Helsingin Sanomat julkaisi viime sunnuntain numerossaan valikoiman ns. kauhukuvia sotavuosilta, jotka tähän saakka ovat olleet salassapidon alaisia, kuvasta riippuen lähinnä hienotunteisuudesta joko kuvissa näytettyjen ihmisten omaisia tai Neuvostoliittoa kohtaan. Hesarin julkaisemien kuvien joukossa oli myös pysäyttävä otos kesältä 1944, jossa kuorma-auton lava on lastattu täyteen Uudellakirkolla, Kaukjärvellä ja Summassa kaatuneiden suomalaissotilaiden ruumiita.
Kuvaa katsoessaan ymmärtää heti, miksi sellaista ei haluttu antaa vapaaseen käyttöön. Yksittäisen kaatuneen kuvan julkaiseminen kyllä saattoi vielä puoltaa paikkaansa osoituksensa sodan traagisista seurauksista, mutta kuorma-autolastillinen vainajia olisi ollut liikaa. Kysymys on samasta joukkotiedotussääntelystä, jonka seurauksena lehdille oli asetettu selkeät rajat sille, kuinka paljon sotilaiden kuolinilmoituksia sai samassa numerossa julkaista.
Kuorma-autokuva on shokeeraava useammastakin syystä. Se henkii nuoren ihmisen elämän luonnottomaan ja ennenaikaiseen päättymiseen liittyvää mykistävää surullisuutta voimakkuudella, jota kuvan mustavalkoisuus ja tietoisuus sen iästä eivät vähääkään laimenna. Ennen kaikkea kuvasta välitty se tappamisen teollinen luonne, johon todellinen sotiminen aina johtaa. Kun ruumiita syntyy liukuhihnalta, ei ympäröivällä yhteisöllä ole aikaa eikä varaa pysähtyä suremaan yksittäisiä vainajia, eikä näiden kuljettamiseen ja muuhun asiaan liittyvään logistiikkaan voida paneutua samalla pieteetillä kuin normaalioloissa. Ruumiit vain pinotaan nopeasti päällekkäin ja lähdetään matkaan, onhan lava on saatava tyhjäksi seuraavan kuorman alta.
Ruumiiden sarjatuotanto teki rauhan oloissa poikkeuksellisesta ilmiöstä arkipäivää, ja mikäli aikalaiset halusivat pysyä järjissään, ainoa strategia oli olla ajattelematta liikoja ja keskittyä vain painamaan laput silmillä eteenpäin. Sen sijaan meille 2000-luvun rauhan ajan ihmisille yhdenkin nuorten suomalaismiesten ruumiilla täytetyn kuorma-auton kuvan näkeminen on hyvin häiritsevä ja ahdistava kokemus. Meidän mittakaavassamme tämä yksikin auto merkitsee niin massiivista kuoleman läsnäoloa, että sitä on vaikea käsittää.
Kuorma-autokuvan kautta voimme miettiä myös tragedian mittasuhteita, jotka nojatuolikenraalien ja tapahtumien jälkeen syntyneiden sotaa "kansakunnan uljaimpana hetkenä" glorifioivissa kommenteissa jäävät täysin hämärän peittoon. Talvi- ja jatkosodissa kaatuneita oli yhteensä 90.000, mikä on Suomen kaltaiselle pienelle (väestöä tuolloin yhteensä n. 3.500.000) niin valtava lukema, että sen hahmottaminen on vaikeata ellei mahdotonta. Pyrkiessään konkretisoimaan tuota lukemaa voi rinnastuksen apuvälineenä käyttää tuota vaikkapa juuri kuorma-autoa.
Hesarin kuvan kaltaisen pienen avolavakuorma-auton kyytiin mahtui arviolta tuollaiset 20 vainajaa, kun useampaan kerrokseen kuormattiin. Mikäli kaikki Suomen vuosien 1939-1945 sankarivainajat olisi pitänyt saada siirretyksi samalla kertaa, olisi tarvittu 4500 kuorma-autoa. Kevyiden kuorma-autojen pituuksien liikkuessa yleensä haarukassa 7-12 metriä, olettakaamme keskimääräinen 9 metrin pituus. Jos nämä autot olisi ajettu tämän päivän itärajan rekkajonojen tapaan peräkkäiseksi letkaksi metrin välein, olisi tuo ruumisautojen jono venynyt 45 kilometrin mittaiseksi. Vaalimaalta tätä kuvitteellista jonoa olisi jatkunut Haminaan ja muutaman kilometrin ylikin.
