Sirppi, vasara ja fascistien kuulat

Kirjoitin taannoin valokuvien kera Turun Paattisten hautausmaalta löytyvästä erikoisesta hautakivestä. Viime kesänä Turun Sanomatkin kirjoitteli asiasta, ja kesällä Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä päätti ottaa kiven hoitaakseen kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä. Sunnuntaina 4.9. järjestettiin seremonia, jossa kivi julistettiin sovinnon kiveksi. Pidin tilaisuudessa alla olevan esitelmän.

Syyskesä 1944 rintamalla, Suomessa ja Paattisilla

Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Saksan hävittyä Stalingradin taistelussa itärintamalla vuodenvaihteessa 1942-43 Suomen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle kävi selväksi, etteivät jatkosodan alkuperäiset tavoitteet, talvisodan rauhassa menetettyjen alueiden palauttaminen, tulisi onnistumaan, Suur-Suomen luomisesta puhumattakaan. Stalingradin jälkeen oli kyse enää itsenäisyyden pelastamisesta, ja kesällä 1944 sekin näytti olevan veitsenterällä.

Hyökkäyksen murskaavan voiman edessä suomalaiset joukot vetäytyivät nopeasti halki Karjalan kannaksen kohti Viipuria. Etummainen puolustuslinja murtui lähes saman tien, ja seuraavakin eli Vammelsuu-Taipale linja jo 14. kesäkuuta. Viipuri menetettiin 20. kesäkuuta. Jo muutamaa päivää ennen tätä Mannerheim oli päättänyt tyhjentää suomalaisten kolmen vuoden ajan miehittämän Itä-Karjalan ja Laatokan Karjalan, yhtäältä siksi, että siellä olleita joukkoja tarvittiin Kannaksen puolustamiseen, toisaalta siksi, etteivät ne joutuisi Laatokan kaakkoisrantoja mahdollisesti koukkaamaan pääsevän vihollisen selustahyökkäyksen kohteiksi.

Ennusmerkit eivät olleet hyvät. Itärintaman eteläisemmillä osilla puna-armeija oli onnistunut kaikissa strategisissa iskuissaan. Saksan armeija, jota vielä muutamaa vuotta aiemmin oli pidetty voittamattomana ja joka oli uhannut sekä Leningradia että Moskovaa, oli kerta toisensa jälkeen lyöty hajalle ja työnnetty satoja kilometrejä itään. Baltian alueella taistellut saksalainen Pohjoinen Armeijaryhmä, jonka sotilaallinen läsnäolo alueella oli tehnyt Suomen menestyksellisen hyökkäyssodan mahdolliseksi, uhkasi jäädä saarretuksi Puna-armeijan työntyessä Riikan kohdalla kohti Itämerta. Tässä tilanteessa Hitler teki pitkään vastoin kenraaliensa ohjeita viivyttelemänsä päätöksen vetäytyä Baltiasta.

Kesäkuussa Suomi oli jäämässä itärintamalla yksinäiseksi itään työnnetyksi saarekkeeksi. Mannerheim ja poliittinen johto ymmärsivät, että jos Suomenlahden eteläranta, joka vielä siinä vaiheessa oli saksalaisen Pohjoisen Armeijanryhmän hallussa, joutuisi puna-armeijan käsiin, Suomen puolustustaistelun edellytykset romahtaisivat. Kesäkuun 22. päivä Suomen hallitus pyysi Neuvostoliitolta rauhanneuvotteluja, mutta voimansa tunnossa olleet Stalin ja Molotov vastasivat vaatimalla presidentti Rytin ja ulkoministeri Henrik Ramsayn allekirjoittamaa ilmoitusta siitä, että Suomi oli valmis ehdottomaan antautumiseen. Ryti ja valtiovarainministeri Tanner olisivat halunneet vielä jatkaa tunnusteluja Moskovan kanssa tämänkin ilmoituksen jälkeen, mutta Mannerheimin ja pääministeri Edwin Linkomiehen päättäväinen vastustus ratkaisi asian. Taistelua päätettiin jatkaa hyökkäyksen pysäyttämiseksi, jolloin asetelmat rauhanneuvotteluissa olisivat paremmat.

Saksan ulkoministeri Ribbentropin saavuttua Suomeen samoina päivinä saatiin Hitleriltä lupaus lisätystä sotilaallisesta avusta vastineeksi siitä, että Ryti ilmoitti presidenttinä takaavansa sen, ettei Suomi tekisi erillisrauhaa ilman Saksan etukäteistä suostumusta. Sopimuksella saadut lisäaseet eivät ehtineet suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta merkityksettömiksi ne eivät missään nimessä jääneet. Neuvostoliitto tiesi, että Suomen asevarastot riittäisivät suurhyökkäysintensiteetin taistelujen käymiseen vielä useiden viikkojen, mahdollisesti kuukausienkin ajan.

Kansan mielialat ja sodan yleiskehitys eivät tätä sen sijaan olisi sallineet. Mannerheim ymmärsi, että Suomen olisi päästävä erillisrauhaa ennen kuin Saksan joukot itärintaman pohjoisosassa romahtaisivat täydellisesti. Asiassa täytyi menetellä kuitenkin varovasti, koska oli olemassa mahdollisuus Saksan kostotoimista, olihan Pohjois-Suomessa liki 200.000 miehen vahvuinen Saksan 20. Vuoristoarmeija.

Suomen pelastukseksi koitui kolme asiaa, jotka kaikki olivat kytköksissä toisiinsa. Tärkein näistä oli se, että Suomen armeija onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Viipurinlahdella ja Ilomantsissa. Ilman tätä torjuntavoittoa edessä olisi mitä todennäköisimmin ollut ehdoton antautuminen ja ajautuminen sodan jälkeen osaksi Moskovan valtapiiriä joko Tshekkoslovakian tai Unkarin kaltaisena ns. kansandemokratiana tai peräti sosialistisena neuvostotasavaltana, niin kuin Baltian maiden kohdalla tapahtui.

