Sirppi, vasara ja hakaristi

Tuoreessa Parnasso-lehdessä 1/2007 on julkaistu kirjailija Sofi Oksasen artikkeli Mielessä paistava aurinko, jossa hän käsittelee neuvostodiktaattori Josif Stalinin vainoja. Oksanen esittää kirjoituksessaan perustellun kysymyksen siitä, miksi neuvostotilpehööri sirppi- ja vasaratunnuksineen on tänä päivänä käypää vitsikästä matkamuistotavaraa, kun taas kenellekään ei tulisi mieleenkään pukeutua hakaristiteepaitaan tai ylipäätäänkään nähdä natsitunnuksissa mitään humoristista. Sekä kansallissosialistinen Saksa että Neuvostoliitto olivat totalitaarisia diktatuureja, joissa massiiviset väkivalta- ja sortotoimet olivat olennainen osa järjestelmää. Miksi siis toisen muisteleminen hauskaa ja toisen moraalisesti arveluttavaa? Ottamatta kantaa siihen, tulisiko sirpin ja vasaran irrottaa yhtään sen isompia nauruja kuin hakaristinkään, voi tähän tarkastelutapojen erilaisuuteen löytää useampiakin historiallisia, poliittisia, ideologisia ja yksilötasonkin syitä.

1) Kansallissosialismin ja kommunismin erilaisuus ideologioina

Vaikka nämä 1900-luvun kaksi suurta totalitaarista aatetta tulivat lopulta käytännön toteutuksessaan muistuttamaan hyvin paljon toisiaan esimerkiksi väkivallan, sorron ja tuottamiensa kuolonuhrien määrän suhteen, olivat lähtökohdat erilaiset. Monet ovat yhä valmiita antamaan kommunismille anteeksi paljon siksi, että alkuperäinen ajatus, ihmisten välinen tasa-arvo ja kaikille tarpeidensa mukaan, oli kaunis. Kansallissosialismi sen sijaan yhdisti preussilaisen ja imperialistisen Saksan nationalismin ja militarismin ajatukseen ihmiskunnan jakautumisesta eriarvoisiin rotuihin. Alempien rotujen, erityisesti juutalaisuuden, kurissa pitämiseksi olivat kovimmatkin keinot oikeutettuja. Sama päti mm. vammaisiin ja homoseksuaaleihin. Rotuvihasta ponnistavaa aatepohjaa ei myöskään pyritty mitenkään salaamaan, vaan päinvastoin sitä julistettiin täysin avoimesti. Yhä löytyy monia ihmisiä, jotka uskovat, että kommunismista olisi tullut jotain aivan muuta, jos Lenin ei olisi kuollut ja Stalin päässyt pilaamaan hänen perintöään. Ideologisen lähtökohdan ja käytännön toteutuksen eroavuutta korostetaan myös puhumalla reaalisosialismista, mikä implisiittisesti pitää sisällään ajatuksen siitä, että todellinen sosialismi on tuomittu jäämään idealistiseksi utopiaksi. Kuvaavaa on, että esimerkiksi DDR:n kommunistista yhteiskuntakokeilua on nimitetty "hyvää tarkoittavaksi valheeksi". Osansa asiassa vaikkapa suomalaisten taistolaisten keskuudessa on myös sillä, että Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto esitti propagandassaan itsensä maailmanlaajuiseen rauhanliikkeen suojelijana ja mallimaana.

2) Suuri Isänmaallinen Sota

Erityisesti nyky-Venäjällä ja esimerkiksi Baltian maiden venäläisvähemmistöjen keskuudessa historiatulkinnat lähtevät siitä, että ihmiskunnan on kiittäminen juuri ja ennen kaikkea Neuvostoliittoa Hitlerin kansallissosialismin kukistamisesta. Kuten huomattiin vuoden 2005 voitonpäivän juhlaseremonioissa Moskovassa, tämä näkemys sai paljon ymmärtämystä ja jopa tunnustusta osakseen myös muualla maailmassa. Totta onkin, että länsiliittoutuneet antoivat Neuvostoliiton aivan tietoisesti kantaa pääkuorman Saksan vastaisessa sodassa. Puna-armeijan roolia Euroopan pelastajana painottavissa näkemyksissä tietenkin vaietaan siitä, mitä Neuvostoliiton miehittämillä alueilla tapahtui sodan jälkeen. Puhkikulunut klishee voittajien historiasta pätee tässä erittäin hyvin; toisin kuin niin sotilaallisen, poliittisen kuin moraalisenkin tappion kokeneessa Saksassa, neuvostoliittolaiset itse eivät kokeneet eikä heille pyritty ulkopuoleltakaan asettamaan mitään pakkoa lähimenneisyyden kipupisteiden ja valkoisten lehtien selvittämiseen.

3) Aika

Hitlerin Saksa eli järjestelmänä vain 12 vuotta, kun taas kommunismi/reaalisosialismi oli todellisuutta Neuvostoliitossa 70 vuotta ja Itä-Euroopan kansandemokratioissakin 40 vuotta. 12 vuoden mittainen ajanjakso voidaan vielä esittää jonkinlaisena mielipuolisena poikkeamana historian normaalilta reitiltä (näinhän esimerkiksi osassa saksalaisia puheenvuoroja on yritetty Hitlerin suhteen tehdä) tai sen olemassaolo voidaan yrittää vaikenemalla ja aktiviisella unohtamisella kieltää kokonaan, kun taas 40 vuotta ja varsinkin 70 vuotta ovat niin pitkiä ajanjaksoja, ettei historiaa voitaisi mitenkään kuvata uskottavalla tavalla ilman niitä. Neuvostoliitossa syntyi, kasvoi, eli ja kuoli kokonaisia sukupolvia, ja Itä-Euroopassakin elää valtava määrä ihmisiä, joiden elämässä 40 reaalisosialismin vuotta edustavat ajalliselta kestoltaan normaalitilannetta ja Kylmän sodan päättymisen jälkeisen 18 vuotta poikkeavuutta. Näille ihmisille sirppi ja vasara edustavat sitä todellisuutta, jossa he elivät, pitivät he siitä tai eivät. "Vapaassa" Lännessä saman ajan elelleiltä usein unohtuu, että tavalliset ihmiset pyrkivät totalistarisminkin aikakaudella elämään niin normaalia elämää kuin se oli mahdollista.

4) Tavallisten ihmisten roolin erilaisuus kommunismissa ja kansallissosialismissa

Hitlerin NSDAP:ta ja hänen poliittista ohjelmaansa kannatti saksalaisten enemmistö, ja hyvin monet heistä vieläpä hyvin aktiivisesti. Maidensa väestöä apatisoineeseen ja passivoittaneeseen reaalisosialismiin verrattuna kansallissosialismi todella oli kansanliike, koska se sai massat liikkeelle poliittisen agendansa taakse. Natsismin kansansuosio alkoi hitaasti heikentyä vasta operaatio Barbarossan käännyttyä tappiolliseksi, ja saksalaisten yksimielinen moraalinen tuomio järjestelmälle laskeutui vasta sodan jälkeen siinä vaiheessa, kun juutalaisten joukkomurha ja muut julmuudet tulivat julki kaikessa laajuudessaan. Saksalaiskirjailija Sebastian Haffner on todennut, että jos Hitler olisi kuollut ennen toisen maailmansodan alkua, saatettaisiin häntä tänään muistella yhtenä suurimmista saksalaisista valtiomiehistä. Kommunismilla alkuvaiheessa tietysti oli vastaava laaja tuki takanaan, mutta kun alkuperäiset lupaukset osoittautuivat katteettomiksi ja sosialismin todellisuus täysin toisenlaiseksi kuin oli toivottu, pakenivat kansanjoukot reaalisosialismin ankeutta passiivisuuteen. Kommunistissa maissa keskivertoihmistä voi nimittää paljon suuremmalla syyllä järjestelmän uhriksi kuin Hitlerin Saksassa elänyttä rodulliset vaatimukset täyttänyttä saksalaista. Näin ollen hän voi myös hyvällä omallatunnolla vetää päälleen sirppi ja vasara- tai harppi-t-paidan. Sen voi nähdä eräänlaisena kommunismista hengissä selvinneen pienen ihmisen historiallisena tölväisynä häntä ahdistaneelle nyt kuolleelle järjestelmälle. Reaalisosialismin tosikkomaisuuden huomioiden vitsiä voi pitää jopa hyvänä; ajatelkaapa vain, mitä Stalin tai Honecker sanoisivat siitä, että kapitalistit tahkovat rahaa heidän pyhien tunnustensa avulla.

