tiistaina, marraskuuta 30, 2010

1600 tuntia vuodessa

Ei, tämä kirjoitus ei käsittele yliopiston kokonaistyöaikaa. Taannoin kertasin urheiluhistoriaa itäsaksalaisten soutajien menestyksestä ja totesin, että he yhä johtavat mitalitilastoja monessa veneluokassa. Jatketaan aiheesta, koska edelleen olen sitä mieltä, että huolimatta dopingin käytön mittavuudesta itäsaksalaiset soutajat olisivat lukeutuneet maailman parhaimmistoon myös ilman kiellettyjä aineita. Eivät ehkä yhtä suurilukuisesti ja ylivoimaisesti, mutta kuitenkin.

Itä-Saksassa kykyjenetsintä ja rekrytointi oli pitkälle formalisoitua toimintaa, jossa valtiollisen urheilukoneiston virkailijat vierailivat kouluissa ja suorittivat oppilailla erilaisia antropometrisiä mittauksia ja testejä potentiaalisten urheilijoiden löytämiseksi. Urheiluhistorioitsija Arndt Krüger on mielenkiintoisesti todennut, että derkkulan ja muiden itäblokin maiden kykyjenetsijät käyttivät Kolmannen valtakunnan rotutieteilijöiden ennen vuotta 1945 kehittämiä antropometrisiä testausmenetelmiä. Soudun tapauksessa kasvuennusteen tuli luvata pojille 190-200 ja tytöille 180-190 senttimetrin pituutta. Testin läpäisseet siirtyivät opiskelemaan johonkin Itä-Saksan 27 urheilusisäoppilaitoksesta.

Jo lapsiurhelijoiden harjoittelumäärät olivat melkoisia, hyvinkin tunnista kahteen päivässä, ja tämä oli totista treeniä, ei mitään ulkoilua tai leikkiä ja laulua. Alun yleistreenausvaiheen jälkeen nuoret urheilijat alkoivat erikoistua omiin lajeihinsa, ja juuri tässä vaiheessa tulivat kuvaan erityisräätälöidyt koulutusratkaisut. Noin 16-17-vuotiaasta alkaen treenimäärät kasvoivat valtaviksi, aina 30 viikkotuntiin saakka (eikä venyttelyä laskettu tähän määrään mukaan). Urheilukouluissa lukujärjestys ja kouluvuoden rytmitys oli suunniteltu harjoittelun ja kilpailemisen näkökulmasta. Ennen tärkeitä kilpailuja oli intensiivisiä harjoitusleirejä, joiden aikana urheilijat oli vapautettu opiskelusta kokonaan. Aikuisiän saavuttaneilla urheilijoilla harjoitusmäärät pyörivät 1300 ja 1600 vuositunnin välillä. Tällaisesta rasituskuormasta palautumiseen ei sitten enää pelkkä energiapatukka riittänyt.

Vasta 1950-luvulla olympialiikkeen pariin Neuvostoliiton johtamina tulleet itäblokin maat ryhtyivät panostamaan erityisesti naisurheiluun, koska katsoivat mitalitason olevan nopeiten ja panostuksen parhaalla hyötysuhteella saavutettavissa juuri siellä. Naisten kilpa- ja huippu-urheilu ei noina vuosikymmeninä todellakaan ollut mitään massojen puuhaa. Laskelmat osuivat oikeaan ja näkyivät komealla tavalla esimerkiksi olympialaisten mitalitaulukoissa. 1976 Montrealissa Itä-Saksan naiset ottivat yli puolet DDR:n hopea ja kultamitaleista, ja Neuvostoliitonkin mitaleista 30 prosenttia tuli naisten lajeista.

Erityisesti naisten soutu oli kommunististen maiden hallitsemaa aluetta. Vuoden 1954 EM-kisoista vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisiin itäblokin maiden naissoutajat voittivat 82 prosenttia jaossa olleista mitaleista, eikä mitenkään tavatonta ollut, että A-finaalissa viisi itäblokin joukkuetta (tyypillisimmin DDR, Romania, Neuvostoliitto, Bulgaria ja Puola) kilpaili yhtä läntistä joukkuetta vastaan. Panostus oli erityisesti olympialaisissa, joissa myös soudun kaltaiset vähemmän mediajulkisuutta keräävät lajit pääsivät osalliseksi koko maailman huomiosta. Ylipäätään kansalliset valmennusjärjestelmät oli viritetty ja resurssit keskitetty tuottamaan menestyjiä nimenomaan olympialaisissa kilpailtavissa urheilumuodoissa.