Toinen tekijä oli Saksan koko jatkosodan aikana ja erityisesti kesällä 1944 antama strateginen ja materiaalinen tuki. Puhtaasti saksalaiselta näkökannalta katsottuna Pohjoisen Armeijaryhmän Baltiassa pysyttäminen oli sotilaallisesti turhaa. Järjettömäksi se muuttui siinä vaiheessa, kun puna-armeija alkoi itärintaman keskiosissa vyöryä kohti länttä. Tästä huolimatta Hitler kuitenkin määräsi armeijaryhmään pysymään Baltiassa, ja siinä vaiheessa kun se enää ollut mahdollista, vetäytymään mahdollisimman sinnikästä vastarintaa tehden. Mikäli saksalaiset olisivat tyhjentäneet Baltian aiemmin ja nopeammin, olisi Suomi jäänyt alueelle taistelemaan yksin noin 50 puna-armeijan divisioonaa vastaan. Nyt Neuvostoliitto joutui jakamaan voimansa kahtia. Kun pohditaan Saksan antaman materiaalisen tuen merkitystä Suomen torjuntataistelun onnistumisessa, riittää kun mainitaan lento-osasto Kuhlmey sekä panssarinyrkit ja –kauhut.

Kolmantena tekijänä on mainittava Stalinin joustavuus. Neuvostoliiton päävihollinen oli Saksan, ja sen nujertamiseen verrattuna tapahtumat Suomen rintamalla olivat toisarvoisia. Kun Suomen armeija teki paraatimarssista Helsinkiin mahdottoman, Stalin keskeytti hyökkäyksen Suomea vastaan ja ryhtyi siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta ja Laatokan Karjalasta Baltian alueelle. Länsiliittoutuneiden maihinnousu Normaniaan 6.6. oli käynnistänyt liittoutuneiden keskinäisen kilpajuoksun Berliiniin. Stalin halusi päästä ensimmäisenä Hitlerin pääkaupunkiin, ja tähän hän tarvitsi kaikki liikenevät voimansa. Suurhyökkäys Suomen rintamalla loppui 12.7. ilman, että operaatiolle asetetut alkuperäiset tavoitteet jäivät täyttymättä. Suomen suhteen Stalinille riitti se, että viholliselle oli annettu kunnon opetus ja että sotilaallinen uhka Leningradia kohtaan oli poistunut. Loput kysymykset saattoi siirtää myöhemmin käytävissä rauhanneuvotteluissa ratkaistaviksi, jossa Neuvostoliitto voittajana olisi kuitenkin vahvasti niskan päällä.

Suurhyökkäyksen jälkeisissä tapahtumissa kävi ilmi Mannerheimin ja hänen esikuntansa taktinen mestarillisuus. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa odotettiin, Suomi ei heinäkuun 1944 jälkipuoliskolla ryhtynyt kiirehtimään rauhanneuvotteluihin päästäkseen. Hyökkäyksen pysäyttämisen jälkeen Suomen tilanne parani jatkuvasti Neuvostoliiton siirtäessä voimiaan pois Suomen vastaisilta rintamilta ja Rytin allekirjoituksella saatujen aseiden kartuttaessa Suomen asevarikkojen varastoja. Suurhyökkäysvaiheen tappioista huolimatta Suomen armeija oli syyskuulle 1944 tultaessa vahvempi kuin milloinkaan aiemmin koko toisen maailmansodan aikana.

Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa juuri oikealla hetkellä. Saksa oli jo heikentynyt niin paljon, ettei se enää kyennyt kostotoimiin irtautuvaa liittolaistaan vastaan, mutta samalla se oli vielä kuitenkin niin vahva, että Neuvostoliiton oli keskitettävä kaikki voimansa sen lyömiseen. Oman poliittisen uransa Saksalle annetussa lupauksensa tuhonnut Ryti väistyi presidentin paikalta Mannerheimin tieltä 4. elokuuta. Elokuun lopulla Suomi kääntyi Moskovan puoleen neuvottelupyynnöllä. Stalinin muuttunutta asennetta kuvasi, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Suomen rauhanvaltuuskunta matkusti Moskovaan ja aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Joko tarkoituksellisesti tai tietokatkosten vuoksi puna-armeijan joukot jatkoivat tulitusta vielä vuorokauden tämän jälkeenkin, mutta aamulla 5.9. aseet vihdoin vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rintama-alueella. Jatkosota päättyi kestettyään kolme vuotta ja kaksi kuukautta.

Uutinen aselevosta otettiin kotirintamalla vastaan helpotuksella. Mistään ilosta ei kuitenkaan ollut kyse, siitä pitivät huolen kesän suuret uhrit ja tietoisuus siitä, että rauhanehdot tulisivat mitä todennäköisimmin kovuudessaan vetämään hyvinkin vertoja maaliskuun 1940 Moskovan rauhalle. Henkinen käännepiste oli ollut Viipurin menetys 20.6., jonka jälkeen ihmiset ymmärsivät, että Karjalasta jouduttaisiin tälläkin kertaa luopumaan. Tämän jälkeen päällimmäiseksi tunteeksi kotirintamalla alkoi kohota sotaväsymys ja toive siitä, että edes jonkinlainen kunniallinen tie rauhaan olisi mahdollista löytää. Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysinnosta ja revanssihengestä ei ollut enää mitään jäljellä. Tärkeintä oli saada pojat, isät, veljet ja aviomiehet mahdollisimman pian pois hengenvaarasta ja kotiin.

Toisin kuin talvisodassa, jatkosodassa sotilaskarkuruudesta kehittyi mittava ongelma. Osaksi tämä johtui sodan pidemmästä kestosta, osaksi sen erilaisesta luonteesta. Talvisota oli puhtaana ja yksin puna-armeijaa vastaan käytynä puolustustaisteluna moraalisesti ongelmattomampi. Jatkosotaan sen sijaan lähdettiin hyökkäys- ja valloitussotana ja sitä käytiin liitossa Hitlerin kansallissosialistisen Saksan kanssa. Talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamisella oli kansan laaja tuki takanaan, mutta Itä-Karjalaan etenemistä, Suur-Suomi-intoilua ja yhteistyötä Saksan kanssa monet vieroksuivat.

Kun yleinen liikekannallepano 17. kesäkuuta 1941 määrättiin toteutettavaksi, jätti yli 1300 miestä noudattamatta saamaansa palvelukseenastumismääräystä. Vastustus ei jakautunut tasaisesti koko maahan, vaan painottui muutamille alueille. Varsinais-Suomessa palvelukseen saapumatta jäi huomattavasti enemmän miehiä kuin maassa keskimäärin. Turussa sotaan jätti lähtemättä 62 miestä, Maariassa 18, Yläneellä 15 ja Laitilassa 14. Kun tarkastellaan saapumatta jääneiden suhteellista osuutta reserviläisistä, nousee Paattinen viidenneksi vastahakoisimmaksi kunnaksi koko maassa. Vaikka saapumatta jääneiden absoluuttinen määrä olikin pieni eli kuusi miestä, vastasi se 4,5 prosenttia kaikista Paattisten reserviläisistä. Korkeampiin suhteellisiin lukemiin päästiin vain Eurassa, Ruovedellä, Pyhäjärvellä ja Kolarissa, jossa peräti 7.8 prosenttia reserviläisistä jätti saapumatta.

