Helsingin Säätiöyliopisto, Turun yliopistokonsortio ja Itä-Suomen yliopisto

Yliopistoissa muutoksen vauhti sen kuin kiihtyy. Kauan ei saatu ottaa happea tutkintorakenneuudistuksen ja uuden palkkausjärjestelmän täytäntöönpanon jälkeen, kun ollaan jo täydellä höyryllä käynnistämässä rakenteellista kehittämistä, millä ennen kaikkea tarkoitetaan korkeakouluverkon supistamista, toimintojen yhdistämistä ja päällekkäisyyksien poistamista.

Turussa tämä OPM:n toimeksiannon mukaisesti tarkoittaa yliopiston ja kauppakorkeakoulun toimintarakenteiden yhdistämistä mahdollisimman pitkälle. Muutosta toteutetaan todellakin vauhdilla, sillä vielä noin vuosi sitten tällaisia yhdistämisajatuksia pidettiin teoreettisina ja enemmänkin ministeriön retoriikkana kuin minään vakavasti otettavina tulevaisuuden suunnitelmina.

Nyt on tilanne kuitenkin Turussa se, että varatuomari Markku Linnasta, Turun yliopiston rehtori Keijo Virtasesta ja Turun kauppakorkeakoulun rehtori Tapio Reposesta koostunut työryhmä on saanut työnsä valmiiksi ja esittänyt konkreettisen ehdotuksen hankkeen toteuttamisesta.

TY ja TuKKK tulevat jo 1.8.2008 alkaen muodostamaan "kansainvälisten esimerkkien mukaisen yliopistokonsortion". Työryhmä totesi nimenomaisesti, että vaikka molemmat yliopistot ovat tahoillaan menestyneet, on nyt tultu tilanteeseen, jossa "jossa ilman organisatorisia ratkaisuja on vaikeata saavuttaa merkittäviä uusia avauksia". Eli toisin sanoen nykyisten hallinnollisten rakenteiden on katsottu olevan keskeisin este tutkimuksen ja opetuksen parantamisessa. Työryhmä ei siis halunnut lähteä kyseenalaistamaan OPM:n laatikkoleikkiretoriikkaa, jonka mukaan huippuyliopistoja voidaan synnyttää ministeriön hallinnollisilla määräyksillä ylhäältä päin tuosta vaan reippaita uusia organisaatiokaavioita piirtelemällä. Sitäkään nykypuheiden pyhää lehmää, jonka mukaan tason nousua voidaan saavuttaa vain yksikköjen kokoa kasvattamalla, ei triumviraatti Linna-Virtanen-Reponen ole halunnut lähteä horjuttamaan.

Mutta yllättäen positiivisia puolia näyttääkin lähemmän tarkastelun perusteella löytyvän paljonkin. Ryhmä ansaitsee kiitosta siitä, että sillä on ollut selkärankaa nousta puolustamaan turkulaisten yliopistojen jo nyt korkeaa tasoa ja integriteettiä merkittävinä alueellisina toimijoina. Sekin sanotaan, että konsortion sisällä yliopistot tulevat säilymään omina kokonaisuuksinaan, joilla on oma selkeä identiteettinsä. Ehkä tämän toteamuksen voisi tulkita varovaiseksi kritiikiksi OPM:n kriittisen massan saavuttamisen tärkeyttä painottaville saarnoille.

Konsortiolla tähdätään uudenlaisen yliopiston perustamiseen vuoteen 2011 mennessä. Perusajatuksena ovat konsortion sisällä toimivat itsenäiset korkeakoulut (Schools), jotka vastaisivat nykyisiä tiedekuntia, joskin olisivat kooltaan suurempia. Tämän ohella tärkein ero nykyisiin tiedekuntiin olisi se, että nämä Schoolsit olisivat huomattavan itsenäisiä ja päätäntävaltaisia omista asioistaan. Tätä mm. Britannian huippuyliopistoissa käytössä olevaan järjestelmään pohjautuvaa ajatusta voi pitää jopa erinomaisena avauksena.

