maanantaina, joulukuuta 14, 2009

Suomen tie pohjoismaaksi

Myönnän radiohiljaisuuden venähtäneen pitkäksi ja kiitän runsaista kommenteista. Tunsin piston sydämessäni viikonloppuna, kun blogini sai positiivista huomiota yhdeltä valtakunnan kovimmista Mikkelin Jukurit-faneista eli IS:n Tuomas Manniselta hänen lähinnä Heikki Ylikangasta käsitelleessä kolumnissaan. Toisin kuin emeritus, en aio poistaa blogiani verkosta, enkä moderoi kommenttejakaan. Vuosien saatossa lienen poistanut jälkikäteisesti vain muutaman kommentin, ja silloin syynä on ollut rasistisvoittoinen täydellisesti asian vierestä puhuminen (aina kyseessä yksi ja sama henkilö) tai sitten nämä englanninkieliset muita ties mitä saitteja mainostavat roskapostityyliset kommentit.

Kesässä 1944 taitaa riittää käsiteltävää vielä Ylikankaan ja Meinanderin jälkeenkin. Viime aikoina olen itse yrittänyt lähestyä aihetta vähän laajemmasta kulmasta, kun olen opettanut Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman vuosittaista luentosarjaani, nyt toista vuotta peräkkäin megalomaanisella otsikolla "History of the Baltic Sea Region in the 20th Century". Alueen tapahtumahistoria on katettu jo aiemmassa luentosarjassa, joten olen voinut omassa osuudessani keskittyä historialliseen spekulointiin.

Yritys tarkastella Saksan, Venäjän, Ruotsin, Tanskan, Suomen, Puolan, Viron, Latvian ja Liettuan historioita yhdessä ja samassa 24 tunnin tarinassa Itämeren tarjoamalta alueelliselta näkökulmalta on hyvin haasteellinen mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen. Suurena kysymyksenäni on ollut etsiä sellaisia korkean tason muuttujia alueen historiassa, jotka parhaiten selittäisivät kansallisten kehityskulkujen saamat erilaiset suunnat.

Suomen historia muodostaa tämän näkökulman sisällä kenties kaikkein erikoisimman tarinan. Maa aloitti 1900-luvun osana sitä puolalais-baltialaista maaryhmää, joka 1920-luvun taitteen molemmin puolin itsenäistyi tsaari-Venäjän alta ja jonka Saksan häviö ensimmäisessä maailmansodassa pelasti joutumasta toisen imperiumin vallan alle. Vuodet 1918-1921 olivat näiden valtioiden historiassa täynnä erilaisia pienemmän mittaluokan sotilaallisia konflikteja niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisia vastaan, yhtenä näistä Suomen sisällissota 1918.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä merkittävämmältä selittävältä tekijältä sotien välinen poliittinen kehtiys vaikuttaa. Puola ja Liettua irtautuivat demokratiasta jo 1926, Viro ja Latvia 1934, Suomi ei missään vaiheessa, vaikka toki kovasti porvarillinen ja oikeistolainen olikin, ja vaikka yritystä tähän suuntaan Kosolalla ja kumppaneilla olikin. Lapuan liike, kommunistilait ja IKL noudattivat täysin yleiseurooppalaisia kehitystrendejä, tapahtumien lopputulema sen sijaan ei. Siinä missä kaikissa muissa Itä- ja Keski-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa vedettiin salkoon autoritaarinen lippu, Suomessa sinniteltiin eteenpäin demokratian kanssa. Sitä, pitäisikö kiitoskortti tästä lähettää suomalaisen porvariston valistuneemmalle osalle, vallankumouksesta luopuneille sosiaalidemokraateille vai kenties Suomea pohjoismaisen suuntauksen tielle houkutelleelle Ruotsille, pitää vielä pohtia lisää.

Itämeren alueen maiden historiallisten taloustunnuslukujen vertailu on kiehtovaa sekin. Tässäkin suhteessa Suomi vuonna 1920 on pikemminkin neljäs Baltian maa (jollaisena se toki Neuvostoliitossa nähtiinkin vielä syksyllä 1939) kuin pohjoismaa. 1930-luvulla Suomi alkaa tehdä kuitenkin eroa (kenties Viroa lukuunottamatta) balttilais-puolalaisiin valtiosisariinsa, ja toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennusvaiheen aikana, Puolan muututtua kommunistiseksi ja Baltian maiden neuvostotasavalloiksi, ero kasvaa kasvamistaan.

