Kristillisdemokraatit

Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.

Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.

Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.

Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.

Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.

Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.

Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.

Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?

Älykkäät natsit

Kotimaan uutisvirrassa näyttää päivän historia-aiheeksi nousseen Turun Sanomien toimittaja Tuomas Rimpiläisen eilen laatima uutinen Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyjen Saksan johtajien älykkyystesteistä, joiden mukaan huomattava osa heistä oli huippuälykkäitä. Erikoisilla, kenties vähän sensaatioltakin haiskahtavilla historiauutisilla on kysyntää, varsinkin jos aiheena on natsi-Saksa. Juttu perustuu artikkeliini tuoreessa Salaiset Kansiot -kokoomateoksessa, johon pääosin historiantutkijoisa koostunut kirjoittajajoukko keräsi vähemmän tunnettuja ja erikoisempia tarinoita sotavuosilta.

Minulta on kyselty noista testeistä kertovat kirjallisuuden perään, joten laitan listan tähän.

Gustave M. Gilbert: "Nuremberg Diary". New York 1947. - Amerikkalaispsykologin päiväkohtaisia merkintöjä keskusteluistaan syytettyjen kanssa.

Gustave M. Gilbert: "The Psychology of Dictatorship". New York 1950. - Nürnbergissä tehtyjen havaintojen perusteella tehty laajempi analyysi diktatuurihallinnon psykologisista tuntomerkeistä ja edellytyksistä.

Gustave M. Giblert: "Hermann Goering: Amiable Psychopath". Journal of Abnormal and Social Psychology, 43, 211-229. - Psykologinen katsaus Hermann Göringiin, jonka kanssa Gilbert vietti syytetyistä eniten aikaa.

Douglas M. Kelley: "22 Cells in Nuremberg". New York 1947. - Koko vankeusajan syytettyjen kanssa tiiviissä tekemisissä olleen amerikkalaispsykiatrin pohdintaa natsismista sosiokulttuurisena sairautena sekä 22 "tämän viruksen puhtaimmasta kasvualustasta.

Florence R. Miale - Michael Selzer: "The Nuremberg Mind - The Psychology of the Nazi Leaders". New York 1970. - Gilbertin ja Kelleyn kirjoihin, muistiinpanoihin ja tutkimusartikkeleihin sekä sodanjälkeiseen psykologiseen tutkimustietoon perustuva esitys Nürnbergin kallonkutistamisesta.

Markku Jokisipilä: "Kansanmurhaajan pään sisällä. Amerikkalaisten psykologiset arviot Nürnbergissä syytetyistä natsijohtajista". Poliittisen historian vuosikirja Ajankohta, Saarijärvi 2001, 271-290. - pahamaineisen turkulaistutkijan katsaus amerikkalaisten koko testipatteristoon, ml. Wechsler-Bellevue -älykkyystesti ja Rohrschachin mustetahratesti.

Näillä pääsee alkuun.

Soututilastoja

Se on kumma, miten mieli lähteekään vaeltelemaan kun pöydällä on iso pino tenttivastauksia... (kuvassa edellisissä Uudessa-Seelannissa järjestetyissä soudun MM-kisoissa hopeaa voittanut DDR:n naisten kahdeksikko)

Eurosportin viime viikon lähetyksissä soudun MM-kisoista heittelin muutamaan otteeseen muistinvaraisesti väitteitä eri maiden historiallisesta menestyksestä soudun arvokisoissa. Päivitetään tähän parin asian osalta nyt ihan täsmällistä tietoa.

Vuodesta 1962 alkaen kisatuissa soudun MM-kisoissa viisi kaikkien aikojen menestyneintä maata ovat nyt seuraavat (maa, kulta-hopea-pronssi, mitaleita yhteensä, rankattu kultamitalien määrän mukaan):

1. Saksan Demokraattinen Tasavalta 94-45-25 164
2. Italia 68-50-42 160
3. Saksa 60-57-53 170
4. Yhdysvallat 52-59-70 181
5. Iso-Britannia 50-57-37 144

Eli vielä saadaan soutaa muutamat MM-kisat, ennen kuin derkut putoavat kultamitalien määrässä listan kärjestä. Tällä hetkellä parhaat maat pystyvät voittamaan keskimäärin viisi mestaruutta yksissä kisoissa, mutta lähinnä Itä-Saksaa oleva Italia ei ole tähän viime vuosina aivan pystynyt. Oma veikkaukseni on, että uusi kärkimaa saadaan vuonna 2017 ja sen nimi on Saksa.

