Aitoja ja/vai turvallisuutta?

Vappuaamun mellakointi VR:n makasiineilla ja sitten koko rakennuskompleksin palaminen poroksi muutamaa päivää myöhemmin on stimuloinut Suomessa mielenkiintoisen keskustelun, jossa näiden kahden makasiiniepisodin motiiveja ja merkityksiä on pohdiskeltu eri näkökulmista. Karkeasti ottaen esitettyjen näkemysten enemmistön voi jakaa kahteen ryhmään: ehdottomasti tuomitseviin ja rajauksin tuomitseviin. Ensimmäinen ryhmä on suhtautunut tapahtumiin suoraviivaisesti lainvastaisena vandalismina ja väkivaltaisuutena. Toisessa ryhmässä on kuultu mielipiteitä, joissa tihutyöt ja riehuminen sinänsä on tuomittu, mutta on katsottu niiden olevan oire sellaisesta yhteiskunnallisesta tyytymättömyydestä, jonka syihin olisi syytä tarkemmin paneutua.

Valtamediassa vallalla tuntuu olevan näkemys, jonka mukaan makasiineilla mieltään osoittaneet ns. prekariaattiliike ja globalisaation vastustajat tekivät käsistä karanneella tempauksellaan todellisen karhunpalveluksen tavoitteelleen. Aivan riippumatta siitä, voiko vappuaamun tapahtumia makasiineilla oikeudenmukaisesti kuvata "etukäteen tarkoin suunnitteluksi mellakaksi" tai "suunnitelmalliseksi poliittiseksi väkivallaksi", käsitys on varmasti oikean suuntainen. Julkinen keskustelu aiheesta on kohuotsikoiden avittamana mennyt tapahtumien yleiseksi kauhisteluksi ja moraalisen närkästyksen manifestoimiseksi. Jyrkimmissä näkemyksissä mellakoitseva prekariaatti on leimattu arkitodellisuuteen tylsistyneiksi märkäkorviksi, joilla ei ole mitään todellista liittymäkohtaa niihin asioihin, joiden puolesta he väittävät taistelevansa. Myös vaihtoehtoja nykymuotoisille uusliberalistiselle globalisaatiolle etsivän liikkeen piiristä on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan prekariaattiliike on pyrkinyt omimaan itselleen joukon äärimmäisen tärkeitä poliittisia kysymyksiä ja nyt riehunnallaan ryssinyt koko homman.

Prekariaattiliikkeen yhteiskunta-analyysi ja siitä seuraavat tavoitteet, sellaisena kuin ne esitetään prekariaatti.org -sivustolla , ovat helppoja ymmärtää ja hyväksyä. Työelämän perusteiden mullistuminen ja siitä seuraavat yhä kasvavat vaikeudet hallita omaa yksilöllistä elämäänsä ovat ilmiöitä, jotka tavalla tai toisella koskettavat suurinta osaa ihmisistä. Pätkätyöläisyys, pakollinen freelancerismi ja osa-aikaisuus, vuokratyövoiman yleistyminen, määräaikaisuus ja projektimaistuminen ovat nykyisen työelämän hallitsevia piirteitä, jotka ovat muuttamassa koko sitä tapaa, jolla ihmiset ovat elämänsä ja toimeentulonsa organisoineet. Yksilön on pakko joustaa ja sopeutua todellisuuteen, jonka yhä leimaa-antavampia piirteitä ovat ennustamattomuus ja kontrolloimattomuus.

Jos makasiinien tapahtumat olivat oire tämän kehityksen herättämästä tyytymättömyydestä, toi niitä seurannut julkinen keskustelu erinomaisesti esiin toisen ajassamme voimakkaasti vaikuttavan huolenaiheen eli näkemyksen, jonka mukaan vandalismi ja rikollisuus on nykyaikana yhä hallitsemattomampaa ja on saattanut fyysisen koskemattomuutemme uhanalaiseksi. Makasiinien mellakka valjastettiinkin nopeasti sellaisen mielikuvapolitikoinnin vetojuhdaksi, jossa tapahtumat esitettiin ikään kuin vain jäävuoren huippuna jostain paljon laajemmasta ilmiöstä. Poliisijohto oli kiireesti esittämässä jo tutuksi käyneitä vaatimuksiaan määrärahojen lisäämisestä, ja nyt sillä oli apunaan myös poliittisten piirien halu varmistaa, ettei mitään vastaavaa pääsisi tapahtumaan Suomen EU-puheenjohtajakauden huippukokouksien yhteydessä. Lehtiotsikot kirkuvat rikollisuuden raaistumisesta ja jättävät mainitsematta, että rikosten kokonaismäärä on itse asiassa laskenut. Samalla kun aineellisen hyvinvoinnin yhteen laskettu määrä on kasvanut Suomessa suuremmaksi kuin milloinkaan aiemmin, olemme siirtyneet myös yksityisten vartiointiliikkeiden, turvakameroiden, varashälyttimien, sähköisten kodinturvajärjestelmien, pippurisumutteiden, tainnutuspistoolien ja itsepuolustusoppaiden kulta-aikaan. Pelko myy, ja aina on löytynyt tahoja, jotka haluavat valjastaa nämä pelot luodakseen kattavampia valvonta- ja tarkkailukoneistoja.

