Suomen historiaa Ruotsista

Loppuvuodesta 2006 Christian Günther -kirjansa Suomea koskevilla toteamuksilla meillä kovaa kohua ja kritiikkiä herättänyt Henrik Arnstad on jälleen askarrelut suomalaista menneisyydenhallintaa koskevien kysymysten parissa. Ennakkopalana vuonna 2009 julkaistavasta historiallisen syyllisyyden käsittelyä eri maissa käsittelevästä kirjastaan hän julkaisi Dagens Nyheterissä 10. syyskuuta esseen suomalaisista jatkosodan keskitysleireistä. Alkuperäisessä yhteydessään kirjoitus löytyy Arnstadin kotisivuilta. Sinne voi jättää myös kirjoitusta koskevia kommentteja. Käänsin tekstin itselleni, ja kun olen ollut Arnstadin kanssa yhteyksissä, rohkenen postata suomennoksen tänne. Toisin kuin edellinen kirjoitus, tämä näyttää menneen Suomessa koko lailla ohi, osaksi ehkä senkin vuoksi, että Osmo Hyytiä tuoreessa Itä-Karjala -teoksessa ehti jo tyhjentää pajatson näiden kysymysten osalta. Tästä huolimatta Arnstadin kirjoitus kannattaa lukea. Tällä kertaa hän pohtii myös ruotsalaisten omaa roolia. Lisäksi on totta kai aina hyvä tietää, miten länsinaapurissa meidän asioitamme tarkastellaan.


Dagens Nyheter 10.9.2008

HENRIK ARNSTAD

Suomalainen elintila

Suomen sotapanos Neuvostoliittoa vastaan sisälsi monia arveluttavia asioita, joista jälkimaailma on puhunut vain hiljaa jos ollenkaan: etnisiä puhdistuksia Karjalassa, venäläisten sotavankien joukkokuolemia ja korkealentoisia ajatuksia uudesta Suur-Suomesta.

Tiistaina 8. heinäkuuta 1941 antaa Suomen ylipäällikkö Gustaf Mannerheim seuraavan päiväkäskyn, Itä-Karjalan valtauksen edellä: ”Itäkarjalaista väestöä on kohdeltava ystävällisesti, mutta varovaisesti. Venäläisväestö on vangittava ja lähetettävä keskitysleireille.”

Huomatkaa, että kyse on siviiliväestöstä, ei sotavangeista. Huomatkaa myös, että ole kysymys mistään yksilökohtaisesta jaottelusta luotettaviin ja epäluotettaviin henkilöihin, vaan etnisestä puhdistuksesta. Karjalaiset – joiden rodullisesti katsotaan kuuluvaan samaan ”kansanheimoon” kuin suomalaiset – on seulottava erilleen venäläisistä.

Taustana on, että kesällä 1941 demokraattinen Suomi liittoutui natsi-Saksan kanssa jättiläismäisessä hyökkäyksessä Neuvostoliittoon, ”Operaatio Barbarossassa”. Hitler kutsuu hyökkäystä ”tuhoamissodaksi”, valloitussodaksi idän ”ali-ihmisiä” vastaan. Kaikki käsitykset sotilaskunniasta asetetaan sivuun, sen sijaan toteutetaan natsismin keskeistä ajatusta Lebensraumista, elintilasta. Eurooppalainen länsimainen demokratia – Ison-Britannian edustamana – nousee ja kaatuu sen myötä, kuinka puna-armeija pystyy selviytymään hyökkäyksestä. Siten voidaan pitää paradoksina sitä, että demokraattinen Suomi liittoutuu saksalaisten kanssa.

Kirjailija Väinö Linna laittaa sotaa käsittelevässä suurteoksessaan Tuntematon Sotilas suomalaisen upseerin perustelemaan hyökkäystä: ”Meidän kohtalomme on kytketty Saksan kohtaloon. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme saksalaisia menestykseen. Niin omituiselta kuin se Ranskaa ja Englantia ystävinä pitäviin totuttuihin ajatusratoihin verrattuna tuntuukin, kuuluvat ne itse asiassa pahimpiin vihollisiimme. Niiden tappio merkitsee Saksan voittoa, ja Saksan voitto on meidän voittomme.”

