torstaina, lokakuuta 26, 2006

Suomalainen teloituskäsky

Torstaina ilmestyneessä Seura-lehdessä koko sivun valokuvina julkaistut Sota-arkiston asiakirjat kesäkuulta 1944 osoittavat, etteivät puheet Karjalan kannaksen selusta-alueella toimeenpannuista rintamakarkurien myöhemmin salatuista kuolemantuomioista ole olleet pelkkiä huhuja. Se, liittyykö asia Huhtiniemen hautalöytöön, on tietysti toinen kysymys, mutta hämmästyttävällä prosentilla ovat vuosikymmeniä Lappeenrannassa liikkuneet huhut nyt alkaneet osoittautua todellisuuspohjaisiksi. Ensin löytyi leirintäalueelta vainajia juuri sieltä, mihin perimätieto kertoi heitä haudatun, nyt taas käy selväksi se, että määräys karkurien ampumiseen tuli jo kahta viikkoa ennen kuin laki tällaiset toimet salli ja että tämä määräys tuli päämajasta korkeimmalta mahdolliselta taholta.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä, Viipurin menettämisen päivänä, lähti päämajasta yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsin allekirjoittama sähke Kannaksen armeijan komentaja K.L. Oeschille, III Armeijakunnan komentaja Hjalmar Siilasvuolle, IV Armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaiselle ja V Armeijakunnan komentaja Antero Svenssonille, kotijoukkojen komentaja Lauri Malmbergille ja Erillisen Sotapoliisiosaston komentajalle. Sähke kokonaisuudessaan siteerattuna sisälsi seuraavaa (lihavoinnit omiani):

Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka on sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin, on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskus ole selvillä, HTK 1:een. Täällä on PM:n käskyn No 735/Järj.2/sal./12.8.1941 mukaisesti karkurille selitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häntä viipymättä palaamaan yksikköönsä. Mikäli karkuri tottelee käskyä, on häneen nähden meneteltävä niinkuin mainitussa käskyssä on määrätty. Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen.
Henkilötäydennyskeskuksesta edellä mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava viipymättä valvovan sk.piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksikköön 1018/J0. Kpk.

Yleisesikunnan päällikkö
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs


Kova määräys herätti ainakin IV Armeijakunnassa halun varmistua sen oikeasta tulkinnasta. IV Armeijakunnan sotapäiväkirjan mukaan varmistus saatiin sekä päämajan komento-osastolta että sen oikeudenhoitotoimistosta (lihavoinnit taas omiani):

Kello 10.00
Saatuaan PM:n sähkeen No L10889/19/Järj.2. 20.6.44 tiedusteli kapt. Rautapää Kom.7:stä miten käskyä on käytännössä sovellettava ja sai kapt. Franckilta selityksen käskyn tarkoituksena olevan, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihin on kuulustelujasuorittamatta niihin toimitettava kun sensijaan ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava. Käskyssä viitatussa PM:n kirjelmässä No 735/Järj.2/12.8.41 määrättyä menettelyä ei ole nykytilanteessa noudatettava.

Kello 14.30
Kapteeni Partanen (Järj.2) ilmoitti puhelimitse, että mainitulla sähkeellä annettu käsky on niin ymmärrettävä, että kaikista karkaamistapauksista on laadittava ainakin lyhyt ilmoitus joka karkurin mukana on toimitettava yksikköön ja jonka perusteella myöhemmin voidaan toimittaa tarkemmat tutkimukset asiassa. Myös hän vahvisti käskyn tarkoituksena olevan, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava sekä että PM:n kirjelmässä 735/Järj.2/12.8.41 annettuja määräyksiä ei sellaisenaan noudateta.