Suuri osa miehistä saatiin myöhemmin kiinni, ja kuulusteluissa heiltä kysyttiin syytä pakoilulleen. Yleisimmin mainittiin talvisodan muistoista kumpuava sodan pelko tai se, että palvelukseenastumismääräys oli jäänyt joko saamatta tai ymmärtämättä. Poliittiseen vakaumukseen kuulusteluissa vetosi vain muutama karkulainen. Kuulustelijat kirjasivat ylös mm. seuraavanlaisia perusteluja:

”mielestään sai viime sodassa tarpeeksi sotimisesta”

”talvisodassa, varsinkin Summassa, joutui kokemaan niin paljon sodan kauhuja, ettei olisi mielellään lähtenyt niitä uudestaan elämään”

”hermonsa olivat talvisodassa aivan loppuneet eivätkä olleet vieläkään kunnossa”

Sosiaaliselta taustaltaan palvelukseen saapumatta jääneet olivat valtaosaksi työväestöä ja koulutustasoltaan matalaa. Palvelushaluttomuus oli yleisintä vanhempien reserviläisikäluokkien joukossa. Noin kolme neljäsosaa pakoiluistaan tuomion saaneista oli sellaisia, jotka täyttivät vuonna 1941 29 vuotta tai olivat sitä vanhempia. Sotilasarvoltaan lähes kaikki pakoilijat lukeutuivat miehistöön; aliupseereita joukossa oli vain vajaat neljä prosenttia ja upseereita vain muutamia yksittäisiä tapauksia.

Jatkosota näkyi Paattisillakin totta kai monin tavoin, vaikka kaukana rintamalta oltiinkin. Jouduttiin perustamaan kansanhuoltolautakunta, työvelvollisuuslautakunta ja väestönsuojelulautakunta. Paattisten suojeluskunta, jonka toimintaan osallistui kuutisenkymmentä paikkakuntalaista, suoritti väestönsuojelu-, ilmasuojelu- ja kulontorjuntatehtäviä sekä järjesti ampuma- ja taistelukoulutusta. Sodan näkyvin ja tuntuvin vaikutus oli totta kai se, että suuri osa ikäluokkien 1896-1925 miehistä kutsuttiin asepalvelukseen, Jatkosotaan Paattisilta osallistui vähän toistasataa miestä. Seitsemäntoista heistä kaatui, joista kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana seitsemän. Haavoittuneina jatkosodasta palasi kolmisenkymmentä paattislaista. Suurin osa paattislaisista palveli tykistössä, tarkemmin sanottuna 1. Divisioonan alaisessa kenttätykistörykmentti KTR 5:ssa. Osaston sotavuodet kuluivat pääosin Itä-Karjalassa ja nähdyksi tulivat mm. Äänislinnaksi muutettu Petroskoi, Karhumäki, Kontupohja, Porajärvi ja Prääsä.

Samoille koordinaateille sijoittuu myös Huhtalan veljesten kohtalo. Vain viidenkymmenen metrin päässä Nikolain erikoisesta hautakivestä löytyy hänen veljensä Eenokin sankariristi. Huhtalan perhe koki jatkosodassa isänmaallisuuden molemmat ääripäät. 20-vuotias Eenokki antoi henkensä isänmaan puolesta suurhyökkäyksessä Karjalan kannaksella. 20-vuotiaan Eenokin osaksi tuli juuri se kohtalo, jota välttääkseen hänen kaksi isoveljeään, 24-vuotias Nikolai ja 30-vuotias Kalle, jättivät kokonaan noudattamatta palvelukseenastumismääräystä. Kohtaloaan ei onnistunut kuitenkaan Nikolaikaan pakenemaan. Se saavutti hänet elokuun viimeisenä päivänä kolme vuotta myöhemmin, kun hän yritti paeta metsäkarkureita kiinni ottamaan saapunutta poliisipartiota lähellä kotiaan.

Paattisilla ja varsinkin Tortinmäessä vasemmistolaisuudella oli perinteisesti vahva jalansija, jonka juuret kulkivat vuoden 1918 tapahtumiin, osin aiempiinkin vaiheisiin. Voisi sanoa, että mitä pohjoisemmas Paattisilla mentiin, sitä punaisempia oltiin. Pitäjän pohjoisosan korpiseuduilta löytyi myös monia enemmän tai vähemmän avoimia kommunismin kannattajia, vaikka tämän aatteen julkinen harjoittaminen vuonna 1930 säädettyjen kommunistilakien myötä olikin tullut mahdottomaksi. Viimeisissä sotaa edeltäneissä vaaleissa vuonna 1939 Paattisilla annettiin yhteensä 392 ääntä, joista maalaisliitto sai 120, sosialidemokraatit 118 ja kokoomus 65.

Ensimmäisissä jatkosodan jälkeen järjestetyissä vaaleissa maaliskuussa 1945 vasemmistopuolueet lisäsivät Paattisilla kannatustaan tuntuvasti, aivan niin kuin muuallakin maassa. Paikkakunnalle tullut siirtoväki kasvatti äänioikeutettujen määrää, ja yhteensä annettiin 557 ääntä. Suurin puolue oli maalaisliitto 208 äänellään, mutta toiseksi suurimman saaliin eli 150 ääntä keräsi uusi äärivasemmistolainen Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Vielä viimeisenä ns. vaaran vuotena 1948 kansandemokraatit saivat Paattisilta 171 ääntä, mikä vastasi lähes 27 prosenttia annetuista äänistä. Paattisten historian vuosilta 1359-1959 kirjoittanut tohtori ja Paattisten seurakunnan entinen kappalainen Väinö Perälä katsoi aikanaan, että suurin syy kansandemokraattien saamalle kannatukselle oli sotaväsymys.