Taustalla on Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 – talvisota. Suomi on menettänyt alueitaan ja satojatuhansia suomalaisia elää evakkoina. Kun natsi-Saksa tarjoaa mahdollisuutta osallistua suureen hyökkäykseen sen paremmin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kuin presidentti Risto Rytikään eivät epäröi. Sen sijaan presidentti määrää kaksi tiedemiestä (maantieteilijä Väinö Auer ja historioitsija Eino Jutikkala) suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea, jonka itäraja – kaikkein kunnianhimoisimmissa haaveissa – saattaisi kulkea Ural-vuoria pitkin. Saksalainen kustantamo Alfred Metzner Verlag painaa akateemikkojen työn Helsingissä ”Operaatio Barbarossan” alla, ja suhde natsismin aatemaailmaan näkyy jo teoksen nimessä: ”Finnlands Lebensraum”.

Muutamia kuukausia Mannerheimin keskitysleirejä koskevan päiväkäskyn jälkeen Itä-Karjala on vallattu ja pääkaupunki vaihtaa nimeä Petrozavodskista suomenkieliseen Äänislinnaan. Leirit rakennetaan nopeasti – venäläissiviilit suljetaan sisään pakkoon ja pelotteluun turvautumalla. Yksi elossa selvinneistä on Aleksei Antonov, joka vuonna 1941 oli viisivuotias. Tänään hän kertoo haastattelussa näin:

”Pakenimme taistelujen alta metsään, yhdessä monien muiden perheiden kanssa. Meitä oli minä, vanhempi veljeni, äiti – joka oli tuolloin raskaana – ja isäpuoleni. Kun suomalaisjoukot löysivät meidät, meidät vietiin Petrozavodskiin, missä isäpuoleni suljettiin leiriin. Me muut löysimme asuinsijan kaupungista, mutta mielialat meitä kohtaan olivat hyvin uhkaavat. Lopulta ryhmä suomalaissotilaita murtautui sisään asuntoomme. He eivät tehneet mitään, mutta äiti pelästyi niin, että hän vei meidät isäpuolemme luokse leiriin.”

Tätä voidaan verrata samanaikaisiin kuvauksiin saksalaisilta rintamaosuuksilta. Esimerkiksi Aftonbladetin toimittaja Fritz L. Lönnegren, joka oli elokuussa 1941 reportaasimatkalla Liettuassa: ”Juutalaiset ovat täällä niin kuin muuallakin saaneet päällensä väestön vihat. Nykyisessä tilanteessa oli myös juutalaisten oma etu, että heidät koottiin yhteen. He eivät saaneet poistua getosta ilman lupaa. Eikä kukaan saanut ilman erikoislupaa vierailla siellä. Täällä luotiin suljettu juutalaismaailma.”

Myös natsi-Saksan toinen tärkeä eurooppalainen liittolainen – fasistinen Italia – rakentaa samoihin aikoihin gettojen kaltaisia keskitysleirejä, mm. miehitettyyn Kreikkaan. Akselivallat ovat valloitusvaiheessa ja keskitysleiriajatuksesta – joka esiintyy myös Suomen sisällissodassa 1918 – tulee arkipäivää. Suomi vangitsee yhteensä 24 000 siviiliä leireihinsä. Aleksei Antonov muistaa nälän, kylmyyden ja ruumiit, joita alituiseen kannettiin ulos leiristä:

”Meillä oli tuskin vaatteita ollenkaan, vaikka talvella tuli hyvin kylmä. Ja sitten näimme nälkää. Onnistuin joskus kaivautumaan aidan alitse kerjäämään suomalaisilta ruokaa. Joskus onnistuin ja saatoin palata mukanani pieni pala ruokaa. Heinäkuussa 1942 pikkuveljeni syntyi leirillä.” Suomalaiset eivät siis rakentaneet mitään hermeettisesti suljettuja laitoksia. Siitä huolimatta kuolleisuus on hyvin korkea. Äänislinnan keskitysleirivangeista kuolee arviolta 4361 (tilastotieto Suomen kansallisarkistosta). Kuolleiden kokonaismäärä saattaa kuitenkin olla niinkin korkea kuin 8000 henkeä. Se tarkoittaa, että kuolleisuus on 18 ja 33 prosentin välillä. Eniten kuolee lapsia. Korkeinta kuolleisuus on ikäryhmässä 0-14 vuotta.

Kysymys kuuluu, miksi kaikki nämä ihmiset kuolevat. Tavallisin selitys on nälkä, koska elintarvikehuolto on niukkaa. Ja erotuksena leirin ulkopuolisiin karjalaisiin (”vapaaseen väestöön”) ruoka-annoksia ei voitu täydentää esimerkiksi omista palstoista. Toinen kuolinsyy ovat sairaudet. Ei vaikuta olevan kyseessä mikään aktiivisesti toteutettu joukkomurha, kuten saksalaisten holokausti. Toisaalta siviilejä – ennen kaikkia lapsia – vangitsevalla miehitysvallalla on velvollisuus kohdella näitä sen verran säällisesti, että he edes selviävät hengissä.