Tämän jälkeen asiakirjalöydöt tehneen ja Seuran jutun kirjoittaneen Juhani Tasihinin kuvaus tapahtumista muuttuu lähdepohjaltaan ohuemmaksi, sillä tästä eteenpäin hän viittaa joko Lappeenrannan väitetyn pikaoikeuden tuomarin Toivo Tapanaisen omiin asiakirjoihin tai häneltä toisen käden suullista reittiä kulkeutuneisiin kertomuksiin. Näiden mukaan päämajan lähetti nouti hänet kotoaan Lappeenrannasta 23.6. ja kuljetti autolla Imatran valtionhotelliin kokoukseen, johon Tapanaisen lisäksi osallistuivat kenraalit Heinrichs, Oesch ja Svensson. Tässä kokouksessa Heinrichs ilmoitti Mannerheimin kantana olevan, että karkureita oli kohdeltava mahdollisimman ankarasti. Esimerkkinä Mannerheim oli Tasihinin mukaan käyttänyt Viipurin lähes taistelutta viholliselle antanutta 20. Prikaatia. Kokous päätti perustaa sotilasoikeuden ja nimetä Tapanaisen sen tuomariksi. Hän sai Imatralla myös karkureiden nimilistan. Tapanaisen mukaan jo seuraavana päivänä (24.6.) pidettiin ensimmäinen istunto, jossa tuomittiin kuolemaan viisi karkuria.

Oli tämä kuvaus Imatran valtionhotellin kokouksesta sitten totta tai ei, päämajan ennen kuolemantuomioiden jakamisen mahdollistanutta lakia antama määräys karkurien ampumisista joka tapauksessa on nyt riittävin dokumentein vahvistettu tosiasia. Jatkosodan historiankirjoitukseen liittyvistä henkisistä painolasteista ja poliittisista latauksista kertoo omaa kieltään se, että kyseisiin asiakirjoihin ovat ennen Tasihinia varmasti törmänneet useatkin tutkijat, jotka kuitenkin ovat päättäneet jättää niiden sisältämän informaation julkistamatta. Se, että Heinrichsin allekirjoittamasta sähkeestä on myöhemmin yliviivattu sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että" on pelkkä jälkikäteinen tökerö yritys kiistää se itsestään selvä asia, että näin kovan linjan määräyksen oli tultava aivan ylhäältä saakka eli Mannerheimilta.

Heinrichsin allekirjoittamassa sähkeessä määritelty karkureihin suhtautumisen linja oli samalla kertaa sekä lievempi että armottomampi kuin ennen. Tämän jälkeen yksiköihinsä palaamaan suostuvaiset karkurit säästyivät karkuruudesta aiemmin seuranneelta kuulustelurumbalta ja vankeudelta, mutta niin säästyivät palveluksesta kovistelun jälkeen kieltäytyvätkin: heidät ammuttiin.

Tasihin ei pyri jutussaan sijoittamaan tätä käskyä laajempiin yhteyksiinsä, mutta niin on syytä tehdä sen ymmärtämiseksi, miksi tällainen aiemmasta menettelytavasta radikaalisti poikkeava käsky annettiin juuri 20.6. Neuvostoliitto aloitti massiivisen ylivoiman tukeman suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 9.-10. kesäkuuta. Suomalaisten ensimmäinen puolustuslinja murtui lähes välittömästi ja toinenkin, ns. VT-linja, jouduttiin jättämään jo 15.6. Tämän jälkeen Mannerheim teki strategisen päätöksen Laatokan pohjoispuolisen alueen tyhjentämisestä ja siellä olleiden joukkojen mahdollisimman nopeasta siirtämisestä kannaksen taisteluihin.