Makasiinien tapahtumien ja niitä koskevan keskustelun tärkeimpänä taustamuuttujana voikin nähdä turvallisuuden tai oikeammin kokemuksen tämän turvallisuuden olemisesta uhattuna. Ongelman ratkaisuun on tarjolla kaksi keskenään päinvastaista strategiaa, joita voisi kuvata aitojen rakentamiseksi tai niiden purkamiseksi. Ensimmäisen strategian turvallisuuskäsitys on negatiivinen eli turvallisuutta ja vapautta jostain, toisen positiivinen eli turvallisuutta ja vapautta johonkin. Negatiivisen turvallisuuskäsityksen mukainen ongelmanratkaisu lähtee aina valvonnan ja kontrollin lisäämisestä. Se kannattaa sääntöjen ja niiden noudattamisen valvonnan tiukentamista sekä mahdollisista rikkomuksista aiheutuvien seuraamusten eli rangaistusten koventamista. Sille rikokset ja yhteiskunnalliset ongelmat laajemminkin ovat oireita liiasta vapaamielisyydestä ja sallivuudesta sekä niistä seuranneesta yhteiskunnan arvopohjan yleisestä rapautumisesta. Keskeiset jakolinjat tässä näkemyksessä ovat perinteisellä poliittisella oikeisto-vasemmisto -janalla liikkuvia sekä nationalismista ponnistavia kansakuntien välisiä.

Aitojen purkamisen kannattajille keskeisin yhteiskunnallinen ongelma taas on poliittisen ja taloudellisen vallan keskittyminen vain harvojen käsiin. Heidän mukaansa yksilöillä ei ole keinoja vaikuttaa elämänsä reunaehtoihin ja ympäröivään todellisuuteen ainakaan niillä keinoilla jotka tällä hetkellä ovat tarjolla. Yleisen voimattomuuden tunteen purkautuminen väkivaltaisuuksina on tässä tilanteessa ymmärrettävää. Heille ainoa kestävä lähtökohta ongelmanratkaisulle on epätasa-arvoa ylläpitävien rakenteiden muuttaminen, vaikka sitten ulkoparlamentaarista ja väkivaltaistakin tietä, ellei muu auta. Tärkeimmät vastakkainasettelut löytyvät valtaapitävien instituutioiden, olivat ne sitten poliittisia tai taloudellisia, ja niiden armoilla olevien yksilöiden väliltä. Tällä vastakkainasettelulla ei välttämättä ole kovinkaan paljon liittymäkohtia perinteiseen politiikkaan esimerkiksi sellaisena kuin sitä tehdään Suomen eduskunnassa.

Aitojen rakentamisen nimiin vannovat tietysti ne, jotka katsovat itse kuuluvansa niiden sisäpuolelle kyvykkyytensä, erinomaisuutensa, taloudellisen merkityksensä, kuuliaisuutensa, korvaamattomuutensa tai jonkin muun vastaavan syyn ansiosta. Aidat kyllä suojaavat ja turvaavat, mutta samalla ne myös ylläpitävät ja lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa luomalla tavalla tai toisella etuoikeutettujen karsinoita, joissa ihminen on tai ainakin mieltää olevansa turvassa aitojen ulkopuolella jylläävältä kaaokselta ja epävarmuudelta. Nykyisen työelämän ennustamattomuus ja kontrolloimattamuus vaan ovat aiheuttaneet sen, että vain harvat voivat olla todella varmoja asemastaan ja paikastaan auringossa.

