Kovia kohtaloita

Katsokaapa allaolevia hautakiviä.




Alemmasta kivestä en onnistunut saamaan ihan tarkkaa kuvaa, joten kerrataan selvyyden vuoksi, mitä siinä lukee:

HUHTALA
NIKOLAI VILHELM

* 8.12.1916 + 31.8.1944

OLIT SANKARI,
TAISTELIJA JALO.
FASCISTIEN KUULISTA
SAMMUI SYÖMESI PALO

Kun katsotte tarkkaan, huomaatte vielä, että nimen yläpuolelta löytyvät päällekkäin kommunismin symboli punatähti sekä Neuvostoliiton sirppi ja vasara. En voi väittää, että yhtä erikoista hautakiveä olisi tullut vastaan.

Molemmat kivet löytyvät Turun pohjoisen kaupunginosan Paattisten, joka vielä kivien pystyttämisen aikaan oli oma kuntansa, hautausmaalta. Ylempi Eenokki Huhtalan ristinmuotoinen kivi löytyy sankarihaudan puolikaaresta muiden kaatuneiden paattislaisten kanssa. Nikolain kivi taas sijaitsee normaalissa hautarivistössä viitisenkymmentä metriä itään kohti Vähäjokea.

Nikolai Huhtala oli paattisten metsäkaartilaisia, jotka viettivät koko jatkosodan ajan Tortinmäen ja Yläneen välisissä metsissä. Hän oli talvisodan veteraani, joka palvelukseenastumismääräyksen kesällä 1941 vastaanotettuaan ilmoitti saaneensa sotimisesta tarpeekseen jo edellisellä kerralla.

Metsäkaartilaiset kävivät poliisin kanssa kissa ja hiiri -leikkiä kolmen vuoden ajan. Piileskelijät saivat apua ruuan ja vaatteiden muodossa samalla seudulla asuneilta sukulaisiltaan, joita poliisit kävivät tasaisin väliajoin ahdistelemassa. Kiinnijääminen oli lähellä monta kertaa, mutta aina elokuun viimeiseen päivään 1944 saakka metsäkaartilaiset onnistuivat välttelemään virkavaltaa.

Tuolloin asiasta vinkin saanut poliisipartio yhytti kaksi rintamakarkuria näiden ollessa käymässä Huhtalan kotona. Toinen antautui suosiolla kiinniotettavaksi, mutta Nikolai Huhtala karkasi ikkunan kautta pihalle ja lähti juoksemaan pellon poikki kohti metsää. Kun hän ei noudattanut pysäytymiskäskyjä, toinen poliiseista, nuorehko helsinkiläislähtöinen konstaapeli, ampui häntä kohti sarjan konepistoolilla. Huhtala sai juostessaan selkäpuolelle osuman useammasta luodista ja kuoli välittömästi. Aselepo astui Suomen ja Neuvostoliiton välillä voimaan neljä päivää myöhemmin, 4.9. aamulla.

Eenokki Huhtala, jonka risti siis ylemmässä kuvassa näkyy, oli poliisin surmaaman Nikolain pikkuveli, syntynyt 8.1.1924. Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta ensimmäisessä joukkueessa ja kaatui Antreassa 27.6.1944. Kesällä 1944 tuli Huhtalaan siis kaksi luonteeltaan hyvin erilaista suruviestiä. Ensimmäisessä kerrottiin 20-vuotiaan Eenokin sankarikuolemasta kannaksen teräsmyrskyssä, kahta kuukautta myöhemmin tulleessa taas hänen isänmaan petturiksi ryhtyneen 27-vuotiaan isoveljensä koruttomasta lopusta. Tai mitään viestiä ei tarvinnut toimittaa, koska omaiset olivat paikan päällä todistamassa tapahtunutta.

