Ihan tunsin piston sydämessäni, kun huomasin Paavo Lipposen vetäneen herneen nenäänsä dosentti Arto Luukkasen Aamulehdessä julkaistusta näkökulmakirjoituksesta. Luukkanen arvioi Nord Streamin konsultiksi ryhtymisen tahranneen Lipposen valtiomiehen auran siinä määrin, että presidenttihaaveet saa haudata. Kirjoituksesta suivaantuneena Lipponen kieltäytyi osallistumasta Tamperetalon vaalitilaisuuteen missään muodossa, edes virtuaalisesti.
Lipponen kiisti olleensa tekemisissä Gazpromin kanssa. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että Gazprom omistaa kaasuputkiyhtiö Nord Streamista 51 prosenttia. Ja Gazpromin tuottamaaa ja myymää kaasuahan varten koko tuubi rakennettiin. Lipposen kannalta asian tekee kiusalliseksi totta kai se, että Venäjän valtio on käyttänyt Gazpromia surutta ulkopoliittisena aseena. On hyvin vaikea sanoa, missä Gazprom loppuu ja Kreml alkaa. Putki muutti Itämeren strategista tilannetta luomalla perusteet Venäjän lisääntyneelle sotilaalliselle läsnäololle, ja tähän lopputulokseen Lipponen oli konsulttina myötävaikuttamassa.
Lipponen vaatii medialta itselleen arvokkaasti eläköityneen vanhemman valtiomiehen ja eminenssin kunnioitusta. Nyt hän on kuitenkin ehdolla presidentinvaaleissa, ja ehdokkaana häntä nimen omaan on käsiteltävä. Kaiken näköisiin kysymyksiin on pystyttävä vastaamaan, erityisesti presidentin valtaoikeuksiin edelleen kuuluvaan ulkopolitiikkaan liittyviin. Ollessaan ehdolla ulkopolitiikan johtajaksi Lipponen ei voi vaatia itselleen Nord Stream -asiassa mitään diplomaattista koskemattomuutta. Kansalla on oikeus tietää ja hänellä velvollisuus kertoa, mikäli hän haluaa tulla ehdokkaana vakavasti otetuksi. Kaiken lisäksi, jos asia on niin irrelevantti ja mitätön kuin Lipponen esittää, mikä siitä kertomisessa voi olla niin vaikeata?
Eilisessä Turun Sanomien kolumnissani tulin itsekin kaunaisesti lärväilleeksi Lipposen suuntaan ja vieläpä tästä samasta aiheesta. Lipponen tuskin jorinoistani piittaa, sainhan hänen pari vuotta sitten julkaistussa, todellisena savolaisen itseironian tyylinäytteenä nimen "Järki voittaa" saaneessa kirjassaan tuomion anti-intellektuellina. No, kun on Lipposen mukaan "lausunnoillaan sulkenut itsensä ulos vakavasti otettavasta tutkimuksesta", voinee rauhassa kirjoitella tällaistakin. Nahkurin orsilla ja niin edespäin.
Kahden kierroksen väkeä
TS 4.1.2012
Tulevien presidentinvaalien asetelmat muistuttavat painikisojen raskasta sarjaa 1990-luvulla. Kaikki tiesivät Aleksandr Karelinin voittavan, jolloin jännitettiin ainoastaan sitä, kuka joutuisi finaaliin hänen riepoteltavakseen.
Samalla tavoin kuin Karelinin suurin haaste oli olla rikkomatta itseään harjoituksissa ja päästä kisapaikalle Tupolevin putoamatta, Sauli Niinistö on kampanjassaan voinut keskittyä virheiden välttelyyn. Näytöt on annettu, enää pitää vain väistää liukumiinat ja banaaninkuoret.
Tuleva presidentti on valtaoikeuksiltaan edeltäjiinsä verrattuna kuin eläinklinikan nipsaisupöydällä käynyt puudeli, mutta kansaa vaalit kiinnostavat. Vaikka kaikki haastajat eivät ihan all stars -tasoa olekaan, on joukossa koviakin kandidaatteja. Niinistö tietää, että vaikka suojauksen pettäminen ei kanveesiin vielä veisikään, silmäkulma saattaa kyllä aueta. Vahvimmin viimeiseen tanssiin ovat olleet tyrkyllä Timo Soini , Paavot Väyrynen ja Lipponen sekä Pekka Haavisto .
Väyrynen voi jo nyt olla itseensä tyytyväinen, niin kuin onkin. Oma puolue yritti saatella Paavoa poliittiseen ruumisarkkuun kunnianpuheenjohtajuudella ja äänestäjät eduskunnasta pudottamalla, mutta jälleen hän voitti riivaajansa ja osoitti olevansa peluri, ei idiootti. Väyryskampanjasta odotettiin keskustan kuolinmessua, mutta Åbon tohtori näyttää elvyttäneen puolueen kannatusta. Keminmaan keisari tuntuu oppineen jopa mediapelin säännöt.
SMP:n kokovartalokonkurssin raunioista noussut Timo Soini jalosti raviratojen ja tupailtojen opit triangelin särkeneeksi jytkyksi. Millwallilta kesti 119 vuotta päästä FA Cupin finaaliin, mutta Soini nousi mutasarjasta liigaan 16 vuodessa. Kun Jyrki Katainen , Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi pakoilivat ehdokkuutta kuin spitaalia, on Soini sydänystävänsä Paavo Arhinmäen ohella kisan ainoa puoluepamppu.
Tässä totossa Timo lienee pistänyt rahansa voittajapelin sijaan kaksariin, sillä Mäntyniemeä kirkkaampina kiikareissa siintävät huhtikuun 2015 kuninkuusajot. Oppositiojohtajana persujen suurmufti seisoo kuin Impivaaran tammi, vaikka ahoilta hallaa puskeekin ja porstuassa herra hakkaraiset kompuroivat.
Lipponen keskustelee vaikka Kiinan keisarin kanssa, ja melkoisia käännöksiä tämä syvien vesien iso kuha on tehnytkin. Sosialismia ja yksipuolista aseistariisuntaa saarnanneesta radikaalista kuoriutui valtiomiehenä Tali–Ihantala-nostalgian ruudinkatkussa viihtyvä Gary Cooper , joka johti kansansa Euroopan pimeyden kovaan ytimeen ja viittä vaille myös teksasilaisen sheriffikollegansa lynkkausporukoihin.
Mooses jakoi Punaisenmeren kahtia pelastaakseen israelilaiset, Lipponen halkaisi Itämeren kaasuputkella ja pelasti sekä palelevat saksalaiset, naapuriensa kiusaamat venäläiset että oman pankkitilinsä.
Kaiken viherhörhöilyn kampanjastaan karsinut Haavisto saattaa hyvinkin panna heteroherroille jauhot suuhun, kunhan Ecuadorin topi pysyy poissa lööpeistä. Koijärven veteraanista on kehkeytynyt valtiomiesmäinen yleispoliitikko, jota ei asiakysymyksissä peittoa Töölön erkkikään. Haavia keventää kuitenkin se, että samoilla cityliberaaleilla apajilla kalastelevat myös Eva Biaudet ja Arhinmäki.
Varmalla voittajalla on vain hävittävää. Kun puhuri nousee, suorassa kansanvaalissa voi tapahtua nopeasti ja paljon. Vuoden 2006 toisen kierroksen vaalipäivän äänissä Tarja Halosen voittanut Niinistö tietää asian omakohtaisesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste politiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste politiikka. Näytä kaikki tekstit
torstaina, tammikuuta 05, 2012
keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011
Back to the USSR - takaisin Ryssiin
"Sun mahtis on säilyvä aikojen taa"Tänä syksynä on mediassa ja seminaareissa muisteltu 20 vuoden takaista Neuvostoliiton hajoamista ja pohdittu kommunistisen imperiumin romahduksen syitä ja seurauksia. Nyt pystytään havaitsemaan asioita, jotka vielä 1980-luvulla jäivät piiloon propagandalla ja sensuurilla kivetyn julkisivun taakse.
Romahdus tuli aikanaan sovjetologeillekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, muista puhumattakaan. Esimerkiksi nyt käynnissä olevan Mäntyniemen maratonin molemmat Paavot nimenomaisesti korostivat vielä 1980-luvulla, ettei Neuvostoliiton heikkenemisestä ollut näkyvissä mitään merkkejä.
Jälkikäteisesti romahdus on alettu nähdä jopa väistämättömänä. Miten salailulla ja rautaisella komennolla kurissa pidetty neuvostokansojen perhe olisi voinut selviytyä hajoamatta kaikkinaisen sääntelyn purkamisen, informaatioteknisen vallankumouksen, globalisaation ja reaaliaikaistuvan tiedonvälityksen leimaamasta 1990-luvusta?
Toisen maailmansodan aikana vääräksi osoittautunut näkemys Neuvostoliitosta savijalkaisena jättiläisenä muuttui todeksi 1970- ja 1980-luvuilla. Kroonisen tehoton talous ei enää kestänyt kilpavarustelua, ja alati räikeämpi ristiriita propagandan ja ankean arjen välillä vei ihmisiltä uskon koko järjestelmään.
Senkin jo tiedämme, että 1990-luvun alun optimistiset ennustukset demokratian postkommunistisesta voittokulusta jäivät pitkälti toteutumatta. Osa venäläisistä haikailee avoimesti menneisyyteen ja yhtyy pääministeri Vladimir Putinin lännessä kylmiä väreitä herättäneeseen toteamukseen, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Osa läntisistä kommentaattoreista taas on Venäjää seuratessaan kysynyt, hajosiko Neuvostoliitto ollenkaan.
"Sellaista ei olekaan kuin entinen KGB-mies", on neuvostoturvallisuuspalvelussa elokuun 1991 kaappauksen johtajiin kuuluneen Vladimir Krjushkovin läheisenä alaisena työskennellyt Putin todennut. KGB oli Putinin kaudella johtopaikoille nousseiden silovikien korkeakoulu, jossa luodut kontaktit ja lojaliteetit ovat nyky-Venäjän tärkeintä poliittista pääomaa.
KGB vaihtui FSB:hen, mutta valta ei kadonnut eivätkä toimintatavat muuttuneet. Öljy- ja kaasuministeriöstä tuli Gazprom, NKP:n paikan valtapuolueena otti Yhtenäinen Venäjä, pioneerien ja Komsomolin roolia Kremlin nuorisoliittolaisina hoitavat nyt Nashit ja Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti. Viime kesänä Penzan kaupungissa paljastettiin uusi Josif Stalinin patsas, ikään kuin NKP:n 20. puoluekokousta ei olisi koskaan ollutkaan.
Venäjän kehityksessä on paljon samaa kuin maan kansallislaulussa; sanoja on vähän muutettu, mutta sävel on vanha ja tuttu. Tai kuin suosikkijuoma Stolitshnajan etiketissä, jossa janoiselle kuluttajalle on yli 60 vuoden ajan esitelty neuvostoajan legendaarista hotelli Moskvaa. Rakennus purettiin 2004, mutta nyt paikalle on noussut arkkitehti Aleksei Shusevin alkuperäisiä, Stalinin hyväksymiä piirustuksia tarkkaan noudatteleva kopio.
Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen oli samalla kertaa sekä kirous että siunaus. Idänkaupan romahtaessa maa syöksyi syvään lamaan ja yli 40 vuotta ulkopolitiikkaa tahdittaneista yya-nuoteista tuli makulatuuria. Samalla kuitenkin aukeni tie yhdentyvän Euroopan tasavertaiseksi jäseneksi eikä suomettumispuheita enää tarvinnut kuunnella. Neuvostoliiton hajoamisen ja laman tuplashokin tuhkasta nousi uudenlainen Suomi, joka pakon saneleman talouden, tuotannon ja politiikan remontin läpikäytyään oli valmiimpi globalisaation kilpailukykytodellisuuteen. (TS 2.11.2011)
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Sananvapaus ja vihapuhe
Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2011
Poliittisen nationalismin paluu
Paluu perinteisempään tyyliin.
Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.
Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.
On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.
Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.
Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.
Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.
Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.
Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.
Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.
Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.
On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.
Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.
Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.
Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.
Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.
Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.
maanantaina, kesäkuuta 27, 2011
Juhannuksen kunniaksi yritin vähän tällaista erilaista tyylilajia.
(Turun Sanomat 23.6.2011)
Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.
Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.
Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.
Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.
Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.
On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.
Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.
Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.
Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?
(Turun Sanomat 23.6.2011)
Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.
Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.
Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.
Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.
Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.
On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.
Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.
Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.
Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?
keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2011
Suksi kuuseen kurkottaa
Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.
Sukkelat on sukset meillä
Turun Sanomat 6.4 2011 02:33:57
Juridis-hematologinen ikiliikkuja, suomalaisen hiihdon dopingzombi, on jälleen kerran otsikoissa. Tämän Tour de Skin osakilpailuja on sompailtu vuodesta 1998 saakka, ja nyt setvitään sitä, ovatko Jari Piirainen, Pekka Vähäsöyrinki, Antti Leppävuori ja Jari Räsänen lasketelleet luikuria vakuutellessaan dopingtietämättömyyttään.
Loppunousun huipulle tuskin tälläkään kertaa päästään, vaan parempaa pitoa lähdetään hakemaan vielä hovista. Katsomon puolella alkaa monella jo pervitiini loppua ja maitohappo valua korvista. Varsinkin nahkansa vuoden 2001 jälkeen luonut hiihtoväki toivoisi, että karpaasien haamut vihdoin häipyisivät kintuille kuseksimasta.
Hiihdon dopingsotkujen inhimillinen hinta on ollut kova molemmin puolin rintamaa. Kärynsä jälkeen Mika Myllylä putosi sinivalkoisesta kansallissankarista Tervanevan antikristukseksi, jonka elämänlatu syöksyi kohti ojanpohjaa viinan toimiessa luistovoiteena.
Hiihtoliitto palkitsi syntipukiksi uhrautuneen Kari-Pekka Kyrön elinikäisellä toimitisijakiellolla, eikä valmentajaksi kouluttautunut mies kymmenen vuoden jälkeenkään saa harjoittaa ammattiaan.
STT:n päätoimittaja Kari Väisänen ja toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen joutuivat eroamaan tehtävistään ja saivat maksettavakseen satojentuhansien markkojen korvaukset. Kyrön ja Myllylän suhteen voivat kyynisimmät todeta, että sitä saa, mitä tilaa, mutta STT-juttu on erilainen.
Vuonna 1999 kantajat vaativat yhteensä yli viiden miljoonan markan korvauksia, ja heidän vaatimuksestaan vastaajat kustansivat tuomion julkistamisen Helsingin Sanomissa koko sivun ilmoituksena. Hiihtoliitto halusi antaa Väisäselle ja Aatsalo-Salliselle iskun, josta he kärsisivät lopun ikäänsä.
Suurin kysymys kuuluu, olivatko nyt syytteessä olevat todella niin tietämättömiä tutkinnassa esille tulleista dopingiin viittaavista asioista kuin mitä vuoden 1999 massiiviset rangaistusvaatimukset antavat ymmärtää. Mikäli heillä oli pienintäkin epäilyä vippaskonstien käytöstä, näyttäytyy heidän toimintansa hyvin erikoisessa valossa.
Tutkinnassa on käynyt ilmi, että alun perin useammat korvauksia vaatineista olivat vastahakoisia ryhtymään koko prosessiin. Kyrön mukaan innokkaimmin käräjille hinkui hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja, presidentinvaalikampanjaansa käynnistellyt Esko Aho, joka itse vaati puolen miljoonan markan korvauksia.
Johtavan keskustapoliitikon maineen ohella vaakakupissa painoi taatusti myös hiihdon asema kansallisurheiluna. Kansallisen identiteetin tukihirtenä toimineen hiihdon maine oli niin tärkeä asia, että kovatkin otteet olivat oikeutettuja.
Kokonaisuudessaan hiihdon dopingvyyhteä voikin pitää jonkinlaisena jäänteenä menneestä maailmasta, jossa urheilumenestys oli niin tärkeää, että sen eteen oltiin valmiit tekemään lähes mitä tahansa.
Suomalainen urheilufanaattisuus saavutti huippunsa 1970-luvulla. Ajankohdan ilmapiiristä kiinnostuneille voi suositella toimittaja Juha Kanervan kaunistelematonta katsausta Suomen olympiakomitean vuonna 2007 julkaistussa juhlakirjassa Sadan vuoden olympiadi. Menestystä yli kaiken arvostaneessa kulttuurissa suhteellisuudentaju katosi helposti.
Hiihdolla oli perinteisesti ollut läheiset suhteet poliittiseen valtaan ja se tiesi, että siltä odotettiin menestystä. Hiihtolatujen ulkopuolella maailma kuitenkin muuttui, eikä sitä ”Suomen kansaa”, johon Myllylä ”testamentissaan” vuonna 2001 viittasi, enää ollut olemassa.
Sukkelat on sukset meillä
Turun Sanomat 6.4 2011 02:33:57
Juridis-hematologinen ikiliikkuja, suomalaisen hiihdon dopingzombi, on jälleen kerran otsikoissa. Tämän Tour de Skin osakilpailuja on sompailtu vuodesta 1998 saakka, ja nyt setvitään sitä, ovatko Jari Piirainen, Pekka Vähäsöyrinki, Antti Leppävuori ja Jari Räsänen lasketelleet luikuria vakuutellessaan dopingtietämättömyyttään.
Loppunousun huipulle tuskin tälläkään kertaa päästään, vaan parempaa pitoa lähdetään hakemaan vielä hovista. Katsomon puolella alkaa monella jo pervitiini loppua ja maitohappo valua korvista. Varsinkin nahkansa vuoden 2001 jälkeen luonut hiihtoväki toivoisi, että karpaasien haamut vihdoin häipyisivät kintuille kuseksimasta.
Hiihdon dopingsotkujen inhimillinen hinta on ollut kova molemmin puolin rintamaa. Kärynsä jälkeen Mika Myllylä putosi sinivalkoisesta kansallissankarista Tervanevan antikristukseksi, jonka elämänlatu syöksyi kohti ojanpohjaa viinan toimiessa luistovoiteena.
Hiihtoliitto palkitsi syntipukiksi uhrautuneen Kari-Pekka Kyrön elinikäisellä toimitisijakiellolla, eikä valmentajaksi kouluttautunut mies kymmenen vuoden jälkeenkään saa harjoittaa ammattiaan.
STT:n päätoimittaja Kari Väisänen ja toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen joutuivat eroamaan tehtävistään ja saivat maksettavakseen satojentuhansien markkojen korvaukset. Kyrön ja Myllylän suhteen voivat kyynisimmät todeta, että sitä saa, mitä tilaa, mutta STT-juttu on erilainen.
Vuonna 1999 kantajat vaativat yhteensä yli viiden miljoonan markan korvauksia, ja heidän vaatimuksestaan vastaajat kustansivat tuomion julkistamisen Helsingin Sanomissa koko sivun ilmoituksena. Hiihtoliitto halusi antaa Väisäselle ja Aatsalo-Salliselle iskun, josta he kärsisivät lopun ikäänsä.
Suurin kysymys kuuluu, olivatko nyt syytteessä olevat todella niin tietämättömiä tutkinnassa esille tulleista dopingiin viittaavista asioista kuin mitä vuoden 1999 massiiviset rangaistusvaatimukset antavat ymmärtää. Mikäli heillä oli pienintäkin epäilyä vippaskonstien käytöstä, näyttäytyy heidän toimintansa hyvin erikoisessa valossa.
Tutkinnassa on käynyt ilmi, että alun perin useammat korvauksia vaatineista olivat vastahakoisia ryhtymään koko prosessiin. Kyrön mukaan innokkaimmin käräjille hinkui hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja, presidentinvaalikampanjaansa käynnistellyt Esko Aho, joka itse vaati puolen miljoonan markan korvauksia.
Johtavan keskustapoliitikon maineen ohella vaakakupissa painoi taatusti myös hiihdon asema kansallisurheiluna. Kansallisen identiteetin tukihirtenä toimineen hiihdon maine oli niin tärkeä asia, että kovatkin otteet olivat oikeutettuja.
Kokonaisuudessaan hiihdon dopingvyyhteä voikin pitää jonkinlaisena jäänteenä menneestä maailmasta, jossa urheilumenestys oli niin tärkeää, että sen eteen oltiin valmiit tekemään lähes mitä tahansa.
Suomalainen urheilufanaattisuus saavutti huippunsa 1970-luvulla. Ajankohdan ilmapiiristä kiinnostuneille voi suositella toimittaja Juha Kanervan kaunistelematonta katsausta Suomen olympiakomitean vuonna 2007 julkaistussa juhlakirjassa Sadan vuoden olympiadi. Menestystä yli kaiken arvostaneessa kulttuurissa suhteellisuudentaju katosi helposti.
Hiihdolla oli perinteisesti ollut läheiset suhteet poliittiseen valtaan ja se tiesi, että siltä odotettiin menestystä. Hiihtolatujen ulkopuolella maailma kuitenkin muuttui, eikä sitä ”Suomen kansaa”, johon Myllylä ”testamentissaan” vuonna 2001 viittasi, enää ollut olemassa.
keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2011
Perussuomalaisten vaaliohjelma
Taannoin pohdin copy-paste-metodilla syntyneen perussuomalaisten ilmastopoliittisen ohjelman mahdollisia vaikutuksia puolueen kannatukseen. Persujen nosteen lujuudesta kertoo jotain se, että ainakaan gallupien valossa asia ei näyttänyt vaikuttavan juuri mitenkään, ei ainakaan kannatusta laskevasti. Eduskuntavaaliohjelman luulisi sitten jo jossain painavankin, mutta vaikeaa on ennakoida mihin suuntaan. Alla kolumnini aiheesta tämän päivän (2.3.2011) Turun Sanomista.
