Presidenttifoorumi

Pääsin keskiviikkona osallistumaan presidentti Tarja Halosen järjestämään kahdeksanteen Presidenttifoorumiin, aiheena "Suomen historian vaietut vuodet" eli tarkemmin sanottu vuoden 1918 sisällissota ja jatkosota. Tasavallan presidentin kanslia oli kutsunut paikalle asiantuntevan joukon henkilöitä tieteen, taiteen, julkisen sanan ja muiden yhteiskuntaelämän osa-alueiden edustajia lausumaan asiasta oman näkemyksensä.

Etukäteen pyydetyissä alustuksissa professori Heikki Ylikangas esitti historiografisen katsauksen vuoden 1918 tapahtumista tehdystä tutkimuksesta ja dosentti Ulla-Maija Peltonen taas teoreettisemman puheenvuoron vuoden 1918 traumojen purkamisesta tutkimuksen keinoin. Jatkosodasta puhuivat Suomen tapahtumia laajempaan kontekstiin sijoittanut professori Henrik Meinander, sodan ja sotahistorian uudempia, aiemmin laiminlyötyjä näkökulmia esitellyt dosentti Sari Näre ja hiljattain Suomen valtiollisen poliisin ja Gestapon yhteistyöstä väitellyt tohtori Oula Silvennoinen.

Jatkosotakeskustelu pyöri pitkälti erillissotateeman ympärillä. Sekä Meinander että Silvennoinen totesivat erillissotateesin ennen kaikkea poliittiseksi työkaluksi, joka historiallisena tapahtumakuvauksena on sekä riittämätön että vääristynyt. Silvennoinen totesi mielenkiintoisesti, ettei koko erillissotateesiä oikeastaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ole enää oikeasti tarvittu mihinkään, kun menneisyydenkäsittelyn ulko- ja sisäpoliittiset paineet ovat helpottaneet. Professori Ohto Manninen veti keskustelua omassa kommenttipuheenvuorossaan takaisin erillissotatulkinnan suuntaan.

Itse totesin tulkinnan riippuvan näkökulmasta. Sotilaallisesti, strategisesti ja taloudellisesti ajateltuna puhe Suomen erillisestä sodasta on höpötystä, mutta kun tullaan ideologiselle ja maailmankuvien tasolle, on rajauksia syytä tehdä. Pyrin kiinnittämään huomiota myös siihen, että sama näkemys oman historian erillisyydestä ja ainutlaatuisesta on löydettävissä oikeastaan minkä tahansa kansallisen historiatulkinnan taustalta, oli se sitten suomalainen, neuvostoliittolainen tai saksalainen. Olen Meinanderin ja Silvennoisen kanssa siinä hyvin samaa mieltä, että tänä päivänä on hyvä pohtia sitäkin, tarvitaanko koko keskustelua sotamme erillisyydestä enää lainkaan, ainakaan siinä sävyssä kuin sitä on käyty.

Juupas-eipäs -väittelyä kiinnostavampaa on pohtia sitä, mitä erillissota-ajatukselle maassamme annettu valtava painoarvo kertoo suomalaisesta kansallisesta identiteetistä ja historiallisesta kokemuksestamme. Mitä ovat ne menneisyyden pirut, joita koetamme erillisyytemme ja ainutlaatuisuutemme nimiin vannomalla hätistää pois? Dosentti Martti Turtola katsoi niiden olevan juutalaisten joukkotuho ja väitteet osuudestamme siinä, itse taas näkisin taustalla ainakin yhtä vahvana suomalaisten haluttomuuden tulla pistetyksi samaan ryhmään Romanian ja Unkarin (=Itä-Euroopan) kanssa. Ja totta kai sen kiistämisen, että jatkosodan taustalta olisi löydettävissä muita selittäviä motivaatiotekijöitä kuin talvisota ja sen syttymiseen johtanut elokuun 1939 sopimus kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välillä.

