Suomalaiset Stanley Cupin finaaleissa

Detroit Red Wingsin Valtteri Filppula näkyy olleen viime yönä hurjana Pittsburghin kaadossa, maali ja syöttö sekä +2 tehoissa. Chris Osgood Detroitin maalissa pelaa uskomatonta sarjaa, jo kaksi nollapeliä, mikä on sama määrä finaalinollauksia kuin legendaarisella Ken "The Game" Drydenilla koko urallaan. Jarkko Ruutu jäi varsin pienelle peliajalle pingviinien puolella, eikä tällä kertaa ehtinyt saalistaa edes jäähyä.

Sinivalkeat silmälasit päässä näitä taalaliigan finaalejakin tietysti katsotaan. Siispä vähän historiaa, jo senkin osoittamiseksi, että Filppulan viimeöinen temppu ei ole ihan jokapäiväistä kauraa suomalaispelaajille.

Stanley Cupin finaaleissa esiintyneet suomalaiset

Kovimmat statistiikat lyö pöytään tietenkin kaikkien aikojen suomalainen NHL-stara Jari Kurri. Hän pelasi urallaan peräti seitsemän kertaa finaalisarjassa, kuusi kertaa Edmonton Oilersin ja kerran Los Angeles Kingsin riveissä, voittaen niistä viisi (Oilers 1984, 1985, 1987, 1988, 1990). Otteluja tuli yhteensä 36, joissa 39 tehopistettä (15 maalia + 24 syöttöä), eli huima yli piste per peli keskiarvo. Jäähyminuutteja 16.

Hyvänä kakkosena tulee pest-osaston legenda Esa Tikkanen, hänellä finaalisarjoja kuusi, neljä Edmonton Oilersissa sekä yksi New York Rangersissa ja Washington Capitalsissa kummassakin, voittoja viisi (Oilers 1985, 1987, 1988 ja 1990, Rangers 1994). Yhteensä 31 ottelua, 15 tehopistettä (9+6) ja jäähyjä roolituksesta kertovat komeat 54 minuuttia.

Kolmanneksi tehokkain suomalainen finaaleissa on ollut Jere Lehtinen, joka on pelannut kannusta kahdesti Dallas Starsin paidassa, tuloksena yksi voitettu (1999) ja yksi New Jersey Devilsille hävitty (2000) sarja. 12 ottelua, tehopisteitä 8 (2+6), 2 minuuttia jäähyjä.

Tikkasen jalanjäljillä kansainvälisen tason vaatimukset täyttävänä ärsyttäjänä kulkenut Ville Nieminen on pelannut finaaleja kahdesti, kerran Colorado Avalanchen ja kerran Calgary Flamesin riveissä, tuloksena mestaruus Coloradossa (2001) ja häviö Tampa Bay Lightningille Calgaryssa (2004). Yhteensä 13 ottelua, tehopisteitä viisi (2+3)ja rouheat 23 jäähyminuuttia.

Improvisoivan puolustuspelin mestari Jyrki Lumme pääsi yrittämään Stanley Cup-voittoa kerran Vancouver Canucksin paidassa vuonna 1994, mutta tiukan sarjan voiton vei Tikkasen New York Rangers. 7 peliä, tehoja 4 pistettä (0+4), 6 jäähyminuuttia.

Muuten urallaan maaliverkkoa urakalla pöllytellyt Teemu Selänne ei päässyt (nyt kai voi jo puhua imperfektissä) finaaleissa maalia juhlimaan. Yksi sarja ja mestaruus Anaheim Ducksissa vuodelta 2007, viisi ottelua, tehoja 3 pinnaa (0+3), jäähyjä kaksi minuuttia.

Kertaalleen finaaleissa esiintyi myös Raimo Summasen suosikkikalakaveri Janne Niinimaa, Philadelphia Flyersissa kaudella 1996-1997, mutta finaalit päättyivät Detroit Red Wingsille suoraan 4-0. Niinimaalle neljä ottelua, 3 tehopistettä (0+3) ja nolla jäähyminuuttia.

Sami Kapanen pelasi mestaruudesta Carolina Hurricanesin paidassa kaudella 2001-2002, mutta vielä tällöin hurrikaani ei puhkunut voittoon saakka Detroitia vastaan. Kapaselle viisi ottelua, kaksi tehopinnaa (0+2), ei jäähyjä.

