tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Life fast die old



Työt on raskaita, huveista puhumattakaan. 18., 19. ja 20. kerta toden sanooo?

torstaina, marraskuuta 29, 2007

Kulttuurisotaa

Sen jälkeen kun Turun yliopistossa siirryttiin kahdesta lukukaudesta neljään periodiin, on aikataulujen tekeminen monimutkaistunut pahemman kerran. Itselleni on nyt usein käynyt niin, että kun aiemmin 24 tunnin luentosarjaan oli käytettävissä kolme kuukautta, on samat tarinat nyt pitänyt paukuttaa kuuden viikon sisällä. Sitten kun luentosarjoja osuu kaksi tai kolmekin samaan periodiin, alkaa opetusvireen ylläpitäminen todella käydä haasteesta, luentojen kunnollisesta valmistelusta puhumattakaan. Siihen vielä yksittäiset luentokerrat muilla luentosarjoilla ja yleisötilaisuudet päälle, niin johan pysyy lämpimänä. Näin kävi juuri nyt marraskuussa, ja blogikin pääsi vaikenemaan.

Syksyn mielenkiintoisiin kokemuksiin kuului viime viikolla järjestetty Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran 15-vuotisjuhlaseminaari, jossa itse hääräsin isäntälaitoksen eli TY:n poliittisen historian edustajana ja käytännön järjestelijänä. Yksi pääteemoista oli 100-vuotisen Suomen Olympiakomitean historia, jota esitelmöitsijät lähestyivät kaikkea muuta kuin hymistellen. Varsinkin tarinat urheiluestablishmentimme doping-asenteista 1970-luvulla, joita kertoili IS-Veikkaajan toimittaja Juha Kanerva, olivat karua kuultavaa. -Muutkin käyttävät, meidänkin täytyy, oli perussuhtautuminen. Mitä enemmän asiasta kuulee, sitä osuvammalta ajankuvalta Hassisen Koneen Jurot Nuorisojulkkiset (1981) alkaa tuntua:

Juoksen, voitan, kansa hurraa, valmentajat juhlivat tulosta
Minä yksin käymälässä itkien verta ulostan
Olen paras, voittamaton, vain elämä nopeampi on
Tyytyväisiä herrat on, on meillä harraste terve, verraton

Toinen palkitseva oivallus seminaarista tuli ulkomaisen puhujan, tanskalais-saksalaisen urheilusosiologi Henning Eichbergin esitelmästä, jossa hän analysoi spontaanin naurun ja ilon katoamista liikunnasta sen kilpaurheiluksi muuttumisen myötä. Itse liitin tämän mielessäni osaksi sitä laajempaa kehityskulkua, jossa organisoimattoman vapaa-ajan määrä jatkuvasti vähenee ja vapaan julkisen tilan ala kapenee. Nykyisinhän sitten ollaan jo tilanteessa, jossa elämyksiä täytyy oikein hakemalla hakea ja niitä tuottamaan on kasvanut ihan oma liiketoiminnan haaransakin.

Päättymässä olevan kirjasyksyn aikana hylsyt lentelivät vanhaan malliin ja itsenäisyyden 90-vuotisjuhlan kunniaksi vielä enemmänkin kuin normaalivuonna. Yhteensä Suomea ja toista maailmansotaa käsitteleviä kirjoja on tänä vuonna julkaistu yli kolmekymmentä, ja se on paljon, kun ottaa huomiooon, kuinka paljon tästä aiheesta on jo aiemmin kirjoitettu. No, sanottavaa tuntuu riittävän ja turhaanhan minä tässä käyn ihmettelemään, olinhan tuota kirjallista hyökyaaltoa kumuloimassa itsekin.

Nyt sodan käsittelyssä eturintamassa ovat kulttuurin legioonat. Tänään kohutaan lehdissä Kristian Smedsin ohjaamasta Kansallisteatterin uudesta Tuntemattomasta, jossa kansallisia ikoneja pöllyytetään oikein kunnolla. Smeds totesi eräässä haastattelussa näytelmän tavoitteena olevan kaapata keskeinen kansallinen kulttuuri-instituutio nuoremille sukupolville ja tulkita sitä heidän kollektiivisen elämänkokemuksensa kautta. Tavoite on kunnianhimoinen mutta äärimmäisen tervetullut. Itse en tietenkään eliittiin kuulumattomana päässyt ensi-iltaa todistamaan, mutta kuulemani perusteella tuntuu siltä, että Smeds on onnistunut luomaan suomalaisuutta ajankohtaisella tavalla ja todella syvältä luotaavan teoksen. Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen dominoivaksi nousseelle mahtipontiselle ja ryppyotsaiselle suomalaispatriotismille sotamenneisyyden karnivalisointi ja kansallisiin myytteihin kohdistuva älykäs pilkka ei tee ollenkaan huonoa.

Ja tietysti Renny Harlinin Mannerheim-elokuva! Pääosan esittäjäksi valittu Mikko Nousiainen on ulkoisen samankaltaisuutensa vuoksi hyvä valinta jo siksi, että hänellä on jo aiempaa taustaa vastaavissa luonnerooleissa. Luovasti ajatellen Levottomat-elokuvan vaihtuvissa ja usein päällekkäisissä naissuhteissa elelleen juurettoman Arin henkilökohtainen opportunismi ei välttämättä ole tähtitieteellisen kaukana Mannerheimin perusoivalluksista. Eri tasoilla totta kai, mutta poikamieselämää kuitenkin. Mielenkiintoisena havaintona todettakoon, että elokuvan rahoittajien joukosta löytyi sama mystinen Kehittyvien Maakuntien Suomi ry, joka viime eduskuntavaaleissa jakoi avokätisesti ja puoluerajoihin turhia tuijottelematta tukea mm. Sauli Niinistölle, Matti Vanhaselle, Paavo Väyryselle, Suvi Lindénille, Juha Miedolle ja Meri-Kukka Forsiukselle. Nykyisten ja tulevien suurmiesten/naisten urien ohella yhdistys on nyt päättänyt ryhtyä pönkittämään myös menneisyyden dignitäärien jälkikuvaa. Menneisyyspolitiikkaa monessakin mielessä!

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Sotaa ja suomettumista

Alla toisen maailmansodan paikkaa suomalaisessa historiakulttuurissa käsittelevä esitelmä, jonka pidin tämän viikon tiistaina Hampurissa Helmut Schmidt Universitätin "Menschen im Krieg" -seminaarissa.

Tuore kommentti Alpo Rusin kirjan julkistamisen jälkeisen suomettumiskeskustelun näkymiin Turun yliopiston www-sivuilla.

* * * * *

Markku Jokisipilä
Helmut Schmidt Universität
"Menschen im Krieg" –Workshop
6. November 2007


FINNISH HISTORY CULTURE AND THE SECOND WORLD WAR

War and Finnish National Identity

In Finland the histories of war play a much bigger role in the construction and maintenance of collective memory than in many other countries. The events of the Second World War continue to form an integral part of Finnish national identity. This is evident for example in the annual celebrations for the Independence Day on the 6th of December, where military parades, paying tribute to war veterans and commemorating the Winter War 1939-40 and the Continuation War 1941-44 occupy a central place.

The Finnish way of reminiscing the war interestingly resembles a lot more the commemoration cultures of the victorious allied countries than its one-time partners in the defeated German coalition. The British ideas of the Second World War as “the good war” or the American way of thinking about those who fought in the war as “the greatest generation” actually come pretty close to Finnish collective understanding of the events 1939-1945. Despite all the sorrow, tragedy and destruction involved, in Finland the collective experience of the war is seen as something that is essentially positive and valuable, something without which the nation today wouldn’t be quite the same.

In the international comparison Finnish culture of commemorating the war stands out as a peculiar one. The militarized patriotism of the Independence Day and National Veterans’ Day celebrations, persistent demand for cultural products addressing the war like films, novels, plays and historical research, the frequent use of the war past in political rhetorics and the general overall visibility of war as the key national experience makes Finland a rather exceptional case at least in Western European context. The centrality of war in the construction of Finnish national identity could even be compared to that of the commemoration of the Great Patriotic War in today’s Russia.

The Winter War, where Finland had to fight alone against the communist great power Soviet Union, occupies a place of pride in national consciousness as the existential holy war. The sacrifices made and hardships endured by the war generation are frequently used as a sort of moral yardstick, against which the actions of the younger generations are measured. Even today many see the fulfillment of military duties, nowadays in the form of completing the compulsory military service, as a standard and prerequisite for the genuine Finnish manliness. The wide-spread support given by the general public and almost all political parties to the compulsory conscription itself manifests the historically-based importance attached to armed patriotism and military virtues. The patriotic pride of the Second World War history has persistent relevance in Finnish society.


The Lowest Ebb

The appreciation of the collective war experience hit its all-time lowest point understandably immediately after the war. Although Finland managed to avoid being occupied either by the Germans or the Soviets, the Continuation War ended in an undeniable defeat. The so-called years of danger from 1944 to 1948, when the allied control commission headed by the notorious Andrei Ždanov kept house in Helsinki, were marked by the fear of communist revolution on the one hand and the continued Soviet aggression and thereby losing national sovereignty on the other.

From the point of view of politics of memory the most important individual event during this time was the so-called war guilt trial in 1945-46, where eight central war-time leaders were sentenced to prison for misusing their authority to the detriment of the country and for committing crimes against peace. During the course of trial, the accused politicians got to present their version of the events in their defenses, and for many years these interpretations formed the core of the patriotic version of war history.

Defiant silence in the face of foreign political necessities and the overwhelming power of the communist neighbor became the dominant strategy for coping with the past and mourning for losses suffered during the war. The immediate tasks of recovery and reconstruction demanded the greater part of physical as well as mental energies, and there was general unwillingess to enter any deeper discussion about what had happened during the war. The avoidance of such discussions was psychologically understandable. People didn’t want to think about the possibility that the 90.000 lives lost during the war had been in vain.


The 1950s: The Return to Memory of War

The silence didn’t last too long. As the Allied Control commission left the country, war reparations became paid to the full and the individual sorrows caused by the war gradually started to move to the background, the interest towards the war was revived with more mental, political and social room available for looking back. The 1950s witnessed a surge of patriotic literature in the form of dozens of published novels, memoirs and research studies dealing with the war. The conservative historians were particularly active during this phase, assuming the role of intellectual custodians and repositories of the true Finnish versions of the past.

A further sign of change came with the unionization of war veterans, first on national bases and then also locally. These organizations became important social forums for dealing with the painful memories of war and for strengthening the idea that individual experiences of veterans were valuable and deserved to be recognized.

The official interpretations of history were at the time closely linked to the new dominant foreign political school of thought, namely the Paasikivi-Kekkonen Doctrine. The doctrine was based on the realization that if Finland wanted to live peacefully and harmoniously with Soviet Union, it had to take into account Moscow’s security interests and, whenever necessary, accommodate to the. It wasn’t uncommon to the new foreign political establishment to use war years as an example of what happened when the foreign policy had been erroneous. Eventually this led to the emergence of a history culture of ritualistic public self-accusations and politically motivated historical self-flagellation.

However the second truth, as some people called the nationalistic versions of the past, not only survived the new political realities but gradually gained strength and attracted new followers, although self-restraint and on occasions also self-censorship restricted the volume with which these interpretations were publicly expressed. Privately, they were widely accepted and supported.


THE War Novel by Väinö Linna

It is next to impossible to talk about Finnish national identity and especially the impact of war on it without mentioning novelist Väinö Linnas book “Tuntematon Sotilas” (The Unknown Soldier) published in 1954. With his novel, that is the best-selling and most widely-read book in the Finnish literature history, the working class writer set the standard for all later works. The influence of this one book on Finnish historical conceptions of war far exceeds that of all academic research added together.