Unohdetun kansan asialla
Perussuomalaiset julkistivat viime perjantaina vesi kielellä odotetun vaaliohjelmansa. Aiemmissa vaaleissa persut ovat saaneet kampanjoida rauhassa, mutta nyt muut puolueet marssittivat kiireesti puheenjohtajansa ja puoluesihteerinä julkisuuteen haukkumaan ohjelman maan rakoon. Se, että viiden kansanedustajan puolue on kietonut poliittisen keskustelun tällä tavoin itsensä ympärille, ei ole ihan pieni saavutus.
Kolme suurta syyttivät perussuomalaisia kuin kuorossa talouden realiteettien sivuuttamisesta: ohjelma on ”tukevasti jalat irti maasta” laadittu, tolkuttoman kallis, poliittisesti harrastelijamainen eikä sisällä ensimmäistäkään reseptiä talouskasvun lisäämiseen, työllistämiseen tai valtiontalouden tasapainottamiseen. Anni Sinnemäki ilmoitti peräti jättävänsä sen ”omaan arvoonsa”.
Enemmän kuin ohjelman huonoudesta lyttäys kielii siitä, että perussuomalaisten haaste otetaan nyt tosissaan. Siksi oli mielenkiintoista, että arvostelijat lankesivat juuri siihen ansaan, jonka Timo Soini esikuntineen oli heille virittänyt. Kommenteillaan he näyttivät todistavan sen, että persujen analyysi suomalaisen politiikan vioista osuu kohdalleen.
Ohjelma syyttää valtapuolueita talouden priorisoinnista ihmisten ja hyvinvoinnin kustannuksella, vaihtoehdottomuuden politiikasta, veronmaksajille kalliista mallioppilaana esiintymisestä maailman turuilla, kiilusilmäisestä uudistusvimmasta ja vieraantumisesta tavallisen kansan elämästä.
Mitä vastasivat kolme suurta? Korostamalla, että politiikan on sopeuduttava talouden lainalaisuuksiin, alleviivaamalla kansainvälisen kilpailukyvyn ensisijaisuutta, leimaamalla EU-kriittisyyden umpimieliseksi haihatteluksi ja pilkkaamalla persuja poliittisten kotiläksyjen tekemättä jättämisestä.
Monen silmissä valtapuolueiden tavanmukaisella poliittisella kapulajargonilla esittämä kritiikki vaikutti taatusti ylimieliseltä. Perussuomalaiset leimattiin menneisyydessä eläviksi amatööreiksi, joiden taidoilla ja tiedoilla ei kauaa politiikan parketeilla luisteltaisi. Puolueen maailmankuva tuomittiin vinoutuneeksi ja heidän vaihtoehtonsa kertakaikkisen mahdottomiksi.
Vallantäyteisyydessään hallitusvastuun vuosikymmeniä marinoimat vanhat puolueet kieltäytyvät näkemästä, että heidän piirinsä ulkopuolelta voisi tulla uskottava ja elinkelpoinen poliittinen vaihtoehto. Politiikan ammatillistuminen ja omalakisuus yhdessä puoluekenttämme jähmeyden kanssa on vieraannuttanut sekä päättäjiä kansasta että äänestäjiä politiikasta.
Maaperä protestille on tuskin koskaan ollut niin otollinen kuin nyt. Vaalirahapaljastukset ja valtion kortilla kuitatut ministerien ravintolalaskut ovat vahvistaneet monien näkemyksiä, että politiikka on kultapossukerhojen kabinettikähmintää ja suoranaista äänestäjien halveksuntaa.
Juuri tähän rakoon perussuomalaiset ovat nyt työntyneet, puhumalla kansan kieltä ja keskittymällä innovaatiostrategioiden sijaan tavallisten ihmisten arkielämän kysymyksiin. He kysyvät oikeutetusti, miksi meillä ei enää ole varaa hyvinvointivaltioon, vaikka bruttokansantuotteemme on moninkertainen sen rakentamisen vuosikymmeniin verrattuna.
Yhä useammat suomalaiset ovat väsyneet hektiseen kilpailukyky-, innovaatio- ja tuottavuusvyörytykseen. He saattavat hyvinkin nähdä perussuomalaisten talouslaskelmien sijaan tarjoaman terveen kansallisen itsekkyyden arvopolitiikan keitaana uusliberalismin armottomassa erämaassa.
Unohdetun kansan asialla
Perussuomalaiset julkistivat viime perjantaina vesi kielellä odotetun vaaliohjelmansa. Aiemmissa vaaleissa persut ovat saaneet kampanjoida rauhassa, mutta nyt muut puolueet marssittivat kiireesti puheenjohtajansa ja puoluesihteerinä julkisuuteen haukkumaan ohjelman maan rakoon. Se, että viiden kansanedustajan puolue on kietonut poliittisen keskustelun tällä tavoin itsensä ympärille, ei ole ihan pieni saavutus.
Kolme suurta syyttivät perussuomalaisia kuin kuorossa talouden realiteettien sivuuttamisesta: ohjelma on ”tukevasti jalat irti maasta” laadittu, tolkuttoman kallis, poliittisesti harrastelijamainen eikä sisällä ensimmäistäkään reseptiä talouskasvun lisäämiseen, työllistämiseen tai valtiontalouden tasapainottamiseen. Anni Sinnemäki ilmoitti peräti jättävänsä sen ”omaan arvoonsa”.
Enemmän kuin ohjelman huonoudesta lyttäys kielii siitä, että perussuomalaisten haaste otetaan nyt tosissaan. Siksi oli mielenkiintoista, että arvostelijat lankesivat juuri siihen ansaan, jonka Timo Soini esikuntineen oli heille virittänyt. Kommenteillaan he näyttivät todistavan sen, että persujen analyysi suomalaisen politiikan vioista osuu kohdalleen.
Ohjelma syyttää valtapuolueita talouden priorisoinnista ihmisten ja hyvinvoinnin kustannuksella, vaihtoehdottomuuden politiikasta, veronmaksajille kalliista mallioppilaana esiintymisestä maailman turuilla, kiilusilmäisestä uudistusvimmasta ja vieraantumisesta tavallisen kansan elämästä.
Mitä vastasivat kolme suurta? Korostamalla, että politiikan on sopeuduttava talouden lainalaisuuksiin, alleviivaamalla kansainvälisen kilpailukyvyn ensisijaisuutta, leimaamalla EU-kriittisyyden umpimieliseksi haihatteluksi ja pilkkaamalla persuja poliittisten kotiläksyjen tekemättä jättämisestä.
Monen silmissä valtapuolueiden tavanmukaisella poliittisella kapulajargonilla esittämä kritiikki vaikutti taatusti ylimieliseltä. Perussuomalaiset leimattiin menneisyydessä eläviksi amatööreiksi, joiden taidoilla ja tiedoilla ei kauaa politiikan parketeilla luisteltaisi. Puolueen maailmankuva tuomittiin vinoutuneeksi ja heidän vaihtoehtonsa kertakaikkisen mahdottomiksi.
Vallantäyteisyydessään hallitusvastuun vuosikymmeniä marinoimat vanhat puolueet kieltäytyvät näkemästä, että heidän piirinsä ulkopuolelta voisi tulla uskottava ja elinkelpoinen poliittinen vaihtoehto. Politiikan ammatillistuminen ja omalakisuus yhdessä puoluekenttämme jähmeyden kanssa on vieraannuttanut sekä päättäjiä kansasta että äänestäjiä politiikasta.
Maaperä protestille on tuskin koskaan ollut niin otollinen kuin nyt. Vaalirahapaljastukset ja valtion kortilla kuitatut ministerien ravintolalaskut ovat vahvistaneet monien näkemyksiä, että politiikka on kultapossukerhojen kabinettikähmintää ja suoranaista äänestäjien halveksuntaa.
Juuri tähän rakoon perussuomalaiset ovat nyt työntyneet, puhumalla kansan kieltä ja keskittymällä innovaatiostrategioiden sijaan tavallisten ihmisten arkielämän kysymyksiin. He kysyvät oikeutetusti, miksi meillä ei enää ole varaa hyvinvointivaltioon, vaikka bruttokansantuotteemme on moninkertainen sen rakentamisen vuosikymmeniin verrattuna.
Yhä useammat suomalaiset ovat väsyneet hektiseen kilpailukyky-, innovaatio- ja tuottavuusvyörytykseen. He saattavat hyvinkin nähdä perussuomalaisten talouslaskelmien sijaan tarjoaman terveen kansallisen itsekkyyden arvopolitiikan keitaana uusliberalismin armottomassa erämaassa.
lauantaina, helmikuuta 19, 2011
Maakuntien kehittäjät, osa 1
Elokuvissa näkee usein loppukohtauksena "tapahtui tämän jälkeen" -tiivistelmän, jossa tärkeimpien roolihenkilöiden myöhemmät vaiheet käydään lauseella parilla läpi. Vaikka vaalirahadraaman huipennus saattaa vielä olla edessäpäin, on mielenkiintoista katsoa, mitä nyt jo poliittisen historiamme legendaariseksi toimijaksi nousseen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n tukemille vuoden 2007 eduskuntavaaliehdokkaille sittemmin on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä kuuluu tällä hetkellä. Mennään leffojen tapaan tärkeysjärjestyksessä, eli saadun rahamäärän mukaan. Kirjoituksen ensimmäisessä osassa aloitetaan eniten rahaa saaneesta ykkösketjusta ja tullaan 5000 euron tasolle.
Marja Tiura, kokoomus, 20 000 euroa: Pirkanmaan äänikuningattarelle (17557) tuki on osoittautunut melkoiseksi kivireeksi. On ollut Novan piikkiin hankittua lentolippua, kalustetta, erikoisia pesukonevirityksiä Anna Tapion koululla ja julkista nokittelua Arto Merisalon kanssa. Tilasi itse sudet kimppuunsa tarinoillaan kelmi-Korhosen värväysyrityksestä, joille ei todistajia löytynyt. Kiusalliseen välikäteen joutunut Tiuran mies toimittaja Olli Ainola erosi YLEn palveluksesta. On ehdolla Pirkanmaalla, mutta ilman kalkkiviivojen ihmettä äänimäärä romahtaa, varsinkin, kun päällä on lahjustutkinta. Veti 2007 mukanaan läpi Harri Jaskarin ja Heikki A. Ollilan, nykyisessä kilpailuasetelmassa saattaa tarvita vetoapua itse välttääkseen putoamisen. Samlle kohderyhmälle kokoomuksen listoilla tarjolla viisi vuotta nuorempi ylöjärveläinen Satu Telemäki, demareilla taas kunnallisvaaleissa 4402 ääntä Tampereelta kerännyt Hanna Tainio. Persujen kortit Pirkanmaalla eivät ole ihan huonoja nekään: Veltto-Pertti Virtanen, kunnallisvaaleissa 2191 Tampereelta saanut Leila Koskela, ex-kansanedustaja Lea Mäkipää ja rockabilly-piirien oma ehdokas Jussi Syren.
Jyrki Katainen, kokoomus, 15 000 euroa: valtiovarainministeri lähtee vaaleihin kilpailemaan pääministerin paikasta. On onnistunut pitämään puolueensa gallup-listojen kärjessä, vaikka negatiivista julkisuutta mm. toverien Tiura ja Kanerva ansiosta on ympärillä riittänyt. Puolueen sisäisten asetelmien kannalta mielenkiintoisessa tilanteessa siirryttyään Pohjois-Savon vaalipiiristä isojen tykkien Uudellemaalle, jossa vastaan todellisissa liekeissä oleva ja jo presidenttikisaankin ilmoittautunut Alexander Stubb.
Paula Lehtomäki, keskusta, 15 000 euroa: vielä pari vuotta sitten keskustan tulevaksi ykkösnimeksi sekä pääministeri- ja pressakandidaatiksi veikkaillun kuhmolaisen hohde on pahasti himmennyt jätevesiasetuksen ja Talvivaaran kaivososakekohun ansiosta. Nyt ehdolla Uudellamaalla kisaamassa mm. Stubbin, Kataisen, Timo Soinin sekä jätevesiasiassa kovasti irtopisteille pyrkineen puoluetoveri Paavo Väyrysen kanssa.
Eero Heinäluoma, SDP, 10 000 euroa: demarien likaisten temppujen osastoa eduskuntaryhmän johtajan paikalta pyörittävä don Eero ei ole suostunut ottamaan KMS-rahasta tahraa itseensä. Ehdolla Helsingissä puolueen todellisissa kohtalon vaaleissa. Jutta Urpilaisen voi jo nyt sanoa pitkälti epäonnistuneen oppositiojohtajana, ja Heinäluoman nimi mainitaan yhä useammin niin puoluejohtaja- kuin presidenttiehdokaspohdintojenkin yhteydessä.
Sauli Niinistö, kokoomus, 10 000 euroa: puolivallaton poikamies panttaa kantaansa presidenttiehdokkuuden suhteen, mutta eduskuntaan ei enää ole ehdolla. Uudellemaalle jää Niinistön jäljiltä 60 000 kodintonta ääntä, joita Sauli ei ole ainakaan ei-kaverilleen Kataiselle testamenttaamassa.
Matti Vanhanen, keskusta, 10 000 euroa: kaksi vuotta vaalirahakohun myrskynsilmässä lautakasoineen ja lasivaaseineen riitti Vanhaselle, joka kesällä 2010 siirtyi syrjään pääministeriydestä ja keskustan johdosta. Vaalirahoista ainakin toistaiseksi ehdottomasti kovimman poliittisen hinnan maksanut Vanhanen siirtyi Perheyritysten liiton johtoon, vaikka oli aiemmin jo ilmoittanut julkisuudessa tavoittelevansa vielä kolmatta kautta pääministerinä. Sai perustuslakivaliokunnalta nuhtelut Nuorisosäätiö-RAY -asiassa, mutta vältti syytteet.
Ilkka Kanerva, kokoomus, 10 000 euroa: tekstiviestitteli itsensä pois ulkoministerin paikalta ja tempautui uuden kohun syövereihin KMS-liikemiesten rahoittamien 60-vuotisjuhliensa takia. Syyttämiskynnys ylittyi ja epäillään törkeästä lahjuksen ottamisesta. Hädän suuruudesta kertoo se, että nyt Ike puolustautuu korruptiosyytteitä vastaan vetoamalla asiantuntemattomuutensa eli siihen, ettei hän juurikaan tunne kaavoitusasioita eivätkä ne häntä edes kiinnosta, vaikka hän on toiminut yli puolitoista vuosikymmentä maakuntakaavasta vastaavan Varsinais-Suomen liiton hallituksen puheenjohtajana. Kanervalla lienee yksi vahvimpia ja uskollisimpia peruskannattajapohjia koko maassa, mutta näin tahriutuneella track recordilla ei Lokalahden neljännesmaileri ole vaaleihin kertaakaan aiemmin osallistunut.
Stefan Wallin, rkp, 10 000 euroa: hallituksen Pahkasika-asiantuntija on kerännyt kiitosta liikuntarahoituksen lisääjänä ja pyrkinyt julkisuudessa innokkaasti profiloitumaan valtakunnan johtavana antisovinistina. Puoluejohtajana vaaleissa kovan paikan edessä: alkaako rkp:n salkkuautomaatti yskiä, jos Säätytalon hallitusneuvotteluissa pitäisi istua samaan pöytään pakkoruotsin poistamisen puolueohjelmaansa kirjannaiden persujen kanssa?
Timo Kalli, keskusta, 10 000 euroa: mies, joka yllättällä avoimuudenpuuskallaan toukokuussa 2007 koko vaalirahatunkion räjäytti. Vaikka sotku epäilemättä ennemmin tai myöhemmin olisi kiehunut yli ilman euralaisen maanviljelijän herkkää hetkeäkin, on paikkansa Suomen poliittisessa historiassa ansainnut. Ainoastaan tunnetut nyrkkeilytaidot lienevät pelastaneet Kallin kollegojen löylytykseltä kohun laineiden lyödessä kiivaimmillaan, esimerkiksi Vanhanen ja kanki-Kaikkonen varmasti muistelevat lämmöllä. Vaikka samalla hallituspohjalla jatkettaisiin, hiukan tuntuu siltä, että ellei Satakunnassa ehdolla oleva Kalli kerää todella veretseisauttavaa henkilökohtaista äänipottia, häntä ei tälläkään kerta tulla salkkujenjaossa näkemään. Hänen kohdallaan onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, mitä äänestäjät sanovat.
Kauko Juhantalo, keskusta, 10 000 euroa: rahakaan ei auttanut myöhempien aikojen poliittiselle rötösherruudelle kasvonsa antanutta kankaanpääläistä hevosmiestä kipuamaan Arkadianmäen portaita sisälle saakka. Kun tulos myös eurovaaleista 2009 oli yhtä laiha, heitti pyyhkeen kehään.
Jyri Häkämies, kokoomus, 10 000 euroa: tukilistoja yhdessä Merisalon kanssa laatinut kotkalainen on toiminut sekä Vanhasen että Kiviniemen puolustusministerinä, ja on kykypuolueen ehdotonta ykkösketjua myös jatkossa. Mikäli Nato-kysymys nousee Afganistanin tapahtumien vuoksi vaalien isoksi kysymykseksi, Häkämiehellä on potentiaalisesti suuri rooli niin hyvässä kuin pahassakin.
Anu Vehviläinen, keskusta, 10 000 euroa: liikenneministeri Vehviläisen julkinen kinastelu VR:n kanssa haiskahtaa pahasti vaalityöltä, kun aikaa ongelmien korjaamiseen on ollut kaksi kovaa talvea ja pian neljä vuotta ministerinä. Väen väheneminen pudotti Pohjois-Karjalan vaalipiirin edustajamäärän seitsemästä kuuteen, eikä Vehviläisen valintapuskuri ollut maaliskuussa 2007 kuin parituhatta ääntä. Jos perussuomalaisille ennustettu lähes 15 prosentin kannatus toteutuu, demarien, kokoomuksen ja keskustan jaettavaksi jää vain viisi paikkaa. Vaalipiirin asetelmien avoimuutta lisää se, että jaettavana ovat myös kalapuikkoviiksijournalismiin kyllästyneen ääniharava Esa Lahtelan lähes 11 000 ääntä.
Pekka Ravi, kokoomus, 10 000 euroa: kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana Ravi on saanut kantaa kortensa kekoon vaaliraha-asioiden ja ryhmätoveriensa kompastelujen selittelijänä, vaikka ei ihan kallimaisiin sfääreihin sentään olekaan yltänyt. Puolueensa ehdoton ykköskortti Pohjois-Karjalassa.
Petri Salo, kokoomus, 10 000 euroa: ollut julkisuudessa lähinnä ehdotettuaan ylinopeussakkoa (138 km/h kahdeksankympin alueella) kirjoittaneille poliiseille neuvottelua asiasta kahvikupposten ääressä. Kunnallisvaaleissa 2008 hävisi kokoomuksen kärkipaikan Pekka Keltolle. Salolle persujen nousu saattaa muodostua kovaksi haasteeksi, sillä näillä on heittää peliin Raimo Vistbackan luoma vahva peruskannatuspohja, Soinin oikea käsi Vesa-Matti Saarakkala sekä kunnallisvaaleissa Vimpelissä jyrännyt vanhempi konstaapeli Reijo Hongisto.
Mika Lintilä, keskusta, 10 000 euroa: Neljännelle kaudelleen pyrkivä keskustan Keski-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja kuuluu eduskuntaryhmän kovaan ytimeen ja on saamastaan KMS-tuesta huolimatta onnistunut pysyttelemään melko etäällä kohun roiskeista. Mikäli keskusta jatkaa hallituksessa, Lintilää tuskin salkkujaossa ohitetaan. Oli ensimmäisenä ruttaamassa Urpilaisen eiliset talouspuheet, josta voi päätellä puolueen kaavailevan hänelle kampanjassa näkyvää roolia.
Lasse Hautala, keskusta, 10 000 euroa: Isosta panostuksesta huolimatta putosi varasijalle keväällä 2007, mutta Susanna Haapojan kuoltua nousi takaisin eduskuntaan kesällä 2009. Yritti myös europarlamenttiin peräti 177 000 euron kampanjalla, mutta jäi varasijalle sielläkin. Kiisti saaneensa tukea kunnes oli pakko myöntää. Toisin kuin monella muulla keskustalaisella, Hautalalla ei vaikuta olevan takanaan mitenkään jakamatonta tukea kotiseudullaan.
Mauri Pekkarinen, keskusta, 10 000 euroa: Elinkeinoministeri kiiruhti korjailemaan vaalirahoitusilmoitustaan ja selvittelemään mahdollisia jääviyksiä nyttemmin yrityssaneeraukseen ajautuneelle Suomi-Soffalle vuonna 2006 annetun 840 000 euron investointituen suhteen. On paheksunut toistuvasti mediaa sinänsä sallitun vaalituen antamisen leimaamisesta lähes rikolliseksi puuhaksi. Yksi Suomen poliittisesti vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, uusii huhtikuussa paikkansa Keski-Suomen äänikuninkaana.
