Tunnustakaa!

Ohessa iänikuista identiteettipohdintaa tämän päivän (31.8.2010) Turun Sanomien kolumnistani.


Aavan meren tällä puolen

Amerikkalainen Newsweek-lehti käynnisti Suomessa melkoisen henkselienpaukuttelun valitsemalla maamme maailman parhaaksi, onhan pieni kansakuntamme aina janonnut kansainvälistä tunnustusta ja kantanut huolta kuvastaan ulkomailla. Maamme kehittyneisyyttä ja länsimaisuutta alleviivaavalle viralliselle Suomi-kuvalle Yhdysvaltain toiseksi suurimman viikkolehden tunnustus oli suuri voitto.

Suomen historia on katkeamaton ketju erilaisia tunnustuksenhakuprojekteja. Ruotsalaisia emme halunneet olla emmekä venäläisiksi tulla, ja hajurako on pidetty myös baltteihin ja Itä-Eurooppaan. Sotien välinen Suomi vakuutteli maailmalle valtiollista uskottavuuttaan ja eurooppalaisuuttaan, toinen tasavalta puolueettomuuttaan, demokraattisuuttaan ja kulttuurista läntisyyttään, ja EU-Suomi taas on esiintynyt maailmalla innovaatioparatiisina sekä eurooppalaisen integraation ydinmaana.

Politiikan, mentaliteettien ja imagonrakennuksen kartalla Suomen historia on ollut matka idästä kohti länttä. Vaikka välillä oltiin liitossa niin natsi-Saksan kuin kommunistisen Neuvostoliitonkin kanssa, eivät saksalaismieliset ja taistolaisetkaan onnistuneet suistamaan läntistä identiteettijunaa kiskoiltaan.

Manner-Euroopasta katsottuna Suomi on saari, jonka indoeurooppalaiseen perheeseen kuulumaton kieli on käsittämätöntä mongerrusta. Maantieteelliset, kielelliset ja historialliset tosiseikat ovat muokanneet voimakkaasti kansallista identiteettiämme ja synnyttäneet omaleimaisen kulttuurin, jossa oma aines sekoittuu sujuvasti läntisiin ja itäisiin vaikutteisiin.

Osa vetovoimastamme perustuu kulttuurimme ei-länsimaisten elementtien eksotiikkaan, josta ovat ammentaneet muun muassa Aki Kaurismäki, Arto Paasilinna, suomalaisen melankolian englanninkieliseksi love metalliksi päivittänyt HIM-yhtye ja pohjalaisen hulluuden tuotteistanut Duudsonit-sekoiluryhmäkin.

Olemme taitavia muuttamaan ulkomaisia lainoja omintakeisiksi suomalaisiksi sovelluksiksi. Kansallispelin nappasimme Yhdysvalloista, hyvinvointivaltion Ruotsista, peruskoulun DDR:stä ja alkoholikulttuurin Venäjältä. Omaa on luotu myös vieraita elementtejä toisiinsa yllätyksellisesti yhdistellen ja suomalaiskansallisesti kuorruttaen.

Hyvän esimerkin tarjoaa kevyt musiikki, tiennäyttäjänään slaavilaisen melankolian ja saksalaisen marssimusiikin fuusioinut suomalainen tango. Kesällä 1993 musiikillinen poikkikulttuurisuus saavutti suorastaan maailmanhistoriallisia sfäärejä, kun tötterötukkainen Leningrad Cowboys esiintyi Senaatintorilla yhdessä Neuvostoliitto-vainaan ylpeyden Puna-armeijan kuoron kanssa.

Kylmän sodan päättymisen tajusi konkreettisesti, kun Urho Kekkosen Suomen tosikkomaisuutta törkyrockillaan 1970- ja 1980-luvuilla irvailleen Sleepy Sleepersin laajennettu versio ja Ensemble Aleksandrova tuuttasivat ilmoille yhdessä ja samassa konsertissa Finlandian, Kalinkan, punaniskarockhelmi Sweet Home Alabaman ja surffipopklassikko California Girlsin.