Vielä pahempi oli tilanne Saksan kanssa liitossa olleen Suomen armeijan vangitsemilla venäläisillä sotavangeilla. 64000 sotavangista kuolee 19085 suomalaisessa sotavankeudessa, mikä tarkoittaa noin 30 prosenttia. Tätä lukemaa voidaan verrata talvisodan vastaavaan – vähän runsas kaksi prosenttia. On ollut taipumus selittää eroa vuoden 1941 yleisellä elintarvikepulalla, mutta tämä selitys ei päde, koska kuolleisuus nousee sitä korkeammaksi, mitä ”venäläisempinä” pidetyistä vangeista on kyse. Lisäksi suomalaiset ampuivat hengiltä poikkeuksellisen paljon venäläisiä sotavankeja – noin tuhat. Myös tässä kohtaa selitykset ovat teorioita (puhutaan mm. ”ryssävihasta”). Ei ole olemassa mitään aukotonta tietoa siitä, kuinka pitkälle yhteinen suomalais-saksalainen tuhoamissodan ajattelutapa ulottui vuonna 1941.

Mutta toivottavasti tämä asiantila on muuttumassa.

Suomen kansallisarkiston tutkijaryhmä toteuttaa parhaillaan – Suomessa hyvin kiisteltyjä – tutkimuksia näistä sotarikoksista. Tutkimuspäällikkönä toimii Lars Westerlund ja hänen työnsä on monimutkaista, ei vähiten siksi, että venäläisviranomaiset usein ovat haluttomia auttamaan. Ennen kaikkea uudet tutkimustulokset ovat ristiriidassa suomalaisen nationalismin kanssa, jolle Suomen sotapanokset 1900-luvulla ovat ylpeyden aihe. Mikä tahansa tieto suomalaisista sotarikoksista – eritoten ajalta natsi-Saksan liittolaisena – uhkaa hukkua kritiikkiin, kiistoihin ja solvauksiin (useimmiten stalinismi-syytöksiin).

Vuoden 1942 jälkeen tilanne suomalaisilla keskitysleireillä paranee dramaattisesti ja joukkokuolemat loppuvat. Suomi jopa lopettaa leirien kutsumisen ”keskitysleireiksi”. Samaan aikaan Saksan holokausti siirtyy teolliseen vaiheeseensa. Suomen ja Saksan ajatukset tuhoamissodasta eroavat toisistaan. Suomi tosin jatkaa taistelua yhdessä Saksan kanssa senkin jälkeen holokaustin laajuus vuoden 1942 aikana selviää. Vasta vuonna 1944 – kauan Stalingradissa tapahtuneen sodan suuren ratkaisun jälkeen – suomalaiset luovuttavat ja ovat pakotettuja kääntämään aseensa saksalaisia aseveljiä vastaan.

”Operaatio Barbarossan” alla monet länsimaiset demokraatit hellivät ajatusta, joka osoittautuu virheelliseksi: mieluummin Hitler kuin Stalin. Dagens Nyheterin päätoimittaja Sten Dahlgren toteaa Saksan ja Ison-Britannian sotaan liittyen vuonna 1940: ”Kuinka pahana natsismia pitääkin, on toivottava, että Saksan voittaa tämän sodan suojatakseen meitä bolshevismilta.” Historian professori Gunnar Åselius kirjoittaa, että tuolloin sota merkitsi ”Pohjois-Euroopan pikkuvaltioille valintaa Hitlerin ja Stalinin välillä, ja kesäkuussa 1941 Stalin oli yhä eniten ihmisiä murhaamaan ehtinyt diktaattori. Hitlerillä oli suurimmat rikoksensa vielä edessään.” Kun Saksa 1941 hyökkää Neuvostoliittoon, luopuu myös Ruotsin hallitus puolueettomuudestaan, jopa niin, että ruotsalaiset rautatiet kauttakuljettavat Saksan 163. jalkaväkidivisioonan (joka asetetaan Mannerheimin komentoon).

Mutta Stalinin ja Hitlerin välisen valinnan aiheuttama senhetkinen pelko ei selitä Suomen kohdalta ratkaisevia kohtia: 1. Keskitysleirit ja siviilien joukkokuolemat; 2. Neuvostoliittolaisten sotavankien joukkokuolemat; 3. Finnlands Lebensraumin täytäntöönpano.