Sodan jälkeen Nikolain tapauksesta tehtiin poliisitutkinta ja ampunutta poliisia vastaan nostettiin syyte. Jonkinlainen tuomio annettiin, joskaan minulla ei ole asiasta tarkempia tietoja. Hautakiven valitsi ja sen tekstin suunnittelivat turkulaisen työväenyhdistyksen aktiivit, joissa oli monia vuoden 1918 punaisia veteraaneja. Työväenyhdistys myös rahoitti kiven hankinnan järjestämällään keräyksellä. Omaisilla ei kuulemani mukaan ollut sana- ja symbolivalinnan kanssa mitään tekemistä.

Säilyäkseen hengissä yli kolme vuotta metsissä viettäneen Nikolain olisi tarvinnut vältellä etsintäpartiota enää neljä päivää, koska aselevon tultua menettelytavat metsäkaartilaisten suhteen muuttuivat ja akuutti hengenvaara väistyi. Vaikka rintamakarkuruutta ei käykään puolusteleminen, nuoren poliisin virkaintoisuus enää sodan tässä vaiheessa ihmetyttää. Olisi antanut karkurin mennä, olisi säästynyt ottamasta ihmishenkeä omalletunnolleen. Niinkin asiaa voi ajatella, että omalta rintamapalvelukselta poliisin toimensa vuoksi säästynyt nuori mies tuli nyt suolanneeksi talvisodan veteraanin.

Sitä olen joskus miettinyt, missä vaiheessa Nikolai sai tietää Eenokin kaatumisesta. Kovinkaan usein karkurit eivät voinee kylillä käydä, joten sekin on mahdollista, että tieto pikkuveljen kuolemasta tavoitti hänet tuon saman, hänen omaan ampumiseensa päättyneen käynnin aikana.

Nolkytluvusta

Alla eilinen (6.1.2010) kolumnini Turun Sanomista, jossa osaksi kalastellaan samoilla vesillä kuin neukkurytkykirjoituksessa.

Nosarinostalgiaa

Kestää 10–15 vuotta, ennen kuin ryhdymme jäsentämään mennyttä aikaa vuosikymmenenä. Nykyisin nähdään jo 1980-luvun olennaisimmat piirteet: kulutuselektroniikka (videot, cd-levyt, mikroaaltouunit, kotitietokoneet), AIDS, Kylmän sodan loppu, kivipestyt farkut, olkatoppaukset ja Boy George. 1980-luku näyttää vanhentuneen kuin hyvä viini; vasta aika on tuonut sen parhaat ominaisuudet esiin. Aiemmin mauttomuutensa vuoksi kauhistellusta kasarityylistä on tullut nostalgisen retroilun kohde.

Mielikuvat 1990-luvusta eivät ole yhtä vakiintuneita, mutta usein ysäristäkin puhutaan jo omana aikakäsitteenään. Tuolloin mieleen painuivat muun muassa Neuvostoliiton ja apartheidin loppu, Suomen EU-jäsenyys ja jääkiekon MM-kulta, Spice Girls, kännyköiden ja internetin läpimurto, Baywatch, grunge, flanellipaidat ja lävistykset. Ysärinostalgiaakin on jo pitkään ollut havaittavissa.

Mitä jää mieliin 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä? Vielä sillä ei ole edes yhtä nimeä – ensikymmenluku (Suomen kielen lautakunnan suositus), nollakymmenluku, 0-kymmenluku, nolkytluku, ensari, nollari vai nosari? 1920-luku oli iloinen, 1960-luku vapaa, 1970-luku politisoitunut ja 1980-luku hedonistinen, mutta millaisena muistellaan nolsarin henkistä ilmapiiriä vuonna 2040?

Ainakin tullaan muistamaan 11.9.2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa ja ilmastonmuutoksen murtautuminen yleiseen tietoisuuteen. George W. Bush ja monet muutkin ennustelivat islamistiterroristien ja vapaan maailman kamppailusta uuden vuosisadan Kylmää sotaa. Irakissa maailmansheriffi löi lapionsa kuitenkin niin happamaan kamelinlantaan, että terrorismisodan mielekkyyden epäily pani republikaanipatrioottienkin niskat punoittamaan.

