Wikipediaa paljon käyttävät ovat varmaan törmänneet englanninkieliseen "peliin", jossa tarkoituksena on edetä maksimissaan viidellä klikkauksella mistä tahansa artikkelista(eli otetaan vasemmalta sivupalkista alkuun "Random article") Adolf Hitleriin. Oman kokemukseni pohjalta homma toimii englanninkielisessä Wikipediassa pomminvarmasti.
Pari esimerkkiä (sanat ovat Wikipedia-artikkelien otsikoita):
Premenstrual syndrome [click] Bipolar disorder [click] Suicide [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta)
Kimi Räikkönen [click] Fédération Internationale de l'Automobile [click] Max Mosley [click] Oswald Mosley [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)
Moomin [click] Finland [click] Continuation War [click] Adolf Hitler (kolme klikkausta]
Social constructivism [click] Lev Vygotsky [click] Soviet Union [click] Nazi Germany [click] Adolf Hitler (neljä klikkausta)
Kun Wikipedian sisäisiä linkkejä artikkeleihin jatkuvasti lisäillään, alkaa tuntua siltä, että pelin nimeä pitäisi muuttaa muotoon "Four clicks to Hitler". Tietystä ilmiöstä tai henkilöstä pääsee yleensä tietyn maan artikkeliin, josta taas on lyhyt matka Saksaan, missä Hitler lymyää.
Millaisen pelin voisi kehittää suomenkielisessä Wikipediassa? Kokeillaanpa Mannerheimilla ja "satunnainen artikkeli" -toiminnolla:
Kreikan periferiat [klik] Kreikka [klik] Valtionpäämies [klik] Valtionhoitaja [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)
'auhelawa [klik] Maakunta (ohjattu sivulta Provinssi) [klik] Varsinais-Suomi [klik] Masku [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim (neljä klikkausta)
Francisco Chimoio [klik] Arkkipiispa [klik] Suomi [klik] Carl Gustaf Emil Mannerheim
Neljällä, jopa kolmella klikkauksella mistä tahansa Mannerheimiin näyttäisi toimivan, ei siis järin haastavaa. Lisätään kerrointa, entäpä Timo T.A. Mikkonen:
Hey Jude [klik] Paul McCartney [klik] Live 8 [klik] George Michael [klik] Last Christmas [klik] Timo T.A. Mikkonen (viisi klikkausta, Timo T.A. levytti Last Christmasin 1989 levylleen Joulusydän!)
Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja [klik] Majuri [klik] Timo T.A. Mikkonen (sotilaallisen jämäkät kaksi klikkausta)
Kokeillaanpa vielä Timo T.A.:lla yksi täsmähaku:
Feminismi [klik] Minna Canth [klik] Nuorsuomalainen Puolue [klik] P.E. Svinhufvud [klik] Mäntsälän kapina [klik] Mäntsälä [klik] Timo T.A. Mikkonen (kuusi klikkausta).
Kyllä on naisaate kaukana Mikkosesta. Kuusi klikkausta on paljon, kokeilkaapa vaikkapa niin, että otatte kaksi satunnaista mieleenne tulevaa, toisistaan mahdollisimman irrallista juttua ja kokeilette löytää niitä yhdistävät artikkelimättäät. Esimerkiksi näin:
Urho Kekkonen [klik] Helsinki [klik] Helsingin Jäähalli [klik] Motörhead (vain kolme klikkausta Urkista Lemmyyn!)
Koko homma on tietysti muunnelma ja sovellus Six Degrees of Separation -teesistä, jonka mukaan kuka tahansa maapallolla elävä ihminen on maksimissaan kuuden askeleen päässä kenestä tahansa toisesta maapallolla elävästä ihmisestä. Minä tunnen jonkun (ensimmäinen askel), joka tuntee jonkun (toinen askel), joka tuntee jonkun (kolmas askel), joka tuntee jonkun (neljäs askel), joka tuntee jonkun (viides askel), joka tuntee Barack Obaman/Madonnan/paavin/Charles Mansonin/Sarah Youngin etc. Useimmiten ketjun loppuun pääsee jo kahdella, kolmella tai neljällä askeleella.
Olen joskus lähestynyt Suomen poliittista historiaa tällä ajatuksella, jolloin tuloksena on aina oivallus siitä, kuinka pienet piirit meillä ovatkaan. Ajatusta voi huoletta soveltaa koko itsenäisyyden aikaan. Vielä nykyeduskunnastakin johtaa yhden askeleen ketju keneen tahansa suomalaisessa politiikassa 1900-luvulla vaikuttaneeseen, ja politiikan kautta taas aukeaa valtava määrä kontakteja muualle yhteiskuntaan. Ajatelkaapa vaikka Mauri Pekkarista, Erkki Tuomiojaa, Paavo Väyrystä, Ilkka Kanervaa ja Pertti Salolaista tällaisina inhimillisinä solmukohtina.
maanantaina, helmikuuta 08, 2010
keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010
Norsunluutorni päivystää
(kolumni Turun Sanomissa tänään 3.2.2010)
Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.
Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.
Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.
Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.
Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.
Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.
Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.
Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.
Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.
Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.
Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.
Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?
Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.
Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.
Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.
Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.
Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.
Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.
Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.
Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.
Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.
Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.
Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.
Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
