Suomalaisia yliopistoja on viime vuosina uudistettu rystyset valkoisina. Ensin muutettiin tutkintorakenne, sitten palkkausjärjestelmä, ja hekuman huippu saavutettiin uuden yliopistolain astuttua voimaan viime vuonna. Yliopistoista tuli itsenäisiä oikeushenkilöitä, virat muuttuivat työsuhteiksi ja työnantajavalta siirtyi valtiolta yliopistoille.
Nyt henkilöstöä kannustetaan säännöllisillä arvioinneilla, joissa punnitaan sekä tehtävien vaativuus että henkilökohtainen suoriutuminen. Kahvitunnin ajoissa päättyminen varmistetaan Sole TM -työajankohdentamisjärjestelmällä, liian matkustelun karsii Travel-matkanhallintajärjestelmä. Kustannustietoisuutta istutetaan kokonaiskustannusmallilla, jossa tutkimusrahoituksessa otetaan henkilösivukulujen lisäksi huomioon yleiskustannukset ja ”tehollisen työajan” määrä. Kaikkien kolmen edellä mainitun käyttäminen vertautuu houkuttelevuudessaan polkupyörällä kaatumiseen.
Uuden lain näkyvimpiä seurauksia Turussa ovat olleet yliopiston ja kauppakorkeakoulun yhdistyminen sekä varainhankintakampanja, jossa Turun yliopisto keräsi 12,2 miljoonaa euroa. Uudistusten tärkeimpänä tavoitteena on ollut parantaa yliopistojemme kansainvälistä kilpailukykyä, jota mitataan esimerkiksi kansainvälisillä julkaisuilla sekä Suomessa työskentelevien ulkomaisten huippututkijoiden ja täällä opiskelevien ulkomaisten määrillä. Palvotuin mittari on sijoitus ns. Shanghain listalla maailman 500 parhaan yliopiston joukossa.
Korkeimman koulutuksen arvioinnista on tullut tuottoisa kansainvälinen teollisuudenala. Harvardin, Princetonin, Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset Nobel-hautomot kyllä kisassa pärjäävät, mutta muiden on käytettävä kaikki kekseliäisyytensä noustakseen tikkailla ylemmäs. Meilläkin opetusministeriön ja yliopistojen budjeteista virtaa yhä enemmän rahaa monenkirjaville innovaatio- ja strategiakonsulteille, maineenkiillotustoimistoille sekä tehokkuutta kaupusteleville tietojärjestelmäpajoille.
Vaikka opetusministeriö väittääkin uuden lain vahvistaneen yliopistojen autonomiaa, ovat ne yhä tiukemmin kytköksissä kansalliseen tiede-, teknologia- ja innovaatiopolitiikkaan. Uudistusten läpi runnominen on paljastanut yliopistohenkilöstön edunvalvontaorganisaatioiden hauiksettomuuden ja munattomuuden kaikessa karmeudessaan. Kritiikki ja kysymykset on kerta toisensa jälkeen vedetty pyntystä alas leimaamalla ne laiskuudesta ja mukavuudenhalusta kumpuavaksi muutosvastarinnaksi.
Uuden uljaan maailman lippulaivaksi meillä kohotettiin Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun fuusiona syntynyt Aalto-yliopisto. Oman ilmoituksensa mukaan se pyrkii maailmanluokan yliopistoksi tavoitteenaan ”muuttaa maailmaa kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja edellä käyvän opetuksen” keinoin. Viesti on mennyt läpi, sillä varainhankintakisassa Aalto putsasi pöydän rohmuamalla 200 miljoonaa euroa 337 miljoonan kokonaispotista.
Mutta kuinkas kävikään? Kun Shanghain tämän vuoden lista 15. elokuuta julkistettiin, oli Aalto pudonnut kokonaan 500 parhaan listalta. Helsingin yliopisto oli 74. sijallaan suomalaisista paras, Turku yhdessä Oulun kanssa jaetulla hopealla sijoituksenaan 301–400. Aaltolaiset ottivat neniinsä jopa sijoille 401–500 rankatulta piskuiselta Itä-Suomen yliopistolta!