Poliittinen eliitti ja esim. ammattiyhdistysliike kuitenkin pyrkivät luomaan mielikuvia todellisuuden kontrolloitavuudesta, koska niiden koko olemassaolon oikeutus perustuu siihen. Asia on helposti havaittavissa esim. suomalaisen ay-liikkeen tavoitteista. Sen sijaan, että se pyrkisi esittämään varteenotettavia vaihtoehtoja yksilöt jalkoihinsa polkevalle markkinaliberalismille, se keskittyy kapean edunvalvontanäkökulmaan ja taistelee saadakseen jäsenistölleen mahdollisimman paljon välittömiä materiaalisia etuja, eli kamppailee päästäkseen aitojen sisäpuolelle. Jäsenmaksua maksamattoman ja taustoiltaan sopimattoman, esim. maan rajojen ulkopuolelta tulevan työvoiman se haluaa aidata ulkopuolelle.

Työelämässä toimiville yksilöille tämä aitojen sisäpuolelle pääseminen muodostaa nykyisin kaikkein keskeisimmän kannustimen. Toisessa vaakakupissa on pääsy paikkaan auringossa, aineellisella vauraudella ja työyhteisön arvostuksella palkittujen menestyjien joukkoon, toisessa taas menestyksen kehältä putoaminen ja ajautuminen työvoiman yhä leveämmäksi käyvässä marginaalissa raatavaan erilaisissa epätyypillisissä työsuhteissa toimivaan uusköyhälistöön, pahimmassa tapauksessa syrjäytyminen kokonaan työvoiman ulkopuolelle.

Aitojen rakentaminen on linnottautumista, omien asemien ja saavutettujen etujen turvaamista ulkopuolisia uhkakuvia vastaan. Se on aikaanjänteeltään lyhyttä mutta psykologisesti erittäin ymmärrettävää, ainakin niiden osalta, jotka ovat jo päässeet aitojen sisäpuolelle tai joilla ainakin on siitä toivoa. Aitojen purkaminen sen sijaan vaatii valmiutta alistua myös omassa aineellisessa elintasossa tapahtuvalle mahdolliselle laskulle sekä halua päästää mahdollisimman moni jakamaan sitä hyvinvointia, josta itse on päässyt osalliseksi. Aitayhteiskunta perustuu lailla vahvistettuihin määräyksiin ja kirjaimellisesti noudatettuihin sanktioituihin sopimuksiin sekä ihmiskäsitykseen, jossa hallitsevana tekijänä on ihmisten pyrkimys oman aineellisen hyvinvointinsa maksimointiin. Aidaton yhteiskunta lähtee täysin toisenlaisista perusolettamuksista, ihmisten keskinäisen kunnioituksen ja solidaarisuuden ajatuksista ja ennen kaikkea sellaisesta ihmiskäsityksestä, jossa yhteisten sääntöjen kunnioitusta ja solidaarisuutta voidaan synnyttää myös muuten kuin joko taloudellisten kiihokkeiden kautta tai rangaistuksen uhalla.

Tulevaisuusperspektiivit eivät näitä kovinkaan lupaavilta aitojen purkamisen kannattajille. Rahassa mitattavan vaurauden maksimointiin perustuvan yhteiskunnallisen ohjauksen oloissa on vaikeaa kuvitella, että aidattoman yhteiskunnan edellyttämä ihmiskuva voisi muodostua vallitsevaksi. Kun ihmiselämän moninaisuutta hallitsevaksi arvoksi on nostettu rahassa mitattava keskinäinen kilpailu, ei solidaarisuuden synnylle ole juurikaan edellytyksiä. Vain se saattaisi muuttaa tilanteen, että aitojen sisäpuolelle pääseminen ja käsitys siellä vallitsevasta suuremmasta onnellisuudesta osoittautuisivat illuusioiksi. Yksittäinen yksilö saattaa ne toki sellaisiksi havaitakin, mutta yhteiskunnassamme vallitsevat taloudelliset ja poliittiset ideologiat ponnistavat yhä tiukasti aineellisen hyödyntavoittelun ja edunvalvonnan pohjalta.

Globaali talouden ja työelämän muutos on mullistamassa myös suomalaista yhteiskuntaa. Nykyisten poliittisten keskustelujen taustalla heijastuvat kilpailevat näkemykset valtion luonteesta joko terveys-, sosiaali- ja koulutuspalveluja tarjoavana hyvinvointivaltiona tai valvonta-, kontrolli- ja sanktiointitehtäviinsä keskittyvänä ns. yövartijavaltiona, joka ei häiritse talouden toimintaa esim. aktiivisella tulonjakopolitiikalla.

