intellektuaalinen kulttuurinsa, jossa muualla niin dominoivaksi tulleella englannin kielellä ei ole juuri mitään asemaa.

Meillä suomalaisilla on omien historiallisten kokemustemme pohjalta taipumus heristää oppimestarimaisesti sormea venäläisille ja osoittaa moraalista paheksuntaa näiden valikoiville historiantulkinnoille. Patsaskiistan yhteydessä tämä näkyi ennen kaikkea lähtökohtaisena kieltäytymisenä ymmärtää Venäjän valtion ja vironvenäläisen vähemmistön näkökantoja. Patsaan siirtäminen on Viron sisäinen asia, korostettiin, ja alleviivattiin sitä, että itsenäisenä valtiona Virolla on oikeus omaan historiantulkintaansa.

Historia politiikan valjaissa

Kaikkein eniten kiistassa on korostunut se, kuinka altis historia on poliittiselle ryöstöviljelylle. Venäläiset toisen maailmansodan tulkinnat tähtäävät yhtäältä nyky-Venäjän kansainvälisen prestiisin kiillottamiseen, toisaalta epämiellyttävien historiallisten vastuiden väistämiseen. Haluttomuus Neuvostoliiton Baltian-toimien avoimeen ja totuutta edes likiarvona lähestyvään tarkasteluun herättää ulkomailla täysin oikeutettuja epäluuloja Venäjän todellisista aikeista näiden ns. lähiulkomaidensa suhteen. Virossa yleisen ajatuksen vironvenäläisistä potentiaalisena viidentenä kolonnana voi jos ei muuta niin ainakin ymmärtää.

Toisaalta historian taivutteluun ovat syyllistyneet myös virolaiset. He ovat käyttäneet toisen maailmansodan aikaista kohtaloaan savuverhona passiiviselle kansallisuuspolitiikalleen ja tekosyynä haluttomuudelleen edes pyrkiä integroimaan venäläisvähemmistöään. Historialliseen uhriuteensa vedoten he torjuvat pragmatismin ja, sallittakoon vahva termi, kostavat 16 vuotta sitten olemasta lakanneen valtion yli kuuden vuosikymmenen takaisia toimia toisen ja kolmannen polven vironvenäläisille. Sekin on muistettava, kuten suomalainen Viron-tuntija Martti Turtola on huomauttanut, että Virossa on tyystin kieltäydytty käsittelemästä virolaisten itsensä osuutta ja vastuuta siinä kehityksessä, joka vei maan osaksi Neuvostoliittoa. Samainen ristiriita on nähtävissä jopa pronssisoturipatsaassa: sen suunnittelivat virolaiset kuvanveistäjä Enn Roos ja arkkitehti Arnold Alas, ja mallina toimi virolainen painin kaksinkertainen olympiavoittaja Kristjan Palusalu.

Kansallisista historiantulkinnoista tuskin koskaan pääsemme eroon. Toisen maailmansodan rintamalinjat tulevat henkisellä tasolla vaikuttamaan vielä pitkään. Virolais-venäläistä historiakiistaa arvioitaessa on kuitenkin hyvä muistaa se tosiasia, että vaikean menneisyyden käsittely ottaa aikansa, ja että tämä kussakin kansallisessa kontekstissa noudattaa aivan omanlaistaan logiikkaa. Virossa ollaan historiankirjoituksen suhteen nyt monessa mielessä samassa tilanteessa kuin Suomessa oltiin 1920- ja 1930-luvuilla. Venäjälläkään suhtautuminen menneisyyteen ei ole mitenkään monoliittista, ja varsinkin akateemisen historiantutkimuksen piirissä on tehty paljon rohkeita avauksia menneisyyden umpisolmujen avaamiseksi. Toivokaamme, että ajan kuluminen ja olosuhteiden vakiintuminen lieventää jyrkkyyttä henkisten rintamalinjojen molemmilla puolilla.

Kansallisen tarkastelutavan vaihtoehtona voisi olla kaikki sota-ajan kauheuksien näkeminen toisiinsa linkittyneenä, toisiaan toistaneena, kopioineena ja kostaneena kokonaisuutena, yleisinhimillisenä eurooppalaisena ja maailmanlaajuisena tragediana. Ensimmäinen askel tiellä tällaiseen näkemykseen on valmius nähdä oma kansallinen historia myös kriittisessä valossa. Juuri tässä piilee pronssisoturikiistan kaltaisen historian politisoitumisen suurin vaara, koska se saa osapuolet linnoittautumaan entistä tiiviimmin vanhojen kansallisten myyttien ja epäluulojen taakse.

