Moraalin aateliset kettumetsällä

Vaatimus nollatoleranssista rasismille ja seksuaaliselle häirinnälle on saavuttanut laajaa myönteistä vastakaikua. Hyviä asioita on helppo ja mukava puolustaa. Kukapa nyt haluaisi kannattaa syrjintää tai törkykäyttäytymistä? Hyvien asioiden kätevyyttä lisää niiden itsestäänselvyys.

Kaikkihan tietävät jo vaistomaisesti, mitä rasismi on, tai missä kulkevat ne seksuaaliset rajat, joita ei sovi ylittää. Jos nimität kadulla vastaan kävelevää mustaa henkilöä neekeriksi, olet rasisti, jos tarraat firman pikkujouluissa luvatta työtoverin ryntäimiin, olet karsinasi ulkopuolella ilman valtuuksia törkeästi röhkivä seksistinen sika.

Vaikka tämä on päivänselvää, jostain kummasta kuitenkin kumpuaa urpoja, jotka eivät ymmärrä tai ainakaan kunnioita hyviä asioita. Heidän päihinsä järkeä on taottava osoittamalla, ettei näissä asioissa suvaita pienintäkään lipsumista hyväksyttävän käytöksen rajojen ulkopuolelle. Ympäröivän yhteisön yksimielinen tuomio ja kunnolla kirpaisevat seuraukset olkoot heille opiksi.

Hyviä asioita on paljon. Suomessa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisjärjestöt ovat vaatineet nollatoleranssia rasismin ja häirinnän lisäksi myös muun muassa asunnottomuudelle, koulukiusaamiselle, nuorisotyöttömyydelle, hoitovirheille, harmaalle taloudelle, roskaamiselle, graffiteille, ylinopeuksille, julkijuopottelulle ja kiroilulle.
Ajatus on totta kai käännetty myös business-opiksi; asiasta kirjan kirjoittaneen valmennuskonsultti Ari Heiskasen mukaan yrityksessä ”nollatoleranssitila luo vahvan pohjan voitokkaalle etenemiselle ja vauhdin nostolle”.

Nollatoleranssilla tarkoitetaan jonkin käyttäytymistavan tai ilmiön katsomista niin tuomittavaksi, ettei sitä suvaita lainkaan. Mikäli sitä kuitenkin ilmenee, tulee siitä automaattisesti seurata rangaistus, aina ja samansuuruisena. Koska tavoitteena on eliminoida kyseinen käyttäytyminen kokonaan, teon taustaa, olosuhteita, räikeyttä, mahdollisia lieventäviä asianhaaroja tai tekijän syyllisyyden astetta ei tule ottaa huomioon lainkaan.

Nollatoleranssi on kategorinen imperatiivi, ehdoton määräys toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se perustuu absoluuttiseen varmuuteen siitä, missä kulkee oikean ja väärän raja. On vaikeaa kuvitella inhimillisen toiminnan sääntelyyn huonommin soveltuvaa periaatetta. Ihmiset, teot ja tilanteet ovat erilaisia, ja elämään liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta. Asioiden kokeminen ja tulkinnat vaihtelevat suuresti, mistä kertoo vaikkapa se, että suomalaisissa käräjäoikeuksissa käsitellään vuosittain yli 300 000 riita-asiaa.

Rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä ei ole olemassa sellaisia aukottomia ja yleispäteviä määritelmiä, joita voisi muitta mutkitta soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyrkkisäännöksi on tarjottu sitä, että jos väitetyn syrjinnän tai häirinnän kohde kokee tulleensa syrjityksi tai häirityksi, teko on tosiasiallinen. Tällainen subjektiivinen määrittelyoikeus on kuitenkin oikeustajun ja tasavertaisuusperiaatteen kannalta erittäin ongelmallinen, koska se tekee syytösten kohteesta automaattisesti syyllisen ja riistää häneltä oikeuden puolustautumiseen. (TS 30.11.2011)

Nollatoleranssi lietsoo myös kollektiivista hysteriaa, jolla hyvän asian nimissä oikeutetaan kohtuuttomiakin ylilyöntejä. Uusmoralistisessa nykyilmapiirissä esimerkiksi jo pelkkä julkisesti esitetty syytös seksuaalisesta häirinnästä riittää pilaamaan henkilön maineen ja uskottavuuden pysyvästi, aivan riippumatta siitä, onko syytöksessä perää vai ei.

Veljessota

Sunnuntaiaamuna 2.8.1992 Lago de Banolasilla 12 soutajaa ja kuusi perämiestä asettui lähtöviivalle taistelemaan viimeisiksi jääneistä perämiehellisen kaksikon olympiamitaleista. Vuoden 1996 Atlantan olympialaisiin mennessä miesten perämiehetön kaksikko ja nelonen sekä naisten perämiehetön nelonen saivat tehdä tilaa kolmelle uutena mukaan tulleelle kevyen luokan lähdölle.

Line-up oli kova. Ehdottomina ennakkosuosikkeina matkaan lähtivät radan neljä napolilaiset Abbagnalen veljekset Giuseppe ja Carmine perämiehenään Giuseppe di Capua. Italialaisilla "due con" oli kulkenut viimeiset kymmenen vuotta siihen malliin, että heistä oli tullut lähes koko veneluokan synonyymejä. Haussa oli kolmas perättäinen olympiakulta MM-kisoissa voitettujen seitsemän mestaruuden, kahden hopean ja yhden pronssin kruunuksi. He olivat olleet arvokisoissa mitaleilla 11 vuotta yhteen menoon. Voitolla Barcelonassa 30-vuotias Carmine, 33-vuotias Giuseppe ja 34-vuotias Giuseppe di C. olisivat päässeet Vjatseslav Ivanovin ja Pertti Karppisen kanssa kolme peräkkäistä olympiavoittoa samassa veneluokassa ottaneiden kerhoon. Joukkueveneissä kukaan ei ollut tässä tempussa aiemmin onnistunut.

