maanantaina, lokakuuta 31, 2011

Vaihtelu virkistää

Kilpasoudussa on kahdeksan erilaista venetyyppiä eli ääripäissä yksikkö ja kahdeksikko sekä niiden välissä kaksikot ja neloset, joita kumpiakin löytyy kolmea eri sorttia: perämiehetön, perämiehellinen ja pariairoversio. Vakiintuneilla veneluokkatunnuksilla asia ilmaistaan 1x, 2-, 2+, 2x, 4-, 4+, 4x ja 8+, jolloin x merkkaa pariairovenettä, miinus perämiehetöntä ja plussa perämiehellistä.

Viisi venetyypeistä on ns. yhden airon veneitä, joissa kullakin soutajalla on yksi pitkä airo, jolla hän soutaa joko veneen oikealta tai vasemmalta puolelta. Englanniksi yhden airon soudusta puhutaan termillä sweep rowing tai yksinkertaisesti vain rowing, erotuksena nimellä sculling kulkevaan pariairosoutuun. Suomessa on totuttu puhumaan yhden airon ja kahden airon soudusta.

Yhden airon joukkueveneissä on totta kai keskeisen tärkeää, että puolet ovat tasavahvoja. Mikäli toinen puoli on toista fyysisesti olennaisesti vahvempi, vene alkaa puoltaa ja suuntaa on jatkuvasti korjailtava peräsimellä, mikä hidastaa vauhtia, heikentää veneen tasapainoa ja tekee soudusta teknisesti vaikeaa. Kaksikossa tietä kiertää tätä tosiasiaa ei ole, mutta nelosissa ja kahdeksikoissa veneen virityksellä voidaan pyrkiä tasoittamaan joukkueen fyysisiä eroja.

Aina 1950-luvulle saakka neloset ja kasit viritettiin yksinkertaisesti niin, että hankaimet sijoitettiin vuoron perään oikealle ja vasemmalle. Anglosaksisessa maailmassa standardi ja käytäntö sanelivat vielä senkin, että tahtihankain oli lähes poikkeuksetta oikealla. Kukaan ei vaikuta edes harjoituksissa kokeilleen vaihtoehtoisia tapoja järjestää hankaimet, puhumattakaan siitä, että olisi testannut niiden vauhtia kilpailuissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin soutu on monessa Euroopan maassa ollut kytköksissä teollisuuteen. Suomessa tällaisia rahoituksensa ja nimensä kautta tiettyyn teollisuusyhtiöön kytkeytyneitä seuroja olivat mm. Wärtsilän Soutajat, Nesteen Soutajat, Valkeakosken Vesiveikot, Pargas Kalks Roddare ja Takon Soutajat. Myös italialaisella moottoripyörätehdas Moto Guzzilla oli ja on yhä henkilöstön oma soutuseura La Canottieri Moto Guzzi, joka harjoittelee Y-kirjaimen muotoisella Lago di Comolla Lombardiassa. 1950-luvun puolivälissä seuralla oli kova nelosjoukkue, joka voitti useamman Italian mestaruuden. Italia on ollut perinteisesti yksi soudun ehdottomia suurmaita, joten kansallisen tittelin ottaminen on yleensä tarkoittanut sitä, että joukkue on kovaa tasoa myös kansainvälisesti.

Eräällä kisamatkalla Moto Guzzin nelonen päätti tehdä valmentajalleen käytännön pilan ja virittää veneen hankaimet väärään järjestykseen. Sen sijaan, että olisivat pistäneet hankaimet totutusti vuorotellen oikealle ja vasemmalle, motoguzzilaiset pistivät sekä tahtiairon että keulapaikan hankaimet oikealle ja väliin kaksi hankainta peräkkäin vasemmalle puolelle.