Suomessa kenties vähän aliarvostettu puolustaja Reijo Ruotsalainen esiintyi Edmontonin paidassa finaaleissa sekä 1987 että 1990, tuloksena kaksi mestaruutta, 12 ottelua, kaksi tehopinnaa (0+2), jäähyjä 6 minuuttia.

Ilkka Sinisalo pelasi finaalisarjassa kahdesti, kausilla 1984-1985 ja 1986-1987 Philadelphia Flyersin paidassa. Kummallakin kerralla oli tuloksena tappio Kurrin ja Tikkasen (1987 myös Ruotsalaisen) Oilersia vastaan. Yhteensä Sinisalolle 10 ottelua, yksi tehopinna (1+0), kaksi jäähyminuuttia.

Toni Lydman pelasi yhdessä Ville Niemisen kanssa Miikka Kiprusoffin huipputorjuntojen finaalin nostaman Calgary Flamesin riveissä finaaleissa 2004, mutta seitsemään otteluun venyneen sarjan vei nimiinsä Tampa Bay Lightning. Loukkaantumisten vaivaamalle Lydmanille 3 ottelua, tehopinnoja yksi (0+1), 0 jäähyminuuttia.

Harvoin muistetaan, että myös Matti Hagman on pelannut finaalisarjassa, kaudella 1976-1977 Boston Bruinsissa, tosin ilman voittoa ja vain pikakomennuksena. Hagmanilla yksi ottelu ja nollat sekä maaleissa, syötöissä, pinnoissa että jäähyissä.

Pistetään vielä suomalaisten top-vitoset eri kategorioista:

Finaaliottelut
1. Jari Kurri 36 ottelua
2. Esa Tikkanen 31 ottelua
3. Ville Nieminen 13 ottelua
4. Jere Lehtinen 12 ottelua
4. Reijo Ruotsalainen 12 ottelua

Tehopisteet
1. Jari Kurri 39 pistettä (15+24)
2. Esa Tikkanen 15 pistettä (9+6)
3. Jere Lehtinen 8 pistettä (2+6)
4. Ville Nieminen 5 pistettä (2+3)
5. Jyrki Lumme 4 pistettä (0+4)

Maalit
1. Jari Kurri 15 maalia
2. Esa Tikkanen 9 maalia
3. Jere Lehtinen 2 maalia
3. Ville Nieminen 2 maalia
5. Ilkka Sinisalo 1 maali

Jäähyt
1. Esa Tikkanen 54 minuuttia
2. Ville Nieminen 23 minuuttia
3. Jari Kurri 16 minuuttia
4. Jyrki Lumme 6 minuuttia
4. Reijo Ruotsalainen 6 minuuttia

Maalivahteina suomalaisia on pelannut finaaleissa vain kaksi, ja voittava veskari on yhä haussa.

Miikka Kiprusoff jäi kaudella 2003-2004 liian yksin, ja voitto meni Tampa Baylle huolimatta häikäisevän alhaisesta päästettyjen maalien keskiarvosta (en tarkistanut, mutta lienee kaikkien aikojen alhaisin lukema finaalit hävinneelle joukkueelle). Kiprusofilla seitsemän ottelua, kolme voittoa, neljä tappiota, 454 minuuttia, 13 päästettyä maalia, yksi nollapeli, päästettyjen maalien keskiarvo 1.72 per ottelu.

Kaudella 2005-2006 Jussi Markkanen sai kakkosveskarin paikalta yllätyskomennuksen tolppien väliin Dwayne Rolosonin loukkaannuttua ensimmäisessä finaalipelissä ja oli Kiprusoffin tavoin lähellä torjua kotiin koko sarjan. Markkasella 6 ottelua, kolme voittoa, kolme tappiota, 361 minuuttia, 14 päästettyä maalia, yksi nollapeli ja keskimäärin 2.33 päästettyä kassia per ottelu.

Stanley Cupin finaaleista lisätietoa kaipaaville suosittelen lämpimästi sivustoa 2008 Stanley Cup. Mitä et sieltä löydä, et todennäköisesti tarvitsekaan.