Mielenkiintoista oli, että foorumin jäsenistön keskuudessa erillissotanäkemyksen kannattajat näyttivät jäävän vähemmistöksi, ja tässä sävyssä keskustelu seuraavana päivänä myös esimerkiksi HS:ssa uutisoitiin. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisi lähdetty 1960- ja 1970-lukulaisen ulkopoliittisesti motivoituneen historiallisen itseruoskinnan tielle, vaan siitä, että nyt meillä alkaa jo pikkuhiljaa olla varaa tarkastella asiaa laajemmastakin kuin vain tiukan kansallisesta perspektiivistä käsin. Näin ainakin toivon.

Historiantutkimuksessa asioita ei tietenkään tule arvioida niiden lopputuloksesta käsin, mutta mielestäni kansanedustaja, ex-oikeusasiamies Jacob Söderman oli oikeilla jäljillä todetessaan, että kyllä jatkosotaa rohkenee lähestyä siltä kannalta, ettei tapahtumien saama ratkaisu ollut Suomen kannalta suinkaan huonoin mahdollinen. Tämä ei tietenkään merkitse mitään moraalista velvollisuutta olla tutkimatta myös sodan kansallisesti vähemmän mairittelevia piirteitä, vaikka keskustelussa välillä kuulee tällaisiakin näkemyksiä. Kypsään kansalliseen historiatietoisuuteen mahtuvat asioiden kaikki puolet. Kylmän sodan päättymistä seuranneelle historiakeskustelun hyvitys- ja rehabilitaatiovaiheelle oli totta kai aikansa, paikkansa, ja tilauksensa, mutta kuinka tarpeellisia ja relevantteja nämä historiallis-kansallisen itsepuolustuksen asenteet enää ovat edes poliittisessa retoriikassa, tutkimuksesta nyt puhumattakaan?

Historiakeskustelussa on tärkeää, että osapuolet tunnustavat toistensa oikeuden omiin tulkintoihinsa, vaikka ne olisivat hyvinkin erilaisia kuin omat. On tärkeää, että puheenvuoroja kuullaan niin tutkimuksen, kaunokirjallisuuden, politiikan, julkisen sanan kuin yleisönkin suunnilta. Professori Ylikangas kiteytti asian vuodesta 1918 puhuessaan, että erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä. Itse totesin Kylmän sodan päättymisen jälkeisen tilateen olevan tässä mielessä siunauksellisen, koska ainakin periaatteessa on mahdollista käydä koko Euroopan laajuista keskustelua historian vaikeimmistakin kysymyksistä ilman, että ideologiset tai muut raja-aidat olisivat kahlehtimassa tulkinnanvapautta ja rajaamassa keskustelijoiden piiriä.

Päivän mieleenpainuvimmasta ajatuksesta vastasi foorumin emäntä. Presidentti Halonen totesi muistinvaraisesti siteerattuna loppupuheenvuorossaan, että enemmän kuin kakku, josta voi poimia parhaat palat, kansallinen historia on kuin keitto, joka on lusikoitava sellaisenaan ja kokonaan.

If there ever was a life - Johnny Otis

Tämä menee oikeastaan kollega Lehden tontille, mutta menköön. Selailin tässä eräänä päivänä vinyylihyllyäni ja löysin monta mielenkiintoista levyä, jotka olin unohtanut omistavani. Tuli vastaan Johnny Otisin vuonna 1958 levyttämä Willie and the Hand Jive, Bo Diddley-tyylinen standardi, jota sittemmin on lukemattomin eri versioin kunnioitettu, mm. Eric Clapton ja George Thorogood ovat sen levyttäneet.