Suomea on ansiokkaasti tehnyt tunnetuksi myös englanninkielisistä rockhiteistä suomenkielisiä humppa- ja jenkkaversioita esittävä Eläkeläiset-yhtye. Yllättävää kyllä, runsaan alkoholinjuonnin siivittämät konsertit ovat keränneet paljon yleisöä erityisesti Saksassa (”Köniinsä sietäisi julma sakemanni, humppasi vaan kun paloi Rovaniemi!”). Yhtye jäi Newsweekin toimittajilta noteeraamatta, eivätkä ulkoministeriön propagandistitkaan viitsineet heitä asialla vaivata.

Kanadalainen neitsytmatka

Blogikirjoittelun innoittamana pääsin eilen vihdoin tuumasta toimeen kanadalaismelonnan kokeilemisessa, ja jälki oli komeaa, kuten kuvasta näkyy (hei herra, jäikö jotain?). Ei voi kuin hattua nostaa lajin harrastajille, sen verran mahdottomalta tuntui pysyä vedenpinnan yläpuolella tuolla järjettömän kiikkerällä pohjarakenteella ja polviasennon aiheuttamalla korkealla painopisteellä varustetulla laitteella. Eikä se kyllä kovin pitkään onnistunutkaan, kuten alla olevasta videosta näkyvä todistusaineisto lahjomatta paljastaa. Ei tullut maratonmelontaa, ja maaliin olisi jäänyt saapumatta 200 metrilläkin. Ei auttanut, vaikka edellisenä iltana tapitin silmä kovana Maxim Opalevin tekniikkaa YouTubesta. No, tästähän me emme masennu. Sain jo hyviä vinkkejä mahdollisesti vapailla markkinoilla olevista valmentajista, ja lämpimiä vesiähän riitää pitkälle syksyyn...

Vielä melonnasta

Veikon edelliseen kirjoitukseen jättämän kommentin pohjalta täytyy valitella samaa asiaa, eli sitä että kanadalaismelonta on kilpailumuotona Suomesta lähes tyystin kadonnut. SM-kisoissa sitä ei käsittääkseni tänä vuonna melottu ollenkaan sen paremmin yksiköillä kuin miehistökanooteillakaan. Viime vuonna kanadalaisyksikköjen 200 metrin matkalla Suomen mestaruuden voitti silloin 48-vuotias Jyrki Hakala ajalla 59.04, kisassa, jossa oli kolme osallistujaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että puolta tuntia myöhemmin Kimmo Latvamäki voitti kajakkiyksikköjen finaalin ajalla 40.98. Perspektiivin saamiseksi todettakoon, ME-ajat ovat 33.980 kajakkiyksikössä (Olivier Lasak 1992) ja 38.383 kanadalaisyksikössä (Ledys Frank Balceiro 2001).

Neljät olympialaiset melonut tamperelainen Timo Gröndlund oli kanadalaisyksiköissä kova tekijä 1970- ja 1980-luvuilla, parhaina saavutuksinaan neljäs ja viides sija Los Angelesista 1984 ja kaksi kuudetta sijaa Moskovasta 1980. Olavi Ojanperä otti Helsingin 1952 kisojen 1000 metrin matkalta pronssia, joka on kanadalaismelonnan ainoa suomalainen arvokisamitali. Veljekset Jyrki ja Jarmo Hakala meloivat kanadalaiskaksikkoa Moskovan olympialaisissa ja useamman kerran MM-kisoissa. Veljesten yhteenmelonta ei ollut suoritusteknisesti mikään ihan läpihuutojuttu, sillä Jyrkillä oli mittaa 193 senttiä ja Jarmolla 179 senttiä.

Melontaseuroilla kanadalaiskalustoa vielä jonkin verran löytyy, joskin muotoilultaan uusimman tuotekehityksen mukaisia malleja saattaa olla turha etsiä. Turussa Saaristomeren Melojilla olen nähnyt ainakin yhden yksikön, jota oli tarkoitukseni pyytää tänä kesänä kokeiltavaksikin, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt vain suunnitelmaksi. Jos tuollaisen kanadalaisyksikön haluaisi omakseen, pitäisi lyödä tiskiin tuollaiset 1750-2000 euroa plus toimituskulut. Jos innostus heräsi, kauppaa voi hieroa täällä.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemani Oona Vaskon lisäksi pitää nuorista melojista nostaa esiin myös Miika Dietrich, 500 metrin, 1000 metrin ja 5000 metrin Suomen mestari ja 200 metrin pronssimies, sekä Pauliina Polet, tämän vuoden SM-hopeanainen 200 metrin, 500 metrin ja 1000 metrin matkoilta. Molemmat tekivät tänä kesänä valtavan tasohyppäyksen, ja nuori ikä antaa odottaa kehityksen jatkuvan vielä vuosia. Dietrichin harjoittelua sivusta Turussa vähän nähneenä uskallan ennustaa, että hän tulee menemään todella kovaa jo ensi kesänä. Kaikki todellisen huippumelojan fyysiset ominaisuudet omaava isokokoinen Saaristomeren Meloja ei vielä tänä vuonna osallistunut maailmancupeihin, mutta yhtään kauempaa kansainvälistä debyyttiä ei enää ole hänen osaltaan syytä viivyttää.

