Onko USA:lla käsissään uusi My Lai?

Parin viime päivän aikana on maailmalla suurta kohua herättänyt uutinen, jonka mukaan USA:n merijalkaväen joukot olisivat surmanneet Irakissa 24 siviiliä viime syksynä Hadithan kaupungissa. Aiemmin USA:n armeija oli tiedottanut siviilien kuolleen sen joukkoja vastaan tehdyssä pommi-iskussa, mutta nyt niin amerikkalaiset itse kuin irakilaisetkin tutkivat tämän väitteen todenmukaisuutta. Epäilyt siitä, että kyseessä on ollut täysin tietoinen peittely-yritys, voimistuvat jatkuvasti.

Valkoinen talo on luvannut antaa tutkinnan tulokset kokonaisuudessaan julkisuuteen heti sen valmistuttua. CNN:n haastattelemat lähteet kertovat sotilastutkijoiden epäilevän, että teon takana on muutamia merijalkaväen sotilaita, jotka menettivät itsekontrollinsa yhden toverinsa kuoltua pommi-iskussa ja lähtivät sitten summittaiselle kostoretkelle tappaen kaikki vastaantulijat. Käynnissä on kaksi erillistä tutkintalinjaa, joista ensimmäinen selvittää itse surmia, toinen niiden jälkeen tehtyä peittelyä.

Amerikkalaisilla tv-kanavilla pyörii jatkuvasti Hadithan ruumishuoneelta kuvattu videopätkä, josta käy ilmi monien urheista olevan naisia ja lapsia. Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaalin jälkeen amerikkalaismediat ovat olleet erityisen herkkinä vastaavien uutisten suhteen, eikä nyt paljastuneelle teolle ole löytynyt juurikaan ymmärtäjiä. Julkisessa keskustelussa vaaditaankin jo, että surmatöiden suorittajia vastaan olisi nostettava USA:ssa murhasyytteet.

Demokraattien kongressiedustaja John Murthan mukaan armeija oli maksanut irakilaissiviilien perheille 1500-2500 dollaria, jotta nämä pysyisivät vaiti tapahtuneesta. Murhta uskoo, ettei tällainen peittelyoperaatio olisi voinut onnistua, ellei sen takana olisi ollut komentoketjussa korkealla olevien sotilasjohtajien siunausta. Itse teoista uskotaan vastuussa olleen neljästä kahdeksaan sotilasta, mutta tieto tapahtuneesta oli levinnyt armeijan sisällä huomattavasti laajemmalle.

Mikäli väitteet ovat totta, niin kuin tutkinnasta julkisuuteen annettujen tietojen perusteella vahvasti näyttää, on tapahtunut vielä suurempi isku USA:n imagolle kuin Abu Ghraibin tapahtumat aikanaan. Bushin hallinnon kannalta uutinen ei myöskään olisi voinut tulla huonompaan aikaan, ovathan viime päivät olleet täynnä väkivaltaa ja kapinallisten iskuja niin Irakissa kuin Afganistanissakin. Terrorisminvastainen sota ja puheet demokratian levittämisestä asettuvat entistä kyseenalaisempaan valoon. Maanantaina 75 Guantanamon laivastotukikohdan vankia ryhtyi syömälakkoon kiinnittäkseen maailman tiedotusvälineiden huomion yhä ilman sen paremmin kunnollista tutkintaa, täsmällisiä syytteitä kuin puolustustautumismahdollisuuksiakaan jatkuvaan vankeuteensa.

Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen USA:n ihmisoikeusrekisterissä ja kansainvälisessä imagossa ei ole paljon hurraamista. Väistämättä tulee mieleen ajatus, että ajattelivatko amerikkalaiset juuri Hadithan kaltaisia episodeja kieltäytyessään kategorisesti osallistumasta Kansainvälisen Rikostuomioistuimen toimintaan tai edes tunnustamasta sen toimivaltaa. Hadithan tapahtumien historiallisena paralleelina, joskin vielä paljon pahempana, tulee mieleen My Lain verilöyly Vietnamin sodassa 16.3.1968, jolloin amerikkalaissotilaat surmasivat 500 aseetonta vietnamilaissiviiliä. Laajan peittelyoperaation avulla tapahtunut onnistuttiin salaamaan yli puolentoista vuoden ajan, mutta marraskuussa 1969 siitä tuli ykkösuutinen ympäri maailmaa. My Laista tuli synonyymi amerikkalaisten Vietnamissa tekemille rikoksille ja julmuuksille, ja tapahtuma sai yhä useammat amerikkalaiset vastustamaan koko sotaa.

USA:n julkisessa keskustelussa monet ovat jo tehneet kytkennän My Lain ja Hadithan välillä. Bushin hallinto ei ainakaan vielä ole antanut kansalaisilleen mitään tarkempia ohjeita siitä, mitä heidän nyt tulisi Irakin sodasta ajatella. Jotain kuitenkin kertoo se, että merijalkaväen komentaja kenraali Michael Hagee lensi Irakiin ja piti sotilaille puheen siviilien kohtelusta. Puheessaan Hagee totesi mm., että "emme käytä voimaa vain voiman käyttämisen itsensä vuoksi. Käytämme tappavaa voimaa vain silloin kun se on oikeutettua, oikein mitoitettua, ja mikä tärkeintä, laillista." Se, että komentajan piti matkustaa Irakiin saakka tätä kertomaan, pistää ajattelemaan, onko Haditha sittenkään sellainen yksittäistapaus tai sodankäynnin "oheisvahinko" (collateral damage, Vietnamin sodan aikana kehitetty eufemistinen sotilastermi), jollaiseksi Bushin hallinto alustavissa kommenteissaan on tapahtuman leimannut.

Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle

Turun yliopiston vuoden 2006 promootion protokollaosuus vihkimisineen ja juhlapäivällisineen on nyt takana päin, ja tätä kirjoitettaessa promovendit ovat suuntaamassa perinteiselle promootiopurjehdukselleen Naantaliin. Itse joudun poistumaan kohti Tampereen Kaukajärveä purjehtiakseni siellä vähän toisenlaisilla aluksilla, mutta juhlatunnelmissa postaan tähän eilisillä illallisilla pitämäni puheen tieteelle ja yliopistolle.

Kunnioitettu herra presidentti ja rouva Koivisto, herra kansleri, herra rehtori, hyvät juhlavieraat!

Haluan alkajaisiksi kiinnittää huomionne siihen, että puheeni kohdalla promootio-ohjelmassa lukee ”puhe tieteelle ja yliopistolle”, ei esimerkiksi ”tehokkuudelle ja opetusministeriölle” tai ”tuottavuudelle ja teollisuudelle” tai vaikkapa ”tulosvastuulle ja OECD:n koulutusindikaattoreille”. Panen tämän asian tyytyväisenä merkille ja kehotan arvoisaa juhlayleisöä pohtimaan asian merkitystä pidempäänkin.

Viimeisen 15 vuoden aikana suomalaiseen yliopistolaitokseen kohdistuneet muutospaineet ovat muokanneet tieteen ja tutkimuksen toimintaympäristöä perustavaa laatua olevalla tavalla. Kehitys on tullut pisteeseen, jossa monet tutkija- ja opettajakunnasta eivät katso nyky-yliopiston enää vastaavan lainkaan perinteistä ideaalikuvaa kriittisen ajattelun ja keskustelun tyyssijasta. Tämä ei todellakaan ole pelkkää muutosvastaista retoriikkaa, jollaiseksi esimerkiksi uuteen palkkausjärjestelmään kohdistettu kritiikki on pyritty leimaamaan. Meneillään on todellinen arvopohjan mullistus, jossa tieteen perinteiset arvot ja tavoitteet ovat joutuneet ei vain puolustuskannalle vaan suoranaisesti uhatuiksi.

