Pikseliryssää matalaksi saatanallisen hevinmäiskeen tahdissa

Oli sitä 1980-luvulla paljon hyvääkin.

Täytin helmikuussa 1985 kolmetoista vuotta. Tuohon aikaan minun ja kavereideni suosikkiajanvietettä oli pelata tietokonepelejä Commodore 64 -masiinalla. Aika oli muutenkin mielenkiintoista, sillä 1980-luvun mittaan suurin osa aikuisista putosi täysin kärryiltä siitä, mitä pojat huoneissaan puuhasivat.

Samoihin aikoihin tietokonepelaamisen kanssa sosiaalistuin ensin AC/DC:hin, Judas Priestiin ja Iron Maideniin, sitten Motörheadiin, josta matka jatkui perkeleellisen Venomin kautta kovaa maihinnousua tehneeseen speed ja thrash metalliin kuten Megadethiin, Metallicaan, Anthraxiin ja Slayeriin. Samaan kulttuuripläjäykseen kuuluivat vielä myös Conan Barbaari -sarjakuvat, joita taisi julkaista kustannusyhtiö Semic. Suuresti puhutteli myös videona tihrustettu elokuva Conan Barbaari (1982), jonka käsikirjoittajana yhdessä myös Ilmestyskirja. Nytin ja Likaisen Harryn taustalta löytyvän semifasisti John Miliuksen kanssa oli häärinyt myöhempi maailmanparantaja Oliver Stone.

Alkuvuodesta 1985 Suomeen rantautui myös amerikkalaisvalmisteinen tietokonepeli nimeltä Raid Over Moscow, jonka tarkoituksena nimensä mukaisesti oli parhaassa Kylmän sodan hengessä pistää itänaapuri matalaksi. Siinä oli useita erilaisia vaiheita, ja se huipentui vastustajien ammuskelemiseen alas Kremlin muureilta. Vaikka peli ei tasollisesti ehkä ihan ykkösketjua ollutkaan, tuli sitä tunti poikineen mäiskittyä.

Yhteiskunnalliset asiat ja politiikka eivät kaveripiiriämme puberteetti-iässä juuri kiinnostaneet, mutta sen verran silmät ja korvat auki oli oltu, että ymmärsimme pelin edustavan aika lailla erilaista näkemystä Neuvostoliitosta kuin Suomen virallinen ulkopolitiikka. Koulussa oli ollut jaossa Ydinaseeton Pohjola -rintanappeja ja puhuttu maailmanrauhan puolesta. Nyt sai sitten tässä pelissä latoa rautaa rajalle mielin määrin, ja sekös tietysti huumorintajua puhutteli.

Pelistä kehkeytyi poliittinen näytelmä, joka tietokonepeleihin tietokonepeleinä suhtautuvan 13-vuotiaan silmissä näytti vähintäänkin erikoiselta. Kulttuurisena instituutiona yhä tänä päivänä pahasti aliarvostetun Mikrobitti-lehden arvosteltua pelin yksityiskohtaisten sisältökuvausten kera A-Studio teki siitä paheksuvan jutun (tämä helmi pitäisi kaivaa esille) ja turkulainen kansanedustaja Ensio Laine repi asiasta punaiset pelihousunsa niin pahasti, että laati siitä ei enempää eikä vähempää kuin eduskuntakyselyn.

Laine, joka varmaan ei ollut koko peliä nähnytkään eikä välttämättä tiennyt edes mitä tietokonepelit olivat, peräsi hallitukselta toimia tällaisten neuvostovastaisten pelien levittämisen estämiseksi. Kyselyssä todettiin pelin vahingoittavan "naapuriystävyyttä ja lasten rauhankasvatustavoitteita". Asiaa puitiin useissa televisio-ohjelmissa ja iltapäivälehdetkin siitä kirjoittivat. Julkisuuden ansiosta peli singahti myyntilistan ykköstilalle ja pysytteli siellä kuukausikaupalla. Maahantuoja, joka taisi olla turkulainen Toptronics oy, mahtoi nauraa makeasti koko matkan pankkiin.