Tavoitteeksi tuli pysäyttää perääntyminen Viipuri-Kuparsaari-Taipale – eli ns. VKT-linjalle. Saksalta pyydettiin lisää sotilaallista apua heti hyökkäyksen alettua ja Hitler lupasikin apua tulevan niin kauan kuin taistelua jatketaan. Rintamatilanne kuitenkin pysyi kriittisenä, ja 19.6. Mannerheim lähetti Hitlerille lisäavunpyynnön. Poliittinen johto oli jo valmistellut hallituksenvaihdosta ja rauhantarjouksen esittämistä Neuvostoliitolle, mutta nyt Mannerheim kehotti sitä pidättäytymään kaikista sen suuntaisista toimista.
Illalla 19.6. Heinrichs alleviivasi rintamatilanteen kriittisyyttä Saksan armeijan Mikkelissä toimineelle edustajalle kenraali Waldemar Erfurthille. Mikäli VKT-asema ja sen takana sijaitseva Salpa-linja nyt murtuisivat, saattaisivat neuvostopanssarit olla Mikkelissäkin muutamassa tunnissa. Päiväkirjassaan Erfurth kuvasi Heinrichsin epäilleen Suomen mahdollisuuksia selvitä sodasta ilman apua, naurahtaneen heikosti ja todenneen: "On kyllä olemassa ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Suomi käy omaa sotaansa". Erfurth välitti Mannerheimin lisäavunpyynnön välittömästi Saksan päämajaan. Seuraavana aamupäivänä, odoteltaessa Hitlerin vastausta pyyntöön, "masentuneelta vaikuttanut" Heinrichs valitteli Erfurthille tilanteen erityisesti Viipurissa olevan hyvin uhkaava.

Alustava ilmoitus Hitlerin suostumisesta saatiin jo aamupäivän aikana, joskaan ei vielä virallista vahvistusta. Saksan diktaattori oli päättänyt lähettää Suomeen yhden rynnäkkötykkiprikaatin (303.), yhden jalkaväkidivisioonan (122.) ja yhden Stuka-laivueen sekä huomattavoa määriä kriittisimmin tarvittavaa sotamateriaalia, mm. lähipanssarintorjunta-aseita ja käsikranaatteja . Samalla hän määräsi kiirehtimään kaikkia asetoimituksia Suomeen ja käyttämään niihin rahtilaivojen ohella myös sotalaivastoa, jota saatiin myös Suomen puolustusta vahvistamaan (kevyitä taistelualuksia, kuusi sukellusvenettä, raskas risteilijä Prinz Eugen saattoaluksineen ja ilmatorjuntaristeilijä Niobe). Hitler ilmoitti päätöksestään Suomen päämajalle, mutta korosti VKT-linjan pitämisen olevan avun ehtona. Tämän linjan menettäminen olisi Hitlerin näkemyksen mukaan sinetöinyt Suomen kohtalon ja tehnyt turhaksi maan enemmän auttamisen.

Iltapäivän mittaan käynnistyivät Viipurissa kaupungin nopeaan menettämiseen vain muutamaa tuntia myöhemmin johtaneet tapahtumat. Koviin taisteluihin tottumattoman, Itä-Karjalasta vain päivää aiemmin saapuneen 20. Prikaatin miehet jättivät asemansa joukoittain ja lähtivät perääntymään kohti kaupungista pois johtavaa siltaa, eivätkä johtavat upseerit yrityksistään huolimatta saaneet tätä massapakoa pysäytetyksi. Taistelu Viipurista hävittiin jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

Karkurien teloituskäsky lähti päämajasta, kun Viipurin taistelu oli jo loppuvaiheessa. Päämaja oli saanut tiedon 20. Prikaatin sotilaisiin tarttuneesta pakokauhusta ja sitä seuranneesta joukkopakenemisesta. Holtiton perääntyminen oli saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä, sillä Viipurin menettäminen vaarantaisi koko VKT-linjan, jonka pitämisen Hitler siis oli Saksan avun ehdoksi asettanut. Myös kansan parissa oli hyvin laajalle levinnyt se käsitys, että mikäli Viipuri menetettäisiin, olisi koko kansakunta mennyttä. Toisin sanoen oli tullut aika ottaa käyttöön kaikkein kovimmat ja radikaaleimmat otteet, koska tämän jälkeen sekään ei enää välttämättä auttaisi.