Shanghaijaus muuten on merenkulun historiasta periytyvä termi. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa joku pakotetaan sitoutumaan tiettyyn asiaan todellisen tahtonsa vastaisesti. (TS 31.8.2011)
keskiviikkona, elokuuta 31, 2011
torstaina, elokuuta 18, 2011
KVG – niin tekee pomosikin
Sain hiljattain käyntikortin, jossa tavanomaisten tittelien ja työnantajatietojen sijaan oli kuva Googlen aloitussivusta, jonka hakuikkunaan oli kirjoitettu kortin antajan nimi. Kortin tarkoituksena oli viestittää, että olennaiset tiedot sen antajasta löytyisivät netistä googlettamalla. Kun sitten haun tein, komeili tulosten kärjessä kortin antajan ylivertaisten ominaisuuksien ja urotekojen esittelyyn keskittynyt ns. henkilökohtainen laskeutumissivu.
Korttia hämmästellessäni oivalsin, että aika on todellakin ajanut ohi painetuista käyntikorteista samalla tavoin kuin tietosanakirjoista ja puhelinluetteloista. Verkossa tapahtuva itsensä brändääminen alkaa olla arkipäivää, ja Suomestakin löytyy ”sähköistä maineenhallintaa” kauppaavia hakukoneoptimointikonsultteja.
Suomessa tehdään päivässä yli 20 miljoonaa Google-hakua, joista suuri osa suuntautuu vakiintuneille viihde- ja uutissivustoille. Hakutermien top-listojen kuvaamien megatrendien alla Googlessa käy kova matalamman profiilin hakujen kuhina. Vaikka et Google Me -kortteja jakaisikaan, hakukoneesta on jo nyt tullut tärkein sinusta kertovan informaation lähde. Ihmiset googlettavat ystäviään, sukulaisiaan, työkavereitaan, naapureitaan, entisiä tyttö- tai poikaystäviään sekä tietysti itseään.
Yksityisyydestä huolissaan olevista puheenvuoroista välittyy välillä ajatus, että googlettelu olisi jonkinlainen urkkimisen, tirkistelyn ja juorujen kuuntelun moderni muoto. Vaikka sosiaalipornahtavilla motiiveilla taatusti on sijansa, ei niitä tule ylikorostaa. Ennen kaikkea olisi pyrittävä laajempaan ymmärrykseen siitä, mistä verkossa oikeastaan on kysymys.
Internet on aito ja aistein havainnoitava maailmamme osa, joka virtuaalisuudestaan huolimatta on mitä todellisin. Se on vallankumouksellisuudessaan teollistumiseen verrattava ilmiö ja yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä keksinnöistä. Hakukoneet tarjoavat tähän osamaailmaan jäsennellyn ja välttämättömän tähystysaukon, jota ilman olisimme toivottoman eksyksissä informaation äärettömällä merellä. Muinoin maailman pulssia havainnoitiin ikkunasta katsomalla ja naapureita kuuntelemalla, nyt tätä virkaa hoitavat tietokone, näyttöpääte ja verkkoyhteys.
Sitä on toki hyvä pohtia, vastaako hakukoneen tarjoama näkymä virtuaalimaailman todellista sisältöä. Googlen asemalle informaation portinvartijana ei ole historiallista vastinetta: sen markkinaosuus kaikista hauista on 83 prosenttia globaalisti ja Suomessa peräti 92 prosenttia. Sen hakualgoritmi ja kriteerit sivujen rankkaukseen ovat liikesalaisuuksia. Mitä tarkalleen ottaen tiedämme niistä intresseistä, jotka hakukoneen toimintaa ohjaavat?
Tiedonhaku verkosta ei ole tirkistelyä, koska internetin materiaali on julkista. Internet-kansalaistaidon ykkösasia on ymmärtää, että verkossa julkaistu materiaali on kenen tahansa luettavissa eikä kertaalleen julkaistua enää saa takaisin. Ennen ”publish”-painikkeen klikkausta kannattaa miettiä, näyttääkö video, statuspäivitys tai kommentti yhtä hyvältä myös kymmenen vuoden päästä toisenlaisessa elämäntilanteessa.
