keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Rock-asenteen ruumiillistuman musiikilliset muistelmat


Ettei joku vain luulisi, että Jokisipilän maailmassa on vain vialla olevia asioita ja valituksen kohteita, laitetaan väliin positiivisiakin kokemuksia. Levykaupasta tarttui mukaani Lemmy Kilmisterin uunituore koko uran kattava kokoelma Damage Case - The Anthology. Asiaan vihkiytymättömiä valistettakoon sillä nopealla johdatuksella, että Lemmy on nokkamies ja basistilaulaja legendaarisessa Motörheadissa, joka jo vuodesta 1975 on rikastuttanut rock-maailmaa jäljittelemättömällä, leppymättömällä ja tinkimättömällä piiskauksellaan. Viime jouluaattona 60 vuotta täyttänyt Lemmy on kulttihahmo, speed-, trash-, biker- ym. metallin isä ja isoisä, jonka suuntaan ovat kumartaneet ja lähtemättömistä vaikutteista kiittäneet mm. Slash, James Hetfield (Metallica), Kerry King (Slayer), Scott Ian (Anthrax) ja Dave Grohl (Nirvana, Foo Fighters). Ace Of Spades lienee tuttu kaikille. Lemmy itse totesi Motörheadista joskus: "Basically we're a blues band, only faster and louder".

Lemmy on kuitenkin heilunut kuviossa sen verran kauan ja niin laajalla kaarella, että Motörhead on vain yksi, joskin keskeinen, sarka hänen elämässään. Uuden kokoelman 31 kappaleesta 23 onkin jonkin muiden kokoonpanojen esittämiä. Mukana on Lemmyn uran alkupuolen bändit Rockin' Vickers ja Sam Gopal's Dream sekä hippi-ikoni Hawkwind josta Mr. Kilmister sai aikanaan monoa jumiuduttuaan Kanadan tulliin huumeiden hallussapidon (!) vuoksi. Yhteistyöprojekteista levylle ovat päässeet mm. Stand By Your Man -kantriklassikon kölinaltaveto yhdessä 1980-luvun punkpainajainen Wendy O'Williamsin kanssa, ex-Johnny Kidd and the Pirates Mick Greenin kanssa tykitetty Blues Suede Shoes Motörhead-tyyliin sekä ex-Stray Cats Slim Jim Phantomin ja Danny B. Harveyn kanssa soitetut alkuperäiskappaleita pieteetillä versioivat Big River (Johnny Cash), Learning The Game (Buddy Holly) ja Matchbox (Carl Perkins). Aikalaisilleen ja kollegoilleen Lemmy kumartaa Trooperilla (Iron Maiden), opetuslapsilleen taas Enter Sandman- ja Whiplash-raidoilla (kummatkin Metallica).

Toisin kuin monet viime vuosina uudelleen kasatut 1970- ja 1980-luvun menestyspumput, Motörhead ei ole ollut missään vaiheessa telakalla. Asenne on vuosikymmenten mittaan vain jalostunut ja practice as you preach -elämäntapa on pitänyt katu-uskottavuuden kunnossa: naisia, viinaa ja huumeita, joka päivä ja vuoden ympäri. Livenä Motörhead on yhä yksi bisneksen vavisuttavimpia kokonaistaide-elämyksiä. Oman 12 silminnäkijäkokemukseni nojalla uskallan todeta, että pohjaa maineelle maailman kovimpana (ja kovaäänisimpänä) livebändinä kyllä löytyy. Bändin henki ja syvin olemus ruumiillistuu tietenkin sen johtajassa.

Lemmy Kilmister on yksi harvoja rock'n'rollin alkuperäisen hengen ruumiillistumia nykyajassa. Lemmyn asemaa speed- ja trash metallin esi-isänä on korostettu niin paljon, että hänen tuotantonsa muut ulottuvuudet ovat jääneet sen varjoon. Kotioloissa Kilmister kuuntelee mieluiten 1950- ja 1960-luvun rock'n'rollia, rockabillya ja kantria. Omaelämäkertansa mukaan hänen elämänsä vedenjakajakokemus oli Little Richardin keikan näkeminen teininä, joka suisti hänet radaltaan ja synnytti päätöksen rock-uralle ryhtymisestä. Kun Motörheadin kitaristina lyhyesti 1980-luvun alkupuolella vieraillu Brian Robertson (ex-Thin Lizzy) kieltäytyi soittamasta ensimmäisten levyjen klassikoita, totesi Lemmy Motörheadin keikan ilman Ace Of Spadesia olevan sama kuin jos Little Richard jättäisi esittämättä Tutti Fruttin. Merkittävimmäksi rock-bändiksi hän on useassa yhteydessäkin nimennyt Beatlesin, ja hänen omasta top-kympistään. löytyvät mm. Eagles, Rolling Stones, The Who, MC5, Nirvana sekä tietysti Beatles ja Little Richard. Damage Case -kokoelmalla tämä myös hevigenren ulkopuolinen minä pääsee esille.

Jokaisella on tietysti oma käsityksensä siitä, mitä tällaiselle kokoelmalle tulisi sisällyttää. Itse jäin kaipaamaan biisejä Lemmyn vuonna 1984 tuottamalta Albert Järvisen (Hurriganes) maxisingleltä Countdown, jolla käsittääkseni hän myös itse soitti. Huhut kertovat Albertin kitaroinnin tehneen Lemmyyn niin ison vaikutuksen, että hän harkitsi tämän ottamista Motörheadin jäseneksi. Vuonna 1988 näin herrojen vaihtavan ajatuksia backstagen tuntumassa Hämeenlinnan Giants of Rock -festivaalilla. Hurriganesilla oli tuolloin reunion-kiertue ja Motörhead oli festivaalin pääesiintyjä.

Sanctuary Records ansaitsee kiitoksen kokoelman julkaisusta, se on alallaan merkittävä kulttuuriteko ja puhutteleva aikamatka rockin hämyisiltä alkuvuosikymmeniltä nykypäivään. Matka Jimi Hendrixin kitararoudarista rockin eläväksi legendaksi ja viralliseksi pahaksi pojaksi on ollut pitkä, mutta onneksemme Kilmister ei hyytynyt matkan varrelle.

3 kommenttia:

emppula kirjoitti...

Levykaupasta tarttui mukaani Lemmy Kilmisterin uunituore koko uran kattava kokoelma Damage Case - The Anthology

Aivan pakko hankkia. Taidanpa lähteä kohtapuolin levykauppaan, niin hyllystä löytyy taas jok'ikinen Lemmyn tuotos.

~~Johannes~~

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Kadehdittava levykokoelma. Jo pelkistä Motörheadin levyistä tulee aikamoinen pino, ja onhan Lemmy lisäksi ehtinyt tehdä suuren määrän erilaisa sivuprojekteja ja guest-esiintymisiä.

Anonyymi kirjoitti...

Lemmy kieltää Motörheadin kotisivuilla harkinneensa Albert Järvistä Motörheadin kitaristiksi.