Tässä tilanteessa päämaja päätti antaa Karjalan kannaksen komentajille valtuutuksen ja määräyksen karkurien teloittamisesta. Kuten nähdään, Mannerheimilla ja Heinrichsilla oli ratkaisulleen painavat perusteet, eivätkä he varmasti tehneet päätöstään kevyesti ja varsinkaan kevein mielin. Karkureita ei myöskään määrätty suoralta kädeltä ammuttavaksi, vaan heille tarjottiin mahdollisuus välttää rangaistus palaamalla yksikköönsä. Silti on todettava, ettei asia todellakaan ole Suomelle kunniaksi. Viime kädessä kyse oli oman maan kansalaisten, olkoonkin että yhteisen taistelun hylänneiden ja isänmaallisista velvoitteistaan kieltäytyneiden, surmaamisesta.

Samoihin aikoihin kun teloituskäsky lähti, totesi presidentti Ryti Helsingissä edeltäjäänsä P.E. Svinhufvufia mukaillen Saksan lähettiläs Wipert von Blücherille, että hän uskoi Suomen selviytyvän uhkaavasta tilanteestaan "Jumalan ja Hitlerin avulla".

Annetaan viimeinen puheenvuoro raskautetuille itselleen. Mannerheim toteaa muistelmissaan (joiden jatkosotaa käsittelevän osan todellisuudessa kirjoitti Heinrichs, joskin marsalkan ohjeiden ja hyväksynnän mukaisesti) Viipurin kukistuneen "lyhyen taistelun jälkeen, joka ei kovuudeltaan ollut verrattavissa tuosta vanhasta kaupungista talvisodan viimeisinä päivinä käytyihin kamppailuihin". Mannerheim toteaa kaupungin menetyksen olleen "joukkojen taisteluhengelle ankara isku" ja merkinneen puolustusstrategisesti tärkeän tukikohdan, jonka olisi pitänyt pystyä pitämään puolensa vahvemmillekin vihollisvoimille, menettämistä. Viipurin jälkeen vihollinen ei kuitenkaan onnistunut yrityksistään huolimatta pääsemään eteenpäin kiitos 10. Divisioonan ja 17. Divisioonan luoman lujan puolustuksen. Sen laajemmin Mannerheim ei perääntymisen pysähtymisen ja taisteluhengen lujittumisen syitä ja taustoja valota. (Mannerheim: Muistelmat II, s. 447)

Heinrichs ei kirjoita Mannerheim-elämäkerrassaan Viipurin menetyksestä puolta lausettakaan, mutta nyt käsiteltävän asian kannalta ehkä relevantimpi onkin hänen seuraava kuvauksensa Mannerheimista:

Mannerheim tunsi sodan. Hänelle olivat tuttuja sotilaitten kivut ja koettelemukset. Mutta ei kovan todellisuuden tunteminen eikä hänen oma myötätuntonsa rintamasotilasta kohtaan pehmittänyt häntä. Ei tapahtunut niinkään harvoin, että hän vaati mahdotonta saavuttaakseen suurimman osan siitä, mikä oli mahdollista. Hän oli kova johtaja. (Heinrichs: Mannerheim Suomen kohtaloissa II, s. 370)

Muina lähteinä:
Jokisipilä: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. SKS 2004.

Tasihin, Juhani: Muuttaako asiakirjalöytö sotahistoriaa? Seura 43/2006.

9 kommenttia:

markku_s kirjoitti...

"Heinrichsin allekirjoittamasta sähkeestä on myöhemmin yliviivattu sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että" on pelkkä jälkikäteinen tökerö yritys kiistää se itsestään selvä asia, että näin kovan linjan määräyksen oli tultava aivan ylhäältä saakka eli Mannerheimilta."

Tämä on kyllä spekulointia. Ei kai me tiedetä kuka yliviivauksen on tehnyt? Ja miksi?

Yliviivaus voi olla myös kiireellisessä ja paineenalaisessa tilanteessa tehty korostus. Voi hyvin kuvitella, että sähkeen saaja on käskyn saatuaan halunnut tehdä selväksi sen mistä asti hierarkiaa käsky todella tulee.

