Huhtiniemi - case closed?

Tällä hetkellä näyttää sitlä, että Lappeenrannan Huhtiniemestä esiin kaivetut 11 vainajaa olisivat peräisin jo Venäjän vallan ajoilta. Suomessa asian ensimmäisensä uutisoinut Hufvudstadsladet oli saanut tietää, että haudasta oli löytynyt ainakin yksi ortodoksiristi. Tämä on saanut Keskusrikospoliisin tutkijat päättelemään, että haudatut olisivat 1800-luvulla lappeenrantalaisessa sotilassairaalassa kuolleita venäläisiä sotilaita. Asiaan on ilmeisesti tulossa lisävalaistusta jo tällä viikolla, sillä Krp on luvannut pitää asiasta tiedotustilaisuuden. Ilmeisesti myös kaivaukset suorittanut tutkijaryhmä kertoo jotain löydöksistään, sillä keskiviiko A-Talkissa (TV 1 klo 21.00) aiheesta on keskustelemassa Helena Ranta.

Jos kävisi niin, että otaksumat vainajien alkuperästä pitävät paikkansa, onko Huhtiniemen mysteeri ratkaistu? Internetin keskustelufoorumeissa on jo ehditty iloita siitä, ettei kesän 1944 osalta luurankoja kaapista (tai leirintäalueelta) sittenkään löytynyt, ja on syyllistetty asiaa pohtineita oman pesän likaamisesta. On hyvä palauttaa mieliin, että keskusteluissa on ollut esillä ei yksi vaan ainakin neljä erillistä lisäselvitystä kaipaavaa asiaa: 1) Huhtiniemen 11 vainajaa, 2) päämajasta lähteneet niskuroivien karkureiden teloituskäskyt, 3) Viipuria 20.6. puolustaneen 20. Prikaatin kadonneiden suhteettoman suuri määrä, ja 4) Lappeenrannassa mahdollisesti toiminut ja kuolemantuomioita langettanut salainen sotilasoikeus.

Kirjailija Paavo Haavikko esitti Päämaja - Suomen hovi -teoksessaan sen teorian, että kaikki nämä neljä kytkeytyvät toisiinsa, ts. että päämajasta lähti Viipurin taistelun aikana tai välittömästi sen jälkeen käsky, jonka nojalla perustettiin salainen tuomioistuin, joka sitten langetti kuolemantuomioita 20. Prikaatin Viipurista paenneille sotilaille, joiden ruumiit sitten olisi Huhtiniemeen haudattu. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin vielä se, että yhtään liittymäkohtaa näiden neljän välillä ei ole pystytty todistamaan, ja että yksittäisten kohtien suhteen on vielä paljon epäselvää. 11 nyt löydetyn vainajan alkuperän selviäminen vastaa epäselviin kysymyksiin vain ensimmäisen kohdan osalta, muut suuret kysymykset jäävät yhä avoimiksi.

Kävin asiasta Teloitetut-kirjan toisen kirjoittajan ja asiaa viimeisen 10 vuoden ajan ansiokkaasti julkisuudessa pitäneen toimittaja Antti O. Arposen kanssa sähköpostivaihtoa. Hän kiteytti asian tämän hetkisen tilanteen osuvasti:

Huhtiniemi on mielenkiintoinen paikka. Sieltä löytyy maan alta keskeltä
metsää kuolleita ihmisiä aina kun kaivetaan. Minä toivon, että
maastotutkimuksia jatketaan ensi kesänä. Huhtiniemi on useiden hehtaarien
laajuinen alue ja nyt on tutkittu noin 6x6 metriä.

Viime päivien uutisoinnin mukaan valtiovallankin taholta on nyt pohdittu mahdollisuuksia saada rahoitusta jatkokaivauksille. Kaivausten jatkamisen lisäksi olisi myös ryhdyttävä toimiin vastausten saamiseksi yllämainittuihin kohtiin 2, 3 ja 4. Tutkimustiedolle on tilausta.

Suomalainen teloituskäsky

Torstaina ilmestyneessä Seura-lehdessä koko sivun valokuvina julkaistut Sota-arkiston asiakirjat kesäkuulta 1944 osoittavat, etteivät puheet Karjalan kannaksen selusta-alueella toimeenpannuista rintamakarkurien myöhemmin salatuista kuolemantuomioista ole olleet pelkkiä huhuja. Se, liittyykö asia Huhtiniemen hautalöytöön, on tietysti toinen kysymys, mutta hämmästyttävällä prosentilla ovat vuosikymmeniä Lappeenrannassa liikkuneet huhut nyt alkaneet osoittautua todellisuuspohjaisiksi. Ensin löytyi leirintäalueelta vainajia juuri sieltä, mihin perimätieto kertoi heitä haudatun, nyt taas käy selväksi se, että määräys karkurien ampumiseen tuli jo kahta viikkoa ennen kuin laki tällaiset toimet salli ja että tämä määräys tuli päämajasta korkeimmalta mahdolliselta taholta.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä, Viipurin menettämisen päivänä, lähti päämajasta yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichsin allekirjoittama sähke Kannaksen armeijan komentaja K.L. Oeschille, III Armeijakunnan komentaja Hjalmar Siilasvuolle, IV Armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaiselle ja V Armeijakunnan komentaja Antero Svenssonille, kotijoukkojen komentaja Lauri Malmbergille ja Erillisen Sotapoliisiosaston komentajalle. Sähke kokonaisuudessaan siteerattuna sisälsi seuraavaa (lihavoinnit omiani):

Ylipäällikkö on käskenyt, että kaikki rintamalinjojen takana kiinnisaadut sotilaskarkurit, myöskin ne, jotka on sotilasviranomaisten toimenpiteestä passitettu vankiloihin, on viipymättä palautettava a.o. yhtymänsä henkilötäydennyskeskukseen taikka, ellei henkilötäydennyskeskus ole selvillä, HTK 1:een. Täällä on PM:n käskyn No 735/Järj.2/sal./12.8.1941 mukaisesti karkurille selitettävä, että hän on tehnyt raskaan rikoksen sekä käskettävä häntä viipymättä palaamaan yksikköönsä. Mikäli karkuri tottelee käskyä, on häneen nähden meneteltävä niinkuin mainitussa käskyssä on määrätty. Jos karkuri sitävastoin kieltäytyy käskyä noudattamasta eikä ota toistetustakaan käskystä ojentuakseen, on hänet pakkokeinoin, tarpeen tullen ankarintakin aseellista pakkokeinoa käyttäen, palautettava järjestykseen.
Henkilötäydennyskeskuksesta edellä mainituin tavoin joukko-osastoon palautetuista karkureista on ilmoitettava viipymättä valvovan sk.piirin esikunnalle. Aseellista pakkokeinoa käytettäessä henkensä menettäneistä on ilmoitettava heti yksikköön 1018/J0. Kpk.

Yleisesikunnan päällikkö
Jalkaväenkenraali E. Heinrichs

Kova määräys herätti ainakin IV Armeijakunnassa halun varmistua sen oikeasta tulkinnasta. IV Armeijakunnan sotapäiväkirjan mukaan varmistus saatiin sekä päämajan komento-osastolta että sen oikeudenhoitotoimistosta (lihavoinnit taas omiani):

Kello 10.00
Saatuaan PM:n sähkeen No L10889/19/Järj.2. 20.6.44 tiedusteli kapt. Rautapää Kom.7:stä miten käskyä on käytännössä sovellettava ja sai kapt. Franckilta selityksen käskyn tarkoituksena olevan, että kaikki HTK 1:een toimitetut karkurit, jotka ilmoittavat palaavansa yksiköihin on kuulustelujasuorittamatta niihin toimitettava kun sensijaan ne jotka kieltäytyvät yksiköihinsä palaamasta on ammuttava. Käskyssä viitatussa PM:n kirjelmässä No 735/Järj.2/12.8.41 määrättyä menettelyä ei ole nykytilanteessa noudatettava.