Paattisten kirkkoherra Paavo Ketola oli ollut sekä Nikolai että Eenokki Huhtalan rippipappina, ja hänen osakseen tuli myös molempien kotikylän multiin siunaaminen. Ketolalla, jota ei kyllä varsinaisesti mistään vasemmistosympatioista tunnettu, lienee ollut osansa myös siihen, että sirpillä ja vasaralla, Neuvostoliiton tähdellä ja ”fascisteista” kertovalla muistotekstillä varustettu muistomerkki ylipäätään sallittiin sijoittaa hautausmaalle muiden kivien joukkoon. Kivi oli ja on ilmiselvä poliittinen mielenosoitus, kommunistinen kannanotto lähimenneisyyden tapahtumaan. Ideologiana kommunismi kieltää Jumalan olemassaolon, joten jo sikälikin yhdistelmä siunatulla maalla seisovasta, kristillisen hautauksen saaneen vainajan haudalla olevasta kivestä ja siihen kirjatuista kommunistisista symboleista on varsin erikoinen. Ainakaan itse en ole milloinkaan Suomessa törmännyt yhtä eriskummalliseen hautamuistomerkkiin.

Valtiollinen poliisi eli Valpo seurasi ja jahtasi karkureita koko sodan ajan. Kävin kansallisarkistossa läpi Valpon metsäkaartilaisia koskevaa aineistoa. Näistä papereista kävi ilmi, että Valpolla oli hyvinkin tarkat tiedot eri puolilla maata lymyilevistä karkuriporukoista. Valpon aineistojen ja Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta käsittelevän vuonna 1995 julkaistun väitöskirjan perusteella näyttää, että karkulaiset jakautuivat kolmeen ryhmään: poliittisesti aktiiviset, rikolliset ja passiiviset pakoilijat. Se Tortinmäen karkurien porukka, jossa Huhtalan veljekset jatkosotansa viettivät, näyttäisi lukeutuvan lähinnä viimeksi mainittuihin, sillä rikostaustaa heillä ei ollut ja poliittiset ambitiotkin olivat verrattain vähäisiä.

Huhtalan veljeksistä palvelukseenastumismääräyksen jatkosotaan sai neljä, mutta heistä vain kaksi päätti sitä noudattaa. Vuonna 1919 syntynyt Eino meni suorittamaan varusmiespalvelustaan heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Jatkosodassa hän palveli rannikkotykistössä ammusmiehenä ja osallistui mm. Suursaaren valtaukseen 1942 ja Haapasaaren ilmatorjuntataisteluihin. Kun hänet lokakuussa 1944 kotiutettiin, oli palvelusaikaa kertynyt yhteensä kolme vuotta, viisi kuukautta ja kahdeksan päivää. Vuonna 1924 syntyneenä Eenokki Huhtala astui palvelukseen jatkosodan aikana suorittamaan ensin varusmiespalvelustaan ja sitten rintamalle. Hän palveli tykkimiehenä Kevyt Patteristo 16:sta, jonka riveissä hän 20-vuotiaana 27. kesäkuuta 1944 Antreassa kaatui kranaattitulen uhrina. Kranaatin sirpaleet repivät hänen kehonsa niin rikki, että tunnistaminen oli omaisten mukaan tehtävä jalkojen perusteella.

Veljeksistä kaksi vanhinta eli heinäkuussa 1910 syntynyt Kalle Iivari ja elokuussa 1916 syntynyt Nikolai Vilhelm päättivät jättää sotimisen muille. He molemmat olivat osallistuneet talvisotaan ja olivat poliittiselta ajatusmaailmaltaan vasemmistolaisia. Kalle oli suorittanut varusmiespalveluksensa vuosina 1931-1932 pioneerirykmentissä. Syystä, joka ei sotilaspassista käy ilmi, hänen palveluksensa oli laadultaan aseeton, eikä sellaisenakaan erityisen menestyksekäs, koska sotilaallisen kehityksen arvosanaksi jäi alin mahdollinen eli huono. Kalle siirtyi reserviin helmikuussa 1932 sotamiehenä. Talvisodan alla hän astui palvelukseen 36. pioneerikomppaniaan lokakuun 11 päivänä 1939 ja osallistui sodan aikana taisteluihin pioneerina Tienhaarassa. Välirauhan aikana hän osallistui Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin viikon mittaisiin tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tammikuussa 1941, tehtävänään mittamies.

Kun palvelukseenastumismääräys kesäkuun 17. päivänä 1941 saapui, Kalle ei määrätylle kokoontumispaikalle saapunut. Hän piileskeli koko jatkosodan ajan metsissä aina lokakuun 1944 loppuun saakka, suurimman osan ajasta yhdessä pikkuveljensä Nikolain kanssa. Suomen ja Neuvostoliiton syyskuussa 1944 solmitun välirauhansopimuksen 20. artiklan mukaisesti kaikki syytteet rintamakarkuruudesta raukesivat ja Kallen sotilaspassiin merkittiin kotiuttamispäivämääräksi 9. marraskuuta 1944.

Sotilaspassin mukaan Nikolai Huhtala tunnusti luterilaista uskoa ja oli ammatiltaan sekatyömies. Lukumiehiä Nikolai ei vaikuta olleen, sillä kansakoulua oli tullut suoritettua vain kahden vuosiluokan verran. Pituutta oli 180 senttiä, sen ajan miehelle komea mitta, ja painoa 82.5 kiloa. Silmät olivat vihreänsiniset ja saappaan numero 47. Varusmiespalveluksen hän astui toukokuussa 1938 ja suoritti sen kenttätykistörykmentti ykkösen toisessa patterissa. Arvioinneissa hän sai korkeimman mahdollisen arvosanan eli hyvän kaikissa viidessä arvioidussa ominaisuudessa eli täsmällisyydessä, ahkeruudessa, huomiokyvyssä, sotilaallisessa kehityksessä ja käytöksessä. Huhtikuussa 1939 Nikolai kotiutui suoritettuaan täyden yleisen palvelusajan eli 350 päivää.

Talvisodan alla Nikolai sai kymmenien tuhansien muiden tavoin kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja aloitti palveluksensa yhdeksäntenä päivänä lokakuuta 1939. Palveluspaikka oli kenttätykistörykmentti viiden kolmas joukkue, eli sama osasto, jossa suurin osa talvisotaan joutuneista paattislaisista taisteli. Nikolai osallistui taisteluihin Summan lohkolla sodan ensimmäisestä päivästä aina helmikuun 16. päivään saakka. Tämän jälkeen Nikolain talvisota jatkui Näykkijärvellä helmikuun loppuun saakka ja Tammisuolla aina sodan päättymiseen eli maaliskuun 13. päivään asti. Huhtikuun 28. päivänä hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi ja käytösarvosanaksi sotilaspassiin kirjattiin hyvä.

