Maailman tyylikkäin mies

Tämä vuosi on raskaamman rockin alalla ollut veteraanien kulta-aikaa. Metallica julkaisi uuden levyn pitkän odotuksen jälkeen, Motörhead taas tutun lätty kerran kahdessa vuodessa -aikataulunsa mukaisesti. Viime viikkoina on puhuttu paljon AC/DC:n Black Ice -uutuudesta. Uusien kiekkojen kanssa ovat olleet liikkellä myös mm. Whitesnake ja Judas Priest. Jopa Guns'n'Rosesin Chinese Democracya on lupailtu tälle(kin) vuodelle.

Aika usein varsinkin vuosikausia telakalla olleiden bändien reunion-pohjalta tekemät levyt ovat väsynyttä vanhan lämmittelyä, tai sitten myötähäpeää herättäviä ja anakronistisia uudistumisyrityksiä. On tullut kuultua paljon sellaisia vanhojen starojen levyjä, jotka artistin maineen ja arvostuksen vuoksi olisi ollut parempi jättää kokonaan tekemättä. Nyt kuitenkin trendinä vaikuttaa olevan se, että markkinamiehet ovat vainunneet retron vetävyyden ja siksi 1960-, 1970- ja 1980-lukujen menestyneistä bändeistä yksi toisensa jälkeen on kaivettu naftaliinista. Jos ei nyt ole uutta levyä tehty, niin ainakin on lähdetty kiertueelle.

Tämän vuoden positiivisimmat uutiset dinosaurus-rockin saralla ovat liittyneet ZZ Topiin, jonka ainakin itse luulin siirtyneen jo lopullisesti pois kuvioista viisi vuotta sitten julkaistun, menestykseltään heikoksi jääneen Mescalero-levyn jälkeen. Kesällä tuli tieto, että Little Old Band From Texas on suunnittelemassa uutta levyä, jonka tuottajaksi on valittu ei enempää eikä vähempää kuin maailman ykkösnimi alalla Rick Rubin, mm. Slayerin, Johnny Cashin, RHCP:n ja System Of a Downin kanssa upeaa jälkeä tehnyt velho. Rubin tuotti myös Metallican tuoreen Death Magnetic -levyn, jossa soundit ja yritys kyllä ovat kunnossa. Se, että Hetfieldin poppoolta on uskottavuus mennyt ja alkuperäinen kipinä sammunut, ei ole Rubinin vika.

ZZ Topin kitaristi Billy F. Gibbons on yksi rockin mielenkiintoisimmista ja visionäärisimmistä hepuista, joten yhteistyöstä Rubinin kanssa on lupa odottaa paljon. Kun levytysaikeista tiedotettiin, bändi totesi palaavansa 1970-luvun La Grange -äänimaisemaan. Se on hieno tieto, sillä tuo aika oli Texasin partasuiden luomisvoimaisinta kulta-aikaa, jolloin syntyivät kaikkein suurimmat helmet: La Grange, Tush, Jesus Just Left Chicago, Mexican Blackbird, Beer Drinkers and Hellraisers jne.

ZZ Topille kävi vuonna 1983 julkaistun Eliminator-levyn ansiosta samankaltainen ilmiö kuin Metallicalle vuonna 1991 ulostulleella mustalla albumilla. Metallican konkurssi tiivistyi Unforgiven-biisissä, jota on todella vaikea uskoa Kill Em Allin ja Ride the Lightningin levyttäneen yhtyeen kappaleeksi. ZZ Topille popahtava flirttailu mainstreamin kanssa yhdistyneenä 1980-luvulla cooliin kikkailuun sähkörummuilla, syntetisaattoreilla ja muilla ajankohdan hi tech -virityksillä toi valtavan listamenestyksen ja nosti bändin pysyvästi stadion-sarjaan. Gimme All Your Lovin ja Sharp Dressed Man soivat radioissa ympäri maailmaa ja soivat yhä. Samalla levy kuitenkin merkitsi myös selän kääntämistä niille perusasioille, jonka varaan bändi oli uniikin soundinsa ja meininkinsä 1970-luvulla rakentanut.

Aivan niin kuin Metallican Load (1996) ja ReLoad (1997), ZZ Topin Afterburner (1985)ja Recycler (1990) olivat silkkaa paskaa verrattuna siihen ryskyvään elinvoimaan, omaperäisyyteen ja tyylikkyyteen, mitä bändi alkuvuosiensa tuotannolla osoitti. Molemmat bändit kyllä myivät miljoonittain levyjä ja täyttivät stadioneja missä ikinä soittivatkin, mutta olivat muuttuneet tylsiksi, surullisiksi irvikuviksi parhaiden vuosiensa ilmeestä. Metallica on yrittänyt palata juurilleen ja saada alkuperäisen tatsinsa takaisin koko uuden vuosituhannen, ensin St. Angerilla (2003) ja nyt Death Magneticilla. Jotain peruuttamatonta on kuitenkin tapahtunut.

ZZ Top jäi pitkäksi aikaa polkemaan paikoilleen yrityksiin uusia Eliminatorin menestys. Rhythmeeniltä (1996) alkaen on kuitenkin havaittavissa, että Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard oivalsivat, mikä heidän musiikissaan oli keskeisintä. Syntikkapoppi sai jäädä ja blues palasi takaisin. Vuonna 1999 julkaistulle XXX:lle ja Mescalerolle (2003) Gibbons loihti sellaisen äänimaiseman, että oli selvää, että nyt ei todellakaan tavoiteltu mainstream-suosiota ja ylenpalttista radiosoittoa. Joku voisi sanoa, että levyt on tuotettu täysin överiksi. Ne mouruavat, sihisevät ja särisevät. Laulu kähisee ja mutisee, Gibbonsin kitaroinnin feedback on vedetty n:nteen potenssiin. Ensimmäisillä soittokerroilla levyt kuulostavat satunnaisuudessaan mielipuoliselta sinne tänne roiskimiselta, ikään kuin itsetarkoitukselliselta huolimattomuudelta. Varsinkin Eliminatorin yleisön kosiskeluun verrattuna sävellykset ovat vähintään erikoisia. Kaiken lisäksi osa kappaleista lauletaan espanjaksi.