Maratoonarin väitöskirja

On aina mukavaa seurata fiksujen ja älykkäiden urheilijoiden edesottamuksia. Vaikka sekä Jarkko että Tuomo Ruutu kirjoittivat ylioppilaskirjoituksissa kuusi laudaturia, tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele heidän törmäilyjään jääkiekon MM-kisojen eilisessä Suomi-Latvia-pelissä.

Kuka muistaa loistavan elokuvan Maratoonari (Marathon Man, USA 1976, ohjaaja John Schlesinger), jossa Dustin Hoffman esittää historia-alan väitöskirjaa tekevää maratonjuoksijaa? Leffa tuli mieleen viime viikolla, kun sain käsiin maratonin Euroopan mestari Janne Holménin väitöskirjan Den politiska läroboken, jossa juoksijasankari analysoi norjalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten koulukirjojen USA- ja Neuvostoliitto-kuvaa 1930-luvulta tähän päivään.

Holmén on tehnyt suuren työn käydessään läpi kymmeniä kolmen maan opetussuunnitelmia ja satoja niissä julkaistuja historian, yhteiskuntaopin, kansalaistaidon ja maantiedon oppikirjoja. Jo kursorisen suomalaiseen oppimateriaaliin keskittyvän tarkastelun perusteella hän vaikutta tehneen myös mielenkiintoisia löytöjä, kuten esimerkiksi, että

- suomenkielisissä 1930-luvun oppikirjoissa rotuteorioita käsiteltiin lyhyesti ja kriittisesti, mutta suomenruotsalaisissa kirjoissa niihin paneuduttiin Ruotsin esikuvan mukaan syvällisesti

- suomenruotsalaisen 1930-luvun maantiedon oppikirjan mukaan mustien henkinen kehitys loppuu 13-vuotiaana ja jää sille tasolle loppuiäksi

- 1960-luvulla ilmaantuu koulukirjoihin näkemys, että talvisota vain "puhkesi"

- samoihin aikoihin osassa suomalaisia kirjoja nimetään Kylmän sodan syyksi länsivaltojen maailmanvallankumouksen pelko ja uhka kapitalistisesta interventiosta Neuvostoliittoon

- 1970-luvulla valtaosasta suomalaisia oppikirjoja alettiin väittää, että maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja

- edelleen korostettiin, kuinka Neuvostoliitossa ryhdyttin heti luonnonsuojelutoimiin kun havaittiin saastumista yms., olivathan luonnonvarat koko kansan omaisuutta, toisin kuin USA:ssa, jossa ympäristöongelmat olivat räjähtämässä käsiin

- 1970-luvun oppikirjoissa keskusjohtoinen suunnitelmatalous esitettiin pelkästään positiivisena asiana, kapitalismista sen sijaan varjopuolia löydettiin

- Leninille ja bolshevikkivallankumoukselle uhrattiin valtavasti sivuja, mutta kritiikille ei tilaa löytynyt

- Stalinin kuoltua Neuvostoliitto lakkasi olemasta diktatuurivaltio

- Neuvostoliiton valtiollisia oloja kuvataan maan perustuslain ja virallisten lähteiden perusteella, jolloin niistä saadaan korostetun positiivinen kuva

- Prahan kevään 1968 eli Tshekkoslovakian reformiliikkeen nujertamiseen syyksi esitettiin "vastavallankumouksen uhka" ja Länsi-Saksan uhkaava politiikka

- Neuvostoliiton eri kansallisten ryhmittymien, erityisesti balttien, itsenäistymispyrkimykset ja kritiikki Moskovan keskushallintoa kohtaan mainitaan suomalaissa oppikirjoissa ensimmäistä kertaa vasta 1990, neuvostoyhteyskunnan sosiaalisia ongelmia sen sijaan ei käsitellä vielä tällöinkään

- Gorbatshovin uudistuspolitiikka, glasnost ja perestroika, mainitaan vuoden 1991 loppuun mennessä vain kahdessa suomalaisessa oppikirjassa

- siviilien kärsimyksistä Afganistanin sodassa ei puhuta lainkaan eikä Neuvostoliiton tappioita mainita

- vasta 1990-luvulla todetaan suoraan ja kiertelemättä, että Kylmän sodan kaudella Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan kansandemokratioiden oikeutetut reformipyrkimykset sotilaallisella voimallaan

Lähes 400 sivun mittaisen kirjan mielenkiintoisinta antia on vertailla Suomea Norjaan ja Ruotsiin. Tämän vertailun perusteella 1970-luku erottautuu suomalaisen kouluopetuksen synkkänä vuosikymmenenä, jolloin oppimateriaalisisällöt seurasivat erityisen uskollisesti maan virallisen ulkopolitiikan mukaista näkemystä suurvaltasuhteista ja historiasta, ja osittain pistivät siitä vielä paremmaksi/pahemmaksi.