Valmentajaa temppu ei juurikaan huvittanut. Rangaistukseksi hän päätti laittaa soutajat vesille tässä oudossa virityksessä ja määräsi heidät soutamaan 500 metrin vetoja aikakokeena. Tässä vaiheessa lienee soutajienkin hymy hyytynyt, mutta hämmästyksekseen he laiturista vesille lähdettyään havaitsivat, että väärä hankainjärjestys tuntui jopa paremmalta kuin perinteinen. Aikakoe vahvisti tuntemukset: oikea-vasen-vasen-oikea -virityksellä he soutivat 500 metrin pätkän nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Valmentaja halusi asialle selityksen ja kääntyi Moto Guzzin insinöörien puoleen. Inssit laskivat ja piirtelivät aikansa kaavioita, ja kertoivat sitten valmentajalle, että nopeampi vauhti selittyi uuden virityksen tuottamalla suuremmalla liikevoimien summalla. Veneen alla noin metrin verran tahtiairosoutajasta perään päin sijaitseva evä muodostaa tukipisteen, joka ikään kuin pitää venettä paikallaan estäen pyörivän liikkeen pituusakselin ympäri. Vasemman ja oikean puolen voimien on oltava mahdollisimman tasaiset suhteessa tähän tukipisteeseen, muussa tapauksessa airojen pyöreä kaari alkaa tuottaa erisuuruisia sivuttaisia voimia ja vene kääntyy joko oikealle tai vasemmalle.

Italialaisten virityksessä tämä toteutui: vastapainoksi lähimpänä tukipistettä ollut oikean puolen airoa myös kauimpana siitä sijainnut airo oli oikealla. Toiseksi ja kolmanneksi lähimpänä olivat vasemman puolen airot, jolloin puolten voimien summat olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja venettä eteenpäin vievät voimat saatiin maksimoitua.Jos tahtiairon yhtälöön tuottamaa voimaa merkataan nelosella ja keulasoutajan voimaa ykkösellä, tulee spagettivirityksellä molempien puolten summaksi 5 (oikealla 1+4 ja vasemmalla 2+3), eli ne ikään kuin "kumoavat" toinen toisensa.

Italialaiset päättivät jatkaa hyväksi havaitulla uudella virityksellä ja tulosta tuli. Melbournen olympialaisissa Alberto Winkler, Romano Sgheiz, Angelo Vanzin ja Franco Trincavelli perämiehenään Ivo Stefanoni voittivat olympiakultaa samassa lähdössä, jossa Suomen Kauko Hänninen, Reino Poutanen, Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen perämiehenään Matti Niemi ottivat pronssia. Venevarikolla monet olivat kuulemma kovasti naureskelleet italialaisten touhuja ja puhelleet keskenään, että eiväthän nämä parat näytä edes tietävän, miten vene viritetään. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissaan Roomassa Sgheiz, Trincavelli ja Stefanoni olivat vielä saman veneluokan pronssilla yhdessä Fulvio Balattin ja Giovanni Zucchin kanssa, virityksenään nyt jo tuttu ja tunnustettu OVVO.

Yhtälö toimii, jos kaikki soutajat ovat täysin tasavahvoja ja teknisesti identtisiä. Näin ei tietenkään kuitenkaan koskaan ole, ja itselläni ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka suuri täsmälleen ottaen ero eteenpäin vievissä voimissa OVVO:n ja perinteisen OVOV:n välillä on. Edelleen perinteinen viritys on dominantti malli, joskin aina silloin tällöin nelosissa näkee OVVO:n lisäksi myös VOOV:ta. Italialaisten löydöksen kanssa sopusoinnussa on se, etten muista koskaan kisoissa nähneeni VVOO:ta tai OOVV:ta, jotka tukipisteajattelussa olisivat kaikkein huonoimmat tavat virittää paatti (puolet olisivat tällöin 1+2=3 ja 3+4=7).

Kahdeksikossa homma käykin sitten jo mielenkiintoiseksi, koska valinnanvara lisääntyy. Italialaisten innovaatio levisi eurooppalaisissa soutupiireissä nopeasti, ja itse käyttivät jo 1950-luvulla kaseissaan viritystä OVVOOVVO. Tukipistekaavan mukaisia optimaalisia virityksiä kasille ovat myös VOOVVOOV, OVOVVOVO ja VOVOOVOV. Saksalainen valmennusguru Karl Adam ryhtyi kokeilemaan Ratzeburgissa OVOVVOVO:lla ja hänen valmentamansa Saksan maajoukkuekasi otti tällä virityksellä olympiakultaa Roomassa 1960 ja Mexicosssa 1968 sekä hopeaa Tokiossa 1964. Samaa viritystä käyttivät myös hallitsevat olympiavoittajat Kanadan Pekingissä 2008, kun kaikki muut viisi finaalikahdeksikkoa soutivat perinteisessä virityksessä vain tahtipuolen vaihdellessa (NED, GBR, AUS oikealla, USA ja POL vasemmalla).