Musiikillisesta kiville karahtamisesta huolimatta Metallica säilytti valtavan suosionsa ja levymyyntinsä. ZZ Top sen sijaan putosi aallonharjalta ja kolmen viimeisen levyn myyntilukemat jäivät todella vaatimattomiksi. Bändi kuitenkin sai takaisin sen, mitä Metallica on yli 15 vuoden ajan turhaan etsinyt: tuoreutensa ja luomiskykynsä. Kunhan XXX:ää ja Mescaleroa jaksaa kärsivällisesti ja ajatuksella kuunnella, ne ovat palkitsevuudessaan aivan erinomaisia lättyjä, joilla ennen kaikkea Gibbonsin omaperäisyys ja visionäärisyys pääsevät oikeuksiinsa. Hän on kehittänyt oman ilmaisunsa niin kitaran kuin mikrofoninkin varressa sellaisiin sfääreihin, että vastaavalla voivat rockmusiikissa ylpeillä vain harvat.

Varmuuden vakuudeksi muutama YouTube -klippi todisteeksi.

TÄRKEIMMÄT ASIAT


MESCALERO (2003)


QUE LASTIMA (2003, Mescalero)


JESUS JUST LEFT CHICAGO (live 1980)


DUST MY BROOM (live 1982)

Teloitukset ja Ylikangas

Helsingin Sanomat pyysi minulta arvostelua tänään julkaistusta Jukka Kulomaan ja Jarmo Niemisen toimittamasta teoksesta Teloitettu totuus - kesä 1944. Otteita arvostelusta on jo tätä kirjoitettaessa luettavissa HS:n nettisivuilla ja kokonaisuudessaan se löytyy keskiviikon paperilehdestä, kenties nettiversiostakin.

Vastakkain on yksi maamme nimekkäimmistä historioitsijoista ja kuuden tutkijan ryhmä, joiden yhteinen nimittäjä löytyy kriittisestä suhtautumisesta Huhtiniemi-huhuihin ja professori Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama -teokseen. Osapuolet eroavat toisistaan niin johtopäätösten kuin historianfilosofisten ja metodisten lähtökohtien osalta.

Teloitettu totuus -kirjan syntyyn johtanut väittely alkoi Ylikankaan Romahtaako rintama -teoksen julkistamistilaisuudesta, jossa maanpuolustkorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen jätti kirjallisen vastineen teoksen sisältämistä virheistä. Nieminen halusi kiistää Ylikankaan näkemyksen, jonka mukaan armeija olisi sodan jälkeen tietoisesti pyrkinyt kaunistelemaan rintamakarkureina teloitettujen määriä. 5.12.2007 Sotatieteellinen Seura järjesti "Valkeasaaresta Lappeenrantaan" -seminaarin, jossa esiintyivät sekä Ylikangas että hänen näkyvimmät kriitikkonsa. Ylikankaan tulkinnassa osoitettiin monia vakavia puutteita ja aukkoja, mutta emeritusprofessori ei perääntynyt tuumaakaan.

Teloitettu totuus sisältää laajennettuna ja dokumentoituna Ylikangasta vastaan tähän mennessä esitetyn kritiikin. Asetelma on harvinaislaatuinen: kuusi tutkijaa yhdistää voimansa ja julkaisee kokonaisen kirjan kumotakseen yhden tutkijan yksittäisen teoksen väitteet. En tiedä pyrkikö Ylikangas keräämään sympatiapisteitä vai mitä, mutta hän itsekin otti tämänpäiväisessä julkistamistilaisuudessa esille tämän kuusi yhtä vastaan -epäsuhdan.

Ylikankaan lähtökohta, ajatus isänmaallisuuden ja onnellisen lopputuloksen nimissä tapahtuneen historian kaunistelun paljastamisesta ja kritiikistä, oli tervetullut ja perusteltu. Siinäkään, että hän otti hypoteesikseen teloitusten todellisen määrän tietoisen salailun ja raskauttavan lähdeaineiston tuhoamisen, ei ollut sinänsä mitään vikaa. Työn mittaan kuitenkin pääsi mitä ilmeisemmin käymään niin, että halu osallistua keskusteluun mahdollisimman nopeasti ja tuoreeltaan tuotti vauhtisokeutta, joka sai Ylikankaan tinkimään tutkimuksensa lähdepohjan ja metodien pitävyydestä. Hypoteesi muuttui johtopäätökseksi, vaikka sitä ei historiantutkimukselta perinteisesti vaaditulla lähdeaineistoon nojaavalla tavalla pystyttykään todistamaan.

Niinpä ollaan nyt siinä erikoisessa tilanteessa, että Ylikangas perustelee tulkintaansa lähteiden puuttumisella. Se, ettei asiasta kertovia dokumentteja ole, todistaa hänen mukaansa salaliiton kattavuudesta ja menestyksellisyydestä. Tänään Ylikangas vielä tarkensi lähtökohtaansa toteamalla, että jos historiassa vaadittaisiin kaiken todistamista, koko historiantutkimus romahtaisi. En ole rankelainen, mutta kyllä tällainen toteamus särähtää korvaan pahasti. Jukka Lindstedt osui asian ytimeen todetessaan, että on kestämätöntä vedota siihen, että juuri omaa tulkintaa tukevat lähteet on hävitetty. Ainakin olisi pystyttävä esittämään todistusaineistoa tästä tuhoamisesta, mutta sitäkään Ylikankaalla ei ole.