Helsingin yliopiston poliittisen historian professorin Seppo Hentilän mukaan nyt julkisuuteen tulleet kuvat saattavat muuttaa suuren yleisön mielikuvaa sotimisesta. "Nuorille ikäpolville tässä on uutta tietoa. Niille, jotka tuntevat ehkä vain Adolf Ehrnroothin suuren kertomuksen sodasta. Heille on tärkeää nähdä, että sota on ollut muutakin kuin sankaruutta. Sodan kokeneille se on ollut tiedossa", totesi Hentilä Hesarin haastattelussa. Saman ajatuksen vielä osuvammin ilmaisi turkulaisen Aamuset-ilmaisjakelulehden päätoimittaja Teemu P. Peltola, poliittisen historian maistereita hänkin (kolumni 22.11.2006):
Yksi Tuntemattoman sotilaan mieleenpainuvimmista sankarivainajista on palavasilmäinen Asumanniemi, joka intti jermuilta heti rintamalle saavuttuaan, että missä olisi ryssiä joita voisi ruveta tappamaan. Asumaniemiä tulee aina uusia. Toivottavasti nyt julkistetut kauhukuvat pysäyttävät heidätkin katselemaan sodan kasvoja siltä toiselta puolelta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Hyvä kirjoitus. Olen nähnyt noin 100 näistä sensuroiduista kuvista, ja on pakko sanoa, että kyllä ne pysäyttivät, vaikka minulla ei (mielestäni) sillä tavalla mitään suuria harhaluuloja sodasta ole ollutkaan. Sota on aina julmaa teurastusta.
Tulen aina jotenkin surulliseksi, kun luen tai näen erityisesti nuoria, jotka ylistävät ja glorifioivat sotaa...ehkä tietämättään, mutta silti. Pitäisi aina muistaa, että Suomen käymästä "kommunismin vastaisesta taistelusta" ja luoduista demonisista uhkakuvista huolimatta vastapuolellakin oli nimenomaan ihmisiä, yksilöitä, joilla on perhe ja lapset ja jotka ovat itsekin joidenkin lapsia. Tähän sopisi eräiden rauhannobelistien vetoomus, että "nuorille on uskallettava kertoa myös historian tunneilla, että he antavat enemmän maailmalle elämällä arvokkaasti kuin kuolemalla sankarillisesti, ja että omatunto, ei tottelevaisuus, on ihmisen elämän perusta."
Tuosta liukuhihnatappamisesta tulee mieleen natsi-Saksan kuolemantehtaat sekä erityisesti Arendtin Eichmann in Jerusalem -teos, joka mielestäni pitäisi olla pakollista luettavaa lukiossa. Suomennosta tosin ei taida olla...vielä. Helppo kirja se ei ole, mutta sitäkin avartavampi, kun pohditaan sodankäyntiä ja pahuutta: "tavallisesta" perheenisästä tuli byrokraatti, joka organisoi miljoonien juutalaisten ja muiden vähemmistöjen teollisen tuhoamisen ilman omantunnon tuskia. Ehkä Suomea ei nyt liian innokkaasti kannata yhdistää holokaustiin, mutta silti on kiinnostavaa miettiä, miten ensimmäisen tasavallan aikana vallalla ollut oikeistolainen ilmapiiri vaikutti erilaisiin ratkaisuihin. Joka tapauksessa kirjasta saa hyvän kuvan, miten tehokkaasti ihmisiltä vietiin ihmisarvo ja yksilöllisuus matkalla teuraaksi.
Että tällaista tajunnanvirtaa tällä kertaa.
Suomessa annetaan omista sodista muutenkin liian ruusuinen kuva. Millä perusteella suomalaiset eivät olisi syyllistyneet hirmutekoihin? Kaikissa sodissa niitä tapahtuu.