Kaikkein kovimmat saavutukset itäblokin soudussa löi tiskiin DDR:n naisten valmennusohjelma. Ainoastaan Romanian vastaava ohjelma pystyi kilpailemaan sen kanssa edes joten kuten. Leipzigissa ja Itä-Berliinissä sijainneisiin harjoituskeskuksiin panostettiin valtavasti resursseja ja ne olivat poliittisen johdon erityissuojeluksessa. Poliittisen tahdon taustalta löytyi tietysti ajatus Itä-Saksan ja sen kommunistisen ideologian kansainvälisen maineen kasvattamisesta sekä kansallistunteen edistämisestä kansainvälisen urheilumenestyksen kautta. Panostus ei ainakaan tässä mielessä mennyt hukkaan: vuosien 1966-1990 välillä itäsaksalaiset naissoutajat kilpailivat arvokisojen (olympialaiset, MM-kisat, EM-kisat) A-finaalissa 142 kertaa ja ottivat näistä kisoista 121 mitalia, joista 70 oli kultaista, 34 hopeista ja 17 pronssista.

Itä-Saksan urheilua tutkineen professori John Hobermanin mukaan itäsaksalaisen tieteellisen valmennusjärjestelmän palveluksessa oli yli tuhat tiedemiestä, lääkäriä ja valmentajaa. Ihmiskehon suorituskyvyn maksimointia lähestyttiin fysiologisena ja lääketieteellisenä haasteena, jossa menestyksen tavoittelun keinoihin liittyvät moraalipohdiskelut olivat epäolennaisia. Lihasmassaa kasvattavien, hengityselimistön suorituskykyä parantavien ja valtavasta harjoituskuormasta palautumista edistävien lääkeaineiden käyttö oli yhtä olennainen osa valmentautumista kuin harjoitusohjelmien laatiminen. Urheilijoita doping-ohjelman piirissä oli 8000-9000, joukossa mitä todennäköisimmin satoja soutajia.

Huippuunsa viedyn kykyjenetsintäjärjestelmän ja tieteellisesti optimoidun valmentautumisen ohella menestys pyrittiin varmistamaan myös tarjoamalla urheilijoille ja valmentajille kannustimia. Olympiamenestystä tuomalla itäsaksalainen valmentaja pystyi nostamaan 1100 itämarkan palkkansa aina 2200 itämarkkaan saakka, ja samaten urheilijat saivat mitaleistaan rahallisia bonuksia. Siinä missä tavallisten itäsaksalaisten piti jonottaa asuntoa viisi ja autoa kymmenenkin vuotta, pääsivät menestyneet urheilijat ja valmentajat osallisiksi näistä eduista vuoden tai kahden odotusajalla.

keskiviikkona, marraskuuta 24, 2010

Kevyt olo

Soutuliitto vietti viime lauantaina 100-vuotisjuhliaan. Iltaan kuului luonnollisesti monenlaista muisteloa menneiltä vuosilta. Lisään tähän vielä yhden omalta osaltani. Kuva on kesältä 1995, ilmeisesti ollaan laivalla menossa (tai tulossa?) Farstan tai Årungenin kisoihin.

Tammikuun alussa painoin 82 kiloa. Siitä pääsin ergo-SM-kisoihin mennessä 75 kiloon. Farstassa soudin Järvisen Teemun kanssa kaksikkoa, eli keskipaino veneessä piti saada 70 kiloon tai alle. Yksittäisen soutajan osalta raja on 72,5 kiloa. Muistaakseni vaaka heilahti vähän alle 71 kiloon, mikä oli kesän alhaisin lukema. Sitä varten piti vetää muutama vaatekerta päällekkäin tunnin verran juoksua. Lämmintä oli painonpudotukselle melko hyvät 20 astetta. Lähtöviivalla olo oli eteerinen, eikä kippo kulkenut mihinkään.