Linna was critical of war, political and military leadership and official nationalism, but empathetic towards rank and file soldiers and their values. His book offered collective therapy and comfort to the battered people of a defeated nation. “It was not your fault but the leaders’”, was his main message to the audience. The book was praised for its realism and its ability to capture the world-view and mentality of ordinary soldiers.

The novel was filmed only a year after its publication. The influence of the movie, directed by Edvin Laine and still aired on national television every Independence Day, has probably been even greater. From the point of view of history culture the most interesting trait of the film was that it effectively watered down the pacifism and anti-nationalism of the novel by highlighting the elements of comedy on the one hand and adding images of nationalism and patriotism on the other. Taken together the novel and film version very likely form the most influential cultural artifact in the construction of postwar Finnish national identity.


The Driftwood Debate

Tuntematon Sotilas dealt with the problematic Continuation War fought as an ally or Waffenbruder of Germany, and so did the next round of discussion that took place as an international exchange between professional historians. Fighting on the same side with Hitler had by this time amounted to a national trauma and formed a constant source for the conceived misunderstandings of Finnish motives for the participation in the war. The debate was started from the outside, by American professor Charles Leonard Lundin, who in 1957 published his book “Finland in the Second World War”. Lundin was critical of Finnish leadership and strove to prove that Finnish-German alliance was something that at least parts of the Finnish society had hoped to achieve already from the early 1930s.

The debate that ensued, the so-called driftwood debate, could in its intensiveness and volume even be compared to German Historikerstreit in 1986-87. Finnish professor Arvi Korhonen responded to Lundin with his 1961 book “Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” (the Barbarsossa plan and Finland) and cited the former German ambassador to Finland Wipert von Blücher to claim that Finland had had no other choice than to go with the flow of events that were beyond its control. According to von Blücher’s eloquent description Finland had been “thrown into the swirl of great power politics like a piece of driftwood carried by a surging Finnish stream”.

The second line of foreign criticism was offered by Englishman Anthony Upton and American-Norwegian Hans Peter Krosby in their books “Finland in Crisis 1940-41: A Study In Small-Power Politics” (1965) and “Finland, Germany, and the Soviet Union, 1940-1941: The Petsamo Dispute” (1968). They said that Finland had sought cooperation with Germany willingly because this offered a chance to pursue Finns’ own political, strategic and military goals. Finnish researchers responded by updating the driftwood to the so-called “river rapids boat” –theory.

The new interpretation admitted certain room for Finnish initiatives, which were all pictured as wise and best possible, but simultaneously stressed that the general directions of events had been dictated by the actions and decisions of the great power, most importantly of course Soviet Union and Germany. All these historians’ discussions had close links to present politics, as President Urho Kekkonen was an outspoken critic of the driftwood theory.


Finlandization and War

During the Cold war, the interpretations of history were actively used to support the neutral line of Finnish foreign policy. President Kekkonen used the war as a cautionary example of bad Soviet-hostile foreign policy on several occasions in his public speeches. The spread of left-wing activism in the last years of the 1960s and through the 1970s among the young intellectuals further contributed to the politicization of war memories. Especially the Continuation War with its Waffenbruderschaft with Germany and occupation of Soviet Karelia became a target for continuous radical left criticism.

The political radicalism coupled with and was intensified by the youth rebellion against the values of the war generation, including the interpretations of national history. Further fuel for historical antiwar attitudes was provided by the increasing support for the international peace movement. Partly this criticism was so blatant and disrespectful that it poisoned the relationship between the veterans of war and the Finnish “generation of 1968” for decades to come.


The 1990s: The Neopatriotic Turn

The velvet revolutions of 1989 and the fall of communism produced an extensive revision and re-evaluation of history in Finland, especially concerning country’s role in the Second World War. Collapse of Soviet Union removed the real and imagined foreign political restraints from historical discussions. This led to a rupture-like bursting out of nationalistic and patriotic emotions that had been pent up for decades, visible in historical research, practices of commemoration, political rhetorics, literature as well as movies and theater plays.

War-time leaders like President Risto Ryti, who had been sentenced in the war guilt trial, were rehabilitated by cultural as well as official measures. The memoirs and public comments were filled with nostalgia towards the Finnish life of the 1930s, including nationalism of that era.

Once again the war discussions were tightly linked to the present-day political realities. War memories were for example exploited to call for national consensus and mental endurance in the face of deep economic depression that hit the country in the first years of the 1990s. Similarly the necessity of political and economic Western integration was motivated with the historical experiences of Soviet aggression. Transformation of the war interpretations was also connected with the increasingly critical discussions about the political, mental and intellectual legacies of the long presidency of Urho Kekkonen.

One of the most visible signs of the emergent new interpretation were the overwhelming shows of respect directed at the veterans of war. Eventually these attitudes became so powerful that it often happens that any effort to critically evaluate Finnish actions in the war is denounced as something that tarnishes the reputation of the veterans and casts an unjustified shadow on their sacrifices. Another central tenet in the new constructions was the increasing appeal of the so-called separate war thesis, i.e. the idea that Finnish Continuation War was not linked to the German-Soviet war and that Finland fought an independent defensive war.


The Current Situation: Mixed Trends

So how does the collective Finnish relationship with the memories of war look like today? At least that much is clear that there is more willingness to critically scrutinize the war without any specific political motivations. Partly this is a result of the alleviation of the international position of Finland after the collapse of Soviet Union, partly of the passing of time and the fact that most participants of the discussion today belong to the postwar generations with no personal experiences of war. This has led to a growing readiness to accept also darker sides of the national past as parts of the story about war, like handing over of Soviet prisoners of war to Germans and the executions of deserters.

The image of war has become more fragmented and individualized. Historical research is more and more interested in the fates of the groups of people previously neglected like women, children and various minorities. Like the anthology “Ihminen sodassa” (2006) edited by Tiina Kinnunen and Ville Kivimäki illustrates, there is a growing interest towards the multitude of different individual experiences and memories of war.

The patriotic and nationalistic culture of commemoration of war, however, is still as strong as ever. Political links of war discussions have not disappeared either. Today they have to do with relations to Russia, retaining the compulsory military service, the possible Finnish membership in NATO and the general direction of country’s foreign and security police. There will be a military parade on the Independence Day also ten years from now on.

However in historical research we might have arrived at an important watershed from the point of view of Finnish relationship with the history of the Second World War. I believe that we are witnessing the beginning of normalization of the Finnish war past. The importance attached and meanings given to the war by the second and third generations born after it differ significantly from those of the war generation. With less political and emotional burdens involved, the appeal of patriotic and nationalistic versions of history is weakening and consequently the readiness to see the war as an universal human tragedy is becoming increasingly common.

perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Pikseliryssää matalaksi saatanallisen hevinmäiskeen tahdissa

Oli sitä 1980-luvulla paljon hyvääkin.

Täytin helmikuussa 1985 kolmetoista vuotta. Tuohon aikaan minun ja kavereideni suosikkiajanvietettä oli pelata tietokonepelejä Commodore 64 -masiinalla. Aika oli muutenkin mielenkiintoista, sillä 1980-luvun mittaan suurin osa aikuisista putosi täysin kärryiltä siitä, mitä pojat huoneissaan puuhasivat.

Samoihin aikoihin tietokonepelaamisen kanssa sosiaalistuin ensin AC/DC:hin, Judas Priestiin ja Iron Maideniin, sitten Motörheadiin, josta matka jatkui perkeleellisen Venomin kautta kovaa maihinnousua tehneeseen speed ja thrash metalliin kuten Megadethiin, Metallicaan, Anthraxiin ja Slayeriin. Samaan kulttuuripläjäykseen kuuluivat vielä myös Conan Barbaari -sarjakuvat, joita taisi julkaista kustannusyhtiö Semic. Suuresti puhutteli myös videona tihrustettu elokuva Conan Barbaari (1982), jonka käsikirjoittajana yhdessä myös Ilmestyskirja. Nytin ja Likaisen Harryn taustalta löytyvän semifasisti John Miliuksen kanssa oli häärinyt myöhempi maailmanparantaja Oliver Stone.

Alkuvuodesta 1985 Suomeen rantautui myös amerikkalaisvalmisteinen tietokonepeli nimeltä Raid Over Moscow, jonka tarkoituksena nimensä mukaisesti oli parhaassa Kylmän sodan hengessä pistää itänaapuri matalaksi. Siinä oli useita erilaisia vaiheita, ja se huipentui vastustajien ammuskelemiseen alas Kremlin muureilta. Vaikka peli ei tasollisesti ehkä ihan ykkösketjua ollutkaan, tuli sitä tunti poikineen mäiskittyä.

Yhteiskunnalliset asiat ja politiikka eivät kaveripiiriämme puberteetti-iässä juuri kiinnostaneet, mutta sen verran silmät ja korvat auki oli oltu, että ymmärsimme pelin edustavan aika lailla erilaista näkemystä Neuvostoliitosta kuin Suomen virallinen ulkopolitiikka. Koulussa oli ollut jaossa Ydinaseeton Pohjola -rintanappeja ja puhuttu maailmanrauhan puolesta. Nyt sai sitten tässä pelissä latoa rautaa rajalle mielin määrin, ja sekös tietysti huumorintajua puhutteli.

Pelistä kehkeytyi poliittinen näytelmä, joka tietokonepeleihin tietokonepeleinä suhtautuvan 13-vuotiaan silmissä näytti vähintäänkin erikoiselta. Kulttuurisena instituutiona yhä tänä päivänä pahasti aliarvostetun Mikrobitti-lehden arvosteltua pelin yksityiskohtaisten sisältökuvausten kera A-Studio teki siitä paheksuvan jutun (tämä helmi pitäisi kaivaa esille) ja turkulainen kansanedustaja Ensio Laine repi asiasta punaiset pelihousunsa niin pahasti, että laati siitä ei enempää eikä vähempää kuin eduskuntakyselyn.

Laine, joka varmaan ei ollut koko peliä nähnytkään eikä välttämättä tiennyt edes mitä tietokonepelit olivat, peräsi hallitukselta toimia tällaisten neuvostovastaisten pelien levittämisen estämiseksi. Kyselyssä todettiin pelin vahingoittavan "naapuriystävyyttä ja lasten rauhankasvatustavoitteita". Asiaa puitiin useissa televisio-ohjelmissa ja iltapäivälehdetkin siitä kirjoittivat. Julkisuuden ansiosta peli singahti myyntilistan ykköstilalle ja pysytteli siellä kuukausikaupalla. Maahantuoja, joka taisi olla turkulainen Toptronics oy, mahtoi nauraa makeasti koko matkan pankkiin.

Vuonna 1985 julkaistiin myös Leena Huiman kristilliseltä pohjalta ponnistanut kirja Vesimiehen lapset, jossa video- ja tietokonepelejä syytettiin nuorison moraalin mädättämisestä. Samoilla vesillä taisi kalastella myös saarnaaja Leo Meller, joka vuonna 1986 hyökkäsi nuorison suosiman moraalittoman ja saatanallisen rytmimusiikin kimppuun kirjassaan Rock. Muistan kuinka nauroimme näille jeesusteleville moraalinvartijoille katketaksemme ja ihmettelimme Laineen, Huiman ja Mellerin tarjoamien esimerkkien valossa, että mitähän pirua ihmiselle aikuistumisen yhteydessä tapahtuu, kun suhteellisuudentaju katoaa näin totaalisesti.

Menestykselliset ja suunnatonta tuhoa niin materiaalisessa hävityksessä kuin ihmishengissäkin mitattuna kylväneet virtuaalihyökkäykseni Moskovaan tulivat usein mieleen pari vuotta sitten. Väitöskirjani herättämän keskustelun tiimellyksessä minua suomalaiseen patrioottisiin myytteihin kohdistamani kritiikin vuoksi syytettiin jopa neuvostomyönteisyydestä ja taistolaisuudesta, niin anakronistisia ja järjettömiä kuin nämä määreet 1970-luvulla syntyneen tapauksessa ovatkin. Turha näille jästipäille tietysti on mitään yrittää mitään sanoa, mutta jos teinivuosieni edesottamukset jotain osoittavat niin sen, että neuvostomyönteisyyden suhteen synnittömyyteni loistaa suorastaan häikäisevän kirkkaana.