Soutupiireissä perämiehellisestä kaksikosta oli totuttu puhumaan todella isojen miesten veneluokkana. Se oli kaikista raskain vene soutaa, koska kolmea ihmistä liikuttaa vain kaksi airoa. 2000 metrin matkan taittamiseen meni sillä noin 10 sekuntia kauemmin kuin yksiköllä. Abbagnalet eivät kuitenkaan olleet samanlaisia korstoja kuin veneluokan arvokisafinaaleissa yleensä nähdyt soutajat. Tahtiairoa soutanut Giuseppe oli 187-senttinen ja 97-kiloinen, Carminella pituutta oli vain 182 senttiä ja painoa 90 kiloa.

Muilta radoilta korstoja sitten kyllä löytyi. Kovimpana haastajana matkaan lähti radalta kolme eli heti Abbagnalejen vasemmalta puolelta toinen veljespari, vain yhden kesän tässä veneluokassa yhdessä soutaneet Greg (196/100) ja Jonny Searle (198/95) perässään Garry Herbert. Searlet olivat päinvastaisessa päässä soutu-uraansa kuin Abbagnalet; Jonny oli 23-vuotias, Greg vasta kahdenkymmenen. Italialaisiin verrattuna meriitit olivat kevyet. Kummatkin olivat soutaneet vuoden 1991 Wienin MM-kisoissa pronssia ottaneessa brittien kahdeksikossa, ja Jonny oli lisäksi voittanut Oxford-Cambridge-kilpailun kolme kertaa vuosina 1988, 1989 ja 1990. Nuoret britit olivat nousseet mitalisuosikiksi voittamalla kuukautta aiemmin legendaarisen Luzernin regatan, jossa huonon kisan soutaneet Abbagnalet jäivät peräti kuudensiksi.

Radalta kaksi brittien vasemmalta puolelta eli lähempää kameraa starttasivat Romanian urakoitsijat Neculai Taga (192/94)ja Dimitrie Popescu (197/100) perämiehenään Dumitru Raducanu. Päivää aiemmin Taga ja Popescu olivat jo voittaneet olympiakultaa perämiehellisessä nelosessa. 31-vuotias Popescu oli aiemmalla urallaan voittanut kaksi olympiahopeaa ja yhden pronssin sekä yhden maailmanmestaruuden, 25-vuotiaalle Tagalle lauantain kulta oli ollut ensimmäinen arvokisamitali.

Radalla viisi italialaisten oikealla puolella olivat Saksan Michael Peter ja Thomas Woddow perässään Peter Thiede. Ensimmäisessä yhdistyneen Saksan olympiajoukkueessa soutaneet herrat olivat kivikovan itäsaksalaisen järjestelmän tuotteita, ja olivat molemmat ottamassa DDR:n viimeiseksi jäänyttä soudun arvokisamitalia, vuoden 1990 Tasmanian MM-kisojen kahdeksikkopronssia. Woddow oli lisäksi kaksinkertainen juniorien maailmanmestari vuosilta 1986 ja 1987. Ennakkolaskelmissa kisan statistin roolit lankesivat radan kuusi Kuuballe (Ismael Carbonell Same, Arnaldo Rodriguez Silva, cox Roberto Ojeda Gonzales) ja radan yksi Ranskalle (Patrick Berthou, Laurent Lacasa, cox Emmanuel Bunoz).

Startin tapahduttua lähes peilityyneen keliin soudettu kisa lähti liikkeelle täysin ennakkokäsikirjoituksen mukaan. Ranskalaiset alkavat pudota kyydistä jo ensimmäisellä 250 metrillä ja kohta eroja syntyy muidenkin välillä. Ensimmäisen 500 metrin jälkeen Italia johtaa, Romania on runsaan puolen veneenmitan päässä toisena, sitten metri vettä välissä ja yhtenä ryppäänä Saksa, britit ja Kuuba, viimeisenä Ranska puolestaan puolen veneenmitan päässä näistä. Italialaisten 500 metrin väliaika on 1:39.93, britit ovat 2.5 sekunnin päässä.

Toisella 500 metrillä tahti yleensä laskee jonkin verran, kun siirrytään matkavauhtivaiheeseen. Abbagnalet kuitenkin jatkavat koko porukan korkeimmalla tahdilla, ja kun vetoliukumaa löytyy, ero kasvaa entisestään. 750 metrin jälkeen heillä on jo puolitoista veneenmittaa etumatkaa romanialaisiin ja kaksi veneenmittaa britteihin, saksalaisiin ja kuubalaisiin. Ero jatkaa kasvuaan, ja alkaa näyttää siltä, että Abbagnalet ratkaisevat kisan voitokseen jo tässä vaiheessa.

Kun Abbagnalet tulevat puoliväliin, vain Romania ehtii heidän kanssaan samaan väliaikakuvaan, 3.91 sekuntia myöhemmin. Britit tulevat kolmansina, mutta eroa kärkeen on 4.8 sekuntia (kisan televisioinnessa näkyvä 4.42 ei pidä paikkaansa). Briteistä parin metrin päässä tulevat saksalaiset, kuubalaiset puolestaan heistä puolen veneenmitan päässä.