Afganistanissa on sodittu lokakuusta 2001 alkaen, Irakissa tulee pian täyteen seitsemän vuotta. Joukkotuhoaseiden ohella kadoksissa ovat yhä niin Osama bin Laden kuin demokratiakin. Vuosikymmenen lopulla toivo näytti uskaliaasti päätään, kun Teksasin valkoinen mies luovutti taakkansa Barack Obamalle. Amerikkalainen unelma sai takaisin Vietnamin viidakoissa ja Babylonian aavikoilla ryvettynyttä uskottavuuttaan, minkä tulkinnan vahvisti myös Nobel-komitea.

Obaman kuherruskuukautta pidemmäksi kuitenkin osoittautui syyskuussa 2008 alkanut globaali talouskriisi, joka rahoituslaitosten ja autotehtaiden lisäksi uhkaa nielaista jo kokonaisia maita. Meillä brändityöryhmät kiillottavat kilpailukyvyn ja innovaatioiden julkisivua samaan aikaan kun julkinen terveydenhuolto uhkaa romahtaa ja opettajia palkitaan PISA-menestyksestä lomautuksin. Mihin ei burana auta, sen hoitavat valtionhallinnon tehokkuusohjelma ja viikatemies. Olisiko tässä mallissa se uusi nokia, jota voitaisiin maailmalle viedä, jos turvediesel ja puupelletit eivät kampeakaan meitä ylös suosta?

Aikakaudet henkilöityvät niiden pinnalle nostamissa yksilöissä. Suomessa 1970-luku kuului Lasse Virenille ja Kristiina Halkolalle, 1980-luku Pertti ”Spede” Pasaselle ja Matti Nykäselle, ja 1990-luku Lola Odusogalle (nykyisin Wallinkoski) ja Esko Aholle.

Nolkytluvun kasvoiksi ovat tarjolla ainakin Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Kimi Räikkönen, Martti Ahtisaari ja Lordi. Aika näyttää, kuinka kovan haasteen heille heittävät esimerkiksi Kola-Olli, BB-Minna, Idols-Agnes, Diili-Jethro ja Talent-Markku. Mukaan saattavat kiilata myös tekstiviesti-Tukiainen ja pääministerin morsian.

Talkshow-isäntä Conan O’Brien kertoi taannoin ohjelmassaan raportista, jonka mukaan ilmaston lämmetessä New Jersey peittyisi osittain veden alle. Huonot uutiset: osa kaupungista jäisi yhä pinnan yläpuolelle. Toivottavasti naurattaa vielä 2020-luvullakin. Ui peremmälle, sanoi jääkarhu pingviinille.

Made in Finland: karseita rytkyjä

Suomalaisia vientinäkymiä koskevan nettisurfauksen tuloksena törmäsin eilen mielenkiintoiseen valtiopäiväasiakirjaan, hallituksen esitykseen 194 vuoden 1991 valtiopäiviltä (HE 194/1991 vp). 21. marraskuuta 1991, siis juuri Neuvostoliiton hajoamisen alla, päivätty asikirja koskee lakiesitystä "vaatteiden tullittomasta maahantuonnista eräissä tapauksissa", ja sen perusteluissa löytyy varsinaisia helmiä. Muutama sitaatti:

"Alan viennin kehitys on oleellisesti riippunut myyntimahdollisuuksista Neuvostoliiton markkinoille ja viime kädessä raakaöljyn hinnan kehityksestä" - eli mitä enemmän öljystä maksettiin, sitä enemmän tekstiilejä clearing-oloissa matkasi itärajan taakse.

"1980-luvun alussa on vaatetusvienti Neuvostoliittoon paria poikkeusvuotta lukuun ottamatta ylittänyt miljardin markan vuosiarvon." - mitään nappikauppaa ei käyty, sillä vaatteiden osuus Neuvostoliiton-viennistä pyöri 1980-luvulla vajaassa kymmenessä prosentissa, itäviennin osuus kokonaisviennistä puolestaan oli parhaimmillaan jopa yli 25 %

"Neuvostoliiton taloudelliset ja yhteiskunnalliset mullistukset heikentävät oleellisesti vaatteiden vientinäkymiä lähitulevaisuudessa. Suomen vaatetusteollisuus ei ole pystynyt korvaamaan idänviennin supistumista lisääntyvällä viennillä länsimarkkinoille." - Yksinkertaisten vaatteiden massavalmistus isoissa sarjoissa oli nopea ja tehokas mutta länsimarkkinoilla kilpailukyvytön tuotantostrategia.