Kello 14.30
Kapteeni Partanen (Järj.2) ilmoitti puhelimitse, että mainitulla sähkeellä annettu käsky on niin ymmärrettävä, että kaikista karkaamistapauksista on laadittava ainakin lyhyt ilmoitus joka karkurin mukana on toimitettava yksikköön ja jonka perusteella myöhemmin voidaan toimittaa tarkemmat tutkimukset asiassa. Myös hän vahvisti käskyn tarkoituksena olevan, että palveluksesta kieltäytyvät karkurit on ammuttava sekä että PM:n kirjelmässä 735/Järj.2/12.8.41 annettuja määräyksiä ei sellaisenaan noudateta.

Tämän jälkeen asiakirjalöydöt tehneen ja Seuran jutun kirjoittaneen Juhani Tasihinin kuvaus tapahtumista muuttuu lähdepohjaltaan ohuemmaksi, sillä tästä eteenpäin hän viittaa joko Lappeenrannan väitetyn pikaoikeuden tuomarin Toivo Tapanaisen omiin asiakirjoihin tai häneltä toisen käden suullista reittiä kulkeutuneisiin kertomuksiin. Näiden mukaan päämajan lähetti nouti hänet kotoaan Lappeenrannasta 23.6. ja kuljetti autolla Imatran valtionhotelliin kokoukseen, johon Tapanaisen lisäksi osallistuivat kenraalit Heinrichs, Oesch ja Svensson. Tässä kokouksessa Heinrichs ilmoitti Mannerheimin kantana olevan, että karkureita oli kohdeltava mahdollisimman ankarasti. Esimerkkinä Mannerheim oli Tasihinin mukaan käyttänyt Viipurin lähes taistelutta viholliselle antanutta 20. Prikaatia. Kokous päätti perustaa sotilasoikeuden ja nimetä Tapanaisen sen tuomariksi. Hän sai Imatralla myös karkureiden nimilistan. Tapanaisen mukaan jo seuraavana päivänä (24.6.) pidettiin ensimmäinen istunto, jossa tuomittiin kuolemaan viisi karkuria.

Oli tämä kuvaus Imatran valtionhotellin kokouksesta sitten totta tai ei, päämajan ennen kuolemantuomioiden jakamisen mahdollistanutta lakia antama määräys karkurien ampumisista joka tapauksessa on nyt riittävin dokumentein vahvistettu tosiasia. Jatkosodan historiankirjoitukseen liittyvistä henkisistä painolasteista ja poliittisista latauksista kertoo omaa kieltään se, että kyseisiin asiakirjoihin ovat ennen Tasihinia varmasti törmänneet useatkin tutkijat, jotka kuitenkin ovat päättäneet jättää niiden sisältämän informaation julkistamatta. Se, että Heinrichsin allekirjoittamasta sähkeestä on myöhemmin yliviivattu sanat "Ylipäällikkö on käskenyt, että" on pelkkä jälkikäteinen tökerö yritys kiistää se itsestään selvä asia, että näin kovan linjan määräyksen oli tultava aivan ylhäältä saakka eli Mannerheimilta.

Heinrichsin allekirjoittamassa sähkeessä määritelty karkureihin suhtautumisen linja oli samalla kertaa sekä lievempi että armottomampi kuin ennen. Tämän jälkeen yksiköihinsä palaamaan suostuvaiset karkurit säästyivät karkuruudesta aiemmin seuranneelta kuulustelurumbalta ja vankeudelta, mutta niin säästyivät palveluksesta kovistelun jälkeen kieltäytyvätkin: heidät ammuttiin.

Tasihin ei pyri jutussaan sijoittamaan tätä käskyä laajempiin yhteyksiinsä, mutta niin on syytä tehdä sen ymmärtämiseksi, miksi tällainen aiemmasta menettelytavasta radikaalisti poikkeava käsky annettiin juuri 20.6. Neuvostoliitto aloitti massiivisen ylivoiman tukeman suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella 9.-10. kesäkuuta. Suomalaisten ensimmäinen puolustuslinja murtui lähes välittömästi ja toinenkin, ns. VT-linja, jouduttiin jättämään jo 15.6. Tämän jälkeen Mannerheim teki strategisen päätöksen Laatokan pohjoispuolisen alueen tyhjentämisestä ja siellä olleiden joukkojen mahdollisimman nopeasta siirtämisestä kannaksen taisteluihin.

Tavoitteeksi tuli pysäyttää perääntyminen Viipuri-Kuparsaari-Taipale – eli ns. VKT-linjalle. Saksalta pyydettiin lisää sotilaallista apua heti hyökkäyksen alettua ja Hitler lupasikin apua tulevan niin kauan kuin taistelua jatketaan. Rintamatilanne kuitenkin pysyi kriittisenä, ja 19.6. Mannerheim lähetti Hitlerille lisäavunpyynnön. Poliittinen johto oli jo valmistellut hallituksenvaihdosta ja rauhantarjouksen esittämistä Neuvostoliitolle, mutta nyt Mannerheim kehotti sitä pidättäytymään kaikista sen suuntaisista toimista.
Illalla 19.6. Heinrichs alleviivasi rintamatilanteen kriittisyyttä Saksan armeijan Mikkelissä toimineelle edustajalle kenraali Waldemar Erfurthille. Mikäli VKT-asema ja sen takana sijaitseva Salpa-linja nyt murtuisivat, saattaisivat neuvostopanssarit olla Mikkelissäkin muutamassa tunnissa. Päiväkirjassaan Erfurth kuvasi Heinrichsin epäilleen Suomen mahdollisuuksia selvitä sodasta ilman apua, naurahtaneen heikosti ja todenneen: "On kyllä olemassa ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että Suomi käy omaa sotaansa". Erfurth välitti Mannerheimin lisäavunpyynnön välittömästi Saksan päämajaan. Seuraavana aamupäivänä, odoteltaessa Hitlerin vastausta pyyntöön, "masentuneelta vaikuttanut" Heinrichs valitteli Erfurthille tilanteen erityisesti Viipurissa olevan hyvin uhkaava.

Alustava ilmoitus Hitlerin suostumisesta saatiin jo aamupäivän aikana, joskaan ei vielä virallista vahvistusta. Saksan diktaattori oli päättänyt lähettää Suomeen yhden rynnäkkötykkiprikaatin (303.), yhden jalkaväkidivisioonan (122.) ja yhden Stuka-laivueen sekä huomattavoa määriä kriittisimmin tarvittavaa sotamateriaalia, mm. lähipanssarintorjunta-aseita ja käsikranaatteja . Samalla hän määräsi kiirehtimään kaikkia asetoimituksia Suomeen ja käyttämään niihin rahtilaivojen ohella myös sotalaivastoa, jota saatiin myös Suomen puolustusta vahvistamaan (kevyitä taistelualuksia, kuusi sukellusvenettä, raskas risteilijä Prinz Eugen saattoaluksineen ja ilmatorjuntaristeilijä Niobe). Hitler ilmoitti päätöksestään Suomen päämajalle, mutta korosti VKT-linjan pitämisen olevan avun ehtona. Tämän linjan menettäminen olisi Hitlerin näkemyksen mukaan sinetöinyt Suomen kohtalon ja tehnyt turhaksi maan enemmän auttamisen.