Luulen, että OPM on hakenut rakenteellisella kehittämisellä jotain aivan muuta kuin mitä Turun mallissa nyt esitetään. En usko myöskään Helsingin yliopiston, Helsingin kauppakorkeakoulun, Taideteollisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistämismuistiossa hahmotellun säätiöyliopiston vastaavan OPM:n toiveunia. Kummassakin mallissa keskeisenä ajatuksena, ministeriön retoriikkaa myötäilevistä sanavalinnoista huolimatta, nimittäin kulkee ajatus yliopistojen autonomian turvaamisesta suhteessa julkiseen valtaan ja muihin ulkopuolisiin tahoihin. Turussa konsortiotasoa ollaan rakentamassa eräänlaiseksi puskuriksi OPM:n ja käytännön opetus- ja tutkimustyötä tekevien Schoolsien väliin, Helsingin mallissa taas pyritään säätiömallilla siirtämään yliopistolaitos askelta etäämmälle valtiovallasta. Mielenkiintoinen ajatus on mm. siirtyminen virkasuhteista työsuhteisiin kaikkine siitä koituvine jatkoseurauksineen.

Joensuun ja Kuopion yliopistojen työryhmä taas ottaa oman esityksensä pohjaksi federaatio- eli liittomallin, jonka pohjalta muodostettaisiin Itä-Suomen yliopisto. Tälläkin työryhmällä on oma listansa tarvittavista lainmuutoksista, joka ei ole yhteneväinen sen paremmin Turun kuin Helsinginkään mallien kanssa. Kaikista kolmesta mallista on luettavista se, että yliopistojen aito ja tavoittelemisen arvoinen kansainvälistyminen edellyttää sitä, että opinahjot muodostavat kontaktinsa itse ja omien intressiensä pohjalta, ei OPM:n määräysten pohjalta.

Ainakin itselläni näihin rakenteellisen kehittämisen ohjelmiin liittyi synkkiä uhkaskenaarioita esim. new public management -ideologian ulottamisesta yhä syvemmälle yliopistojen toimintakulttuuriin, OPM:n byrokraattivallan kasvusta ja yliopistojen jäljellä olevan autonomian kapenemisesta. Nyt julkaistun kolmen suunnitelman pohjalta ei kuitenkaan vaikuttaisi ainakaan vielä olevan syytä paniikkinappulan painamiseen. Yliopistot vaikuttavat vihdoin heränneen puolustamaan itsemääräämisoikeuttaan ja pyrkivät hyödyntämään niille ministeriön määräyspolitiikalla langetetun rakenteellisen kehittämisen pakon ottaakseen etäisyyttä julkisesta vallasta. Tämä jos mikä on tervetullut kehityssuuntaus ja yliopistojen historiallisen perustehtävän mukaista toimintaa. Olen positiivisesti yllättynyt.

Kommunismin hauskuudesta

Jatketaan vielä edellisen kirjoituksen aihepiirissä. Väittäisin, että noin yleisten käsitysten tasolla kuolemanvakava huumorintajuttomuus liitetään keskeisenä piirteenä sekä kansallissosialismiin ja kommunismiin. Jälkimaailmalla varsinkin sanaltaan vapaissa demokratioissa on oikeus tehdä pilaa kaikenlaisista asioista, mm. vaikkapa totalitaarisista diktatuureista, ja niin on myös tehty. Yksi selkeä ero kommunismin ja kansallissosialismin humoristisessa tarkastelussa kuitenkin on. Siinä missä kommunismista voidaan laskea leikkiä ymmärtävässä ja jopa myötätuntoisessa sävyssä, mitä suuntausta keskusteluissa usein mainitut t-paidatkin mielestäni edustavat, natsismin parodioissa ei koskaan asetuta pikkuvarpaallakaan vitsin kohteen saappaisiin.