Julkisen talouden niukkuus on luonut tilanteen, jossa monilta eri tahoilta yliopistoille korostetaan, ettei meillä enää ole varaa tehdä tiedettä pelkästään vain tieteen itsensä vuoksi. Keskeisiksi vaatimuksiksi on nostettu ”kilpailukykyisyys”, ”tuottavuus” ja ”tehokkuus”, ja mikä huolestuttavinta, nämä termien sisältö on määritelty hyvin kapeasti lähes yksinomaan liiketaloudellisin tai oikeammin kvasiliiketaloudellisin kriteerein.

Tieteen autonomian siunauksellisuuteen uskovalle eteen avautuu synkkiä uhkakuvia: ns. kovissa tieteissä ajautuminen yritysmaailman palvelukseen valjastetuksi tutkimuksen halpatuotantopajaksi, ihmistieteiden puolella syrjäytyminen täysin marginaaliin niin rahanjaon kuin arvostuksenkin suhteen. Suurin osa yliopistoissa tehtävästä tutkimuksesta kun on sellaista, että sen taloudellista kilpailukykyä ja tehokkuutta edistävät vaikutukset parhaimmillaankin ovat vain epäsuoria.

Paineet eivät jatkossa ainakaan helpota. Julkisen hallinnon meneillään olevassa uudistustyössä yliopistot on nyt muitta mutkitta rinnastettu valtionhallintoon, niiden erikoisluonnetta tunnustamatta. Tällä on kauaskantoisia seurauksia niin kriittisen ajattelun, sananvapauden kuin tutkimustyön kollegiaalisuudenkin suhteen. On selvää, että myös yliopistot joutuvat kantamaan oman kortensa kekoon. Säästämisen ja rationalisoinnin välttämättömyydestä ei kuitenkaan väistämättömästi seuraa, että meillä olisi jokin ideologinen pakko turvautua järkeistämisessä niihin taloudellisesta uusliberalismista kumpuaviin oppeihin, joita yliopistoille nyt niin opetusministeriöstä kuin liike-elämästäkin tyrkytetään.

Tieteellisen tutkimuksen ja taloudellisen tehokkuuden tavoitteet ovat vaikeasti yhdistettävissä, koska niiden pohjana on kaksi täysin erilaista arvomaailmaa. Tavaratuotannossa taloudellinen tehokkuus saattaa olla tae korkeasta laadusta, mutta tutkimuksen tekeminen ja korkeimman opetuksen antaminen eivät ole tavaratuotantoa. Yliopistojen kriittistä tieteellistä panosta tulisi myös jatkossa arvioida nimenomaan tieteellisin kriteerein, niin kuin tähänkin asti on tehty esimerkiksi tutkimustulosten julkisuuden ja referee-käytännön avulla.

Tuottavuutta ja tehokkuutta arvioidaan nyt lähes yksinomaan euromääräisin mittarein. On syytä kysyä, voiko ja tuleeko tieteelliselle tutkimustulokselle asettaa hintalappua. Tieteen ja tutkimuksen keskiössä eivät olet tuottavuuslaskelmat, vaan älyllisen löytämisen ja maailman ymmärrettävämmäksi tekemisen kokemukset. Yliopistojen tulisi kriittisen ajattelun linnakkeina kyseenalaistaa se, ovatko markkinatalouden opit noin vain sovellettavissa mitä erilaisimmille elämän osa-alueille. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että samat ajattelumallit ovat niin sanotun laatuvallankumouksen, new public management –ideologian ja tulosohjauksen muodossa saaneet vahvan jalansijan myös yliopistojen sisällä. Tieteen vuosisataisia ja koeteltuja käytäntöjä ollaan alistamassa tai pahimmassa tapauksessa jopa uhraamassa taloudelliselle tehokkuudelle.

