Tiedon jäljille

Traditionalistit jaksavat paheksua Wikipediaa ja kyseenalaistaa sen luotettavuuden. Nyt näille epäilijöille ja muillekin on tarjolla uusi loistava työkalu tietosanakirjasta löytyvän tiedon lähteen selvittämiseen: WikiScanner. Se on 24-vuotiaan Virgil Griffithin kehittämä ohjelma, jolla pystyy tarkastelemaan, mitkä tahot Wikipediaa anonyymisti muokkaavat. Jo on selvinnyt, että CIA:n ja Vatikaanin koneilta on käyty muokkaamassa artikkeleita. Samoin myös firmat ovat käyneet kaunistelemassa omia tietojaan.

Tein pari kokeilua. Suomen Keskusta rp:n ip-osoitteesta oli käyty muokkaamassa mm. puolueestä itsestään, puun käyttämisestä polttoaineena, sosiaaliliberalismista ja Pikku G:sta kertovia artikkeleita. Eduskunnasta taas joku oli muokkaillut tietoja mm. Jari Vilénistä, Heidi Hautalasta, Lepakkoluolasta sekä homojen ja lesbojen oikeuksista Suomessa. Satelliittiohjelmistoihin ja radionavigointiin erikoistuneesta Space Systems Finland oy:stä näyttäisi löytyvän ainakin yksi lätkäfriikki: peräti 111 muokkausta erilaisiin Pohjois-Amerikkalaista ammattilaiskiekkoa koskeviin artikkeleihin.

Kotiyliopistosta löytyi yksi ip-osoite, josta oli tehty 2328 muokkausta. Kolmatta tehtävää? Yksi Suojelupoliisinkin ip-osoite löytyi, mutta ei muokkauksia. Kulttuurin ja urheilun vastakkainasetteluun väsyneille lohdullinen tieto lienee, että Suomen Kansallisoopperasta löytyy joku, joka on kiinnostunut Teemu Selänteestä. Viron YK-lähetystössä New Yorkissa taas on joku paljon Grand Theft Autoa pelannut.

Sivusto on tällä hetkellä valtavan kiinnostuksen kohteena ja uutisvälineet ympäri maailmaa ovat tehneet siitä juttuja. Niinpä yksi kiinnostavimmista toiminnoista, muokkauksia tehneiden ip-osoitteiden haku Wikipedia-sivun mukaan, on kovan liikenteen vuoksi toistaiseksi poissa käytöstä. Sitten kun se toimii, on kiva käydä katsomassa, mitä tahoja löytyy vaikka artikkelin Bronze Soldier of Tallinn takaa. Tai Susan Kuronen -entryn. Tehkääpä ajatusleikkejä.

Kulttuuri sotasaaliina

Tänään Hesarissa kirjoitettiin FL, tutkija Tenho Pimiän uudesta tutkimuksesta, jossa hän selvittelee Itä-Karjalan miehitysvaiheen 1941-1944 aikaista kansatieteilijöiden ja kansanrunoudentutkijoiden hanketta kerätä sieltä kulttuuriesineistöä ja siirtää sitä Suomeen. Projekti nivoutui osaksi Suur-Suomi -ideologiaa, hankittua aineistoa aiottiin käyttää todisteena ja perusteluna Itä-Karjalan suomalaisuudesta. Toimintaa oli koordinoimassa erillinen Tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta. Ylipäätään Itä-Karjalan tutkimiseen panostettiin paljon resursseja ja asialla olivat eri tieteenalojen suomalaiset kärkinimet, ja vaikka projekti ideologisesti happani sodan lopputuloksen myötä, julkaistiin näitä Suur-Suomi -motivaatiolta pohjansa saaneita tutkimuksia paljon vielä sodan jälkeenkin.

Asiassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, näin miehittäjät ovat kautta aikojen menetelleet. Pimiän löydöksistä tuli mieleeni puolitoista vuotta sitten Helsingin yliopiston kirjastossa pidetty seminaari, jossa käsiteltiin problematiikkaa kulttuuriomaisuudesta sotasaaliina. Seminaari keräsi valitettavan vähän kuulijoita, mutta esitelmät olivat mielenkiintoisia. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoi siitä, kuinka suomalaiset siirsivät systemaattisesti valtavan määrän Petroskoin yliopiston kirjaston kirjoja Suomeen, ja kuinka näiden kirjojen kohtalosta sitten sodan jälkeen väännettiin venäläisten kanssa kättä.

