Suomalaisia yliopistoja on viime vuosina uudistettu rystyset valkoisina. Ensin muutettiin tutkintorakenne, sitten palkkausjärjestelmä, ja hekuman huippu saavutettiin uuden yliopistolain astuttua voimaan viime vuonna. Yliopistoista tuli itsenäisiä oikeushenkilöitä, virat muuttuivat työsuhteiksi ja työnantajavalta siirtyi valtiolta yliopistoille.
Nyt henkilöstöä kannustetaan säännöllisillä arvioinneilla, joissa punnitaan sekä tehtävien vaativuus että henkilökohtainen suoriutuminen. Kahvitunnin ajoissa päättyminen varmistetaan Sole TM -työajankohdentamisjärjestelmällä, liian matkustelun karsii Travel-matkanhallintajärjestelmä. Kustannustietoisuutta istutetaan kokonaiskustannusmallilla, jossa tutkimusrahoituksessa otetaan henkilösivukulujen lisäksi huomioon yleiskustannukset ja ”tehollisen työajan” määrä. Kaikkien kolmen edellä mainitun käyttäminen vertautuu houkuttelevuudessaan polkupyörällä kaatumiseen.
Uuden lain näkyvimpiä seurauksia Turussa ovat olleet yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistyminen sekä varainhankintakampanja, jossa Turun yliopisto keräsi 12,2 miljoonaa euroa. Uudistusten tärkeimpänä tavoitteena on ollut parantaa yliopistojemme kansainvälistä kilpailukykyä, jota mitataan esimerkiksi kansainvälisillä julkaisuilla sekä Suomessa työskentelevien ulkomaisten huippututkijoiden ja täällä opiskelevien ulkomaisten määrillä. Palvotuin mittari on sijoitus ns. Shanghain listalla maailman 500 parhaan yliopiston joukossa.
Korkeimman koulutuksen arvioinnista on tullut tuottoisa kansainvälinen teollisuudenala. Harvardin, Princetonin, Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset Nobel-hautomot kyllä kisassa pärjäävät, mutta muiden on käytettävä kaikki kekseliäisyytensä noustakseen tikkailla ylemmäs. Meilläkin opetusministeriön ja yliopistojen budjeteista virtaa yhä enemmän rahaa monenkirjaville innovaatio- ja strategiakonsulteille, maineenkiillotustoimistoille sekä tehokkuutta kaupusteleville tietojärjestelmäpajoille.
Vaikka opetusministeriö väittääkin uuden lain vahvistaneen yliopistojen autonomiaa, ovat ne yhä tiukemmin kytköksissä kansalliseen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikkaan. Uudistusten läpi runnominen on paljastanut yliopistohenkilöstön edunvalvontaorganisaatioiden hauiksettomuuden ja munattomuuden kaikessa karmeudessaan. Kritiikki ja kysymykset on kerta toisensa jälkeen vedetty pyntystä alas leimaamalla ne laiskuudesta ja mukavuudenhalusta kumpuavaksi muutosvastarinnaksi.
Uuden uljaan maailman lippulaivaksi meillä kohotettiin Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun fuusiona syntynyt Aalto-yliopisto. Oman ilmoituksensa mukaan se pyrkii maailmanluokan yliopistoksi tavoitteenaan ”muuttaa maailmaa kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja edellä käyvän opetuksen” keinoin. Viesti on mennyt läpi, sillä varainhankintakisassa Aalto putsasi pöydän rohmuamalla 200 miljoonaa euroa 337 miljoonan kokonaispotista.
Mutta kuinkas kävikään? Kun Shanghain tämän vuoden lista 15. elokuuta julkistettiin, oli Aalto pudonnut kokonaan 500 parhaan listalta. Helsingin yliopisto oli 74. sijallaan suomalaisista paras, Turku yhdessä Oulun kanssa jaetulla hopealla sijoituksenaan 301–400. Aaltolaiset ottivat neniinsä jopa sijoille 401–500 rankatulta piskuiselta Itä-Suomen yliopistolta!