Probably yes

Vaikka salamat räiskyivät eilen Turussa huomattavasti enemmän kuin Anaheimissa, ankkojen pyttyjahti jatkuu aikataulussa. Ottawa lähti vastaamaan Anaheimin kovaan peliin lisätyllä fyysisyydellä, mutta ongelmaksi ensimmäisen pelin tavoin muodostui maalinteko. Senaattorit pääsivät jauhamaan pitkiä aikoja viidellä kolmea vastaan, mutta ennen finaalisarjan alkua NHL:n parhaaksi mainostetun hyökkäysketjun Jason Spezza - Dany Heatley - Daniel Alfredsson ei onnistunut tehdä maalin maalia.

Yllättävintä tähän mennessä on ollut se, että ratkaisumaalit kummassakin ottelussa on järkännyt Anaheimin jarrukenttä Travis Moen - Samuel Påhlsson - Rob Niedermayer. Viimeisenä vaihtamaan päässyt kotijoukkue Ducks on peluuttanut tätä vitjaa uskollisesti Sensin ykköskenttää vastaan ja tulos on ollut hämmästyttävä. Jarrumiehet eivät ole tyytyneet siihen, että ovat sammuttaneet Ottawan ykkösvitjan tehot täysin, vaan ovat vieläpä pystyneet pyörittämään sitä vastaan omaa vaarallista hyökkäyspeliään. Sensin koutsi Bryan Murray yritti lennosta vaihtamalla saada jarrumiehet pois Spezzan, Heatleyn ja Alfredssonin kimpusta, mutta sekään ei tuottanut tulosta, varsinkin kun Ducksin puolustuksessa olivat tähtisenaattoreja useimmiten vastassa Scott Niedermayer ja Chris Pronger.

Luulen, että sarja saavutti eräänlaisen henkisen käännekohtansa toisen ottelun loppupuolella, kun Murray hajotti ykkösketjunsa ja yritti hakea tehoja uusilla kombinaatioilla. On mielenkiintoista nähdä, onko muutos pysyvä, vai lähteekö Sens kotijäillään viimeiseen vaihtoon oikeutettuna hakemaan vielä tilaa ykkösnyrkilleen. Pistepörssin ykkös-, kakkos- ja nelospaikoilla vielä tällä hetkellä kärkkyvän trion itseluottamus on tällä hetkellä pohjalukemissa, eikä kaksi päivää välttämättä riitä sen palauttamiseen.

Eli todennäköisyydet alkavat olla vahvasti sen puolella, että Teemu Selänne liittyy suomalaisten Stanley Cup -voittajien listaan Jari Kurrin, Reijo Ruotsalaisen, Esa Tikkasen, Jere Lehtisen ja Ville Niemisen lisäksi. Aktiivipelaajista Selänne on toisiksi eniten pelejä ilman cup-sormusta pelannut pelaaja. Ykkösenä on tietysti kukas muu kuin Teppo Numminen, jonka siis on pakko tahkota vielä ainakin yksi kausi lisää. No, paistoihan se aurinko Ray Bourquenkin risukasaan lopulta 22 kauden jälkeen.

Aiemmin NHL:n historiassa kaikkiaan 42 joukkuetta on voittanut finaalisarjan kaksi ensimmäistä ottelua. Näistä 39 edennyt mestareiksi saakka. Sarjan ovat onnistuneet tästä kääntämään vain Toronto Maple Leafs vuonna 1942 ja Montreal Canadiens vuosina 1966 ja 1971. Ottawa ei ole historiansa aikana kertaakaan pystynyt kääntäämään sarjaa oltuaan 0-2 tappiolla. Taikauskoisia miellyttänee sekin, ettei Ducksin Scott Niedermayer ole käsittääkseni kertaakaan uransa aikana ollut finaalissa häviävänä osapuolena. Voittoja sen sijaan löytyy: juniorien maailmanmestaruus, olympiakulta, MM-kulta, kolme Stanley Cupin voittoa ja vieläpä amatöörijoukkueiden Memorial Cupinkin voitto.