Suomi löytyy tilaston sijalta 26 (3-4-4 11). Ohitsemme meni nyt Lake Karapirolla yhden hopean ja kaksi pronssia ottanut Kreikka (3-4-8 15). Kuriositeettina mainittakoon, että voittaminen soudussa vaikuttaa olevan tshekkiläisille vielä vaikeampaa kuin suomalaisille jääkiekossa. Heidän osaltaan tilasto näyttää 2-12-10 24, kun Ondej Synek otti miesten yksikkökisasta nyt maan historian toisen kultamitalin. Veikko osannee antaa selitystä tälle tilastolle, joskin tiedän, että herralla nimeltä Vaclav Chalupa on suuri ansio näissä numeroissa.

(DDR:n naisten pariaironelonen, MM-kultaa Nottinghamissa 1975)


Paras mittari eri maiden soudun valmennusjärjestelmän historiallisesta suorituskyvystä yksittäisistä veneluokista on miesten kahdeksikko. Siinä kärki näyttää Uuden-Seelannin MM-kisojen jälkeen seuraavalta:

1. Yhdysvallat 7-1-7 15
2. Saksa 6-3-2 11
3. Saksan Demokraattinen Tasavalta 5-4-2 11
4. Saksan Liittotasavalta 4-1-1 6
5. Kanada 3-3-0 6

Aika saksalaista meininkiä siis. Mestaruutensa ansiosta Saksa ohitti tänä vuonna DDR:n.

MM-kisatilastot kertovat myös veneluokkapreferenssien kansallisista eroista. Monella suurella soutumaalla näyttäisi olevan omat mieliveneluokkansa, joihin on panostettu erityisen paljon tai johon on löytynyt säännönmukaisesti kansainvälisen huipputason soutajia. Esimerkkejä:

Uusi-Seelanti: miesten yksikkö (kuusi mestaruutta, Saksalla ja Itä-Saksalla viisi)

Norja: miesten pariairokaksikko (kuusi mestaruutta, Itä-Saksalla ja Ranskalla neljä)

Italia: miesten kevyt pariairokaksikko (12 mestaruutta, neljällä maalla kaksi), miesten perämiehellinen kaksikko (yhdeksän mestaruutta, USA:lla viisi), miesten kevyt kahdeksikko (13 mestaruutta, USA:lla ja Tanskalla neljä), miesten kevyt pariaironelonen (15 mestaruutta, Itävallalla kolme)

Saksa: naisten pariaironelonen (kahdeksan mestaruutta, Itä-Saksalla viisi)

Tanska: miesten kevyt perämiehetön melonen (kuusi mestaruutta, Iso-Britannialla viisi)

Romania: naisten kahdeksikko (kahdeksan mestaruutta, Neuvostoliitolla seitsemän)

Yhdysvallat: miesten kahdeksikko (seitsemän mestaruutta, Saksalla kuusi)

Vähän tietokilpailua: kuka tunnistaa nämä herrat?

Itä-Saksa voitti ensimmäiset mitalinsa 1966 ja viimeiset 1990. Varsinkin naisten soutua derkut dominoivat, mutta on muistettava, että naiset pääsivät MM-lähtöviivalle vasta vuonna 1974. Stasi-Saksan soututasosta kertoo paljon se, että Uuden-Seelannin MM-kisojen jälkeenkin se pitää hallussaan mitalitilaston kärkisijaa seitsemässä eri veneluokassa: miesten perämiehetön kaksikko (yhdeksän mestaruutta), miesten nelonen (8), miesten pariaironelonen (7), miesten perämiehellinen nelonen (10), naisten yksikkö (8), naisten perämiehetön kaksikko (8) ja naisten pariairokaksikko (7).

Soudun MM-kisat, heja Sverige!

Kyllä sitä aikuinen mieskin mielenkiintoisista asioista liikuttuu. Viime päivät olen selostanut Eurosportilla soudun MM-kisoja ja viime lähetyksessä tuli todellinen kisojen huippukohta. Frida Svensson Ruotsista tuli naisten yksikkökisassa todella från bakom trädet ja otti ensimmäisen soudun maailmanmestaruuden Ruotsiin sitten Maria Brandinin Tampereen MM-kisoissa 1995 voittaman yksikkökullan. Svensson veteli jo välierässä sellaista kyytiä, että uskoin hänen samalla meiningillä voivan nousta jopa palkintopallille. Ekaterina Karstenia pidin kuitenkin niin kovana luuna, etten hänen vauhtiinsa uskonut olevan Fridalla saumoja.