Iltapäivän mittaan käynnistyivät Viipurissa kaupungin nopeaan menettämiseen vain muutamaa tuntia myöhemmin johtaneet tapahtumat. Koviin taisteluihin tottumattoman, Itä-Karjalasta vain päivää aiemmin saapuneen 20. Prikaatin miehet jättivät asemansa joukoittain ja lähtivät perääntymään kohti kaupungista pois johtavaa siltaa, eivätkä johtavat upseerit yrityksistään huolimatta saaneet tätä massapakoa pysäytetyksi. Taistelu Viipurista hävittiin jo ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

Karkurien teloituskäsky lähti päämajasta, kun Viipurin taistelu oli jo loppuvaiheessa. Päämaja oli saanut tiedon 20. Prikaatin sotilaisiin tarttuneesta pakokauhusta ja sitä seuranneesta joukkopakenemisesta. Holtiton perääntyminen oli saatava loppumaan keinolla millä hyvänsä, sillä Viipurin menettäminen vaarantaisi koko VKT-linjan, jonka pitämisen Hitler siis oli Saksan avun ehdoksi asettanut. Myös kansan parissa oli hyvin laajalle levinnyt se käsitys, että mikäli Viipuri menetettäisiin, olisi koko kansakunta mennyttä. Toisin sanoen oli tullut aika ottaa käyttöön kaikkein kovimmat ja radikaaleimmat otteet, koska tämän jälkeen sekään ei enää välttämättä auttaisi.

Tässä tilanteessa päämaja päätti antaa Karjalan kannaksen komentajille valtuutuksen ja määräyksen karkurien teloittamisesta. Kuten nähdään, Mannerheimilla ja Heinrichsilla oli ratkaisulleen painavat perusteet, eivätkä he varmasti tehneet päätöstään kevyesti ja varsinkaan kevein mielin. Karkureita ei myöskään määrätty suoralta kädeltä ammuttavaksi, vaan heille tarjottiin mahdollisuus välttää rangaistus palaamalla yksikköönsä. Silti on todettava, ettei asia todellakaan ole Suomelle kunniaksi. Viime kädessä kyse oli oman maan kansalaisten, olkoonkin että yhteisen taistelun hylänneiden ja isänmaallisista velvoitteistaan kieltäytyneiden, surmaamisesta.

Samoihin aikoihin kun teloituskäsky lähti, totesi presidentti Ryti Helsingissä edeltäjäänsä P.E. Svinhufvufia mukaillen Saksan lähettiläs Wipert von Blücherille, että hän uskoi Suomen selviytyvän uhkaavasta tilanteestaan "Jumalan ja Hitlerin avulla".

Annetaan viimeinen puheenvuoro raskautetuille itselleen. Mannerheim toteaa muistelmissaan (joiden jatkosotaa käsittelevän osan todellisuudessa kirjoitti Heinrichs, joskin marsalkan ohjeiden ja hyväksynnän mukaisesti) Viipurin kukistuneen "lyhyen taistelun jälkeen, joka ei kovuudeltaan ollut verrattavissa tuosta vanhasta kaupungista talvisodan viimeisinä päivinä käytyihin kamppailuihin". Mannerheim toteaa kaupungin menetyksen olleen "joukkojen taisteluhengelle ankara isku" ja merkinneen puolustusstrategisesti tärkeän tukikohdan, jonka olisi pitänyt pystyä pitämään puolensa vahvemmillekin vihollisvoimille, menettämistä. Viipurin jälkeen vihollinen ei kuitenkaan onnistunut yrityksistään huolimatta pääsemään eteenpäin kiitos 10. Divisioonan ja 17. Divisioonan luoman lujan puolustuksen. Sen laajemmin Mannerheim ei perääntymisen pysähtymisen ja taisteluhengen lujittumisen syitä ja taustoja valota. (Mannerheim: Muistelmat II, s. 447)

Heinrichs ei kirjoita Mannerheim-elämäkerrassaan Viipurin menetyksestä puolta lausettakaan, mutta nyt käsiteltävän asian kannalta ehkä relevantimpi onkin hänen seuraava kuvauksensa Mannerheimista:

Mannerheim tunsi sodan. Hänelle olivat tuttuja sotilaitten kivut ja koettelemukset. Mutta ei kovan todellisuuden tunteminen eikä hänen oma myötätuntonsa rintamasotilasta kohtaan pehmittänyt häntä. Ei tapahtunut niinkään harvoin, että hän vaati mahdotonta saavuttaakseen suurimman osan siitä, mikä oli mahdollista. Hän oli kova johtaja. (Heinrichs: Mannerheim Suomen kohtaloissa II, s. 370)

Muina lähteinä:
Jokisipilä: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Hitlerin Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. SKS 2004.

Tasihin, Juhani: Muuttaako asiakirjalöytö sotahistoriaa? Seura 43/2006.

Jatkosodan teloitukset

Huhtiniemen tapaus on vienyt mennessään, kun asiaa ryhtyi tarkemmin seuraamaan. Väitöskirjassani Aseveljiä vai liittolaisia? (SKS 2004) pyrin kääntämään kaikki kesän 1944 kivet poliittisen historian alalta, mutta enemmän sotilasalaan kuuluvana nämä pikaoikeudet menivät aiheeni ulkopuolelle. Nyt asiaa pengottuani havaitsen, että näiden kahden väliltä voisi löytyä tiiviskin liittymäkohta.

Kirjailija Paavo Haavikko on kirjassaan Päämaja. Suomen hovi pohtinut Viipurin menetystä ja esittänyt, että Viipurin taistelun kadonneiden suuri lukema (1300) viittaisi juuri siihen suuntaan, että jossain rintaman takana on ollut salainen pikaoikeus, jonka teloittamiksi ja kätkemiksi mahdollisesti suurikin osa näistä kadonneista on joutunut. Yhtenä aihetodisteenaan Haavikko käyttää pääministeri Edwin Linkomiehen muistelmateoksen Vaikea aika kuvausta, jossa Linkomies kertoo Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustaja Bruno Salmialan puhelinkeskusteluista, joita valtiollinen poliisi tarkkaili. Ko. kohta on seuraavanlainen (s. 342, lihavoinnit omiani):

Sama Salmiala, jonka temperamentti oli sairaalloisen aaltoileva, sitten taas "ryhdistäytyi" suoritettuaan käynnin Saksan lähetystössä. Siellä näet hänelle vakuutettiin, että Saksa kyllä auttaa Suomea, kunhan vain hallituksessa pannaan toimeen sen mielen mukainen "remontti". Tämän johdosta Salmialan mieliala muuttui eräällä tavalla hurjistuneeksi. Puhelinkeskusteluissa, joita sain luettavakseni, hän vaati sotatuomioistuimen asettamista käsittelemään Kannaksen armeijan kenraalien laiminlyöntejä sekä kuolemantuomioiden langettamista. --- Kutsuin Salmialan näiden puheluiden johdosta luokseni --- sain hänet itsensä esittämään ajatuksen sotatuomioistuimista, minkä jälkeen osoitin hänelle, kuinka harhautunut hänen ajatuksensa oli ja kuinka vaarallista olisi esittää tällaisia vaatimuksia vallan riippumatta siitä, että laiminlyöntejä varmaan oli tapahtunut.