Toisaalta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa, ettei tuloksena ole ns. suomalainen kultamitali. Kaksi kertaa on viimeisen kolmen kauden aikana 2-0 aloitus on lopulta venynyt täyteen seitsemään peliin. Uskomattomampiakin asioita jääkiekossa on tapahtunut kuin 2-0 sarjan kääntyminen kahden melko tasaisen joukkueen välillä, se jos mikä varsinkin Suomessa tiedetään: Anders "Masken" Carlssonin kaksi maalia Suomen verkkoon viimeisellä minuutilla MM-kisoissa 1986, Mats Sundinin sama temppu vuoden 1991 MM-kisoissa ja Ruotsin nousu 1-5 tappioasemasta 6-5 voittoon vuoden 2003 MM-kisoissa. Ruotsissa voidaan tälläkin kertaa olla tyytyväisiä, kävi miten kävi, sillä kummastakin joukkueesta löytyy yksi heikäläinen (Anaheimista Påhlsson ja Ottawasta Alfredsson).

Selänteen palkintokaapista löytyy World Cupin hopea, olympiahopea ja MM-hopea. Jos karkeilla fifty-fifty tsäänsseillä lasketaan, on neljännen kakkostilan liittäminen tämän sarjan jatkoksi todennäköisyydeltään 0.0625. Eihän se voi toteutua?

235 ja 219

Ei ole tullut Canal plussaa hankituksi, joten näkemättä jäi viimeöinen Stanley Cupin ensimmäinen finaaliottelu, jossa Teemu "Finnish Flash" Selänne pääsi vihdoin 16. NHL-kaudellaan tavoittelemaan himottua pyttyä. Internetin aikana ei kuitenkaan olla enää kaupallisten tv-kanavien armoilla, ja jos aikaa ja yön tunteja olisi riittänyt, olisin voinut seurata Jatkoaika.comin keskusteluosastolla löytyviä ohjeita saadakseni matsin näkymään tietokoneen ruudulta.

Ihan hyvän kuvan netin avulla pelistä sai ilman valvomistakin. Highlightsit löytyvät varmaan monesta paikasta, itse kävin katsomassa ne ESPN:ltä, josta löytyy kaikenlaista muutakin aiheeseen liittyvää clippiä ihmeteltäväksi. Suomeksi kirjoitettua analyysiä voi käydä lukemassa vaikkapa Leppäsen kiekkoblogista, Risto Pakariselta, Martin Palmilta ja Juha Hiitelältä. Ihan ensimmäiseksi aamulla kuitenkin pitää tietysti räpsäyttää päälle teksti-tv:n legendaarinen sivu 235. Teksti-tv:n yleistyminen tapahtui 1990-luvun alkupuolella, ja itsekin muistan kun tuli ihmeteltyä Selänteen tulokaskauden hirvittäviä pistelukemia juuri sieltä. 235-aamunaloituksesta muodostui nopeasti rituaali, jota on tullut uskollisesti noudatettua läpi vuosien. Lockout-kausi oli tässä suhteessa hyvin ikävä, kun joka aamu tuntui siltä, että jotain olennaista puuttuu.

Kuulin viikonloppuna alan piirejä tuntevalta kollegalta mielipuolisen jutun, jonka mukaan Selänteen kaverit olivat viime kesänä luvanneet tälle kaksi korillista lonkeroa jokaisesta tulevan kauden mittaan syntyvästä tehopisteestä. Pleijareissa panosta kohotettiin niin, että yhdellä pojolla napsahtaa tilille kolme korillista. Jos juttu pitää paikkansa, kaverit ovat siis tällä hetkellä pystyssä ei enempää eikä vähempää kuin 219 korillista lonkeroa (runkosarjassa 48 maalia, 52 syöttöä, pleijareissa tähän mennessä 5 maalia, 8 syöttöä). No, onpa Teemulla ainakin sitten jotain mitä tarjota kavereille kesällä mestaruusjuhlissa. Silloin on parempi suunnistaa karaokebaariin tai golf-kentälle ja jättää niin autot kuin veneetkin parkkiin... Kyseessä lienee tämä porukka.

Äänen orja

Nuoruuden ajoilta muistan yhdet bileet, jossa homma lähti lapasesta isännän pantua soimaan volyymilla one louder Soundgardenin kappaleen Spoonman. Samoihin aikoihin en varmaan ollut voinut välttyä kuulemasta MTV:n urakalla pyörittämää Black Hole Sunia, jolle Grammy-palkintokin sitten myönnettiin.