Vuonna 1985 thrash metallin ensimmäiseen aaltoon kuulunut mutta sittemmin valitettavasti aika lailla unohdukseen painunut newyorkilaisyhtye Carnivore julkaisi samaa nimeä kantaneen debyyttialbuminsa. Laulaja-basistina remusi myöhemmin Type O Negative -bändinsä ansiosta maailmanmaineeseen ja kulttisuosioon kivunnut Peter Steele. En yritä puolustella sitä, että 13-vuotiaana suosikkikappaleihini tällä täynnä helmiä olevalla levyllä kuuluivat kitusia repivää yrjöämistä sisältävä aloitusraita Jack Daniels and Pizza, uskontokriittinen Angry Neurotic Catholics sekä hilpeä elämäntapa-statement Sex and Violence.

Vaikka en politiikkaa seurannutkaan, olin vaistonnut suomettuneen rähmällään olon kansallista identiteettiämme kuristavan ahdistavuuden. Siten minuun vetosi myös Carnivoren konstailemattoman reippaalla "Dasvidanya motherfuckers!" -huudahduksella alkava U.S.A. for U.S.A. -kappale. Sanat tarjosivat testosteronituotannon alkuvaiheeseen istuvia sopivalla tavalla yksinkertaisia perusteluja sille, miksi kulttuurivaikutteet kannatti ottaa vapaiden ja urheiden maasta, niin kuin olin tietokonepelien, musiikin, elokuvien ja sarjakuvien suhteen tehnytkin:

All the bullshit countries
who think they'll beat the giant
world peace upheaval
we'll nuke 'em to the stone age
send the message clear
ya don't fuck with the eagle


Tästä olisi Dubyakin ollut ylpeä. Kun biisin laittoi soimaan taustalle Raid Over Moscow'ta pelatessa, tunnelma oli republikaanisen juhlallinen. Turha siis tulla lässyttämään suomettumisesta, jo 13-vuotiaana tajusin reaalisosialismin ja Neuvostoliiton olevan hanurista. Ja mitä teki vuoden 1985 poliittinen eliitti?

keskiviikkona, lokakuuta 24, 2007

Jacksonville ja vaahteranlehti

Muistan 1990-luvun alussa kokeneeni muutaman vuoden mittaisen southern rock -kauden, jolloin tuli hankittua alan keskeisiä levyjä isot pinot. Kiinnostus tähän suuntaan alkoi oireilla Johnny Cashista, Creedence Clearwater Revivalista, Willie Nelsonista ja The Bandista, jotka nyt eivät varsinaisesti tätä deep south -genreä olekaan, mutta kulkeutui sieltä nopeasti alan suuriin nimiin Lynyrd Skynyrdiin, Allman Brothers Bandiin, Charlie Daniels Bandiin, .38 Specialiin, Molly Hatchetiin ja Black Oak Arkansasiin. 1980- ja 1990-luvuilla kukoistuskautensa eläneistä täytyy listaan vielä lisätä Doc Holliday ja Georgia Satellites. Ja kaiketi ZZ Top ainakin uransa alkupuolen tuotannon osalta on laskettavissa samaan porukkaan.

Jotenkin tuo vaihe sitten meni ohi ja suurin osa em. levyistä jäi hyllyyn pölyttymään. Varsinkin vuonna 1987 kymmenen vuotta aiemmin lento-onnettomuudessa kuolleen Ronnie Van Zantin veljen Johnnyn johdolla uudelleen kootun Lynyrd Skynyrdin suhteen tuli todellinen kyllästymisreaktio, vaikka kaikki bändin 1990-luvun mittaan ulos puskemat viisi levyä tulikin hankittua ja vielä nähtyä kombo livenäkin Hartwall Arenassa 1997. Sweet Home Alabamaa ja Freebirdiä ei oikein jaksa kuunnella tänäkään päivänä, niin ylisoitettuja ne molemmat ovat.

Sweet Home Alabamaan sinänsä liittyy hauska rock-musiikin sisäinen kuriositeetti, käytiinhän kappaleen lyriikoissa dialogia Neil Youngin kanssa. Young oli aiemmin levyttänyt syvää etelää kriittiseen sävyyn käsittelevät kappaleet Southern Man (levyllä After the Gold Rush) ja Alabama (levyllä Harvest), joihin Jacksonvillen ryhmä sitten omassa biisissään uskollisesti etelän tyyliä seuraillen vastasi:

Well, I heard Mister Young sing about her
Well, I heard ole Neil put her down.
Well, I hope Neil Young will remember
a southern man don't need him around anyhow.


Kontroverssi ja spekulointi Mr. Youngin ja Lynyrd Skynyrdin suhteista lienee jatkunut näihin päiviin saakka, mutta todellisuudessa Ronnie van Zantista ja Neil Youngista tuli ennen ensin mainitun kuolemaa hyviä ystäviä. Isompaa ääntä artistit eivät väliensä lämpenemisestä pitäneet, mutta levynkansiin tarkkaan tutustuneet fanit saivat vinkkejä asioiden todellisesta tilasta. Skynyrdin vuonna 1977 julkaistun Street Survivors -kiekon kannessa Van Zantilla nimittäin on päällään t-paita, jossa on Youngin vuonna 1975 julkaistun levyn Tonight's the Night kansikuva. Ronnie pukeutui Young-aiheisiin t-paitoihin myös keikoilla. Neil Youngin taustabändin Crazy Horsen basisti Billy Talbot kuittasi palveluksen takaisin pukeutumalla Lynyrd Skynyrd t-paitaan vuonna 1979 julkaistussa Rust Never Sleeps -konserttitaltioinnissa. Ehkä huvittavinta on, että Young on itsekin versioinut Sweet Home Alabamaa useita kertoja konserteissaan.

Kappaleeseen Powderfinger, joka on yksi heinoimpia Youngin koskaan levyttämistä biiseistä, liittyy erikoinen Lynyrd Skynyrd -juonne siihenkin. Young olisi halunnut Floridan poikien levyttävän yhden hänen säveltämänsä kappaleen, ja tässä tarkoituksessa hän lähetti näille Powderfingerin demonauhan. Syystä tai toisesta tämä ei kuitenkaan johtanut sen pidemmälle. Joka tapauksessa sitkeät huhut väittävät, että Ronnie Van Zant olisi haudattu Neil Young -t-paidassa, mutta tämän ovat asiaa tuntevat kiistäneet. Sellaistakin kerrotaan, että joukko Skynyrd -faneja olisi pyrkinyt avaamaan Van Zantin haudan saadakseen selville asian todellisen laidan, mutta tässäkin kyse lienee pelkästä urbaanilegendasta. Joka tapauksessa artistien väliltä löytyy useita mielenkiintoisia ja kryptisiä liittymäkohtia. Sekään ei taida olla ihan sattumaa, että Young on levyttänyt kappaleen Needle and the Damage Done (1972 Harvest) ja Lynyrd Skynyrd kappaleen Needle and the Spoon (1974 Second Helping).

Viime viikon lauantaina 20.10. tuli muuten kuluneeksi tasan 30 vuotta siitä lento-onnettomuudesta, jossa Ronnie Van Zant, Steve Gaines ja Cassie Gaines saivat surmansa.

Laitetaan tähän vielä nämä musiikilliset referenssit, kun netti tekee siitä niin helppoa.

Lynyrd Skynyrd: Sweet Home Alabama


Lynyrd Skynyrd: Freebird
(huomatkaa Van Zantin t-paita!)


Neil Young: Southern Man



Neil Young: Alabama (paras mitä löysin, kannattaa kelata vähän eteenpäin)


Neil Young: Powderfinger



Neil Young: The Needle and the Damage Done



Lynyrd Skynyrd: Needle and the Spoon

perjantaina, lokakuuta 12, 2007

Finlandization

Alma Median terrierimäinen Helsingin-toimitus heitti pari päivää sitten lisää löylyä suomettumiskeskustelun kiville. Katja Boxberg ja Taneli Heikka olivat haastatelleet 11 professoria ja tutkijaa. Lopputulemana oli, että suomettuminen painaa yhteiskuntaamme yhä, koska neukkuja ihailleet radikaalit pitävät nykyisin hallussaan keskeisiä paikkoja niin politiikassa tieteessä kuin mediassakin. Tämän valta-aseman tuloksena on syntynyt kiusallisen menneisyyden välttelyn ja kieltämisen kulttuuri, minkä vuoksi keskustelua 1970-luvun ylilyönneistä ei ole kunnolla saatu käyntiin vieläkään. Myös ulkopolitiikka on yhä arka asia eikä parlamentarismikaan kaikilta osiltaan toimi täysin terveellä tavalla. Jutun voi maksutta lukea esim. täältä.

Poliittisen historian tutkimus oli nostettu tämän menneisyydenhallinnallisen mätäpäiseen myrskynsilmään. Sitä käytettiin esimerkkinä siitä, kuinka 1970-luvun vasemmistolaiset nykyään hallitsevat oppituoleja ja sitä kautta pääsevät ohjailemaan menneisyyskeskustelun suuntaan. Haastateltavien kautta ilmoille heitettiin todellinen poliittisen historian Tiitisen lista, jossa neljästä virassa olevasta professorista mainittiin menneisyytensä vuoksi epäilyttävinä kolme eli Seppo Hentilä ja Pauli Kettunen Helsingistä sekä Kimmo Rentola Turusta. Myös emeritusprofessori Jorma Kalela oli päässyt listoille. Nimien mainitsemista konkreettisemmalle tasolle asiassa ei päästy, eikä yhtäkään vasemmistolaisprofessorien ryhmän jäsentä oltu myöskään haastateltu.

Pääsin itse puuttumaan suomettumisen problematiikkaan 20.-22. syyskuuta Tallinnassa pidetyssä Places of Commemoration in North Eastern Europe. Minulta oli pyydetty esitelmää sodanjälkeisen historian muistamisen vaikeuksista Suomessa, ja tällöin tietysti suomettuminen nousi keskiöön. Alla koko esitelmä.

* * * * *

DIVIDED LEGACIES

Remembering the Post-war Era in Finland

Ever since the collapse of the Soviet Union in 1991 there has been an ongoing debate in Finland about the interpretations of country’s Cold War era history. Finnish Vergangenheitsbewältigung of the 1990s was very much influenced by the general neopatriotic turn in the interpretations of history, and consequently many events, processes and individuals of the past were re-evaluated against the backdrop of new post-Soviet standards of historical and political discussion. This exchange has been dominated by a couple of overarching themes, most importantly the effects of the Treaty of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance with the Soviet Union, the long presidency of Urho Kekkonen from 1956 to 1982, the so called Finlandization or Finnlandisierung, contacts with eastern intelligence agencies, most importantly Soviet KGB and East-German Stasi, and the communist movement Taistolaisuus (Engl. Taistoism). The aim of this paper is to give a short overall account of this historical debate and its background.


Postwar Finnish Foreign Policy

After having fought on the side of Adolf Hitler’s national socialist Germany from June 1941 onwards Finland concluded a separate peace with Soviet Union in September 1944. This started a whole new era in country’s foreign policy. In the 1920s and 1930s Finland had tried to keep its distance from Soviet Union and the relationship between the two countries had been marred by the atmosphere of mutual suspicion. Although Finland was the only country in the German coalition that wasn’t occupied by either the Germans or the Soviets during the war, the defeat in the Continuation War of 1941-1944, as it was and is still called in Finland, marked the definite bankruptcy of the foreign political doctrines of Finnish rightists and conservatives. From September 1944 onwards Finland had to abandon its traditional ties to Germany and the most important task for Finnish policy makers was to work out a modus vivendi with the Soviet Union.