Linkomies ei täsmennä, minkä takia se, että Salmiala tällaisia vaatimuksia esitti, oli niin vaarallista. Olisiko syynä voinut olla se, että Linkomies tiesi asiasta jotain tarkempaa? Haavikko joka tapauksessa on kirjassaan tehnyt sen johtopäätöksen, että Saksa, jonka ulkoministeri Ribbentrop samoihin aikoihin kävi Helsingissä ajaakseen liittosopimusvaatimuksen läpi, oli vaatinut kuolemantuomioiden käyttöönottoa perääntymisen pysäyttämiseksi VKT-linjalle. Tämän linjan pitämisen oli Hitler asettanut Saksan aseavun ehdoksi. Samalla tavoin kuin Ribbentropin vaatimukseen erillisrauhan kieltävän sitoumuksen antamisesta, suomalaiset päättivät suostua tähänkin pitääkseen rintamatilanteen kannalta elintärkeät sotamateriaalitoimitukset käynnissä. On syytä vielä korostaa, että kyseessä on Haavikon oma päätelmä, jonka tueksi hän ei pysty esittämään lähdemateriaalia.

Rintamatilanteen vakavuutta ja perääntymisen pysäyttämisen ensisijaisuutta kuvastavat hyvin Mannerheimin 19.6. Karjalan kannaksen joukkojen komentajille antaman käskyn sanavalinnat:

Armeijamme asettuessa puolustukseen ns. VKT-linjalle on aika panna sulku vihollisen maahantunkeutumiselle. Tämän vuoksi vaadin, että linjalla suoritetaan jyrkkää torjuntataistelua. Kiinnitän erikoista huomiota siihen, että tämän aseman murtuminen ratkaisevalla tavalla tulisi heikentämään puolustusmahdollisuuksiamme ja täten asettamaan maamme ja kansamme kohtalon vaaranalaiseksi. Olen tietoinen siitä, että tämän aseman rakennustyöt ovat olemattomia tai aivan alkuasteella, mutta luotan siihen, että suomalainen sotilas tarpeen vaatiessa osaa käyttää hyväkseen maastoaan ja sisuaan horjumattoman puolustuksen aikaansaamiseksi.

Käsky ei jätä epäselväksi sitä, että ollaan saavuttu viimeiselle rajalle, tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ole. Käsky on varmasti aiheuttanut asenteiden kovenemista suhteessa rintamakarkuruuteen. Upseeriston näkökulmasta "hiippareiksi" lähteneet sotilaat tämän jälkeen eivät pettäneet ainoastaan armeijan ja kansakunnan vaan myös ylipäällikkö Mannerheimin luottamuksen.

Mikäli kenttäoikeus Huhtiniemessä tai jossakin muuallakin on juhannuksen 1944 tienoilla jakanut kuolemantuomioita, olisi asia lainsäädännöllisesti ollut yksiselitteisesti laiton. Eduskunta hyväksyi kuolemantuomioiden langettamisen karkureille mahdollistavan lain vasta 4. heinäkuuta. Eräiden tietojen, joita en tähän hätään ehtinyt varmistaa ja joihin siksi on suhtauduttava varauksella, mukaan 23. kesäkuuta, siis päivää Ribbentropin Suomeen saapumisen jälkeen, oli Lappeenrannassa pidetty salainen kokous karkurikysymyksestä. Siihen osallistuivat ainakin yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs, kenraalit Antero Svensson ja K.L. Oesch sekä oman todistuksensa mukaan Huhtiniemessä sotatuomarina toiminut Toivo Tapanainen. Heinrichs toi kokoukseen Mannerheimin suullisen viestin, jonka mukaan ylipäällikkö halusi karkureita rangaistavan mahdollisimman ankarasti. Kokouksessa päätettiin perustaa tarkoitusa varten erillisen salaisen kenttäoikeuden. Sen jälkeen, kun teloitukset salliva laki 4.7. oli hyväksytty, annettiin karkureille 76 kuolemantuomiota, joista 46 ehdittiin teloittaa ennen sodan päättymistä.

Mikäli on totta, että Huhtiniemessä toimi armeijan johdon ei vaan siunaama vaan jopa perustama salainen pikaoikeus, joka toimeenpani teloituksia ja kuoppasi oman maan kansalaisia salahautoihin kuin kulkukoiria, natisevat jatkosodan moraalista tahrattomuutta korostavat tulkinnat perusteitaan myöten. Viipurin menetys tunnetusti oli suurhyökkäyksen henkinen taitekohta, jonka jälkeen viimeistään ymmärrettiin, että nyt on koko kansakunnan kohtalo vaakalaudalla. Olisiko tämä katkera menetys saattanut laukaista armeijassa kaupungin menettäneisiin osastoihin kohdistuneen joukkokosto-operaation? Jos näin kävi, mitä se kertoo armeijan moraalisista ja eettisistä standardeista?

Sodanaikainen oikeudenjakaminen ylipäätäänkin on sellainen kysymys, jolla ei oikein ole ollut tilaa virallisessa historiankirjoituksessamme. Kysymys ei ole aivan pieni, sillä vuosina 1939-1946 sotatuomioistuimissa tuomittiin kuolemaan 681 henkilöä, joista 528 teloitettiin. Vankeudessa lyhyempiä tai pidempiä aikoja ehti istua peräti 31 000 sotilasta. Hyvä aloituskohta aiheesta kiinnostuneelle on Paavo Alkion Sotatuomarin päiväkirjat (toim. Erkki Rintala, Ajatus Kirjat 2003), jossa rintamalla toiminut tuomari pohtii kokemuksiaan. Alkion mukaan sotaväen rikoslain tulkitseminen oli jatkuva kiistanaihe hänen ja sotilaiden välillä, upseerit kun usein mielsivät voivansa käyttää lakia mielin määrin käskyjensä noudattamisen varmistamiseen. Kuvaillessaan sotilaiden intoa jakaa rangaistuksia Alkio käyttää termiä "nappi-otsaan-vaan-teoria".

Hyvin hämäriä ovat tiedot myös niistä välittömistä teloituksista, joita upseerit taistelutilanteessa panivat rintamalla täytäntöön. Tällaisia oikeudellisesti hyvin tulkinnanvaraisia teloituksia tapahtui varsinkin suurhyökkäyksen aikana, ja upseeristolla oli niihin tiettyjen ehtojen täyttyessä myös oikeus (ainakin armeijan sisäisten ohjeiden mukaan), jotta niskuroinnin leviäminen laajemmalle ja yleisen kurin romahtaminen saataisiin estetyksi. Tällaisessa tilanteessa upseeri yksinkertaisesti käytti hänelle suodun kurinpitovallan kaikkein äärimmäisintä muotoa. Tällaisistakaan teloituksista en ole nähnyt juurikaan puhuttavan tai kirjoitettavan.