Verkko vaatii myös omanlaistaan lukutaitoa ja lähdekritiikkiä. Kaikki netissä julkaistu informaatio ei ole totta, vaikka Google sen korkealle rankkaisikin. Verkossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ja näin myös todella tapahtuu. Jos on tyytymätön itseään koskevan verkko-informaation laatuun, kannattaa ottaa härkää sarvista ja tuottaa itse parempaa. Google huomaa sen kyllä, ja sitä kautta kaikki muutkin. (TS 18.8.2011)
Korttia hämmästellessäni oivalsin, että aika on todellakin ajanut ohi painetuista käyntikorteista samalla tavoin kuin tietosanakirjoista ja puhelinluetteloista. Verkossa tapahtuva itsensä brändääminen alkaa olla arkipäivää, ja Suomestakin löytyy ”sähköistä maineenhallintaa” kauppaavia hakukoneoptimointikonsultteja.
Suomessa tehdään päivässä yli 20 miljoonaa Google-hakua, joista suuri osa suuntautuu vakiintuneille viihde- ja uutissivustoille. Hakutermien top-listojen kuvaamien megatrendien alla Googlessa käy kova matalamman profiilin hakujen kuhina. Vaikka et Google Me -kortteja jakaisikaan, hakukoneesta on jo nyt tullut tärkein sinusta kertovan informaation lähde. Ihmiset googlettavat ystäviään, sukulaisiaan, työkavereitaan, naapureitaan, entisiä tyttö- tai poikaystäviään sekä tietysti itseään.
Yksityisyydestä huolissaan olevista puheenvuoroista välittyy välillä ajatus, että googlettelu olisi jonkinlainen urkkimisen, tirkistelyn ja juorujen kuuntelun moderni muoto. Vaikka sosiaalipornahtavilla motiiveilla taatusti on sijansa, ei niitä tule ylikorostaa. Ennen kaikkea olisi pyrittävä laajempaan ymmärrykseen siitä, mistä verkossa oikeastaan on kysymys.
Internet on aito ja aistein havainnoitava maailmamme osa, joka virtuaalisuudestaan huolimatta on mitä todellisin. Se on vallankumouksellisuudessaan teollistumiseen verrattava ilmiö ja yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä keksinnöistä. Hakukoneet tarjoavat tähän osamaailmaan jäsennellyn ja välttämättömän tähystysaukon, jota ilman olisimme toivottoman eksyksissä informaation äärettömällä merellä. Muinoin maailman pulssia havainnoitiin ikkunasta katsomalla ja naapureita kuuntelemalla, nyt tätä virkaa hoitavat tietokone, näyttöpääte ja verkkoyhteys.
Sitä on toki hyvä pohtia, vastaako hakukoneen tarjoama näkymä virtuaalimaailman todellista sisältöä. Googlen asemalle informaation portinvartijana ei ole historiallista vastinetta: sen markkinaosuus kaikista hauista on 83 prosenttia globaalisti ja Suomessa peräti 92 prosenttia. Sen hakualgoritmi ja kriteerit sivujen rankkaukseen ovat liikesalaisuuksia. Mitä tarkalleen ottaen tiedämme niistä intresseistä, jotka hakukoneen toimintaa ohjaavat?
Tiedonhaku verkosta ei ole tirkistelyä, koska internetin materiaali on julkista. Internet-kansalaistaidon ykkösasia on ymmärtää, että verkossa julkaistu materiaali on kenen tahansa luettavissa eikä kertaalleen julkaistua enää saa takaisin. Ennen ”publish”-painikkeen klikkausta kannattaa miettiä, näyttääkö video, statuspäivitys tai kommentti yhtä hyvältä myös kymmenen vuoden päästä toisenlaisessa elämäntilanteessa.
Verkko vaatii myös omanlaistaan lukutaitoa ja lähdekritiikkiä. Kaikki netissä julkaistu informaatio ei ole totta, vaikka Google sen korkealle rankkaisikin. Verkossa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, ja näin myös todella tapahtuu. Jos on tyytymätön itseään koskevan verkko-informaation laatuun, kannattaa ottaa härkää sarvista ja tuottaa itse parempaa. Google huomaa sen kyllä, ja sitä kautta kaikki muutkin. (TS 18.8.2011)
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Sananvapaus ja vihapuhe
Nasse-setä on nyt hyvin, hyvin vihainen
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
Suomen perustuslaki takaa jokaiselle oikeuden ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Norjan joukkomurhan herättämässä vihapuhekeskustelussa tämä sananvapauden kulmakiviperiaate vaikuttaa hukkuneen monilta pahemman kerran.
