It's not my cross to bear

Joka vuosi bloggaamiseen tulee näemmä aina pari tällaista pidempää taukoa. Ei sillä, etteikö aiheita olisi ollut. Ylikankaan Heikki näkyy uuden kirjansa perusteella tehneen jonkinlaisen historiantutkimuksen Suomen ennätyksen suivaantumisessa, syyttäen kaikkea mikä liikkuu ja viskoen tikareita ympäriinsä kädet propelleina heiluen. Ensin ajattelin, että kirjan nimi "Yhden miehen jatkosota" on pilke silmässä valittu, mutta jo esipuheesta kävi ilmi, etteivät Stalinin Neuvostoliiton syyttäjäviranomaisetkaan onnistuisi löytämään huumoria tästä eteläpohjalaisen nuijan heilumisesta. Makuasioista ei tietysti passaa kiistellä, mutta kyllä ainakin minulle sävellaji oli tällä kertaa väärä. No, jos on kauhalla annettu, ei tietysti voi lusikalla ammentaa.

Ruotsinmaalla Arnstadin Henkka ja Holokaust-tutkija Paul Levine ovat syyttäneet Henrik Meinanderia jos ei nyt Holokaustin kieltämisestä mutta ainakin sen rankasta vähättelystä, kun viimeksi mainittu ei uudessa Suomi 1944 -kirjassaan käsittele tätä eurooppalaisen menneisyydenhallinnan ykköskysymystä kuin parilla sivulla. Mitähän mahtaisivat sanoa vaikkapa Ohto Mannisesta, jos osaisivat suomea lukea. Meinander on kyllä HIFK-fani, mutta mielestäni hyökkäys on kohtuuton. Arnstadin uusi kirja Skyldig till skuld kannattaa kyllä lukea, perspektiivi on suomalaiselle varsin piristävä ja ajatuksia herättävä, ajoittain tulee mieleen Ian Buruman Wages of Guilt.

Silti en malta olla tässä herättämättä lahden yli kliseistä kysymystä siitä, mistä suunnasta Erkko kuvitteli selkänojaa löytyvän lyödessään Stalinille nyrkkiä pöytään 70 vuotta sitten. Ei tullut selkänojaa, eivätkä saaneet Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningenissä edes pidettyä turpaansa kiinni. Ja se rautamalmi. Ja ne kuulalaakerit. Jos saat Henrik (A.) tästä Googlen translate-toiminnolla selvää, niin vänliga hälsningar vaan, suomalais-ruotsalaista jatkosotaa voidaan jatkaa vaikka turkulaisella baaritiskillä.

Lopuksi vielä pikku tehtävä kaikille haasteita kaipaaville, silläkin riskillä, että se Turun yliopiston Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman opiskelija, jolle sen annoin, pistää täällä Googlen käännöstoiminnon sjungaamaan. Hänellä ratkaisuaikaa on ensi viikon perjantaihin saakka, saa katsoa, ehtiikö teistä kukaan ennen sitä. Alla on kymmenen nimen lista, jotka kaikki liittyvät jollakin lailla tiettyyn maaliskuun päiväykseen. Keitä nämä tyypit ovat, mitkä ovat heidän etunimensä, mikä on haussa oleva päivämäärä tarkalleen (päivä ja vuosi), ja millä tavalla nimet liittyvät toisiinsa? On politiikkaa, on historiaa.

1. N. Grinde
2. J. Giordano
3. J. Browning
4. J. Donohue
5. G.A. Custer
6. T. Bickle
7. N. Davis
8. O. Homolka
9. Tecumseh
10. R. Crenna

Palkinnoksi oikean ratkaisun esittäjille annan uuden, vaikeamman tehtävän.

Kuvassa vuodelta 1916 naisten jääkiekkojoukkue Edmonton Swastikas, joka ei liity blogin tekstiin millään lailla. Aatu nappasi tagin käyttöönsä myöhemmin, eikä ylipäätään paljon lätkästä perustanut. Vuoden 1936 Garmisch-Partenkirchenin olympialaisista jääkiekon kultamitalit vei mukaansa ensimmäisen ja, niin uskallan varsinkin näin ilmaston lämmetessä sanoa, viimeisen kerran Iso-Britannia.

Same old same old

Vielä vähän tiivistystä vaaliraha-asioista, tällä kertaa Turun yliopiston Argumentti-palstalta.