The so called Paasikivi-Kekkonen doctrine, named after two consecutive postwar Presidents J.K. Paasikivi and Urho Kekkonen, constituted the cornerstone of Cold War Finnish foreign policy. It was premised on the assumption that in order to achieve a peaceful coexistence Finland had to acknowledge and take into account the Soviet security interests and accommodate to them whenever necessary. This principle was consolidated in the Treaty of Friendship, Cooperation and Mutual Assistance that was concluded between the countries on the 6th of April 1948. The form of treaty was similar to the ones Soviet Union concluded with its Eastern European satellites, as it contained a mention of defensive cooperation in case of outside aggression and thus significantly curtailed options available for Finnish foreign policy.

The critics of Paasikivi-Kekkonen doctrine saw that the treaty effectively compromised Finland’s sovereignty by making it possible for the Soviets to heavily intervene in internal Finnish matters with the pretense of security interests. This was also a commonly held view among international observers. For nearly four decades Moscow grew accustomed in having a say in the composition of Finnish governments and the suitability of individual politicians for ministerial portfolios. President Kekkonen was heavily criticized for using the foreign policy and relations to Moscow to prop up his own position, which eventually became so strong that the Soviets became to see him as an irreplaceable guarantor of harmonious coexistence between the countries and refused to negotiate with anybody else. Whenever Soviet leaders saw signs of change in Finnish policies, they didn’t hesitate to resort to veiled threats and political blackmail to put a stop to unwanted developments. In the course of years Kekkonen learned to anticipate Soviet reactions to the extent that Moscow didn’t even have to do anything to guarantee that the line of Finnish foreign policy conformed to Soviet interests.


Finlandization

The concept of Finnlandisierung, in English Finlandization, originated as a cautionary term during the 1960s and 1970s in the commentaries of West German political scientists and conservative politicians. On a general level it referred to a political configuration where a small state is too weak to challenge or resist the influence of a more powerful neighbor and consequently has to give up portions of its sovereignty and neutrality. In the West the term was usually seen as a pejorative one, although also a more positive Machiavellist interpretation is possible. The famous Finnish political cartoonist Kari Suomalainen for example, has defined Finlandization as “the art of bowing to the East so carefully that it could not be considered as mooning”, that is displaying your bare buttocks, “to the West.” As the choice of word reveals, the real world example of the phenomenon that the coiners of the term had in mind was Finland.

During the Cold War Finnish foreign policy was based on the premise that accommodating Soviet security interests was an imperative that couldn’t be circumvented. Because of the geopolitical realities country had no other alternative than to comply with Soviet demands. Therefore the number one task of the foreign political leadership was to protect the country from descending any deeper under the Soviet influence by keeping Moscow happy with the way things were going in Helsinki. This meant low profile in international politics, refraining from foreign political acts that could cause alarm in Soviet Union and withholding any criticism of its actions. In certain questions like forming of governments it also meant that the Finns had to allow Moscow the right to intervene in Finnish internal affairs whenever Kremlin saw it necessary.

One of the most integral parts of Finlandization was the self-censorship exercised by the Finns. It became an everyday practice that participants in public discussions followed particular caution when they expressed views on Soviet Union or the Finnish-Soviet relations. Finnish authorities closely monitored the media in order to keep the criticism of Soviet Union out of the public eye and made specific requests to publishers to abstain from giving voice to opinions that could be detrimental from the point of view of Finnish-Soviet relations. To make the compliance with these requests more attractive this principle of foreign political reserve was even sanctioned by the criminal law. Eventually it became customary for the journalists themselves to voluntarily and on their own initiative omit parts of their stories and articles that could be interpreted as anti-Soviet either by the Soviet Union or by the President, who kept a close eye on Finnish public opinion.

Moscow squarely and openly branded certain political groups and individual people in Finnish society as “anti-Soviet”. Because this effectively buried any chance of reaching the positions of power, even the bourgeoisie parties and politicians competed for friendship with Moscow. In most cases the term “anti-Soviet”, however, was used by the Finns themselves. Threat of becoming stigmatized for anti-Sovietism was a forceful incentive for political self-censorship, and the authorities frequently used it as a tool for molding and guiding the public opinion. During the darkest days of Finlandization air was thick with self-seeking accusations of this or that opinion, group or person being “anti-Soviet”. In the 1970s and 1980s the term became a real catch phrase for malicious campaigning and political opportunism.


Kekkonen and the decay of Finnish political culture

President Kekkonen built his incomparable political dominance on the good graces of Soviet leadership, and his anticipatory and accommodating political strategies attracted many power-eager followers. Being in favor of Moscow became one of the central prerequisites for a successful political career in Finland. The most blatant indication of this was an institution called Kotiryssä, a proper English language translation of which would be something like “domestic Russian” or “home Russian”. The pejorative term referred to those Soviet contact persons of Finnish politicians who operated with private appearance and outside official diplomatic structures. Very often these contacts were KGB agents with various cover roles. Finnish politicians used these contacts to quietly and unofficially find out the Soviet position on various political questions like foreign policy initiatives and decisions to appointments in office.

Having a “domestic Russian” actually became a political status symbol, without which it was deemed to be impossible to climb to the upper rungs of the political ladder. Similarly the invitation to the celebrations of October Revolution to the Soviet embassy in Finland was highly esteemed as a public testimony of belonging to the chosen few appreciated in Moscow. Those who couldn’t secure Russian contacts and invitations turned to East Germans as substitutes. Needless to say they on their part were mostly Stasi agents. All political parties had their share of people who frequented the Soviet embassy to supply information on their organizations and colleagues.

Taistolaiset (Engl. Taistoists) was a minority group within the Finnish communist party. The group was faithful to the Marxist-Leninist orthodoxy and strove to pose as the vanguard of proletarian internationalism in the country. The most visible and vocal group within the Taistoism-movement were the university students, who succeeded in colonizing the student and university politics to a considerable degree. Taistoists admired Soviet Union for its achievements in building a communist society and regarded it as a rightful leader of international socialism. They strictly denounced criticism of Soviet policies and for example hailed the repression of Prague Spring in 1968 as a legitimate and necessary measure for safeguarding the progress of socialism. Taistoists were eager to point out and pass judgment on the anti-Sovietism of other political groups. They praised Soviet Union for its sacrifices for world peace and genuinely believed in the supremacy of the Soviet system, and lent their services willingly for promoting Kremlin’s goals in Finland.

Doctor Jukka Tarkka, a renowned Finnish expert on the political culture of the 1970s, has given a telling account of the atmosphere of the time:

“There was no need to spy on the Finns. On the contrary, they were flocking in and racing against each other to deliver inside information. No documents changed hands, much less money. As long as the sauna stove was hissing and beer was foaming the Finns were full of stories.”

On his third (1968-1978) and fourth (1978-1982) terms President Kekkonen’s support and power had become so overwhelming, that his position started to resemble those of the leaders of the communist bloc. Kekkonen used his extensive powers and foreign political monopoly to actively intervene in most diverse matters in internal politics to make sure that the country stayed on his preferred political track. The rivalry for Kekkonen’s favor and blessing among the Finnish political elite became so fierce that it threatened the democratic core of country’s political system. Pleasing the President and courting the Soviets were used as a key to open the doors to the corridors of power. During the 1970s and 1980s many such plots unfolded in the political wings that from the point of view of democracy, transparency and national interest were more than questionable.

More benevolent commentators have tended to see this foreign political dependency on Moscow as a price that Finland unavoidably had to pay in order to be able to pursue its Western cultural and economical orientations. The country undoubtedly had to adapt to Soviet demands in foreign policy, but at the same time it also greatly benefited from its close relationship to Moscow for example by being able to exercise trade with Soviet Union on very favorable terms. For long periods of time Finland was the second largest Western trade partner of Soviet Union after West Germany. Many Finnish corporations made huge profits on the Soviet market as the demand was surefire and the quality requirements weren’t anywhere close to the Western standards. Enormous construction contracts brought massive revenues for Finnish construction companies and an abundance of job opportunities for skilled Finnish workers.

Despite the dismal starting point after the lost war in 1944, Finland managed to safeguard its democratic form of government in contrast to all other countries in the Soviet sphere of influence. During the Cold War it underwent a great transformation from a mostly agrarian country into a Nordic welfare state with one of the highest living standards in the whole world. The politics that brought forth a leap forward of this magnitude couldn’t possibly have been that erroneous. Therefore the actions that for others represent condemnable political gamble and self-interested plotting at the expense of national interest bordering on treason, appear as raison d’état and cunning small state Machiavellism for others. Therefore Finlandization can also be seen as a strategy for survival, where the political trade-offs and compromises are dictated by the supreme need to protect the national existence.


Balance sheet of Finnish Vergangenheitsbewältigung

For the Soviet satellite countries in Central and Eastern Europe the year 1989 brought about a complete collapse of the communist single-party regimes. With this abrupt and all-encompassing change came the political necessity to settle the scores with the past and to purge the public life of the remnants of old regime as thoroughly as possible. Admittedly, there was a considerable degree of variation in the strategies for coping with the problematic past. As for example Germany and Czechoslovakia opted for swift legislative measures, the process proved to be much more difficult and complex in countries like Estonia, Latvia and Poland. Nevertheless the policy of blocking the former informants of secret police and communist officials from postcommunist politics and civil service had a strong backing of the populations of these countries.

Although Finland was neither a Soviet satellite nor a communist one-party state, the revolution from 1989-1991 had tremendous repercussions for it too. During the Cold War Finland had closer ties to Soviet Union than any other European country outside the communist bloc. Together with India it was the only non-socialist country that had bilateral trade arrangements with Soviet Union. Official Finnish foreign policy statements were waving a flag of neutrality, but nobody really believed this, not the Soviets, not the capitalist bloc, not even the Finns themselves. It was clear to all parties involved that Finland belonged to the Soviet sphere of interest and that the Finns had to adjust their behavior accordingly.

Finnish political system survived the end of the Cold war intact. What didn’t survive was the corrupt and unhealthy political culture with its “domestic Russians”, hissing sauna stoves and charges of anti-Sovietism. As the political career ladders were no longer provided by the KGB or Stasi contacts completely new contact networks and success strategies had to be developed. Despite the abruptness and unexpectedness of change in 1989 the overwhelming majority of Finnish politicians carried out this renewal with almost astonishing speed and easiness. As the future of world politics remained unclear most of the prominent political figures of the 1970s and 1980s chose to put their past behind them and not to look back. If somebody had the nerve to ask embarrassing questions about their one-time attitudes and activities, pleading to the so called general reasons and the then normal mode of operation sufficed to explain everything.

Although the public discussion about Taistoism and Finlandization has now continued for over 15 years, the attitudes among the political elite towards a systematic historical settling of accounts have remained lukewarm at best. Although the political culture of Finlandization years was buried long ago, the level of continuity among the political, cultural and office-holder elites from Cold War era to this day is high indeed. This undoubtedly explains a great deal of the reluctance to launch inquiries of the political realities two or three decades ago. The elites, or at least parts of them, have both the desire and the motive to prevent this kind of discussion, and, most importantly, the means to do it.

At the moment discussion about the legacies of Kekkonen and Finlandization revolves around the contacts with the East German secret police Stasi. In 2003 Mr. Alpo Rusi, former foreign political advisor to the President Martti Ahtisaari, serving from 1994 to 2000, was suspected by Finnish security police organization Supo of aggravated espionage for the benefit of German Democratic Republic. The authorities failed to keep the ongoing investigation out of the public eye, and an avalanche of sensationalist publicity ensued. With the lack of sound evidence the case however fizzled into nothing, and Rusi decided to sue the state for damaging his reputation and causing injuries to his feelings. As we speak, the court decision is pending, but the public debate rages on. Many prominent figures in Finnish political life have been singled out as possible Stasi informants, including two former Social Democrat Prime Ministers.