Searle Brothersin valmentaja Steve Gunn totesi ennen kisaa brittien kahdeksikossa soutaneelle Martin Crossille, että puolimatkassa ero voi olla enimmillään viisi sekuntia ja voitto olisi vielä mahdollinen. Kokenut Cross piti tätä epärealistisena; jos kivikovat ja kokeneet Abbagnalet pääsisivät näin kauas karkuun, eivät he taatusti enää antaisi kenenkään ottaa itseään kiinni. Samaa mieltä olivat myös BBC:n selostajat. Maali- ja varikkoalueella olevat italialaiset alkavat pikku hiljaa valmistautua juhlimaan historiallista kolmatta perättäistä olympiakultaa.

Noin 1100 metrin kohdassaa ero lakkaa kasvamasta, mutta näin usein tapahtuu yhden venekunnan ollessa selkeässä johtoasemassa. Kun eroa on riittävästi, johtava venekunta keskittyy vain pitämään eron samana ja soudun teknisesti mahdollisimman hyvänä. Mitään isompaa tonnin "big pushia" eivät näytä pystyvän tekemään sen paremmin jo melkoisen tuskaisilta näyttävät britit kuin jo ennen puoliväliä irvistelleet romanialaisetkaan. 1250 metrin kohdalla asetelmat eivät ole muuttuneet tonnilta mitenkään.

Sitten, 1500 metrin poijua lähestyttäessä, ero alkaa aavistuksenomaisesti kaveta. Romania hivuttautuu lähemmäs italialaisia ja britit seuraavat. Italialaisten soutu näyttää edelleen aivan yhtä hyvältä ja tahti on korkealla, mutta vetoliukuma alkaa lyhetä. Köyryselkäisellä tyylillä vetävien Abbagnalejen homma näyttää raatamiselta, mutta niin se on aina näyttänyt. Nyt ilmassa on kuitenkin jotain muutakin; tahtiairo Giuseppe alkaa vilkuilla sivuilleen ja huomaa eron kapenevan. Hän laskee mielessään jäljellä olevaa matkaa ja tajuaa viimeisestä 500 metristä tulevan todella pitkän. Keulapäässä venettä Giuseppe di Capua huutaa euforisessa tilassa sen minkä keuhkoista lähtee; hän ei pysty näkemään tilanteen kehittymistä takanaan ja uskoo jo olevansa kahden minuutin kuluttua kolminkertainen olympiavoittaja.

Tullaan 1500 metriin ja edelleen italaisilla on vettä välissä muihin. Romanialaiset tulevat 4.2 sekunnin päässä, britit 4.4 sekunnin. Saksalaiset ja kuubalaiset alkavat olla mitalitaistosta ulkona. Yleisö rannalla ja televisioiden ääressä on edelleen varma siitä, että kisa päättyy italialaisjuhliin. Kansainvälisen huipputason soudusta puhuttaessa 4.2 sekunnin johtoaseman menettäminen viimeisellä 500 metrillä on äärimmäisen harvinaista, sitä tapahtuu ehkä yhdessä kisasta sadassa.

1500 metrin poijun jälkeen Greg Searle vilkaisee oikealle puolelleen ja toteaa saksalaisten jäävän. Keulassa Jonny puolestaan katsoo vasemmalle ja huomaa olevansa Romanian tahtiairon Neculai Tagan kanssa aivan tasoissa. Jonny tajuaa hopeamitalien olevan otettavissa ja komentaa Gregiä nostamaan tahtia. Pikkuveli tekee työtä käskettyä ja lyö tiskiin todellisen "Hampton pushin", samalla kertaa lisää sekä tahtia että voimaa. Nosto vie britit romanialaisten ohi. Radan ulkopuolella kohti lähtöpaikkaa matkaansa tekevät Romanian ja brittien kahdeksikot ovat pysähtyneet seuraamaan loppukiritaistelua ja kannustavat omiaan vimmatusti. Kummassakaan kasissa ei uskota siihen, että kultamitali olisi enää tukevassa johdossa olevilta italaisilta riistettävissä, vaikka heidän soutunsa jo tuskaiselta näyttääkin.

1750 metrin kohdalla, kun matkaa maaliin on 250 metriä ja noin 50 sekuntia, Abbagnaleilla on edelleen yli veneenmitan johto. Romania ei pystynyt vastaamaan brittien nostoon, ja eroa heidän välillään alkaa olla puoli veneenmittaa. Epävirallinen ajanotto näyttää italialaisille 2.5 sekunnin eroa suhteessa Isoon-Britanniaan. Olympialaisten historiassa tuskin koskaan on näin pitkän takamatkan jälkeen enää viimeisellä 250 metrillä noustu ohitse.

Greg Searle lyö 1750 metrin kohdalla viimeisen vaihteen silmään. Vaikka ero Italiaan kapeneekin, näyttää siltä, että Giuseppe Abbagnale pystyy vastaamaan. Lopulta britit pystyvät työntymään saman veneenmitan sisään, mutta matkaa maaliin on enää 140 metriä. Brittien on pakko jatkaa nostoaan siksikin, että myös Taga ja Popescu kehittävät uskomattoman loppukirin ja roikkuvat puolen veneenmitan päässä. Jonny Searle vilkaisee oikealle, näkee italialaisten veneen perän ja komentaa viimeisen, ylimääräisen noston. Vaikka nosto on jatkunut jo 350 metrin matkan, Greg Searle kaivaa jostain vielä pykälän lisää. Italialaiset, britit ja romanialaiset vetävät neljänkympin kieppeillä olevia tahtilukemia, britit kaikkein tiheimmällä frekvenssillä.

Kun matkaa maaliin on alle sata metriä, Abbagnalet alkavat katketa. Searlet tajuavat saavansa italialaisia jokaisella vedolla metrin verran kiinni ja pääsevät todelliseen hurmostilaan. Abbagnalet eivät varsinaisesti romahda sen paremmin vauhdillisesti kuin teknisestikään, mutta brittien viimeisen 100 metrin lento on heille liikaa. Kun maalilinja koittaa, sen ylittävät ensimmäisenä britit ajassa 6:49.83. Italialaisten kello pysähtyy aikaan 6:50.98, eli lopulta eroa on jopa selvästi. Romaniakaan ei ole kaukana: pronssimitaliaika on 6:51.58.

