Alla tämän päivän kolumnini Turun Sanomista muutamalla linkillä lisättynä. Jos Hjalmar Procopésta aikanaan sanottiin, että hän on Euroopan komein/kaunein ulkoministeri, taitaa nykyinen ottaa maanosan kärkipaikan ainakin rasvaprosentin ja hapenottokyvyn suhteen.______________
Turun Sanomat 4.2.2009
MARKKU JOKISIPILÄ
SA-int XXXL
Puolustusvoimien tuleva komentaja Juhani Puheloinen nimesi läskin yhdeksi maamme keskeisistä uhkakuvista. Asevelvollisarmeijan johtajan sietää asiasta ollakin huolissaan. Ikäluokat pienenevät, ja samaan aikaan epäterveellinen ruoka, ylipaino ja liikkumattomuus näivettävät niitäkin, jotka vielä rivissä seisovat. Varusmiesten Cooperin testin keskiarvot ovat romahtaneet, ja synkimmissä rykmenteissä jo joka viides aloittanut keskeyttää palveluksensa.
”Ei olisi tämän päivän nuorista miehistä ollut puna-armeijan pysäyttäjiksi talvi- ja jatkosodissa”, -tyylistä nykymenon kauhistelua on harrastettu jo vuosikymmeniä. Terveys- ja elintasoargumenteilla tällaista näkemystä on kuitenkin turha perustella. Toisen maailmansodan suomalaisjermut olivat nykyveljiinsä verrattuna kyllä läskistä vapaita, mutta myös varsin kitukasvuista, heikosti ravittua ja sairasta porukkaa.
Sotaikäluokista neljäsosa oli raakattu heikon ruumiillisen kuntonsa vuoksi vahvuudesta jo kutsunnoissa. Rintamalle lähetettyjen keskimääräinen pituus oli 173 senttiä, paino 68 kiloa ja kengännumero 40. Keuhkotautia, tuberkuloosia ja muuta kroonista vaivaa oli sekä edessä että takana, ja elinajanodote pyöri 50 vuoden tuntumassa.
Sen, minkä nykyiset lähes 10 senttiä pidemmät, 10 kiloa painavammat ja 20 vuotta pidempään elävät Härmän urhot juoksuvauhdissa häviävät, he kyllä penkkipunnerrustuloksissa ja yleisessä terveydentilassa voittavat. Se, mihin tästä jengistä tositilanteessa olisi, on kuitenkin niin monimutkainen kysymys, ettei siihen pururadalta tai punttisalilta vastausta löydy.
2000-luvun suomalainen ei tarvitse fyysistä suorituskykyä juuri mihinkään. Siisteissä sisätöissä ei tule hiki eikä nouse pulssi, matkat taittuvat autolla ja ruuan saa kaupasta. Kun agraari-Suomessa miestä punnittiin kynnettyjen sarkojen ja kaadettujen mottien mukaan, ei mainetta ja statusta enää nykyisin hauiksilla rakenneta.
Hikoilu on siirtynyt työelämästä identiteetin rakentamisen maailmaan. Kuntoilu on tapa muokata itseään ja ilmaista yksilöllisyyttään, urheilusta taas on massojen harrastuksen sijaan tullut niiden viihdettä. Jos nuoret miehet liikuntaa harrastavatkin, he tekevät sen parantaakseen asemiaan pariutumismarkkinoilla, eivät maanpuolustuksen tai vireiden eläkevuosien takia. Yhä enemmän on myös niitä, jotka eivät näe fyysisessä ponnistelussa mitään mieltä.
Laajakuvatelevisioiden, kotiteatterien, tietokonepelien, internetin, yksilöllisen persoonanrakentelun ja lukemattomien alakulttuurien postmodernilla aikakaudella kansallisen kuntoprojektin tulevaisuudennäkymät ovat heikot. Lahden doping-skandaali 2001 murskasi viimeisetkin illuusiot urheilun kansallisidealistisesta siunauksellisuudesta, eikä yhtenäiskulttuurin hiihtotaitoiseen impivaaraan enää ole paluuta.
Puheloinen on oikeassa siinä, että kysymys on vahvasti turvallisuuspoliittinen. Suurin osa Euroopan maista on jo heittänyt pyyhkeen kehään ja luopunut yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä hitaammin pizzan, hampurilaisten ja uppopaistettujen ranskalaisten turvottamat suomalaisvarusmiehet Cooperin testissään taivaltavat, sitä kovempaa kyytiä lähestyy valtakunnan ykkösmaratoonari (rasvaprosentti 8.7, mitattu 30.1.) omaa ulkopoliittista maaliaan.
Jonkin verran militarististen uhkaskenaarioiden puhuttelevuutta syö sodankäynnin luonteessa tapahtunut muutos. Vaikka 12 minuutin juoksussa etulinjaan tarkastuskäynnille saapunut komentaja (2990 m, juostu ”joitakin aikoja sitten”) voittaisi alaisiaan kilometrinkin, supistaa vihollisen satelliittiohjattu täsmäpommi eron olemattomaksi.
Kyllä silti pasifistinkin on syytä olla varusmiehistä huolissaan, sillä tällä menolla kunto ei pian riitä edes rauhanmarssille.