Need for further discussion

There is a broad general opinion urging for a thorough scrutiny of political events of Finlandization era. There is a growing consensus on the standpoint that at least during the 1970s adaptation to Soviet needs and political horse-trading with Moscow went too far. The alleged Stasi-contacts are only a tip of the iceberg, as the most important foreign intelligence agency in Finland was of course the Soviet KGB. It is demanded that in the name of democracy, transparency and historical integrity the Finlandization years have to be studied as carefully as possible to arrive at a realistic estimate of the effects of the foreign political culture of the time. The exposure of compromising contacts with KGB and Stasi is at the very center of these demands.

The flipside of the coin are the internal developments in Finland, especially the influence and effects of the radical-left Taistoism-movement. Many of the careers of today’s prominent Finns among the political and cultural elite began in 1970s and was considerably helped by Soviet contacts, on some occasions even built on them. It must be embarrassing for many of them to recollect for example the whole page declaration resisting the Finnish free trade agreement with the European Economic Community and demanding increasing the trade with Soviet Union and Comecon-countries, published in the largest Finnish newspaper Helsingin Sanomat on the 19th of September 1973. Among the signatories of this “No to EEC” –appeal you can find many people who nowadays hold high positions and are preaching the all-embracing blessedness of economic integration and devoutly endorsing the Finnish membership in the European Union, for example the current President, General Director of Bank of Finland, members of European Parliament, members of Finnish parliament, ambassadors and other top officials, university rectors and distinguished professors, award-winning novelists and filmmakers, and so on.

Interestingly enough, one of the most enthusiastic strongholds of the Taistoist stripe of communism was Toimittajaliitto, the union of Finnish journalists. The union used its power over public opinion to fight against perceived anti-Sovietism and to disseminate empathetically positive information about Soviet Union. Many of its members also had frequent contacts to the representatives of the Soviet Embassy in Helsinki and provided their services to further the aims of Soviet policies in Finland. The most interesting thing about the journalists’ union is that many of its former members today are prominent figures in the Finnish media universe, editors-in-chief, influential political journalists, highly valued academic experts on journalism studies, news chiefs, producers et cetera.

When talking about reflections of Finlandization on the level of civic organizations, one definitely has to mention also the Finland-Soviet Union Association, a broad-based organization established to cultivate civil society level contacts and friendship between the two countries. Notwithstanding its allegedly non-political nature the association became to have a strong influence in Finnish foreign and domestic policies, serving as an important platform for political performances for politicians from all political parties.

Most of those who have been pointed out as active participants in contacts with Soviet and East German agents have tended to brush the whole issue aside by stating that they simply acted in a way that was not only perfectly normal but also a national custom in those days. Many members of Taistoism-movement have countered the criticism by saying that their actions fell well within acceptable range of idealistic student activism and stemmed more from their youthful zealousness than any genuine attachment to Soviet communism.

Taking into account the more than considerable current influence in Finnish politics, media, cultural life and higher education of these one-time friends, supporters and partners of Soviet Union, a broad public discussion concerning the characteristics, nature, effects, significance and necessity of the political culture of the Finlandization period would certainly be interesting. With each passing day this kind of public scrutiny also seems to be more and more necessary from the point of view democratic openness, public opinion and historical integrity.

In dealing with the legacies of Cold War history Finland at the moment is a European exception. Unlike in all other European countries that had close ties to Soviet Union and Marxist-Leninist ideology, in Finland the genuine efforts of openly facing this difficult period of recent history are yet to emerge. Quite awkwardly and disturbingly, at least from the Finnish point of view, the country thus falls in the same category of Cold War Vergangenheitsbewältigung with Albania, where the debate about possible opening of the secret files of security police Siguirimi has only just started.

Although Finland was not a communist Soviet satellite, an adequate understanding of country’s Cold War history is impossible without taking into account the enormous influence of Soviet Union and communism. High level of elite continuity between the Finlandized Finland and today’s Finland is more than obvious. This is why we need discussions about really how far it was necessary to go to accommodate Moscow, and to which extent Finlandization was a domestic phenomenon, something essentially brought forth by the Finnish initiatives. As we know from the experience of the Central and Eastern European postcommunist countries, striking a balance between sensationalist political witch-hunts on the one hand and brushing aside important historical issues in the name of political expediency on the other is a delicate matter. What we need is an honest and unprejudiced reckoning with the complex and difficult past, and this is where the historians have to step in.

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Taistoihin tiemme taas käy

Syksy on taas ollut, kuten aina, suomalaisen poliittisen historian tutkimuksen kulta-aikaa. Uusia kirjoja ja muita julkaisuja pusketaan ulos siihen tahtiin, että alaa aktiivisesti seuraavankin alkaa olla vaikeaa pysyä kärryillä kaikesta siitä, mitä puhutaan. Eniten keskustelua on herättänyt tietysti Heikki Ylikankaan teos Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944, ja hyvänä kakkosena lienee huomattavasti edellistäkin kontroversiaalimpi Jukka Seppisen omaelämäkerrallinen teos Mies joka sanoi KGB:lle ei. Itse sain Ylikankaan teoksen hankituksi vasta eilen, ja samalla selailin myös Seppisen opusta, jonka kuitenkin ainakin tällä kertaa jätin suosiolla kirjakaupan hyllyyn. Siellä se oli Muistelmat-osastolla, vaikka taannoisessa julkistamistilaisuudessa professori Juhani Suomi taisi esittää sen oikeaksi paikaksi fantasiakirjallisuuden.

Omakin lusikka on tukevasti sopassa. Tänään sain kirjapainosta tuoreet tekijänkappaleet 16.10. eli ensi viikon tiistaina virallisesti julkistettavaa toimittamaani Sodan totuudet -kirjaa. Täytyy toivoa, että osa Ylikankaan herättämän keskustelun luomasta nosteesta osuisi myös meidän kirjamme osalle. Uskoisin, että nämä kaksi kirjaa toimivat hyvin vaikkapa rinnakkaisina lukukokemuksina. Sunnuntai-Hesarin henkilökuvassa Ylikangas esitti puhuttelevan ja mielestäni varsin oikeaan osuneen luonnehdinnan siitä, kuinka Suomessa on totuttu ajattelemaan omasta toiminnasta kriisiaikoina:

Suomessa on ollut kuvitelma, että pahoissakin kriiseissä asioita on hoidettu eettisesti korkeatasoisesti, ikään kuin lakia noudattaen. Mitä enemmän näitä asioita on tutkittu, sitä useammin on tultu lopputulokseen, että meillä on menetelty ihan samalla tavalla kuin muuallakin, ja se ero on meidän kuvitelmaa eikä todellisuutta.

Sodan totuuksissa käsitellään paljolti tätä samaa problematiikkaa. Kenties lähimmäksi Ylikankaan esiin nostamia asioita tulee oma artikkelini "Kappas vaan, saksalaisia!", jossa luodataan erillissodan oikeutuksesta käytyä keskustelua ja pyritään potkimaan sitä muutama askel eteen- tai jopa ylöspäin. Kansallisen historiankirjoituksen pakkopaitoihin saa mielenkiintoisen näkökulman, kun lukee peräkkäin professori Timo Soikkasen artikkelin ajopuukeskustelusta ja venäläisprofessori Juri Kilinin artikkelin jatkosodan käsittelystä Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Liikuttavan usein syntyy vaikutelma siitä, että suomalaispatrioottinen ja neuvostoliittolais-venäläisvirallinen näkemys ovat toistensa tarkkoja peilikuvia!

Historiantutkimus on kuitenkin vain historiantutkimusta, myös todellisen yleisönsä määrän suhteen. Vesa Vares tekee varsin mielenkiintoisen avauksen tähän problematiikkaan artikkelissaan "Me voitimme sittenkin", jossa hän pyrkii rekonstruoimaan populaarikulttuurissa talvi- ja jatkosodista luotua kuvaa. Lähdeaineiston tärkeimmän osan muodostavat sotaelokuvat ja, kyllä vaan, Korkeajännitys-sarjakuvat.

Sodan totuudet on luonnollisesti esillä tulevilla Helsingin kirjamessuilla. Sunnuntaina 28.10. allekirjoittanut saattaa joutua kovaan keskitykseen esitellessään kirjaa (klo 15.30), haastattelijana kun on sotahistorioitsija ja eversti Sampo Ahto, jonka historianfilosofia on piirun verran patrioottisempaa kuin omani. Samana päivänä Helsingin Sanomat järjestää messuilla pyöreän pöydän keskustelun (14.30-16.00) aiheella "Suomi, konepistooli ja Rokka - Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja 90-vuotias Suomi", keskustelijoina toimittaja Ilkka Malmberg, Britannian entinen Moskovan-lähettiläs Roderic Braithwaite ja Jokisipilä.

torstaina, lokakuuta 04, 2007

Rintama ei romahtanut, miten käyn metodin?

Viimeksi kuluneen viikon aikana saksalainen torvisoittomusiikki oheistuotteineen ja edeltävän sukupolven asioiden hoito ovat täyttäneet kalenterini niin totaalisesti, ettei ole jäänyt aikaa kunnolla edes perehtyä professori Heikki Ylikankaan uudesta Romahtaako rintama? -kirjasta käytyyn keskusteluun, itse kirjan lukemisesta tai sen kommentoinnista puhumattakaan. Keskustelu odotettavasti velloo kiihkeimpänä Ylinkankaan kesän 1944 teloituksien oletettua ja tutkittua suurempaa määrää koskevien hypoteesien ympärillä.

Se, että jokin asia on mahdollinen, ei vielä tee siitä varmaa, ei edes todennäköistä. Olosuhteet kesällä 1944 olivat kovat ja tunnelmat kiristyivät kautta linjan ja tästä seurasi kaikennäköistä, mutta mitään sellaista yleisinhmillisen toiminnan lainalaisuutta ei ole, että kehitys Suomessa olisi väistämättä johtanut dokumentoimatta jääneiden teloitusten suureen lisääntymiseen. Itse pidän tätä kaiken sen nojalla, mitä Suomen armeijan kurinpito- ja päätöksentekokulttuurista noina vuosina tiedän, epätodennäköisenä.

Toisaalta Ylikankaan väittämien common sense -puolensavetävyyttä ei voi kiistää. Kun kakka lentää tuulettimeen, niin kuin amerikkalaiset tapaavat sanoa, otetaan käyttöön kovat otteet. Rintamatilanteen kriittisyyden huomioon ottaen ei ole lainkaan mahdotonta, etteikö joku tai jotkut jossain olisi voineet tulkinta kurinpitovaltaansa liian väljästi ja sitten virheensä tajuttuaan naamioineet tapahtuneen joksikin muuksi, esimerkiksi vihollistulen aikaansaannokseksi. Mutta mihinkään laajamittaisiin salattuihin ja jälkikäteen huolella peiteltyihin teloitusoperaatiohin on vaikea uskoa.

Oikeusvaltio ei tietenkään voi hyvällä omallatunnolla levätä niin kauan kuin on olemassa epäilyjä siitä, että jotakin edellämainitun kaltaista saattoi tapahtua. Juuri tähän perustuu se lisäselvityksien ja -tutkimuksien tarve, jota tutkijat minä muiden mukana tämän päivän Hesarissa liikuttavan yksimielisinä korostavat. Niin kauan kun on yksikin epäselvä tapaus, perusteita ja moraalista velvoittavuutta löytyy.

Sen sijaan se on eri asia, löytyykö mitään sellaisia todisteita, jotka aiheen vakavuuden huomioiden olisivat riittävän painavia. Jos asiakirjatodisteita ei ole, miten voidaan päästä yli 60 vuotta sitten tehtyjen salausten jäljille? Kaivamalla ruumiit esiin? Mistä ja minkä tiedon perusteella? Ja jos kalmoja löytyisikin, mitä niistä lopulta pystytään aukottomalla tavalla tulkitsemaan? Muistitiedon ja vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen kerrottujen toisen, kolmannen tai ties miten monennen käden tiedoille tällaista tutkimusta ei voida rakentaa, tai jos rakennetaakin, lopputulos ei täytä tieteellisiä kriteerejä.