Distinguished Honorary Doctors, ladies and gentlemen! Today in Finland we are witnessing a potentially fundamental change in the value basis of universities, research and academic life. Traditionally the ideals of scientific endeavor have stemmed from the culture of academic freedom and intellectual diversity. In the present day reality these noble principles are increasingly challenged by the pressures created by the need to be economically efficient, productive and competitive.

As a researcher of contemporary and political history I must say that the ongoing transition of Finland from a Nordic welfare state to a society driven by the imperatives of economic competitiveness on all areas of life is far from unproblematic. It is especially daunting from the point of view of academic research and teaching, which should always be based on unbiased criticality, scientific analysis and freedom from external constraints.

Instead of jumping to the bandwagon of profitability universities should be the first and sharpest critics of the dominant neoliberal rhetoric of efficiency, flexibility and so-called quality. Corporate ideologies of profit-making are vital to the proper functioning of markets, but incompatible with those values that are at the very core of scientific work: freedom of thought and speech, academic integrity and the license to pursue whatever inquiry that is scientifically interesting. As the saying goes, the most valuable things simply can’t be measured in money.

Akateeminen vapaus on keskeisin resurssi luotaessa tilaa korkeatasoisen tutkimuksen edellyttämälle omistautumiselle ja kriittiselle älylliselle panokselle. Tutkimusaiheiden valinnan tulee ohjautua tieteen omista intresseistä käsin. Viime kädessä korkeatasoinen tieteellinen tutkimus kuitenkin koituu koko ympäröivän yhteiskunnan hyödyksi.

Suomi on pieni maa, joka yleensä on kansainvälisissä virtauksissa vastaanottavana ja sopeutuvana osapuolena. On ymmärrettävää ja suotavaakin, että opetusministeriö seuraa tarkoin esimerkiksi EU:n ja OECD:n korkeakoulupoliittisia linjauksia. Tiede sen sijaan on universaali kieli, jonka juuret ulottuvat huomattavasti pidemmälle historiaan kuin mainittujen järjestöjen. Turun yliopiston kansainväliset kontaktit eivät kulje sen paremmin Helsingin, Brysselin kuin Pariisinkaan kautta, vaan suuntautuvat suoraan tieteen globaaleihin verkostoihin ja niiden solmukohtina toimiviin oppilaitoksiin.

Tiede on koko ihmiskunnan globaali älyllinen voimainponnistus. Kvartaalitaloudesta haetut tehokkuusmittarit ovat sokeita niille valtaville pitkäaikaisille vaikutuksille, joita tieteellisellä tutkimuksella ihmiskunnalle on. Kaikkein arvokkaimmista asioista on totuttu sanomaan, ettei niiden arvoa voida rahassa edes mitata. Ajatus soveltuu tieteen tekemiseen mitä suurimmassa määrin.

Ladies and gentlemen! I ask you to join me in a toast for the integrity of scientific thought and to our university as a sanctuary of its exercise.

Pyydän arvoisaa juhlayleisöä nyt yhtymään kanssani maljaan tieteellisen ajattelun lahjomattomuudelle ja kriittisyydelle sekä yliopistollemme niiden harjoittamisen pyhäkkönä!

Saatanallista mediapeliä?

Uutistoimisto AFP:n kautta levisi maailmalle 19.-20.5. uutinen, jonka mukaan kolme kreikkalaisjärjestöä ovat aloittamassa oikeustoimet Lordia vastaan. Arvopohjaltaan "konservatiivisiksi" kuvaillut Kreikan naistiedemiesten liitto, hellenististä kulttuuria vaaliva keskus ja Pireuksen Majakka -niminen järjestö katsovat Lordin "harjoittavan ja puolustavan satanismia ja jäytävän Kreikan sekä Euroopan kulttuurin perusteita". Alustava valituskirjelmä oli toimitettu Ateenan syyttäjäviraston ohella myös Kreikan yleisradion johtajalle ja Euroopan yleisradioliitto EBU:lle. Uutinen levisi ympäri maailmaa ja julkaistiin mm. New York Timesissa.