Väliaikavertailu kertoo, että Searlet vetivät viimeisen 500 metriä yli viisi sekuntia italaisia nopeammin. Vieläkin hurjemman tästä tempusta tekee se, että suurin osa erosta kurottiin umpeen viimeisen 250 metrin matkalla. 1750 metristä maaliin britit olivat peräti 3.7 sekuntia italialaisia nopeampia. Tällaiset vauhtierot kilpailun viimeisellä 200 metrillä ovat mahdollisia vain perämiehettömän kaksikon ja yksikön kaltaisissa hitaissa veneissä. Nopeimmillaan alle 6:20:n tulevassa perämiehettömässä kaksikossa vain toisen soutajan totaalinen katkeaminen voi antaa tällaisen lähes neljän sekunnin tasoituksen, eikä sellaisia arvokisafinaaleissa tapahdu juuri koskaan. Pariairokaksikossa yhden hyytyessä toinen soutaja pystyy paikkaamaan ja pitämään vauhdin kohtuullisen kovana vielä jonkin aikaa.

Greg ja Jonny Searlen loppukiri lienee huimin, mitä olympialaisissa koskaan nähty. Los Angelesissa 1984 Pertti Karppinen ohitti Peter-Michael Kolben vasta noin sata metriä ennen maalia, mutta ero viimeisen 500 metrin alkaessa oli puolen veneenmitan luokkaa. Abbagnaleille olisi tietysti tuon kolmannen kullan suonut, varsinkin kun kerrotaan, että he viimeisinä vuosina olivat ajoittain niin kyllästyneitä toistensa seuraan, että keskustelivat pelkästään perämiehen välityksellä. Pakko on kuitenkin todeta, että Searle Brothersin loppukiri kaikessa eeppisyydessään oli sitä luokkaa, että kyllä se vähintään olympiakullalla oli palkittava.

Jos ette usko, käykää katsomassa YouTubesta. Itselläni toimii aina esimerkiksi ennen 4 x 1000 metrin ergovetoja (ainakin ensimmäisessä...).

Back to the USSR - takaisin Ryssiin

"Sun mahtis on säilyvä aikojen taa"

Tänä syksynä on mediassa ja seminaareissa muisteltu 20 vuoden takaista Neuvostoliiton hajoamista ja pohdittu kommunistisen imperiumin romahduksen syitä ja seurauksia. Nyt pystytään havaitsemaan asioita, jotka vielä 1980-luvulla jäivät piiloon propagandalla ja sensuurilla kivetyn julkisivun taakse.

Romahdus tuli aikanaan sovjetologeillekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, muista puhumattakaan. Esimerkiksi nyt käynnissä olevan Mäntyniemen maratonin molemmat Paavot nimenomaisesti korostivat vielä 1980-luvulla, ettei Neuvostoliiton heikkenemisestä ollut näkyvissä mitään merkkejä.

Jälkikäteisesti romahdus on alettu nähdä jopa väistämättömänä. Miten salailulla ja rautaisella komennolla kurissa pidetty neuvostokansojen perhe olisi voinut selviytyä hajoamatta kaikkinaisen sääntelyn purkamisen, informaatioteknisen vallankumouksen, globalisaation ja reaaliaikaistuvan tiedonvälityksen leimaamasta 1990-luvusta?

Toisen maailmansodan aikana vääräksi osoittautunut näkemys Neuvostoliitosta savijalkaisena jättiläisenä muuttui todeksi 1970- ja 1980-luvuilla. Kroonisen tehoton talous ei enää kestänyt kilpavarustelua, ja alati räikeämpi ristiriita propagandan ja ankean arjen välillä vei ihmisiltä uskon koko järjestelmään.

Senkin jo tiedämme, että 1990-luvun alun optimistiset ennustukset demokratian postkommunistisesta voittokulusta jäivät pitkälti toteutumatta. Osa venäläisistä haikailee avoimesti menneisyyteen ja yhtyy pääministeri Vladimir Putinin lännessä kylmiä väreitä herättäneeseen toteamukseen, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Osa läntisistä kommentaattoreista taas on Venäjää seuratessaan kysynyt, hajosiko Neuvostoliitto ollenkaan.

"Sellaista ei olekaan kuin entinen KGB-mies", on neuvostoturvallisuuspalvelussa elokuun 1991 kaappauksen johtajiin kuuluneen Vladimir Krjushkovin läheisenä alaisena työskennellyt Putin todennut. KGB oli Putinin kaudella johtopaikoille nousseiden silovikien korkeakoulu, jossa luodut kontaktit ja lojaliteetit ovat nyky-Venäjän tärkeintä poliittista pääomaa.

KGB vaihtui FSB:hen, mutta valta ei kadonnut eivätkä toimintatavat muuttuneet. Öljy- ja kaasuministeriöstä tuli Gazprom, NKP:n paikan valtapuolueena otti Yhtenäinen Venäjä, pioneerien ja Komsomolin roolia Kremlin nuorisoliittolaisina hoitavat nyt Nashit ja Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti. Viime kesänä Penzan kaupungissa paljastettiin uusi Josif Stalinin patsas, ikään kuin NKP:n 20. puoluekokousta ei olisi koskaan ollutkaan.