Ainakin viimeinen kohta – kirja ”Finnlands Lebensraum” – viittaa siihen, että natsi-Saksalla oli ideologista vaikutusta demokraattiseen Suomeen. Ei vähiten sen vuoksi, että esipuheessa siteerataan Adolf Hitleriä, jonka sanoista haetaan oikeutusta tulevalle Suur-Suomelle.

Teos osoittaa myös, että pohjoisen pikkuvaltion ja mahtavan suurvallan liitolla oli poliittinen ulottuvuutensa. Tilaaja – presidentti ja liberaali Risto Ryti – on siviili, kuten myös sosiaalidemokraatti ja Suomen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila. Myös viimeksi mainittu käyttää käsitettä Lebensraum yhdessä natsi-Saksan kanssa käytävää sotaa koskevassa radiopuheessaan. ”Rauhallisesti ja reaalipoliittisesti luomme nyt omin voimin elintilan [kirjoittajan kursivointi], jonka heimomme on raivannut.”

Yhteenvetona Suomesta 1941 voi todeta, että maassa ollut halua luopua demokraattisesta valtiomuodosta natsidiktatuurin hyväksi. Sen sijaan edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että tämän demokratian – niin kuin liberalismin ja sosiaalidemokratiankin – pystyi erinomaisesti yhdistämään natsien tuhoamissotaa koskeviin ajatusmalleihin. Ja silloin selitysmalli ”mieluummin Hitler kuin Stalin” ei riitä. Tutkimuksen on jatkuttava.

Informaatiovallankumouksesta

Kolumnini eilisistä Turun Sanomista:

Kirjasto, Google ja kuulijan vastuu
(Turun Sanomat 3.9.2008)

Ennen internetiä, hakurobotteja ja Wikipediaa mieltä askarruttaviin kysymyksiin oli haettava vastausta kirjahyllystä. Jos kodin tietosanakirja vaikeni asiasta eikä alan erikoisteoksia ollut tullut hankituksi, oli lähdettävä kirjastoon.

*

Kirjaston notkuvat hyllyt tarjosivat älyllistä kadonneen aarteen metsästystä. Tieto oli kuin salattu jalokivi, jonka haltuun saamiseksi oli nähtävä vaivaa ja ponnisteltava. Ensin katsottiin kortistosta tai kysyttiin virkailijalta, sitten hakeuduttiin luokittelunumeron mukaisen käytävän luo, etsittiin hyllystä kirjoittajan sukunimen mukainen paikka ja alettiin silmäillä kirjojen selkämyksiä oikealta vasemmalle.

Oikean opuksen löydyttyä haettiin sisällysluettelosta oikea kohta, selattiin se esille ja alettiin lukea. Tiedon löydyttyä saattoi urakka jatkua matkalla lainaustiskille tai kopiokoneelle. Löytyneen kirjan lähdeluettelosta aukeni uusia johtolankoja. Lisää vaivannäköä, uusia kirjoja, enemmän palkitsevia elämyksiä.

Parhaimmillaan kirjasto oli oma maailmankaikkeutensa, jossa aika pysähtyi sen illusorisen mutta yhtä kaikki haltioittavan kokemuksen äärelle, että oli mahdollista päästä osalliseksi maailman kaikesta tiedosta.

*

Nykyään on toisin. Tietäminen ei enää vaadi kirjastokäyntejä. ”Kato Googlesta!” on aikamme yleisviisaus, jolla epäselvät asiat voi kuitata. Ja Googlehan tietää: Mannerheim - 549 000 osumaa, elämän tarkoitus - 320 000 osumaa, kynsisieni - 10 200 osumaa, ”Havuja perkele!” - 6 740 osumaa, ennenaikainen siemensyöksy 3 190 osumaa, ja niin edespäin. Juorukalenterien rinnalle on noussut uusi sosiaalisen tirkistelyn muoto, naapurien, kaverien ja, tietenkin, itsensä googlettaminen (M.J. - 13 600 osumaa!).

Kun kortistotiedot nyt ovat verkossa, aikaisemmin tunti- tai jopa päiväkausien aherrusta kirjastoissa vaatinut tiedonhaku on pulkassa muutamassa minuutissa. Tutkija voi kirjoittaa huipputason tiedeartikkelin astumatta kirjastoon jalallaankaan, kunhan muut palikat ovat kohdallaan. Toisin kuin kirjojen alaviitteet, online-tekstien linkit johtavat suoraan lähdetiedon luo. Etusormi tekee työt, takapuoli pysyy paikoillaan.