Väitöskirjan tekemisen sovittaminen huippu-urheiluharjoittelun lomaan on Holménilta hatunnoston arvoinen suoritus, joka on varmasti vaatinut kovaa itsekuria ja mukavuudenhalun sammuttamista. Toisaalta on ollut surullisen huvittavaa lukea lehdistä hänen omia kommenttejaan, joiden mukaan ilman väitöskirjan tekemiseen saatua rahoitusta juoksukengät olisi ollut pakko lyödä naulaan. En tiedä mikä Uppsalan yliopiston kanta on tutkimusrahoituksen turvin suoritettuun treenaamiseen, mutta ainakaan Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton toimista Holménin tapaus ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Toisaalta Holmén tulee osoittaneeksi, että yleensä jo itsessään kokopäiväduuneiksi ja enemmänkin mielletyt huippu-urheiluharjoittelu ja väitöskirjan tekeminen ovat yhdistettävissä myös yhteen ja samaan kalenteriin. Maratoonarin kipukynnystä ja omistautumista se kyllä vaatii.

Ylämummo ja Kylmä sota

Tänä vuonna ei ole ainakaan ollut jääkiekosta pula. Niiden riemuksi, joilla vielä on kyllästymispisteen puolustusmuurissaan kiekon mentävä rako, alkavat tänään Latvian Riikassa MM-kisat. Suomi aloittaa oman kisaurakkansa henkeäsalpaavalla taistolla Balkanin kiekkomahtia Sloveniaa vastaan.

Tikusta (engl. stick kuten myös jääkiekkomaila) asiaa. Väitöskirjatyöni pitkinä vuosina tuli mieleen monta kertaa, millaisia kaikkia paljon houkuttelevampia historiallisen tutkimuksen kohteita maailmassa olisi, jos vain saisi itsensä revityksi ylös opinnäytteen tekemisen upottavasta suosta. Jo tuolloin hahmottelin mielessäni uutta tutkimusaihevaltausta työnimeltään "kansainvälisen jääkiekon poliittinen historia". Väiteltyäni sain vihdoin otettua tällä tiellä myös käytännön askelia, joskin olen alusta saakka ymmärtänyt, että rahoituksen hankkiminen tällaisen aiheen päätoimiseen tutkimiseen on silkkaa utopiaa. En ole sitä yrittänytkään, vaan projekti on edennyt lähinnä ilta- ja viikonloppuharrastuksena muille ns. tärkeille aiheille alisteisena.

Pari kansainvälistä konferenssiesitelmää ja muutaman artikkelin olen aiheesta kuitenkin saanut aikaiseksi. Sain yhden tuotoksistani, otsikoltaan Maple Leaf, Hammer and Sickle: International Ice Hockey During The Cold War (Vaahteralehti, sirppi ja vasara: kansainvälinen jääkiekko Kylmässä sodassa) jopa julkaistuksi arvostetussa pohjoisamerikkalaisessa Sport History Review -aikakausjulkaisussa. Vähän suppeammalla näkökulmalla tehty suomenkielinen tarina aiheesta tulee ulos lähiaikoina julkaistavassa Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa, otsikoltaan kekseliäästi Jääkiekko Kylmässä sodassa.

Kun taannoinen erillissotakeskustelu kävi kuumimmillaan, pääsin aamu-tv:ssä heittämään dosentti Vesa Varekselta varastamani letkautuksen siitä, että toisin kuin sodan kokeneilla sukupolvilla, omat Neuvostoliittoa koskevat traumani liittyvät lähinnä jääkiekon arvoturnauksiin ja Suomen niissä itänaapurin punakoneelta saamiin selkäsaunoihin. Muistan myös sen, kuinka Suomen ensimmäisen arvokisamitalin tuonutta voittoa Neuvostoliitosta Calgaryn olympialaisissa 1988 muisteltiin kunnon revanssihengessä eräänlaisena talvisodan jatkoeränä. Ruotsalaiset, jotka Suomen voiton ansiosta putosivat hopealta pronssille, pitivät lopputulosta ennemminkin neukkujen suomalaisille YYA-sopimuksen hengessä antamana lahjana. Vuonna 1995 taas kuultiin sellaisiakin teorioita, että jääkiekon MM-kulta oli Suomen osalta lopullinen todiste Kylmän sodan päättymisestä ja Moskovalle alisteisen aseman lopullisesti siirtymisestä historiaan. Hivenen samantyylistä huumaa koettiin Slovakiassa 2002, kun maa nappasi MM-kisoista ensimmäisen mestaruutensa.