Matti Ahde, SDP, 10 000 euroa: Tapani Yli-Saunamäen ystävä oli yksi harvoja KMS-rahaa saaneita demareita. Eläkeikäinen (s. 1945) moninkertainen ministeri on vetänyt viimeisen vaalikautensa matalalla profiililla eikä asetu enää ehdolle.
Hannes Manninen, keskusta, 10 000 euroa: Tornion kaupunginjohtajan paikalta 15 vuotta virkavapaalla ollut Manninen totesi, ettei aio enää asettua ehdolle, koska meneillään on poliitikkoihin kohdistuva julkinen ajojahti ja vasikkoja on kaikkialla: "41 vuotta julkisena kusitolppana riittää".
Paavo Väyrynen, keskusta, 10 000 euroa: Paavo ei anna periksi. Vetää keskustan sisällä omaa puoluejohtoa kritisoivaa linjaansa, vaikka ministerinä istuukin. Ehdolla Uudellamaalla, mikä selittänee meneillään olevan julkisen nokittelun samalla kaukalolla tungeksivan Stubbin suuntaan.
Martti Huhtamäki, 7 000 euroa, keskusta: Novan oman miehen äänille tuli hintaa, sillä mittavasta panostuksesta huolimatta jäi 543 ääneen, jolla keskustan listallakin oli jääminen vaalipiirin kahdeksannelle sijalle.
Jari Isometsä, keskusta, 6 600 euroa: Ilmeisesti Yli-Saunamäen hiihtotaustan ansiosta tukilistoille päätynyt karpaasi hyytyi 943 ääneen eikä eduskuntaan vielä saatu ensimmäistä dopingista käytöstä kiinni jäänyttä. Käyttäneitä saattaa ollakin, joskaan varmaa tietoa ei ole. Jari ei enää yritä sen paremmin hiihtomaajoukkueeseen kuin eduskuntaankaan.
Päivi Lipponen, SDP, 5 000 euroa: KMS-miehet lienevät rahoittaneet Päiviä, koska Paavoa eivät enää voineet. 4202 ääntä neljä vuotta sitten, nyt kovassa kilpailutilanteessa Helsingissä, kun samaiselle älykkö-akateemis-feministiselle kohderyhmälle ovat tarjolla jo SDP:stä myös tohtorit Pilvi Torsti ja Thomas Wallgren sekä vuoden 2010 pakolaisnainen Nasima Razmyar. Wikileaks-paljastukset Paavo-Mooses "So what" Lipposen taannoisista juoruiluista sekä niitä seuraavat aviomiehen äkkiväärät julkiset ulostulot tuskin ainakaan helpottavat urakkaa.
Juha Hakola, kokoomus, 5 000 euroa: Mahtipotin Helsingistä keränneen Ben Zyskowiczin komeaksi paisuttamalla vertailuluvulla läpi mennyt Hakola on matalan profiilin ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Google-rankkauksessa häviää samannimiselle jalkapalloilijalle. Eduskunnan poliisiosastoa.
Merja Vanhanen, keskusta, 5 000 euroa: Pääministerin ex-vaimo jäi valitsematta, vaikka komean 3274:n äänen potin keräsikin. Erosta huolimatta tie Mäntyniemeen tai oikeammin Mäntyniemeksi (nykyinen sukunimi mentyään uusin naimisiin) löytyi. Ei enää ehdolla.
Riina Nevamäki, keskusta, 3 000 euroa: kolmekymppinen valtiotieteiden maisteri on jo politiikan kulissien veteraani toimittuaan mm. viiteen otteeseen ministeriavustajana. 1100 ääntä tuottaneiden vaalien jälkeen Vanhasen EU-avustajan paikalta ensin Veikkauksen yhteysjohtajaksi vuoden 2009 alussa ja sieltä saman vuoden elokuussa Pekkarisen valtiosihteeriksi työ- ja elinkeinoministeriöön. Amerikassa tätä kutsuttaisiin termillä "grooming".
Markku Uusipaavalniemi, keskusta, 5 000 euroa: meni 2007 läpi "Uudenmaan erikoisella" eli lähinnä Vanhasen suuren äänisaaliin ansiosta (omia ääniä 2817), loikkasi persuihin ja on ollut julkisuudessa curling-hallinsa rahoitus- ja kirjanpitoepäselvyyksien vuoksi. Persujen noususta huolimatta jatkokautta ei kannata kirkossa eikä curling-hallissakaan kuuluttaa.
Merikukka Forsius, vihreät: läpi rimaa hipoen Heidi Hautalan imussa, puolusti Vanhasta Vihdin terveyskeskuksessa aseenaan vessapaperirulla, vaikka ei edes seurustellut tämän kanssa, loikkaus kokoomukseen. Kilpailee nyt äänistä mm. toisen Hjalliksen ex-vaimon Leena Harkimon kanssa, eikä lukeudu ennakkosuosikkeihin.
Kirjoituksen jälkimmäisessä osassa mm. Sampsa Kataja, Paula Sihto, Juha Mieto, Seppo Kääriäinen, Henna Virkkunen ja Suvi Lindén.
Marja Tiura, kokoomus, 20 000 euroa: Pirkanmaan äänikuningattarelle (17557) tuki on osoittautunut melkoiseksi kivireeksi. On ollut Novan piikkiin hankittua lentolippua, kalustetta, erikoisia pesukonevirityksiä Anna Tapion koululla ja julkista nokittelua Arto Merisalon kanssa. Tilasi itse sudet kimppuunsa tarinoillaan kelmi-Korhosen värväysyrityksestä, joille ei todistajia löytynyt. Kiusalliseen välikäteen joutunut Tiuran mies toimittaja Olli Ainola erosi YLEn palveluksesta. On ehdolla Pirkanmaalla, mutta ilman kalkkiviivojen ihmettä äänimäärä romahtaa, varsinkin, kun päällä on lahjustutkinta. Veti 2007 mukanaan läpi Harri Jaskarin ja Heikki A. Ollilan, nykyisessä kilpailuasetelmassa saattaa tarvita vetoapua itse välttääkseen putoamisen. Samlle kohderyhmälle kokoomuksen listoilla tarjolla viisi vuotta nuorempi ylöjärveläinen Satu Telemäki, demareilla taas kunnallisvaaleissa 4402 ääntä Tampereelta kerännyt Hanna Tainio. Persujen kortit Pirkanmaalla eivät ole ihan huonoja nekään: Veltto-Pertti Virtanen, kunnallisvaaleissa 2191 Tampereelta saanut Leila Koskela, ex-kansanedustaja Lea Mäkipää ja rockabilly-piirien oma ehdokas Jussi Syren.
Jyrki Katainen, kokoomus, 15 000 euroa: valtiovarainministeri lähtee vaaleihin kilpailemaan pääministerin paikasta. On onnistunut pitämään puolueensa gallup-listojen kärjessä, vaikka negatiivista julkisuutta mm. toverien Tiura ja Kanerva ansiosta on ympärillä riittänyt. Puolueen sisäisten asetelmien kannalta mielenkiintoisessa tilanteessa siirryttyään Pohjois-Savon vaalipiiristä isojen tykkien Uudellemaalle, jossa vastaan todellisissa liekeissä oleva ja jo presidenttikisaankin ilmoittautunut Alexander Stubb.
Paula Lehtomäki, keskusta, 15 000 euroa: vielä pari vuotta sitten keskustan tulevaksi ykkösnimeksi sekä pääministeri- ja pressakandidaatiksi veikkaillun kuhmolaisen hohde on pahasti himmennyt jätevesiasetuksen ja Talvivaaran kaivososakekohun ansiosta. Nyt ehdolla Uudellamaalla kisaamassa mm. Stubbin, Kataisen, Timo Soinin sekä jätevesiasiassa kovasti irtopisteille pyrkineen puoluetoveri Paavo Väyrysen kanssa.
Eero Heinäluoma, SDP, 10 000 euroa: demarien likaisten temppujen osastoa eduskuntaryhmän johtajan paikalta pyörittävä don Eero ei ole suostunut ottamaan KMS-rahasta tahraa itseensä. Ehdolla Helsingissä puolueen todellisissa kohtalon vaaleissa. Jutta Urpilaisen voi jo nyt sanoa pitkälti epäonnistuneen oppositiojohtajana, ja Heinäluoman nimi mainitaan yhä useammin niin puoluejohtaja- kuin presidenttiehdokaspohdintojenkin yhteydessä.
Sauli Niinistö, kokoomus, 10 000 euroa: puolivallaton poikamies panttaa kantaansa presidenttiehdokkuuden suhteen, mutta eduskuntaan ei enää ole ehdolla. Uudellemaalle jää Niinistön jäljiltä 60 000 kodintonta ääntä, joita Sauli ei ole ainakaan ei-kaverilleen Kataiselle testamenttaamassa.
Matti Vanhanen, keskusta, 10 000 euroa: kaksi vuotta vaalirahakohun myrskynsilmässä lautakasoineen ja lasivaaseineen riitti Vanhaselle, joka kesällä 2010 siirtyi syrjään pääministeriydestä ja keskustan johdosta. Vaalirahoista ainakin toistaiseksi ehdottomasti kovimman poliittisen hinnan maksanut Vanhanen siirtyi Perheyritysten liiton johtoon, vaikka oli aiemmin jo ilmoittanut julkisuudessa tavoittelevansa vielä kolmatta kautta pääministerinä. Sai perustuslakivaliokunnalta nuhtelut Nuorisosäätiö-RAY -asiassa, mutta vältti syytteet.
Ilkka Kanerva, kokoomus, 10 000 euroa: tekstiviestitteli itsensä pois ulkoministerin paikalta ja tempautui uuden kohun syövereihin KMS-liikemiesten rahoittamien 60-vuotisjuhliensa takia. Syyttämiskynnys ylittyi ja epäillään törkeästä lahjuksen ottamisesta. Hädän suuruudesta kertoo se, että nyt Ike puolustautuu korruptiosyytteitä vastaan vetoamalla asiantuntemattomuutensa eli siihen, ettei hän juurikaan tunne kaavoitusasioita eivätkä ne häntä edes kiinnosta, vaikka hän on toiminut yli puolitoista vuosikymmentä maakuntakaavasta vastaavan Varsinais-Suomen liiton hallituksen puheenjohtajana. Kanervalla lienee yksi vahvimpia ja uskollisimpia peruskannattajapohjia koko maassa, mutta näin tahriutuneella track recordilla ei Lokalahden neljännesmaileri ole vaaleihin kertaakaan aiemmin osallistunut.
Stefan Wallin, rkp, 10 000 euroa: hallituksen Pahkasika-asiantuntija on kerännyt kiitosta liikuntarahoituksen lisääjänä ja pyrkinyt julkisuudessa innokkaasti profiloitumaan valtakunnan johtavana antisovinistina. Puoluejohtajana vaaleissa kovan paikan edessä: alkaako rkp:n salkkuautomaatti yskiä, jos Säätytalon hallitusneuvotteluissa pitäisi istua samaan pöytään pakkoruotsin poistamisen puolueohjelmaansa kirjannaiden persujen kanssa?
Timo Kalli, keskusta, 10 000 euroa: mies, joka yllättällä avoimuudenpuuskallaan toukokuussa 2007 koko vaalirahatunkion räjäytti. Vaikka sotku epäilemättä ennemmin tai myöhemmin olisi kiehunut yli ilman euralaisen maanviljelijän herkkää hetkeäkin, on paikkansa Suomen poliittisessa historiassa ansainnut. Ainoastaan tunnetut nyrkkeilytaidot lienevät pelastaneet Kallin kollegojen löylytykseltä kohun laineiden lyödessä kiivaimmillaan, esimerkiksi Vanhanen ja kanki-Kaikkonen varmasti muistelevat lämmöllä. Vaikka samalla hallituspohjalla jatkettaisiin, hiukan tuntuu siltä, että ellei Satakunnassa ehdolla oleva Kalli kerää todella veretseisauttavaa henkilökohtaista äänipottia, häntä ei tälläkään kerta tulla salkkujenjaossa näkemään. Hänen kohdallaan onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, mitä äänestäjät sanovat.
Kauko Juhantalo, keskusta, 10 000 euroa: rahakaan ei auttanut myöhempien aikojen poliittiselle rötösherruudelle kasvonsa antanutta kankaanpääläistä hevosmiestä kipuamaan Arkadianmäen portaita sisälle saakka. Kun tulos myös eurovaaleista 2009 oli yhtä laiha, heitti pyyhkeen kehään.
Jyri Häkämies, kokoomus, 10 000 euroa: tukilistoja yhdessä Merisalon kanssa laatinut kotkalainen on toiminut sekä Vanhasen että Kiviniemen puolustusministerinä, ja on kykypuolueen ehdotonta ykkösketjua myös jatkossa. Mikäli Nato-kysymys nousee Afganistanin tapahtumien vuoksi vaalien isoksi kysymykseksi, Häkämiehellä on potentiaalisesti suuri rooli niin hyvässä kuin pahassakin.
Anu Vehviläinen, keskusta, 10 000 euroa: liikenneministeri Vehviläisen julkinen kinastelu VR:n kanssa haiskahtaa pahasti vaalityöltä, kun aikaa ongelmien korjaamiseen on ollut kaksi kovaa talvea ja pian neljä vuotta ministerinä. Väen väheneminen pudotti Pohjois-Karjalan vaalipiirin edustajamäärän seitsemästä kuuteen, eikä Vehviläisen valintapuskuri ollut maaliskuussa 2007 kuin parituhatta ääntä. Jos perussuomalaisille ennustettu lähes 15 prosentin kannatus toteutuu, demarien, kokoomuksen ja keskustan jaettavaksi jää vain viisi paikkaa. Vaalipiirin asetelmien avoimuutta lisää se, että jaettavana ovat myös kalapuikkoviiksijournalismiin kyllästyneen ääniharava Esa Lahtelan lähes 11 000 ääntä.
Pekka Ravi, kokoomus, 10 000 euroa: kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana Ravi on saanut kantaa kortensa kekoon vaaliraha-asioiden ja ryhmätoveriensa kompastelujen selittelijänä, vaikka ei ihan kallimaisiin sfääreihin sentään olekaan yltänyt. Puolueensa ehdoton ykköskortti Pohjois-Karjalassa.
Petri Salo, kokoomus, 10 000 euroa: ollut julkisuudessa lähinnä ehdotettuaan ylinopeussakkoa (138 km/h kahdeksankympin alueella) kirjoittaneille poliiseille neuvottelua asiasta kahvikupposten ääressä. Kunnallisvaaleissa 2008 hävisi kokoomuksen kärkipaikan Pekka Keltolle. Salolle persujen nousu saattaa muodostua kovaksi haasteeksi, sillä näillä on heittää peliin Raimo Vistbackan luoma vahva peruskannatuspohja, Soinin oikea käsi Vesa-Matti Saarakkala sekä kunnallisvaaleissa Vimpelissä jyrännyt vanhempi konstaapeli Reijo Hongisto.
Mika Lintilä, keskusta, 10 000 euroa: Neljännelle kaudelleen pyrkivä keskustan Keski-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja kuuluu eduskuntaryhmän kovaan ytimeen ja on saamastaan KMS-tuesta huolimatta onnistunut pysyttelemään melko etäällä kohun roiskeista. Mikäli keskusta jatkaa hallituksessa, Lintilää tuskin salkkujaossa ohitetaan. Oli ensimmäisenä ruttaamassa Urpilaisen eiliset talouspuheet, josta voi päätellä puolueen kaavailevan hänelle kampanjassa näkyvää roolia.
Lasse Hautala, keskusta, 10 000 euroa: Isosta panostuksesta huolimatta putosi varasijalle keväällä 2007, mutta Susanna Haapojan kuoltua nousi takaisin eduskuntaan kesällä 2009. Yritti myös europarlamenttiin peräti 177 000 euron kampanjalla, mutta jäi varasijalle sielläkin. Kiisti saaneensa tukea kunnes oli pakko myöntää. Toisin kuin monella muulla keskustalaisella, Hautalalla ei vaikuta olevan takanaan mitenkään jakamatonta tukea kotiseudullaan.
Mauri Pekkarinen, keskusta, 10 000 euroa: Elinkeinoministeri kiiruhti korjailemaan vaalirahoitusilmoitustaan ja selvittelemään mahdollisia jääviyksiä nyttemmin yrityssaneeraukseen ajautuneelle Suomi-Soffalle vuonna 2006 annetun 840 000 euron investointituen suhteen. On paheksunut toistuvasti mediaa sinänsä sallitun vaalituen antamisen leimaamisesta lähes rikolliseksi puuhaksi. Yksi Suomen poliittisesti vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, uusii huhtikuussa paikkansa Keski-Suomen äänikuninkaana.
Matti Ahde, SDP, 10 000 euroa: Tapani Yli-Saunamäen ystävä oli yksi harvoja KMS-rahaa saaneita demareita. Eläkeikäinen (s. 1945) moninkertainen ministeri on vetänyt viimeisen vaalikautensa matalalla profiililla eikä asetu enää ehdolle.
Hannes Manninen, keskusta, 10 000 euroa: Tornion kaupunginjohtajan paikalta 15 vuotta virkavapaalla ollut Manninen totesi, ettei aio enää asettua ehdolle, koska meneillään on poliitikkoihin kohdistuva julkinen ajojahti ja vasikkoja on kaikkialla: "41 vuotta julkisena kusitolppana riittää".
Paavo Väyrynen, keskusta, 10 000 euroa: Paavo ei anna periksi. Vetää keskustan sisällä omaa puoluejohtoa kritisoivaa linjaansa, vaikka ministerinä istuukin. Ehdolla Uudellamaalla, mikä selittänee meneillään olevan julkisen nokittelun samalla kaukalolla tungeksivan Stubbin suuntaan.
Martti Huhtamäki, 7 000 euroa, keskusta: Novan oman miehen äänille tuli hintaa, sillä mittavasta panostuksesta huolimatta jäi 543 ääneen, jolla keskustan listallakin oli jääminen vaalipiirin kahdeksannelle sijalle.
Jari Isometsä, keskusta, 6 600 euroa: Ilmeisesti Yli-Saunamäen hiihtotaustan ansiosta tukilistoille päätynyt karpaasi hyytyi 943 ääneen eikä eduskuntaan vielä saatu ensimmäistä dopingista käytöstä kiinni jäänyttä. Käyttäneitä saattaa ollakin, joskaan varmaa tietoa ei ole. Jari ei enää yritä sen paremmin hiihtomaajoukkueeseen kuin eduskuntaankaan.
Päivi Lipponen, SDP, 5 000 euroa: KMS-miehet lienevät rahoittaneet Päiviä, koska Paavoa eivät enää voineet. 4202 ääntä neljä vuotta sitten, nyt kovassa kilpailutilanteessa Helsingissä, kun samaiselle älykkö-akateemis-feministiselle kohderyhmälle ovat tarjolla jo SDP:stä myös tohtorit Pilvi Torsti ja Thomas Wallgren sekä vuoden 2010 pakolaisnainen Nasima Razmyar. Wikileaks-paljastukset Paavo-Mooses "So what" Lipposen taannoisista juoruiluista sekä niitä seuraavat aviomiehen äkkiväärät julkiset ulostulot tuskin ainakaan helpottavat urakkaa.
Juha Hakola, kokoomus, 5 000 euroa: Mahtipotin Helsingistä keränneen Ben Zyskowiczin komeaksi paisuttamalla vertailuluvulla läpi mennyt Hakola on matalan profiilin ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Google-rankkauksessa häviää samannimiselle jalkapalloilijalle. Eduskunnan poliisiosastoa.
Merja Vanhanen, keskusta, 5 000 euroa: Pääministerin ex-vaimo jäi valitsematta, vaikka komean 3274:n äänen potin keräsikin. Erosta huolimatta tie Mäntyniemeen tai oikeammin Mäntyniemeksi (nykyinen sukunimi mentyään uusin naimisiin) löytyi. Ei enää ehdolla.
Riina Nevamäki, keskusta, 3 000 euroa: kolmekymppinen valtiotieteiden maisteri on jo politiikan kulissien veteraani toimittuaan mm. viiteen otteeseen ministeriavustajana. 1100 ääntä tuottaneiden vaalien jälkeen Vanhasen EU-avustajan paikalta ensin Veikkauksen yhteysjohtajaksi vuoden 2009 alussa ja sieltä saman vuoden elokuussa Pekkarisen valtiosihteeriksi työ- ja elinkeinoministeriöön. Amerikassa tätä kutsuttaisiin termillä "grooming".
Markku Uusipaavalniemi, keskusta, 5 000 euroa: meni 2007 läpi "Uudenmaan erikoisella" eli lähinnä Vanhasen suuren äänisaaliin ansiosta (omia ääniä 2817), loikkasi persuihin ja on ollut julkisuudessa curling-hallinsa rahoitus- ja kirjanpitoepäselvyyksien vuoksi. Persujen noususta huolimatta jatkokautta ei kannata kirkossa eikä curling-hallissakaan kuuluttaa.
Merikukka Forsius, vihreät: läpi rimaa hipoen Heidi Hautalan imussa, puolusti Vanhasta Vihdin terveyskeskuksessa aseenaan vessapaperirulla, vaikka ei edes seurustellut tämän kanssa, loikkaus kokoomukseen. Kilpailee nyt äänistä mm. toisen Hjalliksen ex-vaimon Leena Harkimon kanssa, eikä lukeudu ennakkosuosikkeihin.
