Elämää juoksuhaudoissa

Suomen toisen maailmansodan historiaa ja sotahistoriaa kohtaan tunnettu mielenkiinto ei osoita pienimpiääkään laantumisen merkkejä. Toisaalta Lappeenrannan Huhtiniemen hautakaivaukset ja niiden ympärillä vellova keskustelu mahdollisista kesällä 1944 suoritetuista teloituksista osoittavat, että nyt alkaa löytyä valmiutta käsitellä myös kansallisen sotamenneisyyden synkimpiä puolia. Tämä todistaa, ettei parin vuoden takainen osittain hyvinkin hurmahenkinen torjuntavoittomuistelu sen paremmin kuin puolitoista vuotta sitten käyty erillissotakeskustelu onnistuneet häivyttämään ainakaan kaikkien mielistä sitä tosiasiaa, että sota jokaisessa muodossaan edustaa yleisinhimillistä tragediaa.

Jos nyt kävisi ilmi, että Lappeenrannan vainajat ovat kesänä 1944 kenttätuomioistuimen pikakäsittelyn nojalla kuolemantuomion saaneita suomalaisia sotilaita, herättäisi se monia sellaisia kysymyksiä, jotka jatkosodan sankarillisuutta yksiulotteisen kiiltokuvamaisesti korostavan vallitsevan näkemyksen kannalta olisivat hyvin kiusallisia. Jos teloituksia tehtiin, kuka antoi käskyn ja ketkä kaikki asiasta tiesivät? Kuinka laajalle ulottuu vastuun ketju ja oliko tapauksia Lappeenrannan lisäksi muitakin?

Toisaalta ehrnroothilaisella "me voitimme sittenkin" -tulkinnalla näyttää menevän hyvin silläkin. Suomen Sotilas, maamme vanhin sotilasalan aikakauslehti, järjestää yleisöäänestyksen siitä, kuka oli Mannerheim-ristin ritareista kaikkein rohkein. Lehden päätoimittaja Jaakko Puuperän mukaan idea kilpailuun tuli suuren suosion saavuttaneista Suurin Suomalainen ja Satusuomalainen -äänestyksistä. Asiaan sopivalla tavalla äänestys päättyy talvisodan alkamisen vuosipäivänä 30.11. ja tulokset julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Äänestämässä voi käydä kilpailun omilla nettisivuilla, ja tuloksia odotellessa voi käydä lukemassa lehden nettiversiosta vaikkapa saksalaisvalmisteisen Leopard 2 A4-taistelupanssarivaunun koeajon.

Saksa Snellman kirjoitti asiasta tämän päivän Hesarissa asian ytimeen menevällä otsikolla "Rölli-peikko Raatteen tiellä". Kun suomalainen sotamenneisyys alkaa pikku hiljaa muuttua historian alaluvuksi siinä kuin muutkin taakse jääneet ajanjaksot, voidaan Marskin ritareistakin tehdä tällä tavoin "viihdesankareita, joista äänestetään kuin Big Brother -kilpailijoista". Ajatelkaapa, mitä olisi tapahtunut, jos tällaista äänestystä olisi yritetty vaikkapa 1970-luvun YYA-Suomessa. Kuka antaa parhaat kasvot sanonnalle "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää", kuka johtaa historiallista plus-miinus-tilastoa veli venäläisen matalaksi panemisessa? Yhtä lailla mahdoton äänestys olisi ollut 1990-luvun patrioottisen hurraa-meiningin ja kyyneltensekaisen isänmaallisen hymistelyn ilmapiirissä. Adolf Ehrnroothin übersotilaalliseen tyyliinsä kipparoimista ritareista tehtiin nationalismin ikoneja ja kansakunnan kunniavanhuksia, joille Neuvostoliiton sukellettua historian roskatynnyriin kiirehdittiin kilvan maksamaan suomettumisen aikana lunastamatta jäänyttä kunniavelkaa. Kyllä siinä takit viuhuivat, kun patrioottisten selkääntaputtelijoiden jono täyttyi vielä 1970-luvulla omien edistyksellisten projektiensa kimpussa ahertaneista hyvien ja luottamuksellisten naapuruussuhteiden aisankannattajista.

Jäämme odottamaan kansallisten rankkausten seuraavia vaiheita, esim. Suurin Suomettunut ja Kasinotalouden Kovimmat Kulutusjuhlijat -äänestyksiä.