5) Lähi-orientalismi

Vuonna 2003 edesmennyt kirjallisuusteoreetikko Edward Said toi termin orientalismi yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun vuonna 1978 julkaistulla samannimisellä kirjallaan. Tässä käyttötarkoituksessa orientalismi viittaa länsimaalaisten ihmisten 1700- ja 1800-lukujen imperialismiin pohjautuvien stereotypioiden ja ennakkoluulojen vääristämään näkemystä itäisistä kulttuureista ja kansoista. Samalla tavoin nyt puheena olevassa tapauksessa voi väittää, että läntiset mediat ja anglosaksinen tiedemaailma ovat jo kauan sitten antaneet kasvot Holokaustin uhreille ja tehneet juutalaisten joukkomurhasta lähtemättömän osan läntisen maailman kollektiivista historiatietoisuutta. Stalinin Gulagin uhrit sen sijaan sijaitsevat mielen kartalla huomattavasti idempänä ja ovat kasvotonta massaa. Sama ilmiö on jopa nähtävissä Holokaustin muistamisessa. Varsinkin populaarijulkisuudessa Holokaustia kuvataan lähes pelkästään Euroopan juutalaisväestön pakkosiirtoina keskitys- ja tuhoamisleireille, jolloin unohtuu, että toisen maailmansodan aikana surmansa saaneista juutalaisista lähes puolitoista miljoonaa tapettiin kotitalojensa seinustoille ampumalla Neuvostoliiton länsiosissa. Ehkäpä reaalisosialismia nykypäivänä naureskeltaessa se tulkitaankin nimenomaan todelliselle eurooppalaisuudelle vieraaksi "itäiseksi" tuontitavaraksi, kun taas kansallissosialismi kiistatta eurooppalaisine juurineen tässä suhteessa liippaa aivan liian läheltä.

6) Taudin uusimisen todennäköisyys

Vaikka entisissä kommunistisissa maissa tiettyä kaipuuta vanhaan eli ns. ostalgiaa onkin ilmennyt Kylmän sodan päättymisen jälkeen, tuskin kukaan aivan vakavissaan toivoo sielläkään vanhan komennon paluuta. Reaalisosialismin todellisuus oli karua, ankeata ja puutteen täyttämää. Enemmän kuin poliittisten vapauksien puuttumiseen itäblokin ihmiset kypsyivät arkielämän hankaluuteen; ruokakauppojen jonoihin, ravinnon puutteellisuuteen, kulutustavaroiden surkeaan laatuun, ahtaisiin ja synkkiin asumisoloihin, siihen, että nekin onnelliset, jotka autoon olivat oikeutettuja, saattoivat joutua jonottamaan Trabantin kaltaista romukasaa jopa 15 vuotta. Sen sijaan kansallissosialismissa kapitalismi toimi ja business kukoisti. Rodullisesti kelvollisten enemmistöllä meni viimeistään 1930-luvun puolivälissä hyvin: työttömyys oli poistettu, palkat olivat vähintään kohtuulliset, ruokaa ja tavaraa riitti, toisin sanoen tulevaisuudenodotukset olivat korkealla. Siinä missä reaalisosialismi lopulta epäonnistui kaikilla rintamilla, niin poliittisesti, taloudellisesti, kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin, oli kansallissosialistisessa todellisuudessa varsinkin taloudellisella alalla monia sellaisia elementtejä, joilla on paljon yhteistä nykyisen liberaalikapitalismin kanssa. Näin ollen reaalisosialismin humoristinen nostalgisointi ymmärretään helposti ja lähes poikkeuksetta vitsiksi, kun taas kansallissosialismin suhteen mieleen hiipi aina epäilys siitä, että vaikkapa nyt hakaristipaitaan pukeutunut saattaa ihan tosissaan kaivata nykymaailmaan Hitlerin järjestelmän kaltaista komentoa.

Kaikesta edellämainitusta ja varmasti muistakin syistä johtuen kirjainyhdistelmät CCCP ja DDR käyvät nykypäivänä vitsinkin aiheiksi, kun taas lyhenne NSDAP herättää pelkästään kylmiä väreitä. Samasta ajatustavasta on oire Saksan EU-puheejohtajamaana esittämä ajatus natsisymbolien kriminalisoinnista koko unionissa. Kieltämällähän se ikävä historia parhaiten katoaa...