Uutinen jäi askarruttamaan minua paristakin syystä. En ollut ikinä kuullutkaan näistä järjestöistä, mikä ei tietysti sinänsä ole kovin ihmeellistä, mutta jotenkin tuo ajatus konservatiivisesta tiedenaisten järjestöstä Euroopassa särähti korvaan. Uskoakseni eurooppalaisten tiedenaisten organisaatiot noin keskimäärin lähtevät yhteiskunnallisessa ajattelussaan emansipatorisista tavoitteista, jotka eivät istu kovin hyvin yhteen konservatiivisuuden kanssa. Lisäksi ihmettelin sitä, miksi kolme ilmeisesti täysin vakavasti otettavaa järjestöä haluaisi tunkea lusikkansa tällaiseen soppaan. Eurovision laulukilpailuthan eivät todellakaan nauti mitään yhteiskunnallisen keskustelun foorumin mainetta, vaan ne tunnetaan kaikenlaisen pinnallisuuden ja trendipelleilyn vuotuisena ilotulituksena.

Usutin Google-salapoliisin näiden kolmen järjestön perään ja tulos oli mielenkiintoinen. Suomen- ja englanninkielisten hakujen perusteella ei näihin kolmeen ryhmittymään näytä em. uutisen ohella löytyvä mitään muita viitteitä. Edes hakutermien luova yhdistely ja muuttelu ei vaikuta tuottavan minkäänlaisia tuloksia. Kreikan naistiedemiesten (Hesarin huvittava käännös) tai tiedenaisten liittoa ei löydy. NY Timesin uutisessa mainittua Center for the Coordination of Hellenism -organisaatiota ei vaikuta sitäkään olevan olemassa lainkaan ainakaan englannin kielellä. Muutamia helleeniseen kulttuuriin keskittyviä organisaatioita kyllä löytyy, mutta Lordi-kannanottoja niiden sivuilta saa etsiä turhaan. Google löytää kyllä Pireuksen Majakka -nimisen hotellin (Faros Hotel, 117 Kolokotroni, Piraeus 18536, Greece), mutta saman tai vastaavan nimistä järjestöä etsivät vetää hermeettisen vesiperän.

Lisätietoa valituksesta tai sen jättäjistä ei löydy myöskään EBU:n tai Euroviisujen virallisilta sivuilta. Google-haku termillä "Athens prosecutor's office" ei sekään tuonut asiaan lisävalaistusta. Sama pätee myös Kreikan kansallisen yleisradioyhtiön Euroviisu-sivuihin. Aika lähellä on johtopäätös, ettei mitään valitusta tai sen jättäjiksi mainittua kolmea tahoa ole olemassakaan. Näin ollen koko uutinen olisi täysin keksitty juttu, jonka sitten joku hyvillä mediataidoilla ja -kontakteilla varustettu taho onnistui uittamaan globaaliin julkisuuteen. Jos asia on näin, on mielenkiintoista pohtia, kuka tai mikä tämä taho oli.

Olisiko Lordin levy-yhtiö Sony BMG:n markkinointiosasto keksinyt näin pirullisen ovelan myyntikikan? Ehkäpä levy-yhtiö halusi tarjoilla Lordin myös mahdollisuutena protestoida uskonnon nimissä harjoitettua hurskastelua ja tosikkomaisuutta vastaan. Toisaalta olisi vaikea kuvitella kansainvälisen viihdejätin halunneen lähteä any news is good news -hengessä tietoisesti paisuttelemaan artistinsa ympärillä vellovaa satanismikohua, saatananpalvonta kun kuitenkin on aika lailla kyseenalainen tai ainakin vähintään kaksiteräinen myyntivaltti. Toinen vaihtoehto on, että uutisen taustalla on joku Lordin moraalisista vaikutuksista ihan oikeasti huolestunut taho, joka keksityillä valittajatahoillaan halusi esittää tieteen, naisasian sekä antiikin kulttuurin ja sivistyksen Lordin paholaismaisuuden vastavoimina.