Svensson oli kuitenkin päättänyt toisin. Yhdellä nopeimmista koskaan näkemistäni starteista hän otti ensimmäisellä sadalla metrillä veneenmitan kaulan muihin, ja piti johtopaikan hallussaan maaliin saakka. Hän pystyi vastaamaan niin monelle vuosien saatossa kohtalokkaaksi koituneeseen Karstenin 1250 metrin nostoon, joka tälläkin kertaa niitti kumoon Tshekin Mirka Knapkovan. Viimeisellä 200 metrillä sekä Karsten että kotiyleisön kannustuksella todelliseen hurmioon päässyt Emma Twigg rynnistivät kangistuvaa Svenssonia kohti, mutta maalilinja armahti. Eroa jäi 0.18 sekuntia! Yksikin teknisesti huono veto Svenssonilta olisi pudottanut hänet kakkoseksi, mutta hän ei sulanut paineessa.

Jälkikäteisesti voi jossitella, että ilman tuota hämmästyttävää starttia Svensson olisi ollut hopealla tai jopa pronssilla. Ruotsalainen on selvästi kevyempi ja pienikokoisempi kuin Karsten tai Twigg, ja tämän vuoksi hän pääsee liikkeelle nopeammin. 29-vuotias Svensson on 172 senttiä pitkä ja painaa 73 kiloa, 38-vuotias Karsten 185 senttiä ja 82 kiloa, 23-vuotias Emma Twigg puolestaan 181 senttiä ja 80 kiloa, neljänneksi tullut 30-vuotias Mirka Knapkova 181 senttiä ja 67 kiloa. Vertailukohdaksi Uuden Seelannin MM-kisoissa esiintyneistä voisi vielä heittää naisten ip-kaksikon puolelta soutajan fyysisen arkkityypin, Yhdysvaltain Zsusanna Francian 188 senttiä ja 82 kiloa.

Svenssonin ennätys 2000 metrin ergosoudussa on 6:49.1, joka on kyllä kova mutta ei astronominen. Vertailuna voisi mainita, että ranskalainen 183-senttinen ja 73-kiloinen yksikkösoutaja Sophie Balmary (parhaimmillaan neljäs MM-kisoissa) on vetänyt 6:28.4, pariaironelosen kaksinkertainen maailmanmestari britti Sarah Winckless (190 cm, 83 kg) 6:28.8, kaksinkertainen olympiavoittaja Georgina Evers-Swindell (178 cm, 78 kg) 6:28.6, ja Karapirolla naisten kevyen kaksikon B-finaaliin jäänyt USA:n Ursula Grobler 6:54.7. Suomessa Laila Finska on vetänyt avoimessa 7:02.1 ja Minna Nieminen kevyessä 7:03.8.

Svensson osoittaa, että myös verrattain normaaleilla fyysisillä ominaisuuksilla varustetut voivat menestyä soudussa. Hän fyysinen suorituskykynsä perustuu vuosikausien kovaan työhön, ei ylivoimaiseen geeniperimään. Voitettuaan vuonna 2006 yllättävän MM-pronssimitalin hän ei pystynyt vakiinnuttamaan tasoaan vaan putosi vuosiksi B-finaalitasolle. Vuodet ovat kypsyttäneet myös psykologisesti. Kansainvälisen soutuliiton nettisivuilta löytyvässä videoprofiilissa Svensson toteaa ilmeenkään värähtämättä "My goal is to win. I want to be the best, I want to be the number one". Esimerkiksi viime vuonna MM-kisojen yhdeksännen sijan jälkeen toteamus saattoi tuntua vähän ylimitoitetulta, mutta nyt tuli sanoille katetta. Kerrassaan upeaa!

Historian katumuspillerit

Kollektiivisen syyllisyyden tunnustamisesta holokaustiin on tullut eräänlainen pääsylippu postnationalistiseen eurooppalaisuuteen. Suomessa keskustelu on ollut erilaista, eikä ajatus juutalaisten joukkomurhasta yhteisen eurooppalaisen identiteetin pohjana ole oikein herättänyt meillä vastakaikua. Silti aihe nousee keskusteluun täälläkin yhä useammin.

Alla kolumnini tämän päivän (3.11.2010) Turun Sanomista.