Itämeren piirissä hahmottuu 1900-luvun osalta kolme selvästi toisistaan erottuvaa historiallista valtioryhmää ja historiallisen kokemuksen muotoa, jotka luentosarjassani nimesin suurvalta-totalitaariseksi, skandinaavis-demokraattiseksi ja itäiseksi autoritaaris-alisteiseksi ryhmäksi. Suomeksi käännettynä termit kuulostavat vielä kömpelömmiltä kuin englanniksi, mutta ensimmäisesessä ryhmässä on tietysti kyse Saksasta ja Venäjästä, toisessa Ruotsista, Tanskasta ja Suomesta, kolmannessa Puolasta ja Baltian maista.

Mielenkiintoisimpia ovat tietysti siirtymät ryhmien välillä. Suomi ei ole täysin vailla itäisen autoritaaris-alisteisen ryhmän tunnusmerkkejä, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä selvemmin se oli demokraattinen pohjoismaa. Kansallisen historiamme kannalta mielenkiintoisin kysymys on se, mitkä olivat ne yksittäiset tekijät, joiden ansiosta Suomi onnistui välttämään Itämeren itä- ja etelärantojen maiden raskaan kehityksen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tätä poikkeuksellista historiallista reittiä on yhä useammin selitetty lähes yksinomaan toisen maailmansodan torjuntavoiton eli täydellisen sotilaallisen tappion välttämisen kautta, mikä tietysti onkin yksi perusedellytyksistä. Talvisodan 70-vuotismuistopohdinnoissa on kiitettävästi muisteltu myös "talvisodan hengen" eli kansallisen eheytymisen syitä. Oikeistoautoritaarinen Suomi olisi tullut 1939-1940 jyrätyksi.

Ruotsin ja Tanskan menestystarinoiden takaa paistaa vahvasti läpi maiden kompromissihakuinen poliittinen kulttuuri, jossa eri poliittisia puolueita yksittäisissä kysymyksissä ilmenevistä näkemyseroista huolimatta liitti toisiinsa yhteinen näkemys pitkän linjan kehityksen tärkeimmistä tavoitteista. Tällaista visiota tai ainakaan laajaa tukea sille ei löytynyt Baltiasta tai Puolasta. Suomessakin sellaisen kehittymiseen tarvittiin vuoden 1918 ja toisen maailmansodan yhdistetyt tapahtumat. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion taustalta löytyy vahva poliittinen keskikenttä, joka kykenee sekä näkemään ryhmäkohtaisten intressien yli ja ohi että vastustamaan äärilaidoilta, niin oikealta kuin vasemmaltakin, nousevia kumouksellisia muutospaineita.

Hyvä kysymys on, oliko 1970-luvun konsensuskulttuuri ilmaus tästä skandinaavisesta valtioviisaudesta vai liittyikö se sittenkin enemmän suomettuneisuuteen, siihen, että kaikista kulttuurisesti länsimaiksi lukeutuneista Kylmän sodan maista Suomi oli kiistatta kaikkein läheisimmissä suhteissa Neuvostoliittoon. On hyvä muistaa sekin, millä ilmansuunnalla sijaitsi se ulkomaankaupallinen kivijalka, joka merkittävältä osaltaan mahdollisti Suomen sodanjälkeisen nousun maatalousvaltaisesta maasta jälkiteolliseksi palvelu- ja informaatioyhteiskunnaksi. Yhteistyö veljeskansojen miehittäjän kanssa on ollut Suomelle tuottoisaa puuhaa useammankin kerran.

Maantiede näyttäisi loppujen lopuksi selittävän lähes masentavan paljon. Puola ja Baltian maat sijaitsevat Saksan ja Venäjän valtapiirien välimaaston keskiosassa ja niiden välisten hyökkäysreittien varrella, ja ovat kaiken lisäksi hyvää panssarivaunumaastoa. Jossain muualla sijaitessaan Puola olisi voinut 1900-luvun mittaan nousta kukoistavaksi keskitason eurooppalaiseksi valtioksi, nyt se aina kriisin koittaessa joutui ensimmäisenä tallatuksi ja alistetuksi, niin kuin tietysti jo aiempinakin vuosisatoina. Vaikka esimerkiksi presidentit Paasikivi ja Koivisto usein viittasivat Suomen maantieteelliseen asemaan jos ei nyt haittatekijänä niin ainakin kovasti rajoittavana tekijänä, kyllä tämä asema kiistatta esimerkiksi toisessa maailmansodassa pelasi Suomen hyväksi, kun ajattelee, mikä oli välivyöhykkeen eteläisemmillä osilla sijanneiden maiden kohtalo.