Itse tunnen surkean vähän sotahistoriaa, mutta ihan dramaattisesti voisi esimerkiksi ajatella, että sähkeen saaja ei ole pitänyt Heinrichsia oikeutettuna antamaan tuollaista käskyä itselleen ja vetänyt ylipäällikön yli kunnes on selvittänyt asian.

Peittely-yritys ainakin olisi voitu toteuttaa paljon tehokkaammin.

Itse pidän kyllä melkein itsestään selvänä, että tuollaisen käskyn, jos sitä on alettu toteuttamaan, on täytynyt tulla suoraan ylipäälliköltä ja sitä on varmasti vaadittu mahdollisimman korkealta. Ihan intuitiivisesti on helppo ajatella, että mitä lähemmäs rintamaa mennään sitä haluttomampia ollaan ampumaan omia.

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Olen pyrkinyt päivän mittaan seuraamaan eri lehtien kommentointia asiasta. Teloituksista väitellyt eduskunnan nykyinen apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt kommentoi asiakirjalöytöä ainakin Ilta-Sanomissa ja Turun Sanomissa. Toimittajat tietysti kirjoittavat juttunsa niin kuin kirjoittavat, mutta jotenkin tuntui että lausuntoja oli antanut kaksi eri Lindstedtiä. Ilta-Sanomissa hän pyrkii vähättelemään käskyn merkitystä ja toteaa ottaneensa sen jo itsekin esiin väitöskirjassaan. Hänen mukaansa sen funktio oli toimia vain muistutuksena siitä, että tällainenkin kurinpitotoimenpide oli mahdollinen niskurointitilanteissa. Turun Sanomissa hän taas spekuloi sillä, että sähke voisi olla osoitus siitä, että Mannerheim olisi ylireagoinut kriittiseen rintamatilanteeseen. Olennainen kysymys tietysti on, että miksi piti käskyn muodossa ja juuri 20.6. muistuttaa asiasta, jos menettely oli ollut mahdollinen jo aiemmin.

Puhumme siis kahdesta eri sotilasrikoksesta, yhtäältä karkuruudesta ja toisaalta niskuroinnista. 4.7. saakka laki kielsi kuolemantuomioiden langettamisen ensin mainitusta rikoksesta. Käskyssä ei siis kehoteta ampumaan pelkästä karkuruudesta, vaan karkuruudesta yhdistyneenä rintamapalveluksesta kieltäytymiseen. Juristeriaa ehkä, mutta tällöin kyse oli niskuroinnista. Asian painavuutta ja määräyksen antamiseen liittyviä kysymysmerkkejä tämä ei tietenkään vähennä.

Mitä tulee tuohon yliviivaukseen, on Heinrichsin allekirjoitus aivan riittävä todistus siitä, että liikkeellä oltiin Mannerheimin suostumuksella ja määräämänä. Horjumaton lojaalius ja täydellinen kuuliaisuus ylipäällikköä kohtaan oli Heinricshin yleisesikuntapäällikön viranhoidon ehkäpä kaikkein leimaa-antavin piirre. Asioiden käsittelyvaiheessa hän saattoi olla avoimesti eri mieltäkin, kuten esim. Ribbentrop-sopimuksen järkevyyden suhteen, mutta kun marsalkka oli päätöksensä tehnyt, paneutui Heinrichs kaikella tarmollaan toimimaan tismalleen tämän haluamalla tavalla.

markku_s kirjoitti...

"Mitä tulee tuohon yliviivaukseen, on Heinrichsin allekirjoitus aivan riittävä todistus siitä, että liikkeellä oltiin Mannerheimin suostumuksella ja määräämänä."

Joo.

Itse ajattelin vain sellaista mahdollisuutta, että sähkeen saanut ei olisi siinä tilanteessa hyväksynyt sitä ilman suoraa varmistusta siitä, että se todella on ylipäällikön käsky. Ja siksi siis korostaakseen asiaa vaikka vain itselleen yliviivannut sen. Tai sitten jostain muusta syystä yliviivannut alun.