Vaikka Soundgarden oli aloittanut jo vuonna 1984, mainstream-suosionsa myötä se assosioitui 1990-luvun alussa kukoistaneeseen grunge-tyyliin, musiikkinsa lisäksi myös siksi, että alan ikonien Nirvanan ja Pearl Jamin tavoin myös tämä pumppu tuli Seattlesta. Spoonmanin ja Black Hole Sunin sisältänyt levy Superunknown ilmestyi vuonna 1994 kuukautta ennen kuin Kurt Cobain omatoimisesti päätti päivänsä, minkä johdosta Neil Young lopetti Hey Hey, My Myn livenä soittamisen.

Yksi levyhyllyni tietoisista 'yhden hitin ihme' -osaston helmistä on M.A.C.C. -yhtyeen vuonna 1993 levyttämä Hey Baby! (Land of the Rising Sun). Kappale on tietysti Hendrixin käsialaa, levy Stone Free! Tribute to Jimi Hendrix ja soittajina Pearl Jamin Mike McCready ja Jeff Ament sekä Soundgardenin Chris Cornell ja Matt Cameron. Kombinaatio onnistui ei vain versioimaan vaan antamaan itseltään kuulostavan leiman Henkan alkuperäiskappaleelle, ennen kaikkea Cornellin äimistyttävän vokalisoinnin kautta.

Superunknownia olen yhä valmis puolustamaan yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä levyistä. Sen jälkeen Soundgarden alkoi kuitenkin luistella kohti pehmeämpiä sävyjä, eikä vuonna 1996 julkaistu Down on the Upside ole juuri soittimessani kulunut. Samaan aikaan oli käynnissä kuitenkin jotain muuta, joka oli oikeasti mielenkiintoista. 1996 Ruisrockissa koetti kauan odotettu hetki, kun vuosikausia Suomeen ja ennen kaikkea Ruissaloon houkuteltu Neil Young kipusi lavalle. Alkuillasta ennen grungen kummisetää pankin kuitenkin ehti jo räjäyttää bändi nimeltä Rage Against The Machine. Niin korkealle kuin Youngia arvostakin, on minun pakko tunnustaa, että tuosta Ruisrockista tulen muistamaan ennen kaikkea RATM:n valtavan aggressiivisen energian. Antiglobalisaatio-liikkeen populaarimman siiven aallonharjalle noussut nelikkö oli samana vuonna julkaissut toisen levynsä Evil Empire. Bulls on Parade, People of the Sun ja Vietnow eivät tulleet minulle puskista, sillä olin jo vuonna 1992 lentää perseelleni nähtyäni MTV:stä heidän kappaleestaan Freedom sommitellun videon.

Suuruuden päiviensä aikana Rage Against the Machine oli yksi komeimmista rock-musiikin keinoin ilmaistuista establishmentin, eliitin ja vallitsevan järjestelmän vastaisista protesteista ikinä. Eri asia sitten on, kuinka tosissaan voi ottaa tuolloin alle kolmekymppisiä jätkiä, jotka silmät kiiluen ja suu vaahdossa mekastivat köyhyyden poistamisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta käärien samalla itse taskuihinsa miljoonien rojaltipläjäykset. RATM:n musiikillinen lekanisku päähän oli kuitenkin sitä luokkaa, että tuollaiset jutut olivat sivuseikoikkoja. 1999 julkaistun Battle Of Los Angeles, ennen kaikkea Guerrilla Radio ja Sleep Now In The Fire, vahvistivat vaikutelmani oikeaksi. Mielenkiintoisella tavalla RATM-ilmaisu saavutti (omasta mielestäni) kulminaatiopisteensä cover-versiossa Bob Dylanin (!) kappaleesta Maggie's Farm, joka julkaistiin Renegades-levyllä vuonna 2000. Tästä huolimatta minulta jäi saman vuoden Provinssirockin esiintyminen näkemättä, ja ylipäätäänkin RATM:n kuuntelu jäi 1990-luvun touhuiksi.