Vielä vaalirahoituksesta

Eilisessä A-Talk -keskustelussa jatkettiin puhetta vaalirahoituksesta. Ministeri Mauri Pekkarinen pyrki aivan ohjelman loppupuolella ojentamaan allekirjoittanutta lopulla siitä, että pääministeri Vanhanen kyllä oli antanut oman vaalirahailmoituksensa aivan lain vaatimalla tavalla ja osaltaan siis ollut avoin. Vanhanen toki ilmoitti saaneensa rahaa Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:ltä, mutta vuosi sitten ilmoituksia jätettäessä julkisuudessa ei ollut hajuakaan siitä, mitä tahoja yhdistyksen taakse kätkeytyy. Lauantaina 10.5. Vanhanen otti blogissaan kantaa Ideaparkin puolesta, minkä useat uutisvälineet uutisoivat tiistaina 13.5. Torstaina 15.5. Ilta-Sanomat kertoi Vanhasen saaneen rahaa Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:ltä, jonka johtaviin taustavoimiin Ideaparkia Vihtiin kaavaileva Toivo Sukari kuuluu. Ilta-Sanomat oli kertonut Sukarin osuudesta yhdistyksessä jo joulukuussa 2007.

16.5. sekä Vanhasen kampanjapäällikkö Jari Flinck ja pääministeri itse kiistivät Helsingin Sanomissa tienneensä rahoittajien henkilöllisyyttä. No tänään sitten Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoo Ilta-Sanomissa Vanhasen tienneen Kehittyvien Maakuntien Suomi -yhdistyksestä alusta alkaen. Keskustan puoluejohto oli antanut hyväksyntänsä sille, että puolueen kehittämispäällikkö Lasse Kontiola oli mukana perustamassa yhdistystä. Hesarin mukaan Vanhanen sentään blogikirjoitusta tehdessään jo tiesi, keitä KMS:n takana on. Ideaparkista kirjoittaessaan hän ei kuitenkaan tätä vaalirahoituskytköstä maininnut.

Vanhasen blogatessa vaalirahakohu oli jo käynnissä, kun keskustan Timo Kalli oli A-Studion lähetyksessä 7.5. ilmoittanut tietoisesti rikkovansa lakia vaalirahoituksen julkisuudesta, koska siitä ei ole määrätty rangaistusseuraamuksia.

Rentoa herjaa korkeuksista

Mielenkiinnolla panin merkille pääsyni ex-pääministeri Paavo Lipposen "inhokkilistalle", joka tuoreeltaan on julkaistu ainakin molemmissa iltapäivämedioissa. Emerituspoliitikon tuore kirja "Järki voittaa" on pöydälläni, ja olen sitä valikoiden vähän lueskellut. Vaikuttaa monessa mielessä sangen mielenkiintoiselta hengentuotokselta.

Itse näytän päätyneen inhokkilistalle lähinnä parin asian vuoksi: erillissotateesin kyseenalaistamisen ja suomettumisen vaikutuksia käsittelevien lehtihaastattelukommenttien vuoksi. Erityisesti Lipposta tuntuu närästäneen toteamukseni siitä, että kylmän sodan kauden poliittisen kulttuurin tilinteko on meillä samassa vaiheessa kuin Albaniassa, eli ei edes kunnolla alkanut, ja että 1970-luvun vasemmistoaktivistit nyt ovat eliittiä yhteiskunnan eri aloilla.

Vastaan kritiikkiin siteeraamalla Lipposta itseään (Järki voittaa, s. 42): "Meillä kaivataan rentoa brittityyppistä tai newyorkilaista, mantroista vapaata herjan heittoa tai ranskalaista älymiekkailua". Erillissotateesi on mantra sieltä hoetuimmasta päästä, Albanian ja Suomen menneisyydenhallinnan rinnastaminen taas keskustelua provosoimaan tarkoitettu piikki, joka näyttää nyt ainakin osuneen yhteen maaliinsa. Lehtihaastattelu ei ole historiallinen tutkimus, vaan pikemminkin juuri tätä Lipposen tarkoittamaa "herjan heittoa", eikä sellaisen perusteella pidä ryhtyä ketään "sulkemaan ulos tutkimuksesta". Jossain kohtaa kenties olisi voinut myös lukea tekstit tarkemmin ja loppuun saakka.