Mikäli tämä Lordin saatanallistamisprojekti oli vakavaksi tarkoitettu yritys herättää keskustelua tämänkaltaisen viihteen moraalisesta arveluttavuudesta, ei se olisi voinut mennä enää paljon enempää, sallittakoon vulgaari ilmaus tässä yhteydessä, päin helvettiä.

Demoni jäädytti helvetin

Niinhän se perinteinen viisaus meillä meni, että ennemmin helvetti jäätyy kuin Suomi voittaa Eurovision laulukilpailut. Demokratia on tunnetusti yllätysvalmis hallitusmuoto, ja niinpä Ateenan viisukilpailujen puhelin-tekstiviestiäänestys sylki ilmoille voittajan, joka monelle yllättävyytensä lisäksi oli myös melkoinen kulttuurishokki. Ja nyt on sitten pirulla kylmät oltavat.

Siviilissä Mr. Lordi eli Tomi Putaansuu vaikuttaa sympaattiselta rovaniemesläislähtöinen jalat maassa -perusäijältä, jonka menestyksestä on helppo iloita. Yhtyeen "glamtrashkasarihardrockheviksikin" nimetty musiikki on sofistikoidulla näkemyksellä ja hyvällä maulla yhdistelty nippu keskiraskaan hevin kliseitä, joka kierrätyslähtökohdastaan huolimatta kuulostaa tuoreelta ja omintakeiselta. Parasta ovat tietysti naamarit, puvut ja muu rekvisiitta, jotka vetävät hevigenressä vaikutusvaltaisen paholaisen eroottissävyisestä mystifioinnista ponnistavan mieskuvan ironisoimisen nupit kaakkoon todellisessa Spinal Tap -hengessä.

Sinänsä on aika lailla käsittämätöntä, että niinkin monet tahot ottivat show'n tosissaan ja naama peruslukemilla syytöksiään satanismista ja ties miestä. Lordin saama valtaisa kannatus varmasti kielii myös eurooppalaisten kyllästymisestä siihen poliittisen korrektiuden ja hysteerisen varovaisuuden leimaamaan ilmapiiriin, joka Euroopassa jo pidempään ja erityisesti pilakuvakiistan jälkeen on vallinnut uskonnollisista teemoista keskusteltaessa. Paras ase kaikenlaista hurskastelua vastaan on tosikkojen pyhiksi kohottamista asioista tehty mehevä satiiri, ja siinä Lordi toden totta osoittautui nimensä veroiseksi.

Ja Hard Rock Hallelujah on ihan oikeasti omassa genressään loistava biisi. Kuuntelukerta kuuntelukerralta tempautuu yhä syvemmälle tarttuvan kertosäkeen pyörteisiin ja kuin huomaamatta omatkin sormet alkavat hakeutua pukinsarviasentoon. Musiikillinen kontrasti Euroviisujen muihin kilpailijoihin oli suorastaan hirviömäisen suuri, ja ero kallistuu Lordin hyväksi 10-0 millä tahansa mittarilla. Keskimääräinen Euroviisukappalehan on musiikin puolesta täysin mitäänsanomatonta mutta silti karmeaa tuubaa. Biisien ollessa näin täyttä saastaa esiintyjille, jotka hämmästyttävän usein ovat hyvärunkoisia nuoria naisia ja kosteasilmäisiä kauniita poikia, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin keikistellä ja vetkuttaa ja yrittää sitä kautta kerätä edes ulkomusiikilliset pisteet kotiin.

Kilpailussa, jossa esiintyjät lauloivat mm. "kookosrakkaudesta" ja esittivät falskiudessaan pöyristyttäviä vetoomuksia ihmiskunnan globaalin solidaarisuuden puolesta, myös Lordin lyriikat olivat aivan omaa tasoaan. Uskonnollisen hyvän ja pahan määrittelyistä enkeleineen ja paholaisineen sekä yliluonnollisuuksista yleensäkin ponnistanut teksti levitti rock'n'rollin ilosanomaa, ajatusta siitä, että kohdalleen tykitetyn rokin synnyttämä hurmio ei vain pärjää vaan jopa ylittää uskonnolliset ekstaasikokemukset, minkä profeetan nimiin vannoen ne sitten saavutettiinkin.