Se, mikä kelpasi Sergeille ja Svetlanalle, saattoi vielä kelvata Ladalla ajeleville Taistolle ja Tuulalle. Sen sijaan Åkelle ja Annalle suomalaisen vaateteollisuuden idänmalliston helmet olivat kauhistus, Davidista ja Susanista tai Pierrestä ja Émiliestä puhumattakaan. Neukkulassa kaupassa oli tarjolla maksimissaan kolme eri vaihtoehtoa vaatteesta, kaikki tasaisen kaameita, lännessä pukeutumisella ilmaistiin yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta. Neuvostoliitossa Suomi-kuosien ei ollut tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa, eikä vuosikymmeniä hyvin palvelleita tuotanto- ja kaupankäyntitapoja käynyt yhdessä yössä muuttaminen.

Idänkaupan romahdus yhdistyi kotimaisen kysynnän laskuun, kun yhä useampi Suomessa ostettu vaate oli tuotu Italiasta, Portugalista, Kiinasta tai Hong Kongista. Palkkakustannusten nousu sai monet vaatevalmistajat siirtämään tuotantonsa pois Suomesta. 1980-luku ja sitä seurannut lama olivat sektorille tuhoisiaa: vaatteiden parissa ahertanut työvoima väheni puolessatoista vuosikymmenessä 60.000:sta vain noin kahdeksaan tuhanteen.

Ne harvalukuiset neuvostokansalaiset, jotka pääsivät ennen vanhan komennon kukistumista Suomessa vierailemaan, pystyi välittömästi tunnistamaan pukeutumisesta. Kylmän sodan aikana ylipäätäänkin yksi makeimpia naurunaiheita lännessä olivat kommunistimaiden rumuudessaan ikimuistoiset vaatteet. Suomessakin monet pilkkasivat neuvostonaapurien vaatimattomia vaateparsia estoitta ja taivastelivat sitä surkuhupaisaa kontrastia, joka vallitsi kommunismin suurvallan kansainvälispoliittis-sotilaallisen arvovallan ja sen kansalaisten ankean ulkoasun välillä. Votkaturistien tarinat sukkahousujen, nahkatakkien ja farkkujen voimalla harjoitetusta kulttuuri-imperialismista tarjosivat mukavasti balsamia talvi- ja jatkosodissa kolhitulle kansalliselle itsetunnolle.

En tiedä suomalaisten Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella viemien vaatteiden kokonaisarvoa, mutta jos se 1980-luvun yksittäisinä vuosina ylitti miljardin markan rajan, voisi arviona heittää yhteissumman pyörineen 20-30 miljardin 1980-luvun alun markan tietämissä. Edullisin ehdoin ja kysynnältään taattuna jatkunut idänkauppa tarjosi Suomelle ne tikapuut, joita pitkin sen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä onnistui nousta ennätysvauhdilla maailman vauraimpien maiden joukkoon. Ilman idänkauppaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentaminen olisi ollut huomattavasti komplisoidumpi juttu.

Piston sydämessäni tuntien tajuan nyt, että osan minun vastaanottamistani neuvola- ja peruskoulutuspalveluista rahoittivat suomalaisia vaatteita ostaneet neuvostokansalaiset. En epäile suomalaisen vaateteollisuuden laadukkuutta siinä, etteivätkö YYA-veljiemme päälle päätyneet vaatteet olisi olleet lämpimiä ja käytännöllisiä, mutta kai esteettisillekin arvoille on jotain painoa pantava?

