Laitetaan tähän vielä toinenkin juttu painetusta sanasta, Turun Sanomissa 3.12.2006 julkaistu aliokirjoitus historiantulkintojen Suomi-Ruotsi-ottelun ensimmäisestä erästä:
Arnstad ja Torstila huutavat toistensa ohi
SUOMALAIS-RUOTSALAINEN HISTORIARIITA HAISEE NAFTALIINILTA
Ruotsalainen tutkija ja toimittaja Henrik Arnstad onnistui herättämään kohua ja keskustelua Svenska Dagbladetissa 29.11. julkaistulla kirjoituksellaan, jossa hän syytti Suomea sodanaikaisen historiansa vääristelystä. Arnstadin syytekirjelmästä löytyivät mm. Hitlerin Saksan kanssa vallinneen liittosuhteen kieltäminen, rikollinen hyökkäyssota, Itä-Karjalan etnisten puhdistusten politiikka ja 3000 keskitysleirivangin hengiltä näännyttäminen.
Arnstadin kirjoitus oli kommentti Suomen ulkoministeriön valtiosihteeri Pertti Torstilan Tukholman kuninkaallisessa sotilasakatemiassa 13.11. pitämään puheeseen, jossa tämä ajankohtaisten ulkopoliittisten asioiden käsittelyn lomassa myös kritisoi Arnstadin aiemmin tänä vuonna julkaistua kirjaa Spelaren Christian Günther. Kirja tarkastelee Ruotsin ulkopolitiikkaa vuosina 1939-1945 ulkoministerinä toimineen Güntherin näkövinkkelistä, mutta kuvaa samalla Suomen sotavuosien historiaa tavalla, joka oli Torstilan ohella suututti monta muutakin suomalaista.
Murhia ja sotarikollisia
Keskustelu aiheesta alkoi jo 16.9., jolloin Dagens Nyheter julkaisi Arnstadin Suomen sotapolitiikkaa käsitelleen kirjoituksen ”Finlands sak var inte vår”, jossa hän kyseenalaisti Ruotsissa yleistyneen tavan ihannoida naapurimaan sotamenneisyyttä. Hänen erityisenä maalitaulunaan oli naapurimaassammekin suurta huomiota saanut Åke Lindmanin filmi ”Etulinjan edessä” vuodelta 2004, joka hänen mukaansa on rinnastettavissa siihen, että Saksassa tehtäisiin SS-joukot sankareina esittävä elokuva.
Kirjassaan ja kirjoituksissaan Arnstad alleviivaa toistuvasti sitä, että Suomi oli ainoa kansallissosialistisen Saksan kanssa vapaaehtoisesti liittoutunut demokraattinen valtio. Hän katsoo myös, että tämä epämiellyttävä tosiasia on suomalaisissa keskusteluissa pyritty lakaisemaan maton alle. Suomea ei hänen mukaansa ajanut Hitlerin liittolaiseksi minkäänasteinen pakkotilanne, vaan maan johdon opportunismi ja haaveet Saksan avulla luotavasta Suur-Suomesta.
Puheet Suomen erillissodasta Arnstad leimaa valheiksi. Kautta linjan hän käyttää Suomea kuvaillessaan termejä, jotka eivät jätä hänen asenteestaan epäselvyyttä: keskitysleirien nälkäkuolemia hän kutsuu ”murhiksi”, presidentti Risto Rytiä ”sotarikolliseksi” ja Torstilan vasta-argumentteja ”fantasioiksi”. Hän syyttää Suomea demokratian vastaisesta taistelusta ja epäsuorasta tuesta saksalaisten suorittamalle juutalaisten kansanmurhalle.
Arnstadin kommenteissa ei ole mitään uutta. Hän lämmittelee uudelleen niitä samoja argumentteja, joita vuorollaan ovat esittäneet niin sodanaikainen neuvostopropaganda, valvontakomissio, vaaran vuosien kotikommunistit, ajopuuteoriaa polemisoineet ulkomaalaistutkijat, presidentti Kekkosen suosiota tavoitelleet YYA-ulkopolitiikan aisankannattajat kuin taistolainen kulttuurieliittikin.
Torstila oli oikeassa nimetessään Arnstadin kirjan ”surulliseksi todistuskappaleeksi historiallisen perspektiivin puuttumisesta”. Vuonna 1967 syntynyt ruotsalaistutkija ei todellakaan vaivaa päätään pyrkimyksillä ymmärtää Suomen vaikeaa asemaa Neuvostoliiton ja Saksan intressipiirien välissä sen paremmin kuin talvisodan jatkosodalle muodostamaa taustaakaan. Torstilan vasta-argumenttien purevuutta kuitenkin söi se, että hän tyytyi luettelemaan jo sota-ajan propagandassa käytetyt kliseiset teesit virallisen liittosopimuksen puuttumisesta ja käydyn sodan erillisestä luonteesta. Vuoden 1941 ratkaisuja kuvatessaan hän toisti jo ajat sitten alas ammutun ajopuuteorian lähes sellaisenaan.