Pahin siivu tuli vastaan Kööpenhaminassa, joka oli katsastuskisa MM-kisoja varten. Osallistuimme pariaironelosella avoimen lähtöön, mutta pääkoutsi Yngve Holmen vaati miehiä kisapainoihin. Illalla ennen kisaa vaaka näytti 75,1 kiloa, aamulla kusella käynnin jälkeen 74,8. Ei muuta kun juoksemaan. Vetäisin reippaan tunnin tuollaista 4.5 minuutin kilsavauhtia, mikä tuossa painossa oli ihan peruskestävyysvauhtia, taas vaatetta päällä vähän reippaammin. Tarkistuspunnitus näytti vielä kilon liikaa, mikä lähti kahdeksan kilometrin soudulla. Kahta tuntia ennen starttia painoin 72,3 kiloa, 200 grammaa alle vaaditun.

Kisaan tehtiin ihan normaalit lämmittelyt, ja laskeskelin starttiviivalla matkanneeni sinä päivänä lihasvoimalla jo lähemmäs 30 kilometriä siinä vaiheessa kun lähettäjän lippu heilahti alas. Tällä kertaa vene jo vähän kulkikin, mutta en kyllä tiedä, tapahtuiko näin minun ansiostasi vai minusta huolimatta. Tuloksia en enää löytänyt, mutta muistaakseni maaliin ajassa 6:01. Kisan ja jäähdyttelyjen jälkeen mittarissa oli aika liki maratonin verran kilsoja. Jälkeenpäin aina joskus kun on tullut mieleen, että nyt on tiukoilla, olen koettanut palauttaa mieliin tämän aamupäivän tunnelmia.

Sen verran tuo laihdutus jälkiä jätti, että rintakarvat eivät alkaneet myöhemminkään kasvaa.

tiistaina, marraskuuta 16, 2010

Kristillisdemokraatit

Osallistuin tuoreeseen Ajankohtainen Ykkönen -ohjelmaan, jossa käsiteltiin "kirkon, homojen, ja kristillisten tulevaisuutta" vastaamalla suorassa puhelinhaastattelussa pariin Pirjo Auvisen kristillisdemokraattien poliittista tulevaisuutta koskevaan kysymykseen. Toivottavasti nopeista kommenteistani jäi kuulijoille edes jotain käteen. Laiton haastattelua varten ajatuksiani asiasta nopeasti paperille, ja nuo pointit saavat tulla julkaistuiksi myös tässä.

Meneillään oleva keskustelu homojen ja kirkon suhteesta on oire laajemmasta ja syvemmästä arvomuutoksesta. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut viimeisen 20 vuoden jatkuvasti liberaalimmaksi. Moraalikysymykset ja keskustelu yksilön oikeudesta tehdä itseään ja elämäänsä koskevia päätöksiä ovat nousseet vahvasti myös poliittiselle agendalle, ja ihmiset haluavat tietää, mitä mieltä puolueet ja poliitikot näistä kysymyksistä ovat. Julkisuudessa keskustellaan valtavasti ennen tiukasti yksityiselämään kuuluviksi mielletyistä asioista kuten seksuaalisuudesta.

Kokoomus ja keskusta ovat tietoisesti muuttuneet arvoliberaalimpaan suuntaan, mikä on ollut nähtävissä esimerkiksi suhtautumisessa naispappeuteen ja homoseksuaaleihin. Poliittiselle kentälle on syntynyt tilaa arvokonservatiivisuuden tontilla. Tämä on se tontti, missä kristillisdemokraatit ovat totutusti sijainneet, ja nyt heillä on mahdollisuus laajentaa kannatustaan tämän ryhmän sisällä poimimalla muiden puolueiden liberalisoitumisen myötä kodittomiksi jääneitä äänestäjiä. Mielenkiintoista on, että samalla tontilla kalastelevat myös perussuomalaiset, joiden puolueohjelmassa perinteisillä arvoilla on vahva sijansa.

Mistään uusfundamentalismista en puhuisi, mutta kylläkin reaktiosta arvoliberalismin jo liian hallitsevaksi miellettyä asemaa kohtaan. Kristillisdemokraatit puolueena ja varsinkin Päivi Räsänen ovat olleet johdonmukaisesti omalla linjallaan, se on nyt vain tullut homokeskustelun ja muiden vastaavien julkisten debattien myötä näkyvämmäksi ja laajempaan keskusteluun. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle Päivi Räsänen on tehnyt hyvää.

