Sherlock Holmes

Alla hivenen tavanomaisista aihepiireistä poikkeava kolumnini tämän päivän Turun Sanomista.

Ritari Ässää parempi

Turun Sanomat 5.5.2010

YLE uusii parhaillaan yhtä kaikkien aikojen parhaista mysteeridraamoista, Granada-yhtiön vuosien 1984-1994 Sherlock Holmes-sarjaa. Omalla kohdallani sarja kuului 1980-luvun suuriin avainkokemuksiin yhdessä tietokonepelien, heavy metallin, kaukopartioromaanien ja Pahkasian kanssa. Lähetykset olivat arjen kohokohtia, joiden tieltä raivattiin kaikki ulkoiset häiriötekijät.

Sarja on paras kuvallinen tulkinta Sir Arthur Conan Doylen mestarisalapoliisista ja myös upea epookkikuvaus viktoriaanisen ajan Englannista. Se on kestänyt ajan hammasta ällistyttävän hyvin, eivätkä edes lukuisat uusintakatselut DVD:ltä ole häivyttäneet sen taianomaista otetta.

1800-luvun jälkipuoliskon Lontoo on sarjassa rekonstruoitu ryysyläiskorttelien kerjäläisiä ja mukulakivikatujen hevosenläjiä myöten orjallisella pieteetillä, joka muuttaa kotisohvan todelliseksi aikakoneeksi. Teollisen vallankumouksen tuomat suuret taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset mullistukset tuntuvat taustaväreilynä ilmassa ja näkyvät usein myös Holmesin ratkomissa rikoksissa. Vaikka epäkohtia ja kurjuutta riittää, eletään edistysuskon ja optimismin aikoja ennen maailmansotia, Hitleriä ja Stalinia .

Nykyhetki unohtuu, kun seuraa Holmesin ja hänen apulaisensa Watsonin vossikka-ajeluja kaasulamppujen valaiseman sumuisen ja sateisen Lontoon hämärillä kaduilla. Tai kun parivaljakko matkustaa höyryveturin kiskomissa junanvaunuissa englantilaiselle maaseudulle selvittämään milloin nummien yllä leijuvaa salaperäistä uhkaa, milloin aateliskartanoiden synkkiä salaisuuksia.

Katsoja tempautuu aikaan, jolloin eurooppalaista politiikkaa leimasivat suurvaltakilpailun diplomaattiset juonittelut, brittiläinen imperiumi oli mahtavimmillaan, ja sivistyneet mutta kovapintaiset gentlemannit lähtivät Royal Geographical Societyn sikarinsavuisten kerhotilojen nahkaisista nojatuoleista tutkimusmatkoilleen tuntemattomiin maailmankolkkiin.

Kaikkein kiehtovinta sarjassa on Jeremy Brettin henkeäsalpaava Holmes-tulkinta. Vuonna 1995 kuollut brittinäyttelijä uppoutui rooliinsa niin totaalisesti, ettei lopulta enää kunnolla erottanut itseään roolihahmosta ja sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hinta oli kova, mutta tuloksena oli ylittämätön näyttelijäsuoritus.

Brettin Holmesissa on kaikki kohdallaan piipunpolttotekniikasta Etonissa opittuun virheettömään mutta värikkääseen public school – englantiin. Mestarietsivän vaatekaappi silinterihattuineen, ulstereineen, hännystakkeineen, liiveineen, taskukelloineen, Oxford-kenkineen, kaulaliinoineen, olkaimineen ja pystykauluksineen ilmentää tyylikkyydessään röyhkeyttä hipovaa dandyismia ja toimii myös klassisen pukeutumisen oppituntina.

Brettin Holmesille luomista maneereista tuli tavaramerkkejä: yhtäkkiset huudahdukset ja kolkot naurahdukset, maaniset tarmonpuuskat sekä teatraaliset ilmeet ja eleet. Osoitteessa Baker Street 221B vapaahetkinään viulunsoiton parissa rentoutuva arvoituksellinen erakko hehkuu ylivertaisesta älystä kumpuavaa kovaa kylmyyttä, mutta sopivissa olosuhteissa sisältä löytyy myös yllättävää lämpöä ja ihmisrakkautta.

Vaikka Sherlock Holmes fiktiota onkin, hänen perusprinsiippeihinsä kätkeytyy huomattavaa elämänviisautta. Ei riitä että näkee, on myös havainnoitava, ja osattava erottaa olennaiset asiat epäolennaisista. Kun mahdoton eliminoidaan, jäljelle jää totuus, vaikka se olisi kuinka epätodennäköinenkin.