Vastuuttomat poliitikot vaalirahakohun pyörteissä


Mediassa kuukausikaupalla velloneen vaalirahakohun on väitetty peittäneen alleen tärkeät työttömyyden ja laman torjuntaan liittyvät poliittiset kysymykset. Ollaanko politiikan uutisoinnissa sivuraiteilla, VTT Markku Jokisipilä Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta?


- Puheet siitä, että vaalirahakohu olisi peittänyt alleen joitakin tärkeämpiä kysymyksiä, ovat höpötystä. Kysymykset julkisen vallankäytön laillisuudesta ja moraalista ovat poliittisen legitimiteetin ytimessä.

Jos vaalirahakeskustelu jotakin on osoittanut, niin sen, että poliittinen vastuu on Suomessa kevyt kantaa. Kun suomalainen poliitikko toteaa kantavansa "täyden poliittisen vastuun", hän pysyy kaikissa asemissaan ja toteaa, että äänestäjät antavat arvionsa hänen toiminnastaan seuraavissa vaaleissa. Hallituksessa poliitikon vastuu on jonkin verran painavampi, mutta ilman suoranaisia lainrikkomuksia tai todella raskaan luokan poliittisia virheitä erokynnys ei sielläkään ylity.

Monia lakeja rikottu


- Vaalirahoitusta järjesteltäessä rikottiin mitä ilmeisimmin ainakin vaalirahoitus-, säätiö-, osakeyhtiö- ja yhdistyslakia, mahdollisesti rikoslakiakin. Puhumattakaan äänestäjien aliarvioimisesta, vastuun väistelemisestä ja demokratian toteutumisen tietoisesta vaarantamisesta.

Poliitikot ja heidän rahoittajansa keittivät kokoon sopan, jota nyt selvittää Suomen historiassa ainutkertainen leegio eri tahoja: poliisi, oikeuskansleri, valtiontalouden tarkastusvirasto, patentti- ja rekisterihallitus, Raha-automaattiyhdistys, asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus…

Viimeisten viikkojen aikana on paljastunut, että miljoonia euroja velkojilleen pystyyn jääneen Nova Groupin rahojen ohella vaalikampanjoihin on ohjattu kansanterveyden edistämiseen, tuettuun vuokra-asumiseen ja sairaanhoitoon tarkoitettuja varoja, unohtamatta tietenkään verovähennysoikeutta nauttivia ay-jäsenmaksutuloja.

Poliittiset seuraukset kaikesta tästä ovat kuitenkin jääneet lähes olemattomiksi. Kyseenalaisia tukia saaneet poliitikot vakuuttelevat kilpaa, ettei lakia ole rikottu eikä pahaa tahdottu. Opposition sotaisasta suunpieksennästä huolimatta luottamusäänestys päättyi hallituksen hyväksi. On pakko kysyä, toimivatko suomalaisen politiikan tilivelvollisuus- ja kontrollimekanismit kunnolla?

Legitimiteettikriisi jää muhimaan


- Aina vuoteen 1991 saakka Suomen presidentillä oli poliittisen järjestelmän toimintakykyä horjuttavan sisäpoliittisen pattitilanteen tai legitimiteettikriisin sattuessa mahdollisuus hajottaa eduskunta. Vanhan hallitusmuodon aikana presidentti käytti oikeutta seitsemän kertaa, vuoden 1975 jälkeen ei kertaakaan.

Vuonna 1991 hajotusoikeutta rajattiin niin, että sen tulee perustua pääministerin aloitteeseen sekä puhemiehen ja eduskuntaryhmien kuulemiseen, mikä tekee oikeuden käyttämisestä vieläkin epätodennäköisempää. Välikysymykseen hallitus on kaatunut itsenäisen Suomen historiassa neljä kertaa, viimeksi vuonna 1958.
Poliittinen tilivelvollisuus vain kerran neljässä vuodessa

- Kun koko vaalikauden istuvista hallituksista on tullut normi, toimii poliittinen tilivelvollisuus meillä todellisuudessa vain kerran neljässä vuodessa. Politiikan sisältö ja tulevaisuus on aidosti auki vain sen muutaman viikon tai kuukauden ajan, mikä kuluu vaalikampanjoiden aloituksesta hallitusohjelman laatimiseen.