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen käsikirjoitusversioon sisältyy kaksi pikateloituksia käsittelevää kohtaa, jotka kustantaja määräsi poistettavaksi ennen teoksen julkaisua. Nämä kohdat näkivät päivänvalon siinä vaiheessa, kun alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin kirjana nimellä Sotaromaani. Vaikka tapahtumia ei ole päivätty, pystyy ne ajoittamaan Itä-Karjalan tyhjentämisen päiviin kesäkuun jälkipuoliskolle. Siteerataan sensuroitua Linnaa (s. 413-414):

Tuomiopasuuna soi.
Suomen armeija sai selkäänsä. Pettyneenä, tai oikeammin petettynä, vailla toivoa ja uskoa se vetäytyi tehden halutonta vastarintaa. Kauan aikaa oli sen kivijalka murentunut, ja nyt romahti kaikki. Sitä oli opetettu vain halveksimaan vihollistaan, pitkään aikaan ei oltu kehotettu edes kunnon vihaan. Kun meidän poikamme ohimennen pyyhkäisevät Suomi-konepistoolilla, niin sillä sellaiset tilanteet selviävät.
Jälleen tarvittiin pikaoikeutta. Upseerit saivat luvan ampua pakenijoita. Toinen toistaan lapsellisempia toimenpiteitä keksittiin tilanteen pelastamiseksi.

Toisessa poistetussa kohdassa (s. 428) vänrikit Koskela ja Kariluoto keskustelevat rintamatilanteen katastrofaalisuudesta seuraavasti, Koskela aloittaa:

- Ei se muutamien syy ole. Kautta linjan on ollut vikaa... Maailmanlopun työ on toi ampuminen.
- Onko sellaista tapahtunut paljon?
- En ole nähnyt, mutta kuullut olen. Enkä minä epäile. Ampuminen käy vain armeijoissa, joissa sellaisella on vanhat juuret. Tällainen umpimähkäinen hätäkeino ei muuta kuin pahentaa asiaa. Miehet tietävät hyvin, ettei syy ole heidän ja laskeevat tuollaset teot murhiksi...
Koskela oli vähän aikaa äänetön ja jatkoi sitten pingoitetun rajusti:
- Ja sitä se onkin. Ei se muuta olekaan.

Tuntemattoman julkaistusta versiosta siivottiin aika tarkkaan pois suurin osa armeijan johtamiseen, maan ulkopolitiikan hoitoon ja jatkosodan laajempaan ideologiseen taustaan liittyvä arvostelu. Se, että teloituksista kertovat kohdat sensuroitiin, lienee osoitus siitä, että kustantaja teki teloitusten laillisuudesta saman johtopäätöksen kuin Koskela.

Elämää juoksuhaudoissa

Suomen toisen maailmansodan historiaa ja sotahistoriaa kohtaan tunnettu mielenkiinto ei osoita pienimpiääkään laantumisen merkkejä. Toisaalta Lappeenrannan Huhtiniemen hautakaivaukset ja niiden ympärillä vellova keskustelu mahdollisista kesällä 1944 suoritetuista teloituksista osoittavat, että nyt alkaa löytyä valmiutta käsitellä myös kansallisen sotamenneisyyden synkimpiä puolia. Tämä todistaa, ettei parin vuoden takainen osittain hyvinkin hurmahenkinen torjuntavoittomuistelu sen paremmin kuin puolitoista vuotta sitten käyty erillissotakeskustelu onnistuneet häivyttämään ainakaan kaikkien mielistä sitä tosiasiaa, että sota jokaisessa muodossaan edustaa yleisinhimillistä tragediaa.

Jos nyt kävisi ilmi, että Lappeenrannan vainajat ovat kesänä 1944 kenttätuomioistuimen pikakäsittelyn nojalla kuolemantuomion saaneita suomalaisia sotilaita, herättäisi se monia sellaisia kysymyksiä, jotka jatkosodan sankarillisuutta yksiulotteisen kiiltokuvamaisesti korostavan vallitsevan näkemyksen kannalta olisivat hyvin kiusallisia. Jos teloituksia tehtiin, kuka antoi käskyn ja ketkä kaikki asiasta tiesivät? Kuinka laajalle ulottuu vastuun ketju ja oliko tapauksia Lappeenrannan lisäksi muitakin?

Toisaalta ehrnroothilaisella "me voitimme sittenkin" -tulkinnalla näyttää menevän hyvin silläkin. Suomen Sotilas, maamme vanhin sotilasalan aikakauslehti, järjestää yleisöäänestyksen siitä, kuka oli Mannerheim-ristin ritareista kaikkein rohkein. Lehden päätoimittaja Jaakko Puuperän mukaan idea kilpailuun tuli suuren suosion saavuttaneista Suurin Suomalainen ja Satusuomalainen -äänestyksistä. Asiaan sopivalla tavalla äänestys päättyy talvisodan alkamisen vuosipäivänä 30.11. ja tulokset julkaistaan itsenäisyyspäivänä. Äänestämässä voi käydä kilpailun omilla nettisivuilla, ja tuloksia odotellessa voi käydä lukemassa lehden nettiversiosta vaikkapa saksalaisvalmisteisen Leopard 2 A4-taistelupanssarivaunun koeajon.

Saksa Snellman kirjoitti asiasta tämän päivän Hesarissa asian ytimeen menevällä otsikolla "Rölli-peikko Raatteen tiellä". Kun suomalainen sotamenneisyys alkaa pikku hiljaa muuttua historian alaluvuksi siinä kuin muutkin taakse jääneet ajanjaksot, voidaan Marskin ritareistakin tehdä tällä tavoin "viihdesankareita, joista äänestetään kuin Big Brother -kilpailijoista". Ajatelkaapa, mitä olisi tapahtunut, jos tällaista äänestystä olisi yritetty vaikkapa 1970-luvun YYA-Suomessa. Kuka antaa parhaat kasvot sanonnalle "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää", kuka johtaa historiallista plus-miinus-tilastoa veli venäläisen matalaksi panemisessa? Yhtä lailla mahdoton äänestys olisi ollut 1990-luvun patrioottisen hurraa-meiningin ja kyyneltensekaisen isänmaallisen hymistelyn ilmapiirissä. Adolf Ehrnroothin übersotilaalliseen tyyliinsä kipparoimista ritareista tehtiin nationalismin ikoneja ja kansakunnan kunniavanhuksia, joille Neuvostoliiton sukellettua historian roskatynnyriin kiirehdittiin kilvan maksamaan suomettumisen aikana lunastamatta jäänyttä kunniavelkaa. Kyllä siinä takit viuhuivat, kun patrioottisten selkääntaputtelijoiden jono täyttyi vielä 1970-luvulla omien edistyksellisten projektiensa kimpussa ahertaneista hyvien ja luottamuksellisten naapuruussuhteiden aisankannattajista.

Jäämme odottamaan kansallisten rankkausten seuraavia vaiheita, esim. Suurin Suomettunut ja Kasinotalouden Kovimmat Kulutusjuhlijat -äänestyksiä.

Poliisista päivää

Äänestysaktiivisuus kasvaa pikku hiljaa ja aletaan päästä populaatioille, jotka mahdollistavat häpeämättömät yleistykset. Enemmistö Jokisipilä-blogin lukijoista näyttäisi hyväksyvän poliisin taannoiset toimet Asem-demonstraation yhteydessä. Yhdyn heihin siinä, että jos itse lähtisin kaupungille palestiinalaishuivilla naamioituneena pesäpallomaila toisessa ja polkupyörän ketjut toisessa kädessä, en ehkä ihan ensimmäiseksi osaisi maijan ovien heilahtaessa itkeä ihmisoikeuksieni ja sananvapauteni perään. Luulenpa kuitenkin, että kummallakin puolella mellakka-aitaa on ollut yksilöitä, jotka eivät ole panneet homman eskaloitumista kunnon käsirysyksi ollenkaan pahakseen.