Ymmärrän vihdoin, että oman hyvinvointivaltiolapsuuteni ja -nuoruuteni kolikon kääntöpuolena olivat harmaassa moskovalaisessa kadunkulmassa vesisateessa värjöttelevän, Moskvitsien ja Volgien pakokaasuja keuhkoistaan kakovan, yrittäjävaistoltaan nujerretun ja perusoikeuksiltaan alistetun kanssaihmisen päälleen vaihtoehtojen puutteessa kiskomat erotiikankarkoittimet. Rub it in their faces, sanoisi anglosaksi tässä kohtaa. Kyllä neuvostotodellisuudessa olisi ollut kyllin kestämistä ilman teryleenihousujakin!

Tämän taustan huomioiden ei ollut ihme, että kun venäläiset 1990-luvulla ryhtyivät hyvittämään vuosikymmeniä nöyryytettyä muotitietoisuuttaan, he katselivat aivan jonnekin muualle kuin Suomen suuntaan. Hyvien aikojen ikuisuuteen luottanut suomalainen vaateteollisuus korisi kuolintuskissaan teryleenit kourassaan, ja sen pihalle potkimat kymmenettuhannet työntekijät kärvistelivät laman kourissa. En kuitenkaan tiedä, riittikö tämäkään tasoittamaan tilejä.

Olisikohan meidän idänkaupan tarjoaman taloudellisen tukijalan varassa ruokittujen, rokotettujen ja koulutettujen pullamössösukupolven edustajien esitettävä entisille neuvostokansalaisille historiallinen anteeksipyyntö niistä esteettisistä ja itsetunnollisista kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joita me Kylmän sodan vuosina olimme heille aiheuttamassa? Ennen kuin tuomitset ajatuksen yliampuvana, katsopa läpi alla olevat kuvat. Osa kuvissa näkyvissä asusteista on suomalaisten valmistamia, ja neuvostokansalaiset joutuivat pulittamaan niistä vaatimattoman tulotasonsa huomioiden pitkän kopeekan.

Suomen tie pohjoismaaksi

Myönnän radiohiljaisuuden venähtäneen pitkäksi ja kiitän runsaista kommenteista. Tunsin piston sydämessäni viikonloppuna, kun blogini sai positiivista huomiota yhdeltä valtakunnan kovimmista Mikkelin Jukurit-faneista eli IS:n Tuomas Manniselta hänen lähinnä Heikki Ylikangasta käsitelleessä kolumnissaan. Toisin kuin emeritus, en aio poistaa blogiani verkosta, enkä moderoi kommenttejakaan. Vuosien saatossa lienen poistanut jälkikäteisesti vain muutaman kommentin, ja silloin syynä on ollut rasistisvoittoinen täydellisesti asian vierestä puhuminen (aina kyseessä yksi ja sama henkilö) tai sitten nämä englanninkieliset muita ties mitä saitteja mainostavat roskapostityyliset kommentit.

Kesässä 1944 taitaa riittää käsiteltävää vielä Ylikankaan ja Meinanderin jälkeenkin. Viime aikoina olen itse yrittänyt lähestyä aihetta vähän laajemmasta kulmasta, kun olen opettanut Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman vuosittaista luentosarjaani, nyt toista vuotta peräkkäin megalomaanisella otsikolla "History of the Baltic Sea Region in the 20th Century". Alueen tapahtumahistoria on katettu jo aiemmassa luentosarjassa, joten olen voinut omassa osuudessani keskittyä historialliseen spekulointiin.

Yritys tarkastella Saksan, Venäjän, Ruotsin, Tanskan, Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan historioita yhdessä ja samassa 24 tunnin tarinassa Itämeren tarjoamalta alueelliselta näkökulmalta on hyvin haasteellinen mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Suurena kysymyksenäni on ollut etsiä sellaisia korkean tason muuttujia alueen historiassa, jotka parhaiten selittäisivät kansallisten kehityskulkujen saamat erilaiset suunnat.