Kristillisdemokraattien kannalta kääntöpuolena on totta kai se, että linnoittautuminen arvokonservatiivisuuteen myös karkottaa äänestäjiä. Huhtikuussa 2011 näemme, mikä on balanssi. Kampanjoinnissa arvokonservatismilla on selvästi nyt tilaa, mutta onko tilausta, se jää nähtäväksi. Edustuksellisen demokratian kannalta on joka tapauksessa äärimmäisen tärkeää, että myös ns. perinteisillä arvoilla on puolustajansa ja että he pääsevät mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa.

Suvaitsevaisuus on päivän sana. Välillä tuntuu, että suvaitsevaisuuden nimiin vannotaan rystyset valkoisina. Kaikkea pitää suvaita, paitsi suvaitsemattomuutta, jota ei pidä suvaita ollenkaan. Julkisessa keskustelussa on ollut sellaista sävyä, että suvaitsevaisuudesta ja arvoliberalismista on tullut eräänlainen pääsylippu, oikeus olla mukana keskustelussa. Tämä on paradoksaalista, ja Päivi Räsäsen puolustajat ovat olleet aivan oikeassa korostaessaan, että myös kirjaimellisella Raamatun tulkinnalla ja arvokonservatiivisella kristillisyydellä pitää olla oikeus tuoda kantansa esiin.

Ennustaja en ole, mutta näen asiassa linjanratkaisun henkeä. Arvokonservatismin tunnuksilla yleispuolueeksi pyrkivä kristillisdemokraatit ei pysty kannatustaan nostamaan, niin selkeä ja peruuttamattoman tuntuinen on yleisen ilmapiirin muutos. Voi kysyä, onko Räsäsen tarkoituksena nyt varmistaa puolueen noin viiden prosentin kannatus vetämällä reippaasti arvokonservatiivisuuden lippu salkoon ja ilmoittautumalla maailmankuvansa perinteisille, Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan perustuville kristillisille arvoille pohjaavan ihmisryhmän äänitorveksi. Tämä tarkoittaisi irtautumista Bjarne Kalliksen kristillisdemokraatteja yleispuoluesuuntaan ohjanneelta ja kategorisista kannanotoista pidättäytyneeltä maltilliselta linjalta.

Suomen kristillinen liitto perustettiin vuonna 1958 juuri siksi, että sen perustajat katsoivat muiden puolueiden luopuneen perinteisestä kristillisestä arvopohjasta, jonka puolustajaa politiikkaan näin kaivattiin. Kirkon asteittain liberalisoidessa omaa linjaansa seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä kristillisdemokraatit on jäämässä yksin vanhoillisuuden lipunkantajaksi. Katsotaanko Räsäsen kristillisdemokraateissa nyt, että ollaan saavuttu samanlaiseen taitekohtaan kuin puolueen perustamishetkellä, jolloin arvomaailman liberalisoitumiselle peräänkuulutettiin vastavoimaa politiikkaan?

perjantaina, marraskuuta 12, 2010

Älykkäät natsit

Kotimaan uutisvirrassa näyttää päivän historia-aiheeksi nousseen Turun Sanomien toimittaja Tuomas Rimpiläisen eilen laatima uutinen Nürnbergin oikeudenkäynnissä syytettyjen Saksan johtajien älykkyystesteistä, joiden mukaan huomattava osa heistä oli huippuälykkäitä. Erikoisilla, kenties vähän sensaatioltakin haiskahtavilla historiauutisilla on kysyntää, varsinkin jos aiheena on natsi-Saksa. Juttu perustuu artikkeliini tuoreessa Salaiset Kansiot -kokoomateoksessa, johon pääosin historiantutkijoisa koostunut kirjoittajajoukko keräsi vähemmän tunnettuja ja erikoisempia tarinoita sotavuosilta.

Minulta on kyselty noista testeistä kertovat kirjallisuuden perään, joten laitan listan tähän.