Uskon, ettei kaikkia teloituksia dokumentoitu vaaditulla tavalla. Uskon myös, että vihollistulessa kaatuneiden sarakkeeseen merkittiin sellaisia, joiden ruumiista olisi löytynyt tarkoituksella ammuttu omien luoti, sekä miehistöä että upseereita. Tällaista tapahtuu kaikissa sodissa, ja olisi melkoinen ihme, ellei näin olisi käynyt myös Suomen armeijassa siinä tilanteessa, mikä kesällä 1944 vallitsi. Luovaa kirjoihin merkitsemistä lienee joissain tapauksissa käytetyn myös sodan siviiliuhrien kohdalla.

Sen sijaan en usko, että em. kaltaiset toimet perustuivat mihinkään ylhäältä tulleeseen käskyyn. En myöskään usko, että toiminta oli mitenkään systemaattista, vaan pikemminkin puhumme siellä täällä vaihtelevissa tilanteissa tapahtuneista yksittäisistä tapauksista. Näin ollen en myöskään usko siihen, että näiden tapausten pimeäksi jääminen olisi minkään tietoisen ylhäältä ohjetun salailun tulosta. Historiantutkimuksen kannalta valitettavasti en kuitenkaan usko, että mitään lopullista täydellisesti selvitettyä tilaa tässä asiassa voidaan koskaan saavuttaa.

Nämä eivät kuitenkaan ole uskon asioita, ja siksi olisi hyvä, että tutkimusta jatkettaisiin. Dokumentoitujen tapausten osalta voi olla vaikeaa mennä enää syvemmälle kuin herrat Jukka Lindstedt ja Jukka Kulomaa ovat jo tehneet. Dokumentoimatta jääneiden tapausten osalta tutkittavaa sen sijaan varmasti löytyy, mutta vakuuttavan ja tieteelliset kriteerit täyttävän tavan löytämiseksi saa kyllä metodioppaan plarata todella hiirenkorville. Mutta kuten todettua, oikeusvaltion luonteeseen kuuluu, että yritettävä on.

tiistaina, syyskuuta 25, 2007

Päivän fasismi



Biscuit kirjoitti tänään Ilta-Sanomissa mm. terveysfasismista ja hahmotteli ilmeisesti jotakin tämänkaltaista.

maanantaina, syyskuuta 17, 2007

Parmankinkku virtuaalipoliisina

Blogikollegat kommentoivat ansiokkaasti runsas viikko sitten julkisuudessa ollutta EU:n turvallisuus- ja oikeuskomissaari Franco Frattinin internetiä koskevaa haastattelulausuntoa, jossa arvon komissaari totesi haluavansa turvallisuuden nimissä kieltää nettihaut vaarallisilla termeillä kuten 'bomb', 'kill', 'genocide' tai 'terrorism'. Ajatus on tietysti pölhöydessään vertaansa vailla ja kertoo kaiketi eniten siitä, että koko internet taitaa olla Signor Frattinille aika lailla tuntematonta vyöhykettä. Frattini on kunnostautunut vastaavassa mielikuvapopulistisessa politikoinnissa aiemminkin mm. ajamalla natsisymbolien EU:n laajuista kieltoa ja vaatimalla väkivaltaisten tietokone- ja videopelien pannaan julistamista.

Frattinin virallinen englanninkielinen titteli komissiossa on Vice President of the European Commission for Justice, Freedom and Security. Ylipäätään on mielenkiintoista, että EU:ssa nämä kolme asiaa laitetaan samaan komissaarisalkkuun. Historia on tulvillaan esimerkkejä siitä, kuinka oikeuksien, vapauksien ja turvallisuuden joutuessa keskenään ristiriitaan viimeksi mainitun nojalla puututaan ensimmäiseen ja toisen ala kapenee.

Testataanpa Frattinin ajatusta käytännössä. Jos herran komissaarin linjauksia seurattaisiin, pimentoon jäisivät mm. seuraavat Googlen top-kymppiin antamat hakutulokset.

BOMB


1. Bomb it - nettipeli, jossa pikku-ukot raivaavat tietään sokkelon läpi räjäyttelemällä seinämiä pommeilla

2. BOMB Magazine - taidelehti New Yorkista

3. Bomb it - sama nettipeli kuin ykkösessä toiselta sivustolta

4. Wikipedian artikkeli aiheesta "Bomb"

5. Www.bomb-jp.com - autojen tuunaamiseen liittyvä japaninkielinen kaupallinen sivusto

6. Bomb visual music - musiikista ja äänistä graafisia esityksiä tekevä ohjelma

7. BOMB.TV - orientaalityttöjen kuvia

8. インターネットBOMB - lisää orientaalityttöjen kuvia

9. Flickr: Photos tagged with bomb - kaikenlaisia valokuvia, jotka on varustettu bomb-tägillä

10. A-Bomb WWW Museum - Hiroshiman atomipommille omistettu informatiivinen sivusto


KILL


1. YouTube, 30 Seconds to Mars: The Kill - musiikkivideo

2. Kill Bill: Vol. 1 (2003) - Internet Movie Databasen artikkeli Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvasta

3. Kill City (kortteli) - Wikipedia-artikkeli 1970-luvun lopun punk- /rock-yhteisöstä Helsingin Kalliossa

4. Kill 'Em All - Wikipedia-artikkeli Metallican esikoislevystä

5. Kill - Wikipedia-artikkeli tappamisesta

6. Plonk-FAQ - Kai Puolamäen artikkeli nyyssikeskustelujen ilmiöistä "plonkkaus" ja "kill-tiedostot"

7. How to kill yourself like a man - huumorisivusto miehekkäistä tavoista riistää henki itseltään

8. KillSomeTime.com - hassuja videoita, pelejä, elokuvia ym. sisältävä ajanvietesivusto

9. Prosessin tappaminen: kill [Unix-opas] - ohje kill-komennon käyttämisestä Unix-käyttöjärjestelmässä

10. Peliplaneetta.net :: Arvostelut :: kill.switch - peliarvostelu


GENOCIDE


1. Genocide - Wikipedia-artikkeli kansanmurhista

2. Darfur: A Genocide We can Stop - aktivistien ylläpitämä Darfurin tilannetta käsittelevä sivusto

3. Rwandan Genocide - Wikipedia-artikkeli Ruandan kansanmurhasta

4. genocide.org - kansanmurhia ja holokaustia käsittelevää informaatiota sisältävä ja siihen linkkaava portaali-tyylinen sivusto

5. The History Place - Genocide in the 20th Century - kansanmurhien historiaa käsittelevä sivusto

6. Genocide Documentation Centre Home Page - infosivusto kansanmurhista

7. Armenian National Institute: the 1915 Armenian Genocide - infosivusto Armenian kansanmurhasta 1915

8. Genocide Watch - kansanmurhien lopettamiseen ja estämiseen tähtäävän kansainvälisen järjestön sivut

9. Armenian Genocide - Armeniapedia.org - lisää informaatiota Armenian kansanmurhasta

10. frontline: the triumph of evil - amerikkalaisella julkisen palvelun PBS-televisiokanavalla esitetyn Ruandan kansanmurhaa käsittelevän dokumentin omat sivut


TERRORISM


1. Terrorism - Wikipedia-artikkeli terrorismista

2. The Terrorism Research Center - terrorismia tutkivan riippumattoman tutkimuslaitoksen sivusto

3. FEMA: Terrorism - terrorismia Yhdysvalloissa käsittelevä liittovaltion hätätilaviraston sivu

4. Terrorism - Center for Defense Information -tutkimuslaitoksen terrorismisivusto

5. Terrorism - Background and Threat Assessments - amerikkalaisten tiedemiesten yhdistysten informaatiosivusto terrorismista

6. Terrorism - Council on Foreign Relations - vaikutusvaltaisen amerikkalaisen ulkosuhteisiin keskittyvän neuvonantajaelimen terrorismisivusto

7. Terrorism - amerikkalaisen Cato-tutkimusinstituutin sivusto terrorismista

8. American Red Cross - Amerikan punaisen ristin sivut terrorismista

9. UNODC - Terrorism - YK:n huume- ja rikosviraston terrorismiaiheiset sivut

10. Terrorism: Selected Internet Resources - Yhdysvaltain kongressin kirjaston terrorismiportaali

Onkohan Frattini ikinä tehnyt itse yhtään internet-hakua? Miten on mahdollista, että oman sivistyksensä nimiin vannovassa Euroopassa näin kuutamolla oleva heppu pääsee käyttämään valtaa tällaisissa kysymyksissä? Karpelasta pääsimme, mutta kuka suojelisi meitä Euroopan ja maailman frattineilta?

keskiviikkona, syyskuuta 12, 2007

Unelmavävy

Keihäät on tökätty Osakan nurmeen ja airot laitettu telineeseen Münchenissä. Kesällä Stanley Cup -kannua Suomessa kierrättänyt Teemu Selänne ei ole vieläkään ole saanut aikaiseksi päätöstä jatkostaan, vaikka eilen keskusteli asiasta Anaheim Ducksin GM:n kanssa. Oma veikkaukseni on, että Finnish Flash tulee siirtymään pysyvästi autoharrastuksensa pariin. Ensimmäinen oire tästä oli ilmoitus maajoukkuepelien lopettamisesta.

Kotimainen jääkausi alkoi joka tapauksessa eilen. Vaihtuvuus miehistöissä on taas ollut melkoista, ja syksy menee asetelmia katsellessa. Toisaalta kyllä näyttää siltä, että Kärpät on Juho Junnon johdolla onnistunut rakentamaan tervaporvarien kaupunkiin Sotkamon Jymyn pesäpallojoukkueen hegemonia-asemaa muistuttavan menestysautomaatin. Kesän komein kaappaus oli Junnon käsialaa sekin eli HIFK-ikoni Jere Karalahden nappaaminen pantterilaumasta pienjyrsijöiden riveihin.

Karalahden siirto herätti runsaasti tunteita niin Helsingissä, Oulussa kuin muuallakin kiekkokartalla. Epäilevät tuomaat kiirehtivät huomauttamaan, ettei Kärppien profiilin kannalta niin epäsopivaa pelaajaa olekaan kuin HIFK:ssä kaiken anteeksi saanut (ja tarvinnut) Karalahti. Lätkää seuraavissa piireissä on jo pistetty vetoja kiinni siitä, kuinka kauan kestää, kun perheensä pääkaupunkiseudulle jättävä Jere kyllästyy peräpohjolan pimeyteen ja lähtee viihteelle. Tai koska käy niin, ettei miestä näy missään, kun Kärpät on palaamassa Ouluun Helsingin-pelireissuiltaan.

Niin tai näin, Karalahti on suomalaiselle jääkiekkoilulle siunaus, vaikka sitä monet eivät halua myöntääkään. Suomalaisessa nykyurheilussa on vahva pyrkimys yhteiskuntavastuun kantamisen ja sponsorien miellyttämisen nimissä karsia yksilöistä kaikki turha eksentrisyys ja muokata heistä mahdollisen virheettömiä ja markkinointikelpoisia tuotteita, toisin sanoen värittömiä, hajuttomia ja mauttomia. Kehityssuunta alkoi jo 1980- ja 1990-luvuilla yleisurheilun piiristä, ja on sieltä väistämättömällä voimalla levinnyt pitkin lajien kenttää.

Jääkiekko on tässä pelissä yrittänyt pelata pitkään kaksilla korteilla ja usein vieläpä onnistunutkin siinä. Toisin kuin yleisurheilu, laji ei huipputasolla ole riippuvainen veromarkoista, jolloin Nuori Suomi-ideologian sijaan on mietittävä sitä, mikä vetoaa maksavaan yleisöön. Vaikka asenteet ja meininki katsomoissa ovat siistiytyneetkin, "neitikiekolla" ei vieläkään kassakoneita täytetä. Kiistaton tosiasia on sekin, että vanhalla kunnon "verta jäälle" -mentaliteetilla on silläkin yhä maassa vankat kannattajansa. Silti kaksinaismoralistista jääkiekkoväkivaltakeskusteluista ja lajin liepeillä kukoistavasta poliittisten irtopisteiden keräämiseen pyrkivästä jeesustelusta on tullut jokavuotinen ilmiö.

Karalahdesta käydyssä julkisessa keskustelussa miehen törmäilyt päihteiden kanssa on tietysti tuomittu ja esitetty hurskaita toivomuksia sen puolesta, että mies saisi elämänsä raiteilleen. Pinnan alla muhii kuitenkin aivan toisenlaisia ääneenlausumattomia ajatuksia, eikä ainoastaan HIFK:n kannattajien joukossa. Monet haluavat Jeren pysyvän entisellään, ei siksi, että hän näin pilaisi jatkomahdollisuuteensa, vaan siksi, että menestyminen huippu-urheilijana hänen elämänasenteellaan ja otteillaan herättää niin paljon ihailua.

Kysymys ei ole enempää eikä vähempää kuin siitä suomalaiseen identiteettiin syvälle iskostuneesta instituutiosta, että "asialliset hommat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin ellun kanat". Karalahden maailmankuvassa pronssipelien pelaaminen menee samaan kategoriaan kuin Antti Rokalla komentopaikan korsulle johtavan polun reunojen koristelu pyöreillä kivillä. Karalahti on jermu, joka sotiessaan eli jäällä ollessaan on (silloin kun on kunnossa) murhaavan tehokas, mutta kieltäytyy kaukalon ulkopuolella viettämästä ihannehuippu-urheilijan eunukkimaista ja tappavan tylsää elämää. Soturimainen äijämäisyys on hyve, jota pidetään yllä hurmeisten taistelujen välissä vietetyillä äijämäisillä päihteiden täyttämillä illoilla. Tämä vetoaa moniin jääkiekkoa seuraaviin ihmisiin (99-prosenttisesti tietysti miehiin) niin voimakkaasti, että Karalahdesta on kasvanut suorastaan myyttinen hahmo.

Suomalaisen urheiluelämän asenneilmapiirin muutoksesta saa hyvän kuvan, kun vertaa vaikkapa Juha Väätäisen, Seppo Rädyn ja Esa Tikkasen kaltaisia hahmoja vaikkapa Janne Holméniin ja Jarkko Niemiseen. Moitteettomuudessa ei tietysti sinänsä ole mitään vikaa, mutta suuri osa huippu-urheilun vetovoimasta kuitenkin piilee siinä, että huippumenestyjät usein ovat myös ihmisinä varsin erikoisia. Yleisen liikuntakasvatuksen ja yhteiskuntavastuun arvopohjalta ponnistava OPM- ja Nuori Suomi -vetoinen unelmavävykultti ei tunnu tätä ymmärtävän.

Usein on kysymys siitä, että molemmin puolin aitaa ollaan vähän liian tosissaan. Jääkiekon kriitikot tekevät poliisille tutkintapyyntöjä kaukalon sisäisistä tapahtumista ja taivastelevat pelin kaikinpuolista barbaarisuutta, lätkäjätkät vastaavat leimaamalla arvostelun lajista mitään tajuamattomien kukkahattutätien ja sosiaalitanttojen hysteeriseksi kirkunaksi.

Koko puhe siitä, että huippu-urheilijan pitäisi asettautua jonkinlaisen roolimallin osaan, on jääkiekkoilun perusluonteen huomioiden vähintäänkin erikoista. Kuinka universaaliksi esikuvaksi on miehestä, joka viettää suuren osa päivästään polvihousuihin pukeutuneena roimimassa kumilaattaa puutikulla ja törmäilemässä muihin samanmielisiin? Kuinka realistista ja mielekästä on vaatia tällaisen uravalinnan tehneeltä mieheltä mallikelpoista ja moitteetonta käytöstä? Omantunnon kysymys: kumman kanssa lähtisit mieluummin kaljalle, Tero Pitkämäen vai Jere Karalahden?

Ainakin joulutauon jälkeen kannattaa pitää pää ylhäällä taas Raksilassakin...

tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Sotaa ja totuuksia

Kemppinen näkyy taas palanneen yhteen mieliaiheeseensa talvisotaan ja esittää varsin mielenkiintoisen johtopäätöksen: Suomi oli Saksan liittolainen jo talvisodassa, vaikka sitä eivät täällä tienneet kuin Mannerheim ja Ryti, jos hekään. Virallisesti Saksa pysytteli kylmäkiskoisena koko sodan ajan ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin, mutta tosiasiassa tapahtumat Suomen suunnalla noudattivat täysin Hitlerin suunnitelmia jo syksystä 1939 alkaen, sanoo Kemppinen. Mitään virhettä Suomi ei kuitenkaan pirun rengiksi ryhtyessään tehnyt, vaan päinvastoin, koska talvisotansa sotimalla se saavutti "kaiken".

Kysymys talvisodasta liittyy tietysti myös viime viikkoina viriteltyyn keskusteluun Karjalan palauttamisesta. Venäjän valtionjohdossa kuuluu tehdyn 1991-92 laskelmia sopivasta hintalapusta, ja ilmeisesti Suomen puolellakin on ollut vastaavaa aktiivisuutta, joskin sen kaikki asianomaiset ulkopoliittisen johdon edustajat kieltävät eivätkä ajatukset ainakaan johtaneet mihinkään konkreettisiin toimiin. Jos homma olisi jäänyt vain talvisotaan, olisi Karjalan palauttamista halajavilla purjeissaan vahvaa moraalista myötätuulta, mutta jatkosota onkin sitten sellainen kokkare menneisyydenhallinnan boolimaljassa, joka muuttaa asetelman aivan toiseksi.

Wolf H. Halsti totesi mainiossa kirjassaan Me, Venäjä ja muut, että toiminnallaan vuosina 1940-41 Suomi osoitti oikeiksi kaikki ne epäilykset, joihin nojautuen Neuvostoliitto 1938-39 esitti aluevaatimuksensa suomalaisille ja sitten tultuaan torjutuksi ryhtyi talvisotaan. Kun historia tarjosi ensimmäisen tilaisuuden liittoutua Saksan kanssa ja ryhtyä luomaan Suur-Suomea Neuvostoliiton kustannuksella, suomalaiset tarttuivat siihen välittömästi ja innokkaasti, ja tulivat sitten ikään kuin jälkikäteisesti oikeuttaneeksi Neuvostoliiton hyökkäyksen marraskuussa 1939.

Mainospala: Ajatus Kirjoilta tulee ensi kuussa ulos toimittamani historiografinen teos Sodan totuudet. Yksi suomalainen vastaa 5,7 ryssää, jossa talvisotaproblematiikkaa käsittellään niin suomalaisesta, venäläisestä kuin kansainvälisestäkin näkökulmasta. Neuvostoliitossa esitettiin asia muitta mutkitta niin, että Neuvostoliitolle talvisota oli viime kädessä puolustuksellinen toimenpide, jonka välttämättömyyden Suomi sitten vain vähän myöhemmin omalla toiminnallaan osoitti. Neuvostoliittolaisia ja nykyvenäläisiä näkemyksiä talvi- ja jatkosodista kirjassa esittelee kolmessa eri artikkelissa Petroskoin yliopiston professori Juri Kilin, joka on Venäjällä saanut enemmän kuin oman osansa historiasodasta käymällä kärjekästä debattia Nikolai ja Vladimir Barysnikovin esittämien Suomen lähes neuvostotyyliin syyllistävien tulkintojen kanssa.

Neuvostotulkinnoissa totta kai oli valtava määrä puhdasta propagandistista sontaa, mutta ideologista saastakerrosta raaputtavalle saattaa paljastua puhutteleviakin näkökulmia aiheeseen. Meillä Juhani Suomi yritti 1973 julkaistulla väitöskirjallaan Talvisodan tausta - Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937-1939 herätellä suomalaisia ajattelemaan myös omaa osuuttaan sotaan johtaneen epäluulon ilmapiirin synnyssä. Presidentti Kekkonen antoi kyllä voimakkaasti tukea Suomen näkemyksille (vai oliko se toisinpäin...), mutta lopultakin keskustelu jäi vähäiseksi.

Toivottavasti Karjala-keskustelu ei ole vielä kokonaan hiipunut siinä vaiheessa kun kirjamme tulee julki. Jos jokin käy noista neuvostoliittolaisista historianäkemykistä selville niin se, että kesän ja syksyn 1941 hyökkäysvaiheen jälkeen Suomen oli aika turha itkeä talvisodassa kärsittyjen vääryyksien perään. Moraalinen oikeutus Karjalan takaisin saamineen meni pyntystä alas yhtä vikkelästi kuin vanha raja ylitettiin. Tätä ei tietenkään voitu vielä 1941 nähdä, mutta totta se on siitä huolimatta.

Sen lisäksi, että neuvostohistorioitsijat selittivät talvisotaa jatkosodalla, he sujuivasti puhuivat mm. "Hitlerin lakeijoiksi heittäytyneistä valkosuomalaisista", Suomesta imperialistisen kapitalismin Neuvostoliiton-vastaisena sillanpääasemana ja 100.000 Pohjois-Kaukasuksella taistelleesta suomalaisesta SS-miehestä. Kilinin artikkelit tarjoavat mielenkiintoisen aikamatkan kommunistisen historiankirjoituksen huimiin sfääreihin.

perjantaina, elokuuta 31, 2007

Urotekoja Baijerissa

Suomalaiset soutavat Pekingin olympialaisissa. Sanna Stén ja Minna Nieminen etenivät juuri Münchenissä soudettavien MM-kisojen välierävaiheesta A-finaaliin, eli varmistivat sijoituksensa kuuden joukossa. Olympialaisten maapaikka menee kahdeksalle nopeimmalle, joten tämä homma on sillä selvä. Suomalaiskaksikko souti oman eränsä kakkoseksi ja oli toiseksi nopein kuudesta finaaliin selvinneestä venekunnasta.

Suomalaisten välierä:

Rank Boat 500 m 1000 m 1500 m Finish
1 AUS 1:42.21 (2) 3:27.77 (2) 5:14.58 (2) 7:00.02
2 FIN 1:41.51 (1) 3:26.72 (1) 5:13.12 (1) 7:00.47
3 DEN 1:44.77 (5) 3:31.00 (5) 5:17.52 (4) 7:00.69
4 CAN 1:42.76 (3) 3:28.99 (3) 5:17.14 (3) 7:04.52
5 POL 1:43.00 (4) 3:29.64 (4) 5:17.84 (5) 7:06.45
6 JPN 1:45.05 (6) 3:31.50 (6) 5:19.95 (6) 7:09.24


Toinen välierä:

1 CHN 1:41.85 (2) 3:27.42 (1) 5:14.58 (1) 7:01.61
2 GRE 1:42.83 (3) 3:28.95 (4) 5:15.00 (2) 7:01.74
3 GER 1:41.55 (1) 3:27.94 (2) 5:16.99 (4) 7:02.95
4 ITA 1:43.97 (6) 3:29.21 (5) 5:16.57 (3) 7:05.28
5 USA 1:43.07 (4) 3:28.25 (3) 5:18.32 (5) 7:05.98
6 GBR 1:43.72 (5) 3:30.66 (6) 5:19.23 (6) 7:07.07

Stén-Nieminen johtivat koko matkan, mutta toisin kuin muut joukkueet, eivät näyttäneet ottavan kaksistakaan loppukiriä, jolloin australialaiset tulivat lopussa ohi. Merkityksellisempää on kuitenkin se, että suomalaisten keskitahti oli 32.7 vetoa minuutissa, kun se muilla oli välillä 35-37. Lukema 32.7 on todella matala, kun ottaa huomioon, että soudetaan MM-kisojen välieriä. Alhaisen keskitahdin perusteella teen sen johtopäätöksen, että Sannalla ja Minnalla oli vielä käyttämättä yksi vaihde kokonaan. Sunnuntaina finaalissa heidänkin keskitahtinsa tulee olemaan jotain aivan muuta. Ilmassa on vahvaa arvometallin käryä.