Vihapuhetta on nyt lähdetty kitkemään sellaisella vimmalla, että peli olisi syytä viheltää poikki ja laittaa iso kasa jäitä hattuun. Asiassa on kuultu korkeiltakin poliittisilta tahoilta hämmästyttävän heikosti harkittuja mielipiteitä ja esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan kaventaisivat sananvapautta merkittävästi.
Valppaan kansalaisen on syytä suhtautua kaikkiin ehdotuksiin perusoikeuksien kaventamiseksi äärimmäisellä epäluulolla. Erityisesti tämä pätee sananvapauteen, joka on demokratian toteutumisen keskeisin tae. Asiaa koskevia päätöksiä ei tule tehdä yksittäisten tapahtumien synnyttämässä tunnekuohussa, olivat ne sitten kuinka järkyttäviä tahansa.
Lain tiukentamista ja viranomaistoimien koventamista vihapuheen kitkemiseksi ovat vaatineet monet eturivin yhteiskunnalliset vaikuttajat. Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet totesi, että ”vihapuhe ei voi koskaan olla sananvapaussäädöksillä suojattu”. Tosiasiassa Suomen laki ei edes tunne vihapuheen käsitettä, eikä sille myöskään ole mitään yhteisesti hyväksyttyä tai juridisesti pätevää määritelmää.
Juuri tästä kenkä puristaa, ja juuri tässä piilevät asian suurimmat riskit. Julkisuudessa toistuvasti esitetyn väitteen mukaan rasismi on maassamme räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta viranomaisselvitykset eivät tätä tue. Rasismin kohdalla journalistisetkin kriteerit tuntuvat joustavan, kun netin keskustelupalstoilta poimittuja anonyymejä kommentteja yhä useammin siteerataan osoituksena suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.
Keskustelupalstoihin viittaamalla voi väittää lähes mitä tahansa, sillä sivustoja, kirjoittajia ja mielipiteitä on joka päivä yhä enemmän. Kenelläkään ei voi olla mitään pätevää käsitystä nettikeskustelun valtavan tekstimassan yleisistä trendeistä, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole. Koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa eri mielipiteiden kirjo ei ole ollut niin kattavasti edustettuna kuin nyt internetissä.
Sdp:n puoluesihteeri Mikael Jungnerin vaatimus hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-ahon erosta oli rimanalitus, jossa perussuomalaisuus yritettiin kytkeä Anders Behring Breivikin psykopaattiseen maailmankuvaan. Breivik on itsensä temppeliritariksi kuvitellut joukkomurhaaja, Halla-aho demokraattiseen vaikuttamiseen sitoutunut, näkemyksiään väsymättä julkisessa grillauksessa puolustanut vahvalla mandaatilla istuva kansanedustaja.
Väkivallan vähentämiseksi julkista keskustelua ja erilaisten mielipiteiden esille pääsyä on rohkaistava, ei kahlittava. Sananvapauden piiriin kuuluu myös oikeus esittää häiritseviksi, epämiellyttäviksi tai typeriksi koettuja mielipiteitä. Maahanmuuton vastustaminen tai islaminuskon vieroksuminen eivät ole rikoksia, vaan mielipiteitä, joihin meillä jokaisella on oikeus. Julkisessa keskustelussa virheelliset käsitykset voidaan sellaisiksi osoittaa ja kumota vasta-argumenteilla.
Kansanryhmää vastaan kiihottamisen, kunnianloukkaukset ja uhkaukset rikoslaki rajaa sananvapauden suojan ulkopuolelle. Laki suo poliisille riittävät mahdollisuudet puuttua rikoksen tunnusmerkit täyttävään kirjoitteluun jo nykyisellään, niin internetissä kuin perinteisilläkin julkaisufoorumeilla. (TS 3.8.2011)
keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2011
Poliittisen nationalismin paluu
Paluu perinteisempään tyyliin.
Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.
Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.
On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.
Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.
Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.
Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.
Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.
Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.
Muu maa mustikka
Turun Sanomat 6.7.2011
Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa käynnistyi median roolia perussuomalaisten vaalivoitossa selvittävä tutkimushanke ”Jytkyn anatomia”. Tutkimista riittää, sillä median ja persujen suhteista on esitetty osin täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Osa kommentoijista katsoo soinismien sokaiseman median käsitelleen persuja silkkihansikkain, toisten mukaan taas varsinkin valtamedioiden systemaattinen vähättely ja iva käänsi sympatiat heidän puolelleen.