Ehkäpä kiehtovinta oli kuulla Maarit Hakkaraisen ja Tiina Koivulahden esitelmä Suomesta natsi-Saksan anastaman taiteen vastaanottajamaana. Parivaljakon tutkimuksiin voi tutustua esimerkiksi lukemalla heidän artikkelinsa Tieteessä Tapahtuu -lehdestä 8/2004. Kansainvälisesti on tehty runsaasti provenienssi- eli omistajuustutkimusta sellaisten taideteosten osalta, joiden vaiheita ei Kolmannen valtakunnan ajoilta tunneta. Suomessa ei ole katsottu tällaista tarvittavan, koska yleisen käsityksen mukaan saksalaisten anastamatta taidetta ei meille kulkeutunut.

Hakkarainen ja Koivulahti ovat asiasta toista mieltä. Heidän em. artikkelinsa sisältää mielenkiintoisen kuvauksen siitä, kuinka oli mahdollista, että vuosina 1813-1895 eläneen itävaltalais-tshekkiläisen ruhtinas Josef Franz Hieronymus
Colloredo-Mansfeldin kokoelmiin kuulunut Edouard Manet'n Nuoren tytön muotokuva kulkeutui suomalaisen sanomalehtimiehen ja diplomaatin Urho Toivolan haltuun ja lopulta osaksi Kuopion taidemuseon kokoelmia. Saksalaiset takavarikoivat Colloredo-Mansfeldin suvun omaisuuden vuonna 1940. Toisen maailmansodan jälkeen tämä omaisuus päätyi sitten kommunistisen Tshekkoslovakian valtion omistukseen. Sodanjälkeisissä ankarissa oloissa mustan pörssin taidekauppa kukoisti ja teokset vaihtoivat omistajia nopeaan tahtiin. Toivola toimi Suomen suurlähettiläänä Prahassa vuodet 1953-1957. Do the math.

Saksalaisten on arvioitu Hitlerin kaudella anastaneen yhteensä n. 650 000 taideteosta, joista yhä tänään on teillä tiettymättömillä n. 100 000. Hakkaraisen ja Koivulahden mukaan suomalaisten taidemuseoiden kokoelmista löytyy ainakin 400 sellaista teosta, joiden vaiheet Hitlerin Saksan aikana ovat epäselviä. Erikoisinta asiassa on se, että pyrkiessään tutkimaan asiaa he ovat törmänneet suomalaisten museoviranomaisten taholta todella kylmäkiskoiseen suhtautumiseen. Heiltä on evätty pääsy mm. Ateneumin, Sinebrychoffin ja Kansallismuseon kokoelmiin. Ovet olisivat auenneet vain siinä tapauksessa, että tutkijat olisivat suorittaneet 30 000 euron maksun vastineeksi tutkimuksensa aiheuttamista kuluista.

Hakkarainen, Koivulahti ja Pimiä tutkivat sellaisia asioita, joista monet suomalaiset mieluummin olisivat tietämättä mitään. Tällaisten kysymysten ympärillä leijuva salailun, vaikenemisen ja aktiivisen unohtamisen ilmapiiri on ymmärrettävää, koska ajatus Suomesta toisille kuuluvan kulttuuriomaisuuden ryöstäjänä ei istu vakiintuneeseen tulkintaan maastamme toisen maailmansodan uhrina. Nämä eivät ehkä ole niitä kaikkein suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä, mutta oman menneisyydenhallintamme nimissä nekin olisi mahdollisimman tarkoin tutkittava. Muuten on paha käydä vaatimaan esim. venäläisiltä neuvostoajan tapahtumien perinpohjaista selvittämistä. Jos ei ole hävettävää, ei ole myöskään salattavaa ja vice versa.

Kilpasoudusta

Joskus silloin kun tätä blogia aloittelin, ajattelin, että varmaan tulee omassa elämässä isoa roolia näytelleestä kilpasoudusta kirjoitettua aina silloin tällöin. Urheilusta toki olen jotain aina joskus raapustanut, mutta nimenomaan soudusta en ole syystä tai toisesta tainnut saada aikaiseksi riviäkään. No, nyt vihdoin 148. postauksella pääsen aasinsillan kautta tämänkin aihepiirin pariin.

Urheilua käsitteleviä suomenkielisiä blogeja on runsaasti. Näkökulmat vaihtelevat fanittamisesta laajempiin urheiluun asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansallisessa identiteetissä luotaaviin kirjallisempiin lähestymistapoihin. Myös treeniohjeita ja henkilökohtaisia harjoituspäiväkirjoja näkee laadittavan.

Soutu on meillä pieni laji ja niin on sen online-näkyvyyskin. Suomalaisessa soudussa eri rooleissa 30 vuoden ajan toiminut ja sen viime vuosien menestyksestä valmentajan ominaisuudessa vastannut Veikko Sinisalo on aina silloin tällöin kirjoitellut lajin, valmennettaviensa ja itsensä kuulumisia naisten kevyen pariairokaksikon olympiaprojektin sivuille, mutta nämä kirjoitukset ovat tainneet jäädä lähinnä asiaan vihkiytyneiden huviksi.

