Tunnustakaa!

Ohessa iänikuista identiteettipohdintaa tämän päivän (31.8.2010) Turun Sanomien kolumnistani.


Aavan meren tällä puolen

Amerikkalainen Newsweek-lehti käynnisti Suomessa melkoisen henkselienpaukuttelun valitsemalla maamme maailman parhaaksi, onhan pieni kansakuntamme aina janonnut kansainvälistä tunnustusta ja kantanut huolta kuvastaan ulkomailla. Maamme kehittyneisyyttä ja länsimaisuutta alleviivaavalle viralliselle Suomi-kuvalle Yhdysvaltain toiseksi suurimman viikkolehden tunnustus oli suuri voitto.

Suomen historia on katkeamaton ketju erilaisia tunnustuksenhakuprojekteja. Ruotsalaisia emme halunneet olla emmekä venäläisiksi tulla, ja hajurako on pidetty myös baltteihin ja Itä-Eurooppaan. Sotien välinen Suomi vakuutteli maailmalle valtiollista uskottavuuttaan ja eurooppalaisuuttaan, toinen tasavalta puolueettomuuttaan, demokraattisuuttaan ja kulttuurista läntisyyttään, ja EU-Suomi taas on esiintynyt maailmalla innovaatioparatiisina sekä eurooppalaisen integraation ydinmaana.

Politiikan, mentaliteettien ja imagonrakennuksen kartalla Suomen historia on ollut matka idästä kohti länttä. Vaikka välillä oltiin liitossa niin natsi-Saksan kuin kommunistisen Neuvostoliitonkin kanssa, eivät saksalaismieliset ja taistolaisetkaan onnistuneet suistamaan läntistä identiteettijunaa kiskoiltaan.

Manner-Euroopasta katsottuna Suomi on saari, jonka indoeurooppalaiseen perheeseen kuulumaton kieli on käsittämätöntä mongerrusta. Maantieteelliset, kielelliset ja historialliset tosiseikat ovat muokanneet voimakkaasti kansallista identiteettiämme ja synnyttäneet omaleimaisen kulttuurin, jossa oma aines sekoittuu sujuvasti läntisiin ja itäisiin vaikutteisiin.

Osa vetovoimastamme perustuu kulttuurimme ei-länsimaisten elementtien eksotiikkaan, josta ovat ammentaneet muun muassa Aki Kaurismäki, Arto Paasilinna, suomalaisen melankolian englanninkieliseksi love metalliksi päivittänyt HIM-yhtye ja pohjalaisen hulluuden tuotteistanut Duudsonit-sekoiluryhmäkin.

Olemme taitavia muuttamaan ulkomaisia lainoja omintakeisiksi suomalaisiksi sovelluksiksi. Kansallispelin nappasimme Yhdysvalloista, hyvinvointivaltion Ruotsista, peruskoulun DDR:stä ja alkoholikulttuurin Venäjältä. Omaa on luotu myös vieraita elementtejä toisiinsa yllätyksellisesti yhdistellen ja suomalaiskansallisesti kuorruttaen.

Hyvän esimerkin tarjoaa kevyt musiikki, tiennäyttäjänään slaavilaisen melankolian ja saksalaisen marssimusiikin fuusioinut suomalainen tango. Kesällä 1993 musiikillinen poikkikulttuurisuus saavutti suorastaan maailmanhistoriallisia sfäärejä, kun tötterötukkainen Leningrad Cowboys esiintyi Senaatintorilla yhdessä Neuvostoliitto-vainaan ylpeyden Puna-armeijan kuoron kanssa.

Kylmän sodan päättymisen tajusi konkreettisesti, kun Urho Kekkosen Suomen tosikkomaisuutta törkyrockillaan 1970- ja 1980-luvuilla irvailleen Sleepy Sleepersin laajennettu versio ja Ensemble Aleksandrova tuuttasivat ilmoille yhdessä ja samassa konsertissa Finlandian, Kalinkan, punaniskarockhelmi Sweet Home Alabaman ja surffipopklassikko California Girlsin.

Suomea on ansiokkaasti tehnyt tunnetuksi myös englanninkielisistä rockhiteistä suomenkielisiä humppa- ja jenkkaversioita esittävä Eläkeläiset-yhtye. Yllättävää kyllä, runsaan alkoholinjuonnin siivittämät konsertit ovat keränneet paljon yleisöä erityisesti Saksassa (”Köniinsä sietäisi julma sakemanni, humppasi vaan kun paloi Rovaniemi!”). Yhtye jäi Newsweekin toimittajilta noteeraamatta, eivätkä ulkoministeriön propagandistitkaan viitsineet heitä asialla vaivata.

Sherlock Holmes

Alla hivenen tavanomaisista aihepiireistä poikkeava kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Ritari Ässää parempi

Turun Sanomat 5.5.2010

YLE uusii parhaillaan yhtä kaikkien aikojen parhaista mysteeridraamoista, Granada-yhtiön vuosien 1984-1994 Sherlock Holmes-sarjaa. Omalla kohdallani sarja kuului 1980-luvun suuriin avainkokemuksiin yhdessä tietokonepelien, heavy metallin, kaukopartioromaanien ja Pahkasian kanssa. Lähetykset olivat arjen kohokohtia, joiden tieltä raivattiin kaikki ulkoiset häiriötekijät.

Sarja on paras kuvallinen tulkinta Sir Arthur Conan Doylen mestarisalapoliisista ja myös upea epookkikuvaus viktoriaanisen ajan Englannista. Se on kestänyt ajan hammasta ällistyttävän hyvin, eivätkä edes lukuisat uusintakatselut DVD:ltä ole häivyttäneet sen taianomaista otetta.

1800-luvun jälkipuoliskon Lontoo on sarjassa rekonstruoitu ryysyläiskorttelien kerjäläisiä ja mukulakivikatujen hevosenläjiä myöten orjallisella pieteetillä, joka muuttaa kotisohvan todelliseksi aikakoneeksi. Teollisen vallankumouksen tuomat suuret taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset mullistukset tuntuvat taustaväreilynä ilmassa ja näkyvät usein myös Holmesin ratkomissa rikoksissa. Vaikka epäkohtia ja kurjuutta riittää, eletään edistysuskon ja optimismin aikoja ennen maailmansotia, Hitleriä ja Stalinia .

Nykyhetki unohtuu, kun seuraa Holmesin ja hänen apulaisensa Watsonin vossikka-ajeluja kaasulamppujen valaiseman sumuisen ja sateisen Lontoon hämärillä kaduilla. Tai kun parivaljakko matkustaa höyryveturin kiskomissa junanvaunuissa englantilaiselle maaseudulle selvittämään milloin nummien yllä leijuvaa salaperäistä uhkaa, milloin aateliskartanoiden synkkiä salaisuuksia.

Katsoja tempautuu aikaan, jolloin eurooppalaista politiikkaa leimasivat suurvaltakilpailun diplomaattiset juonittelut, brittiläinen imperiumi oli mahtavimmillaan, ja sivistyneet mutta kovapintaiset gentlemannit lähtivät Royal Geographical Societyn sikarinsavuisten kerhotilojen nahkaisista nojatuoleista tutkimusmatkoilleen tuntemattomiin maailmankolkkiin.

Kaikkein kiehtovinta sarjassa on Jeremy Brettin henkeäsalpaava Holmes-tulkinta. Vuonna 1995 kuollut brittinäyttelijä uppoutui rooliinsa niin totaalisesti, ettei lopulta enää kunnolla erottanut itseään roolihahmosta ja sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hinta oli kova, mutta tuloksena oli ylittämätön näyttelijäsuoritus.

Brettin Holmesissa on kaikki kohdallaan piipunpolttotekniikasta Etonissa opittuun virheettömään mutta värikkääseen public school – englantiin. Mestarietsivän vaatekaappi silinterihattuineen, ulstereineen, hännystakkeineen, liiveineen, taskukelloineen, Oxford-kenkineen, kaulaliinoineen, olkaimineen ja pystykauluksineen ilmentää tyylikkyydessään röyhkeyttä hipovaa dandyismia ja toimii myös klassisen pukeutumisen oppituntina.

Brettin Holmesille luomista maneereista tuli tavaramerkkejä: yhtäkkiset huudahdukset ja kolkot naurahdukset, maaniset tarmonpuuskat sekä teatraaliset ilmeet ja eleet. Osoitteessa Baker Street 221B vapaahetkinään viulunsoiton parissa rentoutuva arvoituksellinen erakko hehkuu ylivertaisesta älystä kumpuavaa kovaa kylmyyttä, mutta sopivissa olosuhteissa sisältä löytyy myös yllättävää lämpöä ja ihmisrakkautta.

Vaikka Sherlock Holmes fiktiota onkin, hänen perusprinsiippeihinsä kätkeytyy huomattavaa elämänviisautta. Ei riitä että näkee, on myös havainnoitava, ja osattava erottaa olennaiset asiat epäolennaisista. Kun mahdoton eliminoidaan, jäljelle jää totuus, vaikka se olisi kuinka epätodennäköinenkin.

Nolkytluvusta

Alla eilinen (6.1.2010) kolumnini Turun Sanomista, jossa osaksi kalastellaan samoilla vesillä kuin neukkurytkykirjoituksessa.

Nosarinostalgiaa

Kestää 10–15 vuotta, ennen kuin ryhdymme jäsentämään mennyttä aikaa vuosikymmenenä. Nykyisin nähdään jo 1980-luvun olennaisimmat piirteet: kulutuselektroniikka (videot, cd-levyt, mikroaaltouunit, kotitietokoneet), AIDS, Kylmän sodan loppu, kivipestyt farkut, olkatoppaukset ja Boy George. 1980-luku näyttää vanhentuneen kuin hyvä viini; vasta aika on tuonut sen parhaat ominaisuudet esiin. Aiemmin mauttomuutensa vuoksi kauhistellusta kasarityylistä on tullut nostalgisen retroilun kohde.

Mielikuvat 1990-luvusta eivät ole yhtä vakiintuneita, mutta usein ysäristäkin puhutaan jo omana aikakäsitteenään. Tuolloin mieleen painuivat muun muassa Neuvostoliiton ja apartheidin loppu, Suomen EU-jäsenyys ja jääkiekon MM-kulta, Spice Girls, kännyköiden ja internetin läpimurto, Baywatch, grunge, flanellipaidat ja lävistykset. Ysärinostalgiaakin on jo pitkään ollut havaittavissa.

Mitä jää mieliin 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä? Vielä sillä ei ole edes yhtä nimeä – ensikymmenluku (Suomen kielen lautakunnan suositus), nollakymmenluku, 0-kymmenluku, nolkytluku, ensari, nollari vai nosari? 1920-luku oli iloinen, 1960-luku vapaa, 1970-luku politisoitunut ja 1980-luku hedonistinen, mutta millaisena muistellaan nolsarin henkistä ilmapiiriä vuonna 2040?

Ainakin tullaan muistamaan 11.9.2001 terrori-iskut Yhdysvalloissa ja ilmastonmuutoksen murtautuminen yleiseen tietoisuuteen. George W. Bush ja monet muutkin ennustelivat islamistiterroristien ja vapaan maailman kamppailusta uuden vuosisadan Kylmää sotaa. Irakissa maailmansheriffi löi lapionsa kuitenkin niin happamaan kamelinlantaan, että terrorismisodan mielekkyyden epäily pani republikaanipatrioottienkin niskat punoittamaan.

Afganistanissa on sodittu lokakuusta 2001 alkaen, Irakissa tulee pian täyteen seitsemän vuotta. Joukkotuhoaseiden ohella kadoksissa ovat yhä niin Osama bin Laden kuin demokratiakin. Vuosikymmenen lopulla toivo näytti uskaliaasti päätään, kun Teksasin valkoinen mies luovutti taakkansa Barack Obamalle. Amerikkalainen unelma sai takaisin Vietnamin viidakoissa ja Babylonian aavikoilla ryvettynyttä uskottavuuttaan, minkä tulkinnan vahvisti myös Nobel-komitea.

Obaman kuherruskuukautta pidemmäksi kuitenkin osoittautui syyskuussa 2008 alkanut globaali talouskriisi, joka rahoituslaitosten ja autotehtaiden lisäksi uhkaa nielaista jo kokonaisia maita. Meillä brändityöryhmät kiillottavat kilpailukyvyn ja innovaatioiden julkisivua samaan aikaan kun julkinen terveydenhuolto uhkaa romahtaa ja opettajia palkitaan PISA-menestyksestä lomautuksin. Mihin ei burana auta, sen hoitavat valtionhallinnon tehokkuusohjelma ja viikatemies. Olisiko tässä mallissa se uusi nokia, jota voitaisiin maailmalle viedä, jos turvediesel ja puupelletit eivät kampeakaan meitä ylös suosta?

Aikakaudet henkilöityvät niiden pinnalle nostamissa yksilöissä. Suomessa 1970-luku kuului Lasse Virenille ja Kristiina Halkolalle, 1980-luku Pertti ”Spede” Pasaselle ja Matti Nykäselle, ja 1990-luku Lola Odusogalle (nykyisin Wallinkoski) ja Esko Aholle.

Nolkytluvun kasvoiksi ovat tarjolla ainakin Tarja Halonen, Matti Vanhanen, Kimi Räikkönen, Martti Ahtisaari ja Lordi. Aika näyttää, kuinka kovan haasteen heille heittävät esimerkiksi Kola-Olli, BB-Minna, Idols-Agnes, Diili-Jethro ja Talent-Markku. Mukaan saattavat kiilata myös tekstiviesti-Tukiainen ja pääministerin morsian.

Talkshow-isäntä Conan O’Brien kertoi taannoin ohjelmassaan raportista, jonka mukaan ilmaston lämmetessä New Jersey peittyisi osittain veden alle. Huonot uutiset: osa kaupungista jäisi yhä pinnan yläpuolelle. Toivottavasti naurattaa vielä 2020-luvullakin. Ui peremmälle, sanoi jääkarhu pingviinille.

Korhosen kyyneleet

Blogissani olen ollut tunteeton mies, poikkeuksena korkeintaan jääkiekon MM-kisojen Suomen ottelut. Muutama kirjoitus vuosien mittaan on tullut tunnekuohuissakin kirjoitettua, mutta luultavasti ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Fyysisessä elämässä olen tasaiseksi höylätty ja ilmeetön mies, joka ottaa vastaan niin hyvät kuin huonotkin uutiset samalla vaikeasti tulkittavalla monimielisellä ilmeellä mystisen "jaaha" -toteamuksen kera.

En pidä "tunteellisuutta" tai "tunteiden osoittamista" kovinkaan korkeassa kurssissa, ainakaan siinä muodossa, kuin niitä on itselleni tarjoiltu. Tavallaan olen hyväksynytkin sen tosiasian, että etnis-geografisista syistä meille täällä Suomessa emotionaalisuus ei ole ensimmäisessä lähtöportissa. En voi myöskään pitää tätä asiaa mitenkään lähtökohtaisesti huonona.

Suomalainen tunteiden osoittaminen tai tunteista puhuminen suomen kielellä on sellainen taitolaji, jossa vain muutamat harvat ovat pärjänneet. Väittäisin esimerkiksi suurena syynä Väinö Linnan suosion takana olevan sen, että hän pystyi välittämään tekstissään niin suuria tunteita näennäisesti niin tunteettomalla tyylillä. Jos hän olisi innostunut sentimentaaliseksi, uskottavuus olisi mennyt saman tien.

Kirjailija Riku Korhosta en ole juuri noteerannut, vaikka samasta kaupungista ja vuodelleen saman ikäisiä olemmekin. Olen hämmästellyt sitä, että käsittääksemme emme ole fyysisesti kertaakaan tavanneet, vaikka esim. itseäni seitsemän vuotta vanhemman Juha Turusen muistan kohdanneeni sekä 1980- että 2000-luvulla.

Korhosen olen päässyt kuitenkin ainakin kerran näkemään, viime syksynä Helsingin kirjamessuilla. Olin valmistautumassa omaan sessiooni lavalla, kun käytävää pitkin tuli iso, omassa luokittelussani riukuutensa takia pikemminkin kauniin kuin komean puolelle mennyt mies, joka käveli niin takakenossa, että odotin hänen hetkenä minä hyvänsä kaatuvan selälleen. Etenemistyyliin kuului käsien laajakaarinen heilahtelu sivulla ja muistaakseni pitkä tummahko takki yhdistettyinä farkkuihin ja joihinkin, jotka saattoivat olla buutsit.

Erityisesti pääni käänsi kuitenkin se valtava itsevarmuuden vaikutelma, joka tuosta kokonaisuudesta hehkui. Minikokoisen Pate Mustajärven kännistä heiluntaa ovat monet erehtyneet kutsumaan kukkomeiningiksi, mutta ensimmäisellä vilkaisulla tajusin, että tämän vaalean lipputangon kankimaisessa heilumisessa oli kyse jostain erilaisesta. Mr. Korhosen henkilöhistoriaan tutustuttuani olen myöhemmin kehitellyt erinäisiä teorioita herran etenemistyylin taustavaikuttumisista. Sitä en kiellä, etteikö ensi vaikutelmani habituksen henkimästä viestistä olisi ollut maailmaa uhmaava ylimielisyys.

Tänään Korhos-kuvani sai aivan uutta syvyyttä. En edelleenkään ole lukenut ensimmäistäkään hänen kirjaansa vaikka hänen ulkonäköään erittäin miellyttävänä pidänkin ja vaikka vaimolle lääkäriromaanin lahjaksi ostinkin (jos hän karkaa Korhosen matkaan, onko syy minun siis?)

Luin meidän kaikkien kunnioittamasta Image-lehdestä Riku Korhosen kirjoittaman jutun "Pitkä kuiva kausi", jossa hän pohtii syitä sille, miksi hän ei ole pystynyt vuosikausiin tai oikeammin juuri elämässäänkään kunnolla itkemään. Otsikkolukemalta ajattelin jutun olevan tyypillistä suomalaisen miehen emotionaalisen jäykkyyden ruoskintaa, mutta luin sen kuitenkin.

Korhosen jutussa oli hyviä ja huonoja kohtia. En ihan ymmärrä sitä, miten hän on pystynyt kehittämään itkemättömyydestään sellaisen peikon kuin on, mutta monessa kohtaa hän osui tauluun komeasti. Parhaimmillaan hänen oivalluksensa saivat minut haukkomaan henkeäni tai lähes tippumaan tuoliltani naurusta ja ajattelemaan, että tämän kaverin kanssa ehdottomasti haluaisin male-bonding merkeissä imemään ohrapirtelöksi puettua kollektiivista äidin rintaa.

Jutussa oli kohta, joka todella pysäytti. Riku muisteli, kuinka hän viisivuotiaana oli alkanut itkeä isoisänsä edessä. Pappa, veljensä ja oman toisen kätensä sodassa menettänyt veteraani, oli reagoinut nappaamalla kiinni tukasta, läimäyttämällä kasvoihin ja toteamalla tiukasti, että "mies ei itke!", ja sen jälkeen turhia selittemättä painunut matkoihinsa ja jättänyt loppusuvun selvittelemään.

Kelataan 23 vuotta eteenpäin. Papan vaimo, Rikun isoäiti on kuollut, pidetään hautajaiset ja päädytään tilanteeseen, jossa 83-vuotias pappa, joka ei koskaan ollut kenenkään nähden itkenyt, ja 28-vuotias Riku istuvat kahdestaan polttemassa tupakkaa. Siteerataan Rikua:

"Hän kertoo kaipaavansa mummiani ja odottavansa kuolemaa. Hän alkaa itkeä. Ensi kerran kuulen hänen itkevän täyttä itkua, pitkää, ynisevää ja syvää. Se on melko järkyttävää ja omituista, kuin metsäeläin puhkeaisi puhumaan.
Istuin hänen vierellään kuistin portaalla, päivänvalon tunteja on yhä jäljellä, hän itkee, ja minä ajattelen, että osamme ovat vaihtuneet. Miten hän suhtautuisi, jos nyt heittäisin hänen vanhat sanansa itkemättömistä miehistä hänen kyyneleisille miehilleen kasvoilleen? Mitä jos nyt löisin lujan litsarin hänen poskelleen?"

Riku, se on touché! Epäkorrektia sanan parhaassa merkityksessä, ihmisen motiiveja ymmärtäen mutta ei kuitenkaan toimintaa hyväksyen! Siinä se on elämän suola, että osat vaihtuvat, ja kukaan ei koskaan voi olla varma, mitä casting agent heittää kohdalle. Nöyryys kannattaa, ei järjestelmän tai ideologioiden, mutta kanssaihmisten edessä!

Surun todellisen määrän voi ymmärtää voi vain sen kokija itse, ja se, jonka itsevarmuus tai typeryys riittää tämän halveksintaan, on litsarinsa ansainnut. Riku ei ole Tom Waits, mutta harvinaista rosoisuutta ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta hänestäkin löytyy.

Elämä on pingistä armon ja häpeän välillä. Vain rakkaus voi pallon pysäyttää.

Rock ja työväenlaulut

Ohessa lisää suomettumistrauman käsittelyä viime torstain (11.6.200) Turun Sanomissa julkaistusta kolumnistani:

Ei käynyt marxilaisilta rock’n’roll

Suomettumiskeskustelu peittää helposti alleen sen, että suomalaiseen 1970-lukuun toki mahtui paljon muutakin kuin Kekkosta, konsensusta sekä hyviä ja luottamuksellisia idänsuhteita. Mitä pidemmäksi perspektiivi venyy, sitä tärkeämmältä tuo muu alkaa näyttää.

Taistolaisuudesta ovat kyllä myöhemmin pitäneet kovaa ääntä niin kriitikot kuin neuvostojärjestelmän ihailun romantisoivalla nostalgialla kuittaavat asianosaisetkin.
Voisiko kuitenkin olla niin, että kuvaamme 1970-luvusta vääristää poliittisten piirien luoma, heidän omaa tärkeyttään paisutteleva, historiallis-optinen harha?

Vasemmistoradikalismin vuosina politiikka oli kuin myrkkyhyytelö, joka tunkeutui kaikkialle, halusi hiljainen enemmistö sitä tai ei. Hyvä esimerkki olivat kouluneuvostot, jossa varhaisteinit jakoivat oppilaille kurinpidollisia rangaistuksia poliittisten jakolinjojen mukaan. Kouluissa ja yliopistoissa puoluenuoriso painosti muita valitsemaan puolensa ja määrittelemään poliittisen kantansa, koko ajan ja kaikessa.

* * * * *

Mitä pidemmälle 1970-luku eteni sitä enemmän ei-poliittinen enemmistö kyllästyi siihen, että politiikkaa tungettiin joka paikkaan. Nuorisopoliitikkojen mellastaessa kokouksissaan ja neuvostoissaan he eivät huomanneet, että tavallisen nuorison parissa oli itämässä voimakas protesti ideologista kiihkoilua vastaan.

Politiikan pakkosyöttöön väsynyt nuoriso pakeni rock-musiikin suojiin. Ruisrock keräsi Saaronniemeen jo toisena vuotenaan 1971 satatuhatta kuulijaa, ja vuonna 1974 julkaistiin Hurriganesin Roadrunner-levy. Äänitteiden vuosimyynti kasvoi 1960-luvun lopun muutamista sadoista tuhansista 1970-luvun lopun yli viiteen miljoonaan. Vanhempien sukupolvien mieltymyksistä riippumaton nuorisokulttuuri syntyi toden teolla.

* * * * *

Rokkidiggareiden näkökulmasta politiikan nuorisotähdet, sellaiset kuinPaavo Väyrynen , Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä , olivat tylsyyttä uhkuvia pyrkyrimäisiä broilereita. Poliittiset nuorisojärjestöt olivat kyllä valtansa huipulla, mutta niiden keskusteluyhteys ei-poliittiseen nuorisoon oli katkennut ja ote reaalitodellisuudesta kirvonnut.

Rock oli viihdettä, mutta se oli myös kapinaa vapauden puolesta poliittisen eliitin liturgioita vastaan. Vuonna 1977 Sleepy Sleepers pilkkasi levyllään Takaisin Karjalaan estoitta YYA-sopimusta, suomettumista, Neuvostoliittoa ja presidentti Urho Kekkosta . Ulkopoliittisesti oikeaoppiset piirit painostivat konserttijärjestäjiä estämään yhtyeen esiintymiset. Suomi-Neuvostoliitto-seura syytti yhtyettä idänsuhteiden vaarantamisesta. Raha-automaattiyhdistys poisti jukebokseistaan kappaleen Kaapataan lentokone Moskovaan, jossa kastroidut suomalaiskaapparit passitetaan Siperiaan. Yleisradiossa yhtye oli soittokiellossa.

* * * * *

Alatyyliseen huumoriin nojannut protesti osui maaliinsa ja löysi yleisönsä. Samaa asennetta ilmensi vuonna 1978 Eppu Normaali kappaleessaan Rääväsuita ei haluta Suomeen, jossa Martti Syrjä lauloi ”pioneereille olen fascisti, ja fascisteille pioneeri”. Kappale oli saanut inspiraationsa ulkoministeriön päätöksestä evätä brittiläisen Sex Pistols -yhtyeen pääsy Suomeen.

Punk oli 1970-1980-lukujen taitteen nuorisoprotestin keihäänkärki, ja Sex Pistols sen ykkösnimi. Suomessa media ja poliittiset nuorisojärjestöt oikealta vasemmalle paheksuivat yhtyettä. Pioneeriliiton mukaan Sex Pistols edusti ”väkivaltaa ihannoivaa massakulttuuria pahimmillaan”, kirjailijaälykkö Arvo Salo taas tuomitsi kaikki punkkarit ”estottomina ja raakoina, vähintään puoliksi rikollisina”.

Neuvostoliitolle ja kommunismille rock-musiikki oli kauhistus. Suomessa pyrittiin seuraamaan Moskovan mieltymyksiä myös kulttuurissa, ja taistolainen laululiike tuotti ideologisesti oikeaoppista musiikkia. Rock-faneille työväenlaulut taas edustivat 1970-luvun ylipolitisoituneen ilmapiirin tunkkaisimpia piirteitä: ahdasmielisyyttä, tosikkomaisuutta ja tylsyyttä. Ei käynyt Kekkoselta rock’n’roll, mutta melko brezhneviläinen oli meininki Suomen poliittisissa piireissä yleensäkin.

Venäläiset ja suomalaiset historiakäsitykset

(Oxford-Cambridge -soutuhaasteesta tietoa etsivät, kelatkaa alaspäin, nyt on poliittisen historian vuoro)

Hiljattain julkaistussa kirjassaan Lumedemokratia (WSOY 2009) "suomettumisen hämähäkkejä" metsästävät toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka eivät välttämättä ole teeseineen ihan niin metsässä, kun professori Juha Sihvola antoi HS:n arvostelussaan ymmärtää. Ylipäätään oli erikoista, että suomalaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suurimpiin nimiin lukeutuva, Historiallisen Aikakauskirjankin päätoimittajana toiminut Sihvola katsoi tarpeelliseksi asettua niin tiukasti puolustelemaan 1970-luvun toimintaa ja ilmapiiriä. Hän syyttää Boxbergia ja Heikkaa amatöörimäisyydestä ja anakronismista, mutta katsoo itse voivansa muitta mutkitta julistaa, että kaikkien muiden kuin taistolaisten neuvostomyöntyväisyys oli pelkkää kansallisen edun sanelemaa teeskentelyä ja sellaisena suurta poliittista viisautta. Mistä vuonna 1957 syntynyt ja ihan muita asioita tutkinut Sihvola voi sen niin varmasti tietää? Miksei tätä ilmiselvää kansallista kipupistettä saisi lähestyä kriittisesti ja poleemisestikin?

