perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Pikseliryssää matalaksi saatanallisen hevinmäiskeen tahdissa

Oli sitä 1980-luvulla paljon hyvääkin.

Täytin helmikuussa 1985 kolmetoista vuotta. Tuohon aikaan minun ja kavereideni suosikkiajanvietettä oli pelata tietokonepelejä Commodore 64 -masiinalla. Aika oli muutenkin mielenkiintoista, sillä 1980-luvun mittaan suurin osa aikuisista putosi täysin kärryiltä siitä, mitä pojat huoneissaan puuhasivat.

Samoihin aikoihin tietokonepelaamisen kanssa sosiaalistuin ensin AC/DC:hin, Judas Priestiin ja Iron Maideniin, sitten Motörheadiin, josta matka jatkui perkeleellisen Venomin kautta kovaa maihinnousua tehneeseen speed ja thrash metalliin kuten Megadethiin, Metallicaan, Anthraxiin ja Slayeriin. Samaan kulttuuripläjäykseen kuuluivat vielä myös Conan Barbaari -sarjakuvat, joita taisi julkaista kustannusyhtiö Semic. Suuresti puhutteli myös videona tihrustettu elokuva Conan Barbaari (1982), jonka käsikirjoittajana yhdessä myös Ilmestyskirja. Nytin ja Likaisen Harryn taustalta löytyvän semifasisti John Miliuksen kanssa oli häärinyt myöhempi maailmanparantaja Oliver Stone.

Alkuvuodesta 1985 Suomeen rantautui myös amerikkalaisvalmisteinen tietokonepeli nimeltä Raid Over Moscow, jonka tarkoituksena nimensä mukaisesti oli parhaassa Kylmän sodan hengessä pistää itänaapuri matalaksi. Siinä oli useita erilaisia vaiheita, ja se huipentui vastustajien ammuskelemiseen alas Kremlin muureilta. Vaikka peli ei tasollisesti ehkä ihan ykkösketjua ollutkaan, tuli sitä tunti poikineen mäiskittyä.

Yhteiskunnalliset asiat ja politiikka eivät kaveripiiriämme puberteetti-iässä juuri kiinnostaneet, mutta sen verran silmät ja korvat auki oli oltu, että ymmärsimme pelin edustavan aika lailla erilaista näkemystä Neuvostoliitosta kuin Suomen virallinen ulkopolitiikka. Koulussa oli ollut jaossa Ydinaseeton Pohjola -rintanappeja ja puhuttu maailmanrauhan puolesta. Nyt sai sitten tässä pelissä latoa rautaa rajalle mielin määrin, ja sekös tietysti huumorintajua puhutteli.

Pelistä kehkeytyi poliittinen näytelmä, joka tietokonepeleihin tietokonepeleinä suhtautuvan 13-vuotiaan silmissä näytti vähintäänkin erikoiselta. Kulttuurisena instituutiona yhä tänä päivänä pahasti aliarvostetun Mikrobitti-lehden arvosteltua pelin yksityiskohtaisten sisältökuvausten kera A-Studio teki siitä paheksuvan jutun (tämä helmi pitäisi kaivaa esille) ja turkulainen kansanedustaja Ensio Laine repi asiasta punaiset pelihousunsa niin pahasti, että laati siitä ei enempää eikä vähempää kuin eduskuntakyselyn.

Laine, joka varmaan ei ollut koko peliä nähnytkään eikä välttämättä tiennyt edes mitä tietokonepelit olivat, peräsi hallitukselta toimia tällaisten neuvostovastaisten pelien levittämisen estämiseksi. Kyselyssä todettiin pelin vahingoittavan "naapuriystävyyttä ja lasten rauhankasvatustavoitteita". Asiaa puitiin useissa televisio-ohjelmissa ja iltapäivälehdetkin siitä kirjoittivat. Julkisuuden ansiosta peli singahti myyntilistan ykköstilalle ja pysytteli siellä kuukausikaupalla. Maahantuoja, joka taisi olla turkulainen Toptronics oy, mahtoi nauraa makeasti koko matkan pankkiin.