Samoin jäivät seuraamatta myös Soundgardenin myöhemmät vaiheet. Sen verran tiesin, että Matt Cameron teki matkan kadun yli ja liittyi Pearl Jamiin, mutta en juuri muuta. Niinpä olin pitkän aikaa autuaan tietämätön mm. siitä, että kun maailmanlaajuista huomiota saaneet WTO:n vastaiset mielenosoitukset olivat käynnissä Seattlessa joulukuussa 1999, oli musiikkia osallistujille tarjoamassa Soundgardenin ex-kitaristi Kim Thayil. Jos olisin asiasta kuullut, olisi minua kenties vielä enemmänkin miellyttänyt se, että Thayil soitti Seattlessa yhdessä Dead Kennedys-bändin (levytti mm. ylittämättömän poliittis-ideologisen rallin Nazi Punks Fuck Off) laulaja Jello Biafran ja Nirvanan basisti Krist Novoselicin kanssa. Thaylista saamme myös kätevän syyn mainita mittaamattomalla tavalla kunnioittamamme Lemmy Kilmister, joka vuonna 2004 levytti Nirvanassa pannuja paukuttaneen Dave Grohlin kanssa pieteettisellä ja kultivoidulla tavalla motörheadmäisen kappaleen Shake Your Blood. Thayil vastasi kitaroista.

Niinpä pääsi käymään, että bändi nimeltä Audioslave meni aikoinaan sivuitseni lähes olankohautuksella. Osaksi kyse oli siitä, että koin ryhmän ympärillä leijuneen "superbändi"-keskustelu pari pierua liian laskelmoiduksi, osaksi siitä, etten uskonut Chris Cornellin ja RATM:n rytmiryhmän (kitaristi Tom Morello, basisti Tim Commerford ja rumpali Brad Wilk) yhdistämisestä koituvan mitään Soundgardenia tai RATM:ia suurempaa, puhumattakaan siitä, että kokonaisuus olisi ollut enemmän kuin osiensa summa. Mielsin koko projektin enemmänkin jäähdyttelijöiden paistatteluksi taatun mainstream-suosion auringonsäteissä.

Niinpä dissasin, niin kuin nykyään sanotaan, Audioslaven kokonaan. Tutustuin bändiin vasta kuultuani Chris Cornellin, jonka äänessä on aina ollut jotain poikkeuksellista tenhovoimaa, niin kuin ennen sanottiin, lähdettyä ryhmästä aiemmin tänä vuonna. Radio Rockista (ainakin vielä varsin tervetullut tuttavuus) kuulemallani kappaleella Like A Stone oli myös ehdottomasti vaikutusta asiaan.

Audioslave ei ollut parhaimmillaan yrittäessään kuulostaa Rage Against The Machinelta kuten kappaleessa Cochise, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin huono. Audioslave ei myöskään ollut parhaimmillaan silloin kuin se yritti kuulostaa Soundgardenilta kuten kappaleessa Show Me How To Live, vaikka viisu onkin lähes loistava. Audioslave oli parhaimmillaan kappaleissa, jossa Cornellin äänelle annettiin tilaa tulkita, tuntea ja temmeltää. Vaikka Wide Awaken voi nähdä siinäkin valossa, että kyseessä on rockbändin härski yritys rahastaa luonnonkatastrofin aiheuttamalla surulla ja myötätunnolla, olen itse sitä mieltä, että harvemmin Dubya on saanut näin tyylikkäästi päin näköä, vaikka usein on saanutkin. Surumielisessä ja mieheksi eteerisen kauniissa Cornellissa on selittämätöntä magiikkaa, vaikkei hän taannoin näkemässäni MTV:n haastattelussa miltään ydinfyysikolta vaikuttanutkaan.

Niinpä voi todeta olevan sääli, että Audioslave otti ja hajosi. Cornellin soololevy julkaistaan näinä päivinä. Kuultuani siltä etukäteen etukäteen toisaalta No Such Thingin mutta toisaalta She'll Never Be Your Loverin kaltaiset biisit odotan levyä vähintään ambivalentein fiiliksin. Käykääpä tsekkaamassa Mr. Cornellin saitti MySpacessa, niin ymmärrätte miksi. Näin hienoa ääntä ei soisi minkä tahansa tuuban pariksi naitettavan. Se, että You Know My Name oli uusimman James Bondin leffamusiikkina, niin kuin kyllä sekin, miltä kappale kuulostaa, saattavat kuitenkin kertoa siitä, että Cornellia kiinnostavat nyttemmin muut markkinasektorit kuin se jolla minä satun seisomaan.