Ylikankaan vastapuolen tutkimuksellinen itseymmärrys lähtee täysin päinvastaiselta pohjalta eli siitä, että ollakseen pätevä tulkinnan on perustuttuva mahdollisimman tarkkaan ja kattavaan lähdeaineistoon, joka osoittaa tutkijan johtopäätöksen ei ainoastaan mahdolliseksi vaan myös todennäköisimmäksi. Rintamakarkurien teloituksia tutkittaessa totta kai tälläkin lähestymistavalla on ongelmansa, koska lähes kaiken lähdeaineiston on tuottanut (tai jättänyt tuottamatta) tutkimuksen kohteena oleva organisaatio. Silti on todettava, että kun lukee rinnakkain teoksia Romahtaako rintama ja Teloitettu totuus, viimeksi mainittu tekee huomattavasti uskottavamman vaikutelman. Toisin kuin Ylikangas, kuuden miehen kirjoittajatiimi pitäytyy väitteissään orjallisesti siinä, mitä lähteiden pohjalta on mahdollista todistaa.

On ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.

Yksi tuoreen teoksen suurimmista ansioista liittyy aihepiirin terminologian täsmälliseen erittelyyn. Kun Ylikankaaltakin menivät teloitetut ja ammutut sekaisin, tulevat termit nyt Jukka Lindstedtin artikkelissa jämäkästi paalutetuiksi. Toivoa sopii, että aiheesta kiinnostunut suuri yleisökin jaksaisi ottaa selkoa, mitä täsmälleen ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan teloitetuista, ammutuista, karkuruudesta, pakenemisesta, kieltäytymisestä, kenttäoikeudesta, pikaoikeuksista, aseenkäyttöoikeudesta jne.

Kun puhutaan sotilaskarkurien teloittamisista, uskon Jukka Kulomaan ja Jukka Lindstedtin päässeen väitöskirjoissaan hyvin lähelle todellisia lukemia. Teloittamista edelsi oikeuskäsittely ja tuomio, jolloin myös asiakirjajälkiä väistämättä jäi. Esimiehen aseenkäyttöoikeuden nojalla ilman oikeudenkäyntiä ammuttujen kohdalla liikutaan totta kai jo huomattavasti harmaammalla alueella, mutta lähteiden nojalla todistettavissa olevat tapaukset lienevät nekin jo kaikki tulleet tutkimuksessa käsitellyiksi.

Nopea vilkaisu netin keskustelupalstoille osoittaa, että monet uskovat siihen, että kesällä 1944 tapahtui runsaasti mielivaltaisia ja spontaaneja ampumisia, joiden motiivina saattoi yhtä hyvin olla henkilökohtainen kostonhimo kuin esimiehen pyrkimys karkuruuden pysäyttämiseenkin. Tarinoita taistelun tuoksinassa omia esimiehiään ampuneista sotaan ja käskemiseen kyllästyneistä sotilaista riittää. Tutkimuksen kannalta ongelmallista on, että tällaisista ampumisista ei ilmoituksia laadittu, ja että muistitieto ei näin rajuissa tapauksissa yksistään riitä uskottavaksi todistusaineistoksi. Joitakin tällaisia tapauksia tosin käsiteltiin oikeudessa.

Kun puhutaan armeijan virallisen kurinpitokoneiston toimista karkuruuden pysäyttämiseksi, Teloitettu totuus tulee nähdäkseni hyvin lähelle sitä, mitä ylipäätään on historiantutkimuksen keinoin mahdollista todistaa. Perääntymisvaiheen kaoottisissa olosuhteissa toteutetut omavaltaiset rankaisemiset, henkilökohtaiset vendetat ja tilien tasaamiset ovat tuomittuja jäämään hämärään. Tutkimus voi tavoittaa niistä jotain viitteitä ja aihetodisteita, mutta ilmiön uskottava ja kattava historiatieteellinen kartoittaminen on mahdotonta. Mistään virallisesta salailusta ei tässä pimeäksi jäämisessä tietenkään ole kysymys, eikä tällaisia tapauksia saa sekoittaa armeijan toimiin karkuruuden pysäyttämiseksi.

Ylikankaan tietäen keskustelu varmasti tulee jatkumaan. Ylikangas ei olisi Ylikangas, ellei hän olisi kirjan julkistamistilaisuudessa ilmoittanut, että hänen ilmoittamansa teloitettujen luku tulee tarkentumaan, ei alas- vaan ylöspäin. On mielenkiintoista nähdä, mille pohjalle hän tulee lähteistönsä rakentamaan. Se on kuitenkin pakko sanoa, että tähän mennessä hän on tuottanut alkuperäiseksi tavoitteeksi ilmoittamalleen patrioottisen historiankirjoituksen kritiikille lähinnä hallaa. Ja se on valitettava asia se.

