Vielä souduista

Blogi on päässyt vähän kesannolle, kun on ollut kaiken maailman olympialaisia, Suur-Suomea ja asunnon muuttoa painamassa päälle. On ollut ilahduttavaa huomata, että ihan oikeat ihmiset ihan oikean fyysisen reaalielämän puolella ovat kyselleet, että mikä on kun päivityksiä ei kuulu, oletko lomalla, työputkessa, astunut korkin päälle, kyllästynyt vai mitä helvettiä.

Yritetään vastata. Aikansa meni tietysti hämmästellessä ja ihastellessa tuota soutajien olympiahopeaa. En yleisesti ottaen paljon kilpaurheilusta perusta, mutta kun sitä nyt on tullut itsekin jonkin verran harrastettua ja vielä samaa lajia, niin kyllähän se puhuttelee. Tiedän kokemuksesta jotain siitä, kuinka koville Sanna Stén oman siivunsa kanssa joutui, ja en voi muuta kuin nostaa hattua niin että kitarisat näkyvät, vai mitä se oli. Nyt voin tunnustaa jo senkin, että alkueräsoudun jälkeen olin jo heittää voittajavetokupongit pesään, mutta juteltuani valmentaja Veikko Sinisalon kanssa vedon jälkeen palasin uskovaisten rinkiin nopeasti. Niin jäätävää itseluottamusta kokonaisodotuksiin nähden niin alakanttiin menneen vedon jälkeen en taida olla koskaan kuullut kuin silloin kuulin. Kiitos Veikko siitä, että jaksoit valaa minuunkin uskoa ja ennen kaikkea siitä, että hoidit oman hommasi siihen malliin, että Sanna ja Minna saattoivat hoitaa oman hommansa siihen malliin kuin hoitivat. Kyllä oli niin kova suoritus että yhä vetää ihan sanattomaksi. Kumarran niin syvään, että epähuomiossa takapuoli näkyy.

Toivottavasti Minna ja Sanna jatkavat soutua huipputasolla, vaikka ymmärrän kyllä senkin, jos päättävät antaa paskan olla. Elämää on soudun ulkopuolellakin (itse asiassa sitä on siellä paljon enemmänkin, kun jaksaa katsoa tarkaan ja pääsee kunnolla vauhtiin), ja viisi vuotta huippu-urheilua painoluokkalajissa on todella pitkä aika. Mutta hei, käsittääkseni olympiavoittajilla Marit van Eupen ja Angela Alupei on kummallakin kokemusta siitä, että välillä käydään siviilielämän puolella hoitamassa asiaankuuluvat kuviot ja palataan suoraan huipulle. Lontooseen on neljä vuotta aikaa. Veikon kestävyydestä en kyllä mene sanomaan, vaikka kova mies (kuvassa) onkin...

Vielä on pakko harjoittaa vähän lisää soutuaiheista hatunnostoa. Osallistuin jäähdyttelypohjalta tänä vuonna yhteensä kahdeksaan SM-lähtöön (lyhennys sanoista "Suomen" ja "mestaruus", sekaannuksen välttämiseksi, noissa toisissa kisoissa jäi käymättä, tänäkin vuonna) ja tuloksena oli yksi mestaruus, kuusi hopeaa ja yksi pronssi. Yhteinen nimittäjä kaikissa lähdöissä (kaksi sisäsoudun 10 000 metristä, kaksi 1650 metrin mittaista 2000 metrin SM-kisaa [SIC!] ja neljä sprintti-SM-kisojen viissatasta, veneluokat kaksikosta kasiin) oli se, että vastassa oli herra nimeltä Klaus Geiger, a.k.a. "Klasu" tai "Kalu".

Olen soutanut Kalua vastaan viimeisen 20 vuoden aikana varmastikin toista sataa kertaa. Tilastoja en tunne, mutta muistinvaraisestikin pystyn kertomaan, että yleensä on turpiin tullut. Tänä vuonna saldo oli poikkeuksellisen karu: 1-7. 2000-luvun alussa oli sellaistakin aikaa, että pääsin poimimaan sellaiset lähdöt, että Kalu pysyi takana koko vuoden ja vielä seuraavankin. Ergokisoihin en tuolloin tietenkään osallistunut, koska ne ovat olleet "ison G:n" sulutusampumarataa viimeiset 15 vuotta. Yksikönkin jätin totta kai suosiolla väliin. Sellainenkin harvinaisuus kuin Geigerin päänahka sisäsoudun SM-kisoista minulta kuitenkin löytyy, vuodelta miekka ja kilpi eli muistaakseni 1993, mutta siinäkin suurin ansio kuuluu Lentävänniemen suurelle pojalle itselleen. Muistelmista, jos ne joskus saamme ja toivottavasti saamme, voimme kenties lukea tarkemmin tästä episodista.