En ole mikään totalitaristisen huumorin asiantuntija, mutta yhden spekulatiivisen vastauksen voisin syyksi tähän eroon tarjota, tälläkään kertaa ottamatta varsinaisesti kantaa aatteiden keskinäiseen paremmuuteen sen enempää vitsikkyyden kuin muidenkaan muuttujien suhteen. Kommunistinen huumori oli aito ja todennettavissa oleva todellinen historiallinen ilmiö myös kommunistisen blokin sisällä. Itäblokissa kommunismia ja/tai sen käytännön toteutusta irvailevat vitsit olivat elävää kansanperintöä, jonka olemassaolon myös maiden johtajat tunsivat. Kansallissosialistinen huumori sen sijaan on epäkäsite, jolle ei ole löydettävissä minkäänlaista vastinetta tapahtuneesta menneisyydestä. Kansallissosialismi oli vakavastiotettava aate sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Kommunistisesta huumorista on kirjoitettu useampia kirjoja niin historiantutkimuksen kuin kansanperinteen keräämisenkin näkökulmilta. Alan klassikko lienee vuonna 1963 Tshekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin loikanneen Petr Beckmannin Hammer and Tickle: Clandestine Laughter in the Soviet Empire (1980). Vuonna 1993 kuollut Beckmann oli fyysikko, joka kenties parhaiteen tunnetaan piin laskemisen historiaa käsittelevästä kirjastaan A History of π (1971). Derkkulan pilkkaamisesta kiinnostuneille voi suositella Reinhard Wagnerin kirjoja DDR-Witze (1994) ja DDR-Witze 2 (1996). Romanian kieltä osaaville on tarjolla todellinen helmi, Calin Bogdan Stefanescun vuonna 1991 julkaistu kirja 10 ani de umor negru romanesc, joka sisältää 900 erilaista Ceausescun Romaniaa käsittelevää vitsiä. Romanialaiskollegalta saadun sisältöreferaatin pohjalta voin vain valittaa, ettei teosta ole käännetty englanniksi.

Viime vuonna Tribecan filmifestivaaleilla ensi-iltansa sai Ben Lewisin ohjaama dokumentti Hammer & Tickle - The Communist Joke Book, joka käsitteli huumoria eräänlaisena totuuden kielenä itäblokin sorron leimaamassa arkipäivässä, poliittisen toisinajattelun foorumina ja keinona kiertää sananvapauden rajoitukset. Yksi Lewisin haastateltavista, itäsaksalainen Ernst Röhl, kuvasi huumori-instituutiota omassa maassaan näin: "Joka viikko tuli uusia upeita vitsejä. Erikoista oli, ettei kukaan tuntunut tietävän, mistä ne tulivat. Keksijä oli kollektiivi - kansa, ihmiset". Huumorin roolista Neuvostoliitossa vakavasti (heh heh) kiinnostuneille voi suositella myös Seth Benedict Grahamin Pittsburghin yliopistossa hyväksyttyä ja netistä vapaasti saatavilla olevaa väitöskirjaa A Cultural Analysis of Russo-Soviet Anekdot (2003).

Pistetään lopuksi pari näytepalaa.

Mikä oli Ceausescun Romaniassa talvella kylmempää kuin kylmä vesi? Lämmin vesi!

Vanhempi venäläinen naishenkilö käy lokakuun vallankumouksen jälkeen Moskovan eläintarhassa, näkee ensimmäistä kertaa elämässään kamelin ja toteaa: "Katsokaa, mitä bolshevikit ovat tehneet hevoselle!"

Milloin pidettiin ensimmäiset kommunistiset vaalit? Silloin kun Jumala näytti Eevan Aatamille ja sanoi: "No niin, valitsepa vaimosi".

Tshekkoslovakialainen juttu vuoden 1968 miehityksen ajoilta: Miksi Tshekkoslovakia on maailman puolueettomin maa? Siksi, ettei se sekaannu edes omiin sisäisiin asioihinsa.

Joukko lampaita yritti poistua Neuvostoliitosta rajan yli. Rajavartija: -Miksi haluatte lähteä Neuvostoliitosta? Lampaat: -Koska KGB on määrännyt kaikki norsut pidätettäviksi. Vartija: - Mutta tehän olette lampaita, ette norsuja! Lampaat: -Yritäpä kertoa se KGB:lle.

Tätä viimeistä juttua väitetään itsensä Stalinin kertoneen. Gruusialaisdelegaatio kävi Kremlissä, tapasi Stalinin ja lähti. Sen jälkeen Stalin alkoi etsiä piippuaan eikä löytänyt sitä. Hän kutsui paikalle pelätyn NKVD:n johtajan Lavrenti Berijan ja määräsi tämän ottamaan gruusialaiset kiinni ja selvittämään, kuka oli vienyt piipun. Viisi minuuttia Berijan lähdön jälkeen Stalin kuitenkin löysi piippunsa. Hän kutsui taas Berijan paikalle ja sanoi, että käsky oli ollut turha, ja että gruusialaiset saisivat mennä. Berija totesi hämmentyneenä käskyn perumisen olevan liian myöhäistä: "Puolet delegaatiosta ehti jo tunnustaa vieneensä teidän piippunne ja loput kuolivat kuulustelujen aikana".