Tekohengitystä ajopuuteorialle
Suomen moraalista tahrattomuutta korostava patrioottinen retoriikka oli psykologisesti ymmärrettävä reaktio Arnstadin osin pöyristyttäviinkin ylitulkintoihin, mutta mikäli tarkoitus oli edistää historiallista ymmärrystä, saalis jää laihaksi. Itse asiassa voisi kaiken kiistämisen linjan valinneen Torstilan väittää jopa turhaan antaneen tukea Arnstadin väitteille siitä, että Suomessa toisen maailmansodan historiallinen käsittely olisi joiltakin merkittäviltä osilta jätetty tietoisesti tekemättä.
Ajopuuteorian arkkuun viimeiset naulat lyöneestä professori Mauno Jokipiin Jatkosodan synty –tutkimuksen julkaisusta on pian kulunut jo 20 vuotta, eikä tutkimus siihenkään loppunut. Sodan synkempiä ja kansallisesti arkaluontoisiakin puolia, esimerkiksi Itä-Karjalan keskitysleirejä, Suur-Suomi-huumaa ja erillissotateesin keinotekoisuutta, on kiitettävästi valotettu. Parhaillaan käytävä Huhtiniemi-keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että ikävistäkin asioista puhutaan.
Sekä Arnstad että Torstila ampuvat jo parikymmentä vuotta sitten tyhjentyneisiin juoksuhautoihin. Se, että osa suomalaisista keskustelijoista on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen palannut hedelmättömään ajopuu-, torjuntavoitto- ja erillissotajankutukseen, ei johdu tutkimustiedon puutteesta. Arnstad vaan ei vaikuta tuntevan suomalaisten tutkijoiden keskusteluja lainkaan, ja valitettavasti Torstilakaan ei katsonut tarpeelliseksi häntä niistä valistaa.
Keskeisenä pulmana Suomen historian tunnetuksi tekemiselle maamme rajojen ulkopuolella on ollut meikäläisen historiatieteen leimallinen suomalaiskansallisuus. Aiheet ovat keskittyneet kapeasti omaan historiaan ja vain harvat tutkijat ovat halunneet kirjoittaa kansainvälisille yleisöille. 90 prosenttia keskeisistä tutkimuksista on saatavilla ainoastaan suomen kielellä. Niinpä Arnstadkin on käyttänyt lähteenään pääasiassa niitä ulkomaisten tutkijoiden 1950-70-luvuilla julkaistuja teoksia, joiden tavoitteena oli kumota professori Arvi Korhosen vuonna 1961 formuloima ajopuuteoria.
On syytä alleviivata sitä, että Arnstad ei edusta vallitsevaa ruotsalaista näkemystä, vaikka hänellä ilmiselvää pyrkyä tällaiseen asemaan onkin. Ruotsista on läpi vuosikymmenten löytynyt ymmärtämystä Suomen sotavuosien ratkaisuille. Hyvä esimerkki on tutkija ja journalisti Allan Sandström, joka kirjassaan Fortsättningskriget 1941-1944 antaa täyden tukensa erillissotateesillekin. Sympatioita on löytynyt myös valtionjohdosta; esimerkiksi Carl Bildt ja Göran Persson ovat avoimesti tunnustaneet Suomen käymän taistelun suuren merkityksen Ruotsin puolueettomuuden mahdollistajana.
Kansallisen näkökulman rajoitukset
Historiantulkintojen Suomi-Ruotsi-maaottelua ei siis kannata Arnstadtin takia aloittaa. Loppujen lopuksi hänenkin tendenssimäisyytensä johtuu samasta syystä, joka aikanaan sai Arvi Korhosen rakentamaan ajopuuteoriansa ja hänen seuraajansa kannattamaan sitä. Korhonen totesi suoraan, että mikäli kansalliset edut ja totuus joutuvat ristiriitaan, on historioitsijan velvollisuutena tinkiä jälkimmäisestä. Ajopuuteoria oli kansallisen edun mukaista historiankirjoitusta puhtaimmillaan.
Arnstad ei näe mitään paheksuttavaa siinä, että Ruotsi hädän hetkellä keskittyi vain omien etujensa varjelemiseen. Se, mikä Suomesta ja Norjasta tarkasteltuna kenties näytti pelkuruudelta ja jopa petturuudelta pohjoismaisia naapureita kohtaan, oli ruotsalaisille valtioviisautta. Samalla logiikalla se, mikä Ruotsista käsin saattoi näyttää rikolliselta hyökkäyssodalta, oli suomalaisille tietoinen valinta sen vaihtoehdon puolesta, joka näytti antavan parhaat mahdollisuudet kansallisen itsemääräämisoikeuden säilyttämiseen.
Tiukasti kansallisessa näkökulmassa pitäytyvällä historiankirjoituksella on aina rajoituksensa ja sudenkuoppansa, oli tämä näkökulma sitten ruotsalainen, suomalainen tai jokin muu. Rehellisyyden nimissä Arnstad olisi Suomea syyllistäessään voinut todeta jotain myös Ruotsin toimittaman rautamalmin ja kuulalaakerien merkityksestä Saksan sotaponnistuksille, Saksan panoksesta Ruotsin ruoka- ja energiahuollossa, Ruotsin rautateiden käytöstä Saksan kauttakulkuliikenteeseen ja ruotsalaisista SS-vapaaehtoisista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
27 kommenttia:
YLE:n uutisissa Arnstad vaikutti lähinnä pöllämystyneeltä ja myönteli nöyränä poikana, että hyvähän se on ruotsalaisten moralisoida; samaan aikaan kun suomalaiset taistelivat olemassaolostaan Ruotsissa mässytettiin sokerikakkua. Voisi tietysti luulla, että juuri tämä tekee moralisoinnin vaikeaksi eikä helpoksi. Ruotsalaisen trauman ytimeen iskee Youtubessa oleva Kummeli-sketsi, jonka Arnstad on laittanut Günther-blogiinsa 30.11.