Kirjoituksen jälkimmäisessä osassa mm. Sampsa Kataja, Paula Sihto, Juha Mieto, Seppo Kääriäinen, Henna Virkkunen ja Suvi Lindén.
torstaina, helmikuuta 17, 2011
Politiikan arkipäivää?
Tein aamulla puhelimitse YLEn Ykkösaamuun muutaman minuutin visiitin kommentoimassa vaalirahakeskustelun ajankohtaista tilannetta. Koska tuossa ajassa ei kovin syvällisiä pohdita, jatkan aiheesta tässä.
Perustuslakivaliokunta ilmoitti eilen yksimielisenä kantanaan, että ex-pääministeri Matti Vanhanen oli jäävi käsittelemään RAY:n avustuksia Nuorisosäätiölle, mutta syytekynnys asiassa ei ylity. Vanhanen rikkoi valiokunnan mukaan tuottamuksellisesti virkavelvollisuuttaan, mutta hänen menettelynsä ei ollut törkeän huolimatonta eikä perustuslain syyksiluettavuusvaatimus sen vuoksi täyty.
Perustuslain 116 § toteaa ministerisyytteen nostamisen edellytyksistä seuraavaa:
”Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.”
Kohdassa on monia sellaisia tarkentavia ja rajaavia määreitä, jotka puoltavat syytteen nostamatta jättämistä. Teon on oltava tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta johtuva. Vaikka Vanhanen Nuorisosäätiön palveluksessa itse olikin, olisi maalaisjärkisesti kohtuutonta edellyttää, että pääministerin työtaakalla varustettu henkilö olisi tarkoin selvillä kaikista RAY:n avustuskohteista ja niiden kytköksistä poliittiseen rahoitustoimintaan.
Vaikka Vanhanen oli itse toiminut pitkään säätiön luottamustoimissa, ”tahallisuuden” tai ”törkeän huolimattomuuden” toteen näyttäminen rutiininomaisessa päätöksessä on vaikeaa. Pääministerin valtavassa työtaakassa RAY:kin on pienehkö asia, sen avustamista järjestöistä puhumattakaan. Kun Vanhanen pääministerinä RAY:n avustukset hyväksyi, hän oli ollut jo vuosikausia poissa säätiöstä, joskaan tätä ei ollut huomattu jostain syystää päivittää patentti- ja rekisterihallituksen tietokantoihin.
Perustuslakivaliokunta lähti uudessa vaalirahoituslaissakin peräänkuulutetun avoimuuden tielle julkistamalla Vanhasen tapauksen käsittelyn materiaalit esitutkinta-aineistoineen kaikkineen. Kun lukee Vanhasen kuulustelupöytäkirjoja, huomaa, että viranomaiset ovat kyllä ottaneet tehtävänsä tosissaan. Materiaalista käy ilmi, että Nuorisosäätiöstä epäillään vuosina 1998-2009 maksetun 148000 euroa erilaisille Keskustapuoluetta lähellä oleville tahoille. Samaan aikaan RAY on tukenut säätiötä yhteensä 23 miljoonalla eurolla. Vanhanen toimi Nuorisosäätiössä 1980-luvun alusta alkaen, eroten säätiön hallituksen johtajan paikalta tultuaan pääministeriksi. Keskustan puheenjohtajana 13.10.2003-13.6.2010. Nämä asiat huomioiden Vanhanen on kuulusteluissa varsin tietämätön Nuorisosäätiön poliittisista aktiviteeteista ja sen merkittävästä roolista keskustan tukijana.
Se on käynyt selväksi, että ns. maan tapa eli vuosikymmenten saatossa muodostuneet käytännöt eivät enää ole politiikkaa seuraavan yleisön mielestä hyväksyttäviä. Asiaan liittyy myös se, että politiikan julkisuuden muututtua näistä toimintatavoista on tullut tietoa yhä enemmän ja niitä seurataan tarkemmin, osin tietyllä saalistusmielelläkin. Valta säätää kaikkia kansalaisia koskevia lakeja on kuitenkin sellainen juttu, että tilivelvollisuuden on syytä toimia, vaikka sitten ylilyöntien uhallakin.
"Poliittisten ajojahtien" ja "ajokoirajournalismin" valittajat voisivat tehdä vaikkapa kansainvälistä vertailua siitä, kuinka kovaa meikäläinen poliittinen julkisuus lopulta on. Monet vaaliraha-asian yhteydessä ilmi tulleet seikat ovat sellaisia, että ne ovat omiaan murentamaan edustuksellisen demokratian kivijalan muodostamaa luottamusta sekä sotivat monien suomalaisten oikeudentajua ja avoimuuskäsityksiä vastaan.
On alettu epäillä yhä laajemmin sitä, että edelleen julkiseen päätöksentekoon kaikista juhlapuheista huolimatta pääsee vaikuttamaan salaisia sivureittejä pitkin, kabineteissa, saunan lauteilla ja kelohonkamökeissä. Samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset törmäävät erityisesti työelämässä kilpailukykyideologian voimistumiseen, kasvaviin vaatimuksiin ja alati kovenevaan taisteluun elintilasta, politiikan kultapossukerhomeiningille ja poliittisten läänitysten kautta saavutetuille eduille ei enää löydy ymmärtämystä.
Yhä useammat näkevät politiikan pyyteettömän yhteisten asioiden hoidon sijaan kapeiden ryhmäetujen, pahimmassa tapauksessa poliitikon omien henkilökohtaisten etujen, ahneena ja periaatteettomana ajamisena. Ajojahtipuheiden sijaan poliitikot voisivat miettiä sitä, mitä seurauksia tällaisella muutoksella on demokratian toimivuuden ja legitimiteetin kannalta.
Vanhasen tapaus on korkeimman profiilin osa toukokuusta 2008 saakka vaihtelevin voimakkuuksin vellonutta vaalirahakohua. Vaikka syytettä ei tulekaan, on jo se, että entisen pääministerin kampanjarahoituskuvioita ja jääviyksiä pohtivat niin oikeuskansleri, valtakunnansyyttäjä, oikeusoppineet kuin perustuslakivaliokuntakin, melko lailla ainutlaatuista. Asian perinpohjainen selvittäminen on ollut koko poliittisen järjestelmän uskottavuuden kannalta tärkeää. Se, että valtakunnan entistä korkeinta poliittista toimijaa epäillään neljästä virkavelvollisuuden rikkomisesta, herättää monen mielessä ajatuksen siitä, että tässä on kyseessä niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin vain jäävuoren huippu.
Tilanne, jossa erilaisten tutkintojen, selvitysten ja syyteharkintojen piirissä on tällainen määrä valtakunnan tason poliitikkoja, on tietysti historiallisesti ennen kokematon, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä tietysti lukuun ottamatta. Yhä selvemmältä näyttää se, että pyörityksellä tulee olemaan myös dramaattisia konkreettisia seurauksia huhtikuussa 2011. Vaikka vaaliraha-asiassa ei jaettaisi yhtäkään langettavaa oikeustuomiota, luottamus poliitikkoihin on kärsinyt matkan varrella sellaisia kolhuja, että sen palauttaminen vaatii radikaaleja muutoksia. Osa äänestäjistä vaikuttaa menettäneen uskonsa siihen, että nykyiset valtapuolueet tai niitä edustavat poliitikot olisivat tällaiseen muutokseen kykeneviä.
Vaalirahakohu näyttää sytyttäneen aiemmin suurimmaksi osaksi pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden liekkiin. Pohdittaessa syitä perussuomalaisten kannatuksen nousuun on yhtenä tärkeimmistä noussut esiin juuri yleinen tyytymättömyys ja pettymys siihen tapaan, miten vallan kahvassa pitkään olleet ns. vanhat puolueet ovat asioita hoitaneet. Osaksi tässä on kysymys tietysti politiikan sisällöistä, mutta hyvin suurta roolia vaikuttaisi näyttelevän yleisempi puoluejärjestelmän legitimiteettikriisi. Viimeisimmät gallupit, joissa kaikkien kolmen suuren kannatus on pudonnut alle 20 prosentin, näyttäisivät viestittävän samaa. Tuntuu siltä, että ennennäkemättömän suuri joukko ihmisiä on radikaalilla tavalla uudelleen arvioimassa poliittista ajatteluaan ja etsimässä uutta kohdetta kannatukselleen.
Jo 2003 Toni Halme sai yli 16000 ääntä, mikä oli enemmän kuin vaalit voittaneen keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen äänisaalis. 2007 perussuomalaiset lähes kolminkertaisti äänimääränsä, ja nyt gallupit lupailevat kannatuslukemia, jotka osaksikin toteutuessaan merkitsisivät historiallista muutosta. Soinin johdolla yksi perussuomalaisten kestoteemoista on ollut vanhojen puolueiden poliittisen elitismin ja kansasta vieraantumisen arvostelu. Merkille pantavaa on, ettei perussuomalaisilla ole edustusta perustuslakivaliokunnassa.
Media on omalla aktiivisella toiminnallaan voimistanut tätä reaktiota, eikä ylilyönneiltäkään ole vältytty. Timo Kalli käynnisti avoimuudenpuuskallaan eräänlaisen suomalaisen poliittisen kulttuurin Wikileaks-ilmiön, jossa päivänvaloon on tullut paljon raadollista ja äänestäjäkunnan moraalikäsityksiä vastaan sotivaa tietoa siitä, miten Suomessa julkinen päätöksenteko toimii.
Kyse ei ole enää Vanhasesta, vaalirahasta tai Timo Soinista, vaan jostain suuremmasta. Vaalirahapaljastukset näyttävät olleen monelle jonkinlainen viimeinen naula arkkuun ja vahvistus sille, että poliittinen eliitti on vieraantunut todellisuudesta ja toimii aivan omien, huomattavan löysien sääntöjensä mukaan. On herätty kysymään esimerkiksi poliittisten läänitysten ja virkanimitysten ajanmukaisuutta tilanteessa, jossa vain kuudella prosentilla suomalaisia on puoluejäsenkirja. Samaan yhtälöön kuuluvat myös poliittista tukea jakavat yleishyödylliset säätiöt ja verovapaita jäsenmaksuja nauttivien ammattiliittojen kytkökset vasemmistopuolueisiin, sekä epäilyt kuntatason päätöksenteon ei-hyväksyttävistä kytköksistä.
Kun vaalirahakohu alkoi, toivoivat media, politiikan tutkijat ja huomattava osa poliitikoistakin sen tuovan mukanaan poliittisen kulttuurin muutoksen. Osin hyvinkin armottomaksi muuttuneessa politiikan julkisuudessa näin voi sanoa jo tapahtuneen, ja nyt näyttää siltä, että myös poliittinen kannatus on saapunut vedenjakajalle.
Perustuslakivaliokunta ilmoitti eilen yksimielisenä kantanaan, että ex-pääministeri Matti Vanhanen oli jäävi käsittelemään RAY:n avustuksia Nuorisosäätiölle, mutta syytekynnys asiassa ei ylity. Vanhanen rikkoi valiokunnan mukaan tuottamuksellisesti virkavelvollisuuttaan, mutta hänen menettelynsä ei ollut törkeän huolimatonta eikä perustuslain syyksiluettavuusvaatimus sen vuoksi täyty.
Perustuslain 116 § toteaa ministerisyytteen nostamisen edellytyksistä seuraavaa:
”Syyte valtioneuvoston jäsentä vastaan voidaan päättää nostettavaksi, jos tämä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.”
Kohdassa on monia sellaisia tarkentavia ja rajaavia määreitä, jotka puoltavat syytteen nostamatta jättämistä. Teon on oltava tahallinen tai törkeästä huolimattomuudesta johtuva. Vaikka Vanhanen Nuorisosäätiön palveluksessa itse olikin, olisi maalaisjärkisesti kohtuutonta edellyttää, että pääministerin työtaakalla varustettu henkilö olisi tarkoin selvillä kaikista RAY:n avustuskohteista ja niiden kytköksistä poliittiseen rahoitustoimintaan.
Vaikka Vanhanen oli itse toiminut pitkään säätiön luottamustoimissa, ”tahallisuuden” tai ”törkeän huolimattomuuden” toteen näyttäminen rutiininomaisessa päätöksessä on vaikeaa. Pääministerin valtavassa työtaakassa RAY:kin on pienehkö asia, sen avustamista järjestöistä puhumattakaan. Kun Vanhanen pääministerinä RAY:n avustukset hyväksyi, hän oli ollut jo vuosikausia poissa säätiöstä, joskaan tätä ei ollut huomattu jostain syystää päivittää patentti- ja rekisterihallituksen tietokantoihin.
Perustuslakivaliokunta lähti uudessa vaalirahoituslaissakin peräänkuulutetun avoimuuden tielle julkistamalla Vanhasen tapauksen käsittelyn materiaalit esitutkinta-aineistoineen kaikkineen. Kun lukee Vanhasen kuulustelupöytäkirjoja, huomaa, että viranomaiset ovat kyllä ottaneet tehtävänsä tosissaan. Materiaalista käy ilmi, että Nuorisosäätiöstä epäillään vuosina 1998-2009 maksetun 148000 euroa erilaisille Keskustapuoluetta lähellä oleville tahoille. Samaan aikaan RAY on tukenut säätiötä yhteensä 23 miljoonalla eurolla. Vanhanen toimi Nuorisosäätiössä 1980-luvun alusta alkaen, eroten säätiön hallituksen johtajan paikalta tultuaan pääministeriksi. Keskustan puheenjohtajana 13.10.2003-13.6.2010. Nämä asiat huomioiden Vanhanen on kuulusteluissa varsin tietämätön Nuorisosäätiön poliittisista aktiviteeteista ja sen merkittävästä roolista keskustan tukijana.
Se on käynyt selväksi, että ns. maan tapa eli vuosikymmenten saatossa muodostuneet käytännöt eivät enää ole politiikkaa seuraavan yleisön mielestä hyväksyttäviä. Asiaan liittyy myös se, että politiikan julkisuuden muututtua näistä toimintatavoista on tullut tietoa yhä enemmän ja niitä seurataan tarkemmin, osin tietyllä saalistusmielelläkin. Valta säätää kaikkia kansalaisia koskevia lakeja on kuitenkin sellainen juttu, että tilivelvollisuuden on syytä toimia, vaikka sitten ylilyöntien uhallakin.
"Poliittisten ajojahtien" ja "ajokoirajournalismin" valittajat voisivat tehdä vaikkapa kansainvälistä vertailua siitä, kuinka kovaa meikäläinen poliittinen julkisuus lopulta on. Monet vaaliraha-asian yhteydessä ilmi tulleet seikat ovat sellaisia, että ne ovat omiaan murentamaan edustuksellisen demokratian kivijalan muodostamaa luottamusta sekä sotivat monien suomalaisten oikeudentajua ja avoimuuskäsityksiä vastaan.
On alettu epäillä yhä laajemmin sitä, että edelleen julkiseen päätöksentekoon kaikista juhlapuheista huolimatta pääsee vaikuttamaan salaisia sivureittejä pitkin, kabineteissa, saunan lauteilla ja kelohonkamökeissä. Samaan aikaan, kun tavalliset ihmiset törmäävät erityisesti työelämässä kilpailukykyideologian voimistumiseen, kasvaviin vaatimuksiin ja alati kovenevaan taisteluun elintilasta, politiikan kultapossukerhomeiningille ja poliittisten läänitysten kautta saavutetuille eduille ei enää löydy ymmärtämystä.
Yhä useammat näkevät politiikan pyyteettömän yhteisten asioiden hoidon sijaan kapeiden ryhmäetujen, pahimmassa tapauksessa poliitikon omien henkilökohtaisten etujen, ahneena ja periaatteettomana ajamisena. Ajojahtipuheiden sijaan poliitikot voisivat miettiä sitä, mitä seurauksia tällaisella muutoksella on demokratian toimivuuden ja legitimiteetin kannalta.
Vanhasen tapaus on korkeimman profiilin osa toukokuusta 2008 saakka vaihtelevin voimakkuuksin vellonutta vaalirahakohua. Vaikka syytettä ei tulekaan, on jo se, että entisen pääministerin kampanjarahoituskuvioita ja jääviyksiä pohtivat niin oikeuskansleri, valtakunnansyyttäjä, oikeusoppineet kuin perustuslakivaliokuntakin, melko lailla ainutlaatuista. Asian perinpohjainen selvittäminen on ollut koko poliittisen järjestelmän uskottavuuden kannalta tärkeää. Se, että valtakunnan entistä korkeinta poliittista toimijaa epäillään neljästä virkavelvollisuuden rikkomisesta, herättää monen mielessä ajatuksen siitä, että tässä on kyseessä niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin vain jäävuoren huippu.
Tilanne, jossa erilaisten tutkintojen, selvitysten ja syyteharkintojen piirissä on tällainen määrä valtakunnan tason poliitikkoja, on tietysti historiallisesti ennen kokematon, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä tietysti lukuun ottamatta. Yhä selvemmältä näyttää se, että pyörityksellä tulee olemaan myös dramaattisia konkreettisia seurauksia huhtikuussa 2011. Vaikka vaaliraha-asiassa ei jaettaisi yhtäkään langettavaa oikeustuomiota, luottamus poliitikkoihin on kärsinyt matkan varrella sellaisia kolhuja, että sen palauttaminen vaatii radikaaleja muutoksia. Osa äänestäjistä vaikuttaa menettäneen uskonsa siihen, että nykyiset valtapuolueet tai niitä edustavat poliitikot olisivat tällaiseen muutokseen kykeneviä.
Vaalirahakohu näyttää sytyttäneen aiemmin suurimmaksi osaksi pinnan alla kyteneen tyytymättömyyden liekkiin. Pohdittaessa syitä perussuomalaisten kannatuksen nousuun on yhtenä tärkeimmistä noussut esiin juuri yleinen tyytymättömyys ja pettymys siihen tapaan, miten vallan kahvassa pitkään olleet ns. vanhat puolueet ovat asioita hoitaneet. Osaksi tässä on kysymys tietysti politiikan sisällöistä, mutta hyvin suurta roolia vaikuttaisi näyttelevän yleisempi puoluejärjestelmän legitimiteettikriisi. Viimeisimmät gallupit, joissa kaikkien kolmen suuren kannatus on pudonnut alle 20 prosentin, näyttäisivät viestittävän samaa. Tuntuu siltä, että ennennäkemättömän suuri joukko ihmisiä on radikaalilla tavalla uudelleen arvioimassa poliittista ajatteluaan ja etsimässä uutta kohdetta kannatukselleen.
Jo 2003 Toni Halme sai yli 16000 ääntä, mikä oli enemmän kuin vaalit voittaneen keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen äänisaalis. 2007 perussuomalaiset lähes kolminkertaisti äänimääränsä, ja nyt gallupit lupailevat kannatuslukemia, jotka osaksikin toteutuessaan merkitsisivät historiallista muutosta. Soinin johdolla yksi perussuomalaisten kestoteemoista on ollut vanhojen puolueiden poliittisen elitismin ja kansasta vieraantumisen arvostelu. Merkille pantavaa on, ettei perussuomalaisilla ole edustusta perustuslakivaliokunnassa.
Media on omalla aktiivisella toiminnallaan voimistanut tätä reaktiota, eikä ylilyönneiltäkään ole vältytty. Timo Kalli käynnisti avoimuudenpuuskallaan eräänlaisen suomalaisen poliittisen kulttuurin Wikileaks-ilmiön, jossa päivänvaloon on tullut paljon raadollista ja äänestäjäkunnan moraalikäsityksiä vastaan sotivaa tietoa siitä, miten Suomessa julkinen päätöksenteko toimii.
Kyse ei ole enää Vanhasesta, vaalirahasta tai Timo Soinista, vaan jostain suuremmasta. Vaalirahapaljastukset näyttävät olleen monelle jonkinlainen viimeinen naula arkkuun ja vahvistus sille, että poliittinen eliitti on vieraantunut todellisuudesta ja toimii aivan omien, huomattavan löysien sääntöjensä mukaan. On herätty kysymään esimerkiksi poliittisten läänitysten ja virkanimitysten ajanmukaisuutta tilanteessa, jossa vain kuudella prosentilla suomalaisia on puoluejäsenkirja. Samaan yhtälöön kuuluvat myös poliittista tukea jakavat yleishyödylliset säätiöt ja verovapaita jäsenmaksuja nauttivien ammattiliittojen kytkökset vasemmistopuolueisiin, sekä epäilyt kuntatason päätöksenteon ei-hyväksyttävistä kytköksistä.
Kun vaalirahakohu alkoi, toivoivat media, politiikan tutkijat ja huomattava osa poliitikoistakin sen tuovan mukanaan poliittisen kulttuurin muutoksen. Osin hyvinkin armottomaksi muuttuneessa politiikan julkisuudessa näin voi sanoa jo tapahtuneen, ja nyt näyttää siltä, että myös poliittinen kannatus on saapunut vedenjakajalle.
perjantaina, helmikuuta 04, 2011
Ensimmäinen virhe
Saavutettiinko taitepiste? "Vanhat puolueet" ovat tuskailleet ja politiikan kommentaattorit hämmästelleet sitä, että perussuomalaisten kannatus sen kuin vaan kasvaa, vaikka he eivät varsinaisesti tee yhtään mitään. Persujen nousu on siitä mielenkiintoinen asia, että sen takana ovat pääasiassa muiden tekemiset, eivät heidän omansa. Jo kuluneen sanonnan mukaan kaikki näyttää "satavan perussuomalaisten laariin": vaalirahasotku, euroalueen talousvaikeudet, jätevesiasetus, ihmisten yleisempi kyllästyminen kolmen suuren ympärillä pyörivään suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, arvokonservatiivinen vastareaktio ns. suvaitsevaiston oppimestariuteen ja niin edelleen.