*

Yhä useammin huomaan sanomalehteä lukiessani etsiväni alitajuisesti Googlen hakukenttää tai taustatietoa tarjoavia hypertekstilinkkejä. Pari kertaa olen aamutoreissani jopa yrittänyt etusormellani klikata oudolta näyttävää sanaa lehtitekstissä. Kirjan lukeminen on hidastunut, kun tekstistä jatkuvasti assosioituu mieleen asioita, joita voisi googlata. Päivittäin tulee auton ratissa, kaupan kalatiskillä tai soutuveneessä eteen tilanteita, joissa kaipaan Googlea, Wikipediaa tai molempia.

Ajatelkaapa - kuka ennen juoksi kymmeniä kertoja päivässä tietosanakirjan luo tarkistamaan sen tai tämän asian? Missä ennen oli se Kuka kukin on -teos, josta saatoit tsekata sinulle soittaneen ennestään tuntemattoman ihmisen perustiedot puhelun vielä ollessa käynnissä?

Mikä tietosanakirja olisi osannut kertoa tiedonjanoiselle kansalaiselle, että The Hevoset oli Sleepy Sleepersin country-henkinen sivuyhtye, jonka hevosenpaskan ja heinäpaalien seassa äänitetty ainoa levy jäi julkaisematta nauhojen mystisen katoamisen takia? Wikipedia osaa.

*

Tiedon löytäminen on verrattomasti helpottunut, mutta miten on käynyt ajattelun? Internetin kriitikot katsovat, että online-informaatio on pinnallista, hajanaista ja ennakkosensuurin puuttuessa usein myös täysin virheellistä. Kuka tahansa voi perustaa oman verkkosivun, ja internetin sisältö on kouriintuntuva todiste siitä, että näin myös on tapahtunut, he sanovat.

Tiedon määrän lisääntyessä vastaanottajan vastuu on kasvanut. 2000-luvun mediakansalaisen tärkein taito on kyky käsitellä informaatiota kriittisesti. Huttu on aina huttua, oli se sitten html-kieltä tai painokirjaimia arvostetun kustantamon 600-sivuisessa tiiliskivessä. Älkää ampuko viestintuojaa, mutta älkää myöskään hämääntykö hänen kauniista kasvoistaan.

Suomalaiset keskitysleirit

Tutkija Osmo Hyytiän uusi teos Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944 on saanut näkyvästi palstatilaa ja nettikeskustelua osakseen marsalkka Mannerheimin käskystä perustettuja keskitysleirejä koskevien tietojen vuoksi. On erinomaisen tervetullutta, että torjuntavoittomuistelujen sekaan mahtuu myös tällaisia vähän erilaisia sävyjä jatkosodasta. Yleisessä ilmapiirissä ja historiatietoisuudessa sekä kansallista menneisyyttä koskevien tulkintojen poliittisissa reunaehdoissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtuneesta muutoksesta kertoo paljon se, että esim. Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa nämä tiedot uutisoitiin ikään kuin täysin uusina löydöksinä.

En ole Hyytiän kirjaan päässyt tutustumaan enkä pyri millään tavoin sen arvoa kyseenalaistamaan, mutta on syytä todeta, että kaikki lehtijutuissa mainitut tiedot ovat löydettävissä jo vuonna 1982 julkaistussa Antti Laineen kirjassa Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944, kuten myös paljon parjatun Helge Seppälän vuonna 1989 julkaistusta teoksesta Suomi miehittäjänä. Vähän suppeammassa muodossa asiaa käsiteltiin jo Ohto Mannisen vuonna 1980 julkaistussa tutkimuksessa Suur-Suomen ääriviivat. Paljon kovempiakin väitteitä suomalaisten toiminnasta on esitetty neuvostoliittolaisessa ja venäläisessä tutkimuksessa esim. Konstantin Morozovin sekä Nikolai ja Vladimir Baryshnikovin teoksissa, mutta niissä on suuria lähdepohjaan ja tutkimusotteeseen liittyviä ongelmia. Uutisointi ja käynnistyneen keskustelun vilkkaus kuitenkin osoittaa, etteivät Laineen, Seppälän ja Mannisen teokset ole enää löytäneet yleisöään, joten Hyytiän kirjalle on tarvetta ja tilausta.

Olen itse useaan otteeseen esittänyt, että 1990-luvulla historiantulkinnoissa tapahtunut uuspatrioottinen käänne on kadottanut, osin tiedostamatta mutta osin täysin tietoisestikin, monet jatkosodan vähemmän mairittelevista episodeista. Se, että tiedot Mannerheimin perustamista keskitysleireistä herättävät tällaista ihmetystä ja ainakin netin palstoilla kovaa halua rientää marsalkan puolustukseen, kertoo yleisten historiakäsitysten todella muuttuneen.