Venäjän kehityksessä on paljon samaa kuin maan kansallislaulussa; sanoja on vähän muutettu, mutta sävel on vanha ja tuttu. Tai kuin suosikkijuoma Stolitshnajan etiketissä, jossa janoiselle kuluttajalle on yli 60 vuoden ajan esitelty neuvostoajan legendaarista hotelli Moskvaa. Rakennus purettiin 2004, mutta nyt paikalle on noussut arkkitehti Aleksei Shusevin alkuperäisiä, Stalinin hyväksymiä piirustuksia tarkkaan noudatteleva kopio.

Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen oli samalla kertaa sekä kirous että siunaus. Idänkaupan romahtaessa maa syöksyi syvään lamaan ja yli 40 vuotta ulkopolitiikkaa tahdittaneista yya-nuoteista tuli makulatuuria. Samalla kuitenkin aukeni tie yhdentyvän Euroopan tasavertaiseksi jäseneksi eikä suomettumispuheita enää tarvinnut kuunnella. Neuvostoliiton hajoamisen ja laman tuplashokin tuhkasta nousi uudenlainen Suomi, joka pakon saneleman talouden, tuotannon ja politiikan remontin läpikäytyään oli valmiimpi globalisaation kilpailukykytodellisuuteen. (TS 2.11.2011)

Vaihtelu virkistää

Kilpasoudussa on kahdeksan erilaista venetyyppiä eli ääripäissä yksikkö ja kahdeksikko sekä niiden välissä kaksikot ja neloset, joita kumpiakin löytyy kolmea eri sorttia: perämiehetön, perämiehellinen ja pariairoversio. Vakiintuneilla veneluokkatunnuksilla asia ilmaistaan 1x, 2-, 2+, 2x, 4-, 4+, 4x ja 8+, jolloin x merkkaa pariairovenettä, miinus perämiehetöntä ja plussa perämiehellistä.

Viisi venetyypeistä on ns. yhden airon veneitä, joissa kullakin soutajalla on yksi pitkä airo, jolla hän soutaa joko veneen oikealta tai vasemmalta puolelta. Englanniksi yhden airon soudusta puhutaan termillä sweep rowing tai yksinkertaisesti vain rowing, erotuksena nimellä sculling kulkevaan pariairosoutuun. Suomessa on totuttu puhumaan yhden airon ja kahden airon soudusta.

Yhden airon joukkueveneissä on totta kai keskeisen tärkeää, että puolet ovat tasavahvoja. Mikäli toinen puoli on toista fyysisesti olennaisesti vahvempi, vene alkaa puoltaa ja suuntaa on jatkuvasti korjailtava peräsimellä, mikä hidastaa vauhtia, heikentää veneen tasapainoa ja tekee soudusta teknisesti vaikeaa. Kaksikossa tietä kiertää tätä tosiasiaa ei ole, mutta nelosissa ja kahdeksikoissa veneen virityksellä voidaan pyrkiä tasoittamaan joukkueen fyysisiä eroja.

Aina 1950-luvulle saakka neloset ja kasit viritettiin yksinkertaisesti niin, että hankaimet sijoitettiin vuoron perään oikealle ja vasemmalle. Anglosaksisessa maailmassa standardi ja käytäntö sanelivat vielä senkin, että tahtihankain oli lähes poikkeuksetta oikealla. Kukaan ei vaikuta edes harjoituksissa kokeilleen vaihtoehtoisia tapoja järjestää hankaimet, puhumattakaan siitä, että olisi testannut niiden vauhtia kilpailuissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin soutu on monessa Euroopan maassa ollut kytköksissä teollisuuteen. Suomessa tällaisia rahoituksensa ja nimensä kautta tiettyyn teollisuusyhtiöön kytkeytyneitä seuroja olivat mm. Wärtsilän Soutajat, Nesteen Soutajat, Valkeakosken Vesiveikot, Pargas Kalks Roddare ja Takon Soutajat. Myös italialaisella moottoripyörätehdas Moto Guzzilla oli ja on yhä henkilöstön oma soutuseura La Canottieri Moto Guzzi, joka harjoittelee Y-kirjaimen muotoisella Lago di Comolla Lombardiassa. 1950-luvun puolivälissä seuralla oli kova nelosjoukkue, joka voitti useamman Italian mestaruuden. Italia on ollut perinteisesti yksi soudun ehdottomia suurmaita, joten kansallisen tittelin ottaminen on yleensä tarkoittanut sitä, että joukkue on kovaa tasoa myös kansainvälisesti.

Eräällä kisamatkalla Moto Guzzin nelonen päätti tehdä valmentajalleen käytännön pilan ja virittää veneen hankaimet väärään järjestykseen. Sen sijaan, että olisivat pistäneet hankaimet totutusti vuorotellen oikealle ja vasemmalle, motoguzzilaiset pistivät sekä tahtiairon että keulapaikan hankaimet oikealle ja väliin kaksi hankainta peräkkäin vasemmalle puolelle.

Valmentajaa temppu ei juurikaan huvittanut. Rangaistukseksi hän päätti laittaa soutajat vesille tässä oudossa virityksessä ja määräsi heidät soutamaan 500 metrin vetoja aikakokeena. Tässä vaiheessa lienee soutajienkin hymy hyytynyt, mutta hämmästyksekseen he laiturista vesille lähdettyään havaitsivat, että väärä hankainjärjestys tuntui jopa paremmalta kuin perinteinen. Aikakoe vahvisti tuntemukset: oikea-vasen-vasen-oikea -virityksellä he soutivat 500 metrin pätkän nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Valmentaja halusi asialle selityksen ja kääntyi Moto Guzzin insinöörien puoleen. Inssit laskivat ja piirtelivät aikansa kaavioita, ja kertoivat sitten valmentajalle, että nopeampi vauhti selittyi uuden virityksen tuottamalla suuremmalla liikevoimien summalla. Veneen alla noin metrin verran tahtiairosoutajasta perään päin sijaitseva evä muodostaa tukipisteen, joka ikään kuin pitää venettä paikallaan estäen pyörivän liikkeen pituusakselin ympäri. Vasemman ja oikean puolen voimien on oltava mahdollisimman tasaiset suhteessa tähän tukipisteeseen, muussa tapauksessa airojen pyöreä kaari alkaa tuottaa erisuuruisia sivuttaisia voimia ja vene kääntyy joko oikealle tai vasemmalle.

Italialaisten virityksessä tämä toteutui: vastapainoksi lähimpänä tukipistettä ollut oikean puolen airoa myös kauimpana siitä sijainnut airo oli oikealla. Toiseksi ja kolmanneksi lähimpänä olivat vasemman puolen airot, jolloin puolten voimien summat olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja venettä eteenpäin vievät voimat saatiin maksimoitua.Jos tahtiairon yhtälöön tuottamaa voimaa merkataan nelosella ja keulasoutajan voimaa ykkösellä, tulee spagettivirityksellä molempien puolten summaksi 5 (oikealla 1+4 ja vasemmalla 2+3), eli ne ikään kuin "kumoavat" toinen toisensa.

Italialaiset päättivät jatkaa hyväksi havaitulla uudella virityksellä ja tulosta tuli. Melbournen olympialaisissa Alberto Winkler, Romano Sgheiz, Angelo Vanzin ja Franco Trincavelli perämiehenään Ivo Stefanoni voittivat olympiakultaa samassa lähdössä, jossa Suomen Kauko Hänninen, Reino Poutanen, Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen perämiehenään Matti Niemi ottivat pronssia. Venevarikolla monet olivat kuulemma kovasti naureskelleet italialaisten touhuja ja puhelleet keskenään, että eiväthän nämä parat näytä edes tietävän, miten vene viritetään. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissaan Roomassa Sgheiz, Trincavelli ja Stefanoni olivat vielä saman veneluokan pronssilla yhdessä Fulvio Balattin ja Giovanni Zucchin kanssa, virityksenään nyt jo tuttu ja tunnustettu OVVO.

Yhtälö toimii, jos kaikki soutajat ovat täysin tasavahvoja ja teknisesti identtisiä. Näin ei tietenkään kuitenkaan koskaan ole, ja itselläni ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka suuri täsmälleen ottaen ero eteenpäin vievissä voimissa OVVO:n ja perinteisen OVOV:n välillä on. Edelleen perinteinen viritys on dominantti malli, joskin aina silloin tällöin nelosissa näkee OVVO:n lisäksi myös VOOV:ta. Italialaisten löydöksen kanssa sopusoinnussa on se, etten muista koskaan kisoissa nähneeni VVOO:ta tai OOVV:ta, jotka tukipisteajattelussa olisivat kaikkein huonoimmat tavat virittää paatti (puolet olisivat tällöin 1+2=3 ja 3+4=7).

Kahdeksikossa homma käykin sitten jo mielenkiintoiseksi, koska valinnanvara lisääntyy. Italialaisten innovaatio levisi eurooppalaisissa soutupiireissä nopeasti, ja itse käyttivät jo 1950-luvulla kaseissaan viritystä OVVOOVVO. Tukipistekaavan mukaisia optimaalisia virityksiä kasille ovat myös VOOVVOOV, OVOVVOVO ja VOVOOVOV. Saksalainen valmennusguru Karl Adam ryhtyi kokeilemaan Ratzeburgissa OVOVVOVO:lla ja hänen valmentamansa Saksan maajoukkuekasi otti tällä virityksellä olympiakultaa Roomassa 1960 ja Mexicosssa 1968 sekä hopeaa Tokiossa 1964. Samaa viritystä käyttivät myös hallitsevat olympiavoittajat Kanadan Pekingissä 2008, kun kaikki muut viisi finaalikahdeksikkoa soutivat perinteisessä virityksessä vain tahtipuolen vaihdellessa (NED, GBR, AUS oikealla, USA ja POL vasemmalla).

Myös VVOOOOVV ja OOVVVVOO tuottavat samaa kaavaa noudattava toisensa kumoavat voimat eri puolilta, mutta ikinä en muista nähneeni näin viritettyjä kahdeksikkoja. Suurin syy tähän saattaa olla se, että tahdin ja vetopituuden synkronointi erityisesti tahdin ja keulan välillä alkaa olla melko haastavaa, kun välissä on omalla puolella neljä paikkaa "tyhjää". Lisäksi peräkkäisillä paikoilla riski iskeä aironlavalla palautuksen alkuvaiheessa seuraavan saman puolen soutajan airon veteen tekemään pyörylään on suurempi kuin oikea-vasen-virityksellä. Jos seuraava saman puolen heppu istuu suoraan takanasi, hänen loppuvedostaan kohoava useamman sentin korkuinen vesipatsas on suurimmillaan juuri silloin, kun olet aloittamassa palautusta ja airon kädensijalla on vähiten tilaa ylös-alas-suunnassa. Perinteisellä virityisellä olet pyörylän tullessa jo turvallisemmilla vesillä eli airon kädensija on matkustanut palautuksessa ohi polvien ja tilaa on enemmän.

Siihen, mikä on optimaalinen viritys pintakosketuksen välttämiseksi takana soutavien loppuvetopyörylöihin, vaikuttavat myös veneen vauhti ja vetoliukuma eli se matka, jonka vene yhden vetosyklin aikana kulkee. Viidellä vuosikymmnenellä Suomen mestaruuden perämiehenä voittanut Eino "Eikka" Ketonen laski joskus, että jos haluaa mennä alle kuuden minuutin, on tahdin ollessa kasikisalle tyypilliset 38-40 päästävä jokaisella vedolla edellisten aironiskemien ohitse. Mitä pidemmälle ohi pääsee, sitä enemmän alle kuuden mennään. Tämän voi aistinvaraisesti todeta katsomalla huippukasien vetoa vaikkapa Pekingin finaalissa, jossa Kanada parasta vauhtia pitäessään välillä 500-1200 metriä tulee n. 38:n tahdilla joka vedolla 1-2 metriä edellisten iskemien ohitse.

