Vaihtelu virkistää

Kilpasoudussa on kahdeksan erilaista venetyyppiä eli ääripäissä yksikkö ja kahdeksikko sekä niiden välissä kaksikot ja neloset, joita kumpiakin löytyy kolmea eri sorttia: perämiehetön, perämiehellinen ja pariairoversio. Vakiintuneilla veneluokkatunnuksilla asia ilmaistaan 1x, 2-, 2+, 2x, 4-, 4+, 4x ja 8+, jolloin x merkkaa pariairovenettä, miinus perämiehetöntä ja plussa perämiehellistä.

Viisi venetyypeistä on ns. yhden airon veneitä, joissa kullakin soutajalla on yksi pitkä airo, jolla hän soutaa joko veneen oikealta tai vasemmalta puolelta. Englanniksi yhden airon soudusta puhutaan termillä sweep rowing tai yksinkertaisesti vain rowing, erotuksena nimellä sculling kulkevaan pariairosoutuun. Suomessa on totuttu puhumaan yhden airon ja kahden airon soudusta.

Yhden airon joukkueveneissä on totta kai keskeisen tärkeää, että puolet ovat tasavahvoja. Mikäli toinen puoli on toista fyysisesti olennaisesti vahvempi, vene alkaa puoltaa ja suuntaa on jatkuvasti korjailtava peräsimellä, mikä hidastaa vauhtia, heikentää veneen tasapainoa ja tekee soudusta teknisesti vaikeaa. Kaksikossa tietä kiertää tätä tosiasiaa ei ole, mutta nelosissa ja kahdeksikoissa veneen virityksellä voidaan pyrkiä tasoittamaan joukkueen fyysisiä eroja.

Aina 1950-luvulle saakka neloset ja kasit viritettiin yksinkertaisesti niin, että hankaimet sijoitettiin vuoron perään oikealle ja vasemmalle. Anglosaksisessa maailmassa standardi ja käytäntö sanelivat vielä senkin, että tahtihankain oli lähes poikkeuksetta oikealla. Kukaan ei vaikuta edes harjoituksissa kokeilleen vaihtoehtoisia tapoja järjestää hankaimet, puhumattakaan siitä, että olisi testannut niiden vauhtia kilpailuissa.

1950-luvulla ja pitkään sen jälkeenkin soutu on monessa Euroopan maassa ollut kytköksissä teollisuuteen. Suomessa tällaisia rahoituksensa ja nimensä kautta tiettyyn teollisuusyhtiöön kytkeytyneitä seuroja olivat mm. Wärtsilän Soutajat, Nesteen Soutajat, Valkeakosken Vesiveikot, Pargas Kalks Roddare ja Takon Soutajat. Myös italialaisella moottoripyörätehdas Moto Guzzilla oli ja on yhä henkilöstön oma soutuseura La Canottieri Moto Guzzi, joka harjoittelee Y-kirjaimen muotoisella Lago di Comolla Lombardiassa. 1950-luvun puolivälissä seuralla oli kova nelosjoukkue, joka voitti useamman Italian mestaruuden. Italia on ollut perinteisesti yksi soudun ehdottomia suurmaita, joten kansallisen tittelin ottaminen on yleensä tarkoittanut sitä, että joukkue on kovaa tasoa myös kansainvälisesti.

Eräällä kisamatkalla Moto Guzzin nelonen päätti tehdä valmentajalleen käytännön pilan ja virittää veneen hankaimet väärään järjestykseen. Sen sijaan, että olisivat pistäneet hankaimet totutusti vuorotellen oikealle ja vasemmalle, motoguzzilaiset pistivät sekä tahtiairon että keulapaikan hankaimet oikealle ja väliin kaksi hankainta peräkkäin vasemmalle puolelle.

Valmentajaa temppu ei juurikaan huvittanut. Rangaistukseksi hän päätti laittaa soutajat vesille tässä oudossa virityksessä ja määräsi heidät soutamaan 500 metrin vetoja aikakokeena. Tässä vaiheessa lienee soutajienkin hymy hyytynyt, mutta hämmästyksekseen he laiturista vesille lähdettyään havaitsivat, että väärä hankainjärjestys tuntui jopa paremmalta kuin perinteinen. Aikakoe vahvisti tuntemukset: oikea-vasen-vasen-oikea -virityksellä he soutivat 500 metrin pätkän nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Valmentaja halusi asialle selityksen ja kääntyi Moto Guzzin insinöörien puoleen. Inssit laskivat ja piirtelivät aikansa kaavioita, ja kertoivat sitten valmentajalle, että nopeampi vauhti selittyi uuden virityksen tuottamalla suuremmalla liikevoimien summalla. Veneen alla noin metrin verran tahtiairosoutajasta perään päin sijaitseva evä muodostaa tukipisteen, joka ikään kuin pitää venettä paikallaan estäen pyörivän liikkeen pituusakselin ympäri. Vasemman ja oikean puolen voimien on oltava mahdollisimman tasaiset suhteessa tähän tukipisteeseen, muussa tapauksessa airojen pyöreä kaari alkaa tuottaa erisuuruisia sivuttaisia voimia ja vene kääntyy joko oikealle tai vasemmalle.