Suomen historia muodostaa tämän näkökulman sisällä kenties kaikkein erikoisimman tarinan. Maa aloitti 1900-luvun osana sitä puolalais-baltialaista maaryhmää, joka 1920-luvun taitteen molemmin puolin itsenäistyi tsaari-Venäjän alta ja jonka Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa pelasti joutumasta toisen imperiumin vallan alle. Vuodet 1918-1921 olivat näiden valtioiden historiassa täynnä erilaisia pienemmän mittaluokan sotilaallisia konflikteja niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisia vastaan, yhtenä näistä Suomen sisällissota 1918.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä merkittävämmältä selittävältä tekijältä sotien välinen poliittinen kehtiys vaikuttaa. Puola ja Liettua irtautuivat demokratiasta jo 1926, Viro ja Latvia 1934, Suomi ei missään vaiheessa, vaikka toki kovasti porvarillinen ja oikeistolainen olikin, ja vaikka yritystä tähän suuntaan Kosolalla ja kumppaneilla olikin. Lapuan liike, kommunistilait ja IKL noudattivat täysin yleiseurooppalaisia kehitystrendejä, tapahtumien lopputulema sen sijaan ei. Siinä missä kaikissa muissa Itä- ja Keski-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa vedettiin salkoon autoritaarinen lippu, Suomessa sinniteltiin eteenpäin demokratian kanssa. Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää.

Itämeren alueen maiden historiallisten taloustunnuslukujen vertailu on kiehtovaa sekin. Tässäkin suhteessa Suomi vuonna 1920 on pikemminkin neljäs Baltian maa (jollaisena se toki Neuvostoliitossa nähtiinkin vielä syksyllä 1939) kuin pohjoismaa. 1930-luvulla Suomi alkaa tehdä kuitenkin eroa (kenties Viroa lukuunottamatta) balttilais-puolalaisiin valtiosisariinsa, ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana, Puolan muututtua kommunistiseksi ja Baltian maiden neuvostotasavalloiksi, ero kasvaa kasvamistaan.

Itämeren piirissä hahmottuu 1900-luvun osalta kolme selvästi toisistaan erottuvaa historiallista valtioryhmää ja historiallisen kokemuksen muotoa, jotka luentosarjassani nimesin suurvalta-totalitaariseksi, skandinaavis-demokraattiseksi ja itäiseksi autoritaaris-alisteiseksi ryhmäksi. Suomeksi käännettynä termit kuulostavat vielä kömpelömmiltä kuin englanniksi, mutta ensimmäisesessä ryhmässä on tietysti kyse Saksasta ja Venäjästä, toisessa Ruotsista, Tanskasta ja Suomesta, kolmannessa Puolasta ja Baltian maista.

Mielenkiintoisimpia ovat tietysti siirtymät ryhmien välillä. Suomi ei ole täysin vailla itäisen autoritaaris-alisteisen ryhmän tunnusmerkkejä, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä selvemmin se oli demokraattinen pohjoismaa. Kansallisen historiamme kannalta mielenkiintoisin kysymys on se, mitkä olivat ne yksittäiset tekijät, joiden ansiosta Suomi onnistui välttämään Itämeren itä- ja etelärantojen maiden raskaan kehityksen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tätä poikkeuksellista historiallista reittiä on yhä useammin selitetty lähes yksinomaan toisen maailmansodan torjuntavoiton eli täydellisen sotilaallisen tappion välttämisen kautta, mikä tietysti onkin yksi perusedellytyksistä. Talvisodan 70-vuotismuistopohdinnoissa on kiitettävästi muisteltu myös "talvisodan hengen" eli kansallisen eheytymisen syitä. Oikeistoautoritaarinen Suomi olisi tullut 1939-1940 jyrätyksi.