Torjuntavoittotulkinnan edustajat tarkastelevat kesän 1944 taisteluja irrallaan aiemmista tapahtumista ja ennen kaikkea niistä offensiivisista sodanpäämääristä, jotka 1941 hahmoteltiin. Keskitysleirit olivat yksi seuraus näistä jatkosodan alkuperäisistä tavoitteista ja niiden käytännön toimeenpanosta. Kesällä 1941 Suomi lähti palauttamaan talvisodassa menetettyjä alueita ja ottamaan sen päälle korkoja, ts. strategisesti edullisempaa ns. kolmen kannaksen rajaa. Stalingradin jälkeen nämä tavoitteet unohdettiin ja määriteltiin sota uudelleen kansallisen olemassaolon ja demokraattisen hallitusmuodon puolesta käydyksi puolustussodaksi. Tämä jälkimmäinen versio on viimeistään kesän 2004 torjuntavoiton 60-vuotisjuhlallisuuksien jälkeen ollut yleisessä tietoisuudessa se vallitseva tulkinta.

Suomalaisen miehityshallinnon tavoitteena oli Itä-Karjalan etninen suomalaistaminen. Työtä riitti, koska alueen väestöstä 47 prosenttia oli venäläisiä. Mannerheim antoi keskitysleirikäskynsä 8.7.1941 eli jo ennen Karjalan armeijan hyökkäystä ja miekantuppipäiväkäskyään. Tässä kohtaa ei tietenkään kellään ollut aavistusta siitä, minkälaisia painolasteja jo pelkkään keskitysleiri-sanaan tulisi myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen saksalaisten toiminnan vuoksi liittymään. Tämä asia on muistettava arvioitaessa suomalaisten toimia nykypäivästä käsin. Silti ei käy kiistäminen, etteivätkö leirit muodostaisi maamme historiassa erityisen synkkää lukua.

Elokuussa 1941 puhuttiin jo "rodullisesti puhtaan kantaväestön luomisesta". Sellaistakin suunniteltiin, että suomalaisissa leireissä olleet venäläiset annettaisiin saksalaisille ja tilalle otettaisiin saksalaisten käsiin joutuneiden suomensukuisten kansojen edustajia Venäjältä. Suomalaisille keskitysleireille suljettiin kaikkiaan lähes 24 000 ihmistä. Leireillä kuolleiden arviot vaihtelevat 4600:n ja 8000:n välillä. Huono ravinto, epähygieniset asumisolot ja fyysisesti heikkokuntoisilla vangeilla teetetyt raskaat työt niittivät satoa. Oma lukunsa olivat kurinpitosäännöt, jotka sallivat lyömisrangaistukset ja sulkemisen pimeään koppiin jopa 12 vuorokaudeksi. Suomalaisdokumentit kertovat seitsemän rikkeisiin syyllistyneen vangin ampumisesta, venäläislähteet ja -tutkimus huomattavasti suuremmasta määrästä.

Rotuerottelusta "kansallisiin" ja "epäkansallisiin" tai "vierasheimolaisiin" luovuttiin vasta syksyllä 1943, kun miehityshallinnon otteet olivat tuoneet Suomelle kiusallista huomiota lännessä. On pohtimisen arvoinen kysymys, selittyvätkö venäläisväestön kohtelu Itä-Karjalassa sekä jatkosodan Suomessa jokapäiväinen ryssittely ja muu venäläisiin kohdistuva halveksunta pelkillä talvisodan katkerilla kokemuksilla. Taipumus rodulliseen ylemmyydentuntoon ei ollut meillä aivan niin vierasta kuin myöhemmin on haluttu nähdä. Keski- ja Itä-Euroopan kaltainen vahva antisemitistinen traditio Suomesta puuttui, mutta syvään juurtunutta ryssävihaa meiltä kyllä löytyi.

On tietysti totta, että toisen maailmansodan tapahtumien kansainvälisessä vertailussa miehittäjä-Suomen synnit ovat pieniä. Talvi- ja jatkosotien urotekoja ei kuitenkaan tulisi käyttää unohtamisen keppihevosina. Tietoisuus Suomesta miehittäjävaltiona ja suomalaisten keskitysleirien tuhansista nälkä- ja tautikuolemista kuuluu suomalaiseen toisen maailmansodan historiaan siinä kuin Raatteen tie ja Ihantalan murskattu teräskin. Sotaveteraanien kunnia ei pitäisi menneisyyden totuudenmukaisesta käsittelystä heilahtaa minnekään suuntaan. Samaten pitäisi myös "suurimman suomalaisen" kuvaan mahtua muitakin kuin vain niitä kaikkein kirkkaimpina loistavia sävyjä.