Imbi Pajun ja Sofi Oksasen toimittama tuore kirja Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY 2009) ja sen julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetty paljon ennakkoon kohuttu mutta melkoiseksi epätapahtumaksi jäänyt "Nashi-nuorten mielenosoitus" ovat herättäneet Suomessa jälleen kerran keskustelua siitä, kuinka Venäjällä tarkastellaan Baltian maiden historiaa, erityisesti niiden neuvostomiehityksen aikaa.

Suomessa on kritisoitu erityisesti Venäjän virallisia tahoja neuvostomyyttien ylläpitämisestä. Kriitikot ovat osoittaneet, etteivät Kremlin vallanpitäjät ja heidän intellektuaalisessa talutusnuorassaan olevan venäläisten enemmistö ole tunnustanut sitä, että Baltian maat liitettiin 1940 pakolla osaksi Neuvostoliittoa, vaan päinvastoin väittää, että maat liittyivät osaksi kommunistista suurvaltaa vapaaehtoisesti. Samoin on venäläistulkintoja arvosteltu Stalinin ajan muidenkin rikosten kuten pakkokollektivisoinnin ja -teollistamisen sekä 1930-luvun puhdistusten, lakaisemisesta maton alle ja ylipäätään diktaattorin historiallisen kuvan kiillottamisesta. Venäläiset eivät ole myöskään suostuneet tunnustamaan, että puna-armeija kukisti väkivalloin demokraattisiin uudistuksiin tähdänneet Unkarin kansannousun vuonna 1956 ja Prahan kevään liikehdinnän 1968.

Kelataan kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Tämän päivän Hesarin yleisönosastolla on kirjalija-opettaja Arno Kotron hyvä tuokiokuva 1970-luvun lopun suomalaisesta historian kouluopetuksesta. Laajassa käytössä ollut Yläasteen historian oppikirja Historia ja me 8 (Weilin & Göös, 1977) mm. toteaa , että

"Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon"

"Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti"

"Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa"

Lisäksi Matti Castrenin, Reino Riikosen ja Leo Suurosen laatima oppikirja kehuu itänaapurin elinoloja, vakaata talouskehitystä, Stalinin valtavaa positiivista merkitystä, samalla kun se USA:sta puhuttaessa alleviivaa eriarvoisuutta, köyhyyttä, rikollisuutta ja ihmisoikeusongelmia.

Tutkija-maratoonari Janne Holmén loi väitöskirjassaan vertailevan katsauksen pohjoismaissa Kylmän sodan kaudella käytössä olleisiin historian oppikirjoihin, ja havaitsi suomalaisesta 1960- ja 1970-lukujen oppimateriaalista mm. seuraavia painotuksia:

- talvisota vain "puhkesi"

- maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja

- Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia

- keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin

- Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään

- Prahan kevät johtui "vastavallankumouksen uhasta" ja Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta

- vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan

Koulun oppikirjat olivat käyneet läpi tarkan virallisen syynin sen varmistamiseksi, että ne olivat voimassaolevien pedagogisten, kulttuuristen ja poliittisten arvojen mukaisia. Näin voi katsoa, että edellämainitut käsitykset edustavat 1970-luvun Suomen virallista historiantulkintaa.

Historian Opiskelijain Liiton vuosikokous julkaisu 31.3.1973 julkilausuman "Oikean tiedon puolesta - YYA velvoite historian opetukselle ja tutkimukselle", jossa todettiin mm. seuraavaa:

...Yliopisto- ja korkeakoululaitokselle asettuu erittäin vaativa tehtävä suomalais-neuvostoliittolaisten ystävyys- ja yhteistyösuhteiden vaalijana ja edelleenkehittäjänä. Sen tehtävänä on tuottaa tietoa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, niiden luonteesta ja historiasta sekä niistä mittaamattomista mahdollisuuksista, joita yhteistyö Neuvostoliiton kanssa Suomelle tarjoaa kaikilla elämänaloilla. Ennenkaikkea sen tehtävänä on kasvattaa sivistyneistö, joka sekä tiedollisesti että asenteellisesti kykenee ymmärtämään Suomen ja Neuvostoliiton kansojen yhteiset perustavaa laatua olevat edut ja yhteistyön Suomelle tarjoamat valtavat kehitysmahdollisuudet...

...Suomen ja Neuvostoliiton hyvät ja luottamukselliset suhteet ja niiden edelleen kehittäminen voivat perustua vain sille, että Suomen puolelta myönnetään näiden suhteiden hoidossa tapahtuneet virheet ja laiminlyönnit ja otetaan oppia niistä...

...YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlavuonna on painokkaasti vaadittava, että yliopisto- ja korkeakoululaitos ottaa paikkansa Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden lujittamisessa ja edelleen kehittämisessä. Historia-aineiden kohdalla ensimmäinen askel tällä tiellä on neuvostovastaisten oppikirjojen korvaaminen sellaisilla, jotka tarjoavat oikeaa tietoa Neuvostoliitosta...

Yritin kaivaa tietoa siitä, ketkä HOL:n hallituksessa vuonna 1973 istuivat, mutta netistä en löytänyt, joten lähetin asiasta tiedustelun järjestön nykyisille toimijoille. Jos joku lukijoista ehtii ensin, kommenttipalstalle vaan. Nimien tietäminen voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia.

Tämän ajattelutavan tulkinnallinen kulminaatiopiste oli ns. Pirkkalan moniste, Opetusministeriön, Kouluhallituksen ja Tampereen yliopiston psykologian laitoksen kokeilu, jota käytettiin Pirkkalan kunnan peruskoulun viidensillä luokilla eli 11-vuotiaiden oppilaiden historian opetuksessa lukuvuonna 1974-75. Jos tuuba maistuu, se löytyy myös netistä. Joku nuori tutkija voisi tehdä tästä kokeilusta kunnon selvityksen ja käydä vaikkapa haastattelemassa tuota monistetta koulussa päntänneitä, niin saataisiin tähän erikoiseen episodiin myös vähän kokemushistoriallista valaisua.

En väitä itse olleeni yläasteikäisenä 1980-luvulla yhteiskunnallis-poliittisesti erityisen valveutunut, mutta sen muistan, että tajusin (toki varmastikin ei-edistyksellisten aikuisten sopivalla avustuksella) jo varhaisteininä juttujen neuvostolan ihanuudesta olevan täyttä fuulaa. Vuosikymmen tarjosi Suomen Neuvostoliitto-suhteen absurdiudesta minulle parikin erikoista kokemusta, joiden myötä syntynyt vaikutelma osoittautui murrosvaiheessa 1989-1991 paikkansapitäväksi.

Mieleen on jäänyt myös kesä 1991, jolloin Turun Soutajilla oli riveissään kaksi virolaista vierastyöläistä, minua pari vuotta vanhemmat Tarmo ja Siim. Molemmat olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa Neuvostoliiton armeijassa, ja tarinat vähemmistökansallisuuksia edustavien oloista ja kokemuksista puna-armeijan riveissä olivat melkoisia. 1980-luvun loppuvuosina he olivat kuuluneet myös Neuvostoliiton juniorimaajoukkueeseen soudussa sekä edustaneet kertaalleen sirppiä ja vasaraa maailmanmestaruuskilpailuissa. Mielenkiintoisia varsinkin lääketieteellisessä mielessä olivat kertomukset myös tältä saralta. Elokuussa 1991 pääsin läheltä näkemään sen riemun, jota tieto Viron itsenäistymisen palautumisesta nuorissa miehissä sai aikaan, sekä sen lopulta tilapäiseksi osoittautuneen kauhun, jonka kommunistijuntan epäonnistunut vallankaappausyritys heissä herätti.

Jos 1980-luvun kansainvälisestä politiikasta minulle jotain jäi mieleen, oli se ymmärrys siitä, ettei Neuvostoliitto todellakaan rokannut. On muuten mielenkiintoista panna merkille, kuinka paljon nuo 1970-luvun opiskelijajärjestöjen julkilausumat retoriikaltaan muistuttavat opetusministeriön ja yliopistojen nykyisiä strategialausumia. Tässä olisi selvä diskurssianalyysin paikka. Substantiivit ovat tietysti muuttuneet, mutta verbit, adjektiivit, kieltä raiskaava tyylitajuttomuus ja banaali paatos ovat samoja. En ole asiaa tutkinut, mutta petu-metodilla väitän, että tiettyä overlappia saattaa löytyä myös laatijoiden nimilistoista.

Onko suomettuminen todella niin selkeästi rajautuva ja jo niin läpikotaisesti tunnettu juttu kuin professori Sihvola kirja-arvostelussaan esitti? Ja millaista keskustelua on se, kun Sihvola kertoo pohtineensa, että oliko hänen suomettumisen motiiveja koskevia ajatuksiaan kritisoineen Boxbergin motiivina "laiskuus, epärehellisyys vai niiden yhdistelmä"? Millaista viestiä tiede-eliitin edustaja tulee tässä antaneeksi esimerkiksi 1970-lukua avoimin mielin lähestymään pyrkivälle tutkijalle?

Minä saan kysyä. Minä jouduin lukemaan ne koulukirjat.

Marttyyrit ja messiaat

Eilen oli Hesarissa juttu, jossa esiteltiin uudet kolumnistit toimittaja Johanna Korhonen ja kirjailija Sofi Oksanen otsikolla "Tuhotkaamme samea hyminä". Teemu Luukan kirjoittamassa jutussa pisti silmään eduskunnan puhemies Sauli Niinistöstä ja hänen mediakohtelustaan kertova kappale. Luukka ei täsmennä, onko kysymys jomman kumman vai molempien ajatuksista, kun hän kuvaa "keskustelua viestimien tavasta luoda julkisuuden henkilöille mediaan sopivia rooleja".

Medialla on omat suosikkinsa, oli tuoreiden kolumnistien viesti. Esimerkkitapauksina oli mainittu eduskunnan puhemies Sauli Niinistö ja ulkoministeri Alexander Stubb. Niinistöstä on luotu kuva messiaana ja hurmaajana, Stubb taas on muuten vaan median superlemmikki.

Erityisesti eilisessä Hesarissa Niinistö-kommentti osui tietysti aika hyvin kohdalleen, sillä kun käänsi lehden urheiluosastolle, löytyi sieltä heti ensimmäiseltä sivulta kuva Susanna Rahkamon kanssa taitoluistelun EM-kisojen avajaisissa luistelevasta Niinistöstä, mikä on tietysti aika lailla kaukana hänen työstään puhemiehenä (vaikka varmaan parempi näin kuin Nord Streamin konsulenttina...). "Mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita", Korhonen kysyy.

Silti kyllä väistämättä heräsi kysymys, että eivätkö Korhonen ja Oksanen ole havainneet median heistä itsestään luomia sankaritarinoita vaikeiden asioiden esiin nostajina, sorrettujen puolustajina ja tinkimättöminä omien teidensä kulkijoina. Sellaista suitsutusta on kummankin laariin satanut, että se kyllä vähän syö kolumnistien mediakritiikin uskottavuutta. Mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita?

Eivät kai kolumnistit ole tuohtuneita siitä, että julkisuuden aurinko välillä paistaa muuallekin? Vaikka Niinistöä, Stubbia ja kumppaneita ei tule helpolla päästääkään, ei kulttuuri-ihmisten harjoittama näkyvien (miespuolisten) oikeistopoliitikkojen kritisointi lopulta ole kovin omaperäistä. Omalta viiteryhmältä ja ihailijoilta tällainen populistinen rutiiniräksytys tuo automaattiset ja helpot irtopisteet, mutta muut se kyllä pistää haukottelemaan.

Aika lailla pölyistä läppää on myös suomalaisten keskustelemattomuuden surkuttelu. Vertauskohdaksi Korhonen heittää ihailemansa ranskalaisten kyvyn olla eri mieltä (ah miten omaperäistä ja kekseliästä). Molempien mielestä on "häpeällistä", että suomalaiset "laiskuutensa ja pelkuruutensa" vuoksi jättävät käyttämättä sananvapauttaan. Eikö toimittajan ja kirjailijan päähän ole pälkähtänyt, että kaikki eivät ole sananvapautensa toteuttamisen suhteen yhtä etuoikeutetussa asemassa? Eikö omaa häntää olisi saanut nostettua vähemmälläkin muiden mollaamisella?

Taistelu sädekehistä näyttää olevan nollasummapeli.

If there ever was a life - Johnny Otis

Tämä menee oikeastaan kollega Lehden tontille, mutta menköön. Selailin tässä eräänä päivänä vinyylihyllyäni ja löysin monta mielenkiintoista levyä, jotka olin unohtanut omistavani. Tuli vastaan Johnny Otisin vuonna 1958 levyttämä Willie and the Hand Jive, Bo Diddley-tyylinen standardi, jota sittemmin on lukemattomin eri versioin kunnioitettu, mm. Eric Clapton ja George Thorogood ovat sen levyttäneet.

Kreikkalaistaustainen Otis (syntyjään Ioannis Alexander Veliotes) mainitaan hakuteoksissa yhtenä mustan rhythm'n'bluesin valkoisista tienraivaajista. Vuonna 1921 syntynyt Otis varttui Kalifornian Vallejossa alueella, jonka asukkaista enemmistö oli mustia, ja täältä hän myös imi keskeiset vaikutteensa. Muusikonuransa hän aloitti rumpalina ja laajensi siitä sitten lauluun, vibrafoniin ja pianoon. Omaa swing-bändiään ja R&B:hen erikoistunutta Barrelhouse-klubiaan pyörittäessä Otis löysi useita tulevia supertähtiä, mm. Esther Phillipsin ja Etta Jamesin.