Suomen historiassa usein liian vähälle huomiolle jäävä seikka on Ruotsin läheisyyden hiljainen vaikutus. Baltian mailla tai Puolalle ei niitä kohti länttä näkymättömän magneetin tavoin vetänyttä omaa Ruotsiaan ollut. Ruotsin puolueettomuudella oli jo 1930-luvulla historiallisen linjansa pituuden vuoksi sellaista uskottavuutta, joka Suomen osalta jäi täysin haaveeksi. Samalla tavoin kuin epäusko Suomen puolueettomuuden aitouteen (tai ainakin maan kykyyn varjella sitä eurooppalaisen kriisin koittaessa) oli Stalinille tärkein syy ryhtyä ratkomaan suhteitaan pohjoiseen länsinaapuriinsa sotilaallisesti, luottamus Ruotsin puolueettomuuden jatkuvuuteen antoi neuvostodiktaattorille pelivaraa olla toisen maailmansodan loppuvaiheessa ja sen jälkiselvittelyissä Suomen suunnalla armollisempi. Tämä oli hänelle tietysti sitäkin helpompaa, kun maa oli ainoana Saksan koalitiossa taistelleista maista jäänyt miehittämättä. Jos ainakin puolueettomuuden julkisivun säilyttäneen Ruotsin tilalla olisi ollut esimerkiksi Saksan koalitiossa taistellut Ruotsi, ei Stalinilla olisi ollut varaa pysäyttää kesän 1944 Suomen-vastaista suurhyökäystä.

Tältä kannalta ajateltuna voisi jopa heittää ilmoille kryptisen kysymyksen, oliko kesä 1944 sittenkin enemmän seuraus kuin syy?

perjantaina, marraskuuta 06, 2009

It's not my cross to bear

Joka vuosi bloggaamiseen tulee näemmä aina pari tällaista pidempää taukoa. Ei sillä, etteikö aiheita olisi ollut. Ylikankaan Heikki näkyy uuden kirjansa perusteella tehneen jonkinlaisen historiantutkimuksen Suomen ennätyksen suivaantumisessa, syyttäen kaikkea mikä liikkuu ja viskoen tikareita ympäriinsä kädet propelleina heiluen. Ensin ajattelin, että kirjan nimi "Yhden miehen jatkosota" on pilke silmässä valittu, mutta jo esipuheesta kävi ilmi, etteivät Stalinin Neuvostoliiton syyttäjäviranomaisetkaan onnistuisi löytämään huumoria tästä eteläpohjalaisen nuijan heilumisesta. Makuasioista ei tietysti passaa kiistellä, mutta kyllä ainakin minulle sävellaji oli tällä kertaa väärä. No, jos on kauhalla annettu, ei tietysti voi lusikalla ammentaa.

Ruotsinmaalla Arnstadin Henkka ja Holokaust-tutkija Paul Levine ovat syyttäneet Henrik Meinanderia jos ei nyt Holokaustin kieltämisestä mutta ainakin sen rankasta vähättelystä, kun viimeksi mainittu ei uudessa Suomi 1944 -kirjassaan käsittele tätä eurooppalaisen menneisyydenhallinnan ykköskysymystä kuin parilla sivulla. Mitähän mahtaisivat sanoa vaikkapa Ohto Mannisesta, jos osaisivat suomea lukea. Meinander on kyllä HIFK-fani, mutta mielestäni hyökkäys on kohtuuton. Arnstadin uusi kirja Skyldig till skuld kannattaa kyllä lukea, perspektiivi on suomalaiselle varsin piristävä ja ajatuksia herättävä, ajoittain tulee mieleen Ian Buruman Wages of Guilt.