Jääkiekolla oli erityisesti Kylmän sodan aikana kiistatonta poliittista ja ideologista painoarvoa, niin kuin tietysti urheilulla ylipäätäänkin. Neuvostoliitolle punakoneen kulku kansainvälisissä kaukaloissa voitosta voittoon oli todiste kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuudesta. Saman ajatuksen kääntöpuoli tuli esille Lake Placidin olympialaisissa 1980, kun täysin nimetön USA:n joukkue nappasi kultamitalit kv. turnauksia vuosikausia hallinneen CCCP:n nenän edestä. Amerikkalaiskommentaareissa olympiakullan nähdään olleen ensimmäinen valonpilkahdus sen tunnelin päästä, joka vajaata kymmentä vuotta myöhemmin johti Neuvostoliiton tappioon Kylmässä solmassa.

Ehkäpä vieläkin klassisemman esimerkin jääkiekon poliittisista ulottuvuuksista tarjosi vuoden 1972 Summit Series, kahdeksan ottelun sarja Kanadan ja Neuvostoliiton välillä, joka ratkesi kanadalaisten hyväksi vasta viimeisen pelin viimeisellä minuutilla. Legendaarinen urheilujournalisti Dick Beddoes sortui ehkä ylisanoihin mutta kiteytti ajankohdan tunnelmat osuvasti kuvatessaan voiton merkitystä: "Napoleon ei saanut Moskovaa haltuunsa ja natsitkin jäivät siitä 21 mailin päähän vuonna 1943, mutta toisenlaisessa sodassa Team Canada valloitti sen".

Vaikka Kylmän sodan kausi ei erityistä nostalgiaa osakseen ansaitsekaan, tulee sen aikaista jääkiekkoa ikävä. Neuvostoliiton kadottua kartalta kansainvälisiin turnauksiin ei enää ole liittynyt samanlaisia poliittisia intohimoja, ja nykypelit ovat vain kalpeita varjoja aiemmista poliittisten latausten täyttämistä myrskyisistä yhteenotoista. Kylmän sodan kiekkovastakkainasettelu eräänlaisena lopullisena päätepisteenä voi nähdä vuodet 1997-1998, jolloin punakoneen aiemmat tukipilarit Vjatseslav Fetisov ja Igor Larionov voittivat Stanley Cupin Detroit Red Wingsin (!) riveissä, pelaamalla yhdessä Segei Fedorovin, Oleg Kozlovin ja Vladimir Konstantinovin kanssa NHL:n historian ensimmäisessä täysin venäläisessä ketjussa.

Jatkuvan ydinsodan pelon alla eläneessä Kylmän sodan maailmassa kiekkokaukaloihin kanavoitunut nationalismi oli jopa houkutteleva vaihtoehto, olihan huomattavasti vähemmän vaarallista ampua maaleja kuin ohjuksia. Historia on pullollaan esimerkkejä nationalistisen kiihkon ohjautumisesta paljon tuhoisammille urille. Jääkiekko oli myös yksi niitä harvoja elämän osa-alueita, joilla napit vastakkain olleet kaksi ideologista leiriä pystyivät solmimaan kontakteja ja tekemään yhteistyötäkin. Esimerkiksi neuvostomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisten seurajoukkueiden 1960-luvulla alkaneita Pohjois-Amerikan pelikiertueita voi pitää eräänlaisena gorbatshovilaisen glasnostin, avoimmuuden politiikan, esiasteena.

Todella hyvä uutinen

Vapun tienoilla oululaisen Qstock-rockfestivaalin järjestäjät ilmoittivat kiinnitäneensä kaksipäiväisten (28. ja 29.7.) kekkeriensä perjantain pääesiintyjäksi ei enempää eikä vähempää kuin Motörheadin. Kerrassaan erinomainen juttu, sillä alkoi jo näyttää siltä, että Lemmy Kilmister jättäisi tämänkertaisella Euroopan-rundillaan Suomen tyystin väliin. Nyt tytöt ja pojat päivämäärä muistiin, sillä Kuusisaaren hämärtyvässä perjantai-illassa on tarjolla jotain sellaista, joka on käynyt soittolistojen ja brändäyksen leimaamassa nykymaailmassa enemmän kuin harvinaiseksi: alkuperäinen, koreilematon, tärykalvoja syleilevä ja tinkimätön rock'n'roll-elämys vailla vertaa. Shake your head you must be dead if it don't make you fly!