On jo aika puhua sodasta sen oikeilla termeillä, eikä minään kunnian kenttänä. Sota ei tunne kunniaa.
Päivä sen jälkeen, kun HS oli julkaissut kuvat, kolleegani Kirsi Mäki ja minä menimme yhdessä Santahaminaan YLE:n toimittajan kanssa katsomaan ja kommentoimaan kuvia. On sanottava, että HS:ssa olleet kuvat olivat groteskiusasteeltaan pieniä verrattuna siihen, mitä arkistosta löytyy.
Kuvia katsellessa tuli ensimmäiseksi mieleen banaali huomio, että sota on raakaa. Pohdin myös sitä, mikä niissä kuvissa on suomalaisia niin järkyttävää. Eivätkö väkivaltakuvat ole arkipäivää? Jokainen on varmaankin nähnyt kuuluisan Vietnamin sodan aikaisen kuvan, jossa pieni alaston tyttö juoksee tietä pitkin. Myös Jugoslavian hajoamissodista on ollut julkisuudessa kuvamateriaalia.
Suuri osa Santahaminassa olevista kuvista on neuvostoliittolaisista kaatuneista, 'ryssistä' kuten kuvien taakse on kirjoitettu. Onko niin, että suomalaisten on kuitenkin helpompi käsitellä kuvia suomalaisista kaatuneista, näistä kansallisen liturgian sankarivainajista, jotka uhrasivat henkensä isänmaansa puolesta, kuin venäläisistä nuorista miehistä, jotka kuolivat suomalaisten nuorten miesten tappamina? Kyllähän näidenkin kuvien edessä sodan kiiltokuvamaisuus rapisee, kun nähdään, että myös suomalaiset aiheuttivat kärsimystä.
Jokisipilä on blogissaan useaan otteeseen asettunut uskomaan niin sanottujen Huhtiniemi- teoreetikkojen esittämiä väittämiä.
Hän on luvannut palata asiaan, kun aihetta on. No nyt pitäisi olla.
Mutta kerrataan ensin tapahtumaketju heille, jotka eivät ole jokaista kirjoitusta ehtineet lukea.
26. lokakuuta Jokisipilä kehuu Juhani Tasihin Seuraan kirjoittamaan artikkelia seuravasti: "Seura-lehdessä koko sivun valokuvina julkaistut Sota-arkiston asiakirjat kesäkuulta 1944 osoittavat, etteivät puheet Karjalan kannaksen selusta-alueella toimeenpannuista rintamakarkurien myöhemmin salatuista kuolemantuomioista ole olleet pelkkiä huhuja.
"...hämmästyttävällä prosentilla ovat vuosikymmeniä Lappeenrannassa liikkuneet huhut nyt alkaneet osoittautua todellisuuspohjaisiksi".
Jokisipilä nimittää Tasihin teoriansa pohjaksi nostamaa puhelinsanomaa uudeksi löydöksi, vaikka se on hyvin laajasti tunnettu. Tasihin teoria on vaiettu kuoliaaksi, ja tutkijoiden keskuudesta sitä on puolustanut vain Jokisipilä.
Jokisipilä myös on nostanut Haavikon sepitteellisen, virheellisiin tietohin perustuvan Päämaja- Suomen Hovi kirjan auktoriteetin asemaan.
Jokispilä hämmästelee bolgissaan 30.6 seuraavasti: " Viipuria 20.6. puolustaneen 20. Prikaatin kadonneita on suhteettoman suuri määrä".
Jokisipilä pilkkaa niitä, jotka epäilivät Huhtiniemen teorioita.
Kun tosiasiat alkoivat näyttää siltä, että Huhtiniemen vainajat ovatkin jotain muita kuin teloitettuja suomalaisia, Jokisipilä yht´äkkiä menetti mielenkiintonsa aihetta kohtaan:
15. marraskuuta: "Jätän nyt tuon Huhtiniemen ainakin toistaiseksi lepäämään, kun tuo erilaisten Lappeenrannassa liikkuneiden kuulopuheiden analysointi ei oikein jaksa innostaa. Palataan aiheeseen jos ja kun tarvetta on".