Gustave M. Gilbert: "Nuremberg Diary". New York 1947. - Amerikkalaispsykologin päiväkohtaisia merkintöjä keskusteluistaan syytettyjen kanssa.

Gustave M. Gilbert: "The Psychology of Dictatorship". New York 1950. - Nürnbergissä tehtyjen havaintojen perusteella tehty laajempi analyysi diktatuurihallinnon psykologisista tuntomerkeistä ja edellytyksistä.

Gustave M. Giblert: "Hermann Goering: Amiable Psychopath". Journal of Abnormal and Social Psychology, 43, 211-229. - Psykologinen katsaus Hermann Göringiin, jonka kanssa Gilbert vietti syytetyistä eniten aikaa.

Douglas M. Kelley: "22 Cells in Nuremberg". New York 1947. - Koko vankeusajan syytettyjen kanssa tiiviissä tekemisissä olleen amerikkalaispsykiatrin pohdintaa natsismista sosiokulttuurisena sairautena sekä 22 "tämän viruksen puhtaimmasta kasvualustasta.

Florence R. Miale - Michael Selzer: "The Nuremberg Mind - The Psychology of the Nazi Leaders". New York 1970. - Gilbertin ja Kelleyn kirjoihin, muistiinpanoihin ja tutkimusartikkeleihin sekä sodanjälkeiseen psykologiseen tutkimustietoon perustuva esitys Nürnbergin kallonkutistamisesta.

Markku Jokisipilä: "Kansanmurhaajan pään sisällä. Amerikkalaisten psykologiset arviot Nürnbergissä syytetyistä natsijohtajista". Poliittisen historian vuosikirja Ajankohta, Saarijärvi 2001, 271-290. - pahamaineisen turkulaistutkijan katsaus amerikkalaisten koko testipatteristoon, ml. Wechsler-Bellevue -älykkyystesti ja Rohrschachin mustetahratesti.

Näillä pääsee alkuun.

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2010

Soututilastoja

Se on kumma, miten mieli lähteekään vaeltelemaan kun pöydällä on iso pino tenttivastauksia... (kuvassa edellisissä Uudessa-Seelannissa järjestetyissä soudun MM-kisoissa hopeaa voittanut DDR:n naisten kahdeksikko)

Eurosportin viime viikon lähetyksissä soudun MM-kisoista heittelin muutamaan otteeseen muistinvaraisesti väitteitä eri maiden historiallisesta menestyksestä soudun arvokisoissa. Päivitetään tähän parin asian osalta nyt ihan täsmällistä tietoa.

Vuodesta 1962 alkaen kisatuissa soudun MM-kisoissa viisi kaikkien aikojen menestyneintä maata ovat nyt seuraavat (maa, kulta-hopea-pronssi, mitaleita yhteensä, rankattu kultamitalien määrän mukaan):

1. Saksan Demokraattinen Tasavalta 94-45-25 164
2. Italia 68-50-42 160
3. Saksa 60-57-53 170
4. Yhdysvallat 52-59-70 181
5. Iso-Britannia 50-57-37 144

Eli vielä saadaan soutaa muutamat MM-kisat, ennen kuin derkut putoavat kultamitalien määrässä listan kärjestä. Tällä hetkellä parhaat maat pystyvät voittamaan keskimäärin viisi mestaruutta yksissä kisoissa, mutta lähinnä Itä-Saksaa oleva Italia ei ole tähän viime vuosina aivan pystynyt. Oma veikkaukseni on, että uusi kärkimaa saadaan vuonna 2017 ja sen nimi on Saksa.

Suomi löytyy tilaston sijalta 26 (3-4-4 11). Ohitsemme meni nyt Lake Karapirolla yhden hopean ja kaksi pronssia ottanut Kreikka (3-4-8 15). Kuriositeettina mainittakoon, että voittaminen soudussa vaikuttaa olevan tshekkiläisille vielä vaikeampaa kuin suomalaisille jääkiekossa. Heidän osaltaan tilasto näyttää 2-12-10 24, kun Ondej Synek otti miesten yksikkökisasta nyt maan historian toisen kultamitalin. Veikko osannee antaa selitystä tälle tilastolle, joskin tiedän, että herralla nimeltä Vaclav Chalupa on suuri ansio näissä numeroissa.