Myös VVOOOOVV ja OOVVVVOO tuottavat samaa kaavaa noudattava toisensa kumoavat voimat eri puolilta, mutta ikinä en muista nähneeni näin viritettyjä kahdeksikkoja. Suurin syy tähän saattaa olla se, että tahdin ja vetopituuden synkronointi erityisesti tahdin ja keulan välillä alkaa olla melko haastavaa, kun välissä on omalla puolella neljä paikkaa "tyhjää". Lisäksi peräkkäisillä paikoilla riski iskeä aironlavalla palautuksen alkuvaiheessa seuraavan saman puolen soutajan airon veteen tekemään pyörylään on suurempi kuin oikea-vasen-virityksellä. Jos seuraava saman puolen heppu istuu suoraan takanasi, hänen loppuvedostaan kohoava useamman sentin korkuinen vesipatsas on suurimmillaan juuri silloin, kun olet aloittamassa palautusta ja airon kädensijalla on vähiten tilaa ylös-alas-suunnassa. Perinteisellä virityisellä olet pyörylän tullessa jo turvallisemmilla vesillä eli airon kädensija on matkustanut palautuksessa ohi polvien ja tilaa on enemmän.

Siihen, mikä on optimaalinen viritys pintakosketuksen välttämiseksi takana soutavien loppuvetopyörylöihin, vaikuttavat myös veneen vauhti ja vetoliukuma eli se matka, jonka vene yhden vetosyklin aikana kulkee. Viidellä vuosikymmnenellä Suomen mestaruuden perämiehenä voittanut Eino "Eikka" Ketonen laski joskus, että jos haluaa mennä alle kuuden minuutin, on tahdin ollessa kasikisalle tyypilliset 38-40 päästävä jokaisella vedolla edellisten aironiskemien ohitse. Mitä pidemmälle ohi pääsee, sitä enemmän alle kuuden mennään. Tämän voi aistinvaraisesti todeta katsomalla huippukasien vetoa vaikkapa Pekingin finaalissa, jossa Kanada parasta vauhtia pitäessään välillä 500-1200 metriä tulee n. 38:n tahdilla joka vedolla 1-2 metriä edellisten iskemien ohitse.

Ehkä ensi vuonna SM-kisoissa ratzeburgilaisittain?

tiistaina, lokakuuta 25, 2011

Vanhaan hyvään aikaan


Nesteen Soutajat ry viettää tulevana lauantaina 50-vuotisjuhliaan. Juhliin liittyvään toimeksiantoon kytkeytyen olen selaillut vanhoja Airo-lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, mikä on ollut itselleni tietysti melkoinen nostalgiatrippi. Käsittääkseni liiton sivulta ei löydy kattavaa tulosarkistoa, joka ulottuisi edes 1990-luvulle, aiemmista ajoista puhumattakaan. Vanhojen kisatulosten saattamisessa sähköiseen muotoon olisi talkootyön paikka. Ajatelkaapa soutukollegat, kuinka hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme vaikkapa SM-mitaleja koskevaa tilastotietoa: kuka on voittanut minkäkin veneluokan ja milloin, kuinka paljon mestaruuksia löytyy joltain tietyltä soutajalta, millä seuralla on eniten kahdeksikon Suomen mestaruuksia jne.

Avaan keskustelun asiasta laittamalla tähän vuoden 1990 ergo-SM-kisojen eli nykyään sisäsoudun SM-kisoina tunnettujen masokismikekkereiden tulokset ja vähän kommentoinkin niitä, lähteenä Airo 1/1990. Kisojen tarkkaa päivämäärää ei lehdessä ollut, mutta veikkaisin kyseessä olleen lauantai 27.1.1990 ja paikkana oli Vierumäen urheiluopisto. Kilpailumatka oli tuolloin vielä 2500 metriä ja kyseessä olivat järjestyksessään kolmannet ergo-SM-kisat.