Tämän jälkeen juna on peruuttamattomasti mennyt ja sen suuntaan pääsee vaikuttamaan seuraavan kerran vasta neljän vuoden päästä. Näillä näkymin huhtikuun 2011 eduskuntavaalit ovat historiallinen tilaisuus palauttaa konkreettista sisältöä poliittisen vastuun käsitteelle.

Tämä nelivuotisrytmi on nostanut vaalikampanjavaiheen panokset huippuunsa ja korostanut vaalirahoituksen tärkeyttä. Valtiollinen puoluetuki kuluu perusrakenteiden ja poliittisen "kauhun tasapainon" ylläpitämiseen, vaalikampanjoissa yliote on hankittava muin keinoin. Tämä kysyy kekseliäisyyttä kuten nyt olemme todella nähneet. Tilanne laskee myös kynnystä likaisten temppujen käyttöön. Vuoden 2003 Irak-gatessa kilpailuetua haettiin salaisella tiedolla, vuoden 2007 Nova-gatessa salaisella rahalla.

Kapitalismin rakennuspuita derkkulasta

Alla tämän päivän nostalgiakolumini Turun Sanomista.

Ihmisten voitto

Kaksikymmentä vuotta sitten maailmaa yli neljän vuosikymmenen ajan kuristusotteessaan pitänyt Kylmä sota päättyi, kun reaalisosialismi saavutti taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kestokykynsä rajat. Kommunismin ja kapitalismin kaksinkamppailua oli opittu pitämään pysyvänä olotilana, ja kun Moskovan valta-asema romahti kuin korttitalo, tuli se lähes kaikille yllätyksenä.

Murrosvaiheessa 1989–1991 maailmanhistorialliset tapahtumat seurasivat toinen toistaan valtavalla nopeudella. Kommunistihallinnot Puolassa, Unkarissa, Itä-Saksassa, Tshekkoslovakiassa, Bulgariassa ja Romaniassa kaatuivat kuin dominopalikat, Baltian maat itsenäistyivät ja Saksat yhdistyivät. Hitaimmatkin ymmärsivät muutoksen syvyyden viimeistään joulukuussa 1991, kun itse Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Mikä sai aikaan tämän demokratian hyökyaallon ja Kylmän sodan päättymisen? Amerikkalaiset korostavat mielellään presidentti Ronald Reaganin ja Yhdysvaltain päättäväisyyden merkitystä. Heidän mukaansa Neuvostoliitto varusteli itsensä hengiltä yrittäessään vastata Reaganin ”tähtien sotana” tunnettuun ohjuspuolustushankkeeseen.

Toiset korostavat Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatshovin ansioita. Taloutta uudistaneen perestroikan ja poliittisia vapauksia lisänneen glasnostin lisäksi ”Gorba” lanseerasi myös ulkopoliittisen Sinatra-doktriinin, jonka mukaan itäblokin valtiot saivat rauhassa kulkea omia teitään. Puna-armeija ei enää murskaisi uudistusliikkeitä niin kuin se oli tehnyt vuonna 1953 Itä-Saksassa, 1956 Unkarissa ja 1968 Tshekkoslovakiassa.

Tärkein kumousvoima tuli kuitenkin alhaalta, tavallisten ihmisten toiminnasta. Vielä 1960-luvulla monet itäblokissa uskoivat ohjelmapuheissa maalaillun tasa-arvoisen, hyvinvoivan ja onnellisen kommunistisen yhteiskunnan olevan saavutettavissa uhrausten kautta. Ajan mittaan karu todellisuus sammutti idealismin. Jonot tyhjyyttään kumisevien kauppojen edessä, huonolaatuiset elintarvikkeet ja vaatteet, rumat ja kylmät asunnot, energiapula ja elämän yleinen ankeus puhuivat aivan toista kieltä kuin kommunistinen propaganda.

Kommunismi oli pakkoon, pelkoon ja vapauksien riistämiseen nojannut totalitaarinen järjestelmä, jota pyöritti kansan ahdingosta piittaamaton puolue-eliitti. Komentotalous ja kulutustavaratuotannon kustannuksella toteutettu massiivinen teollistaminen johtivat yritteliäisyyden kuoleentumiseen, negatiiviseen talouskasvuun, resurssien hukkaamiseen ja ympäristötuhoihin.

