The Boat Race 2013

Varma kevään merkki Oxford-Cambridge -kahdeksikkokilpailu soudetaan sunnuntaina 31.3. Suomen aikaa klo 18. Tuttuun tapaan Eurosport lähettää kisan ja yours truly pääsee luomaan taustalle suomenkielisen äänimaiseman. Viime vuosien tapaan teemapäivähengessä eri puolilla soutupaikkakuntia on ihmisiä kokoontumassa vetämään tuon kisamatkan 6779 metriä Concept2 -soutulaitteilla. Turussa lämmittelyt alkavat Kupittaalla klo 12 ja arvioitu starttiaika on noin 12.30.

Kerrataan perusasiat. Ensimäisen kerran kilpailu soudettiin 1829, vuodesta 1856 on kilpailtu vuosittain ja nyt asetutaan viivalle 159. kerran. Cambridge eli light blues on voittanut kisoista 81 ja Oxford eli dark blues 76. Viime vuoden kisan, joka muuttui farssiksi "elitismiä" vastaan protestoineen valopään uitua radalle veneiden eteen, voitti altavastaajaksi tuomittu Cambridge. Kisamatka on 4.2 mailia eli tuo 6.8 kilometriä, mikä soudetaan hevosenkengän muotoisella Thamesin pätkällä Putneystä Mortlakeen.

Vastavirtaan mennään, mutta sisään tulevan nousuveden voima saattaa veneet todella kovaan vauhtiin. Voittoaika asettuu useimmiten 17 minuutin kieppeille. Rataennätys on Cambridgen vuoden 1998 joukkueen nimissä: 16:19 eli 24.9 kilometriä tunnissa. Nousuveden kuljettavan vaikutuksen havainnollistamiseksi mainittakoon, että radalla 2000 metrin soudun ME-aika on 5:19 eli 22.6 km/h. Kisa ajoitetaan aina niin vuoroveden voimakkaimpaan kohtaan, jolloin myötäinen vaikutus on suurin mahdollinen. Virtaus on kovin joen keskellä syvimmässä kohdassa, johon pyrkiessään perämiehet ajavat niin lähellä toisiaan, että lähes aina vähintään airojen lavat kolisevat yhteen.

Kilpailun urheilullisen tason suhteen olympialaisia seuraava vuosi on aina kovin, koska silloin mukana on maajoukkuekuvioista taukoa pitäviä kansainvälisen huipputason soutajia. Tämä vuosi ei tee poikkeusta, sillä Oxfordilla on veneessä kaksi olympiamitalistia ja Cambridgellä yksi. Ennakkosuosikkina tämän vuoden kisaan lähtevä Oxford souti harjoituskilpailuna saksalaiskahdeksikkoa vastaan, jossa istui viisi Lontoon kultakasin soutajaa, ja voitti molemmat lähdöt.

Tämän vuoden joukkueista Oxford on todella kovatasoisen tahtipäänsä vuoksi suosikki, mutta Cambridge on tasaisempi. Aiemmat vuodet ovat osoittaneet, ettei nimilistoihin kannatta silmiään sokeaksi tuijottaa, joten todennäköisesti tasaväkinen kisa on tulossa tälläkin kertaa. Viime vuonna Oxfordilta vei voiton heidän oman perämiehensä uusintastartin jälkeen tekemä hölmö ohjausvirhe, joka johti törmäykseen ja yhden airon katkeamiseen. Tänäkin vuonna Cambridgellä on laittaa peliin huomattavasti kokeneempi perämies. Alla tarkempaa tietoa joukkueista.

OXFORD
Tahtiairo:
Malcolm Howard
199 / 109 / 30v / kanadalainen
Kanadan olympiahopeakasissa Lontoossa, Pekingissä olympiakultaa samassa miehistössä, kasin maailmanmestaruus 2007, MM-hopeaa 2009, MM-pronssia 2011. Vuonna 2006 MM-pronssia kaksikossa. Vuonna 2010 kokeili yksikköä, mutta jäi MM-kisoissa sijalle 17. Yksi kovimpia soutajia mitä kisan historia on nähnyt. Maajoukkuekasissa istunut moottoriosastolla vitospaikalla.

7-seat:
Constantine Louloudis
190 / 94 / 21v / britti
Brittien olympiapronssia ottaneen maajoukkuekasin tahtiairo. 2011 U23-maailmanmestaruus kaksikolla, 2010 U23-hopeaa nelosessa. Etonilaisia. Oli voittamassa vuoden 2011 kisaa, viime vuonna keskittyi olympialaisiin.

6-seat:
Karl Hudspith
199 / 92 / 25v / britti
2010 U23-pronssia kasissa, 2008 U23-5 kasissa. Oli voittamassa vuonna 2011 ja häviämässä viime vuonna. Ennen yliopisto-opintoja opiskeli ja souti monia kv. tason brittisoutajia tuottaneessa Hampton Schoolista.

5-seat:
Paul Bennett
207 / 100 / 24v / britti
Kisan historian pisimmän soutajan tittelin Josh Westin (Cambridge 1999-2002) jakava jättiläinen lähtee ensimmäiseen isoon soutukisaansa.

4-seat:
Samuel O'Connor
185 / 89 / 25v / uusiseelantilainen
2006 juniorien MM-kultaa kahdeksikolla, samassa kisassa Hudspith ja Nash GBR-kasissa neljänsiä. O’Connorin kansainvälinen soutu-ura päättyi siihen, eli palaa nyt koviin kisoihin kuuden ja puolen vuoden tauon jälkeen.

3-seat:
Alexander Davidson
195 / 96 / 23v / britti
2012 U23-MM-kisoissa neljäs kahdeksikolla. Oli häviämässä viime vuoden kisaa.

2-seat:
Geordie Macleod
187 / 87 / 22v / brittiläis-amerikkalainen
Ei kv. soutukokemusta, voitti kakkoskasien kisan (Isis) 2012.

Keula:
Patrick Close
188 / 89 / 27v / amerikkalainen
Ensimmäisessä isossa soutukisassaan.

Perämies:
Oskar Zorrilla
162 / 52 / 25 v / amerikkalais-kolumbialainen
Ei kokemusta isoista kisoista.

4 brittiä, 1 amerikkalainen, 1 brittiläis-amerikkalainen, 1 kanadalainen, 1 uusiseelantilainen. Keskiarvot: 194 / 94.7 / 25v

Tahtipäässä Oxfordinlla on kivikova kaksikko Howard – Louloudis, joka voisi istua mihin tahansa kahdeksikkoon maailmassa ja olisi vahvistus. Hudspith on myös kokenut kansainvälisen tason soutaja, mutta loppuporukka on heihin verrattuna varsin vihreätä. Davidsonilla ainoana tuoretta kv. kilpailukokemusta viime vuoden U23-kisoista, O’Connor ollut poissa kuusi vuotta juniorikasin MM-kullan jälkeen. Bennett, Macleod ja Close ovat ensimmäisessä isossa startissaan, kuten myös perämies Zorrilla. Bennett ja Close soutavat samalla puolella, mikä nostaa vaatimustasoa Louloudisin ja Davidsonin osalta.

Joukkueen rakentamisen filosofiana on ollut laittaa kovat ja kokeneet tahtiin, muitten tehtävänä seurata parhaansa mukaan ja yrittää roikkua tahtipään polkemissa kovissa tehoissa mukana. Riskinä on se, että Howard lyö tiskiin liian kovan matkavauhdin, jolloin keulapään tehot loppuvat matkan varrella. Kansainvälisesti kokemattoman viisikon on jaettava voimansa tarkoin, muuten he muuttuvat matkan varrella kuormaksi, jota edes niin kovat miehet kuin Howard, Louloudis ja Hudspith eivät pysty vetämään perässään. Toisaalta jos joku osaa erilaisista elementeistä rakentaa yhtenäisen joukkueen niin Sean Bowden. Viime vuoden kisa osoitti, kuinka suuri rooli myös perämiehellä voi olla, tässä kohtaa Oxford on ennakkoon heikompi, koska Zorrillalla ei ole kokemusta tämän tason kisoista.

Oxfordilla on viime vuodesta paljon hampaankolossa, jolloin kesken kisaa radalle uinut jamppari ainakin minun uskoakseni vei heiltä voiton. Harjoituskisassa Oxford voitti kahteen otteeseen saksalaiskahdeksikon, jossa istui viisi Lontoon olympiavoittajaa. Tämä osoittaa, että Oxford on tänä vuonna todella kova. Tämä miehistö voisi lähteä MM-kisoihin taistelemaan A-finaalipaikasta, mahdollisesti jopa mitaleista. He kisasivat myös Moleseyn seurajoukkuetta vastaan, ja jättivät näitä kahdessa noin kahden kilometrin mittaisessa harjoituskisassa kummassakin veneenmittakaupalla. Valmentaja Sean Bowdenilla 17 vuoden kokemus kisasta. Cambridgen valmentaja 1992-1994, sitten vuodesta 1998 alkaen Oxfordin valmentajana. Hänen valmentamansa joukkueet voittaneet 10/16.


CAMBRIDGE
Tahti:
Niles Garratt
193 / 86 / 24v / amerikkalainen
Perämiehellisen nelosen kuudes U23-MM-kisoissa 2011. Viime vuoden voittoisan joukkueen tahtiairo.

7-seat:
Alexander Scharp
197 / 92 / 25v / australialainen
Kilpaillut U23-kisoissa 2008, 2009 ja 2010. Parhaimmillaan U23-kasissa neljäs vuonna 2009 samassa veneessä, jossa Lontoon 4- hopeamiehet Joshua Dunckley-Smith ja William Lockwood sekä 2010 MM-kisoissa kasissa pronssia ottanut Nicholas Purnell. Viime vuoden voittaneessa joukkueessa.

6-seat:
Stephen Dudek
203 / 102 / 24v / amerikkalainen
Ei kv. soutukokemusta. Viime vuoden voittaneessa joukkueessa.

5-seat:
George Nash
194 / 95 / 23v / britti
Lontoossa yllättäen olympiapronssia kaksikolla brittien yhden airon kolmosvenekunnassa William Satchin kanssa. 2011 U23-mestari kaksikolla, 2010 U23-hopeaa nelosessa. Oli voittamassa vuoden 2010 kisaa ja häviämässä 2011, historiasta löytyy myös kakkoskasien kisan häviö vuodelta 2009.

4-seat:
Ty Otto
201 / 91 / 24v / amerikkalainen
2011 U23-kultaa USA:n kasissa, 2010 U23-hopeaa USA:n kasissa

3-seat:
Alexander Fleming
195 / 97 / 23v / australialainen
Ensimmäisessä isossa soutukisassaan.

2-seat:
Milan Bruncvik
185 / 82 / 29v / tshekki
Lontoon olympialaisissa nelosessa 13. eli koko porukan peränpitäjiä. 2010 EM-pronssia nelosessa, 2009 MM-4 ja EM-hopeaa nelosella, 2008 Pekingissä nelosella viides, 2007 EM-kultaa nelosella, 2006 U23-kultaa. Kokenut tshekki on pistetty rauhoittavaksi elementiksi Boat Race-neitsyiden Flemingin ja Wilsonin väliin.

keula:
Grant Wilson
191 / 90 / 23v / amerikkalainen
Ensimmäisissä isoissa soutukisoissaan.

perämies:
Henry Fieldman
162 / 54 / 24v / britti
U23-pronssia kasissa 2009 ja 2010, 2012 EM-kisoissa kasin viides.

4 amerikkalaista, 2 australialaista, 1 britti, 1 tshekki.
Keskiarvot: 195 / 92.1 / 25v.