Cornellille soisi muistutettavan siitä, että kun Johnny Cash levytti vuonna 1996 ilmestyneelle Unchained-levylle version hänen (CC:n) säveltämästään ja Soundgardenin levyttämästä kappaleesta Rusty Cage, kyseessä ei ollut sattuma.

Drei Deutsche Russen - davai davai rabotat

Kemppisen blogissa on meneillään mielenkiintoinen keskustelu DDR:n perinnön jäsentämiseksi ja myös Suomen sekä suomalaisten Itä-Saksa-suhteen analysoimiseksi. Kemppisen aihetta käsittelevän ensimmäisen kirjoituksen aloituksen ("DDR kuoli vitutukseen") hengessä en malta olla jatkamatta pian jo perinteeksi käyvällä teemalla, kommunismin käytännön sovellusten pilkkaamisella. Eli DDR-vitsejä:

K: Miksi derkkulassa vessapaperi on niin kovaa?
V: Siksi, että sillä saadaan viimeisetkiin perseet punaisiksi.

Mies menee kauppaan derkkulassa ja kysyy: 'Eikö täällä ole leipää?'. Myyjä: 'Olette väärässä kaupassa, täällä ei ole lihaa, menkää tuohon naapuriin, siellä ei ole leipää'.

Amerikkalainen, venäläinen ja itäsaksalainen seisoivat Itä-Berliinin kadulla. Erään kaupan edessä seisoo valtavasti ihmisiä. Amerikkalainen ihmettelee, mikä tämä joukkokokous on. Itäsaku vastaa: 'Se on jono, ihmiset jonottavat ostaakseen lihaa'. Amerikkalainen: Jono, mitä se oikein tarkoittaa? Venäläinen: Liha, mitä se tarkoittaa?

Honecker ja Stasi-pomo Erich Mielke keskustelevat harrastuksistaan. Honecker: 'Minä kerään niitä itsestäni kertovia vitsejä, joita ihmiset kertovat'. Mielke: 'Meillähän on sitten melkein sama harrastus. Minä nimittäin kerään näitä vitsejä kertovia ihmisiä'.

Lehmänpaskakasa näki Trabantin ja kysyi: 'Mikäs sinä olet?' Trabi: 'Minä olen auto'. Lehmänläjä: 'Jos sinä olet auto, minä olen pizza!'

Trabi on liikennevaloissa. Valo vaihtuu vihreäksi, mutta Trabi ei liikahdakaan. Mitä on tapahtunut? Sen takana olevassa mersussa on ilmastointi päällä.

Miten Trabantin arvo tuplataan? Tankkaamalla!

Mitä yhteistä on Trabilla ja raskaana olevalla 13-vuotiaalla? Perhe häpeää kumpaakin.

Miksi kutsutaan Trabantia vuoren päällä? Ihmeeksi!

Miten voit käyttää banaania kompassina? Pistä se poikittain Berliinin muurille. Se pää, mistä on haukattu, osoittaa itään.

Derkku menee kansankorkeakoulun suorittaakseen kokkikurssin. - Teidän täytyy aloittaa suorittamalla kokkikurssin ykkösosa nimeltään 'Näin laitan ruokaa ilman voita', sanoo toimistovirkailija. Derkku lähtee etsimään opetustilaa, avaa yhden oven ja kysyy: - Onko tämä 'Näin laitan ruokaa ilman voita'-kurssi? Kurssin opettaja vastaa: - Ei, se on seuraavassa huoneessa, tämä on kokkikurssin toinen osa 'Näin paskannan ilman syömistä'.

Neuvostosotilas menee kapakkaan Itä-Berliinissä ja tilaa oluen. Tarjoilija tuo oluen pöytään, ottaa taskustaan lasinalusen, avaa pullon ja asettaa sen alusen päälle. Vähän ajan kuluttua neukku tilaa toisen. Tarjoilija tulee paikalle ja huomaa lasinalusen puuttuvan, mutta ottaa taskustaan uuden tilalle. Vähän päästä sotilas tilaa kolmannen ja taas lasinalunen puuttuu. Tarjoilija alkaa suuttua, mutta hillitsee itsensä, laittaa pöytään uuden eikä sano mitään. Kun neukku tilaa neljännen, lasinalusta ei taaskaan näy, mutta närkästynyt tarjoilija ei enää anna uutta. - Mjissäs vohvjeli, kysyy neuvostosotilas.