Timo Soini on tekojen ja aitojen vaihtoehtojen peräänkuuluttajille vastannut, että odottakaapas kun vaalit lähestyvät ja persujen ohjelmatyön hedelmät saadaan julkisuuteen. Viime viikolla hän alkoi hypettää puolueensa uutta ilmastopoliittista ohjelmaa, jota seuraamalla Suomen talous nytkähtäisi kunnon kasvuun. Mutta kuinkas kävikään: ohjelma, jonka parissa Soini mainosti hihat käärittyinä viimeiset puolitoista vuotta ahertaneensa, paljastui lähes sanatarkaksi kopioksi Metalliliiton vuosi sitten julkaisusta ilmasto- ja energiapoliittisesta lausunnosta.
Sylttytehdas sijaitsee tässä tapauksessa demareista persuihin loikanneen Matti Putkosen työpöydällä. Putkonen oli Metalliliiton viestintäpäällikkönä laatimassa vuoden takaista lausuntoa, ja oli se kourassaan myös eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan kuultavana. Kun Putkonen siirtyi perussuomalaisiin, hän ilmoitti syyksi nimenomaan sen, että Soini puoluejohtajista ainoana on ajanut kotimaan savupiipputeollisuuden edut turvaavaa ilmastopolitiikkaa. Nyt Soini näyttääkin delegoineen perussuomalaisen ilmastopolitiikan linjaamisen hänelle.
Rysän päältä plagioinnista kiinni jääminen ja siitä käynnistynyt negatiivisen julkisuuden mylly pistävät Timo Soinin kiusalliseen ja hänelle varsin uuteen tilanteeseen. Populistijohtaja on vuosikaudet saanut paistatella julkisuudessa unohdetun kansan suorapuheisena puolustajana, jonka sädekehä keskustan ja kokoomuksen vaalirahakähmintöjen myötä on jatkuvasti vain kirkastunut. Jotkut keisarin uusien vaatteiden peräänkuuluttajat ovat yrittäneet sanoa, ettei Soini ole soinismiensa saatteeksi esittänyt ensimmäistään vakavasti otettavaa konkreettista vaihtoehtoa nykypolitiikalle, mutta maisterisjätkän kokovartalohohde on sen tähän saakka kestänyt.
Soini tarjoili ilmastomallinsa ensimmäisenä konkreettisena perussuomalaisten vaihtoehtona nykyhallituksen politiikalle ja ehti sitä viime viikolla henkselit paukkuen hypettää monissa eri yhteyksissä. Se, että koko ohjelma nyt paljastuu Putkosen muistitikulla Hakaniemerannasta Mannerheimintielle siirretyksi, on enemmän kuin noloa ja todellinen viiden tähden poliittinen munaus. Väistelevällä retoriikallaan ja odotuskehotuksillaan Soini on ladannut valtavasti odotuksia vaalikampanjan ohjelmaulostuloihin, ja nyt heti ensimmäinen askel poliittisen ohjelmatyön liukkaalla alustalla johti spektaakkelimaiseen julkiseen perseelleen lentämiseen.
Persut ovat tähän saakka odottaneet hiljaa poterossaan ja seuranneet tyytyväisenä gallup-palkkien kasvua. Nyt kun he lähtivät liikkeelle, heti ensimmäisestä vihollisen luodista tuli osuma. Tai tarkemmin ottaen oman kiväärin vahingonlaukaus napsahti kipeästi jalkapöytään. Persujen poliittiset vastustajat ja soinismeista hurmaantumattomat epäilevät tuomaat ovat jo pitkään esittäneet, että kun siirrytään todellisen substanssin ja konkreettisen politiikan alueelle, persujen kokemattomuus ja sisältököyhyys paljastuu väistämättä. Nyt kävi juuri näin.
Soini kommentoi pullataikinan tavoin paisuvia gallup-kannatuslukemia taannoin toteamalla pitävänsä jalat maassa ja ymmärtävänsä, että "mikään herneenvarsi ei yllä taivaaseen asti". Nyt biisi vaihtui lennossa duurista molliksi ja persuilla on täysin työ estää hernettä menemästä nenään. Kampanja-aloitus oli vähääkään liioittelematta katastrofaalinen. Kovaksi taustapiruksi ja poliittiseksi velhoksi mainostetun Putkosen amatöörimäisyyttä on myös pakko ihmetellä. Kuvitteliko hän todella, ettei homma paljastuisi? Etteikö esimerkiksi Metalliliitossa joku asiaa huomaisi? Ellei Putkonen sitten olekin myyrä, joka demarien onnistui ujuttaa Soinin organisaatioon...
Timo Soini on tekojen ja aitojen vaihtoehtojen peräänkuuluttajille vastannut, että odottakaapas kun vaalit lähestyvät ja persujen ohjelmatyön hedelmät saadaan julkisuuteen. Viime viikolla hän alkoi hypettää puolueensa uutta ilmastopoliittista ohjelmaa, jota seuraamalla Suomen talous nytkähtäisi kunnon kasvuun. Mutta kuinkas kävikään: ohjelma, jonka parissa Soini mainosti hihat käärittyinä viimeiset puolitoista vuotta ahertaneensa, paljastui lähes sanatarkaksi kopioksi Metalliliiton vuosi sitten julkaisusta ilmasto- ja energiapoliittisesta lausunnosta.
Sylttytehdas sijaitsee tässä tapauksessa demareista persuihin loikanneen Matti Putkosen työpöydällä. Putkonen oli Metalliliiton viestintäpäällikkönä laatimassa vuoden takaista lausuntoa, ja oli se kourassaan myös eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan kuultavana. Kun Putkonen siirtyi perussuomalaisiin, hän ilmoitti syyksi nimenomaan sen, että Soini puoluejohtajista ainoana on ajanut kotimaan savupiipputeollisuuden edut turvaavaa ilmastopolitiikkaa. Nyt Soini näyttääkin delegoineen perussuomalaisen ilmastopolitiikan linjaamisen hänelle.
Rysän päältä plagioinnista kiinni jääminen ja siitä käynnistynyt negatiivisen julkisuuden mylly pistävät Timo Soinin kiusalliseen ja hänelle varsin uuteen tilanteeseen. Populistijohtaja on vuosikaudet saanut paistatella julkisuudessa unohdetun kansan suorapuheisena puolustajana, jonka sädekehä keskustan ja kokoomuksen vaalirahakähmintöjen myötä on jatkuvasti vain kirkastunut. Jotkut keisarin uusien vaatteiden peräänkuuluttajat ovat yrittäneet sanoa, ettei Soini ole soinismiensa saatteeksi esittänyt ensimmäistään vakavasti otettavaa konkreettista vaihtoehtoa nykypolitiikalle, mutta maisterisjätkän kokovartalohohde on sen tähän saakka kestänyt.
Soini tarjoili ilmastomallinsa ensimmäisenä konkreettisena perussuomalaisten vaihtoehtona nykyhallituksen politiikalle ja ehti sitä viime viikolla henkselit paukkuen hypettää monissa eri yhteyksissä. Se, että koko ohjelma nyt paljastuu Putkosen muistitikulla Hakaniemerannasta Mannerheimintielle siirretyksi, on enemmän kuin noloa ja todellinen viiden tähden poliittinen munaus. Väistelevällä retoriikallaan ja odotuskehotuksillaan Soini on ladannut valtavasti odotuksia vaalikampanjan ohjelmaulostuloihin, ja nyt heti ensimmäinen askel poliittisen ohjelmatyön liukkaalla alustalla johti spektaakkelimaiseen julkiseen perseelleen lentämiseen.
Persut ovat tähän saakka odottaneet hiljaa poterossaan ja seuranneet tyytyväisenä gallup-palkkien kasvua. Nyt kun he lähtivät liikkeelle, heti ensimmäisestä vihollisen luodista tuli osuma. Tai tarkemmin ottaen oman kiväärin vahingonlaukaus napsahti kipeästi jalkapöytään. Persujen poliittiset vastustajat ja soinismeista hurmaantumattomat epäilevät tuomaat ovat jo pitkään esittäneet, että kun siirrytään todellisen substanssin ja konkreettisen politiikan alueelle, persujen kokemattomuus ja sisältököyhyys paljastuu väistämättä. Nyt kävi juuri näin.
Soini kommentoi pullataikinan tavoin paisuvia gallup-kannatuslukemia taannoin toteamalla pitävänsä jalat maassa ja ymmärtävänsä, että "mikään herneenvarsi ei yllä taivaaseen asti". Nyt biisi vaihtui lennossa duurista molliksi ja persuilla on täysin työ estää hernettä menemästä nenään. Kampanja-aloitus oli vähääkään liioittelematta katastrofaalinen. Kovaksi taustapiruksi ja poliittiseksi velhoksi mainostetun Putkosen amatöörimäisyyttä on myös pakko ihmetellä. Kuvitteliko hän todella, ettei homma paljastuisi? Etteikö esimerkiksi Metalliliitossa joku asiaa huomaisi? Ellei Putkonen sitten olekin myyrä, joka demarien onnistui ujuttaa Soinin organisaatioon...
keskiviikkona, helmikuuta 02, 2011
Titaanien taisto
Alla vähän vaalimatematiikkaa tämän päivän (2.2.2011) kolumnistani Turun Sanomissa.
Raskaan sarjan titteli jaossa
Tulevissa eduskuntavaaleissa on kerrankin panosta. Kestääkö perussuomalaisten gallupnoste sulamatta äänestyskopin kuuman ahtauden? Onko kyse Timo Soinin ympärillä pyörivästä ohimenevästä ihastuksesta vai natiseeko kolmen suuren pyhä kolminaisuus todella liitoksissaan?
Kuinka käy vaalirahasotkussa ryvettyneiden puolueiden ja poliitikkojen? Ovatko Sdp:n mittarit niin pahasti punaisella, ettei puolue saa hyödynnetyksi edes oppositioaseman tuomaa myötätuulta? Kenelle neljännesmiljoona edellisten vaalien jälkeen äänestysikään tullutta suomalaista antaa äänensä?
Vaalipäivänä yksi ehdottomista mielenkiinnon polttopisteistä sijaitsee Uudellamaalla, jonne ollaan virittelemässä todellista poliittista Harmageddonin taistelua. Vastaavaa raskaan kaluston keskitystä on tuskin koskaan ennen nähty.
On vain vähän liioiteltua sanoa, että vuoden 2011 eduskuntavaalit ratkaistaan Uudellamaalla. 700 000 äänioikeutetun vaalipiiristä valitaan eniten edustajia eli 35, kun esimerkiksi Varsinais-Suomessa Arkadianmäen valtakirjoja on jaossa 17 ja Helsingissäkin vain 21.
Uudellamaalla D’Hondtin suhteellinen vaalitapa näyttää erikoisimmat puolensa. Ääniharavien mahtipotit tuovat pulskat vertailuluvut myös seuraaville saman listan ehdokkaille, vaikka omia ääniä ei liiaksi siunautuisikaan. Koko maan äänikuningattarien ja -kuninkaiden imussa valtaan pääsee todella laihojen mandaattien ehdokkaita.
Vuoden 2007 vaaleissa Sauli Niinistön ennätykselliset 60 563 ääntä auttoivat läpi kymmenen muuta kokoomuslaista, vaikka heistä peräti seitsemän sai vähemmän kannatusta kuin 4 765 äänellä varasijalle jäänyt Sdp:n Risto Kuisma .
Vastaava messiasimu toimi vielä selkeämmin perussuomalaisten kohdalla. Timo Soinin 19 859 ääntä teki kansanedustajan myös 1 058 äänen Pirkko Ruohonen-Lerneristä , ja kun maisterisjätkä suuntasi rakastamaansa europarlamenttiin, tilalle nousi 796 äänen Pietari Jääskeläinen .
Uudenmaan tärkeys näkyy turboahdetussa ehdokasasettelussa. Viiden ministerin ja kahden puoluejohtajan ohella listoilta löytyy muun muassa SAK:n ja YLE:n entistä ylipäällikköä sekä koko joukko korkean profiilin julkkisehdokkaita. Olympiavoittajia ja Hjallis Harkimon ex-vaimoja löytyy kaksin kappalein kumpiakin. Mukaan mahtuvat myös molemmat vaalikauden loikkarit.
Pois jäävien Niinistön, Matti Vanhasen , Antti Kalliomäen , Heidi Hautalan ja Claes Andersonin jäljiltä jaettavaksi jää pitkälti toistasataatuhatta ääntä. Tätä pottia tavoitellessaan puolueet pelaavat ässänsä juuri täällä: kokoomus Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin , keskusta Paula Lehtomäen ja Paavo Väyrysen , demarit Mikael Jungnerin ja Lauri Ihalaisen , vihreät Tuija Braxin ja persut Soinin.
Uusimaa on parin viime vuosikymmenen aikana heijastellut vahvasti myös puoluekannatuksen valtakunnallisia trendejä. Demarit ovat pudonneet vuoden 1995 yhdestätoista edustajasta seitsemään, kokoomus taas tehnyt täsmälleen päinvastaisen siirtymän.
Vihreät kasvoivat 1990-luvulla, mutta ovat nyt polkeneet kahdet vaalit paikoillaan. Jaakko Laakson jäädessä pois vasemmistoliitto on vaarassa pudota yhden edustajan varaan.
Soini tuplasi persujen paikkamäärän jo 2007, mutta nyt Mannerheimintien puoluetoimistossa odotellaan todellista jättipottia. Mikäli populistinen puhuri puhaltaa vähääkään ennustusten kaltaisesti, saavat hatuistaan ja salkuistaan pitää tiukasti kiinni muutkin kuin persujen arkkiviholliseksi ilmoittautuneiden vihreiden Brax.
Raskaan sarjan titteli jaossa
Tulevissa eduskuntavaaleissa on kerrankin panosta. Kestääkö perussuomalaisten gallupnoste sulamatta äänestyskopin kuuman ahtauden? Onko kyse Timo Soinin ympärillä pyörivästä ohimenevästä ihastuksesta vai natiseeko kolmen suuren pyhä kolminaisuus todella liitoksissaan?
Kuinka käy vaalirahasotkussa ryvettyneiden puolueiden ja poliitikkojen? Ovatko Sdp:n mittarit niin pahasti punaisella, ettei puolue saa hyödynnetyksi edes oppositioaseman tuomaa myötätuulta? Kenelle neljännesmiljoona edellisten vaalien jälkeen äänestysikään tullutta suomalaista antaa äänensä?
Vaalipäivänä yksi ehdottomista mielenkiinnon polttopisteistä sijaitsee Uudellamaalla, jonne ollaan virittelemässä todellista poliittista Harmageddonin taistelua. Vastaavaa raskaan kaluston keskitystä on tuskin koskaan ennen nähty.
On vain vähän liioiteltua sanoa, että vuoden 2011 eduskuntavaalit ratkaistaan Uudellamaalla. 700 000 äänioikeutetun vaalipiiristä valitaan eniten edustajia eli 35, kun esimerkiksi Varsinais-Suomessa Arkadianmäen valtakirjoja on jaossa 17 ja Helsingissäkin vain 21.
Uudellamaalla D’Hondtin suhteellinen vaalitapa näyttää erikoisimmat puolensa. Ääniharavien mahtipotit tuovat pulskat vertailuluvut myös seuraaville saman listan ehdokkaille, vaikka omia ääniä ei liiaksi siunautuisikaan. Koko maan äänikuningattarien ja -kuninkaiden imussa valtaan pääsee todella laihojen mandaattien ehdokkaita.
Vuoden 2007 vaaleissa Sauli Niinistön ennätykselliset 60 563 ääntä auttoivat läpi kymmenen muuta kokoomuslaista, vaikka heistä peräti seitsemän sai vähemmän kannatusta kuin 4 765 äänellä varasijalle jäänyt Sdp:n Risto Kuisma .
Vastaava messiasimu toimi vielä selkeämmin perussuomalaisten kohdalla. Timo Soinin 19 859 ääntä teki kansanedustajan myös 1 058 äänen Pirkko Ruohonen-Lerneristä , ja kun maisterisjätkä suuntasi rakastamaansa europarlamenttiin, tilalle nousi 796 äänen Pietari Jääskeläinen .
Uudenmaan tärkeys näkyy turboahdetussa ehdokasasettelussa. Viiden ministerin ja kahden puoluejohtajan ohella listoilta löytyy muun muassa SAK:n ja YLE:n entistä ylipäällikköä sekä koko joukko korkean profiilin julkkisehdokkaita. Olympiavoittajia ja Hjallis Harkimon ex-vaimoja löytyy kaksin kappalein kumpiakin. Mukaan mahtuvat myös molemmat vaalikauden loikkarit.
Pois jäävien Niinistön, Matti Vanhasen , Antti Kalliomäen , Heidi Hautalan ja Claes Andersonin jäljiltä jaettavaksi jää pitkälti toistasataatuhatta ääntä. Tätä pottia tavoitellessaan puolueet pelaavat ässänsä juuri täällä: kokoomus Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin , keskusta Paula Lehtomäen ja Paavo Väyrysen , demarit Mikael Jungnerin ja Lauri Ihalaisen , vihreät Tuija Braxin ja persut Soinin.
Uusimaa on parin viime vuosikymmenen aikana heijastellut vahvasti myös puoluekannatuksen valtakunnallisia trendejä. Demarit ovat pudonneet vuoden 1995 yhdestätoista edustajasta seitsemään, kokoomus taas tehnyt täsmälleen päinvastaisen siirtymän.
Vihreät kasvoivat 1990-luvulla, mutta ovat nyt polkeneet kahdet vaalit paikoillaan. Jaakko Laakson jäädessä pois vasemmistoliitto on vaarassa pudota yhden edustajan varaan.
Soini tuplasi persujen paikkamäärän jo 2007, mutta nyt Mannerheimintien puoluetoimistossa odotellaan todellista jättipottia. Mikäli populistinen puhuri puhaltaa vähääkään ennustusten kaltaisesti, saavat hatuistaan ja salkuistaan pitää tiukasti kiinni muutkin kuin persujen arkkiviholliseksi ilmoittautuneiden vihreiden Brax.
keskiviikkona, joulukuuta 01, 2010
WikiLeaks
Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista.
Tärkeää tietoa vai poliittista pornoa?
Turun Sanomat 1.12 2010 02:35:58
WikiLeaks -sivuston ilmoitus 250.000:n Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon asiakirjan julkistamisesta synnytti globaalin diplomaattisen kriisin, joka ulottuu jo Suomeenkin saakka. Sananvapausaktivistit iloitsevat siitä, että maailmanpoliisi on vihdoin saanut vastavoiman: globaalin julkisen mielipiteen. Vuotojen tuomitsijat pelkäävät diplomatian luottamuksellisuuden vaarantumisen syöksevän maailmanpolitiikan kaaoksen ja vainoharhaisuuden tilaan.
WikiLeaks on julkistanut yli kaksi miljoonaa asiakirjaa. Näin isolla laastikauhalla rapatessa roiskuu varmasti eikä oheisvahingoilta vältytä. Kysymys kuuluukin, onko vallankäytön läpinäkyvyys niin tärkeä arvo, että se ylittää ja oikeuttaa negatiivisetkin seuraukset. Tietovuotoja on ollut aina, mutta WikiLeaks on vienyt toiminnan systemaattisuuden ja julkisuuden ennen näkemättömiin sfääreihin. Maanantaina sivustolla vieraili miljoonia kävijöitä eri puolilta maailmaa, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedotusväline voinut olla asiaa uutisoimatta.
WikiLeaks herättää suuria kysymyksiä: mikä on sopiva tasapaino vapauden ja rajoitusten välillä? Milloin sananvapauden rajoittaminen on perusteltua yleisen turvallisuuden nimissä, ja kuka tämän turvallisuuden määrittelee? Missä kohtaa läpinäkyvyys muuttuu riskiksi? WikiLeaksin linja on ollut harvinaisen selkeä: kaikki väärinkäytöksiin viittaava tieto on julkaistava, ja ellei jokin tieto ole saatavilla, on löydettävä keinot sen hankkimiseen.
Perinteisiä tiedotusvälineitä ohjaavat vuosisatojen mittaan kehittyneet journalistisen vastuun mekanismit. Verkossa tällaisia konventioita ei ole. Totutut julkisuuden portinvartijat ovat aseettomia ja julkaisukynnys on kadonnut. Jos jossain on tieto, jolla joku katsoo olevan jotain painoarvoa, se väistämättä ennemmin tai myöhemmin myös julkaistaan.
Läpinäkyvyyden armoton liekki kutistaa viestintämaiseman varjoalueet. Tämä on se todellisuus, jossa niin luottamuksellisesta sähköpostia lähettävän poliitikon kuin Facebook-profiiliinsa henkilökohtaisia tietoja laittavan tavallisen tallaajankin on opittava elämään. Verkossa informaatio alkaa elää omaa elämäänsä ja saattaa päätyä ties minne. Vastaanottajalle se tulee usein täysin suodattamattomana, mitenkään taustoittamatta ja mihinkään suhteuttamatta. Tiedon luotettavuutta ja merkitystä arvioidessaan vastaanottaja on oman lähdekritiikkinsä ja medialukutaitonsa varassa.