Kaksikon olympiapronssimies Nashin ympärille rakennettu kahdeksikko on tasaisempi kuin Oxfordin. Kansainvälistä mitalitason vauhtia vetäneet Nashin lisäksi Bruncvik aikuisissa sekä Scharp ja Otto U23-tasolla. Toisin kuin Oxfordin joukkue, tämä on rakennettu moottoripää edellä. Tahtiairo Garrettilla ei ole isoja voittoja eikä kovasti kokemustakaan lukuun ottamatta viime vuoden kisaa, jossa hän kyllä samankaltaisista asetelmista päihitti kilpakumppaninsa Roel Haenin. Myös Dudekin kokemus tämän tason kisoista rajoittuu viime vuoden mittelöön. Fleming ja Watson ovat ensimmäisessä suuressa startissaan, ja ovat vielä saman puolen soutajia, mikä pistää painetta Nashin ja Sharpin niskaan, heidän on hoidettava tonttinsa sataprosenttisesti.

Tasaisuudestaan huolimatta miehistö häviää yhteelasketuissa tehoissa Oxfordille, joskaan ero ei ole suuren suuri. Nashia lukuun ottamatta kukaan cambridgeläisistä ei ole lähelläkään Howardin ja Louloudisin tasoa soutajana. Cambridge voitti harjoituskisassa Moleseyn seurajoukkueen, mutta oli sen kanssa huomattavasti tiukemmalla kuin Oxford. Valmentaja Steve Trapmore, itse kahdeksikkosoudun olympiakultamitalisti, lähtee kolmanteen starttiinsa, takana tappio 2011 ja yllätysvoitto viime vuonna.

Oma veikkaukseni on, että Howard haluaa aloittaa kovaa ja ottaa johtopaikan Oxfordille heti ensimmäisen kilometrin matkalla. Mikäli Cambridge ei pysty vastaamaan ja Oxford pääsee yli veneenmitan johtoon, vaaleansinisten urakka näyttää toivottomalta. Sen sijaan jos Cambridge pystyy vastaamaan ja roikkuu vieressä, jaetaan kortit Hammersmithin sillalla uudestaan. Kisan historiassa altavastaajan iskupaikka tulee perinteisesti Chiswick Eyot -saaren kohdalla, siinä on pistetty tiukalla nostolla monelle ennakkosuosikkijoukkueelle jauhot suuhun. Kuten viime vuonna nähtiin, perämiestyöskentelyn onnistuminen ja varsinkin epäonnistuminen saattaa nousta erittäin merkittäväksi tekijäksi. Uimarit ja muut ulkopuoliset toivottavasti pysyvät tänä vuonna poissa radalta.

Tulokset

Concept2 Boat Race 2012
6779 metriä 
NAISET
Inna Nurmi             28:55.8 / 2:08.0
Kaija Hänninen         29:07.8 / 2:08.9
Kaisa Mäkelä           31:22.4 / 2:18.8
Eeva-Liisa Ylipelkola  32:15.8 / 2:22.7

MIEHET 
Heikki Keskinen        22:59.4 / 1:41.7 
Janne Masalin          23:14.1 / 1:42.8
Markku Jokisipilä      23:34.6 / 1:44.3
Juha Järvinen          23:55.2 / 1:45.9
Hannes Niemelä         24:07.0 / 1:46.7
Jussi Koponen          24:07.9 / 1:46.8
Antti Tähtinen         24:39.6 / 1:49.2
Jyrki Järvinen (66 kg) 24:43.4 / 1:49.4
Sami Ruoholahti        24:47.3 / 1:49.6
Panu Soitso (71 kg)    24:49.3 / 1:49.8  
Osmo Mäntylä (70 kg)   25:43.2 / 1:53.8
Ari Lundahl (72 kg)    26:01.2 / 1:55.2
Antti Järvinen         26:38.9 / 1:57.9
Matti Jutila           26:41.0 / 1:58.1
Antti Järvinen         26:44.6 / 1:58.3
Antti Järvinen         26:49.7 / 1:58.7
Antti Järvinen         26:49.9 / 1:58.7
Antti Järvinen         26:50.1 / 1:58.7
Hans Sandvik           26:50.7 / 1:58.8
Antti Järvinen         26:51.7 / 1:58.8
Antti Järvinen         26:54.0 / 1:59.0
Antti Järvinen         26:58.1 / 1:59.3
Ville-Pekka Sorsa      28:15.2 / 2:05.0
Krister Österman (60+) 29:23.4 / 2:10.0
Elias Aarnio           30:59.9 / 2:17.2

Antti Järvinen monisti itsensä. Selityksenä siteeraan hänen viestiään:
"Meillä Tampereella on niin laiskaa porukkaa, että mun tartti vetää koko joukkueen (8) tulos. Sen verran otin vapautta, etten vetänyt tuloksia samaan aikaan, vaan peräkkäin ja pidin joka välissä 60 sek juoma- ja jalottelutauon. Aloitin aamulla n. 6.30 ja lopetin 3 h 44 min 37 sek myöhemmin. Koko joukkue koostui kevyen luokan soutajasta."

Melkoinen antikliimaksi

Menihän melkoiseksi pelleilyksi The Boat Race 2012. Toivottavasti ensimmäisen startin keskeyttämisen aiheuttanut uimari sai prosessissa vähän mustelmia, niin kusipäisestä tempusta oli kyse. Kehkeytymässä oli kunnon spektaakkeli, kun vastoin ennakko-odotuksia Cambridge kesti Oxfordin kovan startin ja oli soutamassa Surreyn mutkaa edullisempaa sisärataa pitkin, kun keskeytys tuli. Olisin totta vie halunnut nähdä, olisiko Cambridge kestänyt rohkean starttinsa loppuun saakka ja vienyt yllätysvoiton normaalissa kisassa.

Uudessa startissa Oxfordin perämies Zoe de Toledo teki karun ohjausvirheen ajaessaan kipponsa suoraan Cambridgen ajolinjalle. Seuranneessa miekkataistelussa ilmeisesti Hanno Wienhausenin airo pamahti poikki ja se oli siinä. Seitsemällä miehellä ei tämän tason kisoissa ole mitään mahdollisuuksia. Dramatiikka jatkui maaliintulon jälkeen, kun Oxfordin Alex Woods romahti totaalisesti ja hänet jouduttiin auttamaan pois veneestä. Woods yritti soutaa kahden miehen edestä.

Kaiken kaikkiaan kisa jäi valtavaksi pettymykseksi. Ratkaisulla ei ollut mitään tekemistä joukkueiden soututason kanssa. Kiitos radalla uineen neropatin, vuosi 2012 jää The Boat Racen historiaan vuotena, jolloin voittoa ei ratkaistu soutamalla.

The Boat Race - miten käy?

Oxfordin ja Cambridgen tämän vuotinen kisa on yksi niitä, joissa toinen joukkueista on todella selkeä ennakkosuosikki. Brittiläiset vedonlyöntitoimistot tarjoavat Oxfordin voittokertoimeksi 1.4:n kieppeillä olevia lukemia, Cambridgelle taas lukuja 2.7:sta kolmeen. Numerot eivät ole yhtään pielessä, sen verran paljon paremmilta Oxfordin tummansiniset näyttävät niin paperilla kuin vesilläkin.

Oxfordin voiton puolesta puhuu monta yksittäistä tekijää. Heidän miehistönsä keskimääräinen aiempi meriittilista on selkeästi kovempi, ja aiemmin otettu menestys tietysti ennustaa myös tulevaa. Hanno Wienhausen on istunut Saksan maajoukkuekasissa ja -nelosessa, tahtiairo Roel Haen puolestaan Hollannin kasissa ja kaksikossa. U23-mitalisti Karl Hudspith taas olisi aivan realistisesti voinut lähteä hakemaan paikkaa myös brittien olympiajoukkueessa, mutta päätti valita The Boat Racen. Cambridgen joukkueesta ei löydy yhtäkään yksilölliseltä tasoltaan lähelle näitä kolmea pääsevää soutajaa.

Oxfordilla on puolellaan myös valmennuskokemus. Koutsi Sean Bowden on ollut mukana Boat Race -kuvioissa 16 vuotta, ensin 1990-luvulla kaksi kautta Cambridgessä ja sitten vuodesta 1998 alken Oxfordissa. Hänen valmentamansa joukkueet ovat voittaneet kisan kymmenen kertaa. Voitto on tullut lähes aina kun Bowdenilla on ollut käsissään etukäteen vahvempi joukkue niin kuin nyt. Muutamaan kertaan hän on onnistunut voittamaan myös altavastaajakahdeksikolla, eli hän hallitsee matkaltaan, reitiltään, valmistautumiseltaan ja traditioiltaan ainutlaatuisen kilpailun erikoisniksit.

Oxford oli vakuuttavampi myös Leanderin ja Moleseyn seurajoukkueita vastaan käydyissä fixture-kilpailuissa. Se suorastaan murskasi Moleseyn joukkueen, jota vastaan Cambridge taas joutui käymään tiukan taiston. Teknisesti Oxfordin joukkue näyttää selkeästi Cambridgea paremmalta ja yhtenäisemmältä. Cambridge on vaihdellut soutujärjestystä moneen otteeseen ja teki muutoksia veneen hankainjärjestykseen vielä maaliskuun puolivälissä, mikä yleensä kertoo tietystä epätoivosta. Tahtiairosoutajien vertailussa Oxfordin 29-vuotias moninkertainen MM-kävijä Roel Haen vie kirkkaasti voiton Cambridgen kokemattomasta 23-vuotiaasta Niles Garrattista.

Ennakkoasetelmat paistoivat läpi myös valmentajien eilisessä tiedotustilaisuudessa annetuista kommenteista. Oxford University Boat Clubin presidentti, erittäin rennon ja itsevarman oloinen Hudspith totesi näin: "We are feeling good. We've had some good results in our fixtures and been producing some good speed. We are ready to go out and race." Cambridgen valmentaja, soutaja kahdeksikon olympiakultaa Sydneyssä ottanut 37-vuotias Steve Trapmore kuulosti paljon varovaisemmalta: "The guys have been training really hard and they have come together really well. We have a really tight team unit, they are there for each other and supporting each other. We know Oxford's very strong and will be very, very fast. We have to put it together on the day to be able to compete with the speed they are going to produce."

Oxford-Cambridge 2012

Lauantaina 7.4. kello 16:15 Suomen aikaa Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen soutukahdeksikot asettuvat Putneyn sillan luona 158:nnen kerran vastakkain vuotuisessa The Boat Racessa. Kilpailu on tunnetuin yksittäinen soutukilpailu ja yksi kuuluisimpia urheilutapahtumia maailmassa kaikkikin lajit huomioiden.

Cambridge on voittanut vuonna 1829 ensimmäistä kertaa soudetun kisan 80 kertaa ja Oxford 76 kertaa. Viime vuoden kisan voitti Oxford, mutta tuosta miehistöstä mukana on enää Karl Hudspith. Cambridgella viimevuotisia ovat David Nelson ja Michael Thorp. Kakkosjoukkueitten Isis-Goldie-kisasta täksi vuodeksi päälähtöön ovat ylenneet Oxfordissa Dan Harvey ja Alexander Woods, Cambrdigessa Alex Ross ja Moritz Schramm. Siinä missä 1990-luku oli Cambridgen heiniä (voitot 7-3, vuodet 1993-1999 seitsemän putkeen), tätä vuosituhatta on hallinut Oxford (8-4).

Kilpailu käydään vastavirtaan mutta nousevan vuoroveden suuntaisesti. Kisa ajoitetaan aina niin, että vuoroveden myötäinen vaikutus on suurin mahdollinen. Tämä selittää sen, miten on mahdollista, että rataennätys on 16:19 vaikka kilpailumatka on 6779 metriä. Virtaamattomassa vedessä tällaista kyytiä ei pääsisi edes kovaan myötätuuleen. Rata on hevosenkengän muotoinen ja virtaus on kovin joen keskellä syvimmässä kohdassa. Pyrkiessään parhaalle ajolinjalle perämiehet ajavat niin lähellä toisiaan, että lähes joka vuosi jossain kohtaa kisaan vähintään airojen lavat kolisevat yhteen.