Onkohan joillakin ruotsalaisilla vähän samanlainen olo kuin Olavi Paavolaisella? Hän kirjoittaa seuraavasti Synkässä yksinpuhelussaan potiessaan huonoa omatuntoa muiden taistellessa eturintamalla: "Tiedän, että sodan henkilökohtainen elämättä jääminen on se syöpä, joka kaivaa sisimpääni. Sillä sota on ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää. Olkoon se oikein tai ei - sama se. Riitelen tuosta asiasta ehtimiseen poikien kanssa. TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoomillinen korvike. Jos en olisi upseeri, tahtoisin olla rintamalla. En pelkää kuolemaa, mutta upseerina pelkään vastuuta toisten elämästä." (Merkintä on vuoden 1941 lopulta.) Myöhemmin Paavolainen peruutti lomiaankin kamppaillessaan omantunnontuskiensa kanssa. Onkohan siis edellisenkin kommentoijan mainitsema ruotsalainen trauma se, että he säästyivät sodalta muiden maiden miesten ja naisten joutuessa viettämään useita vuosia juoksuhaudoissa? Ja huonoa omatuntoa on paikattava muistuttamallla esimerkiksi suomalaisia heidän "poliittis-moraalisesta romahtamisestaan"?
Meneeköhän tämä vähän sivu aiheesta, mutta
1990-95 paikkeilla kaverin luona luin Insinööriuutisia (lukeekos humanistit ;). Leukani oli loksahtaa lattialle kun(muistaakseni) lehti sanoi, että 70-l Suomessa harkittiin ydinaseenkehitystä (tulevalla ydinvoimalalla) mutta siten Kekkonen pisti stopin, koska olisi tullut liian kalliiksi pienelle maalle.
Samoihin aikoihin tietämättämme ruotsalaisetkin räjäyttelivät plutoniumia tutkimuskammioissaan (tavanomaisin räjähtein eli likaisena pommina). Ja silti molemmat julistivat aina ydinaseettomuuttansa ..
- nuo tekopyhät.
Mrkatille: Long live Ydinaseeton Pohjola! Muistan vielä kun koulussa jaettiin niitä keltaisia rintanappeja, oli se erikoista aikaa.
Työn alla on kirjoitus Svenska Dagbladetiin Arnstadtin herättämistä aiheista. Mielenkiintoinen seikka tässä suomalais-ruotsalaisessa historiakeskustelussa on se, kuinka vähän puolin ja toisin on käännetty keskeisiä teoksia naapurin kielelle. Ruotsalaisille riittää, että suomenruotsalaisen ymmärtävät, suomenkieliset keskustelut taas ovat usein niin sisäsiittoisia ja syvällä asiassa, ettei niitä olisi edes mitään järkeä kääntää.
Tack! Bra skrivet. Jag skriver inte själv så bra Finska, men förstår rätt hyfsat. Du har gjort en bra sammanfattning av problematiken.
Johan Backman nimeinen henkilö, Arnstadin mukana Tohtori ja Venäjän-tutkija on kirjoittanut vähän omituinen texti joka on Arnstadin blogisivulla:
http://www.christiangunther.se/blogg/wp-content/uploads/johanbackman.pdf
Onko tietty kuka tämä Johan Backman on?
Johan Bäckmanista (käyttää Venäjällä nimestään muotoa Beckman) lisää kertoo Wikipedia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Beckman. Bäckman on tutkinut ja kirjoittanut laajasta joukosta aiheita, mm. itämafiasta. Hän on ankarasti kritisoinut suomalaisia historiakäsityksiä ja on hankkinut mielipiteillään Suomessa kontroversiaalin maineen.
Markku Jokisipilä on kirjoittanut:
"Ajopuuteorian arkkuun viimeiset naulat lyöneestä professori Mauno Jokipiin Jatkosodan synty –tutkimuksen julkaisusta on pian kulunut jo 20 vuotta, eikä tutkimus siihenkään loppunut. Sodan synkempiä ja kansallisesti arkaluontoisiakin puolia, esimerkiksi Itä-Karjalan keskitysleirejä, Suur-Suomi-huumaa ja erillissotateesin keinotekoisuutta, on kiitettävästi valotettu. Parhaillaan käytävä Huhtiniemi-keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että ikävistäkin asioista puhutaan."
Kysyn: Kun 'ajopuuteoria' on Mauno Jokipiin ansiosta maannut arkussa tai ehkäpä sitten jo laskettu hautaankin (?) parisenkymmentä vuotta sitten, niin mikä on nykyinen vallitseva teoria? Oliko Suomi jatkosodan aikana tai kuluessa natsi-Saksan de facto liittolainen vai kävikö Suomi erillissotaa NL:oa vastaan? Vai mikä on oikea, totuudenmukainen luonnehdinta?