Avoin Ergo-SM

Miehet - kevyt


Pekka Teittinen NS 7:57.7
Timo Laine TAKO 8:04.3
Seppo Henriksson TS-ÅR 8:15.1
Timo Saahko VVV 8:20.6
Jan Holmén PRK 8:21.3
Harri Jokinen JSV 8:27.3
Tom Nordblad TS-ÅR 8:31.5
Panu Soitso NS 8:37.6

Juniorit - pojat

Hannu Koivusalo NS 7:57.4
Tomas Söderblom PRK 8:04.4
Tero Karppinen NS 8:05.9
Jörgen Lindblom PRK 8:24.2
Tom Bergman PRK 8:28.0
Heikki Lumme VVV 8:34.3
Antti Lumme VVV 8:34.5
Markku Jokisipilä TS-ÅR 8:43.5
Toni Patrikainen TAKO 8:50.4
Timo Aro VVV 8:50.4
Juha Nieminen TS-ÅR 8:55.5
Juha Ruusila TAKO 8:56.2

Miehet - raskas


Pertti Karppinen NS 7:22.7
Juri Jansson VIRO 7:36.9
Klaus Geiger TAKO 7:41.6
Esko Hillebrandt TAKO 7:43.9
Jorma Lehtelä NS 7:49.2
Janne Masalin TS-ÅR 7:53.5
Raimo Sihvonen HSK 7:54.1
Vesa Keso TAKO 7:54.7
Juha-Pekka Huhtanen 7:56.6
Heikki Haavikko 8:07.6
Antti Niskanen KKK 8:10.3
Jani Heino NS 8:13.9

Juniorit - tytöt

Kati Pulkkinen SU-41 9:56.5
Virpi Makkonen NS 10:26.1
Johanna Läspä ARK 10:26.4
Riikka Rusi NS 10:26.6
Salla Soini VVV 10:31.7
Katriina Aalto TS-ÅR 10:37.3
Hanna Läspä ARK 10:52.3
Mervi Kiikko TS-ÅR 11:03.0

Naiset - kevyt


Laila Finska ARK 9:22.6
Hanna-Stiina Taskinen TS-ÅR 9:58.6
Tiina Nordblad TS-ÅR 10:13.9
Laura Uimonen TAKO 11:07.3

Naiset - raskas


Päivi Hänninen NS 9:28.0
Anne Karkkonen NS 9:45.9
Nina Alm NS 9:51.8

Ensimmäisinä tuloslistassa huomio kiinnittyy kahteen aikaan, Pertti Karppisen avoimen voittotulokseen sekä Hannu Koivusalon junnujen kärkinoteeraukseen, jotka kummatkin edustivat aikanaan aivan maailman huipputasoa.

Pepen tulos oli lähellä saksalaisen Matthias Siejkowskin tuolloista ME-aikaa 7:15.7.Vuonna 1992 Siejkowski veti tiskiin kaikkien aikojen tuloksen 7:10.7, joka edelleen on 2500 metrin ME-aika ja sellaiseksi todennäköisesti jääkin, koska matkaa ei enää soudeta. Käsittääkseni kukaan muu kuin Siejkowski ei ole vetänyt Pepen tätä aikaa kovempaa, ei edes viisinkertainen olympiavoittaja Steven Redgrave, jonka ennätys oli täsmälleen sama kuin Pepellä eli 7:22.7. Itse itseään valmentanut vuonna 1967 syntynyt saksalais-puolalainen Siejkowski ei milloinkaan saavuttanut avovesillä mainittavaa menestystä, mikä pitkälti johtui siitä, että hän oli soutajaksi jo vähän liiankin suurikokoinen. Sopivan yksikkökaluston löytäminen 208-senttiselle ja 110-kiloiselle henkilölle ei ole ihan helppoa, kuten ei myöskään tällaisen poikkeuksellisella fysiikalla ja mitoilla varustetun soutajan istuttaminen osaksi joukkuevenettä. Parhaiksi saavutuksiksi jäivät Saksan mestaruuskisoissa kasista otettu hopea ja kaksi pronssia.

Pertti lopetti uransa Barcelonan kisoihin, joten hän ei huippukunnossaan tullut vetäneeksi koskaan 2000 metrin matkaa, mikä on vuodesta 1996 alkaen ollut virallinen sisäsoudun kisamatka. Näin ollen hänen vertailemisensa nykysoutajiin on hivenen hankalaa. Vuoden 1988 ensimmäisissa ergo-SM-kisoissa vedettiin tällä matkalla, mutta Pepen silloinen tulos 5:52.0 kertoo, että laite oli tuolloin vielä jonkin verran outo. Vuoden 1990 SM-kisoissa hänen 2000 metrin väliaikansa on ollut 5:54:n paikkeilla. Jos käytämme mittatikkuna Klaus Geigeria, jonka ennätykset ovat 2000 metrillä 5:46.6 (1997) ja 2500 metrillä 7:29.8 (1995), voisimme spekuloida, että Pepe olisi vuoden 1990 kunnossaan vetänyt 2000 metriä jonnekin 5:40:n tietämille. Tuolloin hän oli jo 37-vuotias, joten fyysiset huippuvuodet olivat jo takanapäin. Kovimmassa kunnossaan hän lienee ollut kaksi olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden tuoneella jaksolla 1980-1985. Fyysiseltä suorituskyvyltään hän on siten ollut vähintään samaa tasoa kuin 2000 metrin ME-aikaa 5:36.6 hallussaan pitävä Uuden-Seelannin Rob Waddell, Sydneyn kisojen yksikkövoittaja.