Kanootit telineeseen

Poznanin MM-kisat saatiin melottua. Suomalaisittain kohokohta osui lauantaille, jolloin Anne Rikala otti naisten 5000 metrin kisassa pronssin ja osoitti tehneensä loukkaantumisten pilaaman kauden 2008-2009 jälkeen vahvan paluun kansainvälisen finaalitason melojana. Perjantaina paramelonnnan puolella Henry Manni otti kajakkiyksikön TA-luokan 200 metrillä pronssia.

Naisten puolella ensi vuonna, jolloin Vichyn MM-kisoissa jaetaan maapaikkoja Lontoon olympialaisiin, käydään kovaa kilpailua olympiamatkojen (200 ja 500 metriä) edustuspaikoista Rikalan ja Jenni Mikkosen välillä. Vielä kun nuori Oona Vasko ottaa kehityshyppäyksen ensi kaudeksi, on kaikkia osapuolia ruokkiva sisäisen kilpailuasetelman dynamiikka kohdallaan. Yksikön lisäksi on tietysti mahdollista koittaa vauhtia myös kaksikossa.

Jenni Mikkosen kisat menivät alle odotusten, tuloksena B-finaalipaikka sekä 200 että 500 metriltä. 200 metrillä kaksi maailmancupin viidettä sijaa osoittivat, että parhaimmillaan Mikkonen pystyy taistelemaan mitaleista, mutta Poznanissa tämä vauhti jäi haaveeksi. Miesten puolella Kimmo Latvamäki jäi sijoituksellisesti kauas A-finaalista, joskaan aikavertailussa marginaali yhdeksän kärkeen ei ollut katastrofaalisen suuri erojen ollessa pieniä. Joka tapauksessa sekä Mikkosen että Latvamäen osalla on edessä tiukka analyysi ja tarvittavien korjausliikkeiden tekeminen, jotta taistelu A-finaaliin pääsystä ja olympiapaikasta olisi ensi kaudella realismia.

Miesten 500 metrin kisamatkalle Poznan oli joutsenlaulu ja eräänlainen viimeinen kerta. Kauteen lähdettiin sillä olettamuksella, että 500 metriä olisi olympiamatka kuten tähänkin asti, mutta kansainvälinen kanoottiliitto päätti joulukuussa 2009 raivata miesten 500 metrin kisat (kajakkiyksikkö ja -kaksikko, kanadalaisyksikkö ja -kaksikko). Olympiadin ollessa jo menossa nopealla aikataululla tehty päätös herätti pahaa verta 500 metrin spesialistien keskuudessa ja nosti olympialaisten mitalikandidaateiksi koko joukon uusia 200 metrin erikoismelojia.

Ratkaisua on perusteltu katsojaystävällisyydellä, koska pääkatsomon edessä tapahtuvana 200 metrin matka on helposti seurattavissa startista maaliin. Selostajan näkökulmasta jonkin verran draaman kaarta kuitenkin ratkaisulla menetetään. 500 metrin kisassa ehtii tapahtua puolentoista-kahden minuutin aikana kaikenlaista, nähdään uhkarohkeita karkuyrityksiä, pahoja kangistumisia ja huimia loppukirejä. Matkaa voi lähetystä monenlaisella erilaisella taktiikalla ja vauhdinjakoprofiililla, jolloin johtopaikka ja mitalisijat voivat vaihtaa matkan varrella omistajaa jatkuvasti. 200 metrin kisa on enemmän laput silmillä -tyylinen suora 30-40 sekunnin rypistys, johon ei paljoa juonta tai dramatiikkaa ehdi eikä pysty rakentamaan.