Vuonna 1985 julkaistiin myös Leena Huiman kristilliseltä pohjalta ponnistanut kirja Vesimiehen lapset, jossa video- ja tietokonepelejä syytettiin nuorison moraalin mädättämisestä. Samoilla vesillä taisi kalastella myös saarnaaja Leo Meller, joka vuonna 1986 hyökkäsi nuorison suosiman moraalittoman ja saatanallisen rytmimusiikin kimppuun kirjassaan Rock. Muistan kuinka nauroimme näille jeesusteleville moraalinvartijoille katketaksemme ja ihmettelimme Laineen, Huiman ja Mellerin tarjoamien esimerkkien valossa, että mitähän pirua ihmiselle aikuistumisen yhteydessä tapahtuu, kun suhteellisuudentaju katoaa näin totaalisesti.

Menestykselliset ja suunnatonta tuhoa niin materiaalisessa hävityksessä kuin ihmishengissäkin mitattuna kylväneet virtuaalihyökkäykseni Moskovaan tulivat usein mieleen pari vuotta sitten. Väitöskirjani herättämän keskustelun tiimellyksessä minua suomalaiseen patrioottisiin myytteihin kohdistamani kritiikin vuoksi syytettiin jopa neuvostomyönteisyydestä ja taistolaisuudesta, niin anakronistisia ja järjettömiä kuin nämä määreet 1970-luvulla syntyneen tapauksessa ovatkin. Turha näille jästipäille tietysti on mitään yrittää mitään sanoa, mutta jos teinivuosieni edesottamukset jotain osoittavat niin sen, että neuvostomyönteisyyden suhteen synnittömyyteni loistaa suorastaan häikäisevän kirkkaana.

Vuonna 1985 thrash metallin ensimmäiseen aaltoon kuulunut mutta sittemmin valitettavasti aika lailla unohdukseen painunut newyorkilaisyhtye Carnivore julkaisi samaa nimeä kantaneen debyyttialbuminsa. Laulaja-basistina remusi myöhemmin Type O Negative -bändinsä ansiosta maailmanmaineeseen ja kulttisuosioon kivunnut Peter Steele. En yritä puolustella sitä, että 13-vuotiaana suosikkikappaleihini tällä täynnä helmiä olevalla levyllä kuuluivat kitusia repivää yrjöämistä sisältävä aloitusraita Jack Daniels and Pizza, uskontokriittinen Angry Neurotic Catholics sekä hilpeä elämäntapa-statement Sex and Violence.

Vaikka en politiikkaa seurannutkaan, olin vaistonnut suomettuneen rähmällään olon kansallista identiteettiämme kuristavan ahdistavuuden. Siten minuun vetosi myös Carnivoren konstailemattoman reippaalla "Dasvidanya motherfuckers!" -huudahduksella alkava U.S.A. for U.S.A. -kappale. Sanat tarjosivat testosteronituotannon alkuvaiheeseen istuvia sopivalla tavalla yksinkertaisia perusteluja sille, miksi kulttuurivaikutteet kannatti ottaa vapaiden ja urheiden maasta, niin kuin olin tietokonepelien, musiikin, elokuvien ja sarjakuvien suhteen tehnytkin:

All the bullshit countries
who think they'll beat the giant
world peace upheaval
we'll nuke 'em to the stone age
send the message clear
ya don't fuck with the eagle


Tästä olisi Dubyakin ollut ylpeä. Kun biisin laittoi soimaan taustalle Raid Over Moscow'ta pelatessa, tunnelma oli republikaanisen juhlallinen. Turha siis tulla lässyttämään suomettumisesta, jo 13-vuotiaana tajusin reaalisosialismin ja Neuvostoliiton olevan hanurista. Ja mitä teki vuoden 1985 poliittinen eliitti?

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kynttilä haudalle;

http://commons.wikimedia.org/wiki/Image:Bon_Scott.jpg

Anonyymi kirjoitti...