J.K. Arnstad on kirjoituksessaan "Vetenskap måste få prövas" Svenska Dagbladetissa 5.12.2006 onnistunut kiteyttämään sen lähtökohtaisen ytimen, mistä asiassa on kysymys ja mitä hän on väittänyt. Tuo väite pitää ehdottomasti paikkansa. Mutta 'virallisen' Suomen mielestä ruotsalaisten ei sovi asiasta muistuttaa. HA kirjoitti muun muassa näin:
"Torstila ogillade att han i 'Spelaren Christian Günther' läser att Finland var den enda demokrati som frivilligt allierade sig med Nazityskland. Torstila hävdade att detta var en lögn. Professor Meinander vet bättre och håller med mig. 'Arnstad har rätt i att den finska statsledningen vintern 1940–1941 medvetet gick in för att liera sig militärt med Tyskland.'"
Toisin sanoen suomalainen (suomenruotsalainen) historiantutkija Henrik Meinander on myöntänyt Arnstadin olevan oikeassa siinä, että Suomen valtiojohto talvella 1940-1941 tietoisesti ryhtyi liittoutumaan sotilaallisesti Saksan kanssa. Kysymyksessä oli tietenkin natsi-Saksa.
En tiedä, onko nykyisessä mielipideilmastossa mahdollista puhua enää samassa mielessä "vallitsevasta tulkinnasta" kuin vielä 1980-luvulla. Se on kuitenkin selvää, että julkisessa historiakeskustelussa on Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen reivattu kurssia osin reippaastikin kohti 1930-lukua. IS järjesti tekstiviestiäänestyksen presidentti Halosen taannoisen erillissotakommentin yhteydessä, jossa muistaakseni 72 prosenttia vastaajista katsoi Suomen käyneen erillissotaa.
Tutkimus ja yleinen historiakeskustelu eivät kuitenkaan ole sama asiaa, vaikka osin päällekkäin menevätkin. Tutkimuksen puolella on jo kauan aikaa sitten ja monin tutkimuksin osoitettu, että sen paremmin ajopuuteoria kuin erillissotateesikään eivät anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta. Tosin erillissotateesin kannattajiksi on viime vuosina ilmaantunut myös tutkijoita, ja olen saanut myös tutkijakritiikkiä käytettyäni tuota ilmaisua "de facto liittolainen".
Sitä, että Suomi ryhtyi tietoisesti Saksan kumppaniksi 1940-41, ei kukaan vakavasti otettava tutkija ole pyrkinyt enää vuosikymmeniin kiistämään. Tilanteen vaihtoehdottomuutta kyllä on korostettu, mutta se ei ole sama asia. Ihan tästä riippumatta kuitenkin myös ajopuuteoria koki 1990-luvun mittaan jonkilaisen renessanssikauden, ja yhä kuulee historiantutkimuksen ulkopuolisten tahojen suusta aina silloin tällöin vakavalla naamalla esitettyjä väitteitä, joiden mukaan Suomi ajautui jatkosotaan ilman omaa aloitteellisuutta.
Näissä asemissa keskustelua on sitten intetty julkisuudessa. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi pohtia tätä suomalais-saksalaista liittosuhdetta vähän syvemmmin, esim. minkä asian suhteen liittolaisia oltiin ja minkä taas ei, ja että olivatko kaikki yhteistyön muodot ehdottoman välttämättömiä ja tarpeellisia.
Tällä hetkellä julkisuudessa vaikuttaa vahvana sellainen ristiriitainen kuva, jossa samaan aikaan alleviivataan Suomen tilanteen vaihtoehdottomuutta ja sitä, kuinka Suomi ei kuitenkaan ollut Saksan liittolainen. Yksi pääargumentteja tämän juristerisen hiustenhalkomisen takana on se, ettei Suomella ja Saksalla ollut keskenään paperille kirjattua kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävää sopimusta.
Sotaa suunniteltiin yhdessä Saksan kanssa, sotaa käytiin koordinoidusti, Suomessa oli yli 200.000 saksalaista sotilasta, jotka vastasivat maan rajan puolustamisesta Kuusamon tienoilta pohjoiseen, Suomen armeijan varustelutaso oli Saksasta riippuvainen, kuten myös elintarvike- ja energiahuolto, Baltiassa taistellut Saksan Pohjoinen Armeijaryhmä esti Suomea jäämästä eteentyönnetyksi saarekkeeksi itärintaman pohjoisosalla... Kyllä kaiken tämän rinnalla yhden paperin puuttuminen on aika lailla marginaalinen juttu.
Eikä kaiken tämän toteaminen ole mitään moralismia. Mielenkiintoisella tavalla minunkin juttuni on kuitenkin usein tulkittu niin, että haluaisin jälkikäteisesti pistää Suomen suunnasta päätöksiä tehneet nurkkaan häpeämään. Se, että selvittää tapahtumien kulun ja niiden tosiasialliset seuraukset ja kustannukset, kuuluu historiantutkimuksen keskeisiin tehtäviin. Hyvin monet tuntuvat asettavan maamme sotavuosien historiaa käsitteleville tutkimuksille samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia kuin itsenäisyyspäivän puheille.
Olen iloinen valaisevasta vastauksesta. Ko. tutkimustulokset ja tulkinnat vastaavat kaikessa olennaisessa omia käsityksiäni.