Poznanissa nähtiin monia mieleenpainuvia suorituksia. Unkarin Katalin Kovacs otti MM-mitalien kokonaismäärässä vuosina 1978-2005 mitaleja napsineen Birgit Fischerin kiinni. Molempien lukema on nyt uskomattomat 38 kappaletta. Maailmanmestaruuksien määrässä Kovacs ohitti Fischerin nappaamalla MM-kullat numero 28 ja 29. 34-vuotiaan Kovacsin ura saattaa jatkua vielä pitkäänkin, olihan esimerkiksi Italian syyskuussa 46 vuotta täyttävä Josefa Idem edelleen A-finaalissa. Unkarin naisten kajakkinelikko meloi alkuerissä ilman minkäänlaista kilpailuasetelmaa uuden ME-ajan ja tulee sopivan kelin kohdalle osuessa siirtämään 500 metrin ennätyksen alle puolentoista minuutin. Negatiivisesta elämyksestä vastasi ensimmäistä kertaa ohjelmassa mukana ollut farssiksi kääntynyt naisten kanadalaismelonta, jossa urheilullisen tason heikkouden ja harrastajamäärien vähyyden vuoksi MM-mitalien jakaminen on melko kyseenalaista.

Romanian kanadalaiskaksikko Victor Mihalachi - Alexandru Dumitrescu yllättivät ennakkoon kovemmiksi rankatut kilpakumppaninsa ja ottivat mestaruudet sekä 500 että 1000 metrillä. Ruotsin Anders Gustafsson otti ensimmäisen arvokisavoittonsa miesten kajakkiyksikköjen 500 metrin kisassa, mikä samalla oli ainoa pohjoismainen mestaruus Poznanissa. Kisojen omasta mielestäni vakuuttavimmasta suorituksesta vastasivat Liettuan Raimundas Labuckas ja Tomas Gadeikis (kuvassa) kanadalaiskaksikkojen 200 metrillä. En muista ikinä ennen nähneeni samanlaista frekvenssiä ja päättäväisyyttä kuin mitä he eilen tuossa finaalissa näyttivät.

Suomalaisittain ajateltuna mitalimenestys on kova suoritus, sillä maamme ei todellakaan kuulu lajin suurmaihin. Viiden melojan joukkue on kansainvälisessä vertailussa todella pieni, mikä tietysti kertoo kansallisen kärkemme kapeudesta. Melonnan suurmaat kuten Unkari, Venäjä, Puola, Espanja ja Kanada olivat liikkeellä 30-40:n hengen joukkueilla. Resurssit ja systeemit ovat tietysti samassa mittaluokassa, mikä entisestään pidentää pienten maiden takamatkaa. Suurmaat tuottavat menestyjiä eri kanoottiluokkiin laajalla rintamalla, ja kansainvälinen kilpailu on todella tiukkaa ja armotonta. Maksimionnistuminen voisi tuoda Suomelle ensi vuonna Vichystä olympiapaikan kolmessa eri luokassa, mutta paljoa ei tarvitse parhaasta tasosta jäädä kun jäädään kokonaan ilman.

Rikalalle MM-pronssia!

Jenni Mikkonen putosi pettymyksekseen 200 metrin kajakkiyksikköjen kisan B-finaaliin ja Kimmo Latvamäki miesten 200 metrillä C-finaaliin, eli sprinttimatkat sujuivat suomalaisilta alavireisesti.

Mutta iloisia uutisia tuli hivenen yllättävältä suunnalta: Anne Rikalan 5000 metrin kilpailusta! Aamulla Anne meloi kuudenneksi 1000 metrin matkalla, ja silloin spekuloin, että hänen vauhtinsa saattaa hyvinkin riittää korkealle illan 5000 metrin kisassa. Ja niin siinä kävi, että Anne nappasi tältä pitkältä matkalta mitalin. Ohessa kärkikymppi matkalta, jolle yhteensä lähti 19 melojaa:

1. Vivien Follath HUN 22:44.927

2. Maryna Paltaran BLR 22:53.079

3. Anne Rikala FIN 23:07.683

4. Bernadette Wallace AUS 23:11.911

5. Arezou Motamedi IRI 23:29.591

6. Ludmyla Galushko UKR 23:33.111

7. Lani Blecher GBR 23:42.823

8. Franziska Weber 23:52.727

9. Jana Jezova 23:54.239

10. Ana Varela 24:10.291

Anne kävi pