(kolumni Turun Sanomissa tänään 3.2.2010)
Termin ”päivystävä dosentti” taisi keksiä toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen. Halventavalla tittelillä tarkoitetaan julkisuudenkipeää yliopistotutkijaa, joka akateemisella auktoriteetillaan kommentoi innokkaasti mitä erilaisimpia asioita, täysin riippumatta tieteenalastaan ja asiantuntemuksestaan.
Laitisen ja kumppanien lietsomina myös monet yleisön edustajat näkevät nämä mediatyrkyt ahneina egoisteina, jotka rakastavat oman naamansa kuvaa ja nauravat koko matkan pankkiin julkisuuden räjäytettyä heidän nollatutkimustensa kysynnän pilviin.
Tutkijoiden näkemyksiä on totta kai voitava kritisoida, sillä asiantuntijakommenteissakin löytyy laatuhajontaa. Usein näiden omaa viisastelumonopoliaan kaunaisesti varjelevien dosentinkivittäjien räksytys on kuitenkin kohtuutonta ja perustuu Kekkosen kaudelle jämähtäneisiin käsityksiin tiedeviestinnästä ja mediaympäristöstä yleensäkin.
Uusi yliopistolaki toteaa, että yliopistojen ”tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Turun yliopisto ilmoittaa keskeisiksi tehtävikseen ”yhteiskunnan ja ympäristön ilmiöiden kriittisen tarkastelun” sekä ”yhteiskunnan tietotarpeisiin vastaamisen”.
Mediassa esiintyvä tutkija ei siis ole itserakas egotrippailija, vaan suorittaa lain ja työnantajan hänelle määräämää yhteiskunnallista palvelutehtävää, tekee siis toisin sanoen vain työtään. Mahdollisen henkilökohtaisen markkina-arvon kasvun vastapainona ovat työn kasvaneet vaatimukset.
Tutkimustulosten ohella media ja yleisö edellyttävät yliopistoväeltä myös kriittistä soveltavaa panosta ajankohtaiseen keskusteluun. Kun kysytään, on osattava vastata. Tutkimuksen ja opetuksen lisäksi on osattava esiintyä. Suora televisio- tai radiolähetys ei ole lasten leikkiä. Puhelimen soidessa taas voi joutua olemattomalla varotusajalla kommentoimaan hyvinkin kimurantteja kysymyksiä.
Dosenttinaljailu on väsähtänyttä sikälikin, että usein tutkijoita syytetään aivan päinvastaisesta. Puhutaan norsunluutorniinsa eristäytyneistä propellipäistä ja todellisuudesta vieraantuneista fakki-idiooteista, joiden tutkimuksista ja horinoista ei ota selvää Loimaan erkkikään.
Suomessa tiedotusvälineet eivät pääsääntöisesti maksa asiantuntijahaastatteluista palkkioita. Esimerkiksi YLE maksaa matkaliput, ei muuta. Valmistautuminen ja matkat ovat muusta työstä pois. Kyseessä todella on palvelutehtävä.
Onko lausuntoja sitten pakko antaa? Eikö voisi vain sanoa, että ei ehdi tai ei kiinnosta? Muutamat eläkevirassa istuvat kollegat kyllä ovat ylpeilleet näin tekevänsäkin. Harvalla kuitenkaan on nykyisessä virka- ja rahoituskilpailussa varaa tällaiseen pyllistelyyn. Julkisrahoitteisessa järjestelmässä tutkijalla on jopa velvollisuus antaa asiantuntemuksensa yleisön käyttöön, jos sitä pyydetään.
Tutkijan työ on muuttunut. Kun on yhä enemmän siirrytty perinteisen tiedeyliopiston mallista hyötyajatteluun, näkyvyydestä on tullut meriitti. Haastattelupyyntö on tunnustus siitä, että tutkija noteerataan myös yliopiston ulkopuolella. Mediaesiintymisiä laskevat myös byrokraatit ja rahoittajat, ja näitä lukuja käytetään tieteen sisäisessä elintilakamppailussa.
Yliopistot tarvitsevat näkyvyyttä perustellakseen oman olemassaolonsa. Harvalla tieteenalalla on tarjota niin konkreettisia ja rahassa mitattavia tuloksia, että ne voisivat nyrpistellä medialle. Varsinkin ihmistieteiden alalla kyky käydä julkista kansantajuista keskustelua on aivan perusedellytys.