Ruotsin ja Tanskan menestystarinoiden takaa paistaa vahvasti läpi maiden kompromissihakuinen poliittinen kulttuuri, jossa eri poliittisia puolueita yksittäisissä kysymyksissä ilmenevistä näkemyseroista huolimatta liitti toisiinsa yhteinen näkemys pitkän linjan kehityksen tärkeimmistä tavoitteista. Tällaista visiota tai ainakaan laajaa tukea sille ei löytynyt Baltiasta tai Puolasta. Suomessakin sellaisen kehittymiseen tarvittiin vuoden 1918 ja toisen maailmansodan yhdistetyt tapahtumat. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taustalta löytyy vahva poliittinen keskikenttä, joka kykenee sekä näkemään ryhmäkohtaisten intressien yli ja ohi että vastustamaan äärilaidoilta, niin oikealta kuin vasemmaltakin, nousevia kumouksellisia muutospaineita.

Hyvä kysymys on, oliko 1970-luvun konsensuskulttuuri ilmaus tästä skandinaavisesta valtioviisaudesta vai liittyikö se sittenkin enemmän suomettuneisuuteen, siihen, että kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon. On hyvä muistaa sekin, millä ilmansuunnalla sijaitsi se ulkomaankaupallinen kivijalka, joka merkittävältä osaltaan mahdollisti Suomen sodanjälkeisen nousun maatalousvaltaisesta maasta jälkiteolliseksi palvelu- ja informaatioyhteiskunnaksi. Yhteistyö veljeskansojen miehittäjän kanssa on ollut Suomelle tuottoisaa puuhaa useammankin kerran.

Maantiede näyttäisi loppujen lopuksi selittävän lähes masentavan paljon. Puola ja Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän valtapiirien välimaaston keskiosassa ja niiden välisten hyökkäysreittien varrella, ja ovat kaiken lisäksi hyvää panssarivaunumaastoa. Jossain muualla sijaitessaan Puola olisi voinut 1900-luvun mittaan nousta kukoistavaksi keskitason eurooppalaiseksi valtioksi, nyt se aina kriisin koittaessa joutui ensimmäisenä tallatuksi ja alistetuksi, niin kuin tietysti jo aiempinakin vuosisatoina. Vaikka esimerkiksi presidentit Paasikivi ja Koivisto usein viittasivat Suomen maantieteelliseen asemaan jos ei nyt haittatekijänä niin ainakin kovasti rajoittavana tekijänä, kyllä tämä asema kiistatta esimerkiksi toisessa maailmansodassa pelasi Suomen hyväksi, kun ajattelee, mikä oli välivyöhykkeen eteläisemmillä osilla sijanneiden maiden kohtalo.

Suomen historiassa usein liian vähälle huomiolle jäävä seikka on Ruotsin läheisyyden hiljainen vaikutus. Baltian mailla tai Puolalle ei niitä kohti länttä näkymättömän magneetin tavoin vetänyttä omaa Ruotsiaan ollut. Ruotsin puolueettomuudella oli jo 1930-luvulla historiallisen linjansa pituuden vuoksi sellaista uskottavuutta, joka Suomen osalta jäi täysin haaveeksi. Samalla tavoin kuin epäusko Suomen puolueettomuuden aitouteen (tai ainakin maan kykyyn varjella sitä eurooppalaisen kriisin koittaessa) oli Stalinille tärkein syy ryhtyä ratkomaan suhteitaan pohjoiseen länsinaapuriinsa sotilaallisesti, luottamus Ruotsin puolueettomuuden jatkuvuuteen antoi neuvostodiktaattorille pelivaraa olla toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkiselvittelyissä Suomen suunnalla armollisempi. Tämä oli hänelle tietysti sitäkin helpompaa, kun maa oli ainoana Saksan koalitiossa taistelleista maista jäänyt miehittämättä. Jos ainakin puolueettomuuden julkisivun säilyttäneen Ruotsin tilalla olisi ollut esimerkiksi Saksan koalitiossa taistellut Ruotsi, ei Stalinilla olisi ollut varaa pysäyttää kesän 1944 Suomen-vastaista suurhyökäystä.

Tältä kannalta ajateltuna voisi jopa heittää ilmoille kryptisen kysymyksen, oliko kesä 1944 sittenkin enemmän seuraus kuin syy?