Lisäys keskiviikon puolella 0:30 - Kävin juuri lukemassa Heikki Ylikankaan blogissaan esittämän kommentin tuoreesta kirjasta. Teksti on taattua Ylikangasta, mutta aivan kirjoituksen loppupuolella hän esittää lyhyen mutta täsmällisen tutkimussuunnitelman siitä, miten asiassa päästään eteenpäin:

"Jos joskus laaditaan perusteellinen selvitys omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaista, on siinä tuotava tapaus tapaukselta esille paitsi virallinen selitys myös siitä poikkeavat muut lähdetiedot sekä vielä päälle päätteeksi tutkijan oma näkemys siitä, mitä hänen nähdäkseen todella tapahtui." (Heikki Ylikangas blogissaan 6.10.2008)

Tähän varmaan voivat kaikki osapuolet yhtyä. Näkökulma kyllä laajenisi ja haasteet sen myötä vain kasvaisivat, sillä nythän ei puhuta enää teloitetuista ja ammutuista sotilaista, vaan "omien toimesta sodan vuoksi tavalla taikka toisella surmansa saaneista suomalaisista".

Suomen historiaa Ruotsista

Loppuvuodesta 2006 Christian Günther -kirjansa Suomea koskevilla toteamuksilla meillä kovaa kohua ja kritiikkiä herättänyt Henrik Arnstad on jälleen askarrelut suomalaista menneisyydenhallintaa koskevien kysymysten parissa. Ennakkopalana vuonna 2009 julkaistavasta historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan hän julkaisi Dagens Nyheterissä 10. syyskuuta esseen suomalaisista jatkosodan keskitysleireistä. Alkuperäisessä yhteydessään kirjoitus löytyy Arnstadin kotisivuilta. Sinne voi jättää myös kirjoitusta koskevia kommentteja. Käänsin tekstin itselleni, ja kun olen ollut Arnstadin kanssa yhteyksissä, rohkenen postata suomennoksen tänne. Toisin kuin edellinen kirjoitus, tämä näyttää menneen Suomessa koko lailla ohi, osaksi ehkä senkin vuoksi, että Osmo Hyytiä tuoreessa Itä-Karjala -teoksessa ehti jo tyhjentää pajatson näiden kysymysten osalta. Tästä huolimatta Arnstadin kirjoitus kannattaa lukea. Tällä kertaa hän pohtii myös ruotsalaisten omaa roolia. Lisäksi on totta kai aina hyvä tietää, miten länsinaapurissa meidän asioitamme tarkastellaan.


Dagens Nyheter 10.9.2008

HENRIK ARNSTAD

Suomalainen elintila

Suomen sotapanos Neuvostoliittoa vastaan sisälsi monia arveluttavia asioita, joista jälkimaailma on puhunut vain hiljaa jos ollenkaan: etnisiä puhdistuksia Karjalassa, venäläisten sotavankien joukkokuolemia ja korkealentoisia ajatuksia uudesta Suur-Suomesta.

Tiistaina 8. heinäkuuta 1941 antaa Suomen ylipäällikkö Gustaf Mannerheim seuraavan päiväkäskyn, Itä-Karjalan valtauksen edellä: ”Itäkarjalaista väestöä on kohdeltava ystävällisesti, mutta varovaisesti. Venäläisväestö on vangittava ja lähetettävä keskitysleireille.”

Huomatkaa, että kyse on siviiliväestöstä, ei sotavangeista. Huomatkaa myös, että ole kysymys mistään yksilökohtaisesta jaottelusta luotettaviin ja epäluotettaviin henkilöihin, vaan etnisestä puhdistuksesta. Karjalaiset – joiden rodullisesti katsotaan kuuluvaan samaan ”kansanheimoon” kuin suomalaiset – on seulottava erilleen venäläisistä.

Taustana on, että kesällä 1941 demokraattinen Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa jättiläismäisessä hyökkäyksessä Neuvostoliittoon, ”Operaatio Barbarossassa”. Hitler kutsuu hyökkäystä ”tuhoamissodaksi”, valloitussodaksi idän ”ali-ihmisiä” vastaan. Kaikki käsitykset sotilaskunniasta asetetaan sivuun, sen sijaan toteutetaan natsismin keskeistä ajatusta Lebensraumista, elintilasta. Eurooppalainen länsimainen demokratia – Ison-Britannian edustamana – nousee ja kaatuu sen myötä, kuinka puna-armeija pystyy selviytymään hyökkäyksestä. Siten voidaan pitää paradoksina sitä, että demokraattinen Suomi liittoutuu saksalaisten kanssa.

Kirjailija Väinö Linna laittaa sotaa käsittelevässä suurteoksessaan Tuntematon Sotilas suomalaisen upseerin perustelemaan hyökkäystä: ”Meidän kohtalomme on kytketty Saksan kohtaloon. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme saksalaisia menestykseen. Niin omituiselta kuin se Ranskaa ja Englantia ystävinä pitäviin totuttuihin ajatusratoihin verrattuna tuntuukin, kuuluvat ne itse asiassa pahimpiin vihollisiimme. Niiden tappio merkitsee Saksan voittoa, ja Saksan voitto on meidän voittomme.”

Taustalla on Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 – talvisota. Suomi on menettänyt alueitaan ja satojatuhansia suomalaisia elää evakkoina. Kun natsi-Saksa tarjoaa mahdollisuutta osallistua suureen hyökkäykseen sen paremmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuin presidentti Risto Rytikään eivät epäröi. Sen sijaan presidentti määrää kaksi tiedemiestä (maantieteilijä Väinö Auer ja historioitsija Eino Jutikkala) suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea, jonka itäraja – kaikkein kunnianhimoisimmissa haaveissa – saattaisi kulkea Ural-vuoria pitkin. Saksalainen kustantamo Alfred Metzner Verlag painaa akateemikkojen työn Helsingissä ”Operaatio Barbarossan” alla, ja suhde natsismin aatemaailmaan näkyy jo teoksen nimessä: ”Finnlands Lebensraum”.