Informaatiotekninen vallankumous on tuonut hallituksille yhä hienostuneempia valvonta-, vakoilu- ja tiedonkeruutekniikoita. Samalla kuitenkin seurannan potentiaaliset kohteet, joita viime kädessä ovat kaikki kansalaiset, ovat saaneet käyttöönsä mullistavia työkaluja näiden operaatioiden väistelyyn ja paljastamiseen. Jos Neuvostoliitto ei olisi hajonnut taloudelliseen ja poliittiseen mahdottomuuteensa vuonna 1991, olisi internet hoitanut homman muutamaa vuottaa myöhemmin.
Maailma on siirtynyt vastustamattoman tiedonkulun aikakauteen. Jos WikiLeaks suljetaan, sen paikan ottaa jokin toinen palvelu. Paluu aikaan, jolloin hallitukset pystyivät säännöstelemään informaatiota mielensä mukaan, edellyttäisi internetin sulkemista. Tämä taas ei ole ollut realistinen ajatus enää 15 vuoteen jo yksin verkkoon kytkeytyvien valtavien taloudellisten intressien takia. Ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin kirjapainotaidon keksimisen jälkeen: henki on päässyt pullosta eikä paluuta ole.
Tärkeää tietoa vai poliittista pornoa?
Turun Sanomat 1.12 2010 02:35:58
WikiLeaks -sivuston ilmoitus 250.000:n Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon asiakirjan julkistamisesta synnytti globaalin diplomaattisen kriisin, joka ulottuu jo Suomeenkin saakka. Sananvapausaktivistit iloitsevat siitä, että maailmanpoliisi on vihdoin saanut vastavoiman: globaalin julkisen mielipiteen. Vuotojen tuomitsijat pelkäävät diplomatian luottamuksellisuuden vaarantumisen syöksevän maailmanpolitiikan kaaoksen ja vainoharhaisuuden tilaan.
WikiLeaks on julkistanut yli kaksi miljoonaa asiakirjaa. Näin isolla laastikauhalla rapatessa roiskuu varmasti eikä oheisvahingoilta vältytä. Kysymys kuuluukin, onko vallankäytön läpinäkyvyys niin tärkeä arvo, että se ylittää ja oikeuttaa negatiivisetkin seuraukset. Tietovuotoja on ollut aina, mutta WikiLeaks on vienyt toiminnan systemaattisuuden ja julkisuuden ennen näkemättömiin sfääreihin. Maanantaina sivustolla vieraili miljoonia kävijöitä eri puolilta maailmaa, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedotusväline voinut olla asiaa uutisoimatta.
WikiLeaks herättää suuria kysymyksiä: mikä on sopiva tasapaino vapauden ja rajoitusten välillä? Milloin sananvapauden rajoittaminen on perusteltua yleisen turvallisuuden nimissä, ja kuka tämän turvallisuuden määrittelee? Missä kohtaa läpinäkyvyys muuttuu riskiksi? WikiLeaksin linja on ollut harvinaisen selkeä: kaikki väärinkäytöksiin viittaava tieto on julkaistava, ja ellei jokin tieto ole saatavilla, on löydettävä keinot sen hankkimiseen.
Perinteisiä tiedotusvälineitä ohjaavat vuosisatojen mittaan kehittyneet journalistisen vastuun mekanismit. Verkossa tällaisia konventioita ei ole. Totutut julkisuuden portinvartijat ovat aseettomia ja julkaisukynnys on kadonnut. Jos jossain on tieto, jolla joku katsoo olevan jotain painoarvoa, se väistämättä ennemmin tai myöhemmin myös julkaistaan.
Läpinäkyvyyden armoton liekki kutistaa viestintämaiseman varjoalueet. Tämä on se todellisuus, jossa niin luottamuksellisesta sähköpostia lähettävän poliitikon kuin Facebook-profiiliinsa henkilökohtaisia tietoja laittavan tavallisen tallaajankin on opittava elämään. Verkossa informaatio alkaa elää omaa elämäänsä ja saattaa päätyä ties minne. Vastaanottajalle se tulee usein täysin suodattamattomana, mitenkään taustoittamatta ja mihinkään suhteuttamatta. Tiedon luotettavuutta ja merkitystä arvioidessaan vastaanottaja on oman lähdekritiikkinsä ja medialukutaitonsa varassa.
Informaatiotekninen vallankumous on tuonut hallituksille yhä hienostuneempia valvonta-, vakoilu- ja tiedonkeruutekniikoita. Samalla kuitenkin seurannan potentiaaliset kohteet, joita viime kädessä ovat kaikki kansalaiset, ovat saaneet käyttöönsä mullistavia työkaluja näiden operaatioiden väistelyyn ja paljastamiseen. Jos Neuvostoliitto ei olisi hajonnut taloudelliseen ja poliittiseen mahdottomuuteensa vuonna 1991, olisi internet hoitanut homman muutamaa vuottaa myöhemmin.
Maailma on siirtynyt vastustamattoman tiedonkulun aikakauteen. Jos WikiLeaks suljetaan, sen paikan ottaa jokin toinen palvelu. Paluu aikaan, jolloin hallitukset pystyivät säännöstelemään informaatiota mielensä mukaan, edellyttäisi internetin sulkemista. Tämä taas ei ole ollut realistinen ajatus enää 15 vuoteen jo yksin verkkoon kytkeytyvien valtavien taloudellisten intressien takia. Ollaan samankaltaisessa tilanteessa kuin kirjapainotaidon keksimisen jälkeen: henki on päässyt pullosta eikä paluuta ole.
tiistaina, marraskuuta 16, 2010
Kristillisdemokraatit
Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.
Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.
Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.
Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.
Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.
Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.
Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.
Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?
Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.
Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.
Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.
Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.
Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.
Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.
Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?
keskiviikkona, marraskuuta 03, 2010
Historian katumuspillerit
Kollektiivisen syyllisyyden tunnustamisesta holokaustiin on tullut eräänlainen pääsylippu postnationalistiseen eurooppalaisuuteen. Suomessa keskustelu on ollut erilaista, eikä ajatus juutalaisten joukkomurhasta yhteisen eurooppalaisen identiteetin pohjana ole oikein herättänyt meillä vastakaikua. Silti aihe nousee keskusteluun täälläkin yhä useammin.
Alla kolumnini tämän päivän (3.11.2010) Turun Sanomista.
En mää täsä syyllissi kaippa yhtikäs
Ajopuun upottua ja koskiveneen kariuduttua ovat 2000-luvun historiaväittelyt koskeneet Suomen ja natsi-Saksan suhteen luonnetta. Synergian syvyydestä kertovien tutkimustulosten karttuessa erillissotapapit ovat joutuneet vetäytymään henkiseltä Salpa-linjaltaan liperit tutisten, vaikkakin parrat päristen.
Viimeksi tulta aseveljeyden savuavilla raunioilla on kohennellut tutkija Antero Holmila , joka julkaisi ensimmäisen suomeksi kirjoitetun yleisesityksen juutalaisten joukkomurhasta. Hänen mukaansa meillä ei ole juurikaan haluttu muistaa, että myös Suomi osallistui holokaustiin.
Kollektiivinen muistitikkumme on ladattu niin täyteen talvisodan henkeä ja torjuntavoittoja, ettei sinne oikein ole mahtunut tietoa ihmisluovutuksista saksalaisille tai virka-avusta Lapissa toimineen Einsatzkommando Finnlandin poroerotukseen, jossa tunturipeurojen sijaan teuraaksi valikoitiin neuvostosotavankien joukosta juutalaiset ja kommunistit.
Pari viikkoa sitten olin Sibelius-Akatemiassa väittelemässä säveltäjä Jean Sibeliuksen suhteesta natsismiin. Päätähtenä oli Ainolan mestarille natsiystävän ja antisemiitin viittaa sovitellut Pohjois-Teksasin yliopiston musiikinteorian professori Timothy L. Jackson . Minut paikalle värväsi musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki , Sibelius-tuntija ja patriootti, joka herrasmiehenä ei ilmeisesti itse halunnut lähteä sotkemaan teksasilaista tuubasooloa kriittisillä dissonansseillaan.
Murtomäen roolituksen mukaisesti koetin valistaa öljyvaltion nuottigurua yleisen saksalaismielisyyden ja natsifanituksen eroista. Sibeliuksen Kolmannelta valtakunnalta saamiin rojalteihin, Adolf Hitlerin myöntämään Goethe -mitaliin ja juutalaissäveltäjä Günter Raphaelille annettuihin suositusrukkasiin vedoten Teksasin tornado linnoittautui kuitenkin asemiinsa kuin kaimansa kenraali Thomas ”Stonewall” Jackson Bull Runin taistelussa puolitoista vuosisataa aiemmin.
Sen verran hajurakoa musiikkiteoreetikko piti historiantutkimuksen metodeihin, ettei Suomen Kuvalehden myöntämä ”Viikon valopään” titteli tullut täysin ansiotta, niin mukava mies kuin onkin. On kymmeniä kuuluisia suomalaisia, joiden natsikytkösten tutkiminen olisi perustellumpaa kuin luomiskykynsä kadottaneen Järvenpään vanhuksen: Arno Anthoni , Yrjö Kilpinen , Rolf Nevanlinna , Mauno Vannas , Niilo Pesonen , V.A. Koskenniemi ja niin edelleen.
Vastuupohdinnat ja anteeksipyynnöt ovat osa nykyistä historiakeskustelua. Kriittiseen tutkimukseen kuuluu myös oman pesän likaaminen ja kipsipäiden särkeminen, jos tarvetta ilmenee. Suhteellisuudentaju on kuitenkin hyvä pitää mukana. 70 vuotta myöhemmin on helppo vaatia moraalista suoraselkäisyyttä. Sibeliuksen yksityisistä päiväkirjamerkinnöistä on valovuosien matka Nürnbergin lakeihin ja Auschwitziin. Viime mainitut olivat saksalaista, eivät suomalaista, designia.
Liittoa murhaajien kanssa ei tule kaunistella, mutta yhteistyön motiiveihin, alaan ja tekijöihin on hyvä tutustua ennen itseruoskintaa. Suomi oli osavastuussa holokaustista, mutta vain 3,8-miljoonaisen poliittisesti kevyen ja syrjäisen kansakunnan panoksella. Enempää syyllisyyttä emme voi omia kannettavaksemme, vaikka korkea moraalimme ja syvä ihmisoikeustajumme siihen houkuttelisikin.
Historiallinen itsekritiikki lipsahtaa helposti tekopyhyyden puolelle. Kuka tietää, kuinka mustaan kaapuun aikanaan meidän toimintamme puetaan vuoden 2080 moraaliolympialaisissa.
Alla kolumnini tämän päivän (3.11.2010) Turun Sanomista.
En mää täsä syyllissi kaippa yhtikäs
Ajopuun upottua ja koskiveneen kariuduttua ovat 2000-luvun historiaväittelyt koskeneet Suomen ja natsi-Saksan suhteen luonnetta. Synergian syvyydestä kertovien tutkimustulosten karttuessa erillissotapapit ovat joutuneet vetäytymään henkiseltä Salpa-linjaltaan liperit tutisten, vaikkakin parrat päristen.
Viimeksi tulta aseveljeyden savuavilla raunioilla on kohennellut tutkija Antero Holmila , joka julkaisi ensimmäisen suomeksi kirjoitetun yleisesityksen juutalaisten joukkomurhasta. Hänen mukaansa meillä ei ole juurikaan haluttu muistaa, että myös Suomi osallistui holokaustiin.
Kollektiivinen muistitikkumme on ladattu niin täyteen talvisodan henkeä ja torjuntavoittoja, ettei sinne oikein ole mahtunut tietoa ihmisluovutuksista saksalaisille tai virka-avusta Lapissa toimineen Einsatzkommando Finnlandin poroerotukseen, jossa tunturipeurojen sijaan teuraaksi valikoitiin neuvostosotavankien joukosta juutalaiset ja kommunistit.
Pari viikkoa sitten olin Sibelius-Akatemiassa väittelemässä säveltäjä Jean Sibeliuksen suhteesta natsismiin. Päätähtenä oli Ainolan mestarille natsiystävän ja antisemiitin viittaa sovitellut Pohjois-Teksasin yliopiston musiikinteorian professori Timothy L. Jackson . Minut paikalle värväsi musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki , Sibelius-tuntija ja patriootti, joka herrasmiehenä ei ilmeisesti itse halunnut lähteä sotkemaan teksasilaista tuubasooloa kriittisillä dissonansseillaan.
Murtomäen roolituksen mukaisesti koetin valistaa öljyvaltion nuottigurua yleisen saksalaismielisyyden ja natsifanituksen eroista. Sibeliuksen Kolmannelta valtakunnalta saamiin rojalteihin, Adolf Hitlerin myöntämään Goethe -mitaliin ja juutalaissäveltäjä Günter Raphaelille annettuihin suositusrukkasiin vedoten Teksasin tornado linnoittautui kuitenkin asemiinsa kuin kaimansa kenraali Thomas ”Stonewall” Jackson Bull Runin taistelussa puolitoista vuosisataa aiemmin.
Sen verran hajurakoa musiikkiteoreetikko piti historiantutkimuksen metodeihin, ettei Suomen Kuvalehden myöntämä ”Viikon valopään” titteli tullut täysin ansiotta, niin mukava mies kuin onkin. On kymmeniä kuuluisia suomalaisia, joiden natsikytkösten tutkiminen olisi perustellumpaa kuin luomiskykynsä kadottaneen Järvenpään vanhuksen: Arno Anthoni , Yrjö Kilpinen , Rolf Nevanlinna , Mauno Vannas , Niilo Pesonen , V.A. Koskenniemi ja niin edelleen.
Vastuupohdinnat ja anteeksipyynnöt ovat osa nykyistä historiakeskustelua. Kriittiseen tutkimukseen kuuluu myös oman pesän likaaminen ja kipsipäiden särkeminen, jos tarvetta ilmenee. Suhteellisuudentaju on kuitenkin hyvä pitää mukana. 70 vuotta myöhemmin on helppo vaatia moraalista suoraselkäisyyttä. Sibeliuksen yksityisistä päiväkirjamerkinnöistä on valovuosien matka Nürnbergin lakeihin ja Auschwitziin. Viime mainitut olivat saksalaista, eivät suomalaista, designia.
Liittoa murhaajien kanssa ei tule kaunistella, mutta yhteistyön motiiveihin, alaan ja tekijöihin on hyvä tutustua ennen itseruoskintaa. Suomi oli osavastuussa holokaustista, mutta vain 3,8-miljoonaisen poliittisesti kevyen ja syrjäisen kansakunnan panoksella. Enempää syyllisyyttä emme voi omia kannettavaksemme, vaikka korkea moraalimme ja syvä ihmisoikeustajumme siihen houkuttelisikin.
Historiallinen itsekritiikki lipsahtaa helposti tekopyhyyden puolelle. Kuka tietää, kuinka mustaan kaapuun aikanaan meidän toimintamme puetaan vuoden 2080 moraaliolympialaisissa.
torstaina, lokakuuta 07, 2010
Suomalainen korruptio
Puhuin eilen alma materissa otsikolla "Suomalaisen yhteiskunnan rakenteellinen korruptio". Mahdollisten kommenttien irrottamiseksi laitan ranskalaiset viivani PowerPoint -slaideista tänne.
SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN RAKENTEELLINEN KORRUPTIO
6.10.2010
Poliittinen historia
Markku Jokisipilä
KORRUPTIO?
* lat. corrumpere = turmelus, pahaan viettely
* aseman/toimivallan väärinkäyttöä oman edun tavoitteluun
* tyypillisimmin puhutaan poliitikoista, virkamiehistä ja yritysjohtajista
* vastuun antaneen tahon (äänestäjät, kansalaiset, yrityksen omistajat) luottamuksen pettämistä ja/tai näiden etujen vastaista toimintaa
* lahjoja pyrkii saamaan oman toiveensa läpi, lahjotulle kiihokkeena taloudellinen, materiaalinen, sosiaalinen tai muu etu
* suuri haarukka muodoissa ja laajuudessa
RAKENTEELLINEN KORRUPTIO?
* pysyvää systemaattista vinoutuneisuutta
* poliitikon/virkamiehen/yritysjohtajan näkemys, jonka mukaan hänen velvollisuutensa on asettua ristiriita- ja kilpailutilanteissa ennalta määrätylle kannalle, laeista, mandaatista ja/tai omistajien edusta riippumatta
* usein näkymätöntä, tottumuksen ja tradition vuoksi itsestään selvänä ja ongelmattomana pidettyä (ns. maan tapa)
* erityisesti politiikassa rajanveto oikeutettujen ”saaliiden” (spoils) ja tuomittavien, oikeudettomien etujen välille hyvin hankalaa ja kulttuurisidonnaista
* laillinen sääntely vaikeaa, esim. Suomen laki ei tunne rakenteellisen korruption käsitettä
* poliittiset virkanimitykset ja hallintoneuvostojen poliitikkojäsenyydet tulevat lähelle tätä
LAHJOMATTOMIA TERMEJÄ
* lahjonta = ”tarjota, vaatia tai vastaanottaa yksityistä etua (rahaa, palveluita, lahjoja, lahjoituksia yms.) tarkoituksena vilpillisesti vaikuttaa johon päätökseen tai tekoon”
* lahjus = oikeudettomasti saatu etu, jonka antajan tarkoituksena on saada vastaanottaja käyttämään asemaansa väärin antajan hyväksi
* lahja = normaali ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoitus, ei edellytä vastapalveluksia eikä tarvitse salata
* lahjan ja lahjuksen sekä lahjonnan ja normaalin vieraanvaraisuuden/kohteliaisuuden rajat ovat sidoksissa tilanteeseen, asetelmaan ja kulttuuriin, rajanveto on vaikeaa
KORRUPTIO JA POLITIIKKA
* poliittinen korruptio = ”poliittiset päätöksentekijät manipuloivat päätöksentekojärjestelmiä ja instituutioita turvatakseen valtansa, asemansa tai varansa” (Transparency Suomi)
* oikeudettoman edun saaminen, vaatiminen tai tarjoaminen poliittisen luottamusaseman tai jäsenyyden perusteella
* manipulointi voi olla sekä aktiivista omaa toimintaa että passiivisempaa järjestelmän tietoista saattamista alttiiksi ulkopuoliselle oikeudettomalle vaikuttamiselle
* rajanveto vaikeaa myös tässä: milloin intressiryhmien äänen kuuluminen muuttuu politiikassa tuomittavaksi?
SUOMALAISTA KORRUPTIOHISTORIAA
* ”keittiön läpi kulkeminen” ei ollut sotien välillä tuomittavaa, jos virkamies ei tehnyt ”tilaustyötä” tai edistänyt vääryyttä
* vaikka laki tiukentui, rajanveto vaikeaa: ”maan tapa”, ”tavanomainen vieraanvaraisuus”, ”noudatettu käytäntö” puolustusargumentteina ”voitelusta” ja ”maasuttamisesta” syytetyillä
* Salora-juttu 1970-luvulla, Metrojupakka ja Noppajuttu 1980-luvulla, Kauko Juhantalon koplausjuttu 1993
* oikeudenkäyntien ja tuomioiden vähyys voidaan tulkita kahdella tavalla: 1) ei ole 2) ei näy
* vaalirahakeskustelun myötä tultu kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen
2000-LUKU: UUSI ULJAS MORAALI?
* Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti muutospaineita myös poliittiselle kulttuurille
* saunan lauteilta, kelohuviloiden keväthangilta ja kabineteista kohti suurempaa avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta
* vaalirahoituslakia 2000 ei sanktioitu, kohu heräsi vasta toisten eduskuntavaalien jälkeen
* uusi nuhteettomuuden vaatimus, merkitystä myös sillä, miltä asiat näyttävät
* kytköksissä poliittisen julkisuuden sekä median ja vallan suhteen muutokseen
* ”kuka enää haluaa poliitikoksi?”
VAALIRAHAKESKUSTELU
* Timo Kallin avoimuuden puuska käynnisti historiallisen skandaalivyyhden
* median susilaumamekanismi on tuottanut ylilyöntejä, mutta äänestäjän kannalta vaikeaa pitää muuna kuin parannuksena
* KMS paljasti edustuksellisen demokratian haavoittuvuuden
* hallitusohjelmavetoisuus korostaa vaalimenestyksen tärkeyttä, liikkuvien äänien kalastelussa riskinottokynnys laski
* polttopisteessä ”maan tapa”, jääviysharkinnan korostettu tarve ja läänitysten ajanmukaisuus
* kuinka paljon poliitikkojen ja puolueiden on kerrottava taustakytkennöistään?
PIENEN PIIRIN MONET TUOLIT
* ”Hyvä veli –verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että ketään ei tarvitse edes suoraan lahjoa” (tutkija Paavo Isaksson)
* ”Kuntasektorilla ja paikallistasolla on kaksoisrooleja. Mutta pienessä maassa osallistujia päätöksentekoon tarvitaan. Aktiivisia ihmisiä on rajattu määrä.” (rikoskomisario Jenni Juslén)
* suomalaisessa pienen maan kulttuurissa on totuttu siihen, että noin 10.000 ihmisen eliitti tuntee toisensa ja pyörittää päätöksentekoa tarvittaessa monissa eri rooleissa
* missä kohtaa verkostoitumisella saadut hyödyt muuttuvat tuomittaviksi?