Nyt luulisi olevan aihetta Jokisipilällä kommentoida, sillä Ilta-Sanomat (25.11) antoi vastauksen tohtorin esittämään ihmettelyyn, miksi Viipurissa kadonneita on niin paljon.
He olivat sotakarkureita, jotka palasivat myöhemmin riviin.
Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, milloin Jokisipilä vastaa blogissaan esittämiin kysymyksiin. Ja milloin hän myöntää, että Tasihin teoria on puppua.
PS. Aion myös palata lähiaikoina Jokisipilän väitöskirjan vastaaviin heikkoihin kohtiin...
jos blogi on niille avoin.
Iso-bee: en ole ”asettunut uskomaan” kenenkään Huhtiniemi-väittämiä. Ihan olen itse ja vieläpä kriittisestikin koettanut asiaa pohtia. Kirjoitukset ovat pitkiä, monipolvisia ja täynnä varauksia, ne kannattaa lukea tarkkaan. Se, että jokin oli mahdollista, ei vielä tarkoita sitä, että näin välttämättä olisi tapahtunut. Kuitenkin siinä vaiheessa kun taholta tai toiselta aletaan ponnekkaasti väittää, että se ei missään nimessä olisi ollut edes mahdollista, lienee paikallaan testata argumentteja puolin ja toisin. Koska olen tehnyt väitöskirjani eri aiheesta (kuten myös aivan avoimesti 20.10. kirjoitukseni alkajaisiksi totesin) kuin esim. Jukka Lindstedt ja koska keskeneräisissä asioissa on syytä välttää esittämästä ehdottomia toteamuksia suuntaan tai toiseen, olen mielestäni viljellyt teksteissäni kiitettäväsi ilmaisuja ”jos” , ”mikäli”, ”siinä tapauksessa, että” jne. Olen pitänyt mielen avoimena, mutta sellaista en ole väittänyt, että Huhtiniemestä löytyisi kesän 1944 karkureita.
Keskustelun velloessa päivitettävä blogi on foorumina luonteeltaan aivan toisenlainen kuin vuosikausia arkistoissa valmisteltavat tutkimukset. Kun kirjoitukset pysyvät avoimesti luettavissa, pääsee blogikirjoituksia lukemalla seuraamaan hyvin sitä, miten käsiteltävää asiaa koskeva ajatusprosessi on kirjoittajan päässä edennyt, juuri niin kuin ”iso-bee” on minun suhteeni tehnyt. Kehotan kaikkia halukkaita kokeilemaan omia siipiään ja kirjoittamaan avoimesti luettavaksi muutaman päivän välein pohdintoja mistä tahansa yhtä monimutkaisesta ja sekavasta asiasta kuin nämä kesän 1944 tapahtumat. Tarkoituksenani on ollut nimenomaan pohtia ja vertailla erialaisia käsityksiä, ei vaatia absoluuttista totuuden monopolia itselleni sen paremmin kuin kenelle muullekaan.
Myönnän, että toisin kuin Lindstedtille ja Kulomaalle, jotka kummatkin olivat väitöskirjoissaan siteeranneet tuota päämajan muistutusta teloitusvaltuuksista 20.6., minulle ko. käsky tuli uutena asiana. Se on kuitenkin puppua, että tämä puhelinsanoma olisi laajasti tunnettu. Eihän käskyssä siinä tapauksessa olisi mitään uutisarvoa ollutkaan. Ilta-Sanomissa ehti yksi sotaveteraanikin kommentoida, ettei päämajasta olisi ikinä voitu tuollaista käskyä antaa. Viimeiset 15 vuotta on kesästä 1944 muisteltu vähän toisia asioita. 20.6. annettu kehotus noudattaa rangaistusasteikon koko skaalaa on vallitsevan historiakuvan kannalta mielenkiintoinen, varsinkin jos sen sijoittaa osaksi Suomen laajempaa sotilas-poliittista tilannetta, niin kuin yritin kirjoituksessani 26.10 tehdä.