Olivatko poliisin toimet oikein mitoitettuja Smash Asem -mielenosoituksen yhteydessä?

Kyllä. Pesäpallomailoin ja ketjuin varustautuneet riehujat saivat tismalleen sitä, mitä tilasivat.
35 (41%)

Ei. Poliisi provosoi rauhanomaisesti alkaneen mielenosoituksen itse väkivaltaiseksi omalla liioitellulla voimankäytöllään.
25 (29%)

Kyllä ja ei. Itse mielenosoitus ei tuollaisia toimia olisi edellyttänyt, mutta kansainvälisen julkisuuden valokeilassa annettuna osoituksena Suomen poliisin kyvystä hallita vihaisia väkijoukkoja ne olivat paikallaan.
25 (29%)

Poliisien väkivaltaisuus on viime aikoina ollut tapetilla muutenkin, mutta jääkiekkokaukaloissa. En tiedä onko kyse relevanttien puheenaiheiden puutteesta vai mistä, mutta jotenkin suhteettomaksi tuo HIFK:n ja Jokerien poliisien, "Nivalan cowboy" Pasi Nielikäisen ja Ryan Vandenbusschen taannoisesta nyrkkisavotasta paisunut kohu on mennyt. Kuten kaikki kunnon julkiset keskustelut Suomessa, tämäkin on polarisoitunut inttämiseksi puolesta ja vastaan. Fasistien rintamaa on johtanut V-koodin (V niin kuin väkivalta!) puolesta lipun salkoon vetänyt Urheilulehden kolumnisti Petteri Sihvonen, kukkahattutätien ja sosiaalitanttojen ykkösketjun staraosastoa puolestaan ovat kunnialla edustaneet kulttuuriministeri Saarela ja torjuvaa suhtautumistaan väkivaltaan muissakin yhteyksissä korostanut valtiovarainministeri Eero Heinäluoma.

Väkivaltaa vastaan pitää taistella, mutta jotenkin en osaa mieltää kiekkokaukaloa siksi paikaksi, josta turpiin mättämisen synkän noidankehän purkaminen olisi loogisista aloittaa. Paikallisen sosiaalipolitiikan laitoksen professori Leo Nyqvist ehti jo Iltalehdessä firman puolesta tutkimustietona ilmoittaa, että kaukalossa väkivaltaan turvautuvat kiekkosankarit syyllistyvät sääntöjen vastaisiin otteisiin myös jään ulkopuolella, ennen kaikkea kotioloissa. En tiedä Leksan metodeista, mutta luulisi SM-liigan pelaajayhdistykselläkin olevan sanansa sanottavana tällaisiin väitteisiin.

Kovaotteisuus ja fyysisyys on lajin historian alkuhämäristä ollut yksi jääkiekon suosion salaisuuksista niin kaukalon kuin katsomonkin puolella. Ihan Petteri Sihvosen "meillä on omat sääntömme ja teemme mitä haluamme" -linjalle ei tarvitse lähteä, mutta pientä asioiden suhteuttamista voitaisiin toisellakin puolella harjoittaa. Aikuiset miehet mätkivät toisiaan (lyöden valtaosan iskuista ohi) vaikeissa asennoissa, huonossa tasapainossa, alla liukas jää ja jalassa luistimet, ja tekevät niin omasta halustaan. Kun toinen putoaa jäähän, seeprat lopettavat touhun. Pukarit saavat sääntökirjan mukaiset rangaistuksensa ja show jatkuu. 13 päivää tapahtumien jälkeen SM-liigan taholta seuroille langetettavat sakkorangaistukset ovat olleet tämän episodin pahin pohjanoteeraus. Ja jos vanhemmat ovat huolissaan jääkiekon tarjoamista roolimalleista, onko niitä sitten pakko hakea sieltä kaukalon suunnalta? Jos joku 15-vuotias jannu haluaa apinoida Jere Karalahtea, väittäisin vahingon tapahtuneen jo aikaisemmin ja peiliin katsomisen syytä löytyvän muualtakin kuin HIFK:n pukukopista.

Irakin vainajat

19. maaliskuuta 2003 presidentti George W. Bush piti kansakunnalle juuri alkanutta Irakin sotaa käsitelleen puheen, jossa hän syytti Saddam Husseinia oman maansa kansalaisiin kohdistuneista hirmutöistä ja lupasi "koalition joukkojen tekevän kaikkensa sen puolesta, ettei viattomia siviilejä vahingoitettaisi". Eilen julkistetussa yhdysvaltalaisen Johns Hopkins –yliopiston terveystieteen laitoksen ja bagdadilaisen Al Mustansiriya –yliopiston tutkijoiden yhteistutkimuksessa todetaan Irakin sodan aiheuttaneen maaliskuun 2003 jälkeen 655.000 kuolemantapausta lisää. Tutkimuksen mukaan hyökkäys on lisännyt kaikkien eri kuolinsyiden, niin väkivaltaisten kuin ei-väkivaltaistenkin, määrää. Ennen sotaa Irakissa kuoli noin 143.000 ihmistä vuodessa. Sen jälkeen tuo lukema on ollut runsaat 201.500 ihmistä, eli vuositasolla ruumiita on tullut 58.500 ja kuukaudessa 4800 enemmän kuin sotaa edeltävinä aikoina. Koko tutkimus, Mortality after the 2003 invasion of Iraq: a cross-sectional cluster sample survey, julkaistiin vertaisarvioidussa terveystieteen kansainvälisessä The Lancet –aikakausjulkaisussa. Vaikka tutkimuksessa esitetyt numerot ovatkin kyselytutkimukseen perustuvia arvioita, on alle kääntämäni tutkimuksen tiivistelmä karua luettavaa.

TIIVISTELMÄ

Tausta
Irakin sodan on raportoitu aiheuttaneen aikavälillä maaliskuus 2003 - syyskuu 2004 lähes 100 000 henkilön lisäkuolleisuuden Irakissa. Tavoitteenamme oli päivittää tämä arvio.

Metodit
Suoritimme vuoden 2006 toukokuun ja heinäkuun välisenä aikana valtakunnallisen otosklustereihin pohjautuvan poikkileikkaustutkimuksen kuolleisuudesta Irakissa. 50 klusteria 16 hallintoalueelta valittiin satunnaisesti. Jokainen klusteri koostui 40 taloudesta. Näistä talouksista kerättiin tieto kuolintapauksista.

Löydökset
Loppuanalyysista karsittiin kolme väärinsijoitettua klusteria; 47 klusterista kerättiin tiedot 1849 taloudesta, joissa asui yhteensä 12.801 yksilöä. Havaintoajanjaksolla raportoitiin 1474 syntymää ja 629 kuolemaa. Hyökkäystä edeltänyt kuolleisuusaste oli 5.5 tuhatta ihmistä kohden (95 % CI 4.3-7.1), verrattuna 13.3 tuhatta ihmistä kohden (10.9-16.1) hyökkäystä seuranneen 40 kuukauden aikana. Arvioimme että heinäkuuhun 2006 mennessä sota oli aiheuttanut Irakissa 654.965 (392.979-942.636) kuolintapausta lisää, mikä vastaa 2.5 % tutkitun alueen väestöstä. Hyökkäyksen alkamisen jälkeisistä kuolintapauksista 601.027 (426.369-793.663) oli seurausta väkivallasta, yleisimmän syyn ollessa eri aseiden tulitus.