Ehkä ensi vuonna SM-kisoissa ratzeburgilaisittain?

Vanhaan hyvään aikaan

Nesteen Soutajat ry viettää tulevana lauantaina 50-vuotisjuhliaan. Juhliin liittyvään toimeksiantoon kytkeytyen olen selaillut vanhoja Airo-lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, mikä on ollut itselleni tietysti melkoinen nostalgiatrippi. Käsittääkseni liiton sivulta ei löydy kattavaa tulosarkistoa, joka ulottuisi edes 1990-luvulle, aiemmista ajoista puhumattakaan. Vanhojen kisatulosten saattamisessa sähköiseen muotoon olisi talkootyön paikka. Ajatelkaapa soutukollegat, kuinka hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme vaikkapa SM-mitaleja koskevaa tilastotietoa: kuka on voittanut minkäkin veneluokan ja milloin, kuinka paljon mestaruuksia löytyy joltain tietyltä soutajalta, millä seuralla on eniten kahdeksikon Suomen mestaruuksia jne.

Avaan keskustelun asiasta laittamalla tähän vuoden 1990 ergo-SM-kisojen eli nykyään sisäsoudun SM-kisoina tunnettujen masokismikekkereiden tulokset ja vähän kommentoinkin niitä, lähteenä Airo 1/1990. Kisojen tarkkaa päivämäärää ei lehdessä ollut, mutta veikkaisin kyseessä olleen lauantai 27.1.1990 ja paikkana oli Vierumäen urheiluopisto. Kilpailumatka oli tuolloin vielä 2500 metriä ja kyseessä olivat järjestyksessään kolmannet ergo-SM-kisat.

Avoin Ergo-SM

Miehet - kevyt

Pekka Teittinen NS 7:57.7
Timo Laine TAKO 8:04.3
Seppo Henriksson TS-ÅR 8:15.1
Timo Saahko VVV 8:20.6
Jan Holmén PRK 8:21.3
Harri Jokinen JSV 8:27.3
Tom Nordblad TS-ÅR 8:31.5
Panu Soitso NS 8:37.6

Juniorit - pojat

Hannu Koivusalo NS 7:57.4
Tomas Söderblom PRK 8:04.4
Tero Karppinen NS 8:05.9
Jörgen Lindblom PRK 8:24.2
Tom Bergman PRK 8:28.0
Heikki Lumme VVV 8:34.3
Antti Lumme VVV 8:34.5
Markku Jokisipilä TS-ÅR 8:43.5
Toni Patrikainen TAKO 8:50.4
Timo Aro VVV 8:50.4
Juha Nieminen TS-ÅR 8:55.5
Juha Ruusila TAKO 8:56.2

Miehet - raskas

Pertti Karppinen NS 7:22.7
Juri Jansson VIRO 7:36.9
Klaus Geiger TAKO 7:41.6
Esko Hillebrandt TAKO 7:43.9
Jorma Lehtelä NS 7:49.2
Janne Masalin TS-ÅR 7:53.5
Raimo Sihvonen HSK 7:54.1
Vesa Keso TAKO 7:54.7
Juha-Pekka Huhtanen 7:56.6
Heikki Haavikko 8:07.6
Antti Niskanen KKK 8:10.3
Jani Heino NS 8:13.9

Juniorit - tytöt

Kati Pulkkinen SU-41 9:56.5
Virpi Makkonen NS 10:26.1
Johanna Läspä ARK 10:26.4
Riikka Rusi NS 10:26.6
Salla Soini VVV 10:31.7
Katriina Aalto TS-ÅR 10:37.3
Hanna Läspä ARK 10:52.3
Mervi Kiikko TS-ÅR 11:03.0

Naiset - kevyt

Laila Finska ARK 9:22.6
Hanna-Stiina Taskinen TS-ÅR 9:58.6
Tiina Nordblad TS-ÅR 10:13.9
Laura Uimonen TAKO 11:07.3

Naiset - raskas

Päivi Hänninen NS 9:28.0
Anne Karkkonen NS 9:45.9
Nina Alm NS 9:51.8

Ensimmäisinä tuloslistassa huomio kiinnittyy kahteen aikaan, Pertti Karppisen avoimen voittotulokseen sekä Hannu Koivusalon junnujen kärkinoteeraukseen, jotka kummatkin edustivat aikanaan aivan maailman huipputasoa.

Pepen tulos oli lähellä saksalaisen Matthias Siejkowskin tuolloista ME-aikaa 7:15.7.Vuonna 1992 Siejkowski veti tiskiin kaikkien aikojen tuloksen 7:10.7, joka edelleen on 2500 metrin ME-aika ja sellaiseksi todennäköisesti jääkin, koska matkaa ei enää soudeta. Käsittääkseni kukaan muu kuin Siejkowski ei ole vetänyt Pepen tätä aikaa kovempaa, ei edes viisinkertainen olympiavoittaja Steven Redgrave, jonka ennätys oli täsmälleen sama kuin Pepellä eli 7:22.7. Itse itseään valmentanut vuonna 1967 syntynyt saksalais-puolalainen Siejkowski ei milloinkaan saavuttanut avovesillä mainittavaa menestystä, mikä pitkälti johtui siitä, että hän oli soutajaksi jo vähän liiankin suurikokoinen. Sopivan yksikkökaluston löytäminen 208-senttiselle ja 110-kiloiselle henkilölle ei ole ihan helppoa, kuten ei myöskään tällaisen poikkeuksellisella fysiikalla ja mitoilla varustetun soutajan istuttaminen osaksi joukkuevenettä. Parhaiksi saavutuksiksi jäivät Saksan mestaruuskisoissa kasista otettu hopea ja kaksi pronssia.

Pertti lopetti uransa Barcelonan kisoihin, joten hän ei huippukunnossaan tullut vetäneeksi koskaan 2000 metrin matkaa, mikä on vuodesta 1996 alkaen ollut virallinen sisäsoudun kisamatka. Näin ollen hänen vertailemisensa nykysoutajiin on hivenen hankalaa. Vuoden 1988 ensimmäisissa ergo-SM-kisoissa vedettiin tällä matkalla, mutta Pepen silloinen tulos 5:52.0 kertoo, että laite oli tuolloin vielä jonkin verran outo. Vuoden 1990 SM-kisoissa hänen 2000 metrin väliaikansa on ollut 5:54:n paikkeilla. Jos käytämme mittatikkuna Klaus Geigeria, jonka ennätykset ovat 2000 metrillä 5:46.6 (1997) ja 2500 metrillä 7:29.8 (1995), voisimme spekuloida, että Pepe olisi vuoden 1990 kunnossaan vetänyt 2000 metriä jonnekin 5:40:n tietämille. Tuolloin hän oli jo 37-vuotias, joten fyysiset huippuvuodet olivat jo takanapäin. Kovimmassa kunnossaan hän lienee ollut kaksi olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden tuoneella jaksolla 1980-1985. Fyysiseltä suorituskyvyltään hän on siten ollut vähintään samaa tasoa kuin 2000 metrin ME-aikaa 5:36.6 hallussaan pitävä Uuden-Seelannin Rob Waddell, Sydneyn kisojen yksikkövoittaja.

Kuvassa Siejkowski 16.2.1997 sisäsoudun MM-kisoissa, jossa hän voitti maailmanmestaruuden uudella 2000 metrin ME-ajalla 5:39.7. Aiempi ennätyksen haltija Waddell tuli toiseksi ajalla 5:40.1. Kolmanneksi souti muuan Klaus Geiger ajalla 5:46.6. Hän nujersi pronssitaistossa ajassa 5:49.6 maaliin tulleen Greg Searlen, joka puolestaan voitti vuonna 1992 Barcelonassa viimeisen jaossa olleen perämiehellisen kaksikon olympiakullan yhdessä veljensä Jonnyn kanssa. Vuodet 2000-2009 kilpasoudusta taukoa pitänyt 39-vuotias Searle valmistautuu parhaillaan Lontoon olympialaisiin osana Ison-Britannian kahdeksikkoa.

Hannu Koivusalo puolestaan ei enää koskaan vuoden 1990 jälkeen osallistunut sisäsoutukisoihin. Siis ainakaan tähän mennessä; Hannulle tiedoksi, että vuoden 2012 sisäsoudun SM-kisat vedetään Helsingissä 4.2.2012. Vuonna 1990 maailmasta ei kovin montaa juniorisoutajaa löytynyt, jotka olisivat päässeet tuon kahdeksan minuutin maagisen rajan alle. Kaikkien aikojen ennätystulos junnuissa 2500 metrillä on saksalaisen, niin ikään jättiläiskokoisen Johannes Barthin vuonna 1995 soutama 7:34.0. Barth voitti samana vuonna pariairokaksikoissa junnujen MM-kultaa ja vuonna 1999 alle 23-vuotiaiden yksikön MM-kultaa, mutta ei koskaan lyönyt itseään läpi Saksan aikuisten maajoukkueeseen ja pisti airot naulaan vuonna 2000.

Mikäli "Suomen painavimpana kilpahiihtäjänä" aikanaan tunnetuksi tullut Hannu olisi päättänyt panostaa soutuun, hän olisi saattanut hyvinkin napsaista tästä vuoden 1990 tuloksestaan vielä 15-20 sekuntia pois. 4x10 kilometrin viestihiihdossa Vuokatti Ski Teamin riveissä yhden Suomen mestaruuden (1995) ja kaksi SM-hopeaa (1997 ja 1999) voittanut Hannu oli kropaltaan hyvin samankaltainen kuin Puolan pariaironelossa Pekingin olympiakultaa ja neljä maailmanmestaruutta voittanut 186-senttinen ja 92-kiloinen Marek Kolbowicz. Hannulla mittaa muistaakseni oli 187 senttiä ja kilpailupaino hiihdossa 90-95 kilon tietämillä. Hapenottonsa, lihasmassansa ja voimaominaisuuksiensa puolesta Hannu olisi soveltunut huomattavasti paremmin soutuun kuin hiihtoon, jossa joutuu ylämäissä taistelemaan oman massansa lisäksi 65-70-kiloisia yli 90 ml/kg hönkiviä kilpakumppaneita vastaan.

Itse olin vuonna 1990 vielä aika pitkälti treenaamisen suhteen leikki & laulu -osastossa, mikä tuloksesta näkyykin. Saman vuoden syksyllä pääsin sitten Veikko "Patu" Järvisen maankuuluun koirakouluun, jossa tulosta alkoi syntyä vauhdilla. Keväällä 1991 matka taittui jo huomattavasti nopeammin, lukemiin 8:10. Parhaan tulokseni 7:57.7 tein vuoden 1993 SM-kisoissa. Tämän jälkeen siirryin kevyen luokkaan (sisäsoudussa alle 75kg), mikä söi tehoja sen verran, että parhaaksi kevyen painossa tehdyksi tulokseksi jäi talvella 1995 vedetty 8:02.4.