Mieleenpainuva oli myös muistaakseni 1989 Neukkulassa värkätty rock-konsertti, jossa länsirockin mammutit esiintyivät neuvosto-kollegojen kanssa. Gorky Parkin Bang Bang jäi mieleen :)

Muistaako joku, minä vuonna oli se tapaus, kun esim. Queenia ja Twisted Sisteriä soitettiin takaperin ja etsittiin muka alitajuntaan pureutuvia saatanallisia tai muuten paheellisia viestejä? Ja sitten joku moraalinvartija haastoi pumput oikeuteen. Poikain kanssa naurettiin, kun kukkahattutädit ja -sedät raamattu kourassa selittivät, miten selvästi Another one bites the dust -biisi käännähti muotoon it's fun to smoke marijuana, aanagangabaa..aanaganaganabaa.

Vasarahammer kirjoitti...

Rockin saatanallisuutta saarnasivat helluntailaiset, jotka julkaisivat asiaa käsittelevän kasetin. Tästä tehty dokumentti löytyy Youtubesta ja se todellakin näyttää jälkikäteen vielä koomisemmalta kuin aikanaan.

Yhdysvalloissa samaan aikaan saatiin aikaiseksi Parental Advisory -tarrat eksplisiittistä lyriikkaa sisältäviin levyihin. Kun itse ostin aikanaa Manowarin Fighting-levyn, siitä löytyi kyseinen tarra. Tuota tarraa ajoi innokkaasti silloisen senaattorin ja nykyisen ilmastomuutosevankelista Al Goren vaimo Tipper Gore.

Frank Zappa kunnostautui sensuuriyritysten vastustajana. Judas Priest puolestaan joutui oikeuteen levysanoitustensa takia, kun joku nuori oli tehnyt itsemurhan kuunnellessaan jotain Priestin biisiä, jonka nimeä en valitettavasti muista.

Minulla itselläni ei ollut Commodere 64 -tietokonetta, mutta tutustuin Raid over Moscow -peliin armeijassa. Vääpeli ei tuosta pelistä innostunut, vaan pelasi enemmän Boulder Dashiä, joka oli pelinä selkeästi parempi.

80-luvulla Neuvostoliitto alkoi rappeutua eikä sen vaikutus enää ollut yhtä selkäpiitä kylmäävä kuin aiemmin. Populaarikulttuurissa kylmän sodan teemat nousivat esiin myös elokuvissa. Rambo 2 ja Rocky 4 menestyivät myös Suomessa, vaikka Sylvester Stallonen hahmossa on samanlaista tahatonta koomisuutta kuin heviyhtye Manowarin tuotannossa.

Anonyymi kirjoitti...

Joo, Tipper Goren jutut muistan minäkin.

Eikös jossain vaiheessa Ozzyn Suicide solution -biisikin joutunut vastaavan paheksunnan kohteeksi, kun joku teini ampui itsensä kuunnellessaan sitä?

Biisi oli ja on kyllä mainio..."Wine is fine but whiskey's quicker, suicide is slow with liquor", ja sitten siinä on se kohta, jossa väitettiin kuiskuteltavan vaikka mitä kauheita alitajuntaan pureutuvia juttuja.

l.huuskonen kirjoitti...