Toukokuussa 1940 Helsingissä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, joka opittiin tuntemaan SNS:nä tai SN-seurana. Joskus sitä kutsutaan myös SNS ykköseksi, erotuksena lokakuussa 1944 jatkosodan jälkeen perustettuun Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan, joka saavutti varsin merkittävän poliittisen aseman sodanjälkeisten vuosikymmenten Suomessa. Talvisodan jälkeen perustetun SNS ykkösen virallisena tavoitteena oli Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden parantaminen, mutta tosiasiassa seura oli lailla kielletyn kommunistinen toiminnan peitejärjestö. Sen perustaja Mauri Ryömä oli toiminut 1930-luvulla sosialidemokraattien vasemmistosiivessä ja nousi sodan jälkeen yhdeksi Suomen Kommunistisen puolueen johtohahmoista vietettyään jatkosodan ajan turvasäilössä valtiopetoksesta syytettynä.

Ottaen huomioon sen, kuinka yhtenäisenä kansakunta vasemmisto mukaan luettuna oli puolustanut maan itsenäisyyttä talvisodassa, on hämmästyttävää, kuinka räjähdysmäisesti ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa ajanut seura kesän 1940 aikana kasvoi. Syksyyn mennessä seuraan oli perustettu 115 paikallisosastoa ja henkilöjäseniä oli yli 35.000. Seuran toiminta oli uhmakasta, näkyvää ja kuuluvaa. Seuran johto hyökkäsi puheissaan ja julkilausumissaan hallitusta ja luokkapettureiksi nimeämiään sosiaalidemokraatteja vastaan. Eri puolilla Suomea järjestettiin seuran nimissä hallituksen ja sen ulkopolitiikan vastaisia mielenosoituksia ja joukkokokouksia, myös Turussa. Valtiollisen poliisin raporttien mukaan näissä joukkokokouksissa oli huudettu eläköötä vallankumoukselle, punakaartille, Neuvosto-Suomelle, Molotoville ja Stalinille sekä uhkailtu syksyllä jo olevan ”toinen meininki maassa”. Hallitus ymmärrettävästi otti seuran toiminnan hyvin vakavasti, koska sen katsottiin lietsovan poliittista tyytymättömyyttä ja valmistelevan tietä vallankumousyritykseen. Kesällä 1940 tapahtunut Baltian maiden sovietisointi oli käynnistynyt juuri vastaavanlaisella joukkoliikehdinnällä.

SNS oli aktiivinen myös Turussa, jossa seuran paikallisosastoon liittyi lähes 5000 pääasiassa työläistaustaista henkilöä. Paattisille osastoa ei perustettu, mutta Tortinmäkeen kyllä. Valtiollinen poliisi sai haltuunsa Lounais-Suomen paikallisosastojen jäsenlistat tehtyään pakkokeinoiskun seuran Turun toimistoon joulukuussa 1940. Nämä jäsenlistat löytyvät nykyisin Kansallisarkistosta, jossa Valpon papereita säilytetään. SNS:n Tortinmäen osastoon kuului 34 henkilöä, mikä kylän vaatimattoman asukasmäärän huomioiden oli varsin huomattava lukema. Nimilistalta löytyvät myös Nikolai ja Kalle Huhtala.

Seuraan liittyneiden tortinmäkeläisten motiivina on aivan hyvin saattanut olla aito tahto edistää Suomen ja Neuvostoliiton rauhallisia suhteita, jotta uudelta sodalta vältyttäisiin. Vaikka usko Neuvostoliittoon työläisten asian johtavana puolestapuhujana olikin kärsinyt kovia kolauksia Molotovin-Ribbentropin sopimuksen ja talvisodan hyökkäyksen vuoksi, se ei ollut sammunut kokonaan. Paattisten perukoilla tuskin oli myöskään sen syvällisempää tietoa seuran helsinkiläisen johtoblokin kumouksellisista päämääristä tai kytköksistä Moskovaan ja maanalaiseen kommunistiseen toimintaan. Oma osansa liittymispäätöksessä on saattanut olla myös lähiympäristön sosiaalisella paineella; liityttiin, kun naapurit ja sukulaisetkin liittyivät. Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin todettava, että seuraan liittyminen oli varsin vahva poliittinen kannanotto talvisodan jälkeisissä oloissa. Kenellekään seuran toimintaan osallistuneelle ei jäänyt epäselväksi sen äärimmäisen kriittinen suhtautuminen maan istuvaan hallitukseen ja sen noudattamaan ulkopolitiikkaan. Huhtaloiden lisäksi seuran jäseneksi liittyi myös kolmas metsäkarkuriksi ryhtynyt tortinmäkeläinen Aleksi Laine. Toisaalta seuran jäseninä oli myös useampia sellaisia miehiä, jotka saatuaan kesäkuussa 1941 palvelukseenastumismääräyksen mukisematta pukivat asepuvun päälleen ja lähtivät rintamalle.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä joulukuussa 1940 valtiolle vaarallisena. Samalla loppui myös Tortinmäen osaston toiminta. Huhtalan veljesten sotilaspasseissa ei tästä välirauhan ajan vasemmistolaisesta poliittisesta aktiivisuudesta näy minkäänlaisia viitteitä. Nikolai oli kuuliaisesti osallistunut Varsinais-Suomen suojeluskuntapiirin valvontakokoukseen lokakuussa 1940, ja vuoden 1941 tammikuussa hän veljensä Kallen tavoin osallistui tykistön kertausharjoituksiin Aurassa tehtävänään tykkimies. Harjoitusta johtanut kapteeni antoi Nikolain kertauspalveluksesta arvosanan hyvä.