Sirppi, vasara ja hakaristi

Tuoreessa Parnasso-lehdessä 1/2007 on julkaistu kirjailija Sofi Oksasen artikkeli Mielessä paistava aurinko, jossa hän käsittelee neuvostodiktaattori Josif Stalinin vainoja. Oksanen esittää kirjoituksessaan perustellun kysymyksen siitä, miksi neuvostotilpehööri sirppi- ja vasaratunnuksineen on tänä päivänä käypää vitsikästä matkamuistotavaraa, kun taas kenellekään ei tulisi mieleenkään pukeutua hakaristiteepaitaan tai ylipäätäänkään nähdä natsitunnuksissa mitään humoristista. Sekä kansallissosialistinen Saksa että Neuvostoliitto olivat totalitaarisia diktatuureja, joissa massiiviset väkivalta- ja sortotoimet olivat olennainen osa järjestelmää. Miksi siis toisen muisteleminen hauskaa ja toisen moraalisesti arveluttavaa? Ottamatta kantaa siihen, tulisiko sirpin ja vasaran irrottaa yhtään sen isompia nauruja kuin hakaristinkään, voi tähän tarkastelutapojen erilaisuuteen löytää useampiakin historiallisia, poliittisia, ideologisia ja yksilötasonkin syitä.

1) Kansallissosialismin ja kommunismin erilaisuus ideologioina

Vaikka nämä 1900-luvun kaksi suurta totalitaarista aatetta tulivat lopulta käytännön toteutuksessaan muistuttamaan hyvin paljon toisiaan esimerkiksi väkivallan, sorron ja tuottamiensa kuolonuhrien määrän suhteen, olivat lähtökohdat erilaiset. Monet ovat yhä valmiita antamaan kommunismille anteeksi paljon siksi, että alkuperäinen ajatus, ihmisten välinen tasa-arvo ja kaikille tarpeidensa mukaan, oli kaunis. Kansallissosialismi sen sijaan yhdisti preussilaisen ja imperialistisen Saksan nationalismin ja militarismin ajatukseen ihmiskunnan jakautumisesta eriarvoisiin rotuihin. Alempien rotujen, erityisesti juutalaisuuden, kurissa pitämiseksi olivat kovimmatkin keinot oikeutettuja. Sama päti mm. vammaisiin ja homoseksuaaleihin. Rotuvihasta ponnistavaa aatepohjaa ei myöskään pyritty mitenkään salaamaan, vaan päinvastoin sitä julistettiin täysin avoimesti. Yhä löytyy monia ihmisiä, jotka uskovat, että kommunismista olisi tullut jotain aivan muuta, jos Lenin ei olisi kuollut ja Stalin päässyt pilaamaan hänen perintöään. Ideologisen lähtökohdan ja käytännön toteutuksen eroavuutta korostetaan myös puhumalla reaalisosialismista, mikä implisiittisesti pitää sisällään ajatuksen siitä, että todellinen sosialismi on tuomittu jäämään idealistiseksi utopiaksi. Kuvaavaa on, että esimerkiksi DDR:n kommunistista yhteiskuntakokeilua on nimitetty "hyvää tarkoittavaksi valheeksi". Osansa asiassa vaikkapa suomalaisten taistolaisten keskuudessa on myös sillä, että Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto esitti propagandassaan itsensä maailmanlaajuiseen rauhanliikkeen suojelijana ja mallimaana.

2) Suuri Isänmaallinen Sota

Erityisesti nyky-Venäjällä ja esimerkiksi Baltian maiden venäläisvähemmistöjen keskuudessa historiatulkinnat lähtevät siitä, että ihmiskunnan on kiittäminen juuri ja ennen kaikkea Neuvostoliittoa Hitlerin kansallissosialismin kukistamisesta. Kuten huomattiin vuoden 2005 voitonpäivän juhlaseremonioissa Moskovassa, tämä näkemys sai paljon ymmärtämystä ja jopa tunnustusta osakseen myös muualla maailmassa. Totta onkin, että länsiliittoutuneet antoivat Neuvostoliiton aivan tietoisesti kantaa pääkuorman Saksan vastaisessa sodassa. Puna-armeijan roolia Euroopan pelastajana painottavissa näkemyksissä tietenkin vaietaan siitä, mitä Neuvostoliiton miehittämillä alueilla tapahtui sodan jälkeen. Puhkikulunut klishee voittajien historiasta pätee tässä erittäin hyvin; toisin kuin niin sotilaallisen, poliittisen kuin moraalisenkin tappion kokeneessa Saksassa, neuvostoliittolaiset itse eivät kokeneet eikä heille pyritty ulkopuoleltakaan asettamaan mitään pakkoa lähimenneisyyden kipupisteiden ja valkoisten lehtien selvittämiseen.