Vuonna 1985 julkaistiin myös Leena Huiman kristilliseltä pohjalta ponnistanut kirja Vesimiehen lapset, jossa video- ja tietokonepelejä syytettiin nuorison moraalin mädättämisestä. Samoilla vesillä taisi kalastella myös saarnaaja Leo Meller, joka vuonna 1986 hyökkäsi nuorison suosiman moraalittoman ja saatanallisen rytmimusiikin kimppuun kirjassaan Rock. Muistan kuinka nauroimme näille jeesusteleville moraalinvartijoille katketaksemme ja ihmettelimme Laineen, Huiman ja Mellerin tarjoamien esimerkkien valossa, että mitähän pirua ihmiselle aikuistumisen yhteydessä tapahtuu, kun suhteellisuudentaju katoaa näin totaalisesti.

Menestykselliset ja suunnatonta tuhoa niin materiaalisessa hävityksessä kuin ihmishengissäkin mitattuna kylväneet virtuaalihyökkäykseni Moskovaan tulivat usein mieleen pari vuotta sitten. Väitöskirjani herättämän keskustelun tiimellyksessä minua suomalaiseen patrioottisiin myytteihin kohdistamani kritiikin vuoksi syytettiin jopa neuvostomyönteisyydestä ja taistolaisuudesta, niin anakronistisia ja järjettömiä kuin nämä määreet 1970-luvulla syntyneen tapauksessa ovatkin. Turha näille jästipäille tietysti on mitään yrittää mitään sanoa, mutta jos teinivuosieni edesottamukset jotain osoittavat niin sen, että neuvostomyönteisyyden suhteen synnittömyyteni loistaa suorastaan häikäisevän kirkkaana.

Vuonna 1985 thrash metallin ensimmäiseen aaltoon kuulunut mutta sittemmin valitettavasti aika lailla unohdukseen painunut newyorkilaisyhtye Carnivore julkaisi samaa nimeä kantaneen debyyttialbuminsa. Laulaja-basistina remusi myöhemmin Type O Negative -bändinsä ansiosta maailmanmaineeseen ja kulttisuosioon kivunnut Peter Steele. En yritä puolustella sitä, että 13-vuotiaana suosikkikappaleihini tällä täynnä helmiä olevalla levyllä kuuluivat kitusia repivää yrjöämistä sisältävä aloitusraita Jack Daniels and Pizza, uskontokriittinen Angry Neurotic Catholics sekä hilpeä elämäntapa-statement Sex and Violence.

Vaikka en politiikkaa seurannutkaan, olin vaistonnut suomettuneen rähmällään olon kansallista identiteettiämme kuristavan ahdistavuuden. Siten minuun vetosi myös Carnivoren konstailemattoman reippaalla "Dasvidanya motherfuckers!" -huudahduksella alkava U.S.A. for U.S.A. -kappale. Sanat tarjosivat testosteronituotannon alkuvaiheeseen istuvia sopivalla tavalla yksinkertaisia perusteluja sille, miksi kulttuurivaikutteet kannatti ottaa vapaiden ja urheiden maasta, niin kuin olin tietokonepelien, musiikin, elokuvien ja sarjakuvien suhteen tehnytkin:

All the bullshit countries
who think they'll beat the giant
world peace upheaval
we'll nuke 'em to the stone age
send the message clear
ya don't fuck with the eagle

Tästä olisi Dubyakin ollut ylpeä. Kun biisin laittoi soimaan taustalle Raid Over Moscow'ta pelatessa, tunnelma oli republikaanisen juhlallinen. Turha siis tulla lässyttämään suomettumisesta, jo 13-vuotiaana tajusin reaalisosialismin ja Neuvostoliiton olevan hanurista. Ja mitä teki vuoden 1985 poliittinen eliitti?