1970-lukulaisten sukupolvikapina?

Nuoremman polven demarivaikuttaja, tv-tuottaja Osku Pajamäki julkaisi runsas viikko sitten kirjan Ahne sukupolvi - suurten ikäluokkien perintö, joka kirjoittajan itsensä mukaan on

eräänlainen kompassi tai kartta suurille ikäluokille, ja omalle pätkäsukupolvelleni, jonka avulla voisi helpottaa oman paikkansa ja asemansa hahmottamista tässä yhteiskunnassa.

Samalla se on nuorten ikäluokkien ryhmäkanne, syyte- ja vaadekirjelmä ikäluokalle joka haluaa samanaikaisesti sekä maksimaalisen turvallisuuden, että maksimaalisen vapauden.

Ei mikään turhan vaatimaton tavoite kirjalle. Itse kirjaan en ole mainospaloja lukuunottamatta vielä ehtinyt tutustua, mutta aion sen ehdottomasti tehdä. Epäilijät, etunenässä Iltalehden kolumnisti Jyrki Lehtola ovat jo ehtineet teilata Pajamäen opuksen puhtaana vaalikirjana ja kovaa vauhtia poliittiselle sivuraiteelle ajautumassa olevan ja harmaantuvan entisen nuoren leijonan epätoivoisena suosionkalasteluna. Vaikka liittymäkohta tuleviin eduskuntavaaleihin on itsestään selvä, en kuitenkaan olisi valmis ryttäämään kirjaa aivan suoralta kädeltä.

Nuorempien sukupolvien tyytymättömyydestä suurten ikäluokkien hallitsevaa asemaa kohtaan on ollut ilmassa oireita aina silloin tällöin, mutta tämä käsittääkseni on ensimmäinen kerta, kun joku yrittää hahmotella tämän tyytymättömyyden ympärille kokonaista poliittista ohjelmaa. Pajamäki, jo nuorella iällä demarien ja pääkaupunkiseudun sisäpiireihin verkottunut menestyjä, ei ehkä ole todennäköisin ja uskottavinkaan valinta tällaisen protestiliikkeen kärkihahmoksi, mutta keskustelunavaus joka tapauksessa on enemmän kuin tervetullut.

Poliitikko-Pajamäki ilmiselvästi on analysoinut nykyisen eduskunnan demografisia vinoutumia tarkkaan ja havainnut, kuinka aliedustettuna alle nelikymppiset miehet ovat Suomen valtapuolueissa. Kansanedustajista 1970-1979 syntyneitä on vain 22 kappaletta eli 11 prosenttia, ja näistä miehiä vain viisi (Petri Neittaanmäki, Oras Tynkkynen, Antti Kaikkonen, Pertti Salovaara, Jyrki Katainen). Näistäkin viidestä useampi kuuluu lojaliteettiensa ja keskeisten viiteryhmiensä puolesta 1970-lukua edeltäneisiin sukupolviin. Lähes kaikkien uralle on ollut yhteistä se, että he ovat nousseet asemiinsa nimenomaan suurista ikäluokista tulleen tuen ansiosta, ja tämä tietysti näkyy myös heidän poliittisissa linjauksissaan.

Eli kannatuspotentiaalia 1970-lukulaiselle miehelle kyllä löytyisi. Vaikka huomioisi kummatkin sukupuolet, ei 1990-luvun lamavuosina työmarkkinoille tulleella pätkätyösukupolvella ole politiikassa ollut montakaan uskottavaa äänitorvea eikä ainakaan sellaista, joka olisi uskaltanut asettua vastustamaan suuria ikäluokkia edustavaa poliittista eliittiä. Ja jos on uskaltanut, noutaja on tullut nopeasti.