Kreikkalaistaustainen Otis (syntyjään Ioannis Alexander Veliotes) mainitaan hakuteoksissa yhtenä mustan rhythm'n'bluesin valkoisista tienraivaajista. Vuonna 1921 syntynyt Otis varttui Kalifornian Vallejossa alueella, jonka asukkaista enemmistö oli mustia, ja täältä hän myös imi keskeiset vaikutteensa. Muusikonuransa hän aloitti rumpalina ja laajensi siitä sitten lauluun, vibrafoniin ja pianoon. Omaa swing-bändiään ja R&B:hen erikoistunutta Barrelhouse-klubiaan pyörittäessä Otis löysi useita tulevia supertähtiä, mm. Esther Phillipsin ja Etta Jamesin.

Otisin sanotaan integroituneen niin syvästi Kalifornian mustaan musiikkiskeneen, ettei häntä oikeastaan edes voi pitää valkoisena. Kreikkalaisen tumman ulkonäkönsä ja lavaotteidensa vuoksi häntä usein pidettiinkin mustana. Hän on itse todennut olevansa "white Negro" ja meni 1950-luvulla naimisiin mustan Phyllis Walkerin kanssa. Samaan aikaan hän kiersi maata oman Johnny Otis R&B Caravan-aktinsa kanssa, jatkoi klubin pitoa, perusti useammankin levy-yhtiön, oli studiomuusikkona ja tuottajana, isännöi omaa musiikkishowta niin radion kuin kovaa tuloa tekevän televisionkin puolella ja hääräsi menestyksekkäänä kykyjenetsijänä ja managerina. Harmaasta eminenssistä rock/pop-tähteyden puolelle hän astui 1950-luvun lopulla juuri tuon 1.5 miljoonaa kappaletta myyneen Willie and the Hand Jiven ansiosta.

1960-luvulla R&B:n suurin suosio taittui ja Otis ryhtyi etsimään täydentäviä tulonlähteitä, toimien mm. kanafarmarina, kuvanveistäjänä ja maalarina. Hän lähti mukaan myös politiikkaan, mutta ei tullut valituksi Kalifornian lakia säätävään elimeen, koska kampanjoi taiteilijanimensä sijaan Johnny Veliotesina. Lainsäätäjän sijaan hänestä tuli demokraattipolitiikko ja kongressiedustaja Mervyn Dymallyn (jatkaa uraansa yhä 82-vuotiaana!) pääavustaja. Otisin pikkuveli Nicholas pärjäsi politiikassa pidemmälle, päätyen USA:n lähettilääksi Jordaniaan ja Egyptiin.

Vuonna 1968 Otisista tuli myös kirjalija, kun hän julkaisi vuoden 1965 rotumellakoita käsittelevän teoksen "Listen To The Lambs". Los Angelesin Wattsin esikaupunkialueella elokuun helteessä syttyneissä levottomuuksissa kuoli 34 ihmistä ja loukkaantui tuhat. Pidätyksiä tehtiin 4000 ja materiaalista vahinkoa syntyi 40 miljoonan dollarin edestä. Losissa ainoastaan vuoden 1992 ovat tehneet pahempaa jälkeä. Otis oli mustan väestön puolella ja kertoi omaelämäkerrallisella otteella kirjassaan kaikesta siitä lahjakkuudesta, jota hän oli mustien keskuudessa eläessään nähnyt. Hän katsoi olevan amerikkalaisen yhteiskunnan vika, ettei kansakunta saanut tätä lahjakkuusreserviä paremmin ja rakentavammin hyödynnettyä.

Otis oli ja on todellinen renessanssi-ihminen. Lukemattomat eri roolit musiikkibisneksessä ja poliittinen aktivismi eivät riittäneet tyydyttämään hänen toiminnantarmoaan. Myös saarnapuuhat kiinnostivat karismaattista miestä, vaikka pääharrastus olikin "Devil's music". Niinpä hän 1970-luvulla perusti eteläiseen Los Angelesiin oman seurakuntansa, Landmark Community Churchin, ja toimi tämän valtaosaltaan mustista jäsenistä koostuneen seurakunnan vetovoimaisena pastorina yli kymmenen vuoden ajan.