Mutta kaiken kaikkiaan täytyy olla tyytyväinen saamastaan huomiosta. Ollenkaan huonoon seuraan en ole tällä inhokkilistalla joutunut, ja otan tunnustuksen vastaan nöyränä. Näiden kansien väliin pääsy vielä useassa kohtaa mainittuna tuo etsimättä mieleen anglosaksisen sanonnan "Any news is good news". On upeaa huomata, että vallan korkeuksissakin tuotoksia luetaan ja kommentteja seurataan. Lipposen kirja on rempseä ja kirjoittajansa tyylille uskollinen avaus suomalaisessa usein niin väljähtyneessä julkisessa keskustelussa. Kirjoittajalla on verbaaliruoska hallussaan ja itseluottamus kohdallaan. Yksi kappaleista mm. on otsikoitu "Mitä Suomen historiasta tulee tietää?" Saattaa olla, että menevät tenttivaatimukset nyt uusiksi.

Kirjasta epäilemättä syntyy paljon keskustelua, sen verran lennokasta arvostelua ex-puhemies myllystään ilmoille viskoo. Historiallisena esikuvana tulee mieleen Edwin Linkomiehen muistelmateos "Vaikea aika" (1970), jossa tunnetusti omanarvontuntoinen pääministeri pisti järjestykseen niin Mannerheimin, Rytin, Kekkosen kuin Paasikivenkin. Lipposen ansioksi on laskettava, että hän ei pidätellyt lopullista tuomiotaan nahkurin orsille saakka niin kuin postuumisti murahdellut Linkomies.

Kenen leipää syöt jne

Mielenkiintoinen päivä. Blogin statistiikoista huomaan, että Kehittyvien Maakuntien Suomi ry kiinnostaa kovasti ihmisiä juuri nyt, ja ihmekös tuo, sen verran arveluttavalta tämä Toivo Sukari-Vanhanen-Ideapark -kytkentä näyttää. Tässä vielä linkki taannoiseen kirjoitukseeni yhdistyksestä. KSM:ltä huomattavia tukisummia saaneiden listaan on viime päivien tietojen perusteella siis Niinistön, Vanhasen, Väyrysen, Lindénin, Miedon, Forsiuksen ja Lauri Kähkösen nimien perään lisättävä ainakin Timo Kalli ja Paula Lehtomäki. Väkisin tässä herää ajatus, kuinka moni edustajista on toiminut Kallin tavoin, eli viis veisannut vaalirahoituksen ilmoittamista koskevasta lainsäädännöstä. Kuten Kemppinenkin omassa blogissaan toteaa, on aika lailla erikoista, että lainsäädäntötyötä tekevä henkilö toteaa pokkana julkisuudessa, että koska rangaistusseuraamuksia ei ole, lakia ei tarvitse myöskään noudattaa.

Yksittäisten kansanedustajien vaalirahoitusilmoitukset olivat pullollaan erilaisia tuki- ja kannatusyhdistyksiä, joita oli perustettu vaalikampanjan alla. Moni katsoi ilmoitusvelvollisuutensa täytetyksi tällaisen yhdistyksen nimeämisellä. Herää tietysti kysymys, mistä nämä tukiyhdistykset ovat rahansa saaneet. Johtopäätös poliittisesta rahanpesusta ei ole kovin kaukana.

Vanhasen ja Ideaparkin tapauksessa jääviysongelmat ovat vaalirahoituskytkennän kautta melkoiset. Poliittisesti on kysymys paljon merkittävämmästä asiasta kuin ulkoministerin eroottisista viesteistä. Jos tosiaan on niin kun Vanhanen sanoo, ettei hän tiennyt saaneensa rahaa Sukarilta, mitä se kertoo hänen arvostelukyvystään? Miten on mahdollista, että valtakunnan eturivin poliitikko ei ota selvää, keneltä hänen kampanjatililleen ilmestynyt kymppitonni on peräisin? Vaikka hänen oma integriteettinsä riittäisikin torjumaan rahoittajatahon myöhemmät toivomukset, on politiikon ajateltava, miltä tukiasetelma näyttää äänestäjien silmissä. Varsinkin jos sitten tulee tällaisia voimakkaita ulostuloja yksittäisessä kysymyksessä kuin nyt Vanhasen ja Ideaparkin tapauksessa.

Poliitikkojen vaalirahoitustarinoita kuunnellessa äänestäjän kannattaa nyt olla erityisen tarkkana ja kriittinen. Vakavin kysymys tietysti on se, mahdollistaako vaalirahoituslainsäädäntömme epäselvyys poliittisten päätösten tilaamisen, tai jopa poliittisen vaikutusvallan ostamisen. Entäpä jos Kallin ja Lehtomäen ilmoituksissaan osoittama suurpiirteisyys onkin maan tapa? Mitä tarkalleen ottaen noiden epämääräisten vaalirahoitusilmoitusten takaa löytyykään? Pitääkö jo ruveta miettimään, kuka on kenenkin taskussa?

Ja hei, minne ihmeeseen on kadonnut netistä Matti Vanhasen blogi, se, joka on Blogilista.fi -palveluunkin ilmoitettu. Näyttää www.mattivanhanen.net kadonneen bittiavaruuteen kuin maan nielemänä. Menee erikoiseksi.

Lätkän ihmeellisyyksiä

Niin se voi yksi päivä tai yksi peli muuttaa kaiken. Suomen kiekkoleijonien otettua eilen komean voiton USA:sta kolmannen erän hienon nousun jälkeen kisojen alkuviikon paniikkitunnelmat ovat häipyneet kuin tuhka tuuleen. Nyt puhutaan tuttuun tapaan taas maailmanmestaruuden voittamisesta ja Kanadan kaatamisesta illan pelissä.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton sivuilta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Poikani kysyi minulta, mikä on maailman huonoin maajoukkue, selitin hänelle vähän tuosta IIHF:n sarjasysteemistä ja heitin lonkalta että varmaan Pohjois-Korea. Asia jäi sen verran vaivaamaan, että tarkastin sen. Olin väärässä, sillä Pohjois-Korea eteni maalis-huhtikuussa pelatuista III-divisioonan MM-kisoista (entinen D-sarja?) puhtaalla pelillä ylemmälle sarjatasolle II-divariin jättäen taakseen Etelä-Afrikan, Luxemburgin, Turkin, Kreikan ja Mongolian. IIHF:n maarankingin viimeiseltä eli 46. sijalta löytyy juuri Mongolia, eli se varmaan sitten on maailman huonoin jääkiekkomaajoukkue.

Todellinen urheilutietoerikoisuuksien helmi löytyi kuitenkin Etelä-Afrikan joukkueesta. Saattanette muistaa Kummeli-sketsisarjan jääkiekkokomedia maalivahdista nimeltä Läski-Salonen. Etelä-Afrikan rosteri kertoo, että fiktiiviselle hahmolle löytyy myös vastine todellisuudesta, eikä ainoastaan yksi, vaan peräti kaksi! Etelä-Afrikan maalivahteina III-divarin turnauksessa pelasivat nimittäin veljekset Ashley ja Gary Bock. Katsokaapa strategisia mittoja: Ashley 202 senttiä ja 140 kiloa, Gary 198 senttiä ja 134 kiloa! Voi siinä olla vaikeaa löytää kiekon mentävää rakoa, kun tällaiset Michelin-ukot seisovat tolppien välissä! Kisat menivät veljeksiltä hyvin. 20-vuotiaan Ashleyn torjuntaprosentti 88.89 ja päästettyjen maalien keskiarvo tällä tasolla varsin kelvollinen 3.26, tuloksena kolme voittoa ja yksi tappio. 23-vuotias isoveli Gary napsi koppeja prosentilla 91.04 ja päästi keskimäärin 3.11 maalia matsissa. Hänelle kaksi voittoa ja yksi tappio.

Itse olisin ehkä kuitenkin ennemmin istuttanut veljekset soutuveneeseen tai vienyt rugby-treeneihin. Kuvassa Bockien kanssa yksi maailman huonoimmista, mongolialainen maajoukkuepelaaja. Kuvan perusteella ymmärtää hyvin sen, ettei eteläafrikkalaiskassareita torjuntojen jälkitilanteissa paljon käsille hakattu. Haley Wickenheiser jo Suomi-sarjassa nähtiin, nyt voitaisiin skoutata ja draftata nämä jättiläiset!