Kun puhutaan kilpailun urheilullisesta tasosta, olympiavuosi ja sitä seuraava vuosi ovat erityistapauksia. Olympiavuosina miehistöissä on vähiten kansainvälisen huipputason soutajia, ensimmäisenä vuotena niiden jälkeen taas eniten. Esimerkiksi Oxfordin vuoden 2009 voittoisassa joukkueessa istuivat Colin Smith ja Acer Nethercott (perämies) brittien Pekingin hopeakahdeksikosta sekä perämiehettömän kaksikon pronssia samoissa kisoissa ottanut George Bridgewater (NZL).

Tämän vuoden kisan miehistöt noudattavat tätä yleislinjaa. Mukana on vain kaksi maataan MM-kisoissa aikuisten tasolla edustanutta soutajaa, saksalainen Hanno Wienhausen ja hollantilainen Roel Haen, kummatkin Oxfordin joukkueessa. Heidän lisäkseen kansainvälistä arvokisakokemusta Oxfordin joukkueessa omaavat alle 23-vuotiaiden MM-kisoissa kilpailleet britti Karl Hudspith (kahdeksikon pronssia 2010) ja amerikkalainen Kevin Baum. Cambridgen joukkueessa kansainvälisellä tasolla ovat soutaneet ainoastaan U23-kisoissa kilpailleet amerikkalainen Niles Garratt ja australialainen David Nelson sekä juniorien MM-kisoissa soutanut amerikkalainen Jack Lindeman. Hudspithia lukuunottamatta kenelläkään ei ole arvokisamitaleja. Viimevuotisesta voittajajoukkueesta Oxfordilla on mukana ainoastaan Karl Hudspith, Cambridgella tappion katkeraa kalkkia nielleistä Mike Thorp ja David Nelson.

Meininki on kansainvälistä, vaikka peribrittiläistä perinteestä onkin kysymys. Selvimmin tämä käy ilmi Cambridgen kokoonpanosta, jonka soutajista ainoastaan yksi on Isosta-Britanniasta. Muista soutajista kolme tulee Yhdysvalloista, kaksi Australiastasta sekä yksi Saksasta ja Uudesta-Seelannista kummastakin. Oxfordin joukkueesta löytyy viisi brittiä, kaksi amerikkalaista, yksi saksalainen ja yksi hollantilainen. Kummankin joukkueen perämiehet (joista Oxfordin Zoe Toledo on nainen) ovat brittejä.

Olen yrittänyt etsiä historiatilastoa kisassa soutaneiden kansallisuuksista, mutta huonolla menestyksellä. Ison-Britannian lisäksi mukana on ollut totta kai Yhdysvaltojen, Australian, Kanadan, Irlannin ja Uuden-Seelannin kansalaisia sekä useampia saksalaisia ja hollantilaisia soutajia. Englanninkielisen maaailman ulkopuolelta soutajia alkoi tulla mukaan 1990-luvulta alkaen, mm. Puolasta (M. Plotkowiak), Ranskasta (Bastien Ripoll), Kroatiasta (Ante Kusurin, Marko Banovic ja Luka Grubor), Bosnia-Herzegovinasta (Boris Mavra), Ruotsista (Henrik Nilsson) ja Norjasta (Eirik Lilledahl). Tanskan Stephan Moelvig pyrki kisaan vuonna 2005 voitettuaan vuotta aiemmin kevyen nelosen olympiakultaa Ateenassa, mutta ei mahtunut ykkösjoukkueeseen. Edelleenkään kukaan suomalainen ei ole kisassa esiintynyt, ei edes kakkosjoukkueissa tai spare pair -kaksikkokisassa. Jos olisin nuorempi, jättäisin kaiken ja lähtisin yrittämään.

Tämän vuoden kisassa kokemuksen ja aikaisempien meriittien valossa Oxford on ehdoton ennakkosuosikki. Mielenkiintoinen piirre Oxfordin joukkueessa on se, että mukana on peräti kolme kevyessä luokassa (alle 72.5 kg) kilpaillutta soutajaa: britit Alexander Woods (188 cm) ja Dan Harvey (186 cm) sekä amerikkalainen William Zeng (186 cm). Kuten Moelvigin vuonna 2005 saama kohtelu kertoo, kevyen luokan soutajat ovat olleet kisassa harvinaisuuksia, eikä Cambridgen joukkueesta heitä löydy ensimmäistäkään. Ero näkyy erityisesti joukkueiden keskimitoissa: Cambridge 195cm/96.3kg ja Oxford 192cm/88.5kg. Kisan isoin mies löytyy Cambridgen joukkueesta, 203-senttinen ja 109.6-kiloinen Steve Dudek.

Kisaa edeltävä punnitus onkin perinteisesti ollut se hetki, jolloin ensimmäisiä veikkauksia tuloksesta aletaan esittää. Historiallisesti voittajaksi nimittäin on yleensä soutanut juuri raskaampi joukkue. Brittiläisessä akateemisessa soutuperinteessä "massa on voimaa"-koulukunnalla on ollut ja on edelleenkin vankat kannattajansa, mutta tosiasiassa pelkät kilot eivät kerro juuri mitään.

William Zeng souti viime vuonna 75-kiloisena Concept2-sisäsoutulaitteella 2000 metrin matkalla tuloksen 6:19.9, Cambridgen iso mörkö Dudek puolestaan 5:56.1. Iso massa lisää veneen märkäpinta-alaa ja siksi teho/paino-suhde on erittäin tärkeää huomioida. Laitevalmistaja Concept2:n painokertoimeilla korjattuna Zengin tulos oli 5:40.7 ja Dudekin taas 5:47.0, eli näistä kahdesta nimenomaan Zeng kuljettaa venettä eteenpäin kovempaa (olettaen, että tekniikka on yhtä hyvä kummallakin).

Lauantaina lähetys Eurosportilta alkaa klo 16. Sitä ennen kannattaa oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi vetää tuo kisamatka 6779 metriä Concept2-sisäsoutulaitteella. Edellisestä postauksesta voi hakea vertailukohtaa omalle vauhdille. Lontoon olympialaisiin toukokuun karsintaregatasta Luzernissa paikkaa hakevan Juho Karppisen viimevuotinen kärkinoteeraus 22:15.4 keskivauhdilla 1:38.4/500 metriä on sellaista kyytiä, että tämän vuoden miehistöistä ei taitaisi siihen monikaan pystyä. Esimerkiksi normaalikokoisten Zengin, Woodsin ja Harveyn kohdalla voi 2000 metrin tuloksesta interpoloida tuonne 22min30sek - 22min50sek haarukkaan menevän tuloksen. Iso mies Dudek kyllä Juhon päihittäisi, sillä hän todennäköisesti vetäisi matkan tuonne 21min 30sek tienoille.

Kaikkien aikojen sankarit

Tässä eilen lupailemani lista kaikista 2008-2011 tehdyistä Oxford-Cambridge-kisamatkan 6779 metriä sisäsoututuloksista. Ensimmäinen lukema on kokonaisaika, toinen 500 metrin keskivauhti, kolmas suoritusvuosi. Useampia kertoja vetäneiden nimen perässä sulkeissa oleva numero kertoo ko. henkilön tuloksen paremmuusjärjestyksen.

THE CONCEPT2 BOAT RACE
TULOKSET 2008-2011

JUNIORIT
1. Samuli Cederström       27:53.0   2:03.3   2010
2. Otso Siirilä            28:30.5   2:06.2   2010
3. Saku Siirilä            29:12.9   2:09.3   2010
4. Luukas Jokisipilä (1)   39:45.6   2:56.0   2011
5. Luukas Jokisipilä (2)   43:05.3   3:10.7   2010

NAISET
1. Ilona Hiltunen (1)      26:24.6   1:56.8   2011
2. Ilona Hiltunen (2)      26:32.1   1:57.4   2010
3. Marika Kivistö          26:38.0   1:57.9   2010
4. Marjaana Risku (1)      26:58.9   1:59.4   2011
5. Paula Jääskeläinen      27:13.2   2:00.4   2011
6. Marjaana Risku (2)      27:32.8   2:01.9   2010
7. Johanna Mäkelä          28:02.0   2:04.1   2011
8. Päivi Parikka-Sinisalo  28:35.2   2:06.5   2009
9. Teija Jokela            28:43.7   2:07.1   2010
10. Inna Nurmi             28:44.9   2:07.2   2011
11. Johanna Soini          28:46.8   2:07.3   2010
12. Teija Jokela           28:53.8   2:07.8   2011
13. Anne Kujala            29:34.7   2:10.8   2011
14. Aino Jalkanen          29:50.5   2:12.0   2011
15. Tiia Kujala            29:51.3   2:12.1   2010
16. Anu Hautasaari         30:04.1   2:13.1   2010
17. Nea Toivanen           30:05.2   2:13.1   2010
18. Johanna Keskitalo      30:05.9   2:13.1   2011
19. Johanna Kosunen        30:38.7   2:15.6   2011
20. Marianne Soikkeli      30:39.4   2:15.6   2011
21. Elisa Mikkilä          31:05.4   2:17.5   2011
22. Tiina Ven              31:10.0   2:17.9   2010
23. Anna Hellgrén          31:29.8   2:19.3   2011
24. Olga Moiseeva          31:47.1   2:20.6   2011
25. Reetta Ylöstalo        32:15.3   2:22.7   2011
26. Marita Lumiaho         32:31.2   2:23.9   2011
27. Pia-Sofia Yrjölä       36:27.4   2:41.3   2011
 
MIEHET
1. Juho Karppinen          22:15.4   1:38.4   2011
2. Heikki Keskinen (1)     23:00.7   1:41.8   2011
3. Heikki Keskinen (2)     23:09.6   1:42.5   2010
4. Toni Patrikainen        23:23.1   1:43.4   2011
5. Toni Pyykkö             23:25.8   1:43.6   2011
6. John Karlsson           23:30.0   1:43.9   2011
7. Aimo Sironen (1)        23:31.4   1:44.1   2011
8. Antti Järvinen          23:34.1   1:44.3   2010
9. Aimo Sironen (2)        23:41.8   1:44.8   2009
9. Jaakko Hasu             23:41.8   1:44.9   2010
11. Aimo Sironen (3)       23:45.8   1:45.2   2010
12. Matti Korpi            23:48.6   1:45.4   2010
13. Markku Jokisipilä (1)  23:55.5   1:45.9   2008
14. Riku Lehto             24:01.6   1:46.3   2010
15. Pekka Nieminen (1)     24:03.8   1:46.4   2010
16. Markku Jokisipilä (2)  24:04.1   1:46.5   2009
17. Jussi Koponen          24:05.7   1:46.6   2011
18. Markku Jokisipilä (3)  24:05.9   1:46.6   2011
19. Olli-Pekka Karppinen   24:11.2   1:47.0   2011
19. Pekka Nieminen (2)     24:11.2   1:47.0   2011
21. Petteri Aaltonen       24:13.7   1:47.2   2011
22. Juha Järvinen          24:14.0   1:47.2   2011
23. Crister Nyberg         24:15.1   1:47.3   2011
24. Markku Jokisipilä (4)  24:22.2   1:47.8   2010
25. Sami Ruoholahti        24:33.1   1:48.6   2011
26. Tomas Cervinka         24:44.1   1:49.4   2011
27. Jouko Lehtelä          24:49.1   1:49.8   2011
28. Mikko Tähtinen         24:53.0   1:50.1   2010   
29. Panu Soitso (1)        24:55.5   1:50.3   2010
30. Hannu Liekola          24:55.7   1:50.3   2011
31. Jyrki Järvinen         24:56.0   1:50.3   2011
32. Panu Soitso (2)        25:01.3   1:50.7   2011
33. Panu Soitso (3)        25:08.4   1:51.2   2008
34. Mika Salonen           25:09.3   1:51.3   2010
35. Veikko Sinisalo (1)    25:09.7   1:51.3   2011
36. Jaakko Nieminen (1)    25:12.7   1:51.5   2011
37. Markku Saari           25:13.1   1:51.6   2010
38. Joonas Rokkanen        25:17.9   1:52.0   2010
39. Jaakko Nevalainen      25:18.1   1:52.0   2010
40. Kim Koskinen           25:20.0   1:52.1   2010
41. Seppo Peltola          25:21.8   1:52.2   2010
42. Osmo Mäntylä (1)       25:25.0   1:52.5   2010
43. Juho-Ville Saarela (1) 25:25.8   1:52.5   2011
44. Veikko Sinisalo (2)    25:28.6   1:52.7   2009 
45. Jaakko Nieminen (2)    25:28.8   1:52.8   2010
46. Veikko Sinisalo (3)    25:29.1   1:52.8   2010 
47. Juho-Ville Saarela (2) 25:35.5   1:53.3   2010
48. Osmo Mäntylä (2)       25:36.8   1:53.3   2011
49. Panu Soitso (4)        25:40.5   1:53.6   2009
49. Kai Ellfolk            25:40.5   1:53.6   2009
51. Olli Kumpulainen       25:51.7   1:54.4   2011
52. Pedro Pietiläinen      25:56.3   1:54.8   2011
53. Antti Saari            25:58.7   1:55.0   2010
54. Juha Nieminen (1)      26:00.8   1:55.1   2010
55. Hans Sandvik           26:09.0   1:55.7   2010
56. Kalervo Kujala         26:14.2   1:56.1   2010
57. Kalle Malin            26:14.9   1:56.1   2011
58. Erik Anderson          26:15.4   1:56.2   2008
59. Juha Nieminen (2)      26:20.2   1:56.5   2011
60. Jari Turkki            26:25.5   1:56.9   2011
61. Timo Pitkänen (1)      26:35.1   1:57.6   2010
62. Marko Perälä           26:47.0   1:58.5   2010
63. Vesa Ruuska            27:00.0   1:59.5   2010
64. Juha-Pekka Jokinen     27:06.6   2:00.0   2011
65. Timo Pitkänen (2)      27:09.1   2:00.1   2011
66. Kenneth Lassila        28:09.9   2:04.6   2010
67. Hannu Kaila            28:10.6   2:04.6   2009
68. Mikko Vahtera          28:30.6   2:06.2   2011
69. Rauli Lautkankare      28:35.2   2:06.5   2009
70. Pekka Petäjäniemi      28:38.4   2:06.7   2010
71. Veikko Sinisalo (4)    29:32.2   2:10.7   2008 (1x)
72. Marcus Bäckman (1)     29:34.3   2:10.9   2010
73. Marcus Bäckman (2)     29:53.7   2:12.3   2009
74. Elias Aarnio (1)       29:56.4   2:12.4   2011
75. Elias Aarnio (2)       29:58.8   2:12.6   2009
76. Matias Backlund        30:19.6   2:14.2   2011
77. Elias Aarnio (3)       30:20.0   2:14.2   2008
78. Mikko Syrjälä          31:31.3   2:19.5   2011

6779 metriä nautintoa

Pitkän matkan sisäsoutajan vuoden huippukohta lähestyy. 31.3. kisataan Evijärvellä 10 kilometrin Suomen mestaruuksista. Viikko siitä eteenpäin eli lauantaina 7.4. soudetaan Lontoon Thamesilla kisattavan The Boat Race eli Oxfordin ja Cambridgen yliopistojen välinen legendaarinen kisa. Jo tutuksi käyneeseen tapaan haastan kaikki suomalaiset soutajat vetämään samana päivänä Oxford-Cambrdige-soudun kisamatkan eli 6779 metriä Concept2-sisäsoutulaitteella. Haastesoudun vetämällä pystyy sitten elämään paremmin mukana, kun asettuu kotisohvalle tai baaritiskille katsomaan Eurosportilta kello 16 alkavaa lähetystä itse kisasta.

Virtuaali-Boat Race alkaa olla jo perinne, sillä nyt on käsillä jo viides kerta. Aikaisempien vuosien tulokset löytyvät näiden linkkien takaa: 2008, 2009, 2010, 2011. Osallistujamäärän kehityksessä trendi on ollut ilahduttavasti nouseva: vuoden 2008 neitsytmatkalle lähti kuusi soutajaa , 2009 saatiin kymmenen tulosta, 2010 jo 43 ja viime vuonna 52 noteerausta. Määrät eivät olet päätähuimaavia, mutta toisaalta suoritus on oikein tehtynä melkoisen kova, mikä ei kannusta lähtemään matkaan heikosti valmistautuneena. Laitan lähiaikoina kaikki tulokset sisältävän all-time listan näkyville, jotta saadaan tulevaan koitokseen vähän vertailupohjaa ja mukana olleet voivat tarkastella omaa kehitystään.

Soutukollegat levittäkää taas tietoa seuroissanne ja sopikaa kisa vedettäväksi vaikka kimpassa, niin kuin ainakin Evijärvellä, Tampereella, Turussa ja Porvoossa on tehty. Maitohapon sietokyky on ryhmässä parempi. Turussa kokoonnutaan Kupittaan urheiluhallille klo 12. Kaikkien tulokset ovat tervetulleita. Concept2-soutulaitteita löytyy sadoittain kuntosaleilta ympäri maata ja perustekniikan oppii helposti. Vielä on pari viikkoa aikaa viimeistellä kuntopiikkiä!

Kaunaista lärväilyä

Ihan tunsin piston sydämessäni, kun huomasin Paavo Lipposen vetäneen herneen nenäänsä dosentti Arto Luukkasen Aamulehdessä julkaistusta näkökulmakirjoituksesta. Luukkanen arvioi Nord Streamin konsultiksi ryhtymisen tahranneen Lipposen valtiomiehen auran siinä määrin, että presidenttihaaveet saa haudata. Kirjoituksesta suivaantuneena Lipponen kieltäytyi osallistumasta Tamperetalon vaalitilaisuuteen missään muodossa, edes virtuaalisesti.

Lipponen kiisti olleensa tekemisissä Gazpromin kanssa. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että Gazprom omistaa kaasuputkiyhtiö Nord Streamista 51 prosenttia. Ja Gazpromin tuottamaaa ja myymää kaasuahan varten koko tuubi rakennettiin. Lipposen kannalta asian tekee kiusalliseksi totta kai se, että Venäjän valtio on käyttänyt Gazpromia surutta ulkopoliittisena aseena. On hyvin vaikea sanoa, missä Gazprom loppuu ja Kreml alkaa. Putki muutti Itämeren strategista tilannetta luomalla perusteet Venäjän lisääntyneelle sotilaalliselle läsnäololle, ja tähän lopputulokseen Lipponen oli konsulttina myötävaikuttamassa.

Lipponen vaatii medialta itselleen arvokkaasti eläköityneen vanhemman valtiomiehen ja eminenssin kunnioitusta. Nyt hän on kuitenkin ehdolla presidentinvaaleissa, ja ehdokkaana häntä nimen omaan on käsiteltävä. Kaiken näköisiin kysymyksiin on pystyttävä vastaamaan, erityisesti presidentin valtaoikeuksiin edelleen kuuluvaan ulkopolitiikkaan liittyviin. Ollessaan ehdolla ulkopolitiikan johtajaksi Lipponen ei voi vaatia itselleen Nord Stream -asiassa mitään diplomaattista koskemattomuutta. Kansalla on oikeus tietää ja hänellä velvollisuus kertoa, mikäli hän haluaa tulla ehdokkaana vakavasti otetuksi. Kaiken lisäksi, jos asia on niin irrelevantti ja mitätön kuin Lipponen esittää, mikä siitä kertomisessa voi olla niin vaikeata?

Eilisessä Turun Sanomien kolumnissani tulin itsekin kaunaisesti lärväilleeksi Lipposen suuntaan ja vieläpä tästä samasta aiheesta. Lipponen tuskin jorinoistani piittaa, sainhan hänen pari vuotta sitten julkaistussa, todellisena savolaisen itseironian tyylinäytteenä nimen "Järki voittaa" saaneessa kirjassaan tuomion anti-intellektuellina. No, kun on Lipposen mukaan "lausunnoillaan sulkenut itsensä ulos vakavasti otettavasta tutkimuksesta", voinee rauhassa kirjoitella tällaistakin. Nahkurin orsilla ja niin edespäin.

Kahden kierroksen väkeä
TS 4.1.2012

Tulevien presidentinvaalien asetelmat muistuttavat painikisojen raskasta sarjaa 1990-luvulla. Kaikki tiesivät Aleksandr Karelinin voittavan, jolloin jännitettiin ainoastaan sitä, kuka joutuisi finaaliin hänen riepoteltavakseen.

Samalla tavoin kuin Karelinin suurin haaste oli olla rikkomatta itseään harjoituksissa ja päästä kisapaikalle Tupolevin putoamatta, Sauli Niinistö on kampanjassaan voinut keskittyä virheiden välttelyyn. Näytöt on annettu, enää pitää vain väistää liukumiinat ja banaaninkuoret.

Tuleva presidentti on valtaoikeuksiltaan edeltäjiinsä verrattuna kuin eläinklinikan nipsaisupöydällä käynyt puudeli, mutta kansaa vaalit kiinnostavat. Vaikka kaikki haastajat eivät ihan all stars -tasoa olekaan, on joukossa koviakin kandidaatteja. Niinistö tietää, että vaikka suojauksen pettäminen ei kanveesiin vielä veisikään, silmäkulma saattaa kyllä aueta. Vahvimmin viimeiseen tanssiin ovat olleet tyrkyllä Timo Soini , Paavot Väyrynen ja Lipponen sekä Pekka Haavisto .

Väyrynen voi jo nyt olla itseensä tyytyväinen, niin kuin onkin. Oma puolue yritti saatella Paavoa poliittiseen ruumisarkkuun kunnianpuheenjohtajuudella ja äänestäjät eduskunnasta pudottamalla, mutta jälleen hän voitti riivaajansa ja osoitti olevansa peluri, ei idiootti. Väyryskampanjasta odotettiin keskustan kuolinmessua, mutta Åbon tohtori näyttää elvyttäneen puolueen kannatusta. Keminmaan keisari tuntuu oppineen jopa mediapelin säännöt.

SMP:n kokovartalokonkurssin raunioista noussut Timo Soini jalosti raviratojen ja tupailtojen opit triangelin särkeneeksi jytkyksi. Millwallilta kesti 119 vuotta päästä FA Cupin finaaliin, mutta Soini nousi mutasarjasta liigaan 16 vuodessa. Kun Jyrki Katainen , Jutta Urpilainen ja Mari Kiviniemi pakoilivat ehdokkuutta kuin spitaalia, on Soini sydänystävänsä Paavo Arhinmäen ohella kisan ainoa puoluepamppu.

Tässä totossa Timo lienee pistänyt rahansa voittajapelin sijaan kaksariin, sillä Mäntyniemeä kirkkaampina kiikareissa siintävät huhtikuun 2015 kuninkuusajot. Oppositiojohtajana persujen suurmufti seisoo kuin Impivaaran tammi, vaikka ahoilta hallaa puskeekin ja porstuassa herra hakkaraiset kompuroivat.

Lipponen keskustelee vaikka Kiinan keisarin kanssa, ja melkoisia käännöksiä tämä syvien vesien iso kuha on tehnytkin. Sosialismia ja yksipuolista aseistariisuntaa saarnanneesta radikaalista kuoriutui valtiomiehenä Tali–Ihantala-nostalgian ruudinkatkussa viihtyvä Gary Cooper , joka johti kansansa Euroopan pimeyden kovaan ytimeen ja viittä vaille myös teksasilaisen sheriffikollegansa lynkkausporukoihin.

Mooses jakoi Punaisenmeren kahtia pelastaakseen israelilaiset, Lipponen halkaisi Itämeren kaasuputkella ja pelasti sekä palelevat saksalaiset, naapuriensa kiusaamat venäläiset että oman pankkitilinsä.

Kaiken viherhörhöilyn kampanjastaan karsinut Haavisto saattaa hyvinkin panna heteroherroille jauhot suuhun, kunhan Ecuadorin topi pysyy poissa lööpeistä. Koijärven veteraanista on kehkeytynyt valtiomiesmäinen yleispoliitikko, jota ei asiakysymyksissä peittoa Töölön erkkikään. Haavia keventää kuitenkin se, että samoilla cityliberaaleilla apajilla kalastelevat myös Eva Biaudet ja Arhinmäki.

Varmalla voittajalla on vain hävittävää. Kun puhuri nousee, suorassa kansanvaalissa voi tapahtua nopeasti ja paljon. Vuoden 2006 toisen kierroksen vaalipäivän äänissä Tarja Halosen voittanut Niinistö tietää asian omakohtaisesti.

Moraalin aateliset kettumetsällä

Vaatimus nollatoleranssista rasismille ja seksuaaliselle häirinnälle on saavuttanut laajaa myönteistä vastakaikua. Hyviä asioita on helppo ja mukava puolustaa. Kukapa nyt haluaisi kannattaa syrjintää tai törkykäyttäytymistä? Hyvien asioiden kätevyyttä lisää niiden itsestäänselvyys.

Kaikkihan tietävät jo vaistomaisesti, mitä rasismi on, tai missä kulkevat ne seksuaaliset rajat, joita ei sovi ylittää. Jos nimität kadulla vastaan kävelevää mustaa henkilöä neekeriksi, olet rasisti, jos tarraat firman pikkujouluissa luvatta työtoverin ryntäimiin, olet karsinasi ulkopuolella ilman valtuuksia törkeästi röhkivä seksistinen sika.

Vaikka tämä on päivänselvää, jostain kummasta kuitenkin kumpuaa urpoja, jotka eivät ymmärrä tai ainakaan kunnioita hyviä asioita. Heidän päihinsä järkeä on taottava osoittamalla, ettei näissä asioissa suvaita pienintäkään lipsumista hyväksyttävän käytöksen rajojen ulkopuolelle. Ympäröivän yhteisön yksimielinen tuomio ja kunnolla kirpaisevat seuraukset olkoot heille opiksi.

Hyviä asioita on paljon. Suomessa poliitikot, virkamiehet ja kansalaisjärjestöt ovat vaatineet nollatoleranssia rasismin ja häirinnän lisäksi myös muun muassa asunnottomuudelle, koulukiusaamiselle, nuorisotyöttömyydelle, hoitovirheille, harmaalle taloudelle, roskaamiselle, graffiteille, ylinopeuksille, julkijuopottelulle ja kiroilulle.
Ajatus on totta kai käännetty myös business-opiksi; asiasta kirjan kirjoittaneen valmennuskonsultti Ari Heiskasen mukaan yrityksessä ”nollatoleranssitila luo vahvan pohjan voitokkaalle etenemiselle ja vauhdin nostolle”.

Nollatoleranssilla tarkoitetaan jonkin käyttäytymistavan tai ilmiön katsomista niin tuomittavaksi, ettei sitä suvaita lainkaan. Mikäli sitä kuitenkin ilmenee, tulee siitä automaattisesti seurata rangaistus, aina ja samansuuruisena. Koska tavoitteena on eliminoida kyseinen käyttäytyminen kokonaan, teon taustaa, olosuhteita, räikeyttä, mahdollisia lieventäviä asianhaaroja tai tekijän syyllisyyden astetta ei tule ottaa huomioon lainkaan.

Nollatoleranssi on kategorinen imperatiivi, ehdoton määräys toimia tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Se perustuu absoluuttiseen varmuuteen siitä, missä kulkee oikean ja väärän raja. On vaikeaa kuvitella inhimillisen toiminnan sääntelyyn huonommin soveltuvaa periaatetta. Ihmiset, teot ja tilanteet ovat erilaisia, ja elämään liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta. Asioiden kokeminen ja tulkinnat vaihtelevat suuresti, mistä kertoo vaikkapa se, että suomalaisissa käräjäoikeuksissa käsitellään vuosittain yli 300 000 riita-asiaa.

Rasismista tai seksuaalisesta häirinnästä ei ole olemassa sellaisia aukottomia ja yleispäteviä määritelmiä, joita voisi muitta mutkitta soveltaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Nyrkkisäännöksi on tarjottu sitä, että jos väitetyn syrjinnän tai häirinnän kohde kokee tulleensa syrjityksi tai häirityksi, teko on tosiasiallinen. Tällainen subjektiivinen määrittelyoikeus on kuitenkin oikeustajun ja tasavertaisuusperiaatteen kannalta erittäin ongelmallinen, koska se tekee syytösten kohteesta automaattisesti syyllisen ja riistää häneltä oikeuden puolustautumiseen. (TS 30.11.2011)

Nollatoleranssi lietsoo myös kollektiivista hysteriaa, jolla hyvän asian nimissä oikeutetaan kohtuuttomiakin ylilyöntejä. Uusmoralistisessa nykyilmapiirissä esimerkiksi jo pelkkä julkisesti esitetty syytös seksuaalisesta häirinnästä riittää pilaamaan henkilön maineen ja uskottavuuden pysyvästi, aivan riippumatta siitä, onko syytöksessä perää vai ei.

Veljessota

Sunnuntaiaamuna 2.8.1992 Lago de Banolasilla 12 soutajaa ja kuusi perämiestä asettui lähtöviivalle taistelemaan viimeisiksi jääneistä perämiehellisen kaksikon olympiamitaleista. Vuoden 1996 Atlantan olympialaisiin mennessä miesten perämiehetön kaksikko ja nelonen sekä naisten perämiehetön nelonen saivat tehdä tilaa kolmelle uutena mukaan tulleelle kevyen luokan lähdölle.

Line-up oli kova. Ehdottomina ennakkosuosikkeina matkaan lähtivät radan neljä napolilaiset Abbagnalen veljekset Giuseppe ja Carmine perämiehenään Giuseppe di Capua. Italialaisilla "due con" oli kulkenut viimeiset kymmenen vuotta siihen malliin, että heistä oli tullut lähes koko veneluokan synonyymejä. Haussa oli kolmas perättäinen olympiakulta MM-kisoissa voitettujen seitsemän mestaruuden, kahden hopean ja yhden pronssin kruunuksi. He olivat olleet arvokisoissa mitaleilla 11 vuotta yhteen menoon. Voitolla Barcelonassa 30-vuotias Carmine, 33-vuotias Giuseppe ja 34-vuotias Giuseppe di C. olisivat päässeet Vjatseslav Ivanovin ja Pertti Karppisen kanssa kolme peräkkäistä olympiavoittoa samassa veneluokassa ottaneiden kerhoon. Joukkueveneissä kukaan ei ollut tässä tempussa aiemmin onnistunut.

Soutupiireissä perämiehellisestä kaksikosta oli totuttu puhumaan todella isojen miesten veneluokkana. Se oli kaikista raskain vene soutaa, koska kolmea ihmistä liikuttaa vain kaksi airoa. 2000 metrin matkan taittamiseen meni sillä noin 10 sekuntia kauemmin kuin yksiköllä. Abbagnalet eivät kuitenkaan olleet samanlaisia korstoja kuin veneluokan arvokisafinaaleissa yleensä nähdyt soutajat. Tahtiairoa soutanut Giuseppe oli 187-senttinen ja 97-kiloinen, Carminella pituutta oli vain 182 senttiä ja painoa 90 kiloa.

Muilta radoilta korstoja sitten kyllä löytyi. Kovimpana haastajana matkaan lähti radalta kolme eli heti Abbagnalejen vasemmalta puolelta toinen veljespari, vain yhden kesän tässä veneluokassa yhdessä soutaneet Greg (196/100) ja Jonny Searle (198/95) perässään Garry Herbert. Searlet olivat päinvastaisessa päässä soutu-uraansa kuin Abbagnalet; Jonny oli 23-vuotias, Greg vasta kahdenkymmenen. Italialaisiin verrattuna meriitit olivat kevyet. Kummatkin olivat soutaneet vuoden 1991 Wienin MM-kisoissa pronssia ottaneessa brittien kahdeksikossa, ja Jonny oli lisäksi voittanut Oxford-Cambridge-kilpailun kolme kertaa vuosina 1988, 1989 ja 1990. Nuoret britit olivat nousseet mitalisuosikiksi voittamalla kuukautta aiemmin legendaarisen Luzernin regatan, jossa huonon kisan soutaneet Abbagnalet jäivät peräti kuudensiksi.

Radalta kaksi brittien vasemmalta puolelta eli lähempää kameraa starttasivat Romanian urakoitsijat Neculai Taga (192/94)ja Dimitrie Popescu (197/100) perämiehenään Dumitru Raducanu. Päivää aiemmin Taga ja Popescu olivat jo voittaneet olympiakultaa perämiehellisessä nelosessa. 31-vuotias Popescu oli aiemmalla urallaan voittanut kaksi olympiahopeaa ja yhden pronssin sekä yhden maailmanmestaruuden, 25-vuotiaalle Tagalle lauantain kulta oli ollut ensimmäinen arvokisamitali.

Radalla viisi italialaisten oikealla puolella olivat Saksan Michael Peter ja Thomas Woddow perässään Peter Thiede. Ensimmäisessä yhdistyneen Saksan olympiajoukkueessa soutaneet herrat olivat kivikovan itäsaksalaisen järjestelmän tuotteita, ja olivat molemmat ottamassa DDR:n viimeiseksi jäänyttä soudun arvokisamitalia, vuoden 1990 Tasmanian MM-kisojen kahdeksikkopronssia. Woddow oli lisäksi kaksinkertainen juniorien maailmanmestari vuosilta 1986 ja 1987. Ennakkolaskelmissa kisan statistin roolit lankesivat radan kuusi Kuuballe (Ismael Carbonell Same, Arnaldo Rodriguez Silva, cox Roberto Ojeda Gonzales) ja radan yksi Ranskalle (Patrick Berthou, Laurent Lacasa, cox Emmanuel Bunoz).

Startin tapahduttua lähes peilityyneen keliin soudettu kisa lähti liikkeelle täysin ennakkokäsikirjoituksen mukaan. Ranskalaiset alkavat pudota kyydistä jo ensimmäisellä 250 metrillä ja kohta eroja syntyy muidenkin välillä. Ensimmäisen 500 metrin jälkeen Italia johtaa, Romania on runsaan puolen veneenmitan päässä toisena, sitten metri vettä välissä ja yhtenä ryppäänä Saksa, britit ja Kuuba, viimeisenä Ranska puolestaan puolen veneenmitan päässä näistä. Italialaisten 500 metrin väliaika on 1:39.93, britit ovat 2.5 sekunnin päässä.

Toisella 500 metrillä tahti yleensä laskee jonkin verran, kun siirrytään matkavauhtivaiheeseen. Abbagnalet kuitenkin jatkavat koko porukan korkeimmalla tahdilla, ja kun vetoliukumaa löytyy, ero kasvaa entisestään. 750 metrin jälkeen heillä on jo puolitoista veneenmittaa etumatkaa romanialaisiin ja kaksi veneenmittaa britteihin, saksalaisiin ja kuubalaisiin. Ero jatkaa kasvuaan, ja alkaa näyttää siltä, että Abbagnalet ratkaisevat kisan voitokseen jo tässä vaiheessa.