Kenties tietynlaisena vastapainona uskonnolliselle toiminnalle voi nähdä Otisin vuonna 1969 nimellä "Snatch and the Poontangs" (ks. slangisanakirjasta termien merkitykset) levytetyn kokoelman roiseja ns. isojen poikien bluesrenkutuksia. Levyllä kitaraa soitti Otisin 14-vuotias poika Shuggie, joka sittemmin teki komean muusikonuran hänkin. Näihin aikoihin Otis ystävystyi myös nuoren Frank Zappan kanssa. Otisin inspiroimana Zappa kasvatti itselleen samanlaiset impealisti-viikset, joista sitten tuli hänelle varsinainen tavaramerkki: "It looked good on Johnny Otis, so I grew it." Zappa ja Shuggie käsittääkseni levyttivät myöhemmin yhdessä.

Otis jatkoi uusien kykyjen etsimistä, oman bändinsä kanssa kiertämistä ja levyjen tuottamista läpi 1980- ja 1990-lukujen. Hektisimpien musiikkivuosien jäätyä taakse hän on kuitenkin omistautunut yhä maalaamiselle ja kuvanveistolle, jossa hänen pääteemanaan on ollut afroamerikkalaisen elämänmuodon eri puolten kunnioittaminen. En ole asiasta ihan varma, mutta käsittääkseni hän pyörittää omaa viikottaista radio-ohjelmaansa Los Angelesissa yhä tänä päivänä.

Kirjailijan urakin on jatkunut, viimeisimpänä tuotoksena vuonna 1997 julkaistu keittokirja (!) "Red Beans & Rice and Other Rock And Roll Recipes". 2000-luvun puolella hän on laajentanut repertuaariaan myös akateemiseen maailmaan, luennoiden UC Berkeleyssä mustan musiikin eri lajien kehityksestä ja kulttuurisesta merkityksestä. Otisin itsensä mukaan hän on varttuneemmalla iällä elellyt lähinnä neljästä suosituimmasta kappaleestaan (Hand Jive, Every Beat of My Heart, So Fine ja Dance With Me, Henry) yhä tasaisena virtana juoksevilla rojalteilla.

Ei tule ihan äkkiä mieleen montakaan ihmistä, jotka olisivat elämässään ehtineet yhtä moneen ja kulkeneet omaa erikoista tietään samanlaisella menestyksellä kuin Johnny Otis. Rodullisesti hänen kulttuurinen jälkensä on selvästi musta, mutta on hyvä kysymys, olisiko hän pystynyt saavuttamaan samanlaista menestystä, mikäli hän todella olisi ollut musta muutenkin kuin sielultaan.

Otisin suhteen taitaa olla itsestään selvää, että nyt 87-vuotias moniottelija ylläpitää myös omaa verkkosivustoaan, Johnny Otis Worldia!

Teloitettu arvio

Tässä vielä vähän lisää Ylikangas vs. Kulomaa-Lindstedt-Nieminen et. al. -debatista tänään Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani. Vähän on vanhan kertausta, mutta menköön.

Jatkosodan jatkosota

Historiadebatti kukoistaa lokakuun hämärässä. Markkinoille puskee uusia tutkimuksia ja tutkijat tulevat arkistoistaan julkisuuteen esittelemään tuloksiaan ja kinaamaan keskenään.

Viime aikojen dramaattisin keskustelu on käyty kesän 1944 väitetyistä salatuista teloituksista. Mystiset syväkurkut ovat pudotelleet kätkettyä tietoa ja virallinen totuus on kyseenalaistettu. Lehdet ovat löytäneet yhä uusia kalmanhajuisia silminnäkijäkuvauksia oudoista ruumispinoista.

Historioitsijat kaivoivat salaisuuksia sota-arkistosta, arkeologit Huhtiniemen mullista. Luurankojakin löydettiin, joskin väärältä vuosisadalta ja venäläisiä. Huhtiniemi lässähti pannukakuksi, mutta teloitusspekulaatiot jatkuvat.