Tämä Jokisipilän juttu muistuttaa
meitä siitä erittäin tärkeästä to-
tuudesta,että taistelua nuorten 10-
15 -vuotiaiden sieluista ei voiteta
poliittisella argumentaatiolla tai
debatilla vaan raflaavalla musii-
killa,elokuvilla,tietokonepeleillä,
sarjakuvilla ym. ns. populaarikult-
tuurilla.
Olen itse syntynyt helmikuussa 62
ja siis tasan vuosikymmen ennen
tämän blogin pitäjää.Olisi väärin
sanoa,että Neuvostoliitto hävisi
populaarikulttuurillisen sodan
jenkkejä ja muuta Länttä vastaan
mielissämme vaikkapa vuosina 1973-
75.Oikeammin pitäisi todeta,että
he eivät ilmoittautuneet kisaan mu-
kaan lainkaan! Sieltä kun ei kerta
kaikkiaan tullut mitään mielenkiin-
toista tai jännittävää.Joku TV:ssä
esitetty Eisensteinin leffa tai
jumalattoman pitkä filmi-versio
Sodasta ja rauhasta ei jaksanut
11- vuotiasta sytyttää.Jenkeistä ja
briteistä sen sijaan tulvi suuret
määrät musiikkia,elokuvia ja TV-
sarjoja.Nykyään pelkästään koomi-
selta tuntuva Gary Glitter teki
v.-73 hitillään "I'm the leader of
the gang,I'm am" suuremman vaiku-
tuksen kuin koko NL:n kulttuuripyr-
kimykset Suomessa yhteensä.
Toki oli hyviä kotimaisiakin teki-
jöitä kuten Juice,Badding ja Hurri-
ganes.Mutta eiväthän hekään Itää
matkineet vaan Länttä.Juicessa
miellytti asenne ja tuhmuus,Ganesit
taas ymmärrettiin jonkinlaiseksi
suomalaiseksi tulkinnaksi amerikka-
laisuudesta jenkkirautoineen ,
farkkuhousuineen ja college-paitoi-
neen.
Mutta em. lisäksi 1970-80-luvuil-
la tehokkain neukkuvastainen roko-
te lienee ollut jo massamittoihin
kasvanut matkailu Neuvostoliittoon.
Elintasokuilu maidemme välillä tuli
hetkessä selväksi tyhmemmällekin ja
kun oli tiedossa,että eivät raukat
saa edes omassa maassaan vapaasti matkustaa ulkomaista puhumattakaan,
niin oli vaikea kenenkään esittää
neukkulaa esimerkkinä,jota meidän
tulisi seurata.
Toinen ilmiö,jonka tarkoitus lie-
nee ollut lähentää suomalaisia Neu-
vostoliittoon ja jonka vaikutus oli
useimmiten aivan päinvastainen,oli
suomalaisten stipendiaattien opis-
kelu NL:ssa.Veljeni lähti Leningra-
diin v. -76.Ei kylläkään poliitti-
sista syistä vaan lähinnä seikkai-
lumielessä.Seuraavat kuusi vuotta
antoivat hänelle syvällisen koulu-
tuksen paitsi koneenrakennusoppiin
niin myös REAALIsosialismiin.Pian
hänellä oli jo oma kotiryssä.Nimit-
täin erään huippuhotellin ravinto-
lan tarjoilija,jolla oli laaja asi-
kaspiiri Leningradissa.Suomessa lo-
milla ollessaan veljelläni oli aina
mukana lista LP-levyistä,jotka tar-
joilija oli häneltä tilannut.Disco-
musaa kuten Abba ja Boney M meni
paljon.Myös Frank Zappa ja Beatles
olivat haluttua kamaa.
Eräs suomalainen stallariperheestä
ollut opiskelija oli erehtynyt suostumaan KGB:n vasikaksi kerto-
maan toisten suomalaisten puheista
ja ajatuksista.Hän tahtoi lopettaa
toimintansa kesken kaiken.No,onnis-
tuihan se,mutta vasta sen jälkeen
kun viranomaiset olivat hakanneet
hänet sairaalakuntoon.Oli pojan en-
mäinen reissu sairaalaan Venäjällä,
jolla hän oppi mm. ,että omaiset
tuovat potilaille ruokaa ja vaat-
teita,koska sairaalalaitos on kyke-
nemätön sen tekemään.Ja että ku-
kaan ei vapaaehtoisesti vietä siel-
lä yhtään hetkeä,jos ei ole pakko.
Mentyään naimisiin jo opiskeluai-
kanaan venakon kanssa veljeni muut-
ti tämän kanssa kerrostalohuoneis-
toon.Tämäkin oli yksi oppitunti
NL:n todellisesta elämästä versus
virallinen totuus.Perhe,joka edel-
leen nimellisesti asui huoneistos-
sa,oli todellisuudessa muuttanut
pariksi vuodeksi Siperiaan tienaa-
maan kolmin- tai nelinkertaista
palkkaa ja saivat siis nyt lisäk-si vuokratulot asunnostaan.Käsit-
tääkseni tämä oli aika yleistä.
Kuinka monta viranomaista oli lah-
jottava jotta homma onnistui,sitä
en osaa sanoa.
Tässä vain pari esimerkkiä siitä kuinka monipuolista ja avarta-
vaa monessakin mielessä opiskelu
NL:ssa saattoi olla.Ja tietoa näis-tä opetuksista tihkui Suomeenkin
aika laajoille piireille,vaikka ei
sitä sen ajan esim. lehdistä huo-
maakkaan.Olisi ollut tosin suotavaa
että monet suomalaiset yhteiskunta-
tieteilijät olisivat viettäneet edes puoli vuotta asuen ja eläen
Neuvostoliitossa.Olisi syntynyt to-
tuudenmukaisempi näkemys neuvosto-
jen maasta,nääs.
Moni porvari saattoi noihin aikoi-
hin murehtia miten suomalaisopiske-
lijoita aivopestiin NL:ssa kommu-
nisteiksi.Ihan turhaan...