Kun Abbagnalet tulevat puoliväliin, vain Romania ehtii heidän kanssaan samaan väliaikakuvaan, 3.91 sekuntia myöhemmin. Britit tulevat kolmansina, mutta eroa kärkeen on 4.8 sekuntia (kisan televisioinnessa näkyvä 4.42 ei pidä paikkaansa). Briteistä parin metrin päässä tulevat saksalaiset, kuubalaiset puolestaan heistä puolen veneenmitan päässä.

Searle Brothersin valmentaja Steve Gunn totesi ennen kisaa brittien kahdeksikossa soutaneelle Martin Crossille, että puolimatkassa ero voi olla enimmillään viisi sekuntia ja voitto olisi vielä mahdollinen. Kokenut Cross piti tätä epärealistisena; jos kivikovat ja kokeneet Abbagnalet pääsisivät näin kauas karkuun, eivät he taatusti enää antaisi kenenkään ottaa itseään kiinni. Samaa mieltä olivat myös BBC:n selostajat. Maali- ja varikkoalueella olevat italialaiset alkavat pikku hiljaa valmistautua juhlimaan historiallista kolmatta perättäistä olympiakultaa.

Noin 1100 metrin kohdassaa ero lakkaa kasvamasta, mutta näin usein tapahtuu yhden venekunnan ollessa selkeässä johtoasemassa. Kun eroa on riittävästi, johtava venekunta keskittyy vain pitämään eron samana ja soudun teknisesti mahdollisimman hyvänä. Mitään isompaa tonnin "big pushia" eivät näytä pystyvän tekemään sen paremmin jo melkoisen tuskaisilta näyttävät britit kuin jo ennen puoliväliä irvistelleet romanialaisetkaan. 1250 metrin kohdalla asetelmat eivät ole muuttuneet tonnilta mitenkään.

Sitten, 1500 metrin poijua lähestyttäessä, ero alkaa aavistuksenomaisesti kaveta. Romania hivuttautuu lähemmäs italialaisia ja britit seuraavat. Italialaisten soutu näyttää edelleen aivan yhtä hyvältä ja tahti on korkealla, mutta vetoliukuma alkaa lyhetä. Köyryselkäisellä tyylillä vetävien Abbagnalejen homma näyttää raatamiselta, mutta niin se on aina näyttänyt. Nyt ilmassa on kuitenkin jotain muutakin; tahtiairo Giuseppe alkaa vilkuilla sivuilleen ja huomaa eron kapenevan. Hän laskee mielessään jäljellä olevaa matkaa ja tajuaa viimeisestä 500 metristä tulevan todella pitkän. Keulapäässä venettä Giuseppe di Capua huutaa euforisessa tilassa sen minkä keuhkoista lähtee; hän ei pysty näkemään tilanteen kehittymistä takanaan ja uskoo jo olevansa kahden minuutin kuluttua kolminkertainen olympiavoittaja.

Tullaan 1500 metriin ja edelleen italaisilla on vettä välissä muihin. Romanialaiset tulevat 4.2 sekunnin päässä, britit 4.4 sekunnin. Saksalaiset ja kuubalaiset alkavat olla mitalitaistosta ulkona. Yleisö rannalla ja televisioiden ääressä on edelleen varma siitä, että kisa päättyy italialaisjuhliin. Kansainvälisen huipputason soudusta puhuttaessa 4.2 sekunnin johtoaseman menettäminen viimeisellä 500 metrillä on äärimmäisen harvinaista, sitä tapahtuu ehkä yhdessä kisasta sadassa.

1500 metrin poijun jälkeen Greg Searle vilkaisee oikealle puolelleen ja toteaa saksalaisten jäävän. Keulassa Jonny puolestaan katsoo vasemmalle ja huomaa olevansa Romanian tahtiairon Neculai Tagan kanssa aivan tasoissa. Jonny tajuaa hopeamitalien olevan otettavissa ja komentaa Gregiä nostamaan tahtia. Pikkuveli tekee työtä käskettyä ja lyö tiskiin todellisen "Hampton pushin", samalla kertaa lisää sekä tahtia että voimaa. Nosto vie britit romanialaisten ohi. Radan ulkopuolella kohti lähtöpaikkaa matkaansa tekevät Romanian ja brittien kahdeksikot ovat pysähtyneet seuraamaan loppukiritaistelua ja kannustavat omiaan vimmatusti. Kummassakaan kasissa ei uskota siihen, että kultamitali olisi enää tukevassa johdossa olevilta italaisilta riistettävissä, vaikka heidän soutunsa jo tuskaiselta näyttääkin.

1750 metrin kohdalla, kun matkaa maaliin on 250 metriä ja noin 50 sekuntia, Abbagnaleilla on edelleen yli veneenmitan johto. Romania ei pystynyt vastaamaan brittien nostoon, ja eroa heidän välillään alkaa olla puoli veneenmittaa. Epävirallinen ajanotto näyttää italialaisille 2.5 sekunnin eroa suhteessa Isoon-Britanniaan. Olympialaisten historiassa tuskin koskaan on näin pitkän takamatkan jälkeen enää viimeisellä 250 metrillä noustu ohitse.

Greg Searle lyö 1750 metrin kohdalla viimeisen vaihteen silmään. Vaikka ero Italiaan kapeneekin, näyttää siltä, että Giuseppe Abbagnale pystyy vastaamaan. Lopulta britit pystyvät työntymään saman veneenmitan sisään, mutta matkaa maaliin on enää 140 metriä. Brittien on pakko jatkaa nostoaan siksikin, että myös Taga ja Popescu kehittävät uskomattoman loppukirin ja roikkuvat puolen veneenmitan päässä. Jonny Searle vilkaisee oikealle, näkee italialaisten veneen perän ja komentaa viimeisen, ylimääräisen noston. Vaikka nosto on jatkunut jo 350 metrin matkan, Greg Searle kaivaa jostain vielä pykälän lisää. Italialaiset, britit ja romanialaiset vetävät neljänkympin kieppeillä olevia tahtilukemia, britit kaikkein tiheimmällä frekvenssillä.

Kun matkaa maaliin on alle sata metriä, Abbagnalet alkavat katketa. Searlet tajuavat saavansa italialaisia jokaisella vedolla metrin verran kiinni ja pääsevät todelliseen hurmostilaan. Abbagnalet eivät varsinaisesti romahda sen paremmin vauhdillisesti kuin teknisestikään, mutta brittien viimeisen 100 metrin lento on heille liikaa. Kun maalilinja koittaa, sen ylittävät ensimmäisenä britit ajassa 6:49.83. Italialaisten kello pysähtyy aikaan 6:50.98, eli lopulta eroa on jopa selvästi. Romaniakaan ei ole kaukana: pronssimitaliaika on 6:51.58.

Väliaikavertailu kertoo, että Searlet vetivät viimeisen 500 metriä yli viisi sekuntia italaisia nopeammin. Vieläkin hurjemman tästä tempusta tekee se, että suurin osa erosta kurottiin umpeen viimeisen 250 metrin matkalla. 1750 metristä maaliin britit olivat peräti 3.7 sekuntia italialaisia nopeampia. Tällaiset vauhtierot kilpailun viimeisellä 200 metrillä ovat mahdollisia vain perämiehettömän kaksikon ja yksikön kaltaisissa hitaissa veneissä. Nopeimmillaan alle 6:20:n tulevassa perämiehettömässä kaksikossa vain toisen soutajan totaalinen katkeaminen voi antaa tällaisen lähes neljän sekunnin tasoituksen, eikä sellaisia arvokisafinaaleissa tapahdu juuri koskaan. Pariairokaksikossa yhden hyytyessä toinen soutaja pystyy paikkaamaan ja pitämään vauhdin kohtuullisen kovana vielä jonkin aikaa.

Greg ja Jonny Searlen loppukiri lienee huimin, mitä olympialaisissa koskaan nähty. Los Angelesissa 1984 Pertti Karppinen ohitti Peter-Michael Kolben vasta noin sata metriä ennen maalia, mutta ero viimeisen 500 metrin alkaessa oli puolen veneenmitan luokkaa. Abbagnaleille olisi tietysti tuon kolmannen kullan suonut, varsinkin kun kerrotaan, että he viimeisinä vuosina olivat ajoittain niin kyllästyneitä toistensa seuraan, että keskustelivat pelkästään perämiehen välityksellä. Pakko on kuitenkin todeta, että Searle Brothersin loppukiri kaikessa eeppisyydessään oli sitä luokkaa, että kyllä se vähintään olympiakullalla oli palkittava.

Jos ette usko, käykää katsomassa YouTubesta. Itselläni toimii aina esimerkiksi ennen 4 x 1000 metrin ergovetoja (ainakin ensimmäisessä...).

Back to the USSR - takaisin Ryssiin

"Sun mahtis on säilyvä aikojen taa"

Tänä syksynä on mediassa ja seminaareissa muisteltu 20 vuoden takaista Neuvostoliiton hajoamista ja pohdittu kommunistisen imperiumin romahduksen syitä ja seurauksia. Nyt pystytään havaitsemaan asioita, jotka vielä 1980-luvulla jäivät piiloon propagandalla ja sensuurilla kivetyn julkisivun taakse.

Romahdus tuli aikanaan sovjetologeillekin kuin salama kirkkaalta taivaalta, muista puhumattakaan. Esimerkiksi nyt käynnissä olevan Mäntyniemen maratonin molemmat Paavot nimenomaisesti korostivat vielä 1980-luvulla, ettei Neuvostoliiton heikkenemisestä ollut näkyvissä mitään merkkejä.

Jälkikäteisesti romahdus on alettu nähdä jopa väistämättömänä. Miten salailulla ja rautaisella komennolla kurissa pidetty neuvostokansojen perhe olisi voinut selviytyä hajoamatta kaikkinaisen sääntelyn purkamisen, informaatioteknisen vallankumouksen, globalisaation ja reaaliaikaistuvan tiedonvälityksen leimaamasta 1990-luvusta?

Toisen maailmansodan aikana vääräksi osoittautunut näkemys Neuvostoliitosta savijalkaisena jättiläisenä muuttui todeksi 1970- ja 1980-luvuilla. Kroonisen tehoton talous ei enää kestänyt kilpavarustelua, ja alati räikeämpi ristiriita propagandan ja ankean arjen välillä vei ihmisiltä uskon koko järjestelmään.

Senkin jo tiedämme, että 1990-luvun alun optimistiset ennustukset demokratian postkommunistisesta voittokulusta jäivät pitkälti toteutumatta. Osa venäläisistä haikailee avoimesti menneisyyteen ja yhtyy pääministeri Vladimir Putinin lännessä kylmiä väreitä herättäneeseen toteamukseen, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Osa läntisistä kommentaattoreista taas on Venäjää seuratessaan kysynyt, hajosiko Neuvostoliitto ollenkaan.

"Sellaista ei olekaan kuin entinen KGB-mies", on neuvostoturvallisuuspalvelussa elokuun 1991 kaappauksen johtajiin kuuluneen Vladimir Krjushkovin läheisenä alaisena työskennellyt Putin todennut. KGB oli Putinin kaudella johtopaikoille nousseiden silovikien korkeakoulu, jossa luodut kontaktit ja lojaliteetit ovat nyky-Venäjän tärkeintä poliittista pääomaa.

KGB vaihtui FSB:hen, mutta valta ei kadonnut eivätkä toimintatavat muuttuneet. Öljy- ja kaasuministeriöstä tuli Gazprom, NKP:n paikan valtapuolueena otti Yhtenäinen Venäjä, pioneerien ja Komsomolin roolia Kremlin nuorisoliittolaisina hoitavat nyt Nashit ja Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti. Viime kesänä Penzan kaupungissa paljastettiin uusi Josif Stalinin patsas, ikään kuin NKP:n 20. puoluekokousta ei olisi koskaan ollutkaan.