Otisin sanotaan integroituneen niin syvästi Kalifornian mustaan musiikkiskeneen, ettei häntä oikeastaan edes voi pitää valkoisena. Kreikkalaisen tumman ulkonäkönsä ja lavaotteidensa vuoksi häntä usein pidettiinkin mustana. Hän on itse todennut olevansa "white Negro" ja meni 1950-luvulla naimisiin mustan Phyllis Walkerin kanssa. Samaan aikaan hän kiersi maata oman Johnny Otis R&B Caravan-aktinsa kanssa, jatkoi klubin pitoa, perusti useammankin levy-yhtiön, oli studiomuusikkona ja tuottajana, isännöi omaa musiikkishowta niin radion kuin kovaa tuloa tekevän televisionkin puolella ja hääräsi menestyksekkäänä kykyjenetsijänä ja managerina. Harmaasta eminenssistä rock/pop-tähteyden puolelle hän astui 1950-luvun lopulla juuri tuon 1.5 miljoonaa kappaletta myyneen Willie and the Hand Jiven ansiosta.

1960-luvulla R&B:n suurin suosio taittui ja Otis ryhtyi etsimään täydentäviä tulonlähteitä, toimien mm. kanafarmarina, kuvanveistäjänä ja maalarina. Hän lähti mukaan myös politiikkaan, mutta ei tullut valituksi Kalifornian lakia säätävään elimeen, koska kampanjoi taiteilijanimensä sijaan Johnny Veliotesina. Lainsäätäjän sijaan hänestä tuli demokraattipolitiikko ja kongressiedustaja Mervyn Dymallyn (jatkaa uraansa yhä 82-vuotiaana!) pääavustaja. Otisin pikkuveli Nicholas pärjäsi politiikassa pidemmälle, päätyen USA:n lähettilääksi Jordaniaan ja Egyptiin.

Vuonna 1968 Otisista tuli myös kirjalija, kun hän julkaisi vuoden 1965 rotumellakoita käsittelevän teoksen "Listen To The Lambs". Los Angelesin Wattsin esikaupunkialueella elokuun helteessä syttyneissä levottomuuksissa kuoli 34 ihmistä ja loukkaantui tuhat. Pidätyksiä tehtiin 4000 ja materiaalista vahinkoa syntyi 40 miljoonan dollarin edestä. Losissa ainoastaan vuoden 1992 ovat tehneet pahempaa jälkeä. Otis oli mustan väestön puolella ja kertoi omaelämäkerrallisella otteella kirjassaan kaikesta siitä lahjakkuudesta, jota hän oli mustien keskuudessa eläessään nähnyt. Hän katsoi olevan amerikkalaisen yhteiskunnan vika, ettei kansakunta saanut tätä lahjakkuusreserviä paremmin ja rakentavammin hyödynnettyä.

Otis oli ja on todellinen renessanssi-ihminen. Lukemattomat eri roolit musiikkibisneksessä ja poliittinen aktivismi eivät riittäneet tyydyttämään hänen toiminnantarmoaan. Myös saarnapuuhat kiinnostivat karismaattista miestä, vaikka pääharrastus olikin "Devil's music". Niinpä hän 1970-luvulla perusti eteläiseen Los Angelesiin oman seurakuntansa, Landmark Community Churchin, ja toimi tämän valtaosaltaan mustista jäsenistä koostuneen seurakunnan vetovoimaisena pastorina yli kymmenen vuoden ajan.

Kenties tietynlaisena vastapainona uskonnolliselle toiminnalle voi nähdä Otisin vuonna 1969 nimellä "Snatch and the Poontangs" (ks. slangisanakirjasta termien merkitykset) levytetyn kokoelman roiseja ns. isojen poikien bluesrenkutuksia. Levyllä kitaraa soitti Otisin 14-vuotias poika Shuggie, joka sittemmin teki komean muusikonuran hänkin. Näihin aikoihin Otis ystävystyi myös nuoren Frank Zappan kanssa. Otisin inspiroimana Zappa kasvatti itselleen samanlaiset impealisti-viikset, joista sitten tuli hänelle varsinainen tavaramerkki: "It looked good on Johnny Otis, so I grew it." Zappa ja Shuggie käsittääkseni levyttivät myöhemmin yhdessä.

Otis jatkoi uusien kykyjen etsimistä, oman bändinsä kanssa kiertämistä ja levyjen tuottamista läpi 1980- ja 1990-lukujen. Hektisimpien musiikkivuosien jäätyä taakse hän on kuitenkin omistautunut yhä maalaamiselle ja kuvanveistolle, jossa hänen pääteemanaan on ollut afroamerikkalaisen elämänmuodon eri puolten kunnioittaminen. En ole asiasta ihan varma, mutta käsittääkseni hän pyörittää omaa viikottaista radio-ohjelmaansa Los Angelesissa yhä tänä päivänä.

Kirjailijan urakin on jatkunut, viimeisimpänä tuotoksena vuonna 1997 julkaistu keittokirja (!) "Red Beans & Rice and Other Rock And Roll Recipes". 2000-luvun puolella hän on laajentanut repertuaariaan myös akateemiseen maailmaan, luennoiden UC Berkeleyssä mustan musiikin eri lajien kehityksestä ja kulttuurisesta merkityksestä. Otisin itsensä mukaan hän on varttuneemmalla iällä elellyt lähinnä neljästä suosituimmasta kappaleestaan (Hand Jive, Every Beat of My Heart, So Fine ja Dance With Me, Henry) yhä tasaisena virtana juoksevilla rojalteilla.

Ei tule ihan äkkiä mieleen montakaan ihmistä, jotka olisivat elämässään ehtineet yhtä moneen ja kulkeneet omaa erikoista tietään samanlaisella menestyksellä kuin Johnny Otis. Rodullisesti hänen kulttuurinen jälkensä on selvästi musta, mutta on hyvä kysymys, olisiko hän pystynyt saavuttamaan samanlaista menestystä, mikäli hän todella olisi ollut musta muutenkin kuin sielultaan.

Otisin suhteen taitaa olla itsestään selvää, että nyt 87-vuotias moniottelija ylläpitää myös omaa verkkosivustoaan, Johnny Otis Worldia!

Alfaurokset ja feminismi

Soutukelien jatkuessa näin hyvinä tyydyn blogin päivityksessä laittamaan esille viime lauantain (24.7.) Turun Sanomissa julkaistun kolumnini. Toimitus oli kaivanut arkistojen kätköistä kolumnin yhteyteen pärstäkuvan yli kymmenen vuoden takaa, laitetaan sekin tähän jo ihan nostalgiasyistä.

Mahtisonnit, luuserit ja nyhveröt

Sukupuolten välisestä tasa-arvosta on viimeisen 10-15 vuoden aikana tullut yksi keskustelluimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä Suomessa. Pitkään tätä keskustelua leimasi poliittinen korrektius, joka esti kyseenalaistamasta radikaaleimpiakaan feministisiä väitteitä, esimerkiksi puheita yhteiskuntamme rakenteellisesta naisvihamielisyydestä tai joka viidennestä puolisoaan pahoinpitelevästä suomalaismiehestä.

Viime vuonna Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen julkaisivat paljon keskustelua herättäneen kokoomateoksen Mies vailla tasa-arvoa. Yksi teoksen suurimmista ansioista oli tuoda esille, etteivät feminismi ja tasa-arvon tavoittelu ole sama asia. Näin ollen myöskään feminismikritiikki ei ole tasa-arvon vastustamista, vaikka usein näin väitetäänkin. Tasa-arvon tulisi tarkoittaa yhdenvertaisuutta kaikkien ihmisten välillä, ei pelkkää sukupuoleen tuijottamista.

*

Kuten kaikki kärkevät debatit, myös tasa-arvoväittely on polarisoitunut. Se vajoaa valitettavan usein ohihuutamiseksi, jankuttamiseksi, syyttelyksi ja liioitteluksi. Sukupuolista rakennetaan tarkoitushakuisia stereotypioita, jotka peittävät näkyvistä yksilöjen monimuotoisuuden. Sekä feministit että äijävallan varjelijat pyrkivät hyödyntämään miesten hiljaista enemmistöä omassa vallantavoittelussaan, esittämään nämä tietynlaisina ja panemaan sanoja heidän suihinsa.

Miehenä koen jääneeni keskustelussa rintamien väliin. Toiselta puolelta rumputultaan ampuu tasa-arvon määrittelyä omana monopolinaan pitävä feministinen hegemonia, toiselta puolelta päälle vyöryy perinteisen maskuliinisuuden nimiin vannovien tosimiesten oikea miehisyys. Kummankaan maailmankuvaa en tunnista omakseni.

*

Naisiin kulutushyödykkeenä suhtautuva rasvaisia vitsejä taukoamatta suoltava taantumuksellinen äijäkulttuuri ei ole kuollut. Katoavaa maailmaa tämä enää lähinnä vain miesporukoiden kosteissa illanvietoissa kukkiva aate kuitenkin edustaa.

Sitä vakavampaa uhkaa todelliselle tasa-arvolle edustavat yhteiskunnassamme vaikuttavat mieheen kohdistuvat perinteiset odotukset ja vaatimukset, eräänlainen maskuliinisuuden arkkityyppi, joka samalla tulee määritelleeksi myös naisen paikan ja tehtävät.

Perinteisessä sukupuoliroolituksessa miehen on oltava lannistumaton suorittaja, joka päättäväisesti raivaa kaikki esteet tieltään. Haasteet on tehty voitettaviksi, ongelmat ratkaistaviksi. Jos onnistut, olet vahva menestyjä, jos et, olet surkea luuseri.

2000-luvun tosimiehellä on rahaa ja valtaa, ja hän antaa menestyksen myös näkyä. Citymaasturilla golfaamaan, muskeliveneellä kaveriporukan kalareissulle, gourmet-illallinen, päälle VSOP-konjakkia ja paksu havannalainen. Kotona vauhdikasta sankaria odottaa näyttelykelpoinen vaimo tai tyttöystävä, parhaassa tapauksessa molemmat.

*

Niin vahvojen isähahmojen perinteisen maskuliinisuuden kuin kilpailukyky-yhteiskunnan alfauroskultinkin pinnan alta paljastuu seksistisiä, rasistisia ja väkivallan käyttöön hyväksyen suhtautuvia asenteita. Usko omaan erinomaisuuteen ja horjumattomuuteen tuottaa suvaitsemattomuutta ja kovia mielipiteitä.

Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kuin porskuttaa. Tosimies ei pelkää ottaa riskejä ja on tarvittaessa valmis suojelemaan reviiriään ja omistuksiaan keinoja kaihtamatta. Jokainen on oman onnensa seppä, ja jos et pärjää, voit syyttää vain itseäsi.

*

Feministinen mies on tuomittu olemassaoloaan anteeksipyyteleväksi nyhveröksi, jonka elämän suurin tragedia on se, ettei hän pysty imettämään lapsiaan. Hän häpeää mieheyttään ja istuu feministissä seminaareissa mukana nyökyttelemässä, kun hänen sukupuolensa mittavat synnit ja rikokset luetellaan ja tuomitaan. Alfauroskulttuurissa miehen taas on esitettävä voitosta voittoon ja kukasta kukkaan kulkevaa mahtisonnia.

Kummassakaan mallissa ei ole tilaa yksilöllisyydelle, järkiperäiselle kommunikaatiolle tai omien ajatusten ja tunteiden rakentavalle käsittelylle.

Kolumneja kaupunkilehdestä

Sain syksyllä uuden kokemuksen kirjoittamisen alalta rustattuani muutaman kolumnin turkulaiseen Aamuset-kaupunkilehteen. Foorumi tarjoaa mukavan mahdollisuuden kommentoida ajankohtaisia ilmiöitä 2000 merkin tiiviissä tilassa. Tila on varsinkin akateemiselle kirjoittajalle niin pieni, että kirjoittamiseen on pakko löytää täysin erilainen lähestymistapa ja rytmi.

Jotta nämäkin tulevat elektroniselle alustalle varastoiduksi ja potentiaalisesti muidenkin luettavaksi, julkaisen tähän mennessä Alakoukku-nimellä julkaistut kolumnini tähän julkaisupäivineen. Käsitellyiksi tulivat näemmä niin Stasi-listat, venäläisyys, pätkätyöläisyys, Räikkösen mestaruus, Jokela kuin patriotismikin.

* * * * *

Stasi-kohusta ja suomettumisesta:

Kompuroiva isoveli (Aamuset 9.8.2007)

Keskustelu DDR:n tiedustelupalvelu Stasin suomalaiskontakteista tietoja sisältävän Rosenholz-aineiston avaamisesta jatkuu. Suojelupoliisin ja sisäministerin ristiriitaiset tiedonannot herättivät kysymyksen, kuka näista asioista maassamme lopulta määrää.

Historian roskatynnyrien penkomatta jättäminen on vaarallista. Kun tieto puuttuu, spekulaatiot kukoistavat. Syyttömät voivat tulla aiheetta leimatuiksi ja syylliset päästä kuin koira veräjästä.

Itä-Saksa edusti maailman kärkeä niin urkintakoneistonsa laajuudessa kuin propagandansa volyymissäkin. Stasin arkistoissa tutkija törmää näihin molempiin. Faktojen etsiminen tästä paperisuosta ei ole lasten leikkiä. Kortistoihin pääsemiseen riitti, että henkilö oli DDR:n kannalta kiinnostava. Ulkomaiset kontaktit olivat arvokkaita pelimerkkejä Itä-Saksan sisäisissä valtataistoissa.