Kesäkuussa 1941 Nikolai ja Kalle joka tapauksessa yksissä tuumin jäivät kokonaan saapumatta palvelukseen. Isoveli Kalle oli tuolloin 30-vuotias, pikkuveli Nikolai puolestaan 24-vuotias. Kummallakaan ei ollut sen paremmin vaimoa kuin lapsiakaan. Turun seudulla teille tietymättömille jäi kesällä 1941 kymmenittäin miehiä, mutta talven tuloon mennessä heistä suurin osa heistä saapui palvelukseen joko omasta aloitteestaan tai poliisin saattelemana. Huhtalan veljekset sen sijaan jatkoivat pakoiluaan. Piilopaikan heille tarjosivat Turun pohjoisosien ja Yläneen väliset laajat metsäalueet, jotka he lapsuus- ja nuoruusvuosien seikkailuretkien ansiosta tunsivat kuin omat taskunsa. Tortinmäen metsäkarkurit liikkuivat pienenä porukkana, johon Huhtaloiden lisäksi kuuluivat ainakin Aleksi Laine ja Lauri Koivisto. Välillä kokoonpanossa oli mukana myös muita, esimerkiksi turkulainen Ensio Seppä. Kolmen piileskelyvuoden aikana he ehtivät rakentaa Tortinmäkeä ympäröiviin metsien useampia korsuja, joiden jäänteitä oli maastossa havaittavissa vielä useampia vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

Turussa toimi jatkosodan alkuvaiheessa metsäkaarti, johon kuului noin parikymmentä miestä. Näistä huomattava osa oli tunnettuja kommunisteja, jotka lähtivät metsiin välttyäkseen joutumasta turvasäilöön. Mukaan liittyi myös joitakin rintamalle joutumista paenneita sotilaskarkureita. Tätä porukkaa johti Väinö Ketonen, jota sodan aikana myös Valtiollinen Poliisi jahtasi Turun seudun vastarintatoiminnan johtajana. Tämä ryhmä piti leiriään ensin Kärsämäessä, sitten Ruskon ja Maarian välisellä metsäalueella. Pysyvämmäksi olinpaikaksi muodostuivat Maskun Humikkalassa sijaitsevan Krouvilan tilan metsät. Ketosen johdolla tehtiin suunnitelmia terrori-iskuista armeijan kohteita ja liikenneyhteyksiä vastaan, mutta menestys jäi varsin heikoksi. Poliisin määrätietoisen toiminnan ansiosta suurin osa tästä porukasta jäi kiinni ja toiminta loppui loppuvuoteen 1941 mennessä talven tullessa. Tortinmäen metsäkaartilaiset olivat aivan oma ryhmänsä, jolla ei tiedetä olleen yhteistyötä eikä kontaktejakaan Turun metsäkaartilaisiin. Toisin kuin Turun tihutöitä suunnitelleita kommunisteja, Valtiollinen poliisi ei myöskään raporttiensa perusteella näytä ottaneen tortinmäkeläisiä tarkkailunsa alle. Itse asiassa Valpo ei näytä olleen tortinmäkeläisistä edes tietoinen.

Oli selvää, ettei metsäkarkurien olisi onnistunut selviytyä hengissä ilman ulkopuolista apua. He saivat sukulaisilta ja tuttavilta ruokaa, vaatteita ja muita tarvikkeita, joita ilman piileskelyn jatkaminen olisi ajan oloon käynyt mahdottomaksi. Karkureita jahdanneet poliisit tiesivät tämän myös, ja kävivät sukulaisia kolmen sotavuoden mittaan useasti asiasta kovistelemassa, mutta karkurien auttajat pysyivät lojaaleina. Poliiseilla, joilla oli runsaasti muitakin työtehtäviä, ei myöskään silloisilla välineillä ja toimintaresursseilla ollut mahdollisuuksia kovinkaan systemaattiseen valvontaan ja etsintöihin. Sota-arkistosta löytyvien Paattisten suojeluskunnan paperien mukaan suojeluskunnan paikallisosasto ei ollut karkulaisten liikkeistä senkään vertaa kärryillä kuin poliisi.

Poliisi sai lisävalaistusta Huhtaloiden porukan vaiheisiin sen jälkeen, kun kotonaan käymässä ollut Aleksi Laine saatiin kiinni helmikuussa 1943. Toukokuussa Paattisten poliisikonstaapeli Frans Laaksonen laati yhteenvedon siitä, mitä asiassa oli Laineen avulla saatu selville. Metsäkarkurien arkipäivän valottamiseksi siteeraan nyt tätä Turun Maakunta-arkistosta Maarian nimismiespiirin paperien joukosta löytyvää tutkintapöytäkirjaa kokonaisuudessaan:

"Helmikuun 15 päivänä 1943 Paattisten korpikulmalla liikkuvan poliisikomennuskunnan poliisien kanssa suoritetuissa etsiskelyissä pidätettiin sotilaskarkuri Kustaa Aleksi Laine kotoaan Sipilän tilalta. Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Laine oli ainoastaan käymässä kotonaan, ollen pääasiallisesti viettänyt aikaansa eri paikoissa olevissa korsuissa. Viimeinen korsu missä Laine oli asunut kiinnijoutumisensa aikana oli Maarian pitäjän Saramäen kylän Välimaan tilan metsässä noin 60-70 m päässä asuinrakennuksesta. Laineen ollessa oppaana löydettiinkin 10/4 -43 k.o. korsu mikä kuitenkin oli silloin jo hajoitettu niin, että tukipuut oli pantu pinoon. Ulostuspaikat, tuhkajätteet y.m. todistivat, että korsu oli koko talven ollut käytössä, johtaen korsusta vielä selvä jäätikköpolku kanalan takaa Välimaan pihaan.

Alustavasti kuultuna liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelin Mäenpään läsnä ollessa todistajana Laine kertoi seuraavaa, lokakuun lopulla 1942 oli korsu tehty k.o. paikkaan Välimaan tilan omistajan Yrjö Lehtosen suostumuksella. Kertoja oli asunut korsussa kiinnijoutumiseensa saakka yhdessä Maatian pitäjästä olevien sotilaskarkurien Nikolai Vilhelm ja Kalle Iivari Huhtalan sekä Turusta olevan Ensio Sepän kanssa. Lehtosen, joka itse on reservissä, vaimo Toini Adele Lehtonen os. Aso oli myös täysin tietoinen korsun olemassa olosta ollen karkurit käyneet silloin tällöin iltaisin radiota kuuntelemassa. Samoin kertoi Laine, että he kävivät tilan saunassa kylpemässä.

Alustavasti kuultuna samana päivänä Toini Adele Lehtonen kielsi olleensa tietoinen k.o. korsusta. Koska Lehtonen oli nähtävästi ja oman ilmoituksensa mukaan pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa jätettiin kuulustelut toistaiseksi. Merkitään, että myöhemmin suoritetuissa tutkimuksissa on todettu Laineen sisaren Elma Laineen käyneen k.o. talvena useasti selkäreppu selässä suksilla Välimaan tilalla todennäköisesti vieden ruokaa veljelleen.