Anonyymi kirjoitti...

Tetris ei tietenkään ollut tarpeeksi houkutteleva graafisempien länsipelien rinnalla. :)

Poika Tuomisen muistelmat tietysti tarjoavat aika korutonta kertomaa Punaisen ihmemaan todellisuudesta.

Vasarahammer kirjoitti...

Kyllä ne 80-luvun Neuvostoliiton matkat myös aiheuttivat sen, että kaikenlaiset Raja railona aukeaa -tyyppiset ajatukset muuttuivat, jos eivät täysin vastakkaisiksi niin ainakin monipuolistivat kuvaa "vastapuolesta".

Suomalaisen ja venäläisen ei ole erityisen vaikea tulla toimeen keskenään. Venäläinen pitää suomalaista Ilmari Susiluodon sanoin "melkein meikäläisenä." Venäläisten sydämellisyys ja vieraanvaraisuus ei voi olla vetoamatta suomalaisiin. Lisäksi venäläisillä on omintakeinen alkoholikulttuuri, jossa votkapaukku juodaan "Pohjanmaan kautta", mutta tätä pehmennetään välittömästi runsailla zakuska-annoksilla.

80-luvulla kulttuurishokki oli kieltämättä suuri Vainikkalan jälkeen, mutta ristiriita silloisen Neuvostoliiton autoritaarisuuden ja tavallisen venäläisen ystävällisyyden suhteen yleensä kallistui jälkimmäisen eduksi etenkin, jos yhteinen kieli löytyi.

l.huuskonen kirjoitti...

vasarahammerille terveiset: venä-
läisistä ja Neuvostoliitosta jatka-
en: olen kanssasi samaa mieltä sii-
tä inhimillisestä kanssakäymisestä
suomalaisten ja venäläisten kesken
20-30 vuotta sitten.Uskon,että se
oli molemmille huviksi ja hyödyksi.
Esimerkki veljeni häätilaisuudes-
ta toukokuulta 1979 hotelli Pribal-
tiskajasta Leningradissa:setäni Lauri Huuskonen,maanvilj. Savosta,
joka oli aiemmin käynyt ulkomailla
ainoastaan armeijan harmaissa 1941-
44,totesi venäläiselle hääväelle:
"Kiitokset lämpimästä vastaanotos-
ta.Tunnelma on melkein yhtä kuuma
kuin viime kerralla." Kommentti
tulkattiin venäläisille ja meillä
kaikilla oli hauskaa.Shampanjan ja
votkan avustuksella,tietty.
Lainaus Ilmari Susiluodolta:
Venäläinen kansanperinne tuntee
"kultaisen kalan",jolle voi esittää
toivomuksia ja joka myös täyttää
niitä pullon hengen tavoin:
Presidentti Putin tapaa kultaisen
kalan:-Mitä haluatkaan,teen sen.
Putin miettii.-Voisitko järjestää
niin,että koko kansa rakastaisi ja
kunnioittaisi minua?
-Selvä,sanoi kultakala ja muutti
Putinin votkapulloksi.
Pieni lisäys:me Suomessa puhumme
usein vain venäläisistä.Todellisuu-
dessa sekä tämän päivän Venäjä että
Neuvostoliitto on/oli monikansalli-
nen kokonaisuus.Kaikki eivät suin-
kaan ole venäläisiä.Tämän aiheen
voi ottaa puheeksi parin paukun
jälkeen.