Kommunistihallinnot valvoivat kansalaisiaan ja polkivat perusvapauksia. Neuvostoliiton KGB:n, Itä-Saksan Stasin ja Romanian Securitaten kaltaiset massiiviset salaisen poliisin organisaatiot vakoilivat omia kansalaisiaan ja ilmiantajiksi pakotetut tavalliset ihmiset kyttäsivät toisiaan vainoharhaisessa ilmapiirissä.

Berliinin Museosaarella, entisessä Itä-Berliinissä, kohoaa massiivinen tuomiokirkko, joka on seissyt paikallaan yli sata vuotta poliittisia tuulia ja niiden muutoksia uhmaten. Se on nähnyt kaksi hävittyä maailmansotaa ja todistanut, kuinka Saksan keisarillinen, kansallissosialistinen ja kommunistinen versio ovat kukin vuorollaan sukeltaneet historian roskatynnyriin.

Kirkkoa vastapäätä sijainneesta Palast der Republikista, DDR:n puolue-eliitin ylpeydenaiheesta, ei sen sijaan ole jäljellä mitään. Purkutyöt saatiin päätökseen joulukuussa 2008, ja nyt paikalla on nurmikko, jolla berliiniläiset voivat viettää vapaahetkiään ja rentoutua. Se on mitä sopivin muistomerkki vuoden 1989 tapahtumille, sortoon kyllästyneiden tavallisten ihmisten vallankumoukselle.

35 tonnia terästä puretusta palatsista laivattiin Arabiemiirikuntiin käytettäväksi valmistumassa olevan maailman korkeimman rakennuksen, 818-metrisen Burj Dubain, todellisen kapitalismin majakan, rakentamiseen. Toivottavasti Erich Honecker ja kumppanit näkevät tämän sieltä, missä ikinä tällä hetkellä ovatkaan.

Pojat palaverissa

Kuunnellessani Arto Merisaloa viime viikolla Arto Nybergin haastateltavana ja eilen pääministeri Matti Vanhasta haastattelutunnillaan, panin merkille mielenkiintoisen yhtäläisyyden. Molemmat ilmoittivat istuvansa vuositasolla n. 2000 palaverissa. Olisihan se ihme näin pienessä maassa, elleivät muutamat noista olisi yksiä ja samoja...

Milloin pidetään seuraavat eduskuntavaalit?

Alla Turun Sanomissa tänään 24.9. julkaistu alakertajuttuni vaaliraha-asian tämänhetkisestä tilanteesta. Blogin pitäjä jatkaa keskustelua illalla A-Talk -ohjelmassa Timo Kallin (kesk), Timo Soinin (ps) ja Arto Merisalon (Nova Kiinteistökehitys) kanssa.


Vaalirahakohu tuskin johtaa ennenaikaisiin vaaleihin

Puolitoista vuotta jatkunut vaalirahoituskohu on nakertanut pahasti suomalaisten luottamusta politiikan rehellisyyteen. Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n (KMS), Nova Groupin ja mystisten tukiyhdistysten tukia puutteellisesti ilmoittaneet poliitikot ovat kiemurrelleet selityksissään, vedonneet huonomuistisuuteen, muunnelleet totuutta ja jääneet kerta toisensa jälkeen kiinni siitä, etteivät sittenkään ole kertoneet kaikkea.

On ollut hälyttävää havaita, kuinka helppoa eduskunnan kokoonpanoon ja sitä kautta myös hallituspohjaan oli ulkopuolelta vaikuttaa. 400 000 euron vipurahalla KMS oli nostamassa eduskuntaan neljääkymmentä ehdokasta, joista 12:sta tuli myös ministereitä. KMS:n keskeinen taustavoima Nova Group antoi vaalirahaa myös puolueiden kassaan.

Nyt Nova Group on konkurssissa ja sen sisäpiiriä epäillään talousrikoksista. Jo kesällä joutui eroamaan vaalirahoja junaillut Kuntien Eläkevakuutuksen toimitusjohtaja Markku Kauppinen (kesk). Nyt on käynyt ilmi, kuinka Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) tukema Nuorisosäätiö jakoi sääntöjensä ja säätiölain vastaisesti vaalirahaa puheenjohtajalleen kansanedustaja Antti Kaikkoselle (kesk) ja ex-puheenjohtajalleen pääministeri Matti Vanhaselle (kesk). RAY:n hallituksen puheenjohtaja Jukka Vihriälä, entinen keskustan kansanedustaja, erosi paikaltaan, kun tuli esiin, että myös hän oli rahansaajien joukossa.