(DDR:n naisten pariaironelonen, MM-kultaa Nottinghamissa 1975)


Paras mittari eri maiden soudun valmennusjärjestelmän historiallisesta suorituskyvystä yksittäisistä veneluokista on miesten kahdeksikko. Siinä kärki näyttää Uuden-Seelannin MM-kisojen jälkeen seuraavalta:

1. Yhdysvallat 7-1-7 15
2. Saksa 6-3-2 11
3. Saksan Demokraattinen Tasavalta 5-4-2 11
4. Saksan Liittotasavalta 4-1-1 6
5. Kanada 3-3-0 6

Aika saksalaista meininkiä siis. Mestaruutensa ansiosta Saksa ohitti tänä vuonna DDR:n.

MM-kisatilastot kertovat myös veneluokkapreferenssien kansallisista eroista. Monella suurella soutumaalla näyttäisi olevan omat mieliveneluokkansa, joihin on panostettu erityisen paljon tai johon on löytynyt säännönmukaisesti kansainvälisen huipputason soutajia. Esimerkkejä:

Uusi-Seelanti: miesten yksikkö (kuusi mestaruutta, Saksalla ja Itä-Saksalla viisi)

Norja: miesten pariairokaksikko (kuusi mestaruutta, Itä-Saksalla ja Ranskalla neljä)

Italia: miesten kevyt pariairokaksikko (12 mestaruutta, neljällä maalla kaksi), miesten perämiehellinen kaksikko (yhdeksän mestaruutta, USA:lla viisi), miesten kevyt kahdeksikko (13 mestaruutta, USA:lla ja Tanskalla neljä), miesten kevyt pariaironelonen (15 mestaruutta, Itävallalla kolme)

Saksa: naisten pariaironelonen (kahdeksan mestaruutta, Itä-Saksalla viisi)

Tanska: miesten kevyt perämiehetön melonen (kuusi mestaruutta, Iso-Britannialla viisi)

Romania: naisten kahdeksikko (kahdeksan mestaruutta, Neuvostoliitolla seitsemän)

Yhdysvallat: miesten kahdeksikko (seitsemän mestaruutta, Saksalla kuusi)

Vähän tietokilpailua: kuka tunnistaa nämä herrat?

Itä-Saksa voitti ensimmäiset mitalinsa 1966 ja viimeiset 1990. Varsinkin naisten soutua derkut dominoivat, mutta on muistettava, että naiset pääsivät MM-lähtöviivalle vasta vuonna 1974. Stasi-Saksan soututasosta kertoo paljon se, että Uuden-Seelannin MM-kisojen jälkeenkin se pitää hallussaan mitalitilaston kärkisijaa seitsemässä eri veneluokassa: miesten perämiehetön kaksikko (yhdeksän mestaruutta), miesten nelonen (8), miesten pariaironelonen (7), miesten perämiehellinen nelonen (10), naisten yksikkö (8), naisten perämiehetön kaksikko (8) ja naisten pariairokaksikko (7).

lauantaina, marraskuuta 06, 2010

Soudun MM-kisat, heja Sverige!

Kyllä sitä aikuinen mieskin mielenkiintoisista asioista liikuttuu. Viime päivät olen selostanut Eurosportilla soudun MM-kisoja ja viime lähetyksessä tuli todellinen kisojen huippukohta. Frida Svensson Ruotsista tuli naisten yksikkökisassa todella från bakom trädet ja otti ensimmäisen soudun maailmanmestaruuden Ruotsiin sitten Maria Brandinin Tampereen MM-kisoissa 1995 voittaman yksikkökullan. Svensson veteli jo välierässä sellaista kyytiä, että uskoin hänen samalla meiningillä voivan nousta jopa palkintopallille. Ekaterina Karstenia pidin kuitenkin niin kovana luuna, etten hänen vauhtiinsa uskonut olevan Fridalla saumoja.