Jos kyseessä on peitteleyritys niin sehän on tapahtunut sähkeen vastaanottavassa päässä. Mikäli yliviivaus olisi tapahtunut jälkikäteen niin parasta olisi kai ollut polttaa koko sähke.

Tämä nyt kuitenkin on sivuseikka kokonaisuudessa.

markku_s kirjoitti...

"Olennainen kysymys tietysti on, että miksi piti käskyn muodossa ja juuri 20.6. muistuttaa asiasta, jos menettely oli ollut mahdollinen jo aiemmin."

Korostan, että tämä on pelkkää mielikuvitusta:

Tilanne on ollut sellainen, että jotkut komentajat ovat tunteneet homman olevan jo hajoamassa käsiin. Toiset tahtovat kovempia otteita kuin toiset. Tilanne eri lohkoilla on erilainen. Joillain jo tapahtuu satunnaisia omien ampumisia, joista kiirii juttuja. Komentoketjukaan eivät ole oikein kasassa.

Alhaalta päin, joltain pataljoonatasolta, tulee sekä vaatimuksia, että kaikki karkurit pitää ampua, että toisaalta tietoa, että ei todellakaan pitäisi. Sitten lähetetään tuollainen sähke, joka tavallaan vain sementoi tilanteen siihen mitkä valtuudet jo aiemmin ovat olleet, mutta korostaa, että niskurointia ei sallita enää ollenkaan.

Se, että lakia sitten pian muutettiin kai todistaa sen, että muutosta myös vaadittiin.

Itse asiassa sähkeessä on noita olosuhteita ajatellessa yllättävää se, että vielä korostetaan kuinka käsky pitää toistaa:

"Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen"

Melkein voisi ajatella sitäkin, että se on tarkoitettu hillitsemään joitain.

Anonyymi kirjoitti...

Saapiko hiukan ihmetellä? Kuolemantuomioiden idea oli toimia pelotteena. Mitä ideaa olisi ollut salaisissa teloituksissa? Jos laki ei sallinut kuolemantuomiota, mihin tarvittiin salaista kenttäoikeutta ja sotatuomaria? Onhan noita näytösoikeudenkäyntejä nähty, mutta salainen näytösoikeudenkäynti?

Ehkä historioitsijoiden ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa vaan odottaa tietoa siitä, miten ja milloin Huhtiniemestä löytyneet vainajat ovat kuolleet.

Leena kirjoitti...

Hold your horses, KRP:ltä tulee jotain tietoa vielä tällä viikolla; sitten saamme lisävalaistusta laskeeko nyt Marsalkan vai historiantutkijoiden 'silmäluomi'.

S. Liuhto kirjoitti...

Asiakirjalöytö on pikkasen eri asia kuin Huhtiniemi.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä ne nuoret miehet jauhavat selvää asiaa. Rintamakarkureita ammuttiin, jotta kymmeniätuhansia valkosuomalaisia ei olisi tapettu venäläisten kynsissä ja satatuhatta suomalaisnaista vältti joukkoraiskaukset.

Rintamakarkurit joutaakin ampua.

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpä lehdet onkin paljon myöhässä "sensaatiomaisine löytöineen", sillä tässä Viipurin viimeinen poliisipäällikkö -kirjassa on JO VUONNA 1996 kaikki esitetty sanasta sanaan,jopa tuo yliviivauskin on mainittu ja mukana!

Viipurin viimeinen poliisipäällikkö -kirjan sivuilla 328-329 on sanasta sanaan tuo samainen Paukka-Heikin "sensaatiokäsky", jolla myytiin muutaman päivän iltapäivälehdet ja monta muutakin lehteä ja siihen tuhlattiin minuuttikaupalla valtakunnan uutisaikaa! Ja tuo kaikki on kirjoitettu lähinnä elämänkertakirjassa, vieläpä naisen toimesta, joka ei liene sotahistorioitsija ensinkään!

Vuorikoski Anneli Viipurin viimeinen poliisipäällikkö
Karisto, 1996, 367 s., 1.painos
ISBN 951-23-3599-9