*

Vaikenemisen tuulimyllyjä lähti kaatamaan suomalaisen menneisyydenhallinnan Don Quijote, kovaksikeitetty professori Heikki Ylikangas. Sancho Panchanaan hänellä oli muistitieto, Rosinantenaan vakaumus siitä, että historiallinen totuus on kansallista ylpeyttä tärkeämpää.

Vuosi sitten Ylikangas ilmoitti Romahtaako rintama -teoksessaan, että teloitettuja oli aiemmin tiedettyjen 60:n sijaan 250, ja että tekojen laittomuuden tajunnut armeija oli siivonnut totuuden arkistoista. Media kiitteli Ylikankaan rohkeutta ja monet vakuuttuivat salaliitosta.

Ylikankaalla on missio - tutkia suuria aiheita ja kumota vallitseva käsitys. Eniten huomioita ovat herättäneet hänen tulkintansa nuijasodasta, sisällissodasta, talvisodasta ja nyt jatkosodasta. Hän ei jumiudu detaljeihin vaan iskee pöytään rohkeita ja omaperäisiä kokonaisselityksiä.

Kun tällaisen tehtävän itselleen ottaa, on luovuttava turhasta nöyryydestä ja vaatimattomuudesta, ja niin tämä Finlandia-palkittu eteläpohjalainen on toden totta tehnytkin. Hän on paistatellut julkisuuden valokeilassa ”miehenä, joka ei pelkää olla yksin oikeassa”. Maine totuuden puhujana on ansaittu, mutta toista eteläpohjalaista Lauri Tähkää lainaten niinkin on käynyt, että ”kun kaasu pohjas painetaan, väkisin joskus penkkahan pelmahtaa”.

*

Tieteellinen uskottavuus perustuu tutkimusten julkiseen arviointiin. Väistelystä Ylikangasta ei voi syyttää, niin uskollisesti hän on ”moon oikias, soot vääräs” -filosofiaansa noudattanut. Itsevarmuus kerää arvostelijoita, ja vain harvat voivat ylpeillä selvinneensä kunnialla niin ankarasta prässistä kuin Ylikangas.

Teloituskeskustelussa emeritukselle on kuitenkin tullut lunta tupaan ja jäitä porstuaan sen verran komiasti, että heikompaa hirvittää. Romahtaako rintama -kirjan julkistamistilaisuudessa maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja Jarmo Nieminen listasi Ylikankaan virheet ja kiisti väitteet armeijan salailusta. Sotilaspukuinen Nieminen ei hävinnyt päätähdelle määrätietoisuudessa ja volyymissa tuumaakaan, ja yleisö viihtyi.

*

Joulukuussa 2007 Ylikangas sai Sotatieteellisen Seuran seminaarissa sotahistorioitsijoilta sellaisen kylvetyksen, että moni olisi jäänyt siltä seisomalta stressilomalle. Ylikankaalla ei kuitenkaan ole tapana jäädä tuleen makaamaan. Päinvastoin hän pudisti pölyt pikkutakistaan, latasi verbaalikonekiväärinsä ja lähti uuteen rynnäkköön. Arvostelijat saivat silmilleen useamman vyöllisen lehdistö- ja blogivastineita.

Kriitikot, etunenässä Nieminen, Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa, päättivät vastata kunnon keskityksellä. Tuore artikkelikokoelma Teloitettu totuus - kesä 1944 (Ajatus Kirjat) ampuu Ylikankaan väitteet jos ei nyt hajalle niin ainakin melkoisin reikäisiksi.

Julkistamistilaisuudessa kirjoittajat seisoivat kuuden miehen rivistönä kuin historiatieteellinen teloituspartio, Ylikangas yleisössä. Emeritus ei luopunut kolhituista teeseistään, vaan päinvastoin ilmoitti tarkentavansa teloitettujen lukumäärää ei suinkaan alas- vaan ylöspäin!