Eikä tässä vielä kaikki. Olympiaprojektin kolmas nainen Ilona Hiltunen otti eilen A-finaalipaikan naisten kevyen luokan yksikössä. Tässä lähdössä ei olympiapaikkoja ole jaossa, koska sitä ei rinkulakisoissa soudeta, mutta todella kovan luokan saavutuksesta silti on kyse. Itse en muista suomalaisesta soutuhistoriasta yhtään ainoaa kertaa, että MM-kisoissa olisi ollut kaksi joukkuetta A-finaalissa. Valmentaja Veikko Sinisalon kelpaa nyt paukutella henkseleitä: kaikki valmennettavat mitalitaistoissa.

Vaikka Ilonan finaalipaikka oli hienoinen yllätys, on huomisessa finaalissa kaikki mahdollista. Tehdäänpä samanlainen aikavertailu:

Ilonan välierä:

Rank Boat 500 m 1000 m 1500 m Finish Lane
1 CAN 2:05.45 (1) 4:16.49 (1) 6:30.83 (1) 8:41.05
2 CRO 2:11.26 (6) 4:23.49 (6) 6:36.85 (4) 8:44.44
3 FIN 2:09.48 (4) 4:21.11 (3) 6:34.93 (2) 8:44.71
4 DEN 2:09.07 (3) 4:21.92 (4) 6:36.51 (3) 8:44.77
5 AUT 2:07.76 (2) 4:20.38 (2) 6:39.31 (5) 8:54.16
6 SUI 2:10.66 (5) 4:23.17 (5) 6:39.73 (6) 8:55.46


Toinen välierä:

1 USA 2:04.76 (1) 4:13.60 (1) 6:23.83 (1) 8:37.49
2 NED 2:08.29 (2) 4:18.09 (2) 6:29.21 (2) 8:42.01
3 GBR 2:10.46 (5) 4:19.38 (3) 6:30.89 (3) 8:42.32
4 FRA 2:08.76 (3) 4:21.76 (4) 6:33.71 (4) 8:48.23
5 GER 2:12.57 (6) 4:23.59 (6) 6:37.48 (5) 8:50.64
6 ITA 2:09.62 (4) 4:23.10 (5) 6:39.92 (6) 8:57.31

Ylivoimaisen voiton toisessa erässä ottanut amerikkalaissoutajaa lukuunottamatta kaikki ovat runsaan kolmen sekunnin sisällä. Aikavertailussa Ilonalla on kolmanteen sijaan matkaa 2.4 sekuntia yli yhden veneenmitan verran. Sen umpeen kurominen vaatii täydellistä onnistumista, mutta ei ole mahdotonta.

Suomalaisten finaalit soudetaan seuraavasti

Ilona Hiltunen, LW1X, lauantaina 1.9. kello 13.25 Suomen aikaa.

Sanna Stén-Minna Nieminen, LW2X, sunnuntaina 2.9. kello 15.00 Suomen aikaa.

Eurosport näyttää lauantaina kisoista tunnin koosteen 16.30-17.30. ja sunnuntaina tunnin liveactionia 16.00-17.00. eli valitettavasti taitavat jäädä suomalaisten otteet sitä kautta näkymättä. Internet kuitenkin auttaa tässä, sillä kv. soutuliiton sivuilla on tarjolla vinha GPS-live sovellus, josta kisoja voi seurata reaaliajassa graafisena esityksenä. Ks. osoitteet alla.

Linkkejä asiasta kiinnostuneille:

MM-kisojen tulossivu


GPS-live kilpailuseuranta

Veikko Sinisalon blogi
, jonne jätetyt kommentit ja kannustukset päätyvät soutajien tietoon

Kisajärjestäjien viralliset sivut

maanantaina, elokuuta 27, 2007

Penkkiurheilua

Osakassa käytävien yleisurheilun MM-kisojen mitalisaldo näyttää Suomen osalta yhä pyöreää nollaa. Mitalisuosikiksikin povattu Frantz Kruger ei päässyt edes kiekon finaaliin, Olli-Pekka Karjalainen taas jäi moukarissa yhdeksänneksi. Janne Holmén juoksi maratonilla hatun noston arvoisesti yhdeksänneksi, mutta mitali taitaa nyt enää olla vain Tero Pitkämäen varassa.

Samanaikaisesti Osakan kanssa kilpaillaan Münchenissä soudun MM-kisoissa. Kansallisen itsetunnon kohotusta etsivien kannattaakin alkaa pikku hiljaa suunnata ainakin toinen silmä sinne päin. Tänään aamupäivällä soudetuissa alkuerissä Suomen naisten kevyt pariairokaksikko, vuoden 2005 MM-pronssimitalistipari Sanna Stén - Minna Nieminen nimittäin voitti oman alkueränsä ja eteni suoraan välierävaiheeseen. Voitto ei tullut aivan ketä tahansa vastaan, sillä samassa erässä souti hallitseva maailmanmestari Kiina parilla Dongxiang Xu - Haixia Chen. Kiinalaisista Xu souti viime vuonna Poznanin maailmancupissa siinä kaksikossa, joka pisti veneluokan aikaisemman ME-ajan roskakoppaan sekuntikaupalla. Kiinan sisäisissä karsinnoissa Xun viimevuotinen pari Shimin Yan osoittautui Cheniä hitaammaksi. Kiinalaisilla on tältä kaudeltaan takanaan maailmancupin osakilpailujen voittoja.

Suomalaiset ovat nyt ensimmäistä kertaa tällä kaudella vaaditussa painossa eli 57 kilossa. Maailmancupeissa he soutivat avointa luokkaa ja olivat sielläkin kärkisijoilla, eli vauhtia riittää. Kiinalaiset lähtivät Müncheniin ehdottomat ennakkosuosikin paineet hartioillaan, joten Minnan ja Sannan aloitus lupaa todella hyvää. Varsinkin kun he perinteisesti aloittavat regatat tahmeasti ja löytävät parhaan vauhtinsa vasta viikon edetessä. Alkueristä välieriin menneet kuusi venekuntaa olivat kaikki aikavertailussa noin kolmen sekunnin sisällä, joten kovin pitkälle meneviä ennustuksia ei vielä tämän vaiheen perusteella voi tehdä muuta kuin sen, että kisa mitaleista tulee olemaan tiukka.

Pariairokaksikko on naisten ainoa kevyen luokan olympialähtö, eli toisin sanoen kaikki maailman parhaat kevyen luokan naissoutajat soutavat juuri tässä lähdössä. Kahdeksalle parhaalle napsahtaa nyt Münchenistä maapaikka olympialaisiin. Kun Minna ja Sanna tämän paikan nyt kotiin hoitavat, tarkoittaa se sitä, että suomalainen soutu on Pekingissä mukana olympialaisissa 12 vuoden tauon jälkeen. Atlantassa 1996 mukana olivat Tomas Söderblom ja Laila Finska, mutta sen jälkeen olympiapaikat ovat menneet ohi suun. No nyt on onneksi heittää peliin kunnon iso tykki.

Suomalaisten valmentaja Veikko Sinisalo raportoi kisajoukkueen kuulumisista omassa blogissaan. Münchenistä ja muustakin soutuun liittyvästä näyttää kirjoittelevan myös Suomen Soutuliiton koulutus- ja valmennuspäällikön tehtävät MM-regatan jälkeen jättävä ja Australiaan lähtevä Jani Heino.

perjantaina, elokuuta 24, 2007

Psycho therapy

Keskiviikkoiltana TV1:n Dokumenttiprojektissa nähtiin hieno Ramones-dokumentti End of the Century: The Story of the Ramones. En ollut pätkää ennen nähnyt, ja kyllä oli erikoinen kokemus. Johnny Ramone osoittautui vääpelinkaltaiseksi käskyttäjäksi, joka yritti pitää moneen suuntaan oireilevan bändin kasassa ja hoiteli tiukasti busineksiä. Joey oli juuri sellainen friikki kuin olin kuvitellutkin, surumielinen uneksija, joka taisi olla kotonaan vain lavalla. Dee Dee vaikutti lähes infantiililta ADHD-tapaukselta, joka eli täysin hetkessä. Useampaan kertaan vaihtuneet rumpalit sitten yrittivät vaihtelevalla menestyksellä pitää puoliansa tämän kolmikon keskinäisissä ristiriidoissa.

Hommasta oli glamour kaukana. Nämä todelliset työn sankarit heittivät 22 vuotta (1974-1996) jatkuneen uransa aikana käsittämättömät 2263 keikkaa saavuttamatta milloinkaan suuren luokan mainstream-menestystä. Tarinaan kuuluu, että he kävivät istuttamassa punkin siemenen Englantiin, josta sitten 1970-luvun lopulla ponnahti pinnalle Sex Pistolsin, Clashin ja Damnedin kaltaisia bändejä. Nykyään Ramonesin valtavan vaikutuksen tunnustavat kaikki, ja onpa bändin t-paidasta tainnut kehkeytyä jonkinlainen tietynlaisen elämäntavan ja asenteen symboli.

Dokumentissa kuvailtiin ansiokkaasti, kuinka suu auki jengi oli kuulleessaan Ramojen äänivallin ensimmäistä kertaa. Kovasti korostettiin sitä, kuinka koskaan aikaisemmin ei ollut ollut mitään vastaavaa. Tässä rohkenisin olla vahvasti eri mieltä. Ramonesin lähiesikuvat ja edeltäjät löytyvät tietysti Stoogesin, MC5:n ja New York Dollsin kaltaisista bändeistä, mutta todellisuudessa juuret löytyvät jo kauempaa ja itse asiassa hyvin täsmällisestä paikasta eli Beach Boysista. Muutettavat muuttaen ja rock-musiikin ajallisen kehityksen huomioiden esimerkiksi Rock'n'Roll High School, Blitzkrieg Pop ja I Wanna Be Your Boyfriend olisivat aivan hyvin voineet olla myös Beach Boysin kappaleita. Kääntäen Ramonesin tuotanto muistuttaa monessa kohtaa Surfin' Safaria, I Get Aroundia ja Fun, Fun, Funia. Ja ovathan Ramot rantapoikia myös coveroineet. Molemmat oman aikansa parhaimmistoa edustavaa urbaania amerikkalaista poppia kukkeimmillaan.

Dokumentti herätti myös yhden omaelämäkerrallisen kysymyksen: miksi en nähnyt yhtään noista 2263 keikasta? Olin muistavinani, että 1990-luvun alkupuolella Ramones, Motörhead ja Iggy Pop heittivät Suomessa yhdessä kolme keikkaa, joihin kaverini menivät mutta minä en. Iggy Popin tilalla saattoi kyllä olla myös Anthrax, mutta Ramoista ja Motörheadista olen melko varma. Yritin etsiä netistä tietoja tästä kiertueesta, mutta vedin vesiperän. Blogin lukijoissa on alan harrastuneisuutta, sen tiedän varmaksi. Osaako joku kertoa asiasta enemmän?

Syy, miksi en mennyt tuota konserttia katsomaan, oli se, että samaan aikaan järjestettiin jotkut soutukilpailut, joihin osallistuin. Voitte uskoa, että myöhemmin, kun kävi selävksi että olympia- ja MM-mitalit jäisivät pelkiksi kangastuksiksi, on harmittanut tuo valinta aika lailla.