Venäjän kehityksessä on paljon samaa kuin maan kansallislaulussa; sanoja on vähän muutettu, mutta sävel on vanha ja tuttu. Tai kuin suosikkijuoma Stolitshnajan etiketissä, jossa janoiselle kuluttajalle on yli 60 vuoden ajan esitelty neuvostoajan legendaarista hotelli Moskvaa. Rakennus purettiin 2004, mutta nyt paikalle on noussut arkkitehti Aleksei Shusevin alkuperäisiä, Stalinin hyväksymiä piirustuksia tarkkaan noudatteleva kopio.

Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen oli samalla kertaa sekä kirous että siunaus. Idänkaupan romahtaessa maa syöksyi syvään lamaan ja yli 40 vuotta ulkopolitiikkaa tahdittaneista yya-nuoteista tuli makulatuuria. Samalla kuitenkin aukeni tie yhdentyvän Euroopan tasavertaiseksi jäseneksi eikä suomettumispuheita enää tarvinnut kuunnella. Neuvostoliiton hajoamisen ja laman tuplashokin tuhkasta nousi uudenlainen Suomi, joka pakon saneleman talouden, tuotannon ja politiikan remontin läpikäytyään oli valmiimpi globalisaation kilpailukykytodellisuuteen. (TS 2.11.2011)

Vaihtelu virkistää

Kilpasoudussa on kahdeksan erilaista venetyyppiä eli ääripäissä yksikkö ja kahdeksikko sekä niiden välissä kaksikot ja neloset, joita kumpiakin löytyy kolmea eri sorttia: perämiehetön, perämiehellinen ja pariairoversio. Vakiintuneilla veneluokkatunnuksilla asia ilmaistaan 1x, 2-, 2+, 2x, 4-, 4+, 4x ja 8+, jolloin x merkkaa pariairovenettä, miinus perämiehetöntä ja plussa perämiehellistä.

Viisi venetyypeistä on ns. yhden airon veneitä, joissa kullakin soutajalla on yksi pitkä airo, jolla hän soutaa joko veneen oikealta tai vasemmalta puolelta. Englanniksi yhden airon soudusta puhutaan termillä sweep rowing tai yksinkertaisesti vain rowing, erotuksena nimellä sculling kulkevaan pariairosoutuun. Suomessa on totuttu puhumaan yhden airon ja kahden airon soudusta.

Yhden airon joukkueveneissä on totta kai keskeisen tärkeää, että puolet ovat tasavahvoja. Mikäli toinen puoli on toista fyysisesti olennaisesti vahvempi, vene alkaa puoltaa ja suuntaa on jatkuvasti korjailtava peräsimellä, mikä hidastaa vauhtia, heikentää veneen tasapainoa ja tekee soudusta teknisesti vaikeaa. Kaksikossa tietä kiertää tätä tosiasiaa ei ole, mutta nelosissa ja kahdeksikoissa veneen virityksellä voidaan pyrkiä tasoittamaan joukkueen fyysisiä eroja.

Aina 1950-luvulle saakka neloset ja kasit viritettiin yksinkertaisesti niin, että hankaimet sijoitettiin vuoron perään oikealle ja vasemmalle. Anglosaksisessa maailmassa standardi ja käytäntö sanelivat vielä senkin, että tahtihankain oli lähes poikkeuksetta oikealla. Kukaan ei vaikuta edes harjoituksissa kokeilleen vaihtoehtoisia tapoja järjestää hankaimet, puhumattakaan siitä, että olisi testannut niiden vauhtia kilpailuissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin soutu on monessa Euroopan maassa ollut kytköksissä teollisuuteen. Suomessa tällaisia rahoituksensa ja nimensä kautta tiettyyn teollisuusyhtiöön kytkeytyneitä seuroja olivat mm. Wärtsilän Soutajat, Nesteen Soutajat, Valkeakosken Vesiveikot, Pargas Kalks Roddare ja Takon Soutajat. Myös italialaisella moottoripyörätehdas Moto Guzzilla oli ja on yhä henkilöstön oma soutuseura La Canottieri Moto Guzzi, joka harjoittelee Y-kirjaimen muotoisella Lago di Comolla Lombardiassa. 1950-luvun puolivälissä seuralla oli kova nelosjoukkue, joka voitti useamman Italian mestaruuden. Italia on ollut perinteisesti yksi soudun ehdottomia suurmaita, joten kansallisen tittelin ottaminen on yleensä tarkoittanut sitä, että joukkue on kovaa tasoa myös kansainvälisesti.

Eräällä kisamatkalla Moto Guzzin nelonen päätti tehdä valmentajalleen käytännön pilan ja virittää veneen hankaimet väärään järjestykseen. Sen sijaan, että olisivat pistäneet hankaimet totutusti vuorotellen oikealle ja vasemmalle, motoguzzilaiset pistivät sekä tahtiairon että keulapaikan hankaimet oikealle ja väliin kaksi hankainta peräkkäin vasemmalle puolelle.

Valmentajaa temppu ei juurikaan huvittanut. Rangaistukseksi hän päätti laittaa soutajat vesille tässä oudossa virityksessä ja määräsi heidät soutamaan 500 metrin vetoja aikakokeena. Tässä vaiheessa lienee soutajienkin hymy hyytynyt, mutta hämmästyksekseen he laiturista vesille lähdettyään havaitsivat, että väärä hankainjärjestys tuntui jopa paremmalta kuin perinteinen. Aikakoe vahvisti tuntemukset: oikea-vasen-vasen-oikea -virityksellä he soutivat 500 metrin pätkän nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Valmentaja halusi asialle selityksen ja kääntyi Moto Guzzin insinöörien puoleen. Inssit laskivat ja piirtelivät aikansa kaavioita, ja kertoivat sitten valmentajalle, että nopeampi vauhti selittyi uuden virityksen tuottamalla suuremmalla liikevoimien summalla. Veneen alla noin metrin verran tahtiairosoutajasta perään päin sijaitseva evä muodostaa tukipisteen, joka ikään kuin pitää venettä paikallaan estäen pyörivän liikkeen pituusakselin ympäri. Vasemman ja oikean puolen voimien on oltava mahdollisimman tasaiset suhteessa tähän tukipisteeseen, muussa tapauksessa airojen pyöreä kaari alkaa tuottaa erisuuruisia sivuttaisia voimia ja vene kääntyy joko oikealle tai vasemmalle.

Italialaisten virityksessä tämä toteutui: vastapainoksi lähimpänä tukipistettä ollut oikean puolen airoa myös kauimpana siitä sijainnut airo oli oikealla. Toiseksi ja kolmanneksi lähimpänä olivat vasemman puolen airot, jolloin puolten voimien summat olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja venettä eteenpäin vievät voimat saatiin maksimoitua.Jos tahtiairon yhtälöön tuottamaa voimaa merkataan nelosella ja keulasoutajan voimaa ykkösellä, tulee spagettivirityksellä molempien puolten summaksi 5 (oikealla 1+4 ja vasemmalla 2+3), eli ne ikään kuin "kumoavat" toinen toisensa.

Italialaiset päättivät jatkaa hyväksi havaitulla uudella virityksellä ja tulosta tuli. Melbournen olympialaisissa Alberto Winkler, Romano Sgheiz, Angelo Vanzin ja Franco Trincavelli perämiehenään Ivo Stefanoni voittivat olympiakultaa samassa lähdössä, jossa Suomen Kauko Hänninen, Reino Poutanen, Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen perämiehenään Matti Niemi ottivat pronssia. Venevarikolla monet olivat kuulemma kovasti naureskelleet italialaisten touhuja ja puhelleet keskenään, että eiväthän nämä parat näytä edes tietävän, miten vene viritetään. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissaan Roomassa Sgheiz, Trincavelli ja Stefanoni olivat vielä saman veneluokan pronssilla yhdessä Fulvio Balattin ja Giovanni Zucchin kanssa, virityksenään nyt jo tuttu ja tunnustettu OVVO.

Yhtälö toimii, jos kaikki soutajat ovat täysin tasavahvoja ja teknisesti identtisiä. Näin ei tietenkään kuitenkaan koskaan ole, ja itselläni ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka suuri täsmälleen ottaen ero eteenpäin vievissä voimissa OVVO:n ja perinteisen OVOV:n välillä on. Edelleen perinteinen viritys on dominantti malli, joskin aina silloin tällöin nelosissa näkee OVVO:n lisäksi myös VOOV:ta. Italialaisten löydöksen kanssa sopusoinnussa on se, etten muista koskaan kisoissa nähneeni VVOO:ta tai OOVV:ta, jotka tukipisteajattelussa olisivat kaikkein huonoimmat tavat virittää paatti (puolet olisivat tällöin 1+2=3 ja 3+4=7).

Kahdeksikossa homma käykin sitten jo mielenkiintoiseksi, koska valinnanvara lisääntyy. Italialaisten innovaatio levisi eurooppalaisissa soutupiireissä nopeasti, ja itse käyttivät jo 1950-luvulla kaseissaan viritystä OVVOOVVO. Tukipistekaavan mukaisia optimaalisia virityksiä kasille ovat myös VOOVVOOV, OVOVVOVO ja VOVOOVOV. Saksalainen valmennusguru Karl Adam ryhtyi kokeilemaan Ratzeburgissa OVOVVOVO:lla ja hänen valmentamansa Saksan maajoukkuekasi otti tällä virityksellä olympiakultaa Roomassa 1960 ja Mexicosssa 1968 sekä hopeaa Tokiossa 1964. Samaa viritystä käyttivät myös hallitsevat olympiavoittajat Kanadan Pekingissä 2008, kun kaikki muut viisi finaalikahdeksikkoa soutivat perinteisessä virityksessä vain tahtipuolen vaihdellessa (NED, GBR, AUS oikealla, USA ja POL vasemmalla).

Myös VVOOOOVV ja OOVVVVOO tuottavat samaa kaavaa noudattava toisensa kumoavat voimat eri puolilta, mutta ikinä en muista nähneeni näin viritettyjä kahdeksikkoja. Suurin syy tähän saattaa olla se, että tahdin ja vetopituuden synkronointi erityisesti tahdin ja keulan välillä alkaa olla melko haastavaa, kun välissä on omalla puolella neljä paikkaa "tyhjää". Lisäksi peräkkäisillä paikoilla riski iskeä aironlavalla palautuksen alkuvaiheessa seuraavan saman puolen soutajan airon veteen tekemään pyörylään on suurempi kuin oikea-vasen-virityksellä. Jos seuraava saman puolen heppu istuu suoraan takanasi, hänen loppuvedostaan kohoava useamman sentin korkuinen vesipatsas on suurimmillaan juuri silloin, kun olet aloittamassa palautusta ja airon kädensijalla on vähiten tilaa ylös-alas-suunnassa. Perinteisellä virityisellä olet pyörylän tullessa jo turvallisemmilla vesillä eli airon kädensija on matkustanut palautuksessa ohi polvien ja tilaa on enemmän.

Siihen, mikä on optimaalinen viritys pintakosketuksen välttämiseksi takana soutavien loppuvetopyörylöihin, vaikuttavat myös veneen vauhti ja vetoliukuma eli se matka, jonka vene yhden vetosyklin aikana kulkee. Viidellä vuosikymmnenellä Suomen mestaruuden perämiehenä voittanut Eino "Eikka" Ketonen laski joskus, että jos haluaa mennä alle kuuden minuutin, on tahdin ollessa kasikisalle tyypilliset 38-40 päästävä jokaisella vedolla edellisten aironiskemien ohitse. Mitä pidemmälle ohi pääsee, sitä enemmän alle kuuden mennään. Tämän voi aistinvaraisesti todeta katsomalla huippukasien vetoa vaikkapa Pekingin finaalissa, jossa Kanada parasta vauhtia pitäessään välillä 500-1200 metriä tulee n. 38:n tahdilla joka vedolla 1-2 metriä edellisten iskemien ohitse.