Suomen kansainvälistä asemaa ajatellen Lordin voiton nirvanaefekti ylittää vuoden 1995 lätkämestaruuden ja nousee jonnekin Helsingin olympialaisten tai Armi Kuuselan missivoiton tasolle. Taas on Suomi maailmankartalla, ja tällä kertaa se nostettiin sinne ei juosten tai sotien tai kauniisti keikistellen vaan heviä soittamalla! Hallelujah!

Leijonat demokratian puolesta

Huomenna Suomen jääkiekkomaajoukkue iskee MM-kisojen puolivälierissä yhteen Valko-Venäjän kanssa, ja voimainkoitoksen häviäjää kutsuu laulukuoro. Etukäteisasetelmien mukaan Suomen pitäisi pystyä puolivaloillakin niistämään belaruslaisten kiekkoveljien nenät, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Toisaalta on hyvä palauttaa mieliin vuoden 2002 Salt Lake Cityn olympialaisten puolivälierät, joissa Valko-Venäjä pudotti jatkosta Ruotsin. Erityisesti meille Hannu Hanhien lukemattomat kerrat nöyryyttämille suomalaisille oli todella mannaa katsoa, kun silloinen NHL-maalivahti Tommy Salo imuroi verkon perille puolustaja Vladimir Kopatin keskialueelta roiskaiseman löysähkön lyöntilaukauksen, joka alun perin taisi olla tarkoitettu pelkäksi purkukiekoksi. Peliaikaa oli kellossa jäljellä kaksi minuuttia ja 24 sekuntia, eikä NHL-tähtiä pullistellut kolmen kruunun miehistö onnistunut tilannetta enää tasoittamaan. Toivotaan, ettei huomisesta pelistä tule jatko-osaa tähän valkovenäläisten ihmetekojen saagaan.

Valko-Venäjä on joka tapauksessa nyt Latviassa väläytellyt ja pelannut vähintään kohtuullisesti. Se voitti huipputaitavista yksilöistä koostuvan Slovakian 2-1, piti todella nopeaa ja taitavaa peliä pelaavaa Venäjää ahtaalla häviten vain 2-3, tumppasi Kazakstanin 7-1 ja Ukrainan 9-1 sekä voitti Sveitsin 2-1. Ainoa selvempi tappio tuli Ruotsille luvuin 1-4. Kisojen pistepörssin seitsemän kärjestä löytyy peräti kolme valkovenäläistä, Mihail Grabovski (5+4), Andrei Skabelka (2+7) ja Sergei Zadelenov (4+4). Herrat lienee syytä merkata ja usuttaa vaikka jompi kumpi Ruudun veljeksistä heidän peräänsä. Vuoteen 2002 verrattuna heikennyksiäkin joukkueessa on kuitenkin tapahtunut. Silloinen valmentaja Vladimir Krikunov seisoo nyt Venäjän vaihtopenkin takana ja Belarus-kiekon todellinen ikoni ja toteemi, luunkova NHL-pakki Ruslan Salei jatkaa taalaliigan pudotuspelejä valtavassa nousukiidossa olevan Anaheim Mighty Ducksin riveissä yhdessä Teukka-Salaman kanssa.