Muutamia kuukausia Mannerheimin keskitysleirejä koskevan päiväkäskyn jälkeen Itä-Karjala on vallattu ja pääkaupunki vaihtaa nimeä Petrozavodskista suomenkieliseen Äänislinnaan. Leirit rakennetaan nopeasti – venäläissiviilit suljetaan sisään pakkoon ja pelotteluun turvautumalla. Yksi elossa selvinneistä on Aleksei Antonov, joka vuonna 1941 oli viisivuotias. Tänään hän kertoo haastattelussa näin:

”Pakenimme taistelujen alta metsään, yhdessä monien muiden perheiden kanssa. Meitä oli minä, vanhempi veljeni, äiti – joka oli tuolloin raskaana – ja isäpuoleni. Kun suomalaisjoukot löysivät meidät, meidät vietiin Petrozavodskiin, missä isäpuoleni suljettiin leiriin. Me muut löysimme asuinsijan kaupungista, mutta mielialat meitä kohtaan olivat hyvin uhkaavat. Lopulta ryhmä suomalaissotilaita murtautui sisään asuntoomme. He eivät tehneet mitään, mutta äiti pelästyi niin, että hän vei meidät isäpuolemme luokse leiriin.”

Tätä voidaan verrata samanaikaisiin kuvauksiin saksalaisilta rintamaosuuksilta. Esimerkiksi Aftonbladetin toimittaja Fritz L. Lönnegren, joka oli elokuussa 1941 reportaasimatkalla Liettuassa: ”Juutalaiset ovat täällä niin kuin muuallakin saaneet päällensä väestön vihat. Nykyisessä tilanteessa oli myös juutalaisten oma etu, että heidät koottiin yhteen. He eivät saaneet poistua getosta ilman lupaa. Eikä kukaan saanut ilman erikoislupaa vierailla siellä. Täällä luotiin suljettu juutalaismaailma.”

Myös natsi-Saksan toinen tärkeä eurooppalainen liittolainen – fasistinen Italia – rakentaa samoihin aikoihin gettojen kaltaisia keskitysleirejä, mm. miehitettyyn Kreikkaan. Akselivallat ovat valloitusvaiheessa ja keskitysleiriajatuksesta – joka esiintyy myös Suomen sisällissodassa 1918 – tulee arkipäivää. Suomi vangitsee yhteensä 24 000 siviiliä leireihinsä. Aleksei Antonov muistaa nälän, kylmyyden ja ruumiit, joita alituiseen kannettiin ulos leiristä:

”Meillä oli tuskin vaatteita ollenkaan, vaikka talvella tuli hyvin kylmä. Ja sitten näimme nälkää. Onnistuin joskus kaivautumaan aidan alitse kerjäämään suomalaisilta ruokaa. Joskus onnistuin ja saatoin palata mukanani pieni pala ruokaa. Heinäkuussa 1942 pikkuveljeni syntyi leirillä.” Suomalaiset eivät siis rakentaneet mitään hermeettisesti suljettuja laitoksia. Siitä huolimatta kuolleisuus on hyvin korkea. Äänislinnan keskitysleirivangeista kuolee arviolta 4361 (tilastotieto Suomen kansallisarkistosta). Kuolleiden kokonaismäärä saattaa kuitenkin olla niinkin korkea kuin 8000 henkeä. Se tarkoittaa, että kuolleisuus on 18 ja 33 prosentin välillä. Eniten kuolee lapsia. Korkeinta kuolleisuus on ikäryhmässä 0-14 vuotta.

Kysymys kuuluu, miksi kaikki nämä ihmiset kuolevat. Tavallisin selitys on nälkä, koska elintarvikehuolto on niukkaa. Ja erotuksena leirin ulkopuolisiin karjalaisiin (”vapaaseen väestöön”) ruoka-annoksia ei voitu täydentää esimerkiksi omista palstoista. Toinen kuolinsyy ovat sairaudet. Ei vaikuta olevan kyseessä mikään aktiivisesti toteutettu joukkomurha, kuten saksalaisten holokausti. Toisaalta siviilejä – ennen kaikkia lapsia – vangitsevalla miehitysvallalla on velvollisuus kohdella näitä sen verran säällisesti, että he edes selviävät hengissä.

Vielä pahempi oli tilanne Saksan kanssa liitossa olleen Suomen armeijan vangitsemilla venäläisillä sotavangeilla. 64000 sotavangista kuolee 19085 suomalaisessa sotavankeudessa, mikä tarkoittaa noin 30 prosenttia. Tätä lukemaa voidaan verrata talvisodan vastaavaan – vähän runsas kaksi prosenttia. On ollut taipumus selittää eroa vuoden 1941 yleisellä elintarvikepulalla, mutta tämä selitys ei päde, koska kuolleisuus nousee sitä korkeammaksi, mitä ”venäläisempinä” pidetyistä vangeista on kyse. Lisäksi suomalaiset ampuivat hengiltä poikkeuksellisen paljon venäläisiä sotavankeja – noin tuhat. Myös tässä kohtaa selitykset ovat teorioita (puhutaan mm. ”ryssävihasta”). Ei ole olemassa mitään aukotonta tietoa siitä, kuinka pitkälle yhteinen suomalais-saksalainen tuhoamissodan ajattelutapa ulottui vuonna 1941.

Mutta toivottavasti tämä asiantila on muuttumassa.