Svensson oli kuitenkin päättänyt toisin. Yhdellä nopeimmista koskaan näkemistäni starteista hän otti ensimmäisellä sadalla metrillä veneenmitan kaulan muihin, ja piti johtopaikan hallussaan maaliin saakka. Hän pystyi vastaamaan niin monelle vuosien saatossa kohtalokkaaksi koituneeseen Karstenin 1250 metrin nostoon, joka tälläkin kertaa niitti kumoon Tshekin Mirka Knapkovan. Viimeisellä 200 metrillä sekä Karsten että kotiyleisön kannustuksella todelliseen hurmioon päässyt Emma Twigg rynnistivät kangistuvaa Svenssonia kohti, mutta maalilinja armahti. Eroa jäi 0.18 sekuntia! Yksikin teknisesti huono veto Svenssonilta olisi pudottanut hänet kakkoseksi, mutta hän ei sulanut paineessa.

Jälkikäteisesti voi jossitella, että ilman tuota hämmästyttävää starttia Svensson olisi ollut hopealla tai jopa pronssilla. Ruotsalainen on selvästi kevyempi ja pienikokoisempi kuin Karsten tai Twigg, ja tämän vuoksi hän pääsee liikkeelle nopeammin. 29-vuotias Svensson on 172 senttiä pitkä ja painaa 73 kiloa, 38-vuotias Karsten 185 senttiä ja 82 kiloa, 23-vuotias Emma Twigg puolestaan 181 senttiä ja 80 kiloa, neljänneksi tullut 30-vuotias Mirka Knapkova 181 senttiä ja 67 kiloa. Vertailukohdaksi Uuden Seelannin MM-kisoissa esiintyneistä voisi vielä heittää naisten ip-kaksikon puolelta soutajan fyysisen arkkityypin, Yhdysvaltain Zsusanna Francian 188 senttiä ja 82 kiloa.

Svenssonin ennätys 2000 metrin ergosoudussa on 6:49.1, joka on kyllä kova mutta ei astronominen. Vertailuna voisi mainita, että ranskalainen 183-senttinen ja 73-kiloinen yksikkösoutaja Sophie Balmary (parhaimmillaan neljäs MM-kisoissa) on vetänyt 6:28.4, pariaironelosen kaksinkertainen maailmanmestari britti Sarah Winckless (190 cm, 83 kg) 6:28.8, kaksinkertainen olympiavoittaja Georgina Evers-Swindell (178 cm, 78 kg) 6:28.6, ja Karapirolla naisten kevyen kaksikon B-finaaliin jäänyt USA:n Ursula Grobler 6:54.7. Suomessa Laila Finska on vetänyt avoimessa 7:02.1 ja Minna Nieminen kevyessä 7:03.8.

Svensson osoittaa, että myös verrattain normaaleilla fyysisillä ominaisuuksilla varustetut voivat menestyä soudussa. Hän fyysinen suorituskykynsä perustuu vuosikausien kovaan työhön, ei ylivoimaiseen geeniperimään. Voitettuaan vuonna 2006 yllättävän MM-pronssimitalin hän ei pystynyt vakiinnuttamaan tasoaan vaan putosi vuosiksi B-finaalitasolle. Vuodet ovat kypsyttäneet myös psykologisesti. Kansainvälisen soutuliiton nettisivuilta löytyvässä videoprofiilissa Svensson toteaa ilmeenkään värähtämättä "My goal is to win. I want to be the best, I want to be the number one". Esimerkiksi viime vuonna MM-kisojen yhdeksännen sijan jälkeen toteamus saattoi tuntua vähän ylimitoitetulta, mutta nyt tuli sanoille katetta. Kerrassaan upeaa!

keskiviikkona, marraskuuta 03, 2010

Historian katumuspillerit

Kollektiivisen syyllisyyden tunnustamisesta holokaustiin on tullut eräänlainen pääsylippu postnationalistiseen eurooppalaisuuteen. Suomessa keskustelu on ollut erilaista, eikä ajatus juutalaisten joukkomurhasta yhteisen eurooppalaisen identiteetin pohjana ole oikein herättänyt meillä vastakaikua. Silti aihe nousee keskusteluun täälläkin yhä useammin.

Alla kolumnini tämän päivän (3.11.2010) Turun Sanomista.

En mää täsä syyllissi kaippa yhtikäs

Ajopuun upottua ja koskiveneen kariuduttua ovat 2000-luvun historiaväittelyt koskeneet Suomen ja natsi-Saksan suhteen luonnetta. Synergian syvyydestä kertovien tutkimustulosten karttuessa erillissotapapit ovat joutuneet vetäytymään henkiseltä Salpa-linjaltaan liperit tutisten, vaikkakin parrat päristen.