Ajankohtaisten asioiden kommentoimisesta on tullut pysyvä osa tutkijoiden julkista roolia, eikä siinä ole mitään pahaa. Miksi yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi jättää poliitikkojen, virkamiesten, etujärjestöjen, toimittajien ja päivystävien kolumnistien yksinoikeudeksi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Totta toinen puoli.
Toisaalta taitoa vaatisi osata kieltäytyä, jos selvästi on nähtävissä, että pyydetään kommentoimaan aihetta, josta riittävää tietämystä ei ole. Toisaalta taas moderni yliopistomaailma pakottaa näkymään, ja on vaikea kieltäytyä pyynnöstä, jos sellaisen saa.
Ihan oma lukunsa on tietysti tuo käytännön toiminta mediassa. Kun itse jouduin kommentoimaan MOT:n jutun aikaan YLElle talvisodan aikaisia suomalaisten siviilien teloituksia Kainuussa, puhelinhaastattelu kesti n. 40 minuuttia. Lopullisessa jutussa muistaakseni pidin epätodennäköisenä, että teloituksia olisi MOT:n jutussa kerrottua enempää, samoin kielsin sotahistorioitsijoiden piirissä vaikuttavan salaseuran olemassaolon.
Jutun opetukset:
A) ohjelma-aikaa on rajallisesti - älä lörpöttele
B) Toimittaja voi tarttua pieniin heittoihin ja nostaa ne esitelle tavalla, jota et ole koskaan ajatellut - älä lavertele
C) Puhuit miten järkevästi tahansa, sekä toimittaja että jutun lukija/kuulija muodostavat kommenteistasi oman näkemyksensä - älä usko, etteikö joku ymmärtäisi sinua väärin
Luojan kiitos vältin sentään pahimman virheen. Kun toimittaja kysyi, "Onko sotahistorian tutkijoiden kesken salaliitto, joka peittelee vaikeita aiheita?", oli jo kielelläni vastaus: "Jos kertoisin sen sinulle, meidän olisi pakko tappaa sinut." Sepä olisikin kuulostanut hyvältä aamun uutislähetyksessä...
Palatakseni alkuperäiseen, niin olet kyllä ehdottoman oikeassa siinä, että perusedellytyksiä pitäisi olla kyky välittää tietoa myös "tavalliselle kansalle". Itse näkisin, että pelkkä akateemisten piirien sisäinen keskustelu ei hyödytä ketään. Mikäli tietoa voidaan oikeasti jotenkin välittää myös ulospäin, on touhussamme jotakin järkeä.
"jutun lukija/kuulija muodostavat kommenteistasi oman näkemyksensä"
Tätä ei voi kyllin alleviivata, ja vielä lisäksi painottaa, että ihan lehtijutussa tehtyjen epäsuorien siteerausten tai toimittajan tulkintojenkin perusteella monet ovat valmiita muodostamaan todella jyrkkiä ja ehdottomia mielipiteitä siitä, mikä tutkija on miehiään/naisiaan.
Muistan kun väitöskirjastani julkaistiin ensimmäisiä lyhyitä ennakkojuttuja väitöstä edeltäneellä viikolla, joku mies soitti meille kotiin ja kysyi minulta "Oletteko suorittanut varusmiespalveluksenne?"
Tai sitten nämä kommentaattorit, joiden mukaan "tämäkin keskustelu käytäisiin venäjäksi, jos sotien aikaan olisi ollut enemmän teidän kaltaisianne". Tai saksaksi (Bäckman).
Sellaisenkin soiton kerran sain, jossa Hitlerin kerrottiin kesäkuussa 1942 Mannerheimin syntymäpäivävisiitillään käyneen ennen Immolaa Turussa ja laskeutuneen Artukaisten lentokentälle. Siitä kertojalla ei ollut tietoa, mitä Aatu Turussa teki, mutta muisti pikkupoikana nähneensä koneen laskeutumisen.
Erään toisen kerran jonkun kolumnin jälkeen yksi herra soitti minulle ja kiven kovaan jankutti, että asian on pakko olla päinvastoin kuin minä väitin. Perusteena oli se, että hän oli 1970-luvulla Hankkijan varaosatiskillä kuullut jonkun kertovan kuulleensä joltain, ettei asia näin ollut. "Tuskin hän valehteli", kuului jatkoargumentti.
MIELENKIINTOISTA!
Nama haastattelut ja loopit kaiketi tahtaavat yhteen totuuteen.