Silti en malta olla tässä herättämättä lahden yli kliseistä kysymystä siitä, mistä suunnasta Erkko kuvitteli selkänojaa löytyvän lyödessään Stalinille nyrkkiä pöytään 70 vuotta sitten. Ei tullut selkänojaa, eivätkä saaneet Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningenissä edes pidettyä turpaansa kiinni. Ja se rautamalmi. Ja ne kuulalaakerit. Jos saat Henrik (A.) tästä Googlen translate-toiminnolla selvää, niin vänliga hälsningar vaan, suomalais-ruotsalaista jatkosotaa voidaan jatkaa vaikka turkulaisella baaritiskillä.

Lopuksi vielä pikku tehtävä kaikille haasteita kaipaaville, silläkin riskillä, että se Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman opiskelija, jolle sen annoin, pistää täällä Googlen käännöstoiminnon sjungaamaan. Hänellä ratkaisuaikaa on ensi viikon perjantaihin saakka, saa katsoa, ehtiikö teistä kukaan ennen sitä. Alla on kymmenen nimen lista, jotka kaikki liittyvät jollakin lailla tiettyyn maaliskuun päiväykseen. Keitä nämä tyypit ovat, mitkä ovat heidän etunimensä, mikä on haussa oleva päivämäärä tarkalleen (päivä ja vuosi), ja millä tavalla nimet liittyvät toisiinsa? On politiikkaa, on historiaa.

1. N. Grinde
2. J. Giordano
3. J. Browning
4. J. Donohue
5. G.A. Custer
6. T. Bickle
7. N. Davis
8. O. Homolka
9. Tecumseh
10. R. Crenna

Palkinnoksi oikean ratkaisun esittäjille annan uuden, vaikeamman tehtävän.

Kuvassa vuodelta 1916 naisten jääkiekkojoukkue Edmonton Swastikas, joka ei liity blogin tekstiin millään lailla. Aatu nappasi tagin käyttöönsä myöhemmin, eikä ylipäätään paljon lätkästä perustanut. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin olympialaisista jääkiekon kultamitalit vei mukaansa ensimmäisen ja, niin uskallan varsinkin näin ilmaston lämmetessä sanoa, viimeisen kerran Iso-Britannia.

perjantaina, lokakuuta 09, 2009

Same old same old

Vielä vähän tiivistystä vaaliraha-asioista, tällä kertaa Turun yliopiston Argumentti-palstalta.

Vastuuttomat poliitikot vaalirahakohun pyörteissä


Mediassa kuukausikaupalla velloneen vaalirahakohun on väitetty peittäneen alleen tärkeät työttömyyden ja laman torjuntaan liittyvät poliittiset kysymykset. Ollaanko politiikan uutisoinnissa sivuraiteilla, VTT Markku Jokisipilä Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta?


- Puheet siitä, että vaalirahakohu olisi peittänyt alleen joitakin tärkeämpiä kysymyksiä, ovat höpötystä. Kysymykset julkisen vallankäytön laillisuudesta ja moraalista ovat poliittisen legitimiteetin ytimessä.

Jos vaalirahakeskustelu jotakin on osoittanut, niin sen, että poliittinen vastuu on Suomessa kevyt kantaa. Kun suomalainen poliitikko toteaa kantavansa "täyden poliittisen vastuun", hän pysyy kaikissa asemissaan ja toteaa, että äänestäjät antavat arvionsa hänen toiminnastaan seuraavissa vaaleissa. Hallituksessa poliitikon vastuu on jonkin verran painavampi, mutta ilman suoranaisia lainrikkomuksia tai todella raskaan luokan poliittisia virheitä erokynnys ei sielläkään ylity.

Monia lakeja rikottu


- Vaalirahoitusta järjesteltäessä rikottiin mitä ilmeisimmin ainakin vaalirahoitus-, säätiö-, osakeyhtiö- ja yhdistyslakia, mahdollisesti rikoslakiakin. Puhumattakaan äänestäjien aliarvioimisesta, vastuun väistelemisestä ja demokratian toteutumisen tietoisesta vaarantamisesta.

Poliitikot ja heidän rahoittajansa keittivät kokoon sopan, jota nyt selvittää Suomen historiassa ainutkertainen leegio eri tahoja: poliisi, oikeuskansleri, valtiontalouden tarkastusvirasto, patentti- ja rekisterihallitus, Raha-automaattiyhdistys, asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus…

Viimeisten viikkojen aikana on paljastunut, että miljoonia euroja velkojilleen pystyyn jääneen Nova Groupin rahojen ohella vaalikampanjoihin on ohjattu kansanterveyden edistämiseen, tuettuun vuokra-asumiseen ja sairaanhoitoon tarkoitettuja varoja, unohtamatta tietenkään verovähennysoikeutta nauttivia ay-jäsenmaksutuloja.