Joka tapauksessa, kumarran ja hattua nostan Klausille. Vaikka MM- ja olympiamitalit puuttuvatkin, on mies urheilija isolla u:lla. Fyysisesti Kalu, nyt jo 41-vuotias, on täyttä terästä, ja olisi noussut ainakin kansalliselle huipulle oikeastaan missä lajissa tahansa, minkä sitten olisi päättänytkin valita. Hapenottokyvyssä mitattuna hän ei kalpene sen paremmin Pertti Karppiselle kuin Juha Miedollekaan (alan miehet ja naiset tietävät, mitä tämä tarkoittaa), toisin kuin minä silloin, kun olen ollut siinä vähemmän kiitollisessa asemassa, että olen ergokisoissa päässyt lähtemään matkaan viereiseltä radalta. Onhan ainakin ollut yleisölle siinä mielessä kiva kisa seurata, ettei ole tarvinnut ihan kalkkiviivoille saakka jännittää lopputulosta...

Onnittelin herraa kädestä eilen ja kerroin rehellisesti vuoden tilastot omalta osaltani. Pahaenteisesti (heh heh) liitin kuitinkin loppukaneetiksi, että "ensi vuonna nähdään". Niin se on kuitenkin elämässä, notta hyvät asiat pysyy ja paranoo, ja jos 36-vuotiaana voittaa Suomen mestaruuden, niin tottahan siihen pystyy myös 37-vuotiaana. Oikeastaan sehän on suorastaan velvollisuus, ja Pitkäsalmi lienee paikallaan ensi kesänäkin.

Eurosportin selostuskopissa panin merkille, että soudussa 42-vuotias Viron Juri Jaanson otti olympiahopeaa ja 43-vuotiaat Doina Ignat Romanian naisten kasissa ja James Tomkins Australian miesten kasissa olympiapronssia. Pistetään samaan pinoon vielä melonnan puolelta naisten kajakkiyksikön hopeamitalisti, voitosta neljä sekunnin tuhannesosaa (!)(0.004 s!) myöhästynyt 44-vuotias italiatar Josefa Idem, niin on evidenssi kasassa siitä, ettei se ole ikä mikä hidastaa, vaan hitaus.

Jos joku raapii kasaan kulut pois -tyylisen budjetin seuraavalle neljälle vuodelle, olen omalta osaltani valmis käynnistämään Lontoo 2012 -projektin urheilijanakin. Vähän täytyy keskivartaloa ohentaa, mutta aikaahan on ja tähän kaventamispuuhaan lahjokakin, tietävät kertoa. Lasiin tulisi sopivasti 40 kyseisenä vuonna, pari nuorta nälkäistä kaveria seuraksi ja yksi moottori (Haltsonen kenties palaisi eläkkeeltä?) niin sehän olisi siinä, eikös juu? Vaimolta olisi turha fan club -hakemusta odotella, mutta lapset tykkäisi mitaleista (pienvene-SM:t ehtisi vetää ennen kisamatkaa...) No, vakavissaan puhuen olympiaedustuksen saaminen on soudussa vähän kovempaa leikkiä kuin yleisurheilussa, esim. miesten kevyen luokan pariairokaksikossa olisi edellisen vuoden MM-kisoissa sijoituttava kymmenen joukkoon. Vandyn, Ingbergin ja Lahtion kaltaisia kisaturisteja ei souturadalla eurooppalaisissa joukkueissa nähdä.

Tänään, by the way, ilmestyy Motörheadin uusi levy Motörizer. Joku vuosi lätystä vähemmästi hifit versiot YouTubeen jo hyvissä ajoin, eikä näytä meininki muuttuneen tipan tippaa. Levy on ihan perkeleen hyvä, ihan Infernon ja Kiss of Deathin tasoa ellei parempikin, varsinkin raidat (Teach You) How To Sing The Blues ja English Rose kuulostavat loistavilta. Enemmän bluesia, enemmän rock'n'rollia, enemmän volyymiä, enemmän kilometrejä, enemmän Jack Danielsia jne... Motörhead soittaa HIFK:n kotiluolassa 16.12., siellä ainakin tavataan boys and girls!


ROCK OUT
WITH YOUR COCK OUT
LET IT CRUSH YOUR FEAR