*

Historiantutkimus tarvitsee ylikankaansa ja niemisensä. Usein yksitotisen ja keskustelemattoman kulttuurimme on syytä olla ylpeä näistä väittelyistä.

Lopullista totuutta ei saavuteta, mutta lähemmäksi päästään.

Maailman tyylikkäin mies

Tämä vuosi on raskaamman rockin alalla ollut veteraanien kulta-aikaa. Metallica julkaisi uuden levyn pitkän odotuksen jälkeen, Motörhead taas tutun lätty kerran kahdessa vuodessa -aikataulunsa mukaisesti. Viime viikkoina on puhuttu paljon AC/DC:n Black Ice -uutuudesta. Uusien kiekkojen kanssa ovat olleet liikkellä myös mm. Whitesnake ja Judas Priest. Jopa Guns'n'Rosesin Chinese Democracya on lupailtu tälle(kin) vuodelle.

Aika usein varsinkin vuosikausia telakalla olleiden bändien reunion-pohjalta tekemät levyt ovat väsynyttä vanhan lämmittelyä, tai sitten myötähäpeää herättäviä ja anakronistisia uudistumisyrityksiä. On tullut kuultua paljon sellaisia vanhojen starojen levyjä, jotka artistin maineen ja arvostuksen vuoksi olisi ollut parempi jättää kokonaan tekemättä. Nyt kuitenkin trendinä vaikuttaa olevan se, että markkinamiehet ovat vainunneet retron vetävyyden ja siksi 1960-, 1970- ja 1980-lukujen menestyneistä bändeistä yksi toisensa jälkeen on kaivettu naftaliinista. Jos ei nyt ole uutta levyä tehty, niin ainakin on lähdetty kiertueelle.

Tämän vuoden positiivisimmat uutiset dinosaurus-rockin saralla ovat liittyneet ZZ Topiin, jonka ainakin itse luulin siirtyneen jo lopullisesti pois kuvioista viisi vuotta sitten julkaistun, menestykseltään heikoksi jääneen Mescalero-levyn jälkeen. Kesällä tuli tieto, että Little Old Band From Texas on suunnittelemassa uutta levyä, jonka tuottajaksi on valittu ei enempää eikä vähempää kuin maailman ykkösnimi alalla Rick Rubin, mm. Slayerin, Johnny Cashin, RHCP:n ja System Of a Downin kanssa upeaa jälkeä tehnyt velho. Rubin tuotti myös Metallican tuoreen Death Magnetic -levyn, jossa soundit ja yritys kyllä ovat kunnossa. Se, että Hetfieldin poppoolta on uskottavuus mennyt ja alkuperäinen kipinä sammunut, ei ole Rubinin vika.

ZZ Topin kitaristi Billy F. Gibbons on yksi rockin mielenkiintoisimmista ja visionäärisimmistä hepuista, joten yhteistyöstä Rubinin kanssa on lupa odottaa paljon. Kun levytysaikeista tiedotettiin, bändi totesi palaavansa 1970-luvun La Grange -äänimaisemaan. Se on hieno tieto, sillä tuo aika oli Texasin partasuiden luomisvoimaisinta kulta-aikaa, jolloin syntyivät kaikkein suurimmat helmet: La Grange, Tush, Jesus Just Left Chicago, Mexican Blackbird, Beer Drinkers and Hellraisers jne.

ZZ Topille kävi vuonna 1983 julkaistun Eliminator-levyn ansiosta samankaltainen ilmiö kuin Metallicalle vuonna 1991 ulostulleella mustalla albumilla. Metallican konkurssi tiivistyi Unforgiven-biisissä, jota on todella vaikea uskoa Kill Em Allin ja Ride the Lightningin levyttäneen yhtyeen kappaleeksi. ZZ Topille popahtava flirttailu mainstreamin kanssa yhdistyneenä 1980-luvulla cooliin kikkailuun sähkörummuilla, syntetisaattoreilla ja muilla ajankohdan hi tech -virityksillä toi valtavan listamenestyksen ja nosti bändin pysyvästi stadion-sarjaan. Gimme All Your Lovin ja Sharp Dressed Man soivat radioissa ympäri maailmaa ja soivat yhä. Samalla levy kuitenkin merkitsi myös selän kääntämistä niille perusasioille, jonka varaan bändi oli uniikin soundinsa ja meininkinsä 1970-luvulla rakentanut.