MUTTA aivan mainio juttu on nama blogikommentoinnit, ne parhaimmillaan jattavat moniarvoisen totuuden eloon. Tarkoitan juuri esimerkiksi sita Suomussalmen pikaoikeusjutuista kaytya keskustelua. Siina oli Jokisipilan kanta, oli Kamaraisen nakemyksia ja pari muutakin kantaa ja kyselya. Absoluuttista totuutta ei siita loytynyt ja hyvalta tuntui kun sita ei yritettykaan loytaa, vaan eri ajatukset jatettiin elamaan.
Aivan vastaavasti olen jossain rohjennut kommentoida Jokisipilan kantavaa teesia tasta todellisesta tarpeesta allekirjoittaa Aatulle joku lappu kesalla 1944. Olen ehka vaittanyt suoraan, etta Jokisipila ei nayta osaavan laskea kaikenvarareservien tarvetta kesan 1944 tilanteessa.
Olen kuitenkin halunnut olla tappamatta Jokisipilan ajattelua aivan kokonaan, koska antaahan se ajattelemisen aihetta, vaikkei kirjoittaja osaisikaan laskea tarvittavia reserveja. [En muuten osaa minakaan, eika taida kukaan muukaan osata. Niita vaan piti olla, ja mieluummin liikaa kuin liian vahan, luulen!].
Jokisipilälle:
Tuo on totta.
Olen itselleni jaotellut marssijärjestyksen seuraavasti:
1. Se mitä tutkija itse tietää/ajattelee/tarkoittaa sanoa
2. Se mitä tutkija julkistaa
3. Se mitä media julkaisusta kertoo
4. Se mitä lukija ymmärtää median viestistä
Tutkija pyrkii objektiivisuuteen ja pääsee siihen vaihtelevalla menestyksellä. Kuitenkin tiedon voi vahingossakin muotoilla niin, että se voidaan ymmärtää väärin. Media pyrkii repimään mahdollisimman näyttäviä lööppejä, joten se kärjistää asioita ja nostaa esiin ikivanhojakin juttuja uutena tietona. Lopuksi loppukäyttäjä tarkastelee kaikkea omasta näkövinkkelistään.
Niinpä tutkija sitten on, riippumatta siitä mitä sanoo, sitä mitä lukija ennakkoon on ajatellutkin.
Itse sain kerran sähköpostin, joka käsitteli talvisodan syttymisen ajankohtaa. Viestissä kerrottiin, että "En kaipaa lisätietoja." ja sitten kerrotaan, ettei talvisodan ajankohdalla ollut mitään tekemistä maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Kerran taas olin samassa tilaisuudessa sekä kommunisti että fasisti-ohranan kätyri (jälkimmäinen ei ihan sanatarkka lainaus).
Toivottavasti sinä Markku jatkat juuri sillä linjalla kuin tähänkin asti.
Niin ja hevosmiesten tietotoimisto on tietysti luotettavampi lähde kuin vaikka STT :)
Vilkaiskaapa siellä yliopiston mediakritiikkiosastolla Ilta-Sanomia: luulisi että talvisotaa käytiin viime viikolla.
Mäntsälän kapinan synnyttämä ja tammikuun kihlauksen pyhittämä IS pärjäisi hyvin jos nimettäisiin Euroopan fasistisinta lehteä, eikö vain? Muut palkintosijat menisivät ilmeisesti Itä-Eurooppaan, ellei sitten Suomen Kuvalehti yllättäisi.
”Enemmistöön kuuluvat muodostavat pelkällä olemassaolollaan uhan vähemmistöön kuuluville”, tätä suomalaisen älymystön sekä sisä- että ulkopoliittista probleemia on myös kirjailija Sofi Oksanen menestyksellä soveltanut ”ryssät haisee” romaaneissaan.
Ymmärrän kyllä, että tutkija haluaa näkyä julkisuudessa, koska tutkija ei tule toimeen ilman apurahoja.
Kuitenkin parhainta julkista palvelua edustaa juuri tämän kaltainen blogi, jossa tutkija voi kirjoittaa omia ajatuksiaan vapaasti ja lukijoilla on mahdollisuus keskustella tutkijan kanssa. Televisiossa homma menee helposti kilpahuuteluksi tai sitten soundbite-journalismiksi, jossa yksittäisen lauseen merkitys kasvaa itseään suuremmaksi.
Lähetä kommentti