Viime päivinä puolueet ovat kilvan palauttaneet rahoja Novan konkurssipesään, mutta eduskunnan kokoonpano on ja pysyy. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) on syyllistänyt tiedotusvälineitä mustamaalaamisesta, valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok) taas on ilmoittanut jo kyllästyneensä koko aiheeseen. Poliittinen itsesuojeluvaisto on sulkenut ay-liikkeen tukeman pääoppositiopuolue SDP:n suut, eikä suomalaisen politiikan virallisen rakkikoiran Timo Soinin (ps) haukkukaan tänne oikein enää Brysselistä kantaudu.

Suomen historiassa hallitus on kaatunut välikysymykseen vain neljä kertaa, viimeksi yli puoli vuosisataa sitten. Viimeisen 20 vuoden aikana kuusi yksittäistä ministeriä on eronnut poliittisten virheiden synnyttämän luottamuspulan vuoksi. Presidentti taas on hajottanut eduskunnan yhteensä seitsemän kertaa, viimeksi Kekkonen vuonna 1975. Ennenaikaisia vaaleja tulemme siis tuskin näkemään, vaikka sellaisia on vaadittu ja perusteitakin olisi.

Toimiiko suomalaisen politiikan tilivelvollisuus? Mitä vaaditaan, että poliitikko vetää omalta osaltaan ne kuuluisat johtopäätökset? Tällä hetkellä näyttää siltä, että niin kauan kun poliitikon toimista ei voida osoittaa selvää lainrikkomusta, erokynnys ei ylity.

Menetettyään eduskuntaryhmänsä luottamuksen ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok) erosi huhtikuussa 2008 pakon edessä. Demokratian kannalta vaaliraha-asiassa puhutaan tekstiviestiflirttailua paljon vakavammasta asiasta, mutta poliittisen vastuun käsite näyttää nyt kadonneen keskustelusta kokonaan.

Vaalituen ja lahjonnan raja on veteen piirretty viiva, jonka lainsäädännöllisen paaluttamisen asiaa pohtinut hallintoneuvos Lauri Tarastikin on myöntänyt äärimmäisen vaikeaksi tehtäväksi. Viime kädessä on kyse moraalisista pohdinnoista, sekä poliitikkojen itsensä että heidän toimintaansa arvioivien äänestäjien.

Jatkossa poliitikot ovat takuulla varovaisempia ottaessaan rahaa ja selvittävät tarkoin lahjoitusten lähteet. Toisaalta tarjoajiakaan ei välttämättä kerry jonoksi saakka, niin negatiivista julkisuutta ovat rahoittajat nyt saaneet.

Luottamus poliitikkojen rehellisyyteen on romahtanut. Seuraavien, maaliskuussa 2011 pidettävien eduskuntavaalien ennakkoasetelma on jopa historiallinen, sillä näihin mittoihin paisunutta poliittista skandaalia ei aiemmin ole nähty. Vaaleista saattaa hyvinkin tulla protesti kähminnäksi ja valehtelemiseksi miellettyä vanhaa poliittista kulttuuria ja siihen leimautuneita poliitikkoja vastaan.

2000-luvun Suomessa poliittinen moitteettomuus tarkoittaa paljon muutakin kuin pelkkää lain noudattamista, jota pikemminkin pidetään luottamushenkilön alkeellisena minimivaatimuksena. Yhä keskeisempään asemaan ovat nousseet politiikan moraali ja se, miltä asiat näyttävät.

Vaalirahoitussotku on osoittanut, kuinka pieni ja ristiin kytketty suomalainen päätöksentekokenttä on. Samat henkilöt istuvat eduskunnassa, kaupungin- ja kunnanvaltuustoissa, eläkevakuutusyhtiöissä, säätiöissä, valtion yrityksissä sekä erilaisissa yhdistyksissä. Viimeistään nyt on syytä herätä luottamustoimien kasaantumisen aiheuttaman jääviysharkinnan välttämättömyyteen.