MM-kisojen pudotuspelivaiheessa on hyvä alkaa kaivaa esiin voitontahtoa. Perinteisesti hyvä konsti tähän on ollut nationalistisen kiihkon esiin lietsominen tarvittaessa vaikka ulkojääkiekkoilullisiin seikkoihin turvautuen. Ruotsalaiset ovat ylimielisiä isoveljiä, joiden lintukodon puolesta Suomi on saanut uhrautua niin suurvalta-Ruotsin kaudella kuin toisessa maailmansodassakin. Venäläiset taas edustavat imperialistista ja autoritääristä sortovaltaa, joka aina tilaisuuden tullen on pyrkinyt kurmoottamaan suomalaisia milloin asevoimin milloin poliittisella ahdistelulla. Kanadalaisia vastaan poliittisia motiiveja on vaikea löytää, joten heihin kannattaa suhtautua jääkiekkoon omistavasti suhtautuvina röyhkeinä pohjoisamerikkalaisina, joiden sikamainen pelityyli oikeuttaa pistämään kovan kovaa vastaan. USA:n suhteen kiekkokaukalo on yksi niitä todella harvoja paikkoja, jossa Suomen kaltainen maailmanpolitiikan lilliputti pääsee esiintymään ennakkosuosikkina ja samalla osoittamaan maailmanpoliiseille kaapin paikkaa vähän yleisemmässäkin mielessä.

Mutta Valko-Venäjä? Mistä kaivaa esiin tarvittava patrioottinen tunnelataus näiden soiden ja arojen poikien polkemiseksi jäänrakoon? Ehdotan seuraavaa: suhtaudutaan Valko-Venäjään eräänlaisena Neuvostoliiton historiallisena etäispesäkkeenä ja jakojäännöksenä. Maa on Euroopan viimeinen diktatuuri, jota ei epädemokraattisuutensa vuoksi ole kelpuutettu edes Euroopan Neuvoston jäseneksi. Oppositiopoliitikkoja ja kriittisiä journalisteja muilutetaan ja katoaa lähes päivittäin. Maata ohjaa todellisen diktaattorin ottein Alexander Lukashenko, jonka määräyksestä maassa on otettu käyttöön vanhat Neuvosto-Valko-Venäjän tunnukset. Lukashenkolla on paljon yhteistä Leonid Brezhnev-vainaan kanssa, mutta tässä yhteydessä tärkeintä on mainita, että heitä yhdistää intohimoinen suhtautuminen jääkiekkoon. Lukashenkon kutsumana Minskissä on vieraillut monen maan jääkiekkopelaajia, mm. suomalaisia. Viime joulukuussa hän kutsui Kanadan maajoukkueen pitämään MM-kisoja edeltävän valmistautumisleirinsä Valko-Venäjällä. Herra diktaattori pukee usein myös itse luistimet jalkaansa (ks. kuva) ja on kerännyt näissä kirjavissa ystävyysotteluissa komeat tehopisteet. Lukashenkon pelipaidan selkämyksessä seisoo tietysti numero yksi.

Pari viikkoa sitten Lukashenko piti Voiton Päivän puheen, jossa hän muisteli lämmöllä niitä suuria palveluksia, joita Neuvostoliitto ihmiskunnalle teki. Suora sitaatti:

Mitä kauemmas voitokas vuosi 1945 painuu historiaan, sitä paremmin me ymmärrämme Neuvostoliiton monikansallisen väestön hämmästyttävän uroteon suuruuden. Se tulee vuosisatojen kuluttuakin pysymään peräänantamattoman rohkeuden ja sinnikkyyden symbolina. Isoisien ja isien osoittaman epäitsekkyyden ja voittoisan sankaruuden muisto auttaa tämän päivän valkovenäläisiä ja venäläisiä luomaan yhteisponnistuksin vahvan perustan näiden kahden veljeskansan hyvinvoinnille myös tulevaisuudessa.

Talvi- ja jatkosodan kokeneen kansakunnan leijonapaitaiset jääkiekkourhot: painakaa Lukashenkon sanat sydämiinne ja pohtikaa niiden merkitystä. Muistelkaa myös Ukrainan ja Valko-Venäjän rajavyöhykkeellä sijainneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, joka vei vuosikausiksi ruokapöydistämme perinteisen kansallisherkkumme poronkäristyksen. Jo on ihme elleivät ala laidat paukkua ja verkot soida!