It's not my cross to bear

Joka vuosi bloggaamiseen tulee näemmä aina pari tällaista pidempää taukoa. Ei sillä, etteikö aiheita olisi ollut. Ylikankaan Heikki näkyy uuden kirjansa perusteella tehneen jonkinlaisen historiantutkimuksen Suomen ennätyksen suivaantumisessa, syyttäen kaikkea mikä liikkuu ja viskoen tikareita ympäriinsä kädet propelleina heiluen. Ensin ajattelin, että kirjan nimi "Yhden miehen jatkosota" on pilke silmässä valittu, mutta jo esipuheesta kävi ilmi, etteivät Stalinin Neuvostoliiton syyttäjäviranomaisetkaan onnistuisi löytämään huumoria tästä eteläpohjalaisen nuijan heilumisesta. Makuasioista ei tietysti passaa kiistellä, mutta kyllä ainakin minulle sävellaji oli tällä kertaa väärä. No, jos on kauhalla annettu, ei tietysti voi lusikalla ammentaa.

Ruotsinmaalla Arnstadin Henkka ja Holokaust-tutkija Paul Levine ovat syyttäneet Henrik Meinanderia jos ei nyt Holokaustin kieltämisestä mutta ainakin sen rankasta vähättelystä, kun viimeksi mainittu ei uudessa Suomi 1944 -kirjassaan käsittele tätä eurooppalaisen menneisyydenhallinnan ykköskysymystä kuin parilla sivulla. Mitähän mahtaisivat sanoa vaikkapa Ohto Mannisesta, jos osaisivat suomea lukea. Meinander on kyllä HIFK-fani, mutta mielestäni hyökkäys on kohtuuton. Arnstadin uusi kirja Skyldig till skuld kannattaa kyllä lukea, perspektiivi on suomalaiselle varsin piristävä ja ajatuksia herättävä, ajoittain tulee mieleen Ian Buruman Wages of Guilt.

Silti en malta olla tässä herättämättä lahden yli kliseistä kysymystä siitä, mistä suunnasta Erkko kuvitteli selkänojaa löytyvän lyödessään Stalinille nyrkkiä pöytään 70 vuotta sitten. Ei tullut selkänojaa, eivätkä saaneet Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningenissä edes pidettyä turpaansa kiinni. Ja se rautamalmi. Ja ne kuulalaakerit. Jos saat Henrik (A.) tästä Googlen translate-toiminnolla selvää, niin vänliga hälsningar vaan, suomalais-ruotsalaista jatkosotaa voidaan jatkaa vaikka turkulaisella baaritiskillä.

Lopuksi vielä pikku tehtävä kaikille haasteita kaipaaville, silläkin riskillä, että se Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman opiskelija, jolle sen annoin, pistää täällä Googlen käännöstoiminnon sjungaamaan. Hänellä ratkaisuaikaa on ensi viikon perjantaihin saakka, saa katsoa, ehtiikö teistä kukaan ennen sitä. Alla on kymmenen nimen lista, jotka kaikki liittyvät jollakin lailla tiettyyn maaliskuun päiväykseen. Keitä nämä tyypit ovat, mitkä ovat heidän etunimensä, mikä on haussa oleva päivämäärä tarkalleen (päivä ja vuosi), ja millä tavalla nimet liittyvät toisiinsa? On politiikkaa, on historiaa.

1. N. Grinde
2. J. Giordano
3. J. Browning
4. J. Donohue
5. G.A. Custer
6. T. Bickle
7. N. Davis
8. O. Homolka
9. Tecumseh
10. R. Crenna

Palkinnoksi oikean ratkaisun esittäjille annan uuden, vaikeamman tehtävän.

Kuvassa vuodelta 1916 naisten jääkiekkojoukkue Edmonton Swastikas, joka ei liity blogin tekstiin millään lailla. Aatu nappasi tagin käyttöönsä myöhemmin, eikä ylipäätään paljon lätkästä perustanut. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin olympialaisista jääkiekon kultamitalit vei mukaansa ensimmäisen ja, niin uskallan varsinkin näin ilmaston lämmetessä sanoa, viimeisen kerran Iso-Britannia.