Tulkinta
Kuolintapausten määrän kasvun kiihtyminen Irakissa on jatkunut. Koalition joukkojen osuus kuolintapauksista on pienentynyt vuoden 2006 aikana, vaikka niiden reaalimäärä on kasvanut joka vuosi. Asetulitus on yhä tyypillisin kuoleman aiheuttaja, vaikka autopommeista aiheutuvat kuolemat ovat lisääntyneet.

Tutkimuksen johtopäätösluvussa todetaan seuraavaa:

Irakissa, niin kuin kaikissa konflikteissa, sodankäynnin seuraukset lankeavat siviilien kannettaviksi. Vietnamin sodassa kuoli kolme miljoonaa siviiliä, Kongon demokraattisen tasavallan konflikti on aiheuttanut 3.8 miljoonaa kuolemaa; Itä-Timorin konfliktissa arvioitiin kuolleen 200.000 alueen yhteensä 800.000 asukkaasta. Viimeismpien arvioiden mukaan Darfurissa on viimeisten 31 kuukauden aikana kuollut 200 000 ihmistä. Me arvioimme, että Irakissa on kuollut lähes 655.000 ihmistä - 2.5 % koko tutkimusalueen väestöstä. Vaikka tällaiset luvut saattavat olla sota-aikana yleisiä, konfliktin pitkä kesto yhdessä sen vaikutuksien alaiseksi joutuneen väestön kymmeniin miljooniin nousevan määrän kanssa ovat tehneet Irakin sodasta 21 vuosisadan verisimmän kansainvälisen konfliktin, minkä tulisi olla vakava huolenaihe jokaiselle ihmiselle.


Raportti nousi esille myös Bushin eilen pitämässä lehdistötilaisuudessa. Aiheesta sukeutui presidentin ja erään toimittajan välille seuraavaa keskustelu:

KYSYMYS: Kiitoksia, herra presidentti. Takaisin Irakiin. Ryhmä amerikkalaisia ja irakilaisia terveysviranomaisia julkaisi tänään raportin, jonka mukaan 655.000 irakialista on kuollut sodan alkamisen jälkeen. Luku on 20 kertaa suurempi kuin teidän joulukuussa mainitsemanne määrä, 30.000. Haluatteko korjata tai päivittää mainitsemaanne lukemaa, ja pidättekö tätä raporttia uskottavana?

PRESIDENTTI: Ei, en pidä raporttia uskottavana. Eikä pidä kenraali Casey eivätkä myöskään Irakin viranomaiset. Tiedän kyllä, että paljon viattomia ihmisiä on kuollut, ja se vaivaa minua ja tekee minut surulliseksi. Ja osoitan suosiotani irakilaisille heidän väkivallan edessä osoittamastaan rohkeudesta. Olen hämmästynyt siitä, että tässä on yhteisö joka haluaa niin kovasti olla vapaa, että he ovat valmiita -- että on olemassa väkivallan taso jonka he kestävät. Ja nyt on aika Irakin hallituksen tehdä ankarasti töitä turvallisuuden tuomiseksi asuinalueille, jotta ihmiset voivat tuntea olonsa rauhalliseksi.

Ilman muuta tämä on väkivaltaista, mutta tämä raportti on yksi -- he julkaisivat sen ennen kuin, se oli aika lailla -- tutkimusmetodi oli aika lailla epäilyksenalainen. Mutta puhun kenraalin Caseyn kaltaisten ihmisten kanssa ja totta kai Irakin hallituksen kanssa että he antavat raportista lausuntonsa.

KYSYMYS: 30.000, herra presidentti? Pysyttekö oman lukemanne, 30.000, takana?

PRESIDENTTI: You know, minä pysyn lukemassani. Monet viattomat ihmiset ovat menettäneet henkensä -- 600.000, vai mikä heidän arvauksensa nyt olikaan, on vain -- se ei ole uskottava. Kiitoksia.

Vähän ennen tätä keskustelua Bush kuvasi USA:n armeijan viimeaikaisia toimia Irakissa suureksi menestykseksi tyylilleen ominaisilla sanavalinnoilla: "...we're on the move. We're taking action. We're helping this young democracy succeed."

Kauas mopot karkaavat

Aikuiset ihmiset tietysti vastaavat itse puheistaan eikä kukaan ole veljensä eikä edes aviomiehensä vartija, mutta siitä huolimatta en voinut olla tuntematta tiettyä huvittuneisuutta lukiessani eilen kulttuuriministeri Tanja Saarelan aviomiehen, elokuvaohjaaja Olli Saarelan Image-lehden haastattelussa laukomista päättömyyksistä. Ohjaaja Saarelan infantiililla macho-uholla ja "miehisyydellä" kyllästetyt kommentit valtiovarainministeri Eero Heinäluomasta ja kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisesta olivat sisällöltään sellaisia, että harvoin kuulee vastaavia julkisesti esitettyjä ajatuksia aikuisen ja täysjärkisen ihmisen esittäminä. Saarelan mukaan Heinäluoma on "onneton, iso, kaljupäinen ja akkamainen jätkä", jota hänen olisi vaimonsa kannalta epäedullisesti sujuneiden budjettineuvottelujen jälkitunnelmissa tehnyt mieli "täräyttää nokkaan". Kokoomuksen Kataisessa eläinten oikeuksiin militantisti suhtautuvaa elokuvaohjaajaa ärsytti ennen kaikkea tämän majavanmetsästysharrastus: "Raukka majava, voi vittu, minä sanon sellaistakin kaveria".

Huvittavan asiasta tekee tietysti se, että ministeri Saarela on julkisuudessa asettunut mediaväkivallan vastaisen taistelun eturintamaan. Hänen aloitteestaan on laadittu jopa lapsia median kautta tulevalta väkivallalta suojaamaan pyrkivä toimintaohjelma "Mediaväkivalta. Lapset ja media", joka tällä hetkellä on luonnosasteella. Lisäksi Saarela on ottanut kantaa koulujen ja julkisten kirjastojen tietokoneisiin asennettavien internetin sisältöä suodattavien esto-ohjelmistojen puolesta, jotta epätoivottua sisältöä ei sitä kautta tulisi lasten ja nuorten ulottuville. Ministeri Saarela, en malta olla kysymättä, mitä auttaa netin sensurointi, kun perinteisen printtimediankin välityksellä on näin stydiä kamaa saatavilla? SDP:n puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta kiirehti keräämään poliittiset irtopisteet pois. "Kun julkisuuden henkilö julkisesti mässäilee ja herkuttelee väkivallalla, se tekee tavallaan tekemättömäksi ministerien pyrkimykset turvata suomalaista yhteiskuntaa väkivallalta", käänsi Feldt-Ranta puukkoa Saarelan haavassa.

Ministeri Saarela puolestaan sanoutui julkisesti irti miehensä puheista. "Ilmeisesti tällainen urosuhittelu kuuluu joidenkin miesten luonteeseen", totesi ministeri ja tarjosi selitykseksi sitä, että hänen miehensä on "värikäs kielenkäytöltään" ja "verbaalisesti temperamenttinen". Joku toinen olisi voinut käyttää ohjaaja Saarelan puheista jotain värikkäämpää tai temperamenttisempaakin ilmaisua. Samalla ministeri Saarela kyllä katsoi tällaisen esiintymisen sopimattomaksi ja totesi, etteivät tällaiset puheet selittelyillä parane. "Kyllä tässä tapauksessa on mopo karannut käsistä", ministeri pohti.

