Poliittisen nationalismin paluu

Paluu perinteisempään tyyliin.

Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.

Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.

On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.

Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.

Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.

Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.

Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.

Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.