Pelkällä median toiminnalla jytky ei kuitenkaan selity, vaikka tiedotusvälineillä valtaa onkin. Näissä vaaleissa internet nousi keskeiseksi foorumiksi poliittiselle uutisoinnille ja erityisesti keskustelulle. Tätä keskustelua eivät pystyneet ohjaamaan ja ennakoimaan sen paremmin media kuin poliitikotkaan.
On äänestäjien aliarvioimista luulla, että poliittisen kannatuksen vaihtelut johtuisivat pelkästään puolueiden mainostoimistovetoisista imagokampanjoista. Yhtä vähän on syytä kuvitella, että nykyisessä moniäänisessä ja interaktiivisessa viestintäympäristössä ihmiset olisivat ajattelussaan vahvimpienkaan yksittäisten tiedotusvälineiden armoilla. Pravda-ajat ovat historiaa.
Ihmisten äänestyspäätösten valistuneisuutta ei tule yliarvioida, mutta sitä ei pidä myöskään väheksyä. Korkean koulutuksen maassa suuri osa ihmisistä on riittävän valveutunutta pystyäkseen aitoon ja itsenäiseen harkintaan. Puolueiden kannatus kertoo ennen kaikkea sitä, kuinka olennaiseksi äänestäjät mieltävät niiden viestin vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa.
Kaikesta kosmopoliittisesta ja eurooppalaisesta retoriikasta huolimatta nationalismi on edelleen vahva poliittinen voima. Integraation eteneminen ja syveneminen on eri maissa tuottanut vahvan kansallismielisen vastareaktion. Yhdestätoista Euroopan maasta löytyy yli kymmenen prosentin kannatusta nauttiva nationalistipuolue, ja viidessä EU-maassa nationalistit istuvat hallituksessa.
Eurooppalaisten trendien valossa oli vain ajan kysymys, milloin nationalismi tekee paluun myös Suomen poliittiselle kartalle. EU-aikakaudella kokoomus ja keskusta ovat pitkälti luopuneet perinteisestä kansallismielisyydestään länsi-integraation ja kansainvälistymisen hyväksi. Kritisoitu mallioppilaspolitiikka on luonut kasvualustaa EU-skeptiselle nationalismille, ja juuri tällä aallolla kansallismielisyyden viestinsä kärkeen nostaneet perussuomalaiset ratsastivat.
Vuonna 1995 mukaan liittyneenä ja rikkaana euromaana Suomi kuuluu EU:n 27 jäsenvaltion joukossa kovaan ytimeen. Läntisyytemme ei ole uhattuna eikä sille enää tarvitse kerjätä tunnustusta. Miksi emme saisi tarvittaessa heittäytyä brittien ja tanskalaisten tapaan hankaliksi eurooppalaisiksi? Juuri tällaista terveen kansallisen itsekkyyden politiikkaa peräänkuulutti perussuomalaisten vaaliohjelma.
Suvaitsevaisuuden nimiin vannoneet vihreät menettivät kolmasosan paikoistaan. Työllisyyden, hyvinvointivaltion ja kestävyysvajeen kaltaisten suurten kansallisten kysymysten sijaan puolue kohotti kampanjansa tärkeimmiksi asioiksi monen marginaalisiksi mieltämät homoliittojen puolustamisen ja rasismin vastustamisen.
Demokratiassa resurssit jaetaan enemmistön tahdon mukaisesti. Mikäli valtaväestön ja vähemmistön intressit ovat ristiriidassa, ensin mainitut voittavat, ellei laki toisin määrää. Tämä periaate on nationalistisen politiikan tärkein ohjenuora. Siinä, että kansallismielisyys ajaa globaalin solidaarisuuden ohi, ei pitäisi olla mitään ihmeellistä kenellekään historiansa tai taloustieteensä lukeneelle.
maanantaina, kesäkuuta 27, 2011
Juhannuksen kunniaksi yritin vähän tällaista erilaista tyylilajia.
(Turun Sanomat 23.6.2011)
Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.
Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.
Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.
Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.
Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.
On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.
Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.
Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.
Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?
(Turun Sanomat 23.6.2011)
Kuusikossa suhisee
"Missä zumbaava hyytelö tärisee, sinne kotkat kokoontuvat", totesi myllynseinästä revitty populistijohtaja Snellmaninkadun basaarin säädyttömästä näytelmästä. Itse hän oli hyvästellyt sixpackin raavaalle miehelle paremmin sopivan onepackin hyväksi jo silloin, kun Neuvostoliitto, tuo köyhien EU, vielä oli olemassa.