Suomettumisen jälkiselvitys tarvitaan, poliittista noitavainoa ei. 20-30 vuoden takaisten asioiden tiukka salailu on epäilyttävää, mutta erilaisten nimilistojen kontrolloimaton julkaiseminen aiheuttaisi sekin suuria oheisvahinkoja. Pitäisi tutkia, ei hutkia. Liikkeellä on paljon huhuja, joita ei nyt voida sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan.

Terrorismin torjunta on laajentanut viranomaisvaltuuksia eri puolilla maailmaa, mutta samalla on yleensä lisätty myös kontrollia. Supon kaltaiset ilman parlamentaarista valvontaa toimivat turvallisuuselimet ovat käyneet harvinaisiksi. 2000-luvun Suomessa valtion turvallisuutta ei soisi varjeltavan sen paremmin kansalaisten oikeusturvan kuin tiedonvapaudenkaan kustannuksella.

* * * * *

Suomalaisesta identiteetistä ja venäläisyydestä:

Takana Länttä ja Eurooppaa (Aamuset 29.8.2007)

Ryssä on aina ryssä, sanottiin joskus. Ajat ja asenteet kuitenkin muuttuvat, eikä venäläisyys enää ole kirosana. Nykyään Helsinki markkinoi itseään venäläisyydellä ja myös Turun kulttuuripääkaupunkihankkeessa on painotettu Venäjän läheisyyttä.

Itäisen elementin korostaminen on uusi ilmiö. 1920-30-luvuilla Suomi julisti itsensä eurooppalaisen sivistyksen etuvartioksi barbaarista itää vastaan ja joutui sitten lupauksensa myös lunastamaan. YYA-Suomessa podettiin traumoja siitä, ettei läntisyyttämme lännessä ymmärretty. Kun tie 1991 aukeni, Eurooppaan juostiin niin kovaa kuin jaloista lähti.

Suomen historia on tuolien väliin putoamisen historiaa. Itään ei ole haluttu kuulua, länteen taas ei ole kelpuutettu. Kekkosen kaltaiset poliittiset jonglöörit pyrkivät kääntämään asetelman edukseen ja maalasivat kuvia Suomesta sillanrakentajana idän ja lännen välillä.

Turvatakuita idän uhkaa vastaan on haettu jatkuvasti, mutta länsikään ei ole vaaraton. Kestääkö omaleimainen suomalaisuus eurooppalaisen integraation ja globaalin markkinatalouden ristitulessa? Karjalan ja Kalevalan kansallisromanttisista maisemista ammentavalle identiteetille amerikkalaismallinen massakulttuuri on kauhistus.

Brysseliin integroiduttuaan poliittinen eliitti on saanut lääkitystä YYA-kaudella kolhiutuneelle egolleen. Brysseliläisyyttä vahvempana kansan parissa kuitenkin yhä vielä vaikuttaa metsästä ja suosta ponnistava mytologis-shamanistinen suomalaisuuskäsitys, jonka äänitorvia ovat olleet Aleksis Kiven, Väinö Linnan, Tuomari Nurmion ja Jari Halosen kaltaiset taiteilijat.

Suomalaisuus on ainutlaatuinen sekoitus itäistä ja läntistä, omaa ja lainattua, ylpeyttä ja alemmuuskomplekseja, eurooppalaista eleganssia ja slaavilaista melankoliaa. Ajatelkaapa vain vaikkapa karaokekuppila Pataässässä Paula Koivuniemen "Aikuista naista" tukevassa humalassa hoilaavaa NHL-miljonääriä. Kyllä siinä on venäläinenkin ihmeissään.

* * * * *

1970-luvulla syntyneiden elämänkokemuksista:

Demografian demonit (Aamuset 26.9.2007)

Vuonna 1973 syntyi sataan vuoteen pienin suomalainen ikäluokka, vain 57 000 lasta. Vuonna 1947 syntyi peräti 51 000 vauvaa enemmän. Suomalaista yhteiskuntaa on jo pitkään hoidettu vuosien 1945-1950 suurten ikäluokkien ehdoilla, eikä tilanne vähään aikaan muutu. Numerot ovat politiikkaa, ja poliitikot osaavat laskea.

Tutkimuksen mukaan 25-35 vuotiaat suomalaiset ovat joustajia ja mukautujia. He eivät halua kapinoida tai mullistaa maailmaa. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ovat ja oma elämä sopeutetaan niiden mukaiseksi.

Mitä muuta kuin alistumista pullamössösukupolvelta olisi voinut odottaakaan, saattavat monet vanhemmat ajatella. Kannattaa kuitenkin ajatella tämän ryhmän elämänkokemusta. Kun kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1991, se maailma, joka meille oli opetettu, lakkasi olemasta.

Neuvostoliitto hajosi, hyvinvointivaltion tukijalka idänkauppa romahti ja maa syöksyi lamaan. Itsestäänselvyydet kyseenalaistuvat ja varmaa oli ainoastaan epävarmuus. Työelämän muutos piti huolen siitä, ettei pitkän aikavälin ura- ja elämänsuunnitelmilla kannattanut vaivata päätään.

Koulutusinflaation kitaan katosivat ensin maisterin paperit ja sitten tohtorinkin tutkinto. Enemmän kuin joka toisella 1970-luvulla syntyneellä on korkeakoulututkinto, mutta nyt yhteiskunta kaipaakin putkimiehiä. Kun horisontti jatkuvasti pakenee, monet kokevat tulleensa suorastaan huijatuiksi.

Siinä missä heidän vähemmän koulutetut pysyvissä työsuhteissa olevat vanhemmat kollegansa ovat tarkkoja lomistaan, työajoistaan ja eduistaan, pätkätyösukupolvi joustaa ja on tyytyväinen siitä, että ylipäätään on töissä.
.
Vihreälle oksalle päästyään monet kolmikymppisetkin toki ovat ryhtyneet rakentamaan perinteistä omakotitalo- ja kesämökki-idylliä, mutta yhä useammalle keskeisimmän elämänkokemuksen muodostaa väliaikaisuuden pysyvyys. Siihen verrattuna 1950-luvulla hiihtäen tehdyt koulumatkat olivat mukavaa elämysmatkailua.

* * * * *

Kimi Räikkösen F1-mestaruudesta:

Jäämiehen kuitti (Aamuset 24.10.2007)

Todennäköisyyslaskelmat ja asiantuntijaveikkaukset heittivät sunnuntaina häränpyllyä, kun Kimi Räikkönen voitti Formula ykkösten maailmanmestaruuden. Suomalaisille penkkiurheilijoille vaikeiden vaiheiden kautta tullut voitto oli harvinaista herkkua, onhan meillä totuttu pikemminkin siihen, että meikäläiset ryssivät loistaviakin voittosaumoja viime metreillä. Saisiko olla esimerkiksi jääkiekon arvokisahopeaa?

Räikkönen ei tavoilleen uskollisesti maailmanmestarinakaan hyppinyt päällään reikiä kattoon. Lehdistötilaisuudessa oli ilmassa tiettyä takaisin maksun tuntua. Jäämies ei tunnetusti ole tykännyt kaikesta, mitä Suomessa on hänestä ja hänen yksityiselämästään kirjoitettu. Nyt hän totesi, että "harva ihminen on uskonut minun hommiin aika useasti". Hän kyllä myönsi, että "ehkä on ollut erilainen taktiikka kuin muilla ihmisillä omaan työhön", mutta korosti, ettei ongelmia ole tullut.

F1 on ylikansallista sirkusta, mutta patrioottiselle paatoksellekin löytyy vielä tilaa. Jäämies itse otti Maamme-laulun vastaan eleettömästi, mutta Ferrarin muun väen edesottamukset Italian kansallislaulun parissa olivat näkemisen ja kuulemisen arvoiset. Vielä paremmaksi pistettiin MTV3:n jälkilähetyksessä, jossa Matti Kyllönen liikkui paavonoposmaisen hehkutuksen, tahattoman komiikan ja silkan höperehtimisen välimaastossa sellaisella kiihkolla, että oksat pois.

Taannoin Kimi kertoi brittiläiselle ITV-kanavalle "olleensa paskalla" Michael Schumacheria kukitettaessa. Sunnuntaina Ferrari-pomo Luca di Montezemolo kehui Räikköstä "erinomaiseksi pojaksi", joka "puhuu vähän, mutta tekee paljon". Diplomaattisesti todettu, mutta pelkkää asiaa. Vaikka auto oli italialainen, renkaat japanilaiset ja pääsponsori amerikkalainen, kuski oli suomalainen. Eiköhän tämä tule mestaruusjuhlissa todistetuksi. Toivottavasti Kimi laittaa kutsun myös "erilaisen taktiikan" vanhemmille valtiomiehille Matti Nykäselle ja Seppo Rädylle, ettei tarvitse vain säistä puhua.

* * * * *

Jokelan ampumisista:

Kaiken ymmärtäjät (21.11.2007)

Tuskin oli poliisi saanut Jokelan koulun tyhjennettyä, kun asiantuntijat olivat jo julkisuudessa antamassa selityksiä tapahtuneelle. Monet sanoivat tällaisen murhenäytelmän olleen vain ajan kysymys. Syytä tapahtuneelle etsittiin yhteiskunnan laiminlyönneistä, internetistä, metallimusiikista, koulukiusaamisesta, nuorten miesten henkisestä pahoinvoinnista ja niin edespäin.

Suurten tragedioiden päivystävät dosentit eli kriisipsykologit saivat näkemyksilleen auliisti tilaa medioissa. Soili Poijula esitti yhteenvedon tapahtuneesta jo saman päivän iltauutisissa, Salli Saari jatkoi tästä aamutelevisiossa. Tutkijana en voinut olla ihmettelemättä sitä, kuinka pitkälle meneviä analyyseja psykologit esittivät. He eivät nimittäin voineet tuossa vaiheessa tietää tapauksesta tai tekijästä juurikaan muuta kuin sen, mitä olivat tiedotusvälineistä kuulleet.

Ampumista seuranneina päivinä paniikkitunnelmia lietsottiin urakalla. Monet halusivat ymmärtää tekijää ja nähdä hänet jonkinlaisena olosuhteiden uhrina, nuorena miehenä, jolle kylmäksi ja kovaksi muuttuneen yhteiskunnan paineet olivat olleet yksinkertaisesti liikaa. Kommenttien perusteella koko suomalainen elämänmuoto oli ajautunut täydelliseen kriisitilaan, jossa epävakaat yksilöt avunhuutona ryhtyvät äärimmäisiin tekoihin.

Väitteet "suomalaisen yhteiskunnan väkivaltamyönteisyydestä" tai "nuorten pahasta olosta" ovat yliampuvia ja kollektiivisesti syyllistäviä. Teon laajempaa taustaa on hyvä tutkia, mutta johtopäätöksissä on syytä olla maltillinen.

Liipasinta ei vetänyt näkymätön käsi, vaan tekonsa tarkkaan harkinnut konkreettinen yksilö. Teot olivat kieroon kasvaneen ihmisen tekemiä murhia, joita ei tule puolustella makrotason selityksillä. Ihmishengen koskemattomuus on perusarvo, jonka loukkaamista ei mikään oikeuta.

Yksilöllä on yhä valtaa oman elämänsä suhteen. Ylipsykologisointi on vaarallista, koska se kyseenalaistaa yksilön vastuun omista tekemisistään. Kaikilla meillä on joskus vaikeaa.

* * * * *

Suomalaisesta itsenäisyyspäivän vietosta:

Yli pauhun kenttien hurmeisten (19.12.2007)

Itsenäisyyden 90-vuotisjuhlat ovat takana. Talvi- ja jatkosodat olivat jälleen monien muisteluiden keskipisteessä, sotilasparaati nähtiin ja veteraaneja kiiteltiin jo liturgisiksi käynein muodoin. Ylen kanavat täyttyivät sotaan eri tavoin liittyvistä ohjelmista. Luoteja paetakseen oli käännettävä vastaanotin ohjelmansa "urbaaneille nuorille ja nuorekkaille aikuisille sekä edelläkävijöille" suuntaavalle Neloselle.

Hylsyjen lentelyn seassa kuultiin muutama mielenkiintoinenkin kommentti. Linnan juhlissa haastateltu elokuvaprofessori Peter von Bagh ihmetteli, kuinka Suomen itsenäisyys edelleen näyttää fokusoituvan yli 60 vuotta sitten käytyihin sotiin. Eikö kuvaan jo pikku hiljaa alkaisi mahtua muutakin?

Sota on sen kokeneille totta kai mullistava kokemus ja heillä täytyy olla oikeus sitä muistella. Sen sijaan siinä vaiheessa, kun aletaan kohottaa sotasukupolven tulkinnat historiasta sekä itsenäisyyden ja isänmaallisuuden merkityksestä ainoiksi oikeiksi, ollaan vaarallisilla vesillä.

Julkisissa keskusteluissa esitetään usein syytöksiä esimerkiksi "veteraanien kunnian loukkaamisesta", "epäisänmaallisuudesta" ja "itsenäisyyden eteen tehtyjen uhrauksien halveksunnasta". Ääneen lausumattomana tausta-ajatuksena on, että on asioita, joista tosisuomalainen voi ajatella vain yhdellä tavalla. Varsinkin punaista nuoruuttaan häpeilevät suurten ikäluokkien edustajat näyttävät nyt olevan sota-Suomen arvomaailman kärkkäimpiä puolustajia.

Olemassaolonsa 90 vuodesta Suomi oli aktiivisena toisen maailmansodan osapuolena vain hieman yli kolme vuotta. Miten näin lyhyt ajanjakso voi olla kollektiivisessa muistissamme niin dominoiva?