Viimeksi tulta aseveljeyden savuavilla raunioilla on kohennellut tutkija Antero Holmila , joka julkaisi ensimmäisen suomeksi kirjoitetun yleisesityksen juutalaisten joukkomurhasta. Hänen mukaansa meillä ei ole juurikaan haluttu muistaa, että myös Suomi osallistui holokaustiin.

Kollektiivinen muistitikkumme on ladattu niin täyteen talvisodan henkeä ja torjuntavoittoja, ettei sinne oikein ole mahtunut tietoa ihmisluovutuksista saksalaisille tai virka-avusta Lapissa toimineen Einsatzkommando Finnlandin poroerotukseen, jossa tunturipeurojen sijaan teuraaksi valikoitiin neuvostosotavankien joukosta juutalaiset ja kommunistit.

Pari viikkoa sitten olin Sibelius-Akatemiassa väittelemässä säveltäjä Jean Sibeliuksen suhteesta natsismiin. Päätähtenä oli Ainolan mestarille natsiystävän ja antisemiitin viittaa sovitellut Pohjois-Teksasin yliopiston musiikinteorian professori Timothy L. Jackson . Minut paikalle värväsi musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki , Sibelius-tuntija ja patriootti, joka herrasmiehenä ei ilmeisesti itse halunnut lähteä sotkemaan teksasilaista tuubasooloa kriittisillä dissonansseillaan.

Murtomäen roolituksen mukaisesti koetin valistaa öljyvaltion nuottigurua yleisen saksalaismielisyyden ja natsifanituksen eroista. Sibeliuksen Kolmannelta valtakunnalta saamiin rojalteihin, Adolf Hitlerin myöntämään Goethe -mitaliin ja juutalaissäveltäjä Günter Raphaelille annettuihin suositusrukkasiin vedoten Teksasin tornado linnoittautui kuitenkin asemiinsa kuin kaimansa kenraali Thomas ”Stonewall” Jackson Bull Runin taistelussa puolitoista vuosisataa aiemmin.

Sen verran hajurakoa musiikkiteoreetikko piti historiantutkimuksen metodeihin, ettei Suomen Kuvalehden myöntämä ”Viikon valopään” titteli tullut täysin ansiotta, niin mukava mies kuin onkin. On kymmeniä kuuluisia suomalaisia, joiden natsikytkösten tutkiminen olisi perustellumpaa kuin luomiskykynsä kadottaneen Järvenpään vanhuksen: Arno Anthoni , Yrjö Kilpinen , Rolf Nevanlinna , Mauno Vannas , Niilo Pesonen , V.A. Koskenniemi ja niin edelleen.

Vastuupohdinnat ja anteeksipyynnöt ovat osa nykyistä historiakeskustelua. Kriittiseen tutkimukseen kuuluu myös oman pesän likaaminen ja kipsipäiden särkeminen, jos tarvetta ilmenee. Suhteellisuudentaju on kuitenkin hyvä pitää mukana. 70 vuotta myöhemmin on helppo vaatia moraalista suoraselkäisyyttä. Sibeliuksen yksityisistä päiväkirjamerkinnöistä on valovuosien matka Nürnbergin lakeihin ja Auschwitziin. Viime mainitut olivat saksalaista, eivät suomalaista, designia.

Liittoa murhaajien kanssa ei tule kaunistella, mutta yhteistyön motiiveihin, alaan ja tekijöihin on hyvä tutustua ennen itseruoskintaa. Suomi oli osavastuussa holokaustista, mutta vain 3,8-miljoonaisen poliittisesti kevyen ja syrjäisen kansakunnan panoksella. Enempää syyllisyyttä emme voi omia kannettavaksemme, vaikka korkea moraalimme ja syvä ihmisoikeustajumme siihen houkuttelisikin.

Historiallinen itsekritiikki lipsahtaa helposti tekopyhyyden puolelle. Kuka tietää, kuinka mustaan kaapuun aikanaan meidän toimintamme puetaan vuoden 2080 moraaliolympialaisissa.