Hallituskammarin seireenien laulaessa kukaan ei enää välittänyt siitä, oliko omenilla ja meloneilla sopivan kokoiset lippalakit. Kauppa kävi ja pääkonsulentti esitteli kasvot hiestä kiiltäen, mutta onnellisena sinnikkään kehitystyön tuloksena syntynyttä uutta menestystuotetta, kieli-, moraali- ja viherpesudirektiivit täyttävää sinipunakonetta.
Kun combon kokoonpanosta päästiin yksimielisyyteen, instrumentit oli nopeasti jaettu ja librettokin rustattiin vauhdilla. Toisin kuin viimeksi, kaikille halukkaille oli tarjolla jotain käsilaukkua painavampaa eikä loikka-askelmerkkejä tarvinnut ryhtyä mittailemaan. Lehtereille soittelemaan jääneet paavillinen ravimies ja kokovartalopuoluejohtaja eivät tienneet, kummalla puolella estradia näytti pahemmalta.
Valtiolaivan kuskinpukille istuessaan keskustaoikeistolainen liberaalikonservatiivi ymmärsi astuvansa suuriin saappaisiin. Hän muisteli edeltäjiään, joista ensimmäinen oli ollut kova kuin kivi ja toinen taas kuin kala vedessä. Vaikka talouden talvisodassa torjuntavoitto saatiinkin, oli päästy vain välirauhaan. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että äänenpainot oppositiossa tulisivat olemaan vähintäänkin yhtä terijokelaisia kuin viimeksi.
Politiikka on vastuullista puuhaa, tiedotti kokoomusjohtaja 37 604 euroa maksaneelta yksityislennoltaan Brysseliin. Taistelu budjettikurin puolesta ei kysy hintaa. Mukana olleista Irlannin, Kreikan ja Portugalin tuliaiseuroistakin vain pieni osa mahtui käsipakaasiin ja loput oli pistettävä ruuman puolelle.
On muutoksen aika, totesi eräs toinen lentomatkailullaan mainetta niittänyt visionääri, joka ennusti urallaan oikein kaiken muun paitsi Neuvostoliiton hajoamisen, Euroopan integraation ja eduskuntavaalien 2011 tuloksen. Muutos näyttää kyllä toteutuvan. Valtion kassakirstun vartijaksi astelee kokkolalainen verkkokalastaja ja työuria pidentämään ryhtyy kirvesmiehen hanskat jo 1960-luvulla naulaan lyönyt 64-vuotias eläkeläinen.
Merikasarmilla Polar päästi muutaman ylimääräisen piippauksen ja rasvaprosentin mittaaminen keskeytyi ikävästi, kun Zavidovon informantti otti kuitin sijaan tuplan ja kiikutti olkalaukkunsa portista sisään. Tämän sixpack-comebackin myötä Aleksanterin Nato-kaskessa on taas ainakin yksi tukeva kanto ja matka sotilasliittoon saattaa muuttua maratonista triathloniksi.
Kulttuurin pelikentistä vastaa nyt globalisaationvastaisen taistelun juoksuhaudoissa koulittu aktivistiveteraani ja poliisin vanha tuttu, jonka ansiosta ei Tokoinrannassa enää kusi haise suven siimeksessäkään. Kylddyyriväellä saattaa kyllä solahtaa Dom Perignon väärään kurkkuun, kun tarjolla on itähelsinkiläisestä Notkeasta Rotasta, brittiläisestä Chelsea FC:stä, italialaisesta Stone Islandista ja ruotsalaisesta Ettanista koostuva kokonaistaide-elämys.
Vielä tarvittaisiin nimi tälle historialliselle inhimillisen kyvykkyyden ja poliittisen taidon keskittymälle. Miten kävisi Rubik-hallitus (kuution kuusi tahkoa, kaikki erivärisiä)? Tai hyttyshallitus (kuusi jalkaa, ryhmät pieniä)? Kuudestilaukeava revolverihallitus? Kuuden kielen kitarahallitus? Tuplahattutemppu (ei pidä ajatella kukka- tai gepardihattuja)? Arpakuutiohallitus? Touchdown-hallitus?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