Omaan patrioottisuuteensa tikahtuvat arvopoliisit eivät ole ymmärtäneet sanan- ja mielipiteenvapauden perusolemusta. Toisin kuin aikanaan vastapuoli, Suomi ei taistellut yhden ainoan oikean totuuden puolesta. Suomalaisuuden ei tarvitse olla älyllinen juoksuhauta.

Kulttuurisotaa

Sen jälkeen kun Turun yliopistossa siirryttiin kahdesta lukukaudesta neljään periodiin, on aikataulujen tekeminen monimutkaistunut pahemman kerran. Itselleni on nyt usein käynyt niin, että kun aiemmin 24 tunnin luentosarjaan oli käytettävissä kolme kuukautta, on samat tarinat nyt pitänyt paukuttaa kuuden viikon sisällä. Sitten kun luentosarjoja osuu kaksi tai kolmekin samaan periodiin, alkaa opetusvireen ylläpitäminen todella käydä haasteesta, luentojen kunnollisesta valmistelusta puhumattakaan. Siihen vielä yksittäiset luentokerrat muilla luentosarjoilla ja yleisötilaisuudet päälle, niin johan pysyy lämpimänä. Näin kävi juuri nyt marraskuussa, ja blogikin pääsi vaikenemaan.

Syksyn mielenkiintoisiin kokemuksiin kuului viime viikolla järjestetty Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran 15-vuotisjuhlaseminaari, jossa itse hääräsin isäntälaitoksen eli TY:n poliittisen historian edustajana ja käytännön järjestelijänä. Yksi pääteemoista oli 100-vuotisen Suomen Olympiakomitean historia, jota esitelmöitsijät lähestyivät kaikkea muuta kuin hymistellen. Varsinkin tarinat urheiluestablishmentimme doping-asenteista 1970-luvulla, joita kertoili IS-Veikkaajan toimittaja Juha Kanerva, olivat karua kuultavaa. -Muutkin käyttävät, meidänkin täytyy, oli perussuhtautuminen. Mitä enemmän asiasta kuulee, sitä osuvammalta ajankuvalta Hassisen Koneen Jurot Nuorisojulkkiset (1981) alkaa tuntua:

Juoksen, voitan, kansa hurraa, valmentajat juhlivat tulosta
Minä yksin käymälässä itkien verta ulostan
Olen paras, voittamaton, vain elämä nopeampi on
Tyytyväisiä herrat on, on meillä harraste terve, verraton

Toinen palkitseva oivallus seminaarista tuli ulkomaisen puhujan, tanskalais-saksalaisen urheilusosiologi Henning Eichbergin esitelmästä, jossa hän analysoi spontaanin naurun ja ilon katoamista liikunnasta sen kilpaurheiluksi muuttumisen myötä. Itse liitin tämän mielessäni osaksi sitä laajempaa kehityskulkua, jossa organisoimattoman vapaa-ajan määrä jatkuvasti vähenee ja vapaan julkisen tilan ala kapenee. Nykyisinhän sitten ollaan jo tilanteessa, jossa elämyksiä täytyy oikein hakemalla hakea ja niitä tuottamaan on kasvanut ihan oma liiketoiminnan haaransakin.

Päättymässä olevan kirjasyksyn aikana hylsyt lentelivät vanhaan malliin ja itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan kunniaksi vielä enemmänkin kuin normaalivuonna. Yhteensä Suomea ja toista maailmansotaa käsitteleviä kirjoja on tänä vuonna julkaistu yli kolmekymmentä, ja se on paljon, kun ottaa huomiooon, kuinka paljon tästä aiheesta on jo aiemmin kirjoitettu. No, sanottavaa tuntuu riittävän ja turhaanhan minä tässä käyn ihmettelemään, olinhan tuota kirjallista hyökyaaltoa kumuloimassa itsekin.

Nyt sodan käsittelyssä eturintamassa ovat kulttuurin legioonat. Tänään kohutaan lehdissä Kristian Smedsin ohjaamasta Kansallisteatterin uudesta Tuntemattomasta, jossa kansallisia ikoneja pöllyytetään oikein kunnolla. Smeds totesi eräässä haastattelussa näytelmän tavoitteena olevan kaapata keskeinen kansallinen kulttuuri-instituutio nuoremille sukupolville ja tulkita sitä heidän kollektiivisen elämänkokemuksensa kautta. Tavoite on kunnianhimoinen mutta äärimmäisen tervetullut. Itse en tietenkään eliittiin kuulumattomana päässyt ensi-iltaa todistamaan, mutta kuulemani perusteella tuntuu siltä, että Smeds on onnistunut luomaan suomalaisuutta ajankohtaisella tavalla ja todella syvältä luotaavan teoksen. Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen dominoivaksi nousseelle mahtipontiselle ja ryppyotsaiselle suomalaispatriotismille sotamenneisyyden karnivalisointi ja kansallisiin myytteihin kohdistuva älykäs pilkka ei tee ollenkaan huonoa.

Ja tietysti Renny Harlinin Mannerheim-elokuva! Pääosan esittäjäksi valittu Mikko Nousiainen on ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi hyvä valinta jo siksi, että hänellä on jo aiempaa taustaa vastaavissa luonnerooleissa. Luovasti ajatellen Levottomat-elokuvan vaihtuvissa ja usein päällekkäisissä naissuhteissa elelleen juurettoman Arin henkilökohtainen opportunismi ei välttämättä ole tähtitieteellisen kaukana Mannerheimin perusoivalluksista. Eri tasoilla totta kai, mutta poikamieselämää kuitenkin. Mielenkiintoisena havaintona todettakoon, että elokuvan rahoittajien joukosta löytyi sama mystinen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry, joka viime eduskuntavaaleissa jakoi avokätisesti ja puoluerajoihin turhia tuijottelematta tukea mm. Sauli Niinistölle, Matti Vanhaselle, Paavo Väyryselle, Suvi Lindénille, Juha Miedolle ja Meri-Kukka Forsiukselle. Nykyisten ja tulevien suurmiesten/naisten urien ohella yhdistys on nyt päättänyt ryhtyä pönkittämään myös menneisyyden dignitäärien jälkikuvaa. Menneisyyspolitiikkaa monessakin mielessä!

Pikseliryssää matalaksi saatanallisen hevinmäiskeen tahdissa

Oli sitä 1980-luvulla paljon hyvääkin.

Täytin helmikuussa 1985 kolmetoista vuotta. Tuohon aikaan minun ja kavereideni suosikkiajanvietettä oli pelata tietokonepelejä Commodore 64 -masiinalla. Aika oli muutenkin mielenkiintoista, sillä 1980-luvun mittaan suurin osa aikuisista putosi täysin kärryiltä siitä, mitä pojat huoneissaan puuhasivat.

Samoihin aikoihin tietokonepelaamisen kanssa sosiaalistuin ensin AC/DC:hin, Judas Priestiin ja Iron Maideniin, sitten Motörheadiin, josta matka jatkui perkeleellisen Venomin kautta kovaa maihinnousua tehneeseen speed ja thrash metalliin kuten Megadethiin, Metallicaan, Anthraxiin ja Slayeriin. Samaan kulttuuripläjäykseen kuuluivat vielä myös Conan Barbaari -sarjakuvat, joita taisi julkaista kustannusyhtiö Semic. Suuresti puhutteli myös videona tihrustettu elokuva Conan Barbaari (1982), jonka käsikirjoittajana yhdessä myös Ilmestyskirja. Nytin ja Likaisen Harryn taustalta löytyvän semifasisti John Miliuksen kanssa oli häärinyt myöhempi maailmanparantaja Oliver Stone.

Alkuvuodesta 1985 Suomeen rantautui myös amerikkalaisvalmisteinen tietokonepeli nimeltä Raid Over Moscow, jonka tarkoituksena nimensä mukaisesti oli parhaassa Kylmän sodan hengessä pistää itänaapuri matalaksi. Siinä oli useita erilaisia vaiheita, ja se huipentui vastustajien ammuskelemiseen alas Kremlin muureilta. Vaikka peli ei tasollisesti ehkä ihan ykkösketjua ollutkaan, tuli sitä tunti poikineen mäiskittyä.

Yhteiskunnalliset asiat ja politiikka eivät kaveripiiriämme puberteetti-iässä juuri kiinnostaneet, mutta sen verran silmät ja korvat auki oli oltu, että ymmärsimme pelin edustavan aika lailla erilaista näkemystä Neuvostoliitosta kuin Suomen virallinen ulkopolitiikka. Koulussa oli ollut jaossa Ydinaseeton Pohjola -rintanappeja ja puhuttu maailmanrauhan puolesta. Nyt sai sitten tässä pelissä latoa rautaa rajalle mielin määrin, ja sekös tietysti huumorintajua puhutteli.

Pelistä kehkeytyi poliittinen näytelmä, joka tietokonepeleihin tietokonepeleinä suhtautuvan 13-vuotiaan silmissä näytti vähintäänkin erikoiselta. Kulttuurisena instituutiona yhä tänä päivänä pahasti aliarvostetun Mikrobitti-lehden arvosteltua pelin yksityiskohtaisten sisältökuvausten kera A-Studio teki siitä paheksuvan jutun (tämä helmi pitäisi kaivaa esille) ja turkulainen kansanedustaja Ensio Laine repi asiasta punaiset pelihousunsa niin pahasti, että laati siitä ei enempää eikä vähempää kuin eduskuntakyselyn.

Laine, joka varmaan ei ollut koko peliä nähnytkään eikä välttämättä tiennyt edes mitä tietokonepelit olivat, peräsi hallitukselta toimia tällaisten neuvostovastaisten pelien levittämisen estämiseksi. Kyselyssä todettiin pelin vahingoittavan "naapuriystävyyttä ja lasten rauhankasvatustavoitteita". Asiaa puitiin useissa televisio-ohjelmissa ja iltapäivälehdetkin siitä kirjoittivat. Julkisuuden ansiosta peli singahti myyntilistan ykköstilalle ja pysytteli siellä kuukausikaupalla. Maahantuoja, joka taisi olla turkulainen Toptronics oy, mahtoi nauraa makeasti koko matkan pankkiin.

Vuonna 1985 julkaistiin myös Leena Huiman kristilliseltä pohjalta ponnistanut kirja Vesimiehen lapset, jossa video- ja tietokonepelejä syytettiin nuorison moraalin mädättämisestä. Samoilla vesillä taisi kalastella myös saarnaaja Leo Meller, joka vuonna 1986 hyökkäsi nuorison suosiman moraalittoman ja saatanallisen rytmimusiikin kimppuun kirjassaan Rock. Muistan kuinka nauroimme näille jeesusteleville moraalinvartijoille katketaksemme ja ihmettelimme Laineen, Huiman ja Mellerin tarjoamien esimerkkien valossa, että mitähän pirua ihmiselle aikuistumisen yhteydessä tapahtuu, kun suhteellisuudentaju katoaa näin totaalisesti.

Menestykselliset ja suunnatonta tuhoa niin materiaalisessa hävityksessä kuin ihmishengissäkin mitattuna kylväneet virtuaalihyökkäykseni Moskovaan tulivat usein mieleen pari vuotta sitten. Väitöskirjani herättämän keskustelun tiimellyksessä minua suomalaiseen patrioottisiin myytteihin kohdistamani kritiikin vuoksi syytettiin jopa neuvostomyönteisyydestä ja taistolaisuudesta, niin anakronistisia ja järjettömiä kuin nämä määreet 1970-luvulla syntyneen tapauksessa ovatkin. Turha näille jästipäille tietysti on mitään yrittää mitään sanoa, mutta jos teinivuosieni edesottamukset jotain osoittavat niin sen, että neuvostomyönteisyyden suhteen synnittömyyteni loistaa suorastaan häikäisevän kirkkaana.

Vuonna 1985 thrash metallin ensimmäiseen aaltoon kuulunut mutta sittemmin valitettavasti aika lailla unohdukseen painunut newyorkilaisyhtye Carnivore julkaisi samaa nimeä kantaneen debyyttialbuminsa. Laulaja-basistina remusi myöhemmin Type O Negative -bändinsä ansiosta maailmanmaineeseen ja kulttisuosioon kivunnut Peter Steele. En yritä puolustella sitä, että 13-vuotiaana suosikkikappaleihini tällä täynnä helmiä olevalla levyllä kuuluivat kitusia repivää yrjöämistä sisältävä aloitusraita Jack Daniels and Pizza, uskontokriittinen Angry Neurotic Catholics sekä hilpeä elämäntapa-statement Sex and Violence.

Vaikka en politiikkaa seurannutkaan, olin vaistonnut suomettuneen rähmällään olon kansallista identiteettiämme kuristavan ahdistavuuden. Siten minuun vetosi myös Carnivoren konstailemattoman reippaalla "Dasvidanya motherfuckers!" -huudahduksella alkava U.S.A. for U.S.A. -kappale. Sanat tarjosivat testosteronituotannon alkuvaiheeseen istuvia sopivalla tavalla yksinkertaisia perusteluja sille, miksi kulttuurivaikutteet kannatti ottaa vapaiden ja urheiden maasta, niin kuin olin tietokonepelien, musiikin, elokuvien ja sarjakuvien suhteen tehnytkin:

All the bullshit countries
who think they'll beat the giant
world peace upheaval
we'll nuke 'em to the stone age
send the message clear
ya don't fuck with the eagle

Tästä olisi Dubyakin ollut ylpeä. Kun biisin laittoi soimaan taustalle Raid Over Moscow'ta pelatessa, tunnelma oli republikaanisen juhlallinen. Turha siis tulla lässyttämään suomettumisesta, jo 13-vuotiaana tajusin reaalisosialismin ja Neuvostoliiton olevan hanurista. Ja mitä teki vuoden 1985 poliittinen eliitti?