Poliittiset seuraukset kaikesta tästä ovat kuitenkin jääneet lähes olemattomiksi. Kyseenalaisia tukia saaneet poliitikot vakuuttelevat kilpaa, ettei lakia ole rikottu eikä pahaa tahdottu. Opposition sotaisasta suunpieksennästä huolimatta luottamusäänestys päättyi hallituksen hyväksi. On pakko kysyä, toimivatko suomalaisen politiikan tilivelvollisuus- ja kontrollimekanismit kunnolla?

Legitimiteettikriisi jää muhimaan


- Aina vuoteen 1991 saakka Suomen presidentillä oli poliittisen järjestelmän toimintakykyä horjuttavan sisäpoliittisen pattitilanteen tai legitimiteettikriisin sattuessa mahdollisuus hajottaa eduskunta. Vanhan hallitusmuodon aikana presidentti käytti oikeutta seitsemän kertaa, vuoden 1975 jälkeen ei kertaakaan.

Vuonna 1991 hajotusoikeutta rajattiin niin, että sen tulee perustua pääministerin aloitteeseen sekä puhemiehen ja eduskuntaryhmien kuulemiseen, mikä tekee oikeuden käyttämisestä vieläkin epätodennäköisempää. Välikysymykseen hallitus on kaatunut itsenäisen Suomen historiassa neljä kertaa, viimeksi vuonna 1958.
Poliittinen tilivelvollisuus vain kerran neljässä vuodessa

- Kun koko vaalikauden istuvista hallituksista on tullut normi, toimii poliittinen tilivelvollisuus meillä todellisuudessa vain kerran neljässä vuodessa. Politiikan sisältö ja tulevaisuus on aidosti auki vain sen muutaman viikon tai kuukauden ajan, mikä kuluu vaalikampanjoiden aloituksesta hallitusohjelman laatimiseen.

Tämän jälkeen juna on peruuttamattomasti mennyt ja sen suuntaan pääsee vaikuttamaan seuraavan kerran vasta neljän vuoden päästä. Näillä näkymin huhtikuun 2011 eduskuntavaalit ovat historiallinen tilaisuus palauttaa konkreettista sisältöä poliittisen vastuun käsitteelle.

Tämä nelivuotisrytmi on nostanut vaalikampanjavaiheen panokset huippuunsa ja korostanut vaalirahoituksen tärkeyttä. Valtiollinen puoluetuki kuluu perusrakenteiden ja poliittisen "kauhun tasapainon" ylläpitämiseen, vaalikampanjoissa yliote on hankittava muin keinoin. Tämä kysyy kekseliäisyyttä kuten nyt olemme todella nähneet. Tilanne laskee myös kynnystä likaisten temppujen käyttöön. Vuoden 2003 Irak-gatessa kilpailuetua haettiin salaisella tiedolla, vuoden 2007 Nova-gatessa salaisella rahalla.

perjantaina, lokakuuta 02, 2009

Kapitalismin rakennuspuita derkkulasta

Alla tämän päivän nostalgiakolumini Turun Sanomista.

Ihmisten voitto

Kaksikymmentä vuotta sitten maailmaa yli neljän vuosikymmenen ajan kuristusotteessaan pitänyt Kylmä sota päättyi, kun reaalisosialismi saavutti taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kestokykynsä rajat. Kommunismin ja kapitalismin kaksinkamppailua oli opittu pitämään pysyvänä olotilana, ja kun Moskovan valta-asema romahti kuin korttitalo, tuli se lähes kaikille yllätyksenä.

Murrosvaiheessa 1989–1991 maailmanhistorialliset tapahtumat seurasivat toinen toistaan valtavalla nopeudella. Kommunistihallinnot Puolassa, Unkarissa, Itä-Saksassa, Tshekkoslovakiassa, Bulgariassa ja Romaniassa kaatuivat kuin dominopalikat, Baltian maat itsenäistyivät ja Saksat yhdistyivät. Hitaimmatkin ymmärsivät muutoksen syvyyden viimeistään joulukuussa 1991, kun itse Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Mikä sai aikaan tämän demokratian hyökyaallon ja Kylmän sodan päättymisen? Amerikkalaiset korostavat mielellään presidentti Ronald Reaganin ja Yhdysvaltain päättäväisyyden merkitystä. Heidän mukaansa Neuvostoliitto varusteli itsensä hengiltä yrittäessään vastata Reaganin ”tähtien sotana” tunnettuun ohjuspuolustushankkeeseen.