Taas kysymys:
"Betr. namnet på det finska kriget 1941-44, kallades det först ” sommarkriget”,
därför att man trodde att det skulle bara vara över sommaren - sen kom beteckningen ” fortsättningskriget” , fortsättningen på sommarkriget och tiden gick"
Siis että "jatkosota" oli ensiksi nimetty "kesäsota". Onko se nimi tuttu? Minä ei ole koskaan kullut sitä ennen kuin luin sitä Arnstadin blogilta.
Monien muiden tapaan pidän Markku Jokisipilää Suomen poliittisen historian todellisena auktoriteettina, etenkin toisen maailmansodan osalta.
Esim.
"Mielenkiintoisella tavalla minunkin juttuni on kuitenkin usein tulkittu niin, että haluaisin jälkikäteisesti pistää Suomen suunnasta päätöksiä tehneet nurkkaan häpeämään. Se, että selvittää tapahtumien kulun ja niiden tosiasialliset seuraukset ja kustannukset, kuuluu historiantutkimuksen keskeisiin tehtäviin. Hyvin monet tuntuvat asettavan maamme sotavuosien historiaa käsitteleville tutkimuksille samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia kuin itsenäisyyspäivän puheille."
Minkä takia Jokisipilä tekee juuri saman tempun Arnstadille, nimitellen tätä jopa "naiiviksi"?
Mitähän Markun mielessä on liikkunut, kun hän nähdäkseni todistelee omaa tutkimustaan vastaan – alla lainattavin sanoin:
(Arnstad) kyseenalaisti (16.9.) Ruotsissa yleistyneen tavan ihannoida naapurimaan sotamenneisyyttä.
Eikö ollut aivan paikallaan kyseenalaistaa? Ruotsalaisten käsityshän on, jos mahdollista, vielä pinnallisempi kuin suomalaisten.
Kirjassaan ja kirjoituksissaan Arnstadt alleviivaa toistuvasti sitä, että Suomi oli ainoa kansallissosialistisen Saksan kanssa vapaaehtoisesti liittoutunut demokraattinen valtio.
On kai tämä sentään totta?
Puheet Suomen erillissodasta Arnstadt leimaa valheiksi.
Totta vai valhetta?
Arnstadtin kommenteissa ei ole mitään uutta. Hän lämmittelee uudelleen niitä samoja argumentteja, joita vuorollaan ovat esittäneet niin sodanaikainen neuvostopropaganda, valvontakomissio, vaaran vuosien kotikommunistit, ajopuuteoriaa polemisoineet ulkomaalaistutkijat, presidentti Kekkosen suosiota tavoitelleet YYA-ulkopolitiikan aisankannattajat kuin taistolainen kulttuurieliittikin.
Kauhistuttava lista! On kuitenkin amalgamointia ja propagandaa liittää Arnstad subjektiivisesti tai edes objektiivisesti listan jatkeeksi. Tuntuu pahalta kun Markku Jokisipilä sortuu näin väittelemään stalinistien tapaan.
Torstila oli oikeassa nimetessään Arnstadtin kirjan ”surulliseksi todistuskappaleeksi historiallisen perspektiivin puuttumisesta”.
Näin rankka kirjan tuomio edellyttää ainakin että Torstila olisi sen lukenut. Samoin Jokisipilä, jotta pahansuopaiseen yleistuomioon yhtyminen olisi oikeutettu!
(Väite, että) Suomessa toisen maailmansodan historiallinen käsittely olisi joiltakin merkittäviltä osilta jätetty tietoisesti tekemättä.
Jopa prof. H. Meinanderkin on myöntänyt, että Suomessa poliitikot ja media kulkevat aivan eri tahtiin kuin historiantutkimus. Riittää, kun rehellisenä katsoo juuri mainittujen tahojen (tiedotusvälineiden ja valtiovallan) hysteerisiä kannanottoja nimenomaan tässä ”Arnstad-keskustelussa”.
Vilkaise, Markku, joskus piruuttasi mitä tahansa suomalaista chat-sivua. Niillä kaikuu iänikuinen tietämättömyys yhdistettynä yltiöisänmaallisuuteen! Historiantutkijat ovat toista maata.
Näyttääkö norsunluutornista katsottuna kansakunnan sotasuhde niin seestyneeltä, että siitä ei enää pitäisi keskustellakaan?
Niinpä Arnstadtkin on käyttänyt lähteenään pääasiassa niitä ulkomaisten tutkijoiden 1950-70-luvuilla julkaistuja teoksia, joiden tavoitteena oli kumota professori Arvi Korhosen vuonna 1961 formuloima ajopuuteoria.
Ethän tarkoita, että ulkomaalaiset olisivat suomalaisia strategisesti pätemättömämpiä? Etkä sitä sentään, että Korhonen olisi ollut oikeassa. (Itsehän mies myönsi, että historiankirjoitus on propagandan jatke.)
Rehellisyyden nimissä Arnstadt olisi Suomea syyllistäessään voinut todeta jotain myös Ruotsin toimittaman rautamalmin ja kuulalaakerien merkityksestä Saksan sotaponnistuksille, Saksan panoksesta Ruotsin ruoka- ja energiahuollossa, Ruotsin rautateiden käytöstä Saksan kauttakulkuliikenteeseen ja ruotsalaisista SS-vapaaehtoisista.