Kuvassa Siejkowski 16.2.1997 sisäsoudun MM-kisoissa, jossa hän voitti maailmanmestaruuden uudella 2000 metrin ME-ajalla 5:39.7. Aiempi ennätyksen haltija Waddell tuli toiseksi ajalla 5:40.1. Kolmanneksi souti muuan Klaus Geiger ajalla 5:46.6. Hän nujersi pronssitaistossa ajassa 5:49.6 maaliin tulleen Greg Searlen, joka puolestaan voitti vuonna 1992 Barcelonassa viimeisen jaossa olleen perämiehellisen kaksikon olympiakullan yhdessä veljensä Jonnyn kanssa. Vuodet 2000-2009 kilpasoudusta taukoa pitänyt 39-vuotias Searle valmistautuu parhaillaan Lontoon olympialaisiin osana Ison-Britannian kahdeksikkoa.

Hannu Koivusalo puolestaan ei enää koskaan vuoden 1990 jälkeen osallistunut sisäsoutukisoihin. Siis ainakaan tähän mennessä; Hannulle tiedoksi, että vuoden 2012 sisäsoudun SM-kisat vedetään Helsingissä 4.2.2012. Vuonna 1990 maailmasta ei kovin montaa juniorisoutajaa löytynyt, jotka olisivat päässeet tuon kahdeksan minuutin maagisen rajan alle. Kaikkien aikojen ennätystulos junnuissa 2500 metrillä on saksalaisen, niin ikään jättiläiskokoisen Johannes Barthin vuonna 1995 soutama 7:34.0. Barth voitti samana vuonna pariairokaksikoissa junnujen MM-kultaa ja vuonna 1999 alle 23-vuotiaiden yksikön MM-kultaa, mutta ei koskaan lyönyt itseään läpi Saksan aikuisten maajoukkueeseen ja pisti airot naulaan vuonna 2000.

Mikäli "Suomen painavimpana kilpahiihtäjänä" aikanaan tunnetuksi tullut Hannu olisi päättänyt panostaa soutuun, hän olisi saattanut hyvinkin napsaista tästä vuoden 1990 tuloksestaan vielä 15-20 sekuntia pois. 4x10 kilometrin viestihiihdossa Vuokatti Ski Teamin riveissä yhden Suomen mestaruuden (1995) ja kaksi SM-hopeaa (1997 ja 1999) voittanut Hannu oli kropaltaan hyvin samankaltainen kuin Puolan pariaironelossa Pekingin olympiakultaa ja neljä maailmanmestaruutta voittanut 186-senttinen ja 92-kiloinen Marek Kolbowicz. Hannulla mittaa muistaakseni oli 187 senttiä ja kilpailupaino hiihdossa 90-95 kilon tietämillä. Hapenottonsa, lihasmassansa ja voimaominaisuuksiensa puolesta Hannu olisi soveltunut huomattavasti paremmin soutuun kuin hiihtoon, jossa joutuu ylämäissä taistelemaan oman massansa lisäksi 65-70-kiloisia yli 90 ml/kg hönkiviä kilpakumppaneita vastaan.

Itse olin vuonna 1990 vielä aika pitkälti treenaamisen suhteen leikki & laulu -osastossa, mikä tuloksesta näkyykin. Saman vuoden syksyllä pääsin sitten Veikko "Patu" Järvisen maankuuluun koirakouluun, jossa tulosta alkoi syntyä vauhdilla. Keväällä 1991 matka taittui jo huomattavasti nopeammin, lukemiin 8:10. Parhaan tulokseni 7:57.7 tein vuoden 1993 SM-kisoissa. Tämän jälkeen siirryin kevyen luokkaan (sisäsoudussa alle 75kg), mikä söi tehoja sen verran, että parhaaksi kevyen painossa tehdyksi tulokseksi jäi talvella 1995 vedetty 8:02.4.