Suomen kansallisarkiston tutkijaryhmä toteuttaa parhaillaan – Suomessa hyvin kiisteltyjä – tutkimuksia näistä sotarikoksista. Tutkimuspäällikkönä toimii Lars Westerlund ja hänen työnsä on monimutkaista, ei vähiten siksi, että venäläisviranomaiset usein ovat haluttomia auttamaan. Ennen kaikkea uudet tutkimustulokset ovat ristiriidassa suomalaisen nationalismin kanssa, jolle Suomen sotapanokset 1900-luvulla ovat ylpeyden aihe. Mikä tahansa tieto suomalaisista sotarikoksista – eritoten ajalta natsi-Saksan liittolaisena – uhkaa hukkua kritiikkiin, kiistoihin ja solvauksiin (useimmiten stalinismi-syytöksiin).

Vuoden 1942 jälkeen tilanne suomalaisilla keskitysleireillä paranee dramaattisesti ja joukkokuolemat loppuvat. Suomi jopa lopettaa leirien kutsumisen ”keskitysleireiksi”. Samaan aikaan Saksan holokausti siirtyy teolliseen vaiheeseensa. Suomen ja Saksan ajatukset tuhoamissodasta eroavat toisistaan. Suomi tosin jatkaa taistelua yhdessä Saksan kanssa senkin jälkeen holokaustin laajuus vuoden 1942 aikana selviää. Vasta vuonna 1944 – kauan Stalingradissa tapahtuneen sodan suuren ratkaisun jälkeen – suomalaiset luovuttavat ja ovat pakotettuja kääntämään aseensa saksalaisia aseveljiä vastaan.

”Operaatio Barbarossan” alla monet länsimaiset demokraatit hellivät ajatusta, joka osoittautuu virheelliseksi: mieluummin Hitler kuin Stalin. Dagens Nyheterin päätoimittaja Sten Dahlgren toteaa Saksan ja Ison-Britannian sotaan liittyen vuonna 1940: ”Kuinka pahana natsismia pitääkin, on toivottava, että Saksan voittaa tämän sodan suojatakseen meitä bolshevismilta.” Historian professori Gunnar Åselius kirjoittaa, että tuolloin sota merkitsi ”Pohjois-Euroopan pikkuvaltioille valintaa Hitlerin ja Stalinin välillä, ja kesäkuussa 1941 Stalin oli yhä eniten ihmisiä murhaamaan ehtinyt diktaattori. Hitlerillä oli suurimmat rikoksensa vielä edessään.” Kun Saksa 1941 hyökkää Neuvostoliittoon, luopuu myös Ruotsin hallitus puolueettomuudestaan, jopa niin, että ruotsalaiset rautatiet kauttakuljettavat Saksan 163. jalkaväkidivisioonan (joka asetetaan Mannerheimin komentoon).

Mutta Stalinin ja Hitlerin välisen valinnan aiheuttama senhetkinen pelko ei selitä Suomen kohdalta ratkaisevia kohtia: 1. Keskitysleirit ja siviilien joukkokuolemat; 2. Neuvostoliittolaisten sotavankien joukkokuolemat; 3. Finnlands Lebensraumin täytäntöönpano.

Ainakin viimeinen kohta – kirja ”Finnlands Lebensraum” – viittaa siihen, että natsi-Saksalla oli ideologista vaikutusta demokraattiseen Suomeen. Ei vähiten sen vuoksi, että esipuheessa siteerataan Adolf Hitleriä, jonka sanoista haetaan oikeutusta tulevalle Suur-Suomelle.

Teos osoittaa myös, että pohjoisen pikkuvaltion ja mahtavan suurvallan liitolla oli poliittinen ulottuvuutensa. Tilaaja – presidentti ja liberaali Risto Ryti – on siviili, kuten myös sosiaalidemokraatti ja Suomen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila. Myös viimeksi mainittu käyttää käsitettä Lebensraum yhdessä natsi-Saksan kanssa käytävää sotaa koskevassa radiopuheessaan. ”Rauhallisesti ja reaalipoliittisesti luomme nyt omin voimin elintilan [kirjoittajan kursivointi], jonka heimomme on raivannut.”

Yhteenvetona Suomesta 1941 voi todeta, että maassa ollut halua luopua demokraattisesta valtiomuodosta natsidiktatuurin hyväksi. Sen sijaan edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että tämän demokratian – niin kuin liberalismin ja sosiaalidemokratiankin – pystyi erinomaisesti yhdistämään natsien tuhoamissotaa koskeviin ajatusmalleihin. Ja silloin selitysmalli ”mieluummin Hitler kuin Stalin” ei riitä. Tutkimuksen on jatkuttava.

Informaatiovallankumouksesta

Kolumnini eilisistä Turun Sanomista:

Kirjasto, Google ja kuulijan vastuu
(Turun Sanomat 3.9.2008)

Ennen internetiä, hakurobotteja ja Wikipediaa mieltä askarruttaviin kysymyksiin oli haettava vastausta kirjahyllystä. Jos kodin tietosanakirja vaikeni asiasta eikä alan erikoisteoksia ollut tullut hankituksi, oli lähdettävä kirjastoon.

*

Kirjaston notkuvat hyllyt tarjosivat älyllistä kadonneen aarteen metsästystä. Tieto oli kuin salattu jalokivi, jonka haltuun saamiseksi oli nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Ensin katsottiin kortistosta tai kysyttiin virkailijalta, sitten hakeuduttiin luokittelunumeron mukaisen käytävän luo, etsittiin hyllystä kirjoittajan sukunimen mukainen paikka ja alettiin silmäillä kirjojen selkämyksiä oikealta vasemmalle.