Shanghaijaus muuten on merenkulun historiasta periytyvä termi. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa joku pakotetaan sitoutumaan tiettyyn asiaan todellisen tahtonsa vastaisesti. (TS 31.8.2011)
keskiviikkona, elokuuta 31, 2011
torstaina, elokuuta 18, 2011
KVG – niin tekee pomosikin
Sain hiljattain käyntikortin, jossa tavanomaisten tittelien ja työnantajatietojen sijaan oli kuva Googlen aloitussivusta, jonka hakuikkunaan oli kirjoitettu kortin antajan nimi. Kortin tarkoituksena oli viestittää, että olennaiset tiedot sen antajasta löytyisivät netistä googlettamalla. Kun sitten haun tein, komeili tulosten kärjessä kortin antajan ylivertaisten ominaisuuksien ja urotekojen esittelyyn keskittynyt ns. henkilökohtainen laskeutumissivu.
Korttia hämmästellessäni oivalsin, että aika on todellakin ajanut ohi painetuista käyntikorteista samalla tavoin kuin tietosanakirjoista ja puhelinluetteloista. Verkossa tapahtuva itsensä brändääminen alkaa olla arkipäivää, ja Suomestakin löytyy ”sähköistä maineenhallintaa” kauppaavia hakukoneoptimointikonsultteja.
Suomessa tehdään päivässä yli 20 miljoonaa Google-hakua, joista suuri osa suuntautuu vakiintuneille viihde- ja uutissivustoille. Hakutermien top-listojen kuvaamien megatrendien alla Googlessa käy kova matalamman profiilin hakujen kuhina. Vaikka et Google Me -kortteja jakaisikaan, hakukoneesta on jo nyt tullut tärkein sinusta kertovan informaation lähde. Ihmiset googlettavat ystäviään, sukulaisiaan, työkavereitaan, naapureitaan, entisiä tyttö- tai poikaystäviään sekä tietysti itseään.
Yksityisyydestä huolissaan olevista puheenvuoroista välittyy välillä ajatus, että googlettelu olisi jonkinlainen urkkimisen, tirkistelyn ja juorujen kuuntelun moderni muoto. Vaikka sosiaalipornahtavilla motiiveilla taatusti on sijansa, ei niitä tule ylikorostaa. Ennen kaikkea olisi pyrittävä laajempaan ymmärrykseen siitä, mistä verkossa oikeastaan on kysymys.
Internet on aito ja aistein havainnoitava maailmamme osa, joka virtuaalisuudestaan huolimatta on mitä todellisin. Se on vallankumouksellisuudessaan teollistumiseen verrattava ilmiö ja yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä keksinnöistä. Hakukoneet tarjoavat tähän osamaailmaan jäsennellyn ja välttämättömän tähystysaukon, jota ilman olisimme toivottoman eksyksissä informaation äärettömällä merellä. Muinoin maailman pulssia havainnoitiin ikkunasta katsomalla ja naapureita kuuntelemalla, nyt tätä virkaa hoitavat tietokone, näyttöpääte ja verkkoyhteys.
Sitä on toki hyvä pohtia, vastaako hakukoneen tarjoama näkymä virtuaalimaailman todellista sisältöä. Googlen asemalle informaation portinvartijana ei ole historiallista vastinetta: sen markkinaosuus kaikista hauista on 83 prosenttia globaalisti ja Suomessa peräti 92 prosenttia. Sen hakualgoritmi ja kriteerit sivujen rankkaukseen ovat liikesalaisuuksia. Mitä tarkalleen ottaen tiedämme niistä intresseistä, jotka hakukoneen toimintaa ohjaavat?
Tiedonhaku verkosta ei ole tirkistelyä, koska internetin materiaali on julkista. Internet-kansalaistaidon ykkösasia on ymmärtää, että verkossa julkaistu materiaali on kenen tahansa luettavissa eikä kertaalleen julkaistua enää saa takaisin. Ennen ”publish”-painikkeen klikkausta kannattaa miettiä, näyttääkö video, statuspäivitys tai kommentti yhtä hyvältä myös kymmenen vuoden päästä toisenlaisessa elämäntilanteessa.