Tätä argumenttia on käytetty Arnstadia vastaan tosi paljon ja se on tosi raukkamainen. Arnstadin Günther-monografia on teos, jossa nämä asiat mainitaan selvin sanoin.
Minkä ihmeen takia kirjoittajan olisi pitänyt ne luetella vielä lehtijutussa, jonka aiheena oli ruotsalaisten suhtautuminen SUOMEN sotamenneisyyteen?
====================
Niin, Suomessahan ruotsalaisten mollaaminen on joutuisin ja samalla helppohintaisin tie suosioon.
Tuon otsikkomuotoiluni "Naiivia ruotsalaista lyötiin ajopuulla päähän" tarkoituksena oli nasevalla ja vähän humoristisellakin tavalla kuvata tätä Torstila-Arnstadt -asetelmaa.
Nopeasti vastaan kpj:n kritiikkiin, että mielestäni sekä Arnstadt että Torstila olivat tendenssimäisiä ja puutteellisia kuvauksissaan. Siinä missä kpj:nkin mainitsema yltiöisänmaallinen hapatus, jota meiltä kyllä aivan riittämiin löytyy, on täysin hedelmätön lähestymistapa, niin on myös Suomen toiminnan lähtökohtainen moralisointi.
Juttuni tarkoituksena oli vastata Arnstadtille ja myös Torstilalle nimenomaan historiantutkimuksen näkökulmasta ja osoittaa molempien näkemysten pölyttyneisyys. Se on tutkijoiden hyvin tuntema tosiasia, että ns. yleiset historiakäsityksen eivät aina piittaa tuon taivaallista siitä, mitä tutkijat esittävät.
Arnstadtin kirja on ansiokas esitys Christian Güntheristä, mutta hänen Suomea käsittelevät lehtijuttunsa Dagens Nyheterissä ja Svenska Dagbladetissa menivät kyllä överiksi.
Paljon mielenkiintoisempaa kuin tällainen suomalaisten kollektiivinen syyttely olisi ollut pohtia sitä, mistä ajopuu- ja erillissotateorioiden sitkeä suosio suomalaisten ei-tutkijoiden parissa yhä jatkuu. Miksi julkinen keskustelu sotavuosista on yhä niin traumaattista, ettei sitä voida harjoittaa ilman pakonomaista tilittäytymistä Neuvostoliittoon ja oman oikeassa olemisen todistelua?
Jos jossain läntisen Euroopan maassa – Ruotsi mukaanlukien – ulkoministeriön korkein virkamies olisi sortunut asiattomaan ja erittelemättömään polemiikkiin kirjailijaa vastaan, hänet olisi pantu viralta.
Ainakaan mikään professoreiden ja pääkirjoittajien sopulilauma ei olisi marssinut paikallisen ”Torstilan” perässä laventaen skandaalia entisestään!
Älymystö olisi osoittanut selkäytimensä varassa esiintyneelle virkamiehelle hänen paikkansa.
Valtiovallan väliintulo pitää Suomessakin uskaltaa tuomita aivan ilman ”tasapainottavaa” toisessa maassa toimivan kirjailijan nuhtelua. Minulle on edelleenkin epäselvää, miksi arvostamani Jokisipilä toimi asiassa ihan itäblokkimaisesti.
(Henrik Meinander, akateeminen ”touho”, lähti oitis Svenska Dagbladetiin ilkeilemään Arnstadille. Matti Klingen oppipoika on mahdollisesti sitä mieltä, että Professorin kuuluukin olla Valtiovallan Ääni. Haluan omana käsityksenä kyllä lisätä, ettei kumpikaan herroista ole Helsingin yliopiston historiografisessa perinteessa vailla ansioita.)
Henrik Arnstadin sanontatavat olisivat minustakin voineet olla suomalaisille (vähän) suopeampia. Valheita tai virheitä EI kuitenkaan ole merkittävissä määrin osoitettu - eivät kirjoituksia kommentoineet Jokisipilä, Meinander, Tuomioja – mahdollisesti valtiosihteeri Torstila, siksi että tämä katsoo oikeudekseen puhua summittaisesti mistä vain.
Markku puolustautuu sillä, että hän on puhunut historiantutkimuksen norsunluutornista. (Silti lsäksi lehdissä ja netissä, mistä nykysukupolvi hankkii maailmankatsomuksensa.) Arnstad tunnustautuu reportteriksi ja populaarikirjoittajaksi.
Kumpihan näistä päivätöistä on tähdellisempi suomalaisten veteraanien, keski-ikäisten ja nuorten sotasuhde kun on mallia ”¡Viva la Muerte!” ja ruotsalaistenkin tietämättömyys uskomaton?
Eivätkö ulkomaalaiset ansaitse kiitosta ollenkaan?
Poimin muististani nimiä kuten Lundin, Upton, Krosby, Kirby ja Arnstad? Onko meillä varaa ivata koko kansakunnan voimalla niitä muutamia, jotka suhtautuvat meihin vakavasti? Onko meille kunniaksi valtiosihteerit, jotka ylittävät toimivaltansa.
Oliko muuten kovastikin hakoteillä luuloni, että meillä pidetää meriittinä nimenomaan RUOTSALAISTEN julistaminen "naiiveiksi", "idiooteiksi" ja jopa "vihamielisiksi" Suomea kohtaan (eräänlainen mielikuvituksen loihtima peilikuva "naiivin" suomalaisen suhtautumisesta Ruotsiin)???