Ehkä ensi vuonna SM-kisoissa ratzeburgilaisittain?

Vanhaan hyvään aikaan

Nesteen Soutajat ry viettää tulevana lauantaina 50-vuotisjuhliaan. Juhliin liittyvään toimeksiantoon kytkeytyen olen selaillut vanhoja Airo-lehtiä 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, mikä on ollut itselleni tietysti melkoinen nostalgiatrippi. Käsittääkseni liiton sivulta ei löydy kattavaa tulosarkistoa, joka ulottuisi edes 1990-luvulle, aiemmista ajoista puhumattakaan. Vanhojen kisatulosten saattamisessa sähköiseen muotoon olisi talkootyön paikka. Ajatelkaapa soutukollegat, kuinka hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme vaikkapa SM-mitaleja koskevaa tilastotietoa: kuka on voittanut minkäkin veneluokan ja milloin, kuinka paljon mestaruuksia löytyy joltain tietyltä soutajalta, millä seuralla on eniten kahdeksikon Suomen mestaruuksia jne.

Avaan keskustelun asiasta laittamalla tähän vuoden 1990 ergo-SM-kisojen eli nykyään sisäsoudun SM-kisoina tunnettujen masokismikekkereiden tulokset ja vähän kommentoinkin niitä, lähteenä Airo 1/1990. Kisojen tarkkaa päivämäärää ei lehdessä ollut, mutta veikkaisin kyseessä olleen lauantai 27.1.1990 ja paikkana oli Vierumäen urheiluopisto. Kilpailumatka oli tuolloin vielä 2500 metriä ja kyseessä olivat järjestyksessään kolmannet ergo-SM-kisat.

Avoin Ergo-SM

Miehet - kevyt

Pekka Teittinen NS 7:57.7
Timo Laine TAKO 8:04.3
Seppo Henriksson TS-ÅR 8:15.1
Timo Saahko VVV 8:20.6
Jan Holmén PRK 8:21.3
Harri Jokinen JSV 8:27.3
Tom Nordblad TS-ÅR 8:31.5
Panu Soitso NS 8:37.6

Juniorit - pojat

Hannu Koivusalo NS 7:57.4
Tomas Söderblom PRK 8:04.4
Tero Karppinen NS 8:05.9
Jörgen Lindblom PRK 8:24.2
Tom Bergman PRK 8:28.0
Heikki Lumme VVV 8:34.3
Antti Lumme VVV 8:34.5
Markku Jokisipilä TS-ÅR 8:43.5
Toni Patrikainen TAKO 8:50.4
Timo Aro VVV 8:50.4
Juha Nieminen TS-ÅR 8:55.5
Juha Ruusila TAKO 8:56.2

Miehet - raskas

Pertti Karppinen NS 7:22.7
Juri Jansson VIRO 7:36.9
Klaus Geiger TAKO 7:41.6
Esko Hillebrandt TAKO 7:43.9
Jorma Lehtelä NS 7:49.2
Janne Masalin TS-ÅR 7:53.5
Raimo Sihvonen HSK 7:54.1
Vesa Keso TAKO 7:54.7
Juha-Pekka Huhtanen 7:56.6
Heikki Haavikko 8:07.6
Antti Niskanen KKK 8:10.3
Jani Heino NS 8:13.9

Juniorit - tytöt

Kati Pulkkinen SU-41 9:56.5
Virpi Makkonen NS 10:26.1
Johanna Läspä ARK 10:26.4
Riikka Rusi NS 10:26.6
Salla Soini VVV 10:31.7
Katriina Aalto TS-ÅR 10:37.3
Hanna Läspä ARK 10:52.3
Mervi Kiikko TS-ÅR 11:03.0

Naiset - kevyt

Laila Finska ARK 9:22.6
Hanna-Stiina Taskinen TS-ÅR 9:58.6
Tiina Nordblad TS-ÅR 10:13.9
Laura Uimonen TAKO 11:07.3

Naiset - raskas

Päivi Hänninen NS 9:28.0
Anne Karkkonen NS 9:45.9
Nina Alm NS 9:51.8

Ensimmäisinä tuloslistassa huomio kiinnittyy kahteen aikaan, Pertti Karppisen avoimen voittotulokseen sekä Hannu Koivusalon junnujen kärkinoteeraukseen, jotka kummatkin edustivat aikanaan aivan maailman huipputasoa.

Pepen tulos oli lähellä saksalaisen Matthias Siejkowskin tuolloista ME-aikaa 7:15.7.Vuonna 1992 Siejkowski veti tiskiin kaikkien aikojen tuloksen 7:10.7, joka edelleen on 2500 metrin ME-aika ja sellaiseksi todennäköisesti jääkin, koska matkaa ei enää soudeta. Käsittääkseni kukaan muu kuin Siejkowski ei ole vetänyt Pepen tätä aikaa kovempaa, ei edes viisinkertainen olympiavoittaja Steven Redgrave, jonka ennätys oli täsmälleen sama kuin Pepellä eli 7:22.7. Itse itseään valmentanut vuonna 1967 syntynyt saksalais-puolalainen Siejkowski ei milloinkaan saavuttanut avovesillä mainittavaa menestystä, mikä pitkälti johtui siitä, että hän oli soutajaksi jo vähän liiankin suurikokoinen. Sopivan yksikkökaluston löytäminen 208-senttiselle ja 110-kiloiselle henkilölle ei ole ihan helppoa, kuten ei myöskään tällaisen poikkeuksellisella fysiikalla ja mitoilla varustetun soutajan istuttaminen osaksi joukkuevenettä. Parhaiksi saavutuksiksi jäivät Saksan mestaruuskisoissa kasista otettu hopea ja kaksi pronssia.

Pertti lopetti uransa Barcelonan kisoihin, joten hän ei huippukunnossaan tullut vetäneeksi koskaan 2000 metrin matkaa, mikä on vuodesta 1996 alkaen ollut virallinen sisäsoudun kisamatka. Näin ollen hänen vertailemisensa nykysoutajiin on hivenen hankalaa. Vuoden 1988 ensimmäisissa ergo-SM-kisoissa vedettiin tällä matkalla, mutta Pepen silloinen tulos 5:52.0 kertoo, että laite oli tuolloin vielä jonkin verran outo. Vuoden 1990 SM-kisoissa hänen 2000 metrin väliaikansa on ollut 5:54:n paikkeilla. Jos käytämme mittatikkuna Klaus Geigeria, jonka ennätykset ovat 2000 metrillä 5:46.6 (1997) ja 2500 metrillä 7:29.8 (1995), voisimme spekuloida, että Pepe olisi vuoden 1990 kunnossaan vetänyt 2000 metriä jonnekin 5:40:n tietämille. Tuolloin hän oli jo 37-vuotias, joten fyysiset huippuvuodet olivat jo takanapäin. Kovimmassa kunnossaan hän lienee ollut kaksi olympiakultaa ja yhden maailmanmestaruuden tuoneella jaksolla 1980-1985. Fyysiseltä suorituskyvyltään hän on siten ollut vähintään samaa tasoa kuin 2000 metrin ME-aikaa 5:36.6 hallussaan pitävä Uuden-Seelannin Rob Waddell, Sydneyn kisojen yksikkövoittaja.

Kuvassa Siejkowski 16.2.1997 sisäsoudun MM-kisoissa, jossa hän voitti maailmanmestaruuden uudella 2000 metrin ME-ajalla 5:39.7. Aiempi ennätyksen haltija Waddell tuli toiseksi ajalla 5:40.1. Kolmanneksi souti muuan Klaus Geiger ajalla 5:46.6. Hän nujersi pronssitaistossa ajassa 5:49.6 maaliin tulleen Greg Searlen, joka puolestaan voitti vuonna 1992 Barcelonassa viimeisen jaossa olleen perämiehellisen kaksikon olympiakullan yhdessä veljensä Jonnyn kanssa. Vuodet 2000-2009 kilpasoudusta taukoa pitänyt 39-vuotias Searle valmistautuu parhaillaan Lontoon olympialaisiin osana Ison-Britannian kahdeksikkoa.

Hannu Koivusalo puolestaan ei enää koskaan vuoden 1990 jälkeen osallistunut sisäsoutukisoihin. Siis ainakaan tähän mennessä; Hannulle tiedoksi, että vuoden 2012 sisäsoudun SM-kisat vedetään Helsingissä 4.2.2012. Vuonna 1990 maailmasta ei kovin montaa juniorisoutajaa löytynyt, jotka olisivat päässeet tuon kahdeksan minuutin maagisen rajan alle. Kaikkien aikojen ennätystulos junnuissa 2500 metrillä on saksalaisen, niin ikään jättiläiskokoisen Johannes Barthin vuonna 1995 soutama 7:34.0. Barth voitti samana vuonna pariairokaksikoissa junnujen MM-kultaa ja vuonna 1999 alle 23-vuotiaiden yksikön MM-kultaa, mutta ei koskaan lyönyt itseään läpi Saksan aikuisten maajoukkueeseen ja pisti airot naulaan vuonna 2000.

Mikäli "Suomen painavimpana kilpahiihtäjänä" aikanaan tunnetuksi tullut Hannu olisi päättänyt panostaa soutuun, hän olisi saattanut hyvinkin napsaista tästä vuoden 1990 tuloksestaan vielä 15-20 sekuntia pois. 4x10 kilometrin viestihiihdossa Vuokatti Ski Teamin riveissä yhden Suomen mestaruuden (1995) ja kaksi SM-hopeaa (1997 ja 1999) voittanut Hannu oli kropaltaan hyvin samankaltainen kuin Puolan pariaironelossa Pekingin olympiakultaa ja neljä maailmanmestaruutta voittanut 186-senttinen ja 92-kiloinen Marek Kolbowicz. Hannulla mittaa muistaakseni oli 187 senttiä ja kilpailupaino hiihdossa 90-95 kilon tietämillä. Hapenottonsa, lihasmassansa ja voimaominaisuuksiensa puolesta Hannu olisi soveltunut huomattavasti paremmin soutuun kuin hiihtoon, jossa joutuu ylämäissä taistelemaan oman massansa lisäksi 65-70-kiloisia yli 90 ml/kg hönkiviä kilpakumppaneita vastaan.

Itse olin vuonna 1990 vielä aika pitkälti treenaamisen suhteen leikki & laulu -osastossa, mikä tuloksesta näkyykin. Saman vuoden syksyllä pääsin sitten Veikko "Patu" Järvisen maankuuluun koirakouluun, jossa tulosta alkoi syntyä vauhdilla. Keväällä 1991 matka taittui jo huomattavasti nopeammin, lukemiin 8:10. Parhaan tulokseni 7:57.7 tein vuoden 1993 SM-kisoissa. Tämän jälkeen siirryin kevyen luokkaan (sisäsoudussa alle 75kg), mikä söi tehoja sen verran, että parhaaksi kevyen painossa tehdyksi tulokseksi jäi talvella 1995 vedetty 8:02.4.

Sirppi, vasara ja fascistien kuulat

Kirjoitin taannoin valokuvien kera Turun Paattisten hautausmaalta löytyvästä erikoisesta hautakivestä. Viime kesänä Turun Sanomatkin kirjoitteli asiasta, ja kesällä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä päätti ottaa kiven hoitaakseen kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä. Sunnuntaina 4.9. järjestettiin seremonia, jossa kivi julistettiin sovinnon kiveksi. Pidin tilaisuudessa alla olevan esitelmän.

Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.

Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.

Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.

Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.

Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.

Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.

Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.

Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.

Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.

Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.

Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.

Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.

Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.

Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.

Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:

”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”

”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”

”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”

Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.

Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.

Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.

Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.

Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.

Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.

Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.

Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.

Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.

Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.

Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.

Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.

Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.

Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.

SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.

Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.

Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.

Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.

Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:

"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.

Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.

Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.

Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”

Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.

Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.

Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:

” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.

Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”

Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.

Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.

Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.

Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.

Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?

Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.

Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.

Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.

Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.

Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.