Verkko vaatii myös omanlaistaan lukutaitoa ja lähdekritiikkiä. Kaikki netissä julkaistu informaatio ei ole totta, vaikka Google sen korkealle rankkaisikin. Verkossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ja näin myös todella tapahtuu. Jos on tyytymätön itseään koskevan verkko-informaation laatuun, kannattaa ottaa härkää sarvista ja tuottaa itse parempaa. Google huomaa sen kyllä, ja sitä kautta kaikki muutkin. (TS 18.8.2011)
Korttia hämmästellessäni oivalsin, että aika on todellakin ajanut ohi painetuista käyntikorteista samalla tavoin kuin tietosanakirjoista ja puhelinluetteloista. Verkossa tapahtuva itsensä brändääminen alkaa olla arkipäivää, ja Suomestakin löytyy ”sähköistä maineenhallintaa” kauppaavia hakukoneoptimointikonsultteja.
Suomessa tehdään päivässä yli 20 miljoonaa Google-hakua, joista suuri osa suuntautuu vakiintuneille viihde- ja uutissivustoille. Hakutermien top-listojen kuvaamien megatrendien alla Googlessa käy kova matalamman profiilin hakujen kuhina. Vaikka et Google Me -kortteja jakaisikaan, hakukoneesta on jo nyt tullut tärkein sinusta kertovan informaation lähde. Ihmiset googlettavat ystäviään, sukulaisiaan, työkavereitaan, naapureitaan, entisiä tyttö- tai poikaystäviään sekä tietysti itseään.
Yksityisyydestä huolissaan olevista puheenvuoroista välittyy välillä ajatus, että googlettelu olisi jonkinlainen urkkimisen, tirkistelyn ja juorujen kuuntelun moderni muoto. Vaikka sosiaalipornahtavilla motiiveilla taatusti on sijansa, ei niitä tule ylikorostaa. Ennen kaikkea olisi pyrittävä laajempaan ymmärrykseen siitä, mistä verkossa oikeastaan on kysymys.
Internet on aito ja aistein havainnoitava maailmamme osa, joka virtuaalisuudestaan huolimatta on mitä todellisin. Se on vallankumouksellisuudessaan teollistumiseen verrattava ilmiö ja yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä keksinnöistä. Hakukoneet tarjoavat tähän osamaailmaan jäsennellyn ja välttämättömän tähystysaukon, jota ilman olisimme toivottoman eksyksissä informaation äärettömällä merellä. Muinoin maailman pulssia havainnoitiin ikkunasta katsomalla ja naapureita kuuntelemalla, nyt tätä virkaa hoitavat tietokone, näyttöpääte ja verkkoyhteys.
Sitä on toki hyvä pohtia, vastaako hakukoneen tarjoama näkymä virtuaalimaailman todellista sisältöä. Googlen asemalle informaation portinvartijana ei ole historiallista vastinetta: sen markkinaosuus kaikista hauista on 83 prosenttia globaalisti ja Suomessa peräti 92 prosenttia. Sen hakualgoritmi ja kriteerit sivujen rankkaukseen ovat liikesalaisuuksia. Mitä tarkalleen ottaen tiedämme niistä intresseistä, jotka hakukoneen toimintaa ohjaavat?
Tiedonhaku verkosta ei ole tirkistelyä, koska internetin materiaali on julkista. Internet-kansalaistaidon ykkösasia on ymmärtää, että verkossa julkaistu materiaali on kenen tahansa luettavissa eikä kertaalleen julkaistua enää saa takaisin. Ennen ”publish”-painikkeen klikkausta kannattaa miettiä, näyttääkö video, statuspäivitys tai kommentti yhtä hyvältä myös kymmenen vuoden päästä toisenlaisessa elämäntilanteessa.
Verkko vaatii myös omanlaistaan lukutaitoa ja lähdekritiikkiä. Kaikki netissä julkaistu informaatio ei ole totta, vaikka Google sen korkealle rankkaisikin. Verkossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ja näin myös todella tapahtuu. Jos on tyytymätön itseään koskevan verkko-informaation laatuun, kannattaa ottaa härkää sarvista ja tuottaa itse parempaa. Google huomaa sen kyllä, ja sitä kautta kaikki muutkin. (TS 18.8.2011)
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Sananvapaus ja vihapuhe
Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