Markku Jokisipilä sanoi:
"Hyvin monet tuntuvat asettavan maamme sotavuosien historiaa käsitteleville tutkimuksille samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia kuin itsenäisyyspäivän puheille."
Mietittyäni lainausta minun on sanottava, valittaen:
Sellainen tutkimus, jolla ei ole mitään vaikutusta "itsenäisyyspäivän puheisiin" tai muutenkaan historian tarkoitushakuiseen väärentämiseen, on hyödytöntä - siis kansakunnalle, ei tietenkään sillä elantonsa hankkiville.
kpj: "Valheita tai virheitä EI kuitenkaan ole merkittävissä määrin osoitettu."
Minusta on. Nimittäin totuus ei ole sellainen, että otetaan asioista vain toinen puoli, mutta jätetään toinen puoli lausumatta ja lisäksi asioita tarkastellaan mustavalkoisesti tyyliin "suomalaiset olivat natsien liittolaisia ja murhasivat Itä-Karjalan leireillä pieniä lapsia, siis he olivat pahoja; liittoutuneet (erityisesti NL) pelastivat demokratian ja sen ansiosta Arnstad saa nyt elää demokraattisessa Ruotsissa, siis he olivat täysin hyviä".
Meinanderin luonnehdinta Arnstadin "naiiviudesta" on täysin paikkansa pitävä. Vaikka Arbstad vastustaa Bushin Irak-politiikkaa, hän on henkisesti aivan samanlainen: "jos päämäärä on (omasta mielestä) hyvä, myös teot ovat hyviä".
Arnstadilla olisi siis "Suomen asiassa" päämäärä - mikä?
kpj kirjoitti "Arnstadilla olisi siis "Suomen asiassa" päämäärä - mikä?"
Tätä en tarkoittanut. Hän on vain naiivi ja kokematon ja lisäksi moralisti (joka on eri asia kuin moraali).
Koska Suomen miehityksen aikana Itä-Karjalan leireissä "murhattiin pikkulapsia" ja Suomi suunnitteli jopa "etnistä puhdistusta", Suomi on Arnstadin mielestä on paha. Jostain syystä aivan samanlaiset teot ja vielä pahemmat teot eivät tee liittoutuneita pahoiksi - kas he taistelivat demokratian puolesta (myös Stalin!) ja Suomi taas "olisi voinut" ratkaista sodan voiton Saksalle.
Luulen, että sain aikoinaan Linnan Pohjantähden ansiosta jonkinlaisen tajun siitä, että mikään puoli ei ole "puhdas", vaikka niin itse luuleekin. Siksi tiedot sotavankien ja Itä-Karjalan siviilien leireistä eivät ole 70-80-luvulla tulleet kovin suurena sokkina, varsinkin kun tietää silloisen elintarviketilanteen ja vertaa ko. asioita muihin sotaakäyviin maihin.
En kuitenkaan ymmärrä, mitä ihmettä maailma olisi hyötynyt, jos suomalaiset olisivat tehneet "kollektiivisen itsemurhan" valitsemalla jalosti "oikean" puolen.
Kpj:lle: tutkimuksen itsenäisyyttä ja älyllistä riippumattomuutta mielestäni tässä kysymyksessä on juuri se, ettei lähde kritiikittömästi hyväksymään tai lähtökohtaisesti tuomitsemaan kumpaakaan näkemystä vaan sen vuoksi, kuka sen tai miten on sattunut esittämään.
Sekä Arnstadt että Torstila osuivat myös oikeaan, mutta debatissahan yleensä keskitytään kritiikkiin ja argumenttien punnitsemiseen. Kpj maalaa väittelyn kentän niin ahtaaksi, ettei siinä jää A:n ja T:n näkemysten välin tilaa lainkaan. Ellet hyväksy Arnstadtin ajatuksia sellaisinaan, olet yhtäkkiä muuttunut Suomen valtion ja ulkoministeriön äänitorveksi.
Kärjistäminen on tietysti retorisena keinona ja keskustelun elävöittäjänä ok, mutta muiden keskustelijoiden kannanottoja arvioidessa olisi silti pyrittävä oikeudenmukaisuuteen.
Selvyyden vuoksi vielä todettakoon, ettei Arnstadtin Suomea koskevien näkemysten kritisoiminen tarkoita ruotsalaisten kollektiivista leimaamista tyhmiksi ja naiiveiksi, niin kuin Kpj minua näyttää tulkitsevan. Kritiikkiin ei sisälly edes Arnstadtin näkemysten tai persoonan arviointia miltään muulta osin.
Siitä olen samaa mieltä, että tutkimuksen tehtävänä on ainakin yrittää toimia korjauskertoimena nationalistis-patrioottiselle vaahtoamiselle. Tämä ei kuitenkaan mielestäni tarkoita mitään itsearvoista ja lähtökohtaista oppositioasennetta esim. kaikkea valtiovallan edustajien esittämää kohtaan. Argumentit tulee punnita niiden pätevyyden, ei niiden esittäjän aseman mukaan.