En mää täsä syyllissi kaippa yhtikäs

Ajopuun upottua ja koskiveneen kariuduttua ovat 2000-luvun historiaväittelyt koskeneet Suomen ja natsi-Saksan suhteen luonnetta. Synergian syvyydestä kertovien tutkimustulosten karttuessa erillissotapapit ovat joutuneet vetäytymään henkiseltä Salpa-linjaltaan liperit tutisten, vaikkakin parrat päristen.

Viimeksi tulta aseveljeyden savuavilla raunioilla on kohennellut tutkija Antero Holmila , joka julkaisi ensimmäisen suomeksi kirjoitetun yleisesityksen juutalaisten joukkomurhasta. Hänen mukaansa meillä ei ole juurikaan haluttu muistaa, että myös Suomi osallistui holokaustiin.

Kollektiivinen muistitikkumme on ladattu niin täyteen talvisodan henkeä ja torjuntavoittoja, ettei sinne oikein ole mahtunut tietoa ihmisluovutuksista saksalaisille tai virka-avusta Lapissa toimineen Einsatzkommando Finnlandin poroerotukseen, jossa tunturipeurojen sijaan teuraaksi valikoitiin neuvostosotavankien joukosta juutalaiset ja kommunistit.

Pari viikkoa sitten olin Sibelius-Akatemiassa väittelemässä säveltäjä Jean Sibeliuksen suhteesta natsismiin. Päätähtenä oli Ainolan mestarille natsiystävän ja antisemiitin viittaa sovitellut Pohjois-Teksasin yliopiston musiikinteorian professori Timothy L. Jackson . Minut paikalle värväsi musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki , Sibelius-tuntija ja patriootti, joka herrasmiehenä ei ilmeisesti itse halunnut lähteä sotkemaan teksasilaista tuubasooloa kriittisillä dissonansseillaan.

Murtomäen roolituksen mukaisesti koetin valistaa öljyvaltion nuottigurua yleisen saksalaismielisyyden ja natsifanituksen eroista. Sibeliuksen Kolmannelta valtakunnalta saamiin rojalteihin, Adolf Hitlerin myöntämään Goethe -mitaliin ja juutalaissäveltäjä Günter Raphaelille annettuihin suositusrukkasiin vedoten Teksasin tornado linnoittautui kuitenkin asemiinsa kuin kaimansa kenraali Thomas ”Stonewall” Jackson Bull Runin taistelussa puolitoista vuosisataa aiemmin.

Sen verran hajurakoa musiikkiteoreetikko piti historiantutkimuksen metodeihin, ettei Suomen Kuvalehden myöntämä ”Viikon valopään” titteli tullut täysin ansiotta, niin mukava mies kuin onkin. On kymmeniä kuuluisia suomalaisia, joiden natsikytkösten tutkiminen olisi perustellumpaa kuin luomiskykynsä kadottaneen Järvenpään vanhuksen: Arno Anthoni , Yrjö Kilpinen , Rolf Nevanlinna , Mauno Vannas , Niilo Pesonen , V.A. Koskenniemi ja niin edelleen.

Vastuupohdinnat ja anteeksipyynnöt ovat osa nykyistä historiakeskustelua. Kriittiseen tutkimukseen kuuluu myös oman pesän likaaminen ja kipsipäiden särkeminen, jos tarvetta ilmenee. Suhteellisuudentaju on kuitenkin hyvä pitää mukana. 70 vuotta myöhemmin on helppo vaatia moraalista suoraselkäisyyttä. Sibeliuksen yksityisistä päiväkirjamerkinnöistä on valovuosien matka Nürnbergin lakeihin ja Auschwitziin. Viime mainitut olivat saksalaista, eivät suomalaista, designia.

Liittoa murhaajien kanssa ei tule kaunistella, mutta yhteistyön motiiveihin, alaan ja tekijöihin on hyvä tutustua ennen itseruoskintaa. Suomi oli osavastuussa holokaustista, mutta vain 3,8-miljoonaisen poliittisesti kevyen ja syrjäisen kansakunnan panoksella. Enempää syyllisyyttä emme voi omia kannettavaksemme, vaikka korkea moraalimme ja syvä ihmisoikeustajumme siihen houkuttelisikin.

Historiallinen itsekritiikki lipsahtaa helposti tekopyhyyden puolelle. Kuka tietää, kuinka mustaan kaapuun aikanaan meidän toimintamme puetaan vuoden 2080 moraaliolympialaisissa.