Aivan niin kuin Metallican Load (1996) ja ReLoad (1997), ZZ Topin Afterburner (1985)ja Recycler (1990) olivat silkkaa paskaa verrattuna siihen ryskyvään elinvoimaan, omaperäisyyteen ja tyylikkyyteen, mitä bändi alkuvuosiensa tuotannolla osoitti. Molemmat bändit kyllä myivät miljoonittain levyjä ja täyttivät stadioneja missä ikinä soittivatkin, mutta olivat muuttuneet tylsiksi, surullisiksi irvikuviksi parhaiden vuosiensa ilmeestä. Metallica on yrittänyt palata juurilleen ja saada alkuperäisen tatsinsa takaisin koko uuden vuosituhannen, ensin St. Angerilla (2003) ja nyt Death Magneticilla. Jotain peruuttamatonta on kuitenkin tapahtunut.

ZZ Top jäi pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen yrityksiin uusia Eliminatorin menestys. Rhythmeeniltä (1996) alkaen on kuitenkin havaittavissa, että Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard oivalsivat, mikä heidän musiikissaan oli keskeisintä. Syntikkapoppi sai jäädä ja blues palasi takaisin. Vuonna 1999 julkaistulle XXX:lle ja Mescalerolle (2003) Gibbons loihti sellaisen äänimaiseman, että oli selvää, että nyt ei todellakaan tavoiteltu mainstream-suosiota ja ylenpalttista radiosoittoa. Joku voisi sanoa, että levyt on tuotettu täysin överiksi. Ne mouruavat, sihisevät ja särisevät. Laulu kähisee ja mutisee, Gibbonsin kitaroinnin feedback on vedetty n:nteen potenssiin. Ensimmäisillä soittokerroilla levyt kuulostavat satunnaisuudessaan mielipuoliselta sinne tänne roiskimiselta, ikään kuin itsetarkoitukselliselta huolimattomuudelta. Varsinkin Eliminatorin yleisön kosiskeluun verrattuna sävellykset ovat vähintään erikoisia. Kaiken lisäksi osa kappaleista lauletaan espanjaksi.

Musiikillisesta kiville karahtamisesta huolimatta Metallica säilytti valtavan suosionsa ja levymyyntinsä. ZZ Top sen sijaan putosi aallonharjalta ja kolmen viimeisen levyn myyntilukemat jäivät todella vaatimattomiksi. Bändi kuitenkin sai takaisin sen, mitä Metallica on yli 15 vuoden ajan turhaan etsinyt: tuoreutensa ja luomiskykynsä. Kunhan XXX:ää ja Mescaleroa jaksaa kärsivällisesti ja ajatuksella kuunnella, ne ovat palkitsevuudessaan aivan erinomaisia lättyjä, joilla ennen kaikkea Gibbonsin omaperäisyys ja visionäärisyys pääsevät oikeuksiinsa. Hän on kehittänyt oman ilmaisunsa niin kitaran kuin mikrofoninkin varressa sellaisiin sfääreihin, että vastaavalla voivat rockmusiikissa ylpeillä vain harvat.

Varmuuden vakuudeksi muutama YouTube -klippi todisteeksi.

TÄRKEIMMÄT ASIAT


MESCALERO (2003)


QUE LASTIMA (2003, Mescalero)


JESUS JUST LEFT CHICAGO (live 1980)


DUST MY BROOM (live 1982)

Teloitukset ja Ylikangas

Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.

Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.

Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.

Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.

Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.

Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.

Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.

On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.

Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.

Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.

Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.

Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.

Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.

Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:

"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)

Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".