Kpj puhuu itsensä pussiin toteamalla, että jos "jossain läntisen Euroopan maassa" ulkoministeriön ykkösvirkamies olisi "sortunut asiattomaan ja erittelemättömään polemiikkiin kirjailijaa vastaan, hänet olisi pantu viralta". Torstila käytti lain hänelle suomaa ilmaisunvapautta. Eikös ne ole vähän muita maita, missä sananvapauden harjoittamisesta pistetään kilometritehtaalle?
Kpj tuomitsee myös "toimittajien ja professorien sopulilauman", joka lähti Torstilaa puolustamaan. Heilläkin on mielipiteihinsä ja käsityksiinsä oikeus. Kpj syyttää minua "itäblokkimaisuudesta", mutta jos joku tässä pyrkii nostamaan yhtä mielipidettä ohi muiden "oikeaksi totuudeksi" ja vaientamaan muut, se on Kpj itse.
Aitoon sananvapauteen ja demokratiaan kuuluu se, että kaikki saavat esittää mielipiteensä niin kauan kuin nämä mielipiteet eivät ole lainvastaisia. Saa olla väärässä, saa olla tietämätön, saa rikkoa hyvän maunkin sääntöjä. Saa olla ärsyttävä, saa esittää huonosti tai ei ollenkaan perusteltuja argumentteja.
Torstilassa Arnstadt sai sellaisen vastauksen kuin odottaa saattoikin.
Hej! Roligt att du skriver om mig. En liten sak: Jag heter Henrik Arnstad. Arnstadt är en stad i Tyskland. :)
Men hej Henrik, överraskande men trevligt att läsa dig också här! Min ursäkt för att jag har systematiskt använt "Arnstadt" i stället av ditt korrekta namn. Hur är det med din finska?
Hehe, min finska är obefintlig. Men jag har mumintrollen på mina kaffekoppar hemma. Är det ok? Min treårige son älskar dem.
Siinä nähdään millä tasolla Arnstad on...
En huomannut saaneenikaan Markulta sen laatuista "huonoa" tai "paheksuttavaa" vastausta, että minulla olisi ollut aihetta palata julkiseen keskusteluun. (Todellisuudessa tunnollinen lukija huomaa tutkijan ja minun olevamme pääasioihin nähden samalla kannalla.)
Seuraava Markun väite oli sittenkin minua kohtaan sellainen tölväisy, että sitä on alettu paiskata (muilla foorumeilla) naamaani:
"Ellet hyväksy Arnstadtin ajatuksia sellaisinaan, olet yhtäkkiä muuttunut Suomen valtion ja ulkoministeriön äänitorveksi."
Toivoisin siksi Markku Jokisipilältä, minusta tiede- ja herrasmies, mainitun kohdan perustelua tai kumoamista.
Itse näet en ole sanonut sinne päinkään. "Sellaisenaan"!? (Olen toki halunnut, että Suomen omituisesta historiasta kiinnostunut ulkomaalainen saisi osakseen rohkaisua "lyöntien" ja nimittelyn asemesta.)
Saa jäädä minun puolestani koko asia. Uskoni tutkijan moraaliin on mennyt.
En ole lausunut, enkä vihjannut, sitä mitä Jokisipilä väittää (ks. yllä!).
(Siis vielä kerran: en ole missään sanonut, että itse hyväksyisin - tai vaatisin muita hyväksymään - Arnstadin väitteitä sellaisinaan.)
Kylläpäs erehdyin luullessani, että tiedemiehessä nykyisinkin olisi miestä korjaamaan oma virheensä pikaisesti, semminkin kun virhettä ovat alkaneet käyttää muut väärin.
Tarkkuus ei ole haitaksi tutkimuksessakaan.
C'mon KPJ, jäitä hattuun heinien tilalle! Luepa uudelleen omat viestisi ja väitä sen jälkeen, ettetkö maalannut asetelman aika lailla mustavalkoiseksi ja kahteen muut pois sulkevaan vaihtoehtoon perustuvaksi (Arnstad ja UM)? Toki sanoit, että Arnstad oli myös hakoteillä, mutta kun polemisoinnin tielle lähdetään, on se sallittava kaikille osapuolille eikös juu?
Aika vanha säie , mutta mikäs siinä ....
Aika vähän tuodaan esiin sitä näkökulmaa , että paljon tästä tutkimuksesta joka pyrkii sysäämään Suomen isojen sotarikollisten joukkoon perustuu ns. historioitsijan virhepäätelmälle.
Toisin sanoen , sijoitetaan vuoden 1945 toukokuun tietokanta vuoden 1941 päätöksiin. Nykyään pidetään eräänlaisena voittamattomana argumenttina sitä , että jokin valtio (tahi organisaatio tai yksityishenkilö) on ollut liittosuhteessa kolmannen valtakunnan kanssa.
Jos tätä Arnstadin ja kumppanien tutkimusta jotenkin haluttaisiin tyydyttää , pitäisi Suomen valtionjohdon vuonna 1941 hypätä aikakoneeseen ja matkustaa Auschwitziin toukokuussa 1945 , palata takaisin vuoteen 1941 ja huutaa , virhe , virhe ollaan tekemässä virhe.
Se mitä kolmannesta valtakunnasta tiedettiin toukokuussa 1945 ei voinut mitenkään olla tiedossa 1941 , ja niinpä Arnstadin tutkimus perustuu todellakin historioitsijan virhepäätelmälle.
- M.K.Korpela
Lähetä kommentti