Anonyymi kirjoitti...

Hirveä uho; ryssää pukkaa joka välistä. Mihin se asiallinen historiantutkija, M. Jokisipilä on hävinnyt? Muuten, myös tämän päivän vanhemmat ovat pihalla siitä, mitä teinit puuhaavat(meset. irkkaamiset jne.)

Anonyymi kirjoitti...

Onpa huvittava katsaus teinipoikien sielunelämään, joka aina pysyy outona meille feminiinille.

Näin aioin kommentoida, mutta nyt täytyy kysyä: mistä erottaa tavallisen pojan sellaisesta, josta pitää ajoissa huolestua?

Anonyymi kirjoitti...

Virtuaalitodellisuus, tuo merkillinen paikka.

Ehkä silloin pitää huolestua, kun virtuaali ja todellisuus vaihtavat paikka niin, että virtuaalista tulee todellinen, ts. todellisuuden korvike. Vrt. ilmaus "olen netissä - olen siis olemassa."

Tai jo silloin, kun niiden välissä (minun mielestäni) oleva raja alkaa hävitä. On oikeastaan aika karmeaa, että ihmisen työ, ystävyyssuhteet, harrastukset yms. elämän "substanssi" alkaa siirtymään tuon virtuaalin puolelle.

Mutta mistä sen sitten huomaa, kun muutto virtuaalisen puolelle on alkanut? Vaikea juttu. Pyrkimällä kohtamaan yksilön face-to-face? Vai onko patenttiratkaisua edes olemassa?

Tällainen pöpinä tällä kertaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Nillitystä: noi kappaleet on Carnivoren kakkosalbumilta Retaliation.

Anonyymi kirjoitti...

Beevorin kirja Berliinin valtauksesta on nostanut esille muutamia seikkoja puna-armeijan suorittamasta barbariasta sodan loppuvaiheessa. Eteenkin joukkomittoihin paisuneet raiskaukset ovat nousseet nykypolven äimisteltäväksi. Tässä on vaarassa vain käydä niin, että venäläiset mystifioidaan brutaaleiksi barbaarisotilaiksi Tsingis-Kaanin joukkojen tapaan.

Tosiasiassa koko raiskausoperaatio oli ylhäältä päin organisoitu. Joukkoja kesästä 1944 lähtien (viimeistään) suorastaan kiihoitettiin. Poliittinen johto oli operaation takana. Ilja Ehrenburg toimi periaatteessa samalla kuvottavalla linjalla kuin meidän Ilmari Kiantomme talvella 1918.

Se mikä on myös unohtunut, on että puna-armeija syyllistyi mitä ilmeisemmin myös valtaamilla omilla alueillaan myös venäläisten, ukrainalaisten ja puolalaisten raiskauksiin. Barbaarinen ideologinen sota ei yksin riittänyt, joukkoja täytyi suorastaan kiihottaa tuollaiseen toimintaan.

Näin ei aina tarvinnut käydä. Muistammehan suomussalmelaisten lausunnon joiden mukaan puna-armeijan sotilaat eivät "sormellakaan koskeneet sikäläisiin asukkaisiin" edetessään. Joukkoja oli jyrkästi kielletty syyllistymästä moiseen toimiin talvisodan ensipäivinä.

Anonyymi kirjoitti...

Ei muuta kuin muistoista taas tekoihin ja ryssää pataan. Täältä helppokäyttöinen 64-emulaattori:
http://www.viceteam.org/
, ja täältä itse peli:
http://www.c64.com/?type=1&id=358

- VTM77 -

Aaro Sahari kirjoitti...

Petteri Terästä lainaten "minds asleep are restless with reminiscent desire sinners writhe in pain and fright baptism by fire"

Eli toisin sanoen toistaiseksi paras blogiposti Carnivoresta. Suurkiitos siitä!