3) Aika

Hitlerin Saksa eli järjestelmänä vain 12 vuotta, kun taas kommunismi/reaalisosialismi oli todellisuutta Neuvostoliitossa 70 vuotta ja Itä-Euroopan kansandemokratioissakin 40 vuotta. 12 vuoden mittainen ajanjakso voidaan vielä esittää jonkinlaisena mielipuolisena poikkeamana historian normaalilta reitiltä (näinhän esimerkiksi osassa saksalaisia puheenvuoroja on yritetty Hitlerin suhteen tehdä) tai sen olemassaolo voidaan yrittää vaikenemalla ja aktiviisella unohtamisella kieltää kokonaan, kun taas 40 vuotta ja varsinkin 70 vuotta ovat niin pitkiä ajanjaksoja, ettei historiaa voitaisi mitenkään kuvata uskottavalla tavalla ilman niitä. Neuvostoliitossa syntyi, kasvoi, eli ja kuoli kokonaisia sukupolvia, ja Itä-Euroopassakin elää valtava määrä ihmisiä, joiden elämässä 40 reaalisosialismin vuotta edustavat ajalliselta kestoltaan normaalitilannetta ja Kylmän sodan päättymisen jälkeisen 18 vuotta poikkeavuutta. Näille ihmisille sirppi ja vasara edustavat sitä todellisuutta, jossa he elivät, pitivät he siitä tai eivät. "Vapaassa" Lännessä saman ajan elelleiltä usein unohtuu, että tavalliset ihmiset pyrkivät totalistarisminkin aikakaudella elämään niin normaalia elämää kuin se oli mahdollista.

4) Tavallisten ihmisten roolin erilaisuus kommunismissa ja kansallissosialismissa

Hitlerin NSDAP:ta ja hänen poliittista ohjelmaansa kannatti saksalaisten enemmistö, ja hyvin monet heistä vieläpä hyvin aktiivisesti. Maidensa väestöä apatisoineeseen ja passivoittaneeseen reaalisosialismiin verrattuna kansallissosialismi todella oli kansanliike, koska se sai massat liikkeelle poliittisen agendansa taakse. Natsismin kansansuosio alkoi hitaasti heikentyä vasta operaatio Barbarossan käännyttyä tappiolliseksi, ja saksalaisten yksimielinen moraalinen tuomio järjestelmälle laskeutui vasta sodan jälkeen siinä vaiheessa, kun juutalaisten joukkomurha ja muut julmuudet tulivat julki kaikessa laajuudessaan. Saksalaiskirjailija Sebastian Haffner on todennut, että jos Hitler olisi kuollut ennen toisen maailmansodan alkua, saatettaisiin häntä tänään muistella yhtenä suurimmista saksalaisista valtiomiehistä. Kommunismilla alkuvaiheessa tietysti oli vastaava laaja tuki takanaan, mutta kun alkuperäiset lupaukset osoittautuivat katteettomiksi ja sosialismin todellisuus täysin toisenlaiseksi kuin oli toivottu, pakenivat kansanjoukot reaalisosialismin ankeutta passiivisuuteen. Kommunistissa maissa keskivertoihmistä voi nimittää paljon suuremmalla syyllä järjestelmän uhriksi kuin Hitlerin Saksassa elänyttä rodulliset vaatimukset täyttänyttä saksalaista. Näin ollen hän voi myös hyvällä omallatunnolla vetää päälleen sirppi ja vasara- tai harppi-t-paidan. Sen voi nähdä eräänlaisena kommunismista hengissä selvinneen pienen ihmisen historiallisena tölväisynä häntä ahdistaneelle nyt kuolleelle järjestelmälle. Reaalisosialismin tosikkomaisuuden huomioiden vitsiä voi pitää jopa hyvänä; ajatelkaapa vain, mitä Stalin tai Honecker sanoisivat siitä, että kapitalistit tahkovat rahaa heidän pyhien tunnustensa avulla.