ESIMERKKI: KANSANEDUSTAJAT X JA Y
KANSANEDUSTAJA X
* hallintotehtävät: Fortum Oyj:n hallintoneuvosto, KEVAn hallitus (pj), Satakunnan Osuuspankin hallintoneuvosto, Nordea Pankin neuvottelukunta
* luottamustehtävät: Porin kaupunginvaltuusto (vpj), Satakuntaliiton hallitus (vpj)
* taloudellinen asema: Asianajotoimisto Oy 25 %, Arvokarhu Oy 50 %
KANSANEDUSTAJA Y:
* virat ja toimet: Suomen Lehtiyhtymä Oy (hall.pj), Taloustutkimus Oy (hall.pj.)
* hallintotehtävät: Fennia (hall.pj), Eläke-Fennian hallitus, Nordia Managementin hallitus, Henki-Fennia (hall.pj), EilaKaisla Oy (hall.pj), Uudenmaan pääomarahaston hallitus, Talentum Oyj hallitus, Itella Oyj (hallintoneuvoston pj.), Nordea Kerava konttorin valvoja, Nordean liikeneuvottelukunta, Tekesin hallitus
* luottamustehtävät: Keravan kaupunginhallitus (pj)
MIHIN RAJA VEDETÄÄN?
* tämä on se suurin kysymys, josta pitäisi keskustella
* nykyinen monien ristikkäisten, päällekkäisten ja osin ristiriitaisten sidonnaisuuksien tilanne heijastaa maassa pitkään hyväksyttyä tilannetta
* puolueiden ja poliitikkojen kuuluukin heijastaa kannattajakuntansa ja tukijoidensa mielipiteitä, mutta voimakkaat täsmämandaatit vaarantavat edustuksellisuuden ideaalin
* onko jääviysharkinnan kulttuuri ajan tasalla, riittääkö enää se, ettei lakia suoranaisesti rikota?
* kytköksien näkyväksi tekemisen kulttuuria eletty vasta vähän aikaa, stabiilitila ei vielä muotoutunut
EHDOTUS 1: INTEGRITEETTI
* poliitikkojen, virkamiesten ja yritysjohtajien tulisi havahtua mahdollisiin jääviyksiinsä itse
* tarvitaan kulttuuria, joka ruokkii avoimuutta ja sitä kunnioittavien henkilöiden valikoitumista luottamus- ja vastuutehtäviin
* olisi ymmärrettävä se, keneltä valtuutus/valta on saatu, sekä kenelle ollaan vastuussa
* juridisten pohdintojen ohella soisi harrastettavan myös moraalista punnintaa
* ”lakia ei ole rikottu” –hokemasta sen pohtimiseen, miltä asiat näyttävät ulospäin
* jo korruptioepäilyt heikentävät demokratian uskottavuutta = hyvin vakava asia
EHDOTUS 2: JULKINEN KONTROLLI
* vaalirahakohu on tehnyt demokratialle palveluksen osoittamalla kansanvallan haavoittuvuuden manipulaatiopyrkimyksille
* poliittinen eliitti on saanut historiallisen oppitunnin, joka ei ole vielä ohi (vrt. kesken olevat tutkinnat, huhtikuun 2011 vaalit)
* nykytekniikka mahdollistaa reaaliaikaisen läpinäkyvyyden ja erittäin pitkälle viedyn avoimuuden
* julkinen korruptioepäily poliitikolle rangaistus jo itsessään
* riskinä susilauman ajojahti, mutta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin kehittyessä ylilyönnit vähenevät
EHDOTUS 3: LAKI JA SEN VALVONTA
* tiukemmat tulkinnat jääviydestä mahdollisia suurimmaksi osaksi jo nykylainsäädännön pohjalta --> oikeuskäytäntö
* julkisen laillisuusvalvonnan toteutumisen tukeminen ja terävöittäminen
* lakimuutoksiin vain painavin perustein (esim. kansanedustajan lahjominen)
* korruptio/sen puuttuminen niin tilannesidonnaista ja tulkinnanvaraista, että aukottomien juridisten säädösten tekeminen mahdotonta (vrt. vaalirahoituslaki)
* tärkeintä poliittisen kontrollin toteutumisen takaaminen
SUMMA SUMMARUM
* korruptio on monitahoinen ja monitulkintainen ilmiö, jolle on mahdotonta laatia yksiselitteisiä ja yleispäteviä määritelmiä
* Suomi on pieni maa, jossa yhteiskunnallisesti aktiivisen väestön määrän on rajallinen = samoilla ihmisillä useampia rooleja
* poliittinen kulttuuri on muuttumassa, yhä enemmän merkitystä sillä, miltä asiat näyttävät
* juridisen säätelyn sijaan ensisijainen lääke avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin vahvistamisessa
* tärkeätä pitää huoli siitä, että poliittinen kontrolli ja tilivelvollisuus toimivat
* seuraavissa eduskuntavaaleissa on panosta!
SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN RAKENTEELLINEN KORRUPTIO
6.10.2010
Poliittinen historia
Markku Jokisipilä
KORRUPTIO?
* lat. corrumpere = turmelus, pahaan viettely
* aseman/toimivallan väärinkäyttöä oman edun tavoitteluun
* tyypillisimmin puhutaan poliitikoista, virkamiehistä ja yritysjohtajista
* vastuun antaneen tahon (äänestäjät, kansalaiset, yrityksen omistajat) luottamuksen pettämistä ja/tai näiden etujen vastaista toimintaa
* lahjoja pyrkii saamaan oman toiveensa läpi, lahjotulle kiihokkeena taloudellinen, materiaalinen, sosiaalinen tai muu etu
* suuri haarukka muodoissa ja laajuudessa
RAKENTEELLINEN KORRUPTIO?
* pysyvää systemaattista vinoutuneisuutta
* poliitikon/virkamiehen/yritysjohtajan näkemys, jonka mukaan hänen velvollisuutensa on asettua ristiriita- ja kilpailutilanteissa ennalta määrätylle kannalle, laeista, mandaatista ja/tai omistajien edusta riippumatta
* usein näkymätöntä, tottumuksen ja tradition vuoksi itsestään selvänä ja ongelmattomana pidettyä (ns. maan tapa)
* erityisesti politiikassa rajanveto oikeutettujen ”saaliiden” (spoils) ja tuomittavien, oikeudettomien etujen välille hyvin hankalaa ja kulttuurisidonnaista
* laillinen sääntely vaikeaa, esim. Suomen laki ei tunne rakenteellisen korruption käsitettä
* poliittiset virkanimitykset ja hallintoneuvostojen poliitikkojäsenyydet tulevat lähelle tätä
LAHJOMATTOMIA TERMEJÄ
* lahjonta = ”tarjota, vaatia tai vastaanottaa yksityistä etua (rahaa, palveluita, lahjoja, lahjoituksia yms.) tarkoituksena vilpillisesti vaikuttaa johon päätökseen tai tekoon”
* lahjus = oikeudettomasti saatu etu, jonka antajan tarkoituksena on saada vastaanottaja käyttämään asemaansa väärin antajan hyväksi
* lahja = normaali ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoitus, ei edellytä vastapalveluksia eikä tarvitse salata
* lahjan ja lahjuksen sekä lahjonnan ja normaalin vieraanvaraisuuden/kohteliaisuuden rajat ovat sidoksissa tilanteeseen, asetelmaan ja kulttuuriin, rajanveto on vaikeaa
KORRUPTIO JA POLITIIKKA
* poliittinen korruptio = ”poliittiset päätöksentekijät manipuloivat päätöksentekojärjestelmiä ja instituutioita turvatakseen valtansa, asemansa tai varansa” (Transparency Suomi)
* oikeudettoman edun saaminen, vaatiminen tai tarjoaminen poliittisen luottamusaseman tai jäsenyyden perusteella
* manipulointi voi olla sekä aktiivista omaa toimintaa että passiivisempaa järjestelmän tietoista saattamista alttiiksi ulkopuoliselle oikeudettomalle vaikuttamiselle
* rajanveto vaikeaa myös tässä: milloin intressiryhmien äänen kuuluminen muuttuu politiikassa tuomittavaksi?
SUOMALAISTA KORRUPTIOHISTORIAA
* ”keittiön läpi kulkeminen” ei ollut sotien välillä tuomittavaa, jos virkamies ei tehnyt ”tilaustyötä” tai edistänyt vääryyttä
* vaikka laki tiukentui, rajanveto vaikeaa: ”maan tapa”, ”tavanomainen vieraanvaraisuus”, ”noudatettu käytäntö” puolustusargumentteina ”voitelusta” ja ”maasuttamisesta” syytetyillä
* Salora-juttu 1970-luvulla, Metrojupakka ja Noppajuttu 1980-luvulla, Kauko Juhantalon koplausjuttu 1993
* oikeudenkäyntien ja tuomioiden vähyys voidaan tulkita kahdella tavalla: 1) ei ole 2) ei näy
* vaalirahakeskustelun myötä tultu kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen
2000-LUKU: UUSI ULJAS MORAALI?
* Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti muutospaineita myös poliittiselle kulttuurille
* saunan lauteilta, kelohuviloiden keväthangilta ja kabineteista kohti suurempaa avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta
* vaalirahoituslakia 2000 ei sanktioitu, kohu heräsi vasta toisten eduskuntavaalien jälkeen
* uusi nuhteettomuuden vaatimus, merkitystä myös sillä, miltä asiat näyttävät
* kytköksissä poliittisen julkisuuden sekä median ja vallan suhteen muutokseen
* ”kuka enää haluaa poliitikoksi?”
VAALIRAHAKESKUSTELU
* Timo Kallin avoimuuden puuska käynnisti historiallisen skandaalivyyhden
* median susilaumamekanismi on tuottanut ylilyöntejä, mutta äänestäjän kannalta vaikeaa pitää muuna kuin parannuksena
* KMS paljasti edustuksellisen demokratian haavoittuvuuden
* hallitusohjelmavetoisuus korostaa vaalimenestyksen tärkeyttä, liikkuvien äänien kalastelussa riskinottokynnys laski
* polttopisteessä ”maan tapa”, jääviysharkinnan korostettu tarve ja läänitysten ajanmukaisuus
* kuinka paljon poliitikkojen ja puolueiden on kerrottava taustakytkennöistään?
PIENEN PIIRIN MONET TUOLIT
* ”Hyvä veli –verkostot, puoluerahoitus ja muut eliitin yhteydet ovat täällä niin systeemisiä, että ketään ei tarvitse edes suoraan lahjoa” (tutkija Paavo Isaksson)
* ”Kuntasektorilla ja paikallistasolla on kaksoisrooleja. Mutta pienessä maassa osallistujia päätöksentekoon tarvitaan. Aktiivisia ihmisiä on rajattu määrä.” (rikoskomisario Jenni Juslén)
* suomalaisessa pienen maan kulttuurissa on totuttu siihen, että noin 10.000 ihmisen eliitti tuntee toisensa ja pyörittää päätöksentekoa tarvittaessa monissa eri rooleissa
* missä kohtaa verkostoitumisella saadut hyödyt muuttuvat tuomittaviksi?
ESIMERKKI: KANSANEDUSTAJAT X JA Y
KANSANEDUSTAJA X
* hallintotehtävät: Fortum Oyj:n hallintoneuvosto, KEVAn hallitus (pj), Satakunnan Osuuspankin hallintoneuvosto, Nordea Pankin neuvottelukunta
* luottamustehtävät: Porin kaupunginvaltuusto (vpj), Satakuntaliiton hallitus (vpj)
* taloudellinen asema: Asianajotoimisto Oy 25 %, Arvokarhu Oy 50 %
KANSANEDUSTAJA Y:
* virat ja toimet: Suomen Lehtiyhtymä Oy (hall.pj), Taloustutkimus Oy (hall.pj.)
* hallintotehtävät: Fennia (hall.pj), Eläke-Fennian hallitus, Nordia Managementin hallitus, Henki-Fennia (hall.pj), EilaKaisla Oy (hall.pj), Uudenmaan pääomarahaston hallitus, Talentum Oyj hallitus, Itella Oyj (hallintoneuvoston pj.), Nordea Kerava konttorin valvoja, Nordean liikeneuvottelukunta, Tekesin hallitus
* luottamustehtävät: Keravan kaupunginhallitus (pj)
MIHIN RAJA VEDETÄÄN?
* tämä on se suurin kysymys, josta pitäisi keskustella
* nykyinen monien ristikkäisten, päällekkäisten ja osin ristiriitaisten sidonnaisuuksien tilanne heijastaa maassa pitkään hyväksyttyä tilannetta
* puolueiden ja poliitikkojen kuuluukin heijastaa kannattajakuntansa ja tukijoidensa mielipiteitä, mutta voimakkaat täsmämandaatit vaarantavat edustuksellisuuden ideaalin
* onko jääviysharkinnan kulttuuri ajan tasalla, riittääkö enää se, ettei lakia suoranaisesti rikota?
* kytköksien näkyväksi tekemisen kulttuuria eletty vasta vähän aikaa, stabiilitila ei vielä muotoutunut
EHDOTUS 1: INTEGRITEETTI
* poliitikkojen, virkamiesten ja yritysjohtajien tulisi havahtua mahdollisiin jääviyksiinsä itse
* tarvitaan kulttuuria, joka ruokkii avoimuutta ja sitä kunnioittavien henkilöiden valikoitumista luottamus- ja vastuutehtäviin
* olisi ymmärrettävä se, keneltä valtuutus/valta on saatu, sekä kenelle ollaan vastuussa
* juridisten pohdintojen ohella soisi harrastettavan myös moraalista punnintaa
* ”lakia ei ole rikottu” –hokemasta sen pohtimiseen, miltä asiat näyttävät ulospäin
* jo korruptioepäilyt heikentävät demokratian uskottavuutta = hyvin vakava asia
EHDOTUS 2: JULKINEN KONTROLLI
* vaalirahakohu on tehnyt demokratialle palveluksen osoittamalla kansanvallan haavoittuvuuden manipulaatiopyrkimyksille
* poliittinen eliitti on saanut historiallisen oppitunnin, joka ei ole vielä ohi (vrt. kesken olevat tutkinnat, huhtikuun 2011 vaalit)
* nykytekniikka mahdollistaa reaaliaikaisen läpinäkyvyyden ja erittäin pitkälle viedyn avoimuuden
* julkinen korruptioepäily poliitikolle rangaistus jo itsessään
* riskinä susilauman ajojahti, mutta avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin kehittyessä ylilyönnit vähenevät
EHDOTUS 3: LAKI JA SEN VALVONTA
* tiukemmat tulkinnat jääviydestä mahdollisia suurimmaksi osaksi jo nykylainsäädännön pohjalta --> oikeuskäytäntö
* julkisen laillisuusvalvonnan toteutumisen tukeminen ja terävöittäminen
* lakimuutoksiin vain painavin perustein (esim. kansanedustajan lahjominen)
* korruptio/sen puuttuminen niin tilannesidonnaista ja tulkinnanvaraista, että aukottomien juridisten säädösten tekeminen mahdotonta (vrt. vaalirahoituslaki)
* tärkeintä poliittisen kontrollin toteutumisen takaaminen
SUMMA SUMMARUM
* korruptio on monitahoinen ja monitulkintainen ilmiö, jolle on mahdotonta laatia yksiselitteisiä ja yleispäteviä määritelmiä
* Suomi on pieni maa, jossa yhteiskunnallisesti aktiivisen väestön määrän on rajallinen = samoilla ihmisillä useampia rooleja
* poliittinen kulttuuri on muuttumassa, yhä enemmän merkitystä sillä, miltä asiat näyttävät
* juridisen säätelyn sijaan ensisijainen lääke avoimuuden ja läpinäkyvyyden kulttuurin vahvistamisessa
* tärkeätä pitää huoli siitä, että poliittinen kontrolli ja tilivelvollisuus toimivat
* seuraavissa eduskuntavaaleissa on panosta!
Viidakossa on grillannut helle
Alla eilinen (6.10.2010) kolumnini Turun Sanomista. Tähän asti saamani palautteen perusteella jutusta ei oikein kukaan ole tykännyt.Taistelevat linnunpelätit
Ellei kepun toimiston kassakaapista löydy sisäpiirivinkillä ja Nuorisosäätiön rahoilla ostettua Talvivaaran uraania, tulee maahanmuutosta vuoden 2011 eduskuntavaalien ykkösaihe. Perussuomalaisten kannatuksen turvotessa kuin marokkolainen kuskus-ryyni ovat myös Hakaniemen ja Kansakoulukujan poliittiset mullahit ryhtyneet virittelemään minareeteistaan maahanmuuttokriittisiä lauluja.
Maassa maan tavalla, totesi sinisilmäinen ja vaaleatukkainen työväenjohtaja (ei pidä sekoittaa siihen toiseen, vaalirahoituksesta tuttuun maan tapaan).
Maahanmuuttokeskustelu on monikulttuuris-rasistista suohonlaulantaa, jossa vihervasemmistolainen suvaitsevaisto ja Suomen suomalaisuudesta huolestuneet maahanmuuttokriitikot huutavat toistensa ohi. Tätä näytelmää seuraa sivusta suu auki hiljainen enemmistö, johon kuuluvat niin Pihtiputaan mummo kuin Mogadishun pappakin. Vuoropuhelun sijaan vastapuolesta rakennetaan linnunpelättimäinen karikatyyri, jota mätkimällä omat argumentit paranevat.
Suvaitsevaiston mukaan maahanmuuttokriitikko on itähelsinkiläisessä pubissa kaljaa kittaava siilitukkainen punaniska, joka örisee v- ja n-sanojen tulvan ryydittämiä mielipiteitään peruskoulupohjalta (lukuaineiden keskiarvo 5,9), ja jonka painajaisissa kylpyammeissaan vuohia uhraavat turbaanipäiset jihadistit vievät suomalaisilta työpaikat, naiset, kuusijuhlan ja suvivirren.
Mamu-kriitikot puolestaan näkevät tähtäimensä läpi maailmantuskaansa tikahtuvia ja kirpputorivaatteissaan pitaleipää mussuttavia humanistihysteerikkoja, joiden solidaarisuus ei tunne sen paremmin maantieteellisiä, määrällisiä kuin laadullisiakaan rajoja. Ainoa asia, jota he eivät suvaitse, on suvaitsemattomuus, jota he eivät suvaitse ollenkaan. Näille todellisuuspakoisille ja päivääkään oikeita töitä tekemättömille haihattelijoille pahinkin takapajuisuus on vain jännää monikulttuurisuutta ja terrorismi oikeutettu reaktio riistokapitalistien sortoon.
Kaivattaisiin jäitä hattuun. Suomessa asuu noin 240?000 ulkomailla syntynyttä henkilöä eli noin neljä prosenttia väestöstä. Saksassa ja Ruotsissa lukema on 18 prosenttia, Sveitsissä liki 30. Saksalainen, ruotsalainen ja sveitsiläinen identiteetti eivät ole tästä heikentyneet.
Toisaalta rasismisyytösten pelon ei pitäisi estää keskustelua maahanmuuton kustannuksista. Vuoden 2010 budjetissa maahanmuuton menot olivat 170 miljoonaa euroa. Maahanmuuttajien on arvioitu lisäksi saavan 300 miljoonan euron verran sosiaalitukia ja käyttävän 200 miljoonan edestä sosiaali- ja terveyspalveluja, jolloin kokonaissummaksi tulee 670 miljoonaa euroa vuodessa.
Valtion 50 miljardin budjetista maahanmuuton osuus on 1,34 prosenttia. Veronmaksajan tienaamasta eurosta siihen menee vain puolisen senttiä, ja mamujen palvelujen maksamiseen riittäisi esimerkiksi ay-jäsenmaksujen vähennyskelpoisuuden poisto. Maataloustuet maksavat kolme kertaa maahanmuuttoa enemmän. Toisaalta maahanmuutto maksaa saman verran kuin armeijan vuosihankinnat (700 milj.), vain vähän vähemmän kuin opintotuki (890 milj.), ja huomattavasti enemmän kuin sotaveteraanien tukeminen (365 milj.).
Persukammoisten kannattaa muistaa, että hallitusvastuun kuolemansuudelmasta on vain harva protestipuolue selvinnyt. Täystyöllisyyttä lupailleen Smp:n mopo hyytyi, kun kyytiin lastattiin Urpo Leppäsen työministerin salkku. Kuinka komeasti liehuisi maisterisjätkän Millwall-huivi maahanmuuttoministerinä?
tiistaina, elokuuta 31, 2010
Tunnustakaa!
Ohessa iänikuista identiteettipohdintaa tämän päivän (31.8.2010) Turun Sanomien kolumnistani.Aavan meren tällä puolen
Amerikkalainen Newsweek-lehti käynnisti Suomessa melkoisen henkselienpaukuttelun valitsemalla maamme maailman parhaaksi, onhan pieni kansakuntamme aina janonnut kansainvälistä tunnustusta ja kantanut huolta kuvastaan ulkomailla. Maamme kehittyneisyyttä ja länsimaisuutta alleviivaavalle viralliselle Suomi-kuvalle Yhdysvaltain toiseksi suurimman viikkolehden tunnustus oli suuri voitto.