Kaikki kolme suurta puoluetta ovat saaneet roiskeista osansa, keskusta ja kokoomus KMS:n ja Novan kautta, SDP puolestaan ay-liikkeen monessa mielessä kyseenalaisten tuen vuoksi. Tunkiota pengottaessa on löytynyt yhä uusia kytkentöjä, jossa poliittisilla mandaateilla eläkerahastoissa, säätiöissä ja valtionyhtiöissä istuvat poliitikot ovat jakaneet vaalirahaa puolueilleen. Jatkuvien paljastusten virta takaa, että kohu jatkuu seuraaviin vaaleihin saakka.

Olisi syytä käynnistää vakava keskustelu poliittisten läänitysten tarpeellisuudesta. Onko perusteltua jakaa virkoja ja edustuksia poliittisin perustein, kun vain kuudella prosentilla kansasta on jonkin puolueen jäsenkirja? On hälyttävää, kuinka häikäilemättömällä ja ilmeisesti lainvastaisellakin tavalla puolueet ovat näitä läänityksiä hyödyntäneet. Esimerkiksi pääministeri Vanhanen otti sairaanhoitajan vuosipalkan verran kampanjarahaa säätiöltä, jonka julkilausuttuna tarkoituksena on ”tukea nuoria aikuisia itsenäiseen elämään ja asumiseen”.

Onko moraalisesti kestävää, että jäsenmaksujensa verovähennysoikeuden kautta valtion verotuloja yli 200 miljoonalla eurolla vuodessa kaventava ay-liike syytää satojatuhansia euroja vasemmistopuolueille? Onko oikein, että verottaja subventoi ay-liikkeen jäsenhankintaa, jos jäsenmaksutuloja käytetään SDP:n ja Vasemmistoliiton vaalikoneistojen rasvaamiseen? Myös työntekijöiden edustamisen monopolia nauttivalla ay-liikkeellä on monia sellaisia poliittisia läänityksiä, joiden yhteyttä liikkeen perustehtävään on vaikea hahmottaa.

Puolueiden taustakytkennät nousevat taatusti yhdeksi seuraavien vaalien ydinteemoista. Vuoden 2007 hämärä vaaliraha on raskas risti sitä saaneille poliitikoille, vahva kampanja-ase taas tilinsä puhtaana pitäneille ehdokkaille. Moitteettomimmin toimineet puolueet tulevat epäilemättä saamaan uusia kannattajia, osa äänestäjistä taas ilmaisee kyllästymistään politiikan likaisuuteen jäämällä kotiin. Monet keskustan, kokoomuksen ja SDP:n kannattajista etsivät puolueestaan uuden, kohussa ryvettymättömän ehdokkaan, mutta taatusti löytyy niitäkin, jotka äänestävät vanhaa tuttua ehdokasta aivan rahoituslähteistä riippumatta.

Kampanjointi voi muuttua radikaalistikin, koska rahaa siihen saattaa olla käytössä aiempaa vähemmän. Vaalirahakohu voi tehdä poikkeuksellisen näkyvästä mainonnasta jopa poliittisen riskin. Jo aiemmin muutamat ehdokkaat ovat pyrkineet kääntämään vähäisen vaalimainonnan edukseen korostamalla sen osoittavan, ettei taustalta löydy hämärää rahaa tai muita epäilyttäviä kytköksiä.

Maaliskuussa 2011 eduskuntavaalien ensikertalaisina pääsee äänestämään yli 250 000 suomalaista, mikä vastaa lähes 10 prosenttia koko äänestäjäkunnasta. Heidän äänestyskäyttäytymisensä kertoo paljon siitä, millaisia muotoja poliittinen osallistuminen tulevaisuudessa saa. Vaalirahakohu on epäilemättä vaikuttanut suuresti tämän ikäryhmän poliittiseen maailmankuvaan.

Vuosina 1989-1993 syntyneet ovat ensimmäisiä vaaliuurnille pääseviä ns. diginatiiveja eli henkilöitä, jotka ovat eläneet koko ikänsä internetin ja mobiilipalvelujen vaikutuksen alaisina. Facebookista, Twitteristä, blogeista ja sosiaalisesta mediasta on puhuttu paljon, mutta niiden hyödyntäminen politiikassa on vasta alussa. Diginatiivien tulo äänestysikään saattaa tuoda suuria mullistuksia myös poliittiseen mainontaan ja vähentää kalliiden tv- ja lehtimainoksien tarvetta ja tehoa.