Toiset korostavat Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatshovin ansioita. Taloutta uudistaneen perestroikan ja poliittisia vapauksia lisänneen glasnostin lisäksi ”Gorba” lanseerasi myös ulkopoliittisen Sinatra-doktriinin, jonka mukaan itäblokin valtiot saivat rauhassa kulkea omia teitään. Puna-armeija ei enää murskaisi uudistusliikkeitä niin kuin se oli tehnyt vuonna 1953 Itä-Saksassa, 1956 Unkarissa ja 1968 Tshekkoslovakiassa.

Tärkein kumousvoima tuli kuitenkin alhaalta, tavallisten ihmisten toiminnasta. Vielä 1960-luvulla monet itäblokissa uskoivat ohjelmapuheissa maalaillun tasa-arvoisen, hyvinvoivan ja onnellisen kommunistisen yhteiskunnan olevan saavutettavissa uhrausten kautta. Ajan mittaan karu todellisuus sammutti idealismin. Jonot tyhjyyttään kumisevien kauppojen edessä, huonolaatuiset elintarvikkeet ja vaatteet, rumat ja kylmät asunnot, energiapula ja elämän yleinen ankeus puhuivat aivan toista kieltä kuin kommunistinen propaganda.

Kommunismi oli pakkoon, pelkoon ja vapauksien riistämiseen nojannut totalitaarinen järjestelmä, jota pyöritti kansan ahdingosta piittaamaton puolue-eliitti. Komentotalous ja kulutustavaratuotannon kustannuksella toteutettu massiivinen teollistaminen johtivat yritteliäisyyden kuoleentumiseen, negatiiviseen talouskasvuun, resurssien hukkaamiseen ja ympäristötuhoihin.

Kommunistihallinnot valvoivat kansalaisiaan ja polkivat perusvapauksia. Neuvostoliiton KGB:n, Itä-Saksan Stasin ja Romanian Securitaten kaltaiset massiiviset salaisen poliisin organisaatiot vakoilivat omia kansalaisiaan ja ilmiantajiksi pakotetut tavalliset ihmiset kyttäsivät toisiaan vainoharhaisessa ilmapiirissä.

Berliinin Museosaarella, entisessä Itä-Berliinissä, kohoaa massiivinen tuomiokirkko, joka on seissyt paikallaan yli sata vuotta poliittisia tuulia ja niiden muutoksia uhmaten. Se on nähnyt kaksi hävittyä maailmansotaa ja todistanut, kuinka Saksan keisarillinen, kansallissosialistinen ja kommunistinen versio ovat kukin vuorollaan sukeltaneet historian roskatynnyriin.

Kirkkoa vastapäätä sijainneesta Palast der Republikista, DDR:n puolue-eliitin ylpeydenaiheesta, ei sen sijaan ole jäljellä mitään. Purkutyöt saatiin päätökseen joulukuussa 2008, ja nyt paikalla on nurmikko, jolla berliiniläiset voivat viettää vapaahetkiään ja rentoutua. Se on mitä sopivin muistomerkki vuoden 1989 tapahtumille, sortoon kyllästyneiden tavallisten ihmisten vallankumoukselle.

35 tonnia terästä puretusta palatsista laivattiin Arabiemiirikuntiin käytettäväksi valmistumassa olevan maailman korkeimman rakennuksen, 818-metrisen Burj Dubain, todellisen kapitalismin majakan, rakentamiseen. Toivottavasti Erich Honecker ja kumppanit näkevät tämän sieltä, missä ikinä tällä hetkellä ovatkaan.

maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Pojat palaverissa

Kuunnellessani Arto Merisaloa viime viikolla Arto Nybergin haastateltavana ja eilen pääministeri Matti Vanhasta haastattelutunnillaan, panin merkille mielenkiintoisen yhtäläisyyden. Molemmat ilmoittivat istuvansa vuositasolla n. 2000 palaverissa. Olisihan se ihme näin pienessä maassa, elleivät muutamat noista olisi yksiä ja samoja...