Kulttuuri sotasaaliina

Tänään Hesarissa kirjoitettiin FL, tutkija Tenho Pimiän uudesta tutkimuksesta, jossa hän selvittelee Itä-Karjalan miehitysvaiheen 1941-1944 aikaista kansatieteilijöiden ja kansanrunoudentutkijoiden hanketta kerätä sieltä kulttuuriesineistöä ja siirtää sitä Suomeen. Projekti nivoutui osaksi Suur-Suomi -ideologiaa, hankittua aineistoa aiottiin käyttää todisteena ja perusteluna Itä-Karjalan suomalaisuudesta. Toimintaa oli koordinoimassa erillinen Tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta. Ylipäätään Itä-Karjalan tutkimiseen panostettiin paljon resursseja ja asialla olivat eri tieteenalojen suomalaiset kärkinimet, ja vaikka projekti ideologisesti happani sodan lopputuloksen myötä, julkaistiin näitä Suur-Suomi -motivaatiolta pohjansa saaneita tutkimuksia paljon vielä sodan jälkeenkin.

Asiassa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, näin miehittäjät ovat kautta aikojen menetelleet. Pimiän löydöksistä tuli mieleeni puolitoista vuotta sitten Helsingin yliopiston kirjastossa pidetty seminaari, jossa käsiteltiin problematiikkaa kulttuuriomaisuudesta sotasaaliina. Seminaari keräsi valitettavan vähän kuulijoita, mutta esitelmät olivat mielenkiintoisia. Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kertoi siitä, kuinka suomalaiset siirsivät systemaattisesti valtavan määrän Petroskoin yliopiston kirjaston kirjoja Suomeen, ja kuinka näiden kirjojen kohtalosta sitten sodan jälkeen väännettiin venäläisten kanssa kättä.

Ehkäpä kiehtovinta oli kuulla Maarit Hakkaraisen ja Tiina Koivulahden esitelmä Suomesta natsi-Saksan anastaman taiteen vastaanottajamaana. Parivaljakon tutkimuksiin voi tutustua esimerkiksi lukemalla heidän artikkelinsa Tieteessä Tapahtuu -lehdestä 8/2004. Kansainvälisesti on tehty runsaasti provenienssi- eli omistajuustutkimusta sellaisten taideteosten osalta, joiden vaiheita ei Kolmannen valtakunnan ajoilta tunneta. Suomessa ei ole katsottu tällaista tarvittavan, koska yleisen käsityksen mukaan saksalaisten anastamatta taidetta ei meille kulkeutunut.

Hakkarainen ja Koivulahti ovat asiasta toista mieltä. Heidän em. artikkelinsa sisältää mielenkiintoisen kuvauksen siitä, kuinka oli mahdollista, että vuosina 1813-1895 eläneen itävaltalais-tshekkiläisen ruhtinas Josef Franz Hieronymus
Colloredo-Mansfeldin kokoelmiin kuulunut Edouard Manet'n Nuoren tytön muotokuva kulkeutui suomalaisen sanomalehtimiehen ja diplomaatin Urho Toivolan haltuun ja lopulta osaksi Kuopion taidemuseon kokoelmia. Saksalaiset takavarikoivat Colloredo-Mansfeldin suvun omaisuuden vuonna 1940. Toisen maailmansodan jälkeen tämä omaisuus päätyi sitten kommunistisen Tshekkoslovakian valtion omistukseen. Sodanjälkeisissä ankarissa oloissa mustan pörssin taidekauppa kukoisti ja teokset vaihtoivat omistajia nopeaan tahtiin. Toivola toimi Suomen suurlähettiläänä Prahassa vuodet 1953-1957. Do the math.

Saksalaisten on arvioitu Hitlerin kaudella anastaneen yhteensä n. 650 000 taideteosta, joista yhä tänään on teillä tiettymättömillä n. 100 000. Hakkaraisen ja Koivulahden mukaan suomalaisten taidemuseoiden kokoelmista löytyy ainakin 400 sellaista teosta, joiden vaiheet Hitlerin Saksan aikana ovat epäselviä. Erikoisinta asiassa on se, että pyrkiessään tutkimaan asiaa he ovat törmänneet suomalaisten museoviranomaisten taholta todella kylmäkiskoiseen suhtautumiseen. Heiltä on evätty pääsy mm. Ateneumin, Sinebrychoffin ja Kansallismuseon kokoelmiin. Ovet olisivat auenneet vain siinä tapauksessa, että tutkijat olisivat suorittaneet 30 000 euron maksun vastineeksi tutkimuksensa aiheuttamista kuluista.

Hakkarainen, Koivulahti ja Pimiä tutkivat sellaisia asioita, joista monet suomalaiset mieluummin olisivat tietämättä mitään. Tällaisten kysymysten ympärillä leijuva salailun, vaikenemisen ja aktiivisen unohtamisen ilmapiiri on ymmärrettävää, koska ajatus Suomesta toisille kuuluvan kulttuuriomaisuuden ryöstäjänä ei istu vakiintuneeseen tulkintaan maastamme toisen maailmansodan uhrina. Nämä eivät ehkä ole niitä kaikkein suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä, mutta oman menneisyydenhallintamme nimissä nekin olisi mahdollisimman tarkoin tutkittava. Muuten on paha käydä vaatimaan esim. venäläisiltä neuvostoajan tapahtumien perinpohjaista selvittämistä. Jos ei ole hävettävää, ei ole myöskään salattavaa ja vice versa.

Ich hab der Herr Adolf baden sehen

Taannoin matkustaessani Berliinissä taksilla keskustelin kuljettajan kanssa kaupungin ajanvietetarjonnasta. Jostain kummasta sain päähäni kysyä, olisiko jossain tarjolla Hitleriä humoristisesti käsittelevää komedianäytelmää tai revyytä. Kuski vastasi suoralta kädeltä, että ei varmasti ole, koska sellaisen esittäminen ei Saksassa olisi edes mahdollista. On joitain asioita, joista ei vain lasketa leikkiä, ja niiden joukossa Adolf Hitler edustaa aivan terävintä kärkeä.

Kuski oli väärässä. Saksan elokuvateattereiden eniten lipputuloja keräävänä kassamagneettina nimittäin on tammikuun alusta saakka pyörinyt elokuva nimeltä Mein Führer - Die wirklich wahrste Wahrheit über Adolf Hitler (Johtajani - oikeasti todellisin totuus Adolf Hitleristä. Raina on luonnollisesti herättänyt kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Osan mielestä on jo korkea aika, että Hitleristäkin voidaan tehdä huumoria, toisten mielestä taas elokuva osoittaa käsittämättömän huonoa makua ja kyvyttömyyttä ymmärtää historiaa. Jo pari vuotta sitten ilmestyneen Der Untergang -draaman yhteydessä kiivailtiin kovasti siitä, onko moraalisesti hyväksyttävää pyrkiä kuvaamaan Hitlerin kaltaista hahmoa ihmisenä ja liittää häneen inhimillisiä piirteitä.

Ehkä erikoisin piirre Hitler-komediassa on se, että sen on ohjannut Dani Levy, joka on juutalainen. Eikä kyllä ole tuo käsikirjoituksen punainen lankakaan ihan kaikkein tavanomaisimpia. Tarinaa alkaa joulukuusta 1944, jolloin sota on viittä vaille hävitty. Hitler on vajonnut syvään masennukseen ja on kyvytön tekemään yhtään mitään. Propagandaministeri Joseph Goebbels päättää järjestää uudenvuodenpäiväksi kansallisen hengennostatustilaisuuden, jonka kliimaksina on Führerin pitämä kansaan taistelutahtoa luovan palopuhe. Jotta tämä olisi mahdollista, on diktaattori saatava jollain konstilla takaisin kuosiin. Goebbels haetuttaa keskitysleiristä erään juutalaisen näyttelijän ja antaa tälle tehtäväksi valmentaa Hitler takaisin parhaiden päiviensä puhekuntoon.

Ainakaan vielä ei Finnkinon sivuilta löytynyt tietoa siitä, koska leffa on tulossa Suomeen. Sitä odotellessa voi juuri tästä aihepiiristä nauruja hakeva viihdyttää itseään vaikkapa Mel Brooksin elokuvan Kevät koittaa Hitlerille (alkup. The Producers, 1967) parissa. Maamme pienen koon ja strategisen syrjäisyyden vuoksi me suomalaiset olemme onneksi säästyneet tämän sortin ja mittaluokan historiallisilta suuruuksilta, ja historiallisten tabujenkin suhteen saldomme on köyhänlainen ainakin Saksaan verrattuna. On meilläkin kuitenkin herkät kohtamme, vai voisitteko kuvitella jonkun tekevän Suomessa vaikkapa Mannerheimista kunnon slapstick-komediaa? Minä ainakin menisin katsomaan.

Hölmöläisten puuhaa Turussa

Turun kulttuurilautakunta on suuressa viisaudessaan päättänyt ryhtyä perimään maksuja kaupungin koulujen seinillä roikkuvista tauluista, kahdeksan euroa per raamit. Herrasmiehenä olen pyrkinyt pitämään tämän blogin kielenkäytön asiallisena, mutta täytyy tunnustaa, että kun luin asiaa koskevan uutisen Helsingin Sanomista, ajattelin, että kaikkea saatanaa sitä nyt kotikaupunginkin virkakoneistossa puuhataan. Kyseessä ovat taulut, jotka muuten olisivat kaupungin taidemuseon varastoholvissa pölyttymässä, jos siellä vain olisi tilaa. Saatuaan näin kätevästi toissijaisen varastointipaikan kulttuurivaliokunta muistaa hyväntekijöitään lähettämällä laskun tavaroista, joita, näin veikkaan, ns. asiakkaat eivät ikinä riesoikseen edes pyytäneet. Tätä ei tule ymmärtää kannanotoksi ko. taiteen tasoon, sillä en ole kuvia itse edes nähnyt.

Tässä voisi sivistymättömämpi kaveri jo olla huuli ymmyrkäisenä, mutta onneksi mm. taidetta vastuualueenaan hoitava apulaiskaupunginjohtaja Kaija Hartiala (kykypuolueen yrittäjäsiipeä) valisti meitä, että "maksu on vain kustannustietoisuuden lisäämistä, sillä kaikki asiat kunnissa maksavat. Taiteen ylläpidosta koituu koko ajan kustannuksia ja tämä maksuhan on äärettömän pieni". On se ainakin pieni verrattuna Turun kaupungin seuraavalle vuodelle hyväksyttyihin edustuskuluihin 226.000 euroa, eikä se kauhean suureksi kasva edes verrattuna apulaiskaupunginjohtaja Hartialan henkilökohtaiseen edustusbudjettiin 5.000 euroa. Populismia ehkä, mutta pakko on todeta, että jos Hartialalle antaisi lapikasta perssiiseen, voisi koulujen ja päiväkotien seinille ripustaa peräti 625 taulua. Tai jos päätettäisiin hämmentää budjettia oikein kunnolla ja uhrattaisiin 50 prosenttia edustusbudjetista pilttien ja murrosikäisten taide-elämysten tieltä, mahdollistaisi se kaupungin kasvatusinstituutioihin vuoden mittaisen volyymissaan suorastaan infernaalisen 14.125 taideteoksen näyttelyn. Turkulainen taidemuseoväki itse ei ole taidelainausmaksun puolesta barrikadeille noussut, vaan päinvastoin on hienovaraisesti pyrkinyt vihjaamaan, että painetta tällaiseen vetoon on tullut virkamiesjohdon puolelta.

Kun tälle kustannustietoisuuden lisäämisen linjalle lähdetään, on hyvä tiedostaa, että rahaa voidaan ryhtyä pyytämään aika lailla kaikesta, kun sitä pakkosiirretään taskusta toiseen. Taidekasvatuksen ohella saadaan takapuolet pyyhittyä moneen muuhunkin tärkeään asiaan, kun saman kaupungin hallintokunnat pätemisen ja ”kustannustietoisuuden” nimissä ryhtyvät lähettelemään laskuja toisilleen. Puolalanmäen peruskoulun rehtori Tuomas Nousiainen ilmoitti, että näillä ehdoilla koulun seiniltä löytyvät 22 taulua lähtevät takaisin varastoon. Surkuhupaisasti kaupungin taidekokoelmista vastaava Wäinö Aaltosen museon johtaja Riitta Kormanon ilmoittaa, että museon varastot ovat jo niin täynnä, ettei palautettavia tauluja voida hakea pois, ellei sitä sitten oikein ehdottomasti vaadita.

Nousiaisen linjaus on tällaisen pölhöyden edessä ainoa oikea. Jos veronmaksajien jo kertaalleen kustantaman taiteen, jolle ei ole löytynyt näyttelytilaa ja jonka kaupunki varastojen täyttyessä on dumpannut oppilaitosten huoleksi, välivarastoinnista pitää ryhtyä maksamaan, on parempi antaa Hartialan ja kumppanien hakea omansa pois. Aivan oikein Nousiainen totesi HS:n haastattelussa, että kuluja voitaisiin ryhtyä peräämään toiseenkin suuntaan, eihän säilyttäminenkään ilmaista ole. Kenties kulttuurivaliokunnan kokoustilan seinältä löytyisi tilaa? Joka tapauksessa, jos kuvat lähtevät, valveutuneena veronmaksajana ainakin minä haluan nähdä kuitit siitä, kuinka paljon rahaa työajan, hallintokulujen ja kuljetuskustannusten muodossa operaatioon on palanut.

Hartialan viesti on mielenkiintoinen ja paljon puhuva: se, että kaikesta maksetaan ja ollaan ”kustannustietoisia”, on nyky-Turussa suurempi ja tärkeämpi arvo kuin se, että koulujen ja päiväkotien ns. asiakkaat pääsisivät nauttimaan taiteesta. Ei niitä tauluja varmaan puhki tuijoteta, mutta uskon, että nykyisen sijoituspaikan kokonaishyöty pitkällä ajalla kevyestikin ylittää tuon kahdeksan euroa vuodessa per taulu.