5) Lähi-orientalismi

Vuonna 2003 edesmennyt kirjallisuusteoreetikko Edward Said toi termin orientalismi yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun vuonna 1978 julkaistulla samannimisellä kirjallaan. Tässä käyttötarkoituksessa orientalismi viittaa länsimaalaisten ihmisten 1700- ja 1800-lukujen imperialismiin pohjautuvien stereotypioiden ja ennakkoluulojen vääristämään näkemystä itäisistä kulttuureista ja kansoista. Samalla tavoin nyt puheena olevassa tapauksessa voi väittää, että läntiset mediat ja anglosaksinen tiedemaailma ovat jo kauan sitten antaneet kasvot Holokaustin uhreille ja tehneet juutalaisten joukkomurhasta lähtemättömän osan läntisen maailman kollektiivista historiatietoisuutta. Stalinin Gulagin uhrit sen sijaan sijaitsevat mielen kartalla huomattavasti idempänä ja ovat kasvotonta massaa. Sama ilmiö on jopa nähtävissä Holokaustin muistamisessa. Varsinkin populaarijulkisuudessa Holokaustia kuvataan lähes pelkästään Euroopan juutalaisväestön pakkosiirtoina keskitys- ja tuhoamisleireille, jolloin unohtuu, että toisen maailmansodan aikana surmansa saaneista juutalaisista lähes puolitoista miljoonaa tapettiin kotitalojensa seinustoille ampumalla Neuvostoliiton länsiosissa. Ehkäpä reaalisosialismia nykypäivänä naureskeltaessa se tulkitaankin nimenomaan todelliselle eurooppalaisuudelle vieraaksi "itäiseksi" tuontitavaraksi, kun taas kansallissosialismi kiistatta eurooppalaisine juurineen tässä suhteessa liippaa aivan liian läheltä.

6) Taudin uusimisen todennäköisyys

Vaikka entisissä kommunistisissa maissa tiettyä kaipuuta vanhaan eli ns. ostalgiaa onkin ilmennyt Kylmän sodan päättymisen jälkeen, tuskin kukaan aivan vakavissaan toivoo sielläkään vanhan komennon paluuta. Reaalisosialismin todellisuus oli karua, ankeata ja puutteen täyttämää. Enemmän kuin poliittisten vapauksien puuttumiseen itäblokin ihmiset kypsyivät arkielämän hankaluuteen; ruokakauppojen jonoihin, ravinnon puutteellisuuteen, kulutustavaroiden surkeaan laatuun, ahtaisiin ja synkkiin asumisoloihin, siihen, että nekin onnelliset, jotka autoon olivat oikeutettuja, saattoivat joutua jonottamaan Trabantin kaltaista romukasaa jopa 15 vuotta. Sen sijaan kansallissosialismissa kapitalismi toimi ja business kukoisti. Rodullisesti kelvollisten enemmistöllä meni viimeistään 1930-luvun puolivälissä hyvin: työttömyys oli poistettu, palkat olivat vähintään kohtuulliset, ruokaa ja tavaraa riitti, toisin sanoen tulevaisuudenodotukset olivat korkealla. Siinä missä reaalisosialismi lopulta epäonnistui kaikilla rintamilla, niin poliittisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin, oli kansallissosialistisessa todellisuudessa varsinkin taloudellisella alalla monia sellaisia elementtejä, joilla on paljon yhteistä nykyisen liberaalikapitalismin kanssa. Näin ollen reaalisosialismin humoristinen nostalgisointi ymmärretään helposti ja lähes poikkeuksetta vitsiksi, kun taas kansallissosialismin suhteen mieleen hiipi aina epäilys siitä, että vaikkapa nyt hakaristipaitaan pukeutunut saattaa ihan tosissaan kaivata nykymaailmaan Hitlerin järjestelmän kaltaista komentoa.

Kaikesta edellämainitusta ja varmasti muistakin syistä johtuen kirjainyhdistelmät CCCP ja DDR käyvät nykypäivänä vitsinkin aiheiksi, kun taas lyhenne NSDAP herättää pelkästään kylmiä väreitä. Samasta ajatustavasta on oire Saksan EU-puheejohtajamaana esittämä ajatus natsisymbolien kriminalisoinnista koko unionissa. Kieltämällähän se ikävä historia parhaiten katoaa...