Suomen historia on katkeamaton ketju erilaisia tunnustuksenhakuprojekteja. Ruotsalaisia emme halunneet olla emmekä venäläisiksi tulla, ja hajurako on pidetty myös baltteihin ja Itä-Eurooppaan. Sotien välinen Suomi vakuutteli maailmalle valtiollista uskottavuuttaan ja eurooppalaisuuttaan, toinen tasavalta puolueettomuuttaan, demokraattisuuttaan ja kulttuurista läntisyyttään, ja EU-Suomi taas on esiintynyt maailmalla innovaatioparatiisina sekä eurooppalaisen integraation ydinmaana.
Politiikan, mentaliteettien ja imagonrakennuksen kartalla Suomen historia on ollut matka idästä kohti länttä. Vaikka välillä oltiin liitossa niin natsi-Saksan kuin kommunistisen Neuvostoliitonkin kanssa, eivät saksalaismieliset ja taistolaisetkaan onnistuneet suistamaan läntistä identiteettijunaa kiskoiltaan.
Manner-Euroopasta katsottuna Suomi on saari, jonka indoeurooppalaiseen perheeseen kuulumaton kieli on käsittämätöntä mongerrusta. Maantieteelliset, kielelliset ja historialliset tosiseikat ovat muokanneet voimakkaasti kansallista identiteettiämme ja synnyttäneet omaleimaisen kulttuurin, jossa oma aines sekoittuu sujuvasti läntisiin ja itäisiin vaikutteisiin.
Osa vetovoimastamme perustuu kulttuurimme ei-länsimaisten elementtien eksotiikkaan, josta ovat ammentaneet muun muassa Aki Kaurismäki, Arto Paasilinna, suomalaisen melankolian englanninkieliseksi love metalliksi päivittänyt HIM-yhtye ja pohjalaisen hulluuden tuotteistanut Duudsonit-sekoiluryhmäkin.
Olemme taitavia muuttamaan ulkomaisia lainoja omintakeisiksi suomalaisiksi sovelluksiksi. Kansallispelin nappasimme Yhdysvalloista, hyvinvointivaltion Ruotsista, peruskoulun DDR:stä ja alkoholikulttuurin Venäjältä. Omaa on luotu myös vieraita elementtejä toisiinsa yllätyksellisesti yhdistellen ja suomalaiskansallisesti kuorruttaen.
Hyvän esimerkin tarjoaa kevyt musiikki, tiennäyttäjänään slaavilaisen melankolian ja saksalaisen marssimusiikin fuusioinut suomalainen tango. Kesällä 1993 musiikillinen poikkikulttuurisuus saavutti suorastaan maailmanhistoriallisia sfäärejä, kun tötterötukkainen Leningrad Cowboys esiintyi Senaatintorilla yhdessä Neuvostoliitto-vainaan ylpeyden Puna-armeijan kuoron kanssa.
Kylmän sodan päättymisen tajusi konkreettisesti, kun Urho Kekkosen Suomen tosikkomaisuutta törkyrockillaan 1970- ja 1980-luvuilla irvailleen Sleepy Sleepersin laajennettu versio ja Ensemble Aleksandrova tuuttasivat ilmoille yhdessä ja samassa konsertissa Finlandian, Kalinkan, punaniskarockhelmi Sweet Home Alabaman ja surffipopklassikko California Girlsin.
Suomea on ansiokkaasti tehnyt tunnetuksi myös englanninkielisistä rockhiteistä suomenkielisiä humppa- ja jenkkaversioita esittävä Eläkeläiset-yhtye. Yllättävää kyllä, runsaan alkoholinjuonnin siivittämät konsertit ovat keränneet paljon yleisöä erityisesti Saksassa (”Köniinsä sietäisi julma sakemanni, humppasi vaan kun paloi Rovaniemi!”). Yhtye jäi Newsweekin toimittajilta noteeraamatta, eivätkä ulkoministeriön propagandistitkaan viitsineet heitä asialla vaivata.
perjantaina, elokuuta 06, 2010
Elämän tarkoitus
Otsikon asiaa miettiessä ei ole tullut blogiinkaan kirjoitettua. Ei vaiskaan, alla tällä foorumilla taannoin julkaisematta jäänyt kolumnini Turun Sanomista 7. heinäkuuta.
ELÄMÄN TARKOITUS
Länsimainen elämä nojaa taloudellisen kasvun ideologiaan. Valtioiden välisessä kilvoittelussa kansainvälistä arvovaltaa tavoitellaan tuotantoa, kauppaa ja pääomia kasvattamalla. Yksittäisten ihmisten elämässä menestyksen ja hyvinvoinnin mittarit liittyvät aineelliseen elintasoon ja työntekoon.
Työnteon alkuperäinen motiivi oli tietenkin se, ettei ilman tuloja saanut kattoa pään päälle eikä leipää pöytään. Palkan alkaessa kattaa pakolliset menot porkkanan uurastamiselle tarjosi lupaus paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta. Korkeasta elintasosta muodostui tavoiteltu statussymboli, joka viestitti ahkeruudella ja kyvykkyydellä ansaitusta menestyksestä.
Suomessa tyypillinen menestyvän keskiluokan käyntikortti koostuu omakotitalon, kesämökin, parin auton ja ulkomaanlomien paketista. Palkkojen noustessa yhä useammat ovat päässeet tästä idyllistä osalliseksi, jolloin ylemmän keskiluokan on erottuakseen täytynyt hankkia yhä isompia taloja, mökkejä ja autoja sekä matkustaa entistä eksoottisempiin lomakohteisiin yhä useammin.
Elintasokilvassa ihmiset ovat mukisematta uhranneet ainakin kolmanneksen ajastaan työlle, vaikka keskimääräinen ansiotaso on jo ajat sitten kattanut moninkertaisesti välttämättömyysmenot. Politiikassa kaikki alistuu jatkuvan talouskasvun, tehokkuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle. Kriisi väijyy jatkuvasti kulman takana, ja ellemme ponnistele yhä kovemmin, putoamme kärryiltä.
Kännyköiden, sähköpostin ja internetin myötä ero työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt ja monen kohdalla täysin kadonnut. Sen sijaan, että työ olisi väline paremman elämän saavuttamiseksi, siitä itsestään on tullut elämän pääsisältö. Menestyksen hintana ovat alituinen stressi, riittämättömyyden tunne ja krooninen aikapula. Talouskasvun sivutuotteena syntyy henkistä pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa.
Kuinka pitkälle raha ja materia riittävät korvaamaan työtunneiksi uhrattua elämää, joka on ainutkertaista ja jota ei voi saada takaisin? Olisivatko työ ja vapaa-aika sovitettavissa toisiinsa tavalla, joka parantaisi elämän laatua ja antaisi aikaa huolehtia esimerkiksi läheisistä ihmissuhteista kunnolla? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä ja miten se on saavutettavissa?
Työelämän alati kasvavat vaatimukset ovat saaneet monet miettimään vapaaehtoista oravanpyörästä jättäytymistä. Anglosaksisesta maailmasta 1990-luvulla alkunsa saanut downshifting-trendi painottaa työn ja kulutuksen kohtuullistamista. Töiden vähentäminen syö tuloja, mutta palauttaa yksilölle oman elämänsä kontrollia.
Globaalissa tarkastelussa downshifting on tietysti etuoikeutettujen ajatus, koska se on mahdollinen vain vauraissa talouksissa ja ihmisille, joiden työ ja koulutus mahdollistavat osa-aikaisuuden. Suuri kysymys tietenkin kuuluu, mitkä ovat ilmiön kansantaloudelliset vaikutukset. Kuka tekee työt ja maksaa verot, jos kaikki päättävät downshiftata, kysyvät Jyrki Katainen ja Mikko Pukkinen.
Kiinan ja Intian kaltaisissa kehittyvissä kasvutalouksissa lupaukset elintason kohoamisesta ja sosiaalisesta noususta ovat vielä aitoja ja tarpeellisia. Länsimaissa rahan ja materian kannustinarvo noudattaa vähenevien tuottojen lakia, eli lisäpanostuksilla saavutetaan yhä vähemmän. Tässä tilanteessa yksilön on pelkästään rationaalista pohtia, ovatko hänen omat etunsa yhteneväisiä työnantajan ja valtiovarainministeriön vastaavien kanssa.
ELÄMÄN TARKOITUS
Länsimainen elämä nojaa taloudellisen kasvun ideologiaan. Valtioiden välisessä kilvoittelussa kansainvälistä arvovaltaa tavoitellaan tuotantoa, kauppaa ja pääomia kasvattamalla. Yksittäisten ihmisten elämässä menestyksen ja hyvinvoinnin mittarit liittyvät aineelliseen elintasoon ja työntekoon.
Työnteon alkuperäinen motiivi oli tietenkin se, ettei ilman tuloja saanut kattoa pään päälle eikä leipää pöytään. Palkan alkaessa kattaa pakolliset menot porkkanan uurastamiselle tarjosi lupaus paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta. Korkeasta elintasosta muodostui tavoiteltu statussymboli, joka viestitti ahkeruudella ja kyvykkyydellä ansaitusta menestyksestä.
Suomessa tyypillinen menestyvän keskiluokan käyntikortti koostuu omakotitalon, kesämökin, parin auton ja ulkomaanlomien paketista. Palkkojen noustessa yhä useammat ovat päässeet tästä idyllistä osalliseksi, jolloin ylemmän keskiluokan on erottuakseen täytynyt hankkia yhä isompia taloja, mökkejä ja autoja sekä matkustaa entistä eksoottisempiin lomakohteisiin yhä useammin.
Elintasokilvassa ihmiset ovat mukisematta uhranneet ainakin kolmanneksen ajastaan työlle, vaikka keskimääräinen ansiotaso on jo ajat sitten kattanut moninkertaisesti välttämättömyysmenot. Politiikassa kaikki alistuu jatkuvan talouskasvun, tehokkuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle. Kriisi väijyy jatkuvasti kulman takana, ja ellemme ponnistele yhä kovemmin, putoamme kärryiltä.
Kännyköiden, sähköpostin ja internetin myötä ero työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt ja monen kohdalla täysin kadonnut. Sen sijaan, että työ olisi väline paremman elämän saavuttamiseksi, siitä itsestään on tullut elämän pääsisältö. Menestyksen hintana ovat alituinen stressi, riittämättömyyden tunne ja krooninen aikapula. Talouskasvun sivutuotteena syntyy henkistä pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa.
Kuinka pitkälle raha ja materia riittävät korvaamaan työtunneiksi uhrattua elämää, joka on ainutkertaista ja jota ei voi saada takaisin? Olisivatko työ ja vapaa-aika sovitettavissa toisiinsa tavalla, joka parantaisi elämän laatua ja antaisi aikaa huolehtia esimerkiksi läheisistä ihmissuhteista kunnolla? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä ja miten se on saavutettavissa?
Työelämän alati kasvavat vaatimukset ovat saaneet monet miettimään vapaaehtoista oravanpyörästä jättäytymistä. Anglosaksisesta maailmasta 1990-luvulla alkunsa saanut downshifting-trendi painottaa työn ja kulutuksen kohtuullistamista. Töiden vähentäminen syö tuloja, mutta palauttaa yksilölle oman elämänsä kontrollia.
Globaalissa tarkastelussa downshifting on tietysti etuoikeutettujen ajatus, koska se on mahdollinen vain vauraissa talouksissa ja ihmisille, joiden työ ja koulutus mahdollistavat osa-aikaisuuden. Suuri kysymys tietenkin kuuluu, mitkä ovat ilmiön kansantaloudelliset vaikutukset. Kuka tekee työt ja maksaa verot, jos kaikki päättävät downshiftata, kysyvät Jyrki Katainen ja Mikko Pukkinen.
Kiinan ja Intian kaltaisissa kehittyvissä kasvutalouksissa lupaukset elintason kohoamisesta ja sosiaalisesta noususta ovat vielä aitoja ja tarpeellisia. Länsimaissa rahan ja materian kannustinarvo noudattaa vähenevien tuottojen lakia, eli lisäpanostuksilla saavutetaan yhä vähemmän. Tässä tilanteessa yksilön on pelkästään rationaalista pohtia, ovatko hänen omat etunsa yhteneväisiä työnantajan ja valtiovarainministeriön vastaavien kanssa.
keskiviikkona, kesäkuuta 02, 2010
Puoluekokous
Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.Isäntämiehet pääministeriä valitsemassa
Suomi kääntää katseensa 12. kesäkuuta Lahteen, jossa keskusta valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Kelataanko mittanauhaa sisään ja valitaan 197-senttisen Matti Vanhasen tilalle ”puolitoista metriä”, niin kuin mies itse itsensä määritteli, Mauri Pekkarista , todellista maakuntien ukkoa, siltarumpujen herraa ja kepulaisuuden ruumiillistumaa?
Vai onko Jäätteenmäki -angsti vihdoin hellittänyt sen verran, että Sdp:n ja vihreiden tavoin valitaan johtoon nainen, 41-vuotiaana ja 1990-luvulla Etelä-Pohjanmaalta Helsinkiin emigroituneena puolueen nuoriso- ja urbaanisiipeä edustava Mari Kiviniemi ?
Kahden muun ehdokkaan traktorista näyttää biopolttoaine jo loppuneen. Paavo Väyrysen väsymätön dieselmoottori on kerännyt politiikan kuoppaisilla ja pölyisillä teillä sellaisen määrän kilometrejä, että moni keskustalainenkin soisi hänen jo jäävän Keminmaan paanukirkkoonsa Palmuja katselemaan. Laitilan sympaattinen Timo Kaunisto taas tulee liian kaukaa sisäpiirin ulkopuolelta, niin poliittisesti kuin henkisestikin.
Mitä todennäköisimmin uudesta talonpoikaiskenraalista tulee myös pääministeri. Huhut siitä, että perustuslaki määräisi pääministerin valinnan eduskunnalle, ovat etelän median koohotusta. Nyt isännän ääntä käyttävät isännät eli keskustan puoluekokousedustajien yli 56-vuotias miespuolinen maanviljelijä- ja toimihenkilötaustainen enemmistö.
Tulee mieleen Winston Churchillin toteamus ”tuskin koskaan ovat niin monet olleet niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille” vuodelta 1940. Farmaripappojen sijaan Churchill kyllä puhui brittiläisistä hävittäjälentäjistä ja vastustajakin oli pari piirua Jutta Urpilaista viiksekkäämpi, mutta suhdeluvuissa ollaan samalla hehtaarilla.
Vaikka Kiviniemi ei mikään agraariaatteen Martti Luther olekaan, on valinnassa linjaratkaisun ituja. Kenttä pohtii nyt, pitäytyäkö perinteisissä vahvuuksissa ja maakuntien tukevassa ponnistusalustassa, vai lähteäkö rohkeasti päivittämään viestiä ja kyntämään ruuhka-Suomen asvalttipeltoja.
Suomen kahdeksasta yli sadantuhannen asukkaan kaupungista kuusi sijaitsee alle 200 kilometrin päässä Helsingistä. Näistä keskusta keräsi vuonna 2007 vain 66 886 ääntä eli 10 prosenttia koko potistaan. Pietarin kalansaaliit menivät kokoomukselle (242 737 ääntä, 39 prosenttia koko kannatuksesta), Sdp:lle (170 023, 29 prosenttia) ja vihreille (124 795, 53 prosenttia), keskustan painiessa divaritasolla yhdessä vasemmistoliiton (62 637 ääntä), Rkp:n (36 536), kristillisdemokraattien (31 865) ja perussuomalaisten (31 274) kanssa. Kannattajakunnan ikääntyessä, maaseudun tyhjentyessä ja arvomaailman kaupungistuessa keskustan on alettava tähyämään isompiin kirkonkyliin.
Ajankohtaisin haaste tulee pitkästä Lippos -krapulastaan heräilevästä Sdp:stä. Unelmoiva Urpilainen näyttää saaneen verkkosukkansa ojennukseen, kun vierellä remuavat yhden miehen likaisten temppujen osasto Don Heinäluoma ja murahtelevan Mooseksen ex-avustaja, rokin ja rakkauden apostolina julkisuudessa paistatteleva tuore puoluesihteeri Mikael Jungner .
Jos keskusta putoaa huhtikuussa 2011 pronssille, kuten gallupit tällä hetkellä ennustavat, saatetaan Säätytalossa vaalien jälkeen viritellä lauluja samasta sinipunaisesta kirjasta kuin vuosina 1987, 1995 ja 1999. Keskustan puheenjohtajan repertuaariksi riittää silloin Juice -vainaan Jyrki Boy: me ennen kimpassa kuljettiin mutta sinä pääsit parempaan kyytiin.
keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010
Omerta-Arto ja naisten kolmiloikka
En malttanut olla puuttumatta. Kolumni, Turun Sanomat 7.4.2010
Ei hätää, otin sen nauhalle
Vaalirahakohun ties monentenako jatko-osana kansakunta sai pääsiäisenä seurata erikoista syyttelydraamaa, jossa väiteltiin kokoomuksenMarja Tiuran mahdollisesta loikkaamisesta keskustaan vaalien 2007 jälkeen.
Tiura kertoi Apu-lehdessä puoluesihteeri Jarmo Korhosen houkutelleen häntä apilajengin riveihin. Paheksuessaan Kelmi-Korhosen toimintaa mm. kalustekaupoillaan ja lentolipuillaan profiloitunut Tiura ei moralismia säästellyt. ”Että joku kehtaa”, sivalsi Pirkanmaan äänikuningatar ja kehotti keskustan puoluetoimistoa opiskelemaan parlamentarismin pelisääntöjä. Huipennuksena maatalon tyttö vielä totesi, ettei siirtyisi keskustaan, vaikka se olisi Suomen ainoa puolue.
Toisin kuin Tiura kenties kuvitteli, Korhonen ei jäänyt tällä kertaa perunakuoppaan makaamaan. Seinäjoen consiglieri ilmoitti ykskantaan STT:n kautta, että Tiura itse oli hinkunut laitahyökkääjän paikkaa agraariporvarien joukkueessa. Välimiehenä oli toiminut vaalirahoittaja Arto Merisalo , joka laittoi asiasta kaverilleen Korhoselle tekstiviestin hallitusneuvotteluihin. Eilen Nova-mies kertoi lobanneensa Tiuraa tätä ennen turhaan kokoomuksen ministeriksi.
Merisalo vahvisti Korhosen tarinan ja ilmoitti todistajiakin löytyvän. Ruoveden verkostokeisari raotti hyväntahtoisen nallekarhun julkisivuaan ja kertoi nauhoittaneensa suuren osan puheluistaan poliitikkojen kanssa. ”Joidenkin kohdalla on nappi heti pohjassa”, totesi kaikkien kaverina ja hyvänä kestittäjänä tunnettu liikemies. Tässä kohtaa lienee lampaanviulu mennyt väärään kurkkuun muillakin kuin Tiuralla.
Nauhoja henkivakuutuksekseen kutsunut Merisalo antoi poliitikoille kaksi pahaenteistä ohjetta: jokainen pysyköön totuudessa, eikä muistivaikeuksista pidä kärsiä. Vaalirahasotkun laajuutta miettiessä tulee väkisin mieleen, kuinka monet housut Arkadianmäellä tämän kiinteistöbisneksen mustimmissa liemissä marinoidun entisen linnakundin toteamus pani tutisemaan.
Tiura vaihtoi taktiikkaa ja ryhtyi uhriksi. Blogissaan hän heitti vesille kaikki sympatiaverkot vedoten niin poliittiseen ajojahtiin, sukupuoliseen syrjintään, mustaan makkaraan kuin Jeesuksen kärsimystiehenkin. Pisteitä ropisi, mutta eri asia on, kenen laariin. Eilisaamuna tekstiä ei Tiuran sivuilta enää löytynyt.
Merisalo varmisteli selustaansa täsmentäen, ettei tallentanut keskustelujaan johtavien poliitikkojen, esimerkiksiMatti Vanhasen tai Jyrki Kataisen , kanssa. Kataiselle, Jyri Häkämiehelle , Taru Tujuselle ja Pekka Raville lähettämässään sähköpostissa Merisalo manasi sitä, ettei Tiura ”osaa pitää suutaan kiinni”. Muut ilmeisesti ovat osanneet.
Heinäkuussa 2007 Tiura kieltäytyi kommentoimasta Helsingin Sanomille sitä, miksi hänestä ei tullut ministeriä. Hän totesi olevan turhaa märehtiä menneitä, koska ikää on vasta 37 vuotta eikä ”arkku ihan vielä tossa häämötä”. Paljon on kolmessa vuodessa tapahtunut. Ainakin poliittisen hautausmaan kirkonkellojen kumu kuuluu jo, sillä kukaan kokoomuslainen ei ole noussut puolustamaan Tiuraa.
Kuka vielä muistaa, kun Nova-miehet ja poliitikot kilvan vannoivat, ettei vaalirahalla pyritty ostamaan mitään tai ketään? Merisalo kuitenkin näyttää istuneen hallitusneuvotteluissa. Tiuraa hän ei ministeriksi saanut, mutta miten mahtoi käydä muiden toiveiden kohdalla? Tiura kertoi eläneensä kaksi vuotta painostuksen ja uhan alla, ja haluavansa elämänsä takaisin. Kenen kaulaa köysi vielä kiristää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