Pari päivää sitten sain ilouutisen, että Veikko on perustanut oman blogin. Parin ekan kirjoituksen perusteella on lupa odottaa blogilta jatkossa paljon. Toivottavasti aikaa päivittämiseen jää. Valtamedian suomaa niukkaa huomiota tasapainottaisi mukavasti esimerkiksi se, että saisimme 26.8.-2.9. Münchenissä soudettavista MM-kisoista Veikon raportteja hänen bloginsa kautta.

Suomalaisen urheiluyleisön tiedosta laji katosi pitkälti siinä vaiheessa, kun Raision jätti Pertti Karppinen ripusti aironsa naulaan Barcelonan olympialaisten jälkeen vuonna 1992. Täysin ilman menestystä ei ole Karppisen jälkeenkään sentään jouduttu menemään. Veikkaan kuitenkin, että monelle soutupiirien ulkopuoliselle tulee täytenä yllätyksenä se, että suomalaiset soutajat ovat Karppisen jälkeen tuoneet MM-kisoista yhden maailmanmestaruuden ja kolme MM-pronssia.

Suomalainen kansainvälinen menestys kesäolympialaislajeissa alkaa olla aika harvinaista herkkua. Jos tulevaa menestystä ennustetaan aikaisempien saavutusten perusteella, löytyy yksi Pekingin olympialaisten vahvimmista suomalaismitalistitoivoista nimenomaan soudusta. Naisten kevyen luokan pariairokaksikko Sanna Sten-Minna Nieminen otti Japanin MM-kisoista kaksi vuotta sitten pronssia, ja olivat vielä 200 metriä ennen maalia kiinni voitossakin. Viime vuonna tekniikkaongelmat pudottivat parin kuudenneksi, joka sekin on tietysti äärimmäisen kova saavutus, Pertti Karppisen ohella kun näitä A-finaalipaikkoja suomalaissoutajista eivät niin kovin monet ole ottaneet.

Soutu ei ole kansainvälinen mediamagneetti, ja Suomen kaltaisissa pienissä maissa valmentautuminen on hyvin pitkälle kädestä suuhun -meininkiä, eli hyvä jos saa urheilusta aiheutuvat kulut peittoon ja vähän ruokaa pöytään. Sponsorit eivät ole ovella parveilemassa edes MM-mitalin jälkeen. Toisaalta soutu on yksi positiivisimmalla tavalla omanarvontuntoisia ja omavaraisimpia olympialajeja. MM-kisat soudettaisiin ja taso olisi yhtä kova, vaikka viimeinenkin tv-kamera häipyisi rannasta. Kukaan ei ryhdy soutamaan mediajulkisuuden tai rahan toivossa.

Monessa mielessä soutu on yksi amatööriurheilun viimeisiä saarekkeita busineksen ja sen mukanaan tuomien lieveilmiöiden täyttämässä urheilumaailmassa. Kyse on ennen kaikkea sellaisesta itsensä voittamisesta ja jalostamisesta sekä rehdistä kilvoittelusta kuin mikä joskus vanhoina hyvinä aikoina toimi kilpaurheilun perusmotiivina. Doping-ongelma on marginaalinen verrattuna moniin muihin kestävyyslajeihin.

Lajin hienous piilee sen vaativuudessa. Soututekniikan opettelemiseen menee vuosia, eikä sitä koskaan opi täydellisesti. Huippusoutajan suorituskyky on hienovarainen sekoitus kestävyyttä ja voimaa, ja senkin jalostamiseen menee helpostikin kymmenen vuotta. Koska soutuliike ei ole sellainen luonnollinen liike kuin kävely tai juoksu, on se opeteltava pala palalta. On opittava olemaan rentona tilanteessa, jossa aivot viestittävät aivan toista. Huipputason soutu on ainutlaatuinen yhdistelmä maksimaalista ponnistusta ja mahdollisimman suurta rentoutta.

Virallinen kilpailumatka on kaksi kilometriä, ja varsinkin matkan jälkipuoliskolla aletaan testata sitä, kuka pystyy pitämään suorituksensa mahdollisimman puhtaana ja rentona äärimmäisestä uupumuksesta ja kivuntunteista huolimatta. Matkaa tehdään selkä menosuuntaan, jolloin kestävyysjuoksusta tunnettuja kyttäyskilpailuja ei nähdä. Paras paikka on aina kärjessä, koska sieltä näkee kaikki muut venekunnat, ja siksi sinne myös haluavat kaikki.

