Suksi kuuseen kurkottaa

Alla kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Sukkelat on sukset meillä

Turun Sanomat 6.4 2011 02:33:57

Juridis-hematologinen ikiliikkuja, suomalaisen hiihdon dopingzombi, on jälleen kerran otsikoissa. Tämän Tour de Skin osakilpailuja on sompailtu vuodesta 1998 saakka, ja nyt setvitään sitä, ovatko Jari Piirainen, Pekka Vähäsöyrinki, Antti Leppävuori ja Jari Räsänen lasketelleet luikuria vakuutellessaan dopingtietämättömyyttään.

Loppunousun huipulle tuskin tälläkään kertaa päästään, vaan parempaa pitoa lähdetään hakemaan vielä hovista. Katsomon puolella alkaa monella jo pervitiini loppua ja maitohappo valua korvista. Varsinkin nahkansa vuoden 2001 jälkeen luonut hiihtoväki toivoisi, että karpaasien haamut vihdoin häipyisivät kintuille kuseksimasta.

Hiihdon dopingsotkujen inhimillinen hinta on ollut kova molemmin puolin rintamaa. Kärynsä jälkeen Mika Myllylä putosi sinivalkoisesta kansallissankarista Tervanevan antikristukseksi, jonka elämänlatu syöksyi kohti ojanpohjaa viinan toimiessa luistovoiteena.

Hiihtoliitto palkitsi syntipukiksi uhrautuneen Kari-Pekka Kyrön elinikäisellä toimitisijakiellolla, eikä valmentajaksi kouluttautunut mies kymmenen vuoden jälkeenkään saa harjoittaa ammattiaan.

STT:n päätoimittaja Kari Väisänen ja toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen joutuivat eroamaan tehtävistään ja saivat maksettavakseen satojentuhansien markkojen korvaukset. Kyrön ja Myllylän suhteen voivat kyynisimmät todeta, että sitä saa, mitä tilaa, mutta STT-juttu on erilainen.

Vuonna 1999 kantajat vaativat yhteensä yli viiden miljoonan markan korvauksia, ja heidän vaatimuksestaan vastaajat kustansivat tuomion julkistamisen Helsingin Sanomissa koko sivun ilmoituksena. Hiihtoliitto halusi antaa Väisäselle ja Aatsalo-Salliselle iskun, josta he kärsisivät lopun ikäänsä.

Suurin kysymys kuuluu, olivatko nyt syytteessä olevat todella niin tietämättömiä tutkinnassa esille tulleista dopingiin viittaavista asioista kuin mitä vuoden 1999 massiiviset rangaistusvaatimukset antavat ymmärtää. Mikäli heillä oli pienintäkin epäilyä vippaskonstien käytöstä, näyttäytyy heidän toimintansa hyvin erikoisessa valossa.

Tutkinnassa on käynyt ilmi, että alun perin useammat korvauksia vaatineista olivat vastahakoisia ryhtymään koko prosessiin. Kyrön mukaan innokkaimmin käräjille hinkui hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja, presidentinvaalikampanjaansa käynnistellyt Esko Aho, joka itse vaati puolen miljoonan markan korvauksia.

Johtavan keskustapoliitikon maineen ohella vaakakupissa painoi taatusti myös hiihdon asema kansallisurheiluna. Kansallisen identiteetin tukihirtenä toimineen hiihdon maine oli niin tärkeä asia, että kovatkin otteet olivat oikeutettuja.

Kokonaisuudessaan hiihdon dopingvyyhteä voikin pitää jonkinlaisena jäänteenä menneestä maailmasta, jossa urheilumenestys oli niin tärkeää, että sen eteen oltiin valmiit tekemään lähes mitä tahansa.

Suomalainen urheilufanaattisuus saavutti huippunsa 1970-luvulla. Ajankohdan ilmapiiristä kiinnostuneille voi suositella toimittaja Juha Kanervan kaunistelematonta katsausta Suomen olympiakomitean vuonna 2007 julkaistussa juhlakirjassa Sadan vuoden olympiadi. Menestystä yli kaiken arvostaneessa kulttuurissa suhteellisuudentaju katosi helposti.

Hiihdolla oli perinteisesti ollut läheiset suhteet poliittiseen valtaan ja se tiesi, että siltä odotettiin menestystä. Hiihtolatujen ulkopuolella maailma kuitenkin muuttui, eikä sitä ”Suomen kansaa”, johon Myllylä ”testamentissaan” vuonna 2001 viittasi, enää ollut olemassa.