Paattisissa toukokuun 2 pv 1943
Frans Laaksonen
pol. konst. ”

Todettakoon vielä tässä yhteydessä, että pöytäkirjassa mainitut Yrjö ja Toini Adele Lehtonen olivat hekin kuuluneet SNS:n Tortinmäen osastoon.

Huhtalat jatkoivat pakoaan. Tarkkaa tietoa siitä, missä he viettivät talven 1943-44, ei ole, joskin suullinen perimätieto kertoo Savojärven lounaispuolella Valpperin metsissä olleesta hyvin kätketystä kallioluolaan rakennetusta korsusta. Varsinkin kesäisin karkureita nähtiin aina silloin tällöin kotimaisemissaan Karsonkulmalla, kuten minulle muisteli tapahtuma-aikana 11-vuotias Alpo Mäki hänen kanssaan tällä viikolla keskustellessani. Nikolain osalta elokuun viimeisenä päivänä 1944 tehty visiitti jäi viimeiseksi. Alpo Mäki kertoi olleensa peltotöissä isänsä kanssa, kun huomasi Nikolai Huhtalan istumassa Koiviston torpan pellon päässä noin 200 metrin päässä. Samalla Mäki oli havainnut toisesta suunnasta tietä pitkin saapuvan kaksi poliisia. Huhtala huomasi poliisit vasta siinä vaiheessa, kun nämä olivat ehtineet noin 30 metrin päähän hänestä ja kehottivat häntä nostamaan kätensä ylös. Nikolai lähti juosten pakenemaan pellon poikki kohti läheistä metsän reunaa. Toinen poliiseista avasi tulen konepistoolilla, mutta Nikolai jatkoi juoksuaan. Kun hän oli hyppäämässä Koiviston ja naapurin maita erottavan riukuaidan yli, hän sai osuman ja kaatui maahan aidan toiselle puolelle. Tähän hän sitten myös jäi. Tässä vaiheessa paikalle saapui myös lietolainen poliisikonstaapeli Niilo Suokivi. 11-vuotias Alpo Mäki lähti järkyttyneenä pois tapahtumapaikalta kohti kotiinsa, eikä edelleenkään muista tästä kotimatkastaan mitään.

Alpo Mäen muistikuvat saavat vahvistuksen myös paikalla olleen poliisikonstaapeli Eino Rinteen tutkintapöytäkirjaan sanelemasta kuvauksesta, joka sekin löytyy Maarian nimismiespiirin papereista. Asian luonteen vuoksi tulkoon sekin siteeratuksi kokonaisuudessaan:

” Poliisikonstaapeli Eino Rinne ilmoitti että ollessaan piirin nimismiehen määräyksestä yhdessä piirin konstaapelien Niilo Suokiven ja Frans Laaksosen sekä liikkuvan komennuskunnan konstaapelien Elovaaran ja Tuomisen kanssa elokuun 31 päivänä Paattisilla sotilaskarkureita kiinniottamassa oli kertoja yhdessä konstaapeli Elovaaran kanssa Paattisten pitäjän Karson kylän Koiviston torpan luona nähneet kahden miehen menevän Koiviston torppaan päin ja kertoja yhdessä Elovaaran kanssa lähtivät perästä, ja kun kertoja pääsi noin 50 metrin päähän mainitusta torpasta käski pihalla seisovaa tuntematonta miestä nostamaan kätensä ylös ja pysähtymään. Kertoja ampui pistoolillaan kolme varoituslaukausta ilmaan, mutta mies juoksi edelleen. Tällöin konstaapeli Elovaara ampui vielä konepistoolillaan kolme viiden laukauksen sarjaa ilmaan, mutta mies juoksi vain edelleen. Elovaara alkoi juosta perässä ja ampui edelleen konepistoolillaan miestä ja mies olikin kaatunut näistä laukauksista. Kertoja oli jäänyt torpan pihamaalle tarkoituksenaan vahtia aiemmin nähtyä toista miestä, mutta miestä ei enää näkynyt. Vähän ajan perästä kertoja kuitenkin lähti katsomaan Elovaaran jälkeen, jolloin huomasi takaa-ajetun miehen haavoittuneen. Kertoja haki lähimmästä torpasta pyyheliinoja ja sitoi miehen haavoja. Mies yritti vielä jotain ottaa taskustaan saamatta kuitenkaan mitään ulos. Kertoja lähti tämän jälkeen soittamaan autoa viedäkseen miehen sidottavaksi, kuitenkin takaisin tullessa oli mies kuollut. Miehen taskusta löytyi pistooli väljyydeltään 6,35.

Pöytäkirjan vakuudeksi:
Valio Katina
Maarian piirin nimismies.”

Kertomus on yhteneväinen myös tilastokeskuksen arkistosta löytyvän sodan aikana omien aseiden kautta kuolleiden henkilöiden kuolinsyykortiston kanssa. Siellä todetaan lakonisesti, että Nikolai Huhtala on ammuttu konepistoolilla metsäkarkurina pidätettäessä.

Syyskuun viidentenä päivänä eli viisi päivää tapahtumien jälkeen nimismies Katina ilmoitti lääninhallitukselle, etteivät omaiset olleet ainakaan toistaiseksi vaatineet ruumiinavausta asian selvittämiseksi. Omana kantanaan nimismies ilmoitti, ettei ruumiinavausta tarvitsisi toimittaa, koska ”tapaus oli niin ilmeinen”. Näin myös tapahtui, sillä 15. syyskuuta Katina ilmoitti Paattisten kirkkoherranvirastolle, että Huhtalan ruumis voitaisiin poliisiviranomaisten puolesta haudata.

Nikolai Huhtalan kohtalo on surullinen, joskaan se ei välttämättä ollut yllättävä ja odottamaton. Miten meidän, jotka nyt lähes seitsemän vuosikymmentä tapahtumien jälkeen olemme kokoontuneet asiaa muistelemaan, tulisi siihen suhtautua? Kysymys ei ole helppo, eikä mitään oikeita vastauksia ole olemassakaan. Mahdollisia näkökulmia on monia. Nikolain olisi kannattanut antautua, sillä aselepo päätti jatkosodan vain vajaat neljä vuorokautta myöhemmin. Metsäkarkureiden kohtelu muuttui radikaalisti varsinkin sen jälkeen, kun välirauhansopimus 19. syyskuuta eli vajaat kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen astui voimaan. Neuvostoliitto vaati, että välirauhan sopimuksen 20. artiklan nojalla metsäkaartilaisten olisi katsottava toiminnallaan auttaneen liittoutuneiden sodankäyntiä ja siksi kaikki heihin kohdistuvat diskriminoivat toimenpiteet olisi lopetettava.