Münchenin MM-kisoissa lähtöviivalle asettuu kolme suomalaista venekuntaa: edellä mainittu naisten kevyt pariairokaksikko, Ilona Hiltunen naisten kevyessä yksikössä ja Matti Jääskeläinen miesten vastaavassa. Painoluokkia soudussa on kaksi: avoin ja kevyt, jonka raja miehillä on 72.5 kilogrammaa (venekunnan keskipaino 70 kg) ja naisilla 59 kg (keskipaino 57 kg). Kevyttä luokkaa soudetaan siksi, että myös pienempikokoisilla urheilijoilla olisi mahdollisuus kansainväliseen menestykseen. Soudussa suuresta koosta on hyötyä, koska iso koko tuo enemmän luontaista lihasmassaa ja se taas kestävyysharjoitteluun alistettuna suuremman maksimaalisen hapenoton, mikä on lajin tärkein yksittäinen menestystä ennustava tekijä. Münchenissä jaetaan myös suurin osa maapaikoista Pekingin olympialaisiin. Suomlaisvenekunnista niitä tavoittelee kaksikko, kevyet yksiköt eivät ole olympiaohjelmassa. Toivotaan menestystä.

Määritelmät kohdalleen

Edellisen postaukseen liittyen haluan jakaa tiedoksi seuraavaa. Löysin surffaillessani innovatiivisen määritelmän siitä, mikä ja millainen blogi oikeastaan on. Lähes liikuttavuuteen saakka puhuttelevan selityksen takaa löytyy jonkin sortin internet-businessman Mitch Joel, joka aiemmin urallaan on toiminut mm. musiikkijournalistina. Take it away:

A Blog Is Like Lemmy From Motorhead

My past is coming back to haunt me. I spent many years as a music writer. In fact, my first professional journalism gig was interviewing Tommy Lee from Motley Crue in 1989 as The Crue was about to release Dr. Feelgood. It was a sweet ride. I got the chance to really learn, understand and take part in the music business.

During that time, I had the opportunity to interview Lemmy from Motorhead. Within the rock circle, Lemmy is the equivalent of Jesus. A true pioneer. But, unlike most rock stars, Lemmy has a couple of really big warts on his face, very greasy hair and truly lives the "sex, drugs and rock n' roll lifestyle." Basically, he says and does what he wants and never answers to anyone but himself.

A Blog can't be Bon Jovi. A Blog is much more like Lemmy.

You can get away with mis-spelled words, non-precise grammar and it's supposed to have more of a stream-of-consciousness flow to it. A Blog is the glory of a personal voice - warts and all. That is why people are gravitating toward them. Deep down, we want companies to speak our language. We're tired of jargon. We're zoning out when we hear phrases like "best of breed" or "end to end solution." We want to know that business cares about us and treasures our loyalty. We want more... and we're starting with a conversation that has a human voice behind it.

A Blog is Lemmy. It's become brand democratization letting corporations know that the chase is better than the catch.

Blogs - loud, fast and rude - warts and all.

Like Lemmy.

Torahammas

Lauantai-iltana olin ensimmäistä kertaa elämässäni Seinäjoella, jossa pääsin Race and Rock -festivaalilla todistamaan Motörheadin live-esiintymistä (sitä lajia taisi olla 17. kerta...) Metusalem-osastoa oli tarjolla enemmänkin, päälavalla ennen Kilmisteriä esiintyi nimittäin Uriah Heep.

Motörhead oli totutun kova oma itsensä, volyymia ja katu-uskottavuutta piisasi. Yllätyksiä ei juuri ollut tarjolla uutta openeria lukuunottamatta. Seinäjoen hämärtyneeseen iltaan räjähti nimittäin ensimmäisenä ilahduttavan paluun set listiin viime vuonna tehnyt Snaggletooth, alun perin No Remorse -kokoelmalla julkaistu helmi, jota tuolloin luukutettiin four-piecenä ex-Saxon Pete Gillin kolistaessa kannuja ja Wurzelin soittaessa toista kitaraa. Huonoja aloittajia eivät olleet vuosikausia tässä tehtävässä palvelleet We Are Motörhead tai Doctor Rockaan, mutta reippaasti se lähti käyntiin näinkin.

Ainoa isompi miinus oli se, ettei ainakaan lavan eteen tupannut Lemmyn laulu kuulumaan kunnolla. Samaa ongelmaa on Motörheadin konserteissa ollut havaittavissa joskus aiemminkin. Isoa soundia tavoiteltaessa lopputulos on joskus epätasapainoinen.

Hauska erikoisuus oli useamman miehen ryhmä, jotka olivat teettäneet itselleen t-paidat tekstillä "Lemmy is god".

Set list:

Snaggletooth
Stay Clean
Be My Baby
Killers
Metropolis
Over The Top
One Night Stand
I Got Mine
Tradegy
Rosalie
Sacrifice
Just Cos You Got The Power
Going To Brazil
Killed By Death
Whorehouse Blues
Ace of Spades
Overkill