Vielä souduista

Blogi on päässyt vähän kesannolle, kun on ollut kaiken maailman olympialaisia, Suur-Suomea ja asunnon muuttoa painamassa päälle. On ollut ilahduttavaa huomata, että ihan oikeat ihmiset ihan oikean fyysisen reaalielämän puolella ovat kyselleet, että mikä on kun päivityksiä ei kuulu, oletko lomalla, työputkessa, astunut korkin päälle, kyllästynyt vai mitä helvettiä.

Yritetään vastata. Aikansa meni tietysti hämmästellessä ja ihastellessa tuota soutajien olympiahopeaa. En yleisesti ottaen paljon kilpaurheilusta perusta, mutta kun sitä nyt on tullut itsekin jonkin verran harrastettua ja vielä samaa lajia, niin kyllähän se puhuttelee. Tiedän kokemuksesta jotain siitä, kuinka koville Sanna Stén oman siivunsa kanssa joutui, ja en voi muuta kuin nostaa hattua niin että kitarisat näkyvät, vai mitä se oli. Nyt voin tunnustaa jo senkin, että alkueräsoudun jälkeen olin jo heittää voittajavetokupongit pesään, mutta juteltuani valmentaja Veikko Sinisalon kanssa vedon jälkeen palasin uskovaisten rinkiin nopeasti. Niin jäätävää itseluottamusta kokonaisodotuksiin nähden niin alakanttiin menneen vedon jälkeen en taida olla koskaan kuullut kuin silloin kuulin. Kiitos Veikko siitä, että jaksoit valaa minuunkin uskoa ja ennen kaikkea siitä, että hoidit oman hommasi siihen malliin, että Sanna ja Minna saattoivat hoitaa oman hommansa siihen malliin kuin hoitivat. Kyllä oli niin kova suoritus että yhä vetää ihan sanattomaksi. Kumarran niin syvään, että epähuomiossa takapuoli näkyy.

Toivottavasti Minna ja Sanna jatkavat soutua huipputasolla, vaikka ymmärrän kyllä senkin, jos päättävät antaa paskan olla. Elämää on soudun ulkopuolellakin (itse asiassa sitä on siellä paljon enemmänkin, kun jaksaa katsoa tarkaan ja pääsee kunnolla vauhtiin), ja viisi vuotta huippu-urheilua painoluokkalajissa on todella pitkä aika. Mutta hei, käsittääkseni olympiavoittajilla Marit van Eupen ja Angela Alupei on kummallakin kokemusta siitä, että välillä käydään siviilielämän puolella hoitamassa asiaankuuluvat kuviot ja palataan suoraan huipulle. Lontooseen on neljä vuotta aikaa. Veikon kestävyydestä en kyllä mene sanomaan, vaikka kova mies (kuvassa) onkin...

Vielä on pakko harjoittaa vähän lisää soutuaiheista hatunnostoa. Osallistuin jäähdyttelypohjalta tänä vuonna yhteensä kahdeksaan SM-lähtöön (lyhennys sanoista "Suomen" ja "mestaruus", sekaannuksen välttämiseksi, noissa toisissa kisoissa jäi käymättä, tänäkin vuonna) ja tuloksena oli yksi mestaruus, kuusi hopeaa ja yksi pronssi. Yhteinen nimittäjä kaikissa lähdöissä (kaksi sisäsoudun 10 000 metristä, kaksi 1650 metrin mittaista 2000 metrin SM-kisaa [SIC!] ja neljä sprintti-SM-kisojen viissatasta, veneluokat kaksikosta kasiin) oli se, että vastassa oli herra nimeltä Klaus Geiger, a.k.a. "Klasu" tai "Kalu".

Olen soutanut Kalua vastaan viimeisen 20 vuoden aikana varmastikin toista sataa kertaa. Tilastoja en tunne, mutta muistinvaraisestikin pystyn kertomaan, että yleensä on turpiin tullut. Tänä vuonna saldo oli poikkeuksellisen karu: 1-7. 2000-luvun alussa oli sellaistakin aikaa, että pääsin poimimaan sellaiset lähdöt, että Kalu pysyi takana koko vuoden ja vielä seuraavankin. Ergokisoihin en tuolloin tietenkään osallistunut, koska ne ovat olleet "ison G:n" sulutusampumarataa viimeiset 15 vuotta. Yksikönkin jätin totta kai suosiolla väliin. Sellainenkin harvinaisuus kuin Geigerin päänahka sisäsoudun SM-kisoista minulta kuitenkin löytyy, vuodelta miekka ja kilpi eli muistaakseni 1993, mutta siinäkin suurin ansio kuuluu Lentävänniemen suurelle pojalle itselleen. Muistelmista, jos ne joskus saamme ja toivottavasti saamme, voimme kenties lukea tarkemmin tästä episodista.