Kolmen piileskelyvuoden aikana kehittyneet vaistot kuitenkin veivät Nikolai Huhtalaa ja hän päätti pyrkiä poliiseja pakoon. Yhtä lailla voisi ajatella, että konstaapeli Elovaara olisi voinut jättää ampumatta tai ainakin ampua tarkoituksella ohi. Samalla on kuitenkin muistettava, että poliiseja sitoivat tarkat ja ankarat määräykset sotilaskarkurien kohtelusta. Suurhyökkäyksen käynnistyttyä rintamakarkuruus sai hälyttävät mittasuhteet, jolloin päämaja kesäkuun lopulla antoi entistä tiukemmat ohjeet karkureiden kohtelusta. Kiinniotettava jätti noudattamatta selvää antautumiskehotusta eikä pysähtynyt varoituslaukausten jälkeenkään. Lepsuiluun ja varomattomuuteen ei ollut varaa, sillä jatkosodan aikana useampia poliiseja oli saanut surmansa tai haavoittunut yhteenotoissa metsäkaartilaisten kanssa.

Inhimillisesti katsoen voisi todeta, että Huhtalan perheellä kyllä oli riittävästi murhetta ilman Nikolain ampumistakin. Eikö siinä jo ollut riittävästi uhria isänmaalle, kun veljessarjan nuorimmainen 20-vuotias Eenokki kesäkuun lopulla kaatui Antreassa? Toisaalta samanlaisia suruviestejä rintamalta oli tullut 25.000 tuhannen muunkin nuoren miehen omaisille, ja heidän näkökulmastaan Nikolain ja muiden hänen kaltaistensa toiminnassa ei ollut mitään puolusteltavaa. Epäilemättä jos asiaa olisi jonkun kaatuneen lähiomaiselta kysytty, he olisivat pitäneet lähinnä kohtuullisena, että isänmaan puolustamisen velvollisuuttaan raukkamaisesti pakoillut karkuri ei onnistunut tavoitteessaan säästää henkiriepunsa. Miksi surra pakoretkellään ammutuksi tullutta petturia, kun samaan aikaan arkkuihin jouduttiin panemaan kymmeniä tuhansia vastuunsa kantaneita isänmaalisia nuoria miehiä?

Aika parantaa haavat, sanotaan. En tiedä, onko näin, mutta ainakin ajan kuluminen tuo lisää perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nyt voimme sanoa, että kaikki osapuolet olisivat päässeet vähemmällä, jos se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta. Konstaapeli Elovaara tuskin tiesi Nikolai Huhtalaa ampuessaan sitä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin Huhtalan perhe oli saanut viestin pikkuveli Eenokin kaatumisesta. Tapahtuman jälkeen hän totta kai asiasta kuuli, ja varmasti joutui miettimään oman toimintansa seurauksia moneen kertaan. Oli tuskin helppoa elää tämän tietoisuuden kanssa.

Kaikki tämä on totta kai jälkiviisautta. Joskus jälkiviisaus on kuitenkin tarpeen. Tapahtuneesta on nyt kulunut 67 vuotta. Tapahtumapaikalla läsnä olleista poliiseista kukaan ei ole enää elossa. Nikolai Huhtalan, hänen metsäkarkuriksi ryhtymistään puolustelematta, voi todeta osallistuneen isänmaan puolustamiseen talvisodassa ja maksaneen riittävän kovan hinnan siitä, että jatkosodassa päätti olla sitä tekemättä. Ampunut poliisi taas suoritti virkavelvollisuutensa. Ellei karkuruuteen olisi puututtu kovalla kädellä, olisi itsenäisyyden pelastanut torjuntavoitto saattanut jäädä ottamatta.

Se ideologia ja se valtakunta, joihin Nikolai Huhtalan hautakiven tähti sekä sirppi ja vasara viittaavat, kärsivät tappion ja painuivat historian roskatynnyriin kaksikymmentä vuotta sitten. Demokraattisen Suomen itsenäisyys ei ole enää pitkään aikaan ollut uhattuna sen paremmin kommunistisen suurvaltanaapurin kuin minkään muunkaan vihamielisen ulkopuolisen voiman taholta. Ne maat, jotka joutuivat puna-armeijan miehittämiksi ja Moskovan ikeen alle toisen maailmansodan jälkeen, saivat itsenäisyytensä takaisin ja kuuluvat nyt yhdessä Suomen kanssa Euroopan Unioniin.

Tänään syyskuun neljäntensä päivänä vuonna 2011 tulee kuluneeksi tasan 67 vuotta jatkosodan päättäneen aselevon solmimisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tänään me voimme tarkastella Nikolai Huhtalan kuolemaan johtaneita tapahtumia vapaina poliittisista ja ideologisista painolasteista. Meillä on varaa jättää hänen erikoinen hautakivensä seisomaan Paattisten hautausmaalle muistutuksena ajasta, joka oli hyvin toisenlainen kuin se, missä me elämme. Nikolai ja Eenokki Huhtalan erilaiset hautakivet kertovat meille elämän viimeisistä hetkistä, jotka olivat samalla kertaa sekä hyvin erilaiset että samanlaiset. Tänään meillä on varaa ja toivottavasti myös ajan tuomaa viisautta nähdä, mistä veljesten kohtalosta pohjimmiltaan oli kysymys. Sota on yleisinhimillinen tragedia, jonka tuoma suru ja tuska ovat yksilö- ja perhetasolla yhtä syviä aivan riippumatta siitä, millaista univormua väkivaltaisen kuoleman kohteeksi joutuneet yksilöt ovat kantaneet tai, niin kuin Nikolain tapauksessa, päättäneet olla kantamatta.

Tämän oivaltaessamme voimme lausua myös hiljaisen toivomuksen siitä, etteivät tulevat sukupolvet joutuisi sellaisten valintatilanteiden eteen kuin Nikolai Huhtala kesäkuussa 1941 tai konstaapeli Elovaara elokuun viimeisenä päivänä 1944.