Mutta jos näin on niin näin on. Tuhkatkin pesästä perkele. Seuraavana askeleena sitten vaan katurakennusosasto lähettämään Hartialalle laskua hänen käyttämiensä tie- ja katuosuuksien asvaltinteosta ja liikennemerkeistä, liikuntavirasto vastaavasti pankkisiirtoa pururatojen ja ulkoalueiden käytöstä. Ja kai sitä voisi jotain periä yleisestä puhtaanapidosta ja koiranpaskan pois siivoamisesta. Niin ja tietysti poliisi voisi muistaa pienellä maksumääräyksellä siitä hyvästä, että spurgut ja kriminaalit kerätään pahnoille pois kunniallisten kaupunkilaisten elämää pilaamasta. Entäpä tulipalot?

Kaikkein kalleimmaksi tulee aina mitä ihmeellisimmissä muodoissa realisoituva älyllinen ongelmajäte. Ei vaan taida löytyä laskutusosoitetta?

Pilaantunut palkinto

Eilen julkistettiin tämänkertaiset Pro Urheilu -tunnustuksen saajat. Kulttuuriministeri Suvi Lindénin vuonna 2000 perustaman tunnustuspalkinnon jakamiseen liittyi tällä kertaa jos ei nyt skandaalinkäryä niin ainakin ikävä poliittinen sivumaku. Kulttuuriministeri Tanja Saarela nimittäin ei hyväksynyt palkintoa valmistelleen asiantuntijaryhmän nimilistaa, vaan pudotti siltä ilmeisesti neljä urheilijaa ja nosti tilalle neljä muuta. Tämän päivän Hesarissa toimittaja Pekka Aaltonen kommentoi asiaa otsikolla "Ministeri pilasi Pro Urheilu -palkinnon". Aaltosen mukaan Saarela valjasti palkinnon oman poliittisesti motivoidun tasa-arvotyönsä keppihevoseksi ja korosti omilla valinnoillaan naisten ja pienten lajien asemaa.

Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon 2006 saivat painija Tauno Jaskari (s. 1934), ampumahiihtäjä Heikki Ikola (s. 1947), hiihtäjä Kalevi Oikarainen (s. 1936), nyrkkeilijä Reima Virtanen (s. 1947), keilaaja Maire Rautakoski, (s. 1927), jousiampuja Maire Lindholm (s. 1930), vammaisurheilija Timo Solmari (s. 1937), hiihtäjä Marja-Liisa Kirvesniemi (s. 1955), suunnistaja Liisa Veijalainen (s. 1951), ja suunnistaja Outi Borgenström(s. 1956). Opetusministeriön liikuntayksikön ylitarkastaja Hannu Tolosen mukaan valinnoissa painotettiin urheilun rahanjaossa usein paitsioon jääneiden pienten lajien edustajia sekä suomalaisessa huippu-urheilussa tienraivaajina toimineita naisurheilijoita.

Aaltosen tietojen mukaan Saarela pudotti asiantuntijaryhmän ehdottamista nimistä Insbruckin vuoden 1976 talviolympialaisten viestinhiihdon kultamitalijoukkueen kokonaisuudessaan eli Matti Pitkäsen, Pertti Teurajärven, Juha Miedon ja Arto Koiviston. Hesari ei täsmennä, keitä tuli tilalle, mutta nimilistaa kokonaisuudessaan katsoen veikkaisin, että Saarelan kandidaatteina palkituiksi tulivat nyrkkeilijä Reima Virtanen, keilaaja Maire Rautakoski, jousiampuja Maire Lindholm ja suunnistaja Outi Borgenström.

Urheilusaavutusten keskenään vertaaminen on tietysti äärimmäisen hankala tehtävä, varsinkin kun asiantuntijaryhmä määritteli kilpailusaavutusten ohella yhdeksi tärkeäksi kriteeriksi myös näiden saavutusten "merkitys suomalaisen huippu-urheilun kehitykselle". Sitäkin suuremmalla syyllä olisi toivonut, ettei ministeri Saarela olisi ryhtynyt kävelemään yli asiantuntijaryhmän valmistellun kannan. Taannoisessa paljon kohua herättäneessä Hesarin kolumnissaan Hjallis Harkimo lyttäsi Saarelan toiminnan kulttuuriministerinä suomalaiselle urheilulle haitallisena ja ilkeili mm. sillä, että Saarela on pätevöitynyt urheiluasioihin mm. toimimalla aiemmin aerobic-ohjaajana. Ihan näin ronskille linjalle ei tarvitse mennä ollakseen oikeutettu kysymään, miksi Saarela katsoi kompetenssinsa riittävän hylkäämään asiantuntijaryhmän ehdotuksen. Ryhmässä sentään istuivat mm. olympiakomitean pääsihteeri Jouko Purontakanen, Urheilumuseon johtaja Pekka Honkanen, OPM:n liikuntayksikön johtaja Raija Mattila, olympiavoittaja Mikko Kolehmainen, koripalloikoni Lea Hakala, erityisryhmien liikunnan ekspertti Veikko Puputti sekä menestystä niin "normaalien" puolella 1970-80-luvuilla kuin myöhemmin elinsiirtopotilaana vammaisurheilussakin niittänyt Tuija Helander.

Nyrkkeilijä Virtasen mukanaolo urheiluväkivallan vastustajana esiintyvän Saarelan listalla oli mielenkiintoista. Villinä veikkauksena heittäisin, että boksari Virtanen saattoi päätyä palkituksi jopa elokuvaohjaaja Olli Saarelan suosituksesta. Nyrkkeilyfani Saarela varmasti tuntee Münchenin olympialaisissa hopeaa ottaneen ja taloudellisten vaikeuksien kanssa läpi uransa taistelleen "Hopeanyrkin" tarinan, joka nyrkkeilyn ohella kuuluu myös suomalaisen työväenurheilun kunniakkaimpiin lukuihin. Jäädään odottelemaan, koska ohjaaja-Saarela ryhtyy työstämään elokuvaa Kemin kaupunginteatterissa vuonna 1990 esitetyn Juha-Pekka Hotisen käsikirjoittaman ja Olli Saariahon ohjaamasta näytelmästä "Hopeanyrkki". Hotinen ehti jo vuonna 1991 muokkaamaan siitä yhdessä toisen nyrkkeilyfanaatikon, viime kesänä edesmenneen Kari Kontion kanssa elokuvakäsikirjoituksen, joka ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi ole edennyt sen pidemmälle.

On tietysti hyvä asia, että julkisuuden valokeilassa yleensä lapsipuolen asemaan jääviä pieniä lajejakin pyritään huomioimaan. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että ansioituneempiakin kandidaatteja olisi kenties ollut valittavana. Ehdotus on kaikkea muuta kuin puolueeton, mutta itse olisin ainakin mietittäväksi esittänyt Veli Lehtelän ja Toimi Pitkäsen palkitsemista. Näiden herrojen palkintokaapista nimittäin löytyy kaksi olympiapronssia (1956 Melbourne, 1960 Rooma), kaksi EM-kultaa ja kaksi EM-hopeaa. Hienon sarjan täydentävät vielä olympialaisten viides sija Helsingistä 1952 ja kuudes sija Tokiosta 1964. Lajina tietysti on soutu. Toimi Pitkäsen ansioluettelosta löytyy vielä sellainenkin erikoisuus, että vuonna 1956 hän sijoittui kakkoslajissaan hiihdossa 50 kilometrin matkalla SM-hopealle.

Jatkosodan teloitukset

Huhtiniemen tapaus on vienyt mennessään, kun asiaa ryhtyi tarkemmin seuraamaan. Väitöskirjassani Aseveljiä vai liittolaisia? (SKS 2004) pyrin kääntämään kaikki kesän 1944 kivet poliittisen historian alalta, mutta enemmän sotilasalaan kuuluvana nämä pikaoikeudet menivät aiheeni ulkopuolelle. Nyt asiaa pengottuani havaitsen, että näiden kahden väliltä voisi löytyä tiiviskin liittymäkohta.

Kirjailija Paavo Haavikko on kirjassaan Päämaja. Suomen hovi pohtinut Viipurin menetystä ja esittänyt, että Viipurin taistelun kadonneiden suuri lukema (1300) viittaisi juuri siihen suuntaan, että jossain rintaman takana on ollut salainen pikaoikeus, jonka teloittamiksi ja kätkemiksi mahdollisesti suurikin osa näistä kadonneista on joutunut. Yhtenä aihetodisteenaan Haavikko käyttää pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmateoksen Vaikea aika kuvausta, jossa Linkomies kertoo Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Bruno Salmialan puhelinkeskusteluista, joita valtiollinen poliisi tarkkaili. Ko. kohta on seuraavanlainen (s. 342, lihavoinnit omiani):

Sama Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas "ryhdistäytyi" suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin, että Saksa kyllä auttaa Suomea, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen "remontti". Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tavalla hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. --- Kutsuin Salmialan näiden puheluiden johdosta luokseni --- sain hänet itsensä esittämään ajatuksen sotatuomioistuimista, minkä jälkeen osoitin hänelle, kuinka harhautunut hänen ajatuksensa oli ja kuinka vaarallista olisi esittää tällaisia vaatimuksia vallan riippumatta siitä, että laiminlyöntejä varmaan oli tapahtunut.

Linkomies ei täsmennä, minkä takia se, että Salmiala tällaisia vaatimuksia esitti, oli niin vaarallista. Olisiko syynä voinut olla se, että Linkomies tiesi asiasta jotain tarkempaa? Haavikko joka tapauksessa on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Saksa, jonka ulkoministeri Ribbentrop samoihin aikoihin kävi Helsingissä ajaakseen liittosopimusvaatimuksen läpi, oli vaatinut kuolemantuomioiden käyttöönottoa perääntymisen pysäyttämiseksi VKT-linjalle. Tämän linjan pitämisen oli Hitler asettanut Saksan aseavun ehdoksi. Samalla tavoin kuin Ribbentropin vaatimukseen erillisrauhan kieltävän sitoumuksen antamisesta, suomalaiset päättivät suostua tähänkin pitääkseen rintamatilanteen kannalta elintärkeät sotamateriaalitoimitukset käynnissä. On syytä vielä korostaa, että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia.

Rintamatilanteen vakavuutta ja perääntymisen pysäyttämisen ensisijaisuutta kuvastavat hyvin Mannerheimin 19.6. Karjalan kannaksen joukkojen komentajille antaman käskyn sanavalinnat:

Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi.

Käsky ei jätä epäselväksi sitä, että ollaan saavuttu viimeiselle rajalle, tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Käsky on varmasti aiheuttanut asenteiden kovenemista suhteessa rintamakarkuruuteen. Upseeriston näkökulmasta "hiippareiksi" lähteneet sotilaat tämän jälkeen eivät pettäneet ainoastaan armeijan ja kansakunnan vaan myös ylipäällikkö Mannerheimin luottamuksen.

Mikäli kenttäoikeus Huhtiniemessä tai jossakin muuallakin on juhannuksen 1944 tienoilla jakanut kuolemantuomioita, olisi asia lainsäädännöllisesti ollut yksiselitteisesti laiton. Eduskunta hyväksyi kuolemantuomioiden langettamisen karkureille mahdollistavan lain vasta 4. heinäkuuta. Eräiden tietojen, joita en tähän hätään ehtinyt varmistaa ja joihin siksi on suhtauduttava varauksella, mukaan 23. kesäkuuta, siis päivää Ribbentropin Suomeen saapumisen jälkeen, oli Lappeenrannassa pidetty salainen kokous karkurikysymyksestä. Siihen osallistuivat ainakin yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs, kenraalit Antero Svensson ja K.L. Oesch sekä oman todistuksensa mukaan Huhtiniemessä sotatuomarina toiminut Toivo Tapanainen. Heinrichs toi kokoukseen Mannerheimin suullisen viestin, jonka mukaan ylipäällikkö halusi karkureita rangaistavan mahdollisimman ankarasti. Kokouksessa päätettiin perustaa tarkoitusa varten erillisen salaisen kenttäoikeuden. Sen jälkeen, kun teloitukset salliva laki 4.7. oli hyväksytty, annettiin karkureille 76 kuolemantuomiota, joista 46 ehdittiin teloittaa ennen sodan päättymistä.

Mikäli on totta, että Huhtiniemessä toimi armeijan johdon ei vaan siunaama vaan jopa perustama salainen pikaoikeus, joka toimeenpani teloituksia ja kuoppasi oman maan kansalaisia salahautoihin kuin kulkukoiria, natisevat jatkosodan moraalista tahrattomuutta korostavat tulkinnat perusteitaan myöten. Viipurin menetys tunnetusti oli suurhyökkäyksen henkinen taitekohta, jonka jälkeen viimeistään ymmärrettiin, että nyt on koko kansakunnan kohtalo vaakalaudalla. Olisiko tämä katkera menetys saattanut laukaista armeijassa kaupungin menettäneisiin osastoihin kohdistuneen joukkokosto-operaation? Jos näin kävi, mitä se kertoo armeijan moraalisista ja eettisistä standardeista?

Sodanaikainen oikeudenjakaminen ylipäätäänkin on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta. Hyvä aloituskohta aiheesta kiinnostuneelle on Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat (toim. Erkki Rintala, Ajatus Kirjat 2003), jossa rintamalla toiminut tuomari pohtii kokemuksiaan. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria".

Hyvin hämäriä ovat tiedot myös niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus (ainakin armeijan sisäisten ohjeiden mukaan), jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa. Tällaisistakaan teloituksista en ole nähnyt juurikaan puhuttavan tai kirjoitettavan.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):

Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.

Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:

- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.

Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.