Joka tapauksessa, kumarran ja hattua nostan Klausille. Vaikka MM- ja olympiamitalit puuttuvatkin, on mies urheilija isolla u:lla. Fyysisesti Kalu, nyt jo 41-vuotias, on täyttä terästä, ja olisi noussut ainakin kansalliselle huipulle oikeastaan missä lajissa tahansa, minkä sitten olisi päättänytkin valita. Hapenottokyvyssä mitattuna hän ei kalpene sen paremmin Pertti Karppiselle kuin Juha Miedollekaan (alan miehet ja naiset tietävät, mitä tämä tarkoittaa), toisin kuin minä silloin, kun olen ollut siinä vähemmän kiitollisessa asemassa, että olen ergokisoissa päässyt lähtemään matkaan viereiseltä radalta. Onhan ainakin ollut yleisölle siinä mielessä kiva kisa seurata, ettei ole tarvinnut ihan kalkkiviivoille saakka jännittää lopputulosta...

Onnittelin herraa kädestä eilen ja kerroin rehellisesti vuoden tilastot omalta osaltani. Pahaenteisesti (heh heh) liitin kuitinkin loppukaneetiksi, että "ensi vuonna nähdään". Niin se on kuitenkin elämässä, notta hyvät asiat pysyy ja paranoo, ja jos 36-vuotiaana voittaa Suomen mestaruuden, niin tottahan siihen pystyy myös 37-vuotiaana. Oikeastaan sehän on suorastaan velvollisuus, ja Pitkäsalmi lienee paikallaan ensi kesänäkin.

Eurosportin selostuskopissa panin merkille, että soudussa 42-vuotias Viron Juri Jaanson otti olympiahopeaa ja 43-vuotiaat Doina Ignat Romanian naisten kasissa ja James Tomkins Australian miesten kasissa olympiapronssia. Pistetään samaan pinoon vielä melonnan puolelta naisten kajakkiyksikön hopeamitalisti, voitosta neljä sekunnin tuhannesosaa (!)(0.004 s!) myöhästynyt 44-vuotias italiatar Josefa Idem, niin on evidenssi kasassa siitä, ettei se ole ikä mikä hidastaa, vaan hitaus.

Jos joku raapii kasaan kulut pois -tyylisen budjetin seuraavalle neljälle vuodelle, olen omalta osaltani valmis käynnistämään Lontoo 2012 -projektin urheilijanakin. Vähän täytyy keskivartaloa ohentaa, mutta aikaahan on ja tähän kaventamispuuhaan lahjokakin, tietävät kertoa. Lasiin tulisi sopivasti 40 kyseisenä vuonna, pari nuorta nälkäistä kaveria seuraksi ja yksi moottori (Haltsonen kenties palaisi eläkkeeltä?) niin sehän olisi siinä, eikös juu? Vaimolta olisi turha fan club -hakemusta odotella, mutta lapset tykkäisi mitaleista (pienvene-SM:t ehtisi vetää ennen kisamatkaa...) No, vakavissaan puhuen olympiaedustuksen saaminen on soudussa vähän kovempaa leikkiä kuin yleisurheilussa, esim. miesten kevyen luokan pariairokaksikossa olisi edellisen vuoden MM-kisoissa sijoituttava kymmenen joukkoon. Vandyn, Ingbergin ja Lahtion kaltaisia kisaturisteja ei souturadalla eurooppalaisissa joukkueissa nähdä.

Tänään, by the way, ilmestyy Motörheadin uusi levy Motörizer. Joku vuosi lätystä vähemmästi hifit versiot YouTubeen jo hyvissä ajoin, eikä näytä meininki muuttuneen tipan tippaa. Levy on ihan perkeleen hyvä, ihan Infernon ja Kiss of Deathin tasoa ellei parempikin, varsinkin raidat (Teach You) How To Sing The Blues ja English Rose kuulostavat loistavilta. Enemmän bluesia, enemmän rock'n'rollia, enemmän volyymiä, enemmän kilometrejä, enemmän Jack Danielsia jne... Motörhead soittaa HIFK:n kotiluolassa 16.12., siellä ainakin tavataan boys and girls!


ROCK OUT
WITH YOUR COCK OUT
LET IT CRUSH YOUR FEAR