Politiikkaa on Suomessa tehty suurten ikäluokkien ehdoilla jo pitkään ja suuntaus tulee ryhmän eläköityessä entisestään voimistumaan. Tästä on jo näkynyt merkkejä julkisessa keskustelussa, jossa mm. asevelvollisarmeijan lopettamista ja NATOon liittymistä on perusteltu tarpeella saada suurten ikäluokkien eläkkeet ja terveydenhuoltopalvelut maksettua. Asiassa ei ole mitään sinänsä ihmeellistä, koska demokraattinen politiikka muotoutuu tiettyyn määrään saakka kylmien numerojen ja voimasuhteiden pohjalta. Suurilla ikäluokilla on tarvittava kriittinen massa poliittisen agendan määrittelyyn, ja heidän liikkeidensä kansantaloudellisia vaikutuksia ei kerta kaikkiaan voi sivuuttaa. Tämä on kylmää matematiikkaa, jota militanteinkaan sukupolvikapinakenraali ei pysty kumoamaan.

1970-lukulaisia onkin kuvattu suurten ikäluokkien varjossa kuihtuneeksi joukoksi alistuneita ihmisiä, joiden unelmilta lama leikkasi siivet tehokkaasti ja joka on tottunut kuuliaisesti nielemään kalkit kun käsky on käynyt. Avainsanoja ja -kokemuksia tälle joukolle ovat olleet sopeutuminen, mukautuminen ja joustaminen. Aiempia sukupolvia paremman koulutustason hyödyt ovat pitkälti kumoutuneet työmarkkinoiden muutoksen vuoksi. Paikat auringossa ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi, ja niille pääsy on edellyttänyt suuria ikäluokkia edustavien päättävien tahojen suosion lunastamista. Tämä tosiasia on tehokkaasti sammuttanut protestiliikehdinnän alkuunsa parhaimman "hajoita ja hallitse" -logiikan mukaisesti.

1970-lukulaisten keskeinen kokemus on tulevaisuushorisontin jatkuva pakeneminen. Peruskoulussa heidän päihinsä iskostettiin ajatus siitä, että kova aherrus ensin opintiellä ja sitten työelämässä kyllä palkittaisiin aikanaan turvatulla toimeentulolla ja arvostetulla asemalla. Yllättävän suuri osa 1970-lukulaisista tuntuu yhä vieläkin uskovan itsekin tähän illuusioon, vaikka alati kiihtyvä koulutusinflaatio on jo ajat sitten romahduttanut ylempien korkeakoulututkintojenkin työmarkkinakurssin. Sukupolvea on vaadittu kouluttamaan itseään yhä lisää, kansainvälistymään, hankkimaan työkokemusta useilta eri aloilta jne., mutta kannustajien maalailemat palkkiot ovat pysyneet kangastuksina horisontissa. Suurella osalla työelämän todellisuus on ollut lakkaamatonta pätkätöiden putkea, ikään kuin vuosikausien mittaista jatkuvaa koeaikaa, jossa oma tarpeellisuus ja osaaminen on pakko perustella yhä uudestaan ja uudestaan. Sukupolvi on kiltisti alistunut tähän jatkuvaan työpaikkahakemusten, ansioluetteloiden ja portfolioiden rustaamiseen, koska vaihtoehtoja ei ole ollut tai ainakaan niitä ei ole osattu nähdä.

Pajamäen ja muiden vastaavien 1970-lukulaisten protestimielialan ukkosenjohdattimeksi haluavien toimijoiden onnistumisen mahdollisuudet riippuvat pitkälti siitä, katsovatko sukupolven riviedustajat muutoksen ylipäätään mahdolliseksi. Suomalaista julkista yhteiskunnallista keskustelua on 1990-luvun alusta saakka leimannut vahva vaihtoehdottomuuden ideologia, jonka näköalattomuus on piirtänyt kriittisyydelle hyvin ahtaat rajat. Niin kauan kuin vaihtoehtojen olemassaoloa ei haluta tai uskalleta nähdä, pysyvät Pajamäen ja kumppanien protestimielipiteet älyllisenä varjonyrkkeilynä.

Masentavimmassa skenaariossa kritiikki kilpistyy poliittiselta ja taloudelliselta ominaispainoltaan ylivoimaisten suurten ikäluokkien hyväntahtoiseen huvittuneisuuteen, joka saa kritiikin esittäjät näyttämään lutuisilta liekanarussaan louskuttavilta sylikoirilta. Suuria ikäluokkia arvostelevalla on oltava aimo annos kamikaze-henkeä ja veitsenteräviksi hiotut argumentit, sillä muussa tapauksessa kritiikki on helppo ampua alas vaaleanpunaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneen ja aina kaiken haluamansa valmiina saaneen pullamössösukupolven edustajan alituisena marinana.