Oikean opuksen löydyttyä haettiin sisällysluettelosta oikea kohta, selattiin se esille ja alettiin lukea. Tiedon löydyttyä saattoi urakka jatkua matkalla lainaustiskille tai kopiokoneelle. Löytyneen kirjan lähdeluettelosta aukeni uusia johtolankoja. Lisää vaivannäköä, uusia kirjoja, enemmän palkitsevia elämyksiä.

Parhaimmillaan kirjasto oli oma maailmankaikkeutensa, jossa aika pysähtyi sen illusorisen mutta yhtä kaikki haltioittavan kokemuksen äärelle, että oli mahdollista päästä osalliseksi maailman kaikesta tiedosta.

*

Nykyään on toisin. Tietäminen ei enää vaadi kirjastokäyntejä. ”Kato Googlesta!” on aikamme yleisviisaus, jolla epäselvät asiat voi kuitata. Ja Googlehan tietää: Mannerheim - 549 000 osumaa, elämän tarkoitus - 320 000 osumaa, kynsisieni - 10 200 osumaa, ”Havuja perkele!” - 6 740 osumaa, ennenaikainen siemensyöksy 3 190 osumaa, ja niin edespäin. Juorukalenterien rinnalle on noussut uusi sosiaalisen tirkistelyn muoto, naapurien, kaverien ja, tietenkin, itsensä googlettaminen (M.J. - 13 600 osumaa!).

Kun kortistotiedot nyt ovat verkossa, aikaisemmin tunti- tai jopa päiväkausien aherrusta kirjastoissa vaatinut tiedonhaku on pulkassa muutamassa minuutissa. Tutkija voi kirjoittaa huipputason tiedeartikkelin astumatta kirjastoon jalallaankaan, kunhan muut palikat ovat kohdallaan. Toisin kuin kirjojen alaviitteet, online-tekstien linkit johtavat suoraan lähdetiedon luo. Etusormi tekee työt, takapuoli pysyy paikoillaan.

*

Yhä useammin huomaan sanomalehteä lukiessani etsiväni alitajuisesti Googlen hakukenttää tai taustatietoa tarjoavia hypertekstilinkkejä. Pari kertaa olen aamutoreissani jopa yrittänyt etusormellani klikata oudolta näyttävää sanaa lehtitekstissä. Kirjan lukeminen on hidastunut, kun tekstistä jatkuvasti assosioituu mieleen asioita, joita voisi googlata. Päivittäin tulee auton ratissa, kaupan kalatiskillä tai soutuveneessä eteen tilanteita, joissa kaipaan Googlea, Wikipediaa tai molempia.

Ajatelkaapa - kuka ennen juoksi kymmeniä kertoja päivässä tietosanakirjan luo tarkistamaan sen tai tämän asian? Missä ennen oli se Kuka kukin on -teos, josta saatoit tsekata sinulle soittaneen ennestään tuntemattoman ihmisen perustiedot puhelun vielä ollessa käynnissä?

Mikä tietosanakirja olisi osannut kertoa tiedonjanoiselle kansalaiselle, että The Hevoset oli Sleepy Sleepersin country-henkinen sivuyhtye, jonka hevosenpaskan ja heinäpaalien seassa äänitetty ainoa levy jäi julkaisematta nauhojen mystisen katoamisen takia? Wikipedia osaa.

*

Tiedon löytäminen on verrattomasti helpottunut, mutta miten on käynyt ajattelun? Internetin kriitikot katsovat, että online-informaatio on pinnallista, hajanaista ja ennakkosensuurin puuttuessa usein myös täysin virheellistä. Kuka tahansa voi perustaa oman verkkosivun, ja internetin sisältö on kouriintuntuva todiste siitä, että näin myös on tapahtunut, he sanovat.

Tiedon määrän lisääntyessä vastaanottajan vastuu on kasvanut. 2000-luvun mediakansalaisen tärkein taito on kyky käsitellä informaatiota kriittisesti. Huttu on aina huttua, oli se sitten html-kieltä tai painokirjaimia arvostetun kustantamon 600-sivuisessa tiiliskivessä. Älkää ampuko viestintuojaa, mutta älkää myöskään hämääntykö hänen kauniista kasvoistaan.

Suomalaiset keskitysleirit

Tutkija Osmo Hyytiän uusi teos Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944 on saanut näkyvästi palstatilaa ja nettikeskustelua osakseen marsalkka Mannerheimin käskystä perustettuja keskitysleirejä koskevien tietojen vuoksi. On erinomaisen tervetullutta, että torjuntavoittomuistelujen sekaan mahtuu myös tällaisia vähän erilaisia sävyjä jatkosodasta. Yleisessä ilmapiirissä ja historiatietoisuudessa sekä kansallista menneisyyttä koskevien tulkintojen poliittisissa reunaehdoissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneesta muutoksesta kertoo paljon se, että esim. Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa nämä tiedot uutisoitiin ikään kuin täysin uusina löydöksinä.

En ole Hyytiän kirjaan päässyt tutustumaan enkä pyri millään tavoin sen arvoa kyseenalaistamaan, mutta on syytä todeta, että kaikki lehtijutuissa mainitut tiedot ovat löydettävissä jo vuonna 1982 julkaistussa Antti Laineen kirjassa Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944, kuten myös paljon parjatun Helge Seppälän vuonna 1989 julkaistusta teoksesta Suomi miehittäjänä. Vähän suppeammassa muodossa asiaa käsiteltiin jo Ohto Mannisen vuonna 1980 julkaistussa tutkimuksessa Suur-Suomen ääriviivat. Paljon kovempiakin väitteitä suomalaisten toiminnasta on esitetty neuvostoliittolaisessa ja venäläisessä tutkimuksessa esim. Konstantin Morozovin sekä Nikolai ja Vladimir Baryshnikovin teoksissa, mutta niissä on suuria lähdepohjaan ja tutkimusotteeseen liittyviä ongelmia. Uutisointi ja käynnistyneen keskustelun vilkkaus kuitenkin osoittaa, etteivät Laineen, Seppälän ja Mannisen teokset ole enää löytäneet yleisöään, joten Hyytiän kirjalle on tarvetta ja tilausta.