Paavo Haavikkoa en ole pyrkinyt nostamaan minkään sortin auktoriteetiksi, vaan nimenomaisesti totean hänen esittämästään Huhtiniemi-Viipuri -kytkennästä, ”että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia”. Senkin olen erikseen todennut, ettei kukaan ole pystynyt liittämään toisiinsa Huhtiniemeä, Viipuria, päämajan käskyä ja väitettyä tuomari Tapanaisen pikaoikeutta. Käsitykseni ”Tasihinin teoriasta” voi lukea 30.10. julkaistun kirjoituksen kommenteista. Senkin väitteen takana seison, että Viipuria puolustaneen 20. Prikaatin kadonneita oli suhteettoman paljon.
”Iso-bee” toteaa, että ”Jokisipilä pilkkaa niitä, jotka epäilivät Huhtiniemen teorioita”. Tällaista en ole tehnyt. Toki olen kritisoinut sellaista suhtautumistapaa, jossa jatkosota esitetään moraalisesti vailla pienintäkään tahraa olevana kirkasotsaisten partiopoikien kesäretkenä suurta saatanaa vastaan, demokratian puolesta tehtynä ristiretkenä, jonka kuluessa meidän rintamillamme ei kerta kaikkiaan voinut sattua mitään sellaista, joka ei istu suuren patrioottisen selviämistarinan yksioikoisiin moraalitulkintoihin, ei edes pienessä tai minimaalisessakaan mittakaavassa. Sotaa se täälläkin oli, eikä rintamalle ollut heittää ihmisiä parempia oliota meilläkään.
Kiinnostustani aiheeseen en ole menettänyt, mutta pelkkä huhupuheiden penkominen ei todellakaan innosta. Iso-Been vihjaus siitä, että olisin ikään kuin pettynyt siitä, että Huhtiniemen vainajat eivät olleet suomalaisia, menee yli päätypleksin. Keskeneräisessä ja epäselvässä asiassa on velvollisuus pitää mielensä avoimena kaikkien mahdollisten lopputulosten varalta. Tutkijana minua kiinnostaa jatkosota ennen kaikkea historiapoliittiselta näkökulmalta, eli se, minkälaisena rakennuspuuna kansallisessa identiteetissämme sitä on pyritty käyttämään. Henkilökohtaista liittymäkohtaa tapahtumiin tai oman puolen määrittelemisen tarvetta minulla ei ole, mutta suomalaisen patriotismin ytimestä niin usein löytyvä pyrkimys määritellä ihmisen perusolemus ja kansalaishyveiden tärkeysjärjestys sotakokemusten kautta on minua aina oudoksuttanut.
P.S. Antaa tulla vaan palautetta myös väitöskirjasta, sitähän ovat vaivautuneet antamaan monet ansioituneetkin tutkijat, ja vieläpä ihan omalla nimellään. Blogin kommenttiosasto pysyy avoimena näkemyksille laidasta laitaan, myös päinvastaisille.
Juuri tällaista menneisyyspoliittista keskustelua mielestäni kaivataankin. Jotenkin tuntuu, että suomalaista historiapoliittista debattia vaivaa loputtomiin haluttomuus spekuloida toteutumattomien ja toteutuneiden vaihtoehtojen suhteen, tai ylipäätään hyväksyä, että poliittiseen toimintaan kuuluu erilaisten mahdollisuuksien tunnustaminen ja valinta. Näin on myös silloin, kun arvioidaan tai muodostetaan menneisyystulkintoja.
Toteutunut vaihtoehtohan ei missään nimessä tarkoita, että se olisi ollut ainoa mahdollinen. Sanoisinkin Max Weberiä mukaillen, että ylipäätään ihmisten toimintaa tutkittaessa on huomioitava, että ei ole olemassa absoluuttisesti objektiivista kulttuurisen ja yhteiskunnallisen elämän analyysia, joka olisi täysin riippumaton havaitsijan perspektiivistä. Tuon näkökulman perusteella (eksplisiittisesti tai implisiittisesti, tietoisesti tai tiedostamatta) ilmiö valitaan tutkimuksen kohteeksi. Näin ollen yhteiskuntaa ja kulttuuria koskeva tieto perustuu subjektiivisiin lähtökohtiin, koska tutkittavan ilmiön merkityksellisyys on aina subjektiivista. Mielestäni tämän näkökohdan unohtaminen köyhdyttää menneisyyspoliittista keskustelua huomattavasti.
Lähetä kommentti