Sen lisäksi, että ohjaaja Saarela tuli antaneeksi itsestään kuvan 12-vuotiaana 41-vuotiaana, hän osoitti myös täydellisen tietämättömyytensä budjetin tekoon liittyneistä kuvioista. Ainoana ministerinä Tanja Saarela toi hallituksen yhteiseen istuntoon pitkän listan sellaisia asioita, joista hän ei ollut päässyt valtiovarainministerin kanssa sopimukseen. Hän syytti Heinäluoman "likaisten temppujen osastoa" omien aloitteidensa torpedoimisesta, kun hän tosiasiassa oli ylittänyt annetun kehyksen 15 miljoonalla eurolla. Budjettiriihessä hän sai neljä miljoonaa lisää, mutta päätti käyttää ne muualle kuin poliittiseksi kuumaksi perunaksi nousseeseen opintotuen parantamiseen. Jossain nettikeskustelussa vihjailtiin, että lisämiljoonat olisivat menneet Saarelan agendan yläpäässä olleiden tekijänoikeusmaksujen korotuksiin.

Niin tai näin, eduskuntavaalit lähestyvät eikä ministeri-Saarela varmasti olisi tällaista julkisuutta kaivannut. Tilannetta Saarela-Saarela -akselilla ministeriosapuolen näkökulmasta varmasti sopii hyvin kuvaamaan ohjaajaosapuolen erään aiemman aikaansaannoksen nimi, Bad Luck Love...

Pätevää todellisuuspakoa

Miltä kuulostaisi seuraavanlainen menu:

* Mannerheim äärioikeistolaisen Suomen diktaattorina

* Suur-Suomi, jonka itäraja kulkee Vienanlahdesta Laatokkaan sulkien sisäänsä Kuolan niemimaan, Inkerinmaan ja Leningradin

* Ansa Ikonen illallispöydässä natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin daamina

* Erik von Frenckellin ilonkyyneleet Helsingin vuoden 1940 olympialaisten avajaisissa

* suomalaisten kommunistien vallankaappaus kesällä 1940 ja sitä seuranneet väestönsiirrot Siperiaan

* Urho Kekkonen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin estäjänä

* Neuvostoliitolle kiitollisuudenvelassa ollut presidentti Ahti Karjalainen Suomen puolueettomuspolitiikan uskottavuuden hautaajana 1970-luvulla

* EU:n ulkopuolelle vuonna 1994 jättäytynyt Suomi Pohjois-Euroopan Albaniana

Mm. näitä vaihtoehtoisia tapahtumaskenaarioita esitellään tänään julkistetussa Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa -teoksessa (toim. MJ ja Mari K. Niemi). EJ I:n saamasta kiittävästä vastaanotosta ja suuresta suosiosta rohkaistuneena Ajatus Kirjat jatkoi valitsemallaan tiellä ja tuotti vuosi sitten julkaistulle kirjalle jatko-osan. Kapakkailtojen tyypillisestä suosikkipuuhasta, jossittelusta, on näin siis saatu aikaiseksi jo kaksi akateemisen historiantutkimuksen pätevyyskriteerit täyttävää kirjaa. Kansainvälisessä historiantutkimuksessa jossittelu eli fiinimmin ilmaistuna kontrafaktuaalinen historia on ollut pop jo 1990-luvulta alkaen, ja nyt vihdoin aletaan olla samalla sivulla myös meillä.

Nyt julkaistu teos sisältää monia todellisia helmiä. Ajatelkaapa vaikkapa professori Osmo Jussilan hahmottelemaa Suur-Suomea, jossa olisi vietetty massiivisia Hitlerin valtaannousun muistojuhlia ja jossa kaikki koululaiset olisivat osanneet Jääkärimarssin sanat ulkoa. Aatteessa vahva suursuomalainen olisi voinut istahtaa vaikkapa Helsingin vanhan kirkon viereisen Adolf Hitler -puiston penkille tutkimaan Mein Kampfin suomenkielistä juhlapainosta. Tai dosentti Maria Lähteenmäen "nyrkin ja hellan välissä" -Suomea, jossa naiset eivät saaneetkaan äänioikeutta vuonna 1906. Aina hilpeä dosentti Vesa Vares puolestaan hahmottelee kolme vaihtoehtoista mallia oikeistodiktatuuri-Suomelle istuttaen Härmän mussolinin paikalle vuorotellen niin Vihtori Kosolan, P.E. Svinhufvudin kuin Mannerheiminkin.

Itse kirjoitin ensimmäiseen EJ-teokseen Suomen toisen maailmansodan aikaisista vaihtoehtoisista todellisuuksista. Esittelin kymmenen keskeistä valintatilannetta ja pitäydyin tiukasti ensimmäisessä valinnassa, ts. en jatkanut vaihtoehtoisen historian hahmottelua kuin muutaman siirron eteenpäin. Osa arvostelijoista piti tätä turhana varovaisuutena. Tällä kertaa minun kohdallani tätä riskiä ei taida olla. Saadakseni Helsingin 1940 olympialaiset järjestetyiksi minun oli nimittäin tapettava Hitler, saatava aikaiseksi rauha Saksan, Englannin ja Ranskan välille, saatava Neuvostoliitto perääntymään Baltiasta ja luopumaan Bessarabiaa ja Bukovinaa koskevista vaatimuksistaan, sekä haalittava kasaan valtavat määrät lyhytkestoista lainarahaa pitääkseni suomalaisten olympiahaaveet elossa talvisodankin ajan. Mutta suomalaisena urheilunationalistina on todettavam että lopputulos kyllä oli vaivan väärti. Kuvitelkaapa itse seuraava näky olympiastadionin avajaisseremoniasta heinäkuun 20. päivältä 1940:

Yleisö kohahti uudelleen, sillä totutusti kisojen virallinen avajaisjulistus kuului isäntämaan valtionpäämiehelle. Tämä oli ollut Helsingissäkin alun perin tarkoitus, mutta parrasvaloja kaihtanut ja sairaalloinen presidentti Kyösti Kallio ei ollut halunnut ottaa tehtävää vastaan. Protokollan mukaan arvojärjestyksessä seuraavana olisi ollut pääministeri Risto Ryti, mutta hänen mielestään tehtävä kuului itseoikeutetusti Mannerheimille, ylivoimaisesti tunnetuimmalle suomalaiselle.

Kun tämä koko läntisen maailman ihailema talvisodan sankarisotilas asteli nyt suoraryhtisenä puhujalavalle, puhkesi yleisö valtaviin, spontaaneihin suosionosoituksiin. Tässä oli mies, joka oli pysäyttänyt Stalinin raakalaismaisen puna-armeijan Euroopan itäisimmän vartiolinnakkeen muurien ulkopuolelle. Mannerheim seisoi pitkän tovin hiljaa ja antoi katseensa kiertää yleisöä. Sitten hän nyökkäsi kevyesti, napsautti kantapäänsä yhteen ja lausui mikrofoniin sanat, joihin purkautui vuosien odotus: "Julistan nykyajan kahdennettoista olympiakisat Helsingissä avatuiksi".

Mitä itse kisoissa ja niiden jälkeen tapahtui, se selviää kirjasta.