Olen itse useaan otteeseen esittänyt, että 1990-luvulla historiantulkinnoissa tapahtunut uuspatrioottinen käänne on kadottanut, osin tiedostamatta mutta osin täysin tietoisestikin, monet jatkosodan vähemmän mairittelevista episodeista. Se, että tiedot Mannerheimin perustamista keskitysleireistä herättävät tällaista ihmetystä ja ainakin netin palstoilla kovaa halua rientää marsalkan puolustukseen, kertoo yleisten historiakäsitysten todella muuttuneen.

Torjuntavoittotulkinnan edustajat tarkastelevat kesän 1944 taisteluja irrallaan aiemmista tapahtumista ja ennen kaikkea niistä offensiivisista sodanpäämääristä, jotka 1941 hahmoteltiin. Keskitysleirit olivat yksi seuraus näistä jatkosodan alkuperäisistä tavoitteista ja niiden käytännön toimeenpanosta. Kesällä 1941 Suomi lähti palauttamaan talvisodassa menetettyjä alueita ja ottamaan sen päälle korkoja, ts. strategisesti edullisempaa ns. kolmen kannaksen rajaa. Stalingradin jälkeen nämä tavoitteet unohdettiin ja määriteltiin sota uudelleen kansallisen olemassaolon ja demokraattisen hallitusmuodon puolesta käydyksi puolustussodaksi. Tämä jälkimmäinen versio on viimeistään kesän 2004 torjuntavoiton 60-vuotisjuhlallisuuksien jälkeen ollut yleisessä tietoisuudessa se vallitseva tulkinta.

Suomalaisen miehityshallinnon tavoitteena oli Itä-Karjalan etninen suomalaistaminen. Työtä riitti, koska alueen väestöstä 47 prosenttia oli venäläisiä. Mannerheim antoi keskitysleirikäskynsä 8.7.1941 eli jo ennen Karjalan armeijan hyökkäystä ja miekantuppipäiväkäskyään. Tässä kohtaa ei tietenkään kellään ollut aavistusta siitä, minkälaisia painolasteja jo pelkkään keskitysleiri-sanaan tulisi myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten toiminnan vuoksi liittymään. Tämä asia on muistettava arvioitaessa suomalaisten toimia nykypäivästä käsin. Silti ei käy kiistäminen, etteivätkö leirit muodostaisi maamme historiassa erityisen synkkää lukua.

Elokuussa 1941 puhuttiin jo "rodullisesti puhtaan kantaväestön luomisesta". Sellaistakin suunniteltiin, että suomalaisissa leireissä olleet venäläiset annettaisiin saksalaisille ja tilalle otettaisiin saksalaisten käsiin joutuneiden suomensukuisten kansojen edustajia Venäjältä. Suomalaisille keskitysleireille suljettiin kaikkiaan lähes 24 000 ihmistä. Leireillä kuolleiden arviot vaihtelevat 4600:n ja 8000:n välillä. Huono ravinto, epähygieniset asumisolot ja fyysisesti heikkokuntoisilla vangeilla teetetyt raskaat työt niittivät satoa. Oma lukunsa olivat kurinpitosäännöt, jotka sallivat lyömisrangaistukset ja sulkemisen pimeään koppiin jopa 12 vuorokaudeksi. Suomalaisdokumentit kertovat seitsemän rikkeisiin syyllistyneen vangin ampumisesta, venäläislähteet ja -tutkimus huomattavasti suuremmasta määrästä.

Rotuerottelusta "kansallisiin" ja "epäkansallisiin" tai "vierasheimolaisiin" luovuttiin vasta syksyllä 1943, kun miehityshallinnon otteet olivat tuoneet Suomelle kiusallista huomiota lännessä. On pohtimisen arvoinen kysymys, selittyvätkö venäläisväestön kohtelu Itä-Karjalassa sekä jatkosodan Suomessa jokapäiväinen ryssittely ja muu venäläisiin kohdistuva halveksunta pelkillä talvisodan katkerilla kokemuksilla. Taipumus rodulliseen ylemmyydentuntoon ei ollut meillä aivan niin vierasta kuin myöhemmin on haluttu nähdä. Keski- ja Itä-Euroopan kaltainen vahva antisemitistinen traditio Suomesta puuttui, mutta syvään juurtunutta ryssävihaa meiltä kyllä löytyi.

On tietysti totta, että toisen maailmansodan tapahtumien kansainvälisessä vertailussa miehittäjä-Suomen synnit ovat pieniä. Talvi- ja jatkosotien urotekoja ei kuitenkaan tulisi käyttää unohtamisen keppihevosina. Tietoisuus Suomesta miehittäjävaltiona ja suomalaisten keskitysleirien tuhansista nälkä- ja tautikuolemista kuuluu suomalaiseen toisen maailmansodan historiaan siinä kuin Raatteen tie ja Ihantalan murskattu teräskin. Sotaveteraanien kunnia ei pitäisi menneisyyden totuudenmukaisesta käsittelystä heilahtaa minnekään suuntaan. Samaten pitäisi myös "suurimman suomalaisen" kuvaan mahtua muitakin kuin vain niitä kaikkein kirkkaimpina loistavia sävyjä.