Italialaisten virityksessä tämä toteutui: vastapainoksi lähimpänä tukipistettä ollut oikean puolen airoa myös kauimpana siitä sijainnut airo oli oikealla. Toiseksi ja kolmanneksi lähimpänä olivat vasemman puolen airot, jolloin puolten voimien summat olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja venettä eteenpäin vievät voimat saatiin maksimoitua.Jos tahtiairon yhtälöön tuottamaa voimaa merkataan nelosella ja keulasoutajan voimaa ykkösellä, tulee spagettivirityksellä molempien puolten summaksi 5 (oikealla 1+4 ja vasemmalla 2+3), eli ne ikään kuin "kumoavat" toinen toisensa.

Italialaiset päättivät jatkaa hyväksi havaitulla uudella virityksellä ja tulosta tuli. Melbournen olympialaisissa Alberto Winkler, Romano Sgheiz, Angelo Vanzin ja Franco Trincavelli perämiehenään Ivo Stefanoni voittivat olympiakultaa samassa lähdössä, jossa Suomen Kauko Hänninen, Reino Poutanen, Veli Lehtelä ja Toimi Pitkänen perämiehenään Matti Niemi ottivat pronssia. Venevarikolla monet olivat kuulemma kovasti naureskelleet italialaisten touhuja ja puhelleet keskenään, että eiväthän nämä parat näytä edes tietävän, miten vene viritetään. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissaan Roomassa Sgheiz, Trincavelli ja Stefanoni olivat vielä saman veneluokan pronssilla yhdessä Fulvio Balattin ja Giovanni Zucchin kanssa, virityksenään nyt jo tuttu ja tunnustettu OVVO.

Yhtälö toimii, jos kaikki soutajat ovat täysin tasavahvoja ja teknisesti identtisiä. Näin ei tietenkään kuitenkaan koskaan ole, ja itselläni ei ole selvää kuvaa siitä, kuinka suuri täsmälleen ottaen ero eteenpäin vievissä voimissa OVVO:n ja perinteisen OVOV:n välillä on. Edelleen perinteinen viritys on dominantti malli, joskin aina silloin tällöin nelosissa näkee OVVO:n lisäksi myös VOOV:ta. Italialaisten löydöksen kanssa sopusoinnussa on se, etten muista koskaan kisoissa nähneeni VVOO:ta tai OOVV:ta, jotka tukipisteajattelussa olisivat kaikkein huonoimmat tavat virittää paatti (puolet olisivat tällöin 1+2=3 ja 3+4=7).

Kahdeksikossa homma käykin sitten jo mielenkiintoiseksi, koska valinnanvara lisääntyy. Italialaisten innovaatio levisi eurooppalaisissa soutupiireissä nopeasti, ja itse käyttivät jo 1950-luvulla kaseissaan viritystä OVVOOVVO. Tukipistekaavan mukaisia optimaalisia virityksiä kasille ovat myös VOOVVOOV, OVOVVOVO ja VOVOOVOV. Saksalainen valmennusguru Karl Adam ryhtyi kokeilemaan Ratzeburgissa OVOVVOVO:lla ja hänen valmentamansa Saksan maajoukkuekasi otti tällä virityksellä olympiakultaa Roomassa 1960 ja Mexicosssa 1968 sekä hopeaa Tokiossa 1964. Samaa viritystä käyttivät myös hallitsevat olympiavoittajat Kanadan Pekingissä 2008, kun kaikki muut viisi finaalikahdeksikkoa soutivat perinteisessä virityksessä vain tahtipuolen vaihdellessa (NED, GBR, AUS oikealla, USA ja POL vasemmalla).

Myös VVOOOOVV ja OOVVVVOO tuottavat samaa kaavaa noudattava toisensa kumoavat voimat eri puolilta, mutta ikinä en muista nähneeni näin viritettyjä kahdeksikkoja. Suurin syy tähän saattaa olla se, että tahdin ja vetopituuden synkronointi erityisesti tahdin ja keulan välillä alkaa olla melko haastavaa, kun välissä on omalla puolella neljä paikkaa "tyhjää". Lisäksi peräkkäisillä paikoilla riski iskeä aironlavalla palautuksen alkuvaiheessa seuraavan saman puolen soutajan airon veteen tekemään pyörylään on suurempi kuin oikea-vasen-virityksellä. Jos seuraava saman puolen heppu istuu suoraan takanasi, hänen loppuvedostaan kohoava useamman sentin korkuinen vesipatsas on suurimmillaan juuri silloin, kun olet aloittamassa palautusta ja airon kädensijalla on vähiten tilaa ylös-alas-suunnassa. Perinteisellä virityisellä olet pyörylän tullessa jo turvallisemmilla vesillä eli airon kädensija on matkustanut palautuksessa ohi polvien ja tilaa on enemmän.

Siihen, mikä on optimaalinen viritys pintakosketuksen välttämiseksi takana soutavien loppuvetopyörylöihin, vaikuttavat myös veneen vauhti ja vetoliukuma eli se matka, jonka vene yhden vetosyklin aikana kulkee. Viidellä vuosikymmnenellä Suomen mestaruuden perämiehenä voittanut Eino "Eikka" Ketonen laski joskus, että jos haluaa mennä alle kuuden minuutin, on tahdin ollessa kasikisalle tyypilliset 38-40 päästävä jokaisella vedolla edellisten aironiskemien ohitse. Mitä pidemmälle ohi pääsee, sitä enemmän alle kuuden mennään. Tämän voi aistinvaraisesti todeta katsomalla huippukasien vetoa vaikkapa Pekingin finaalissa, jossa Kanada parasta vauhtia pitäessään välillä 500-1200 metriä tulee n. 38:n tahdilla joka vedolla 1-2 metriä edellisten iskemien ohitse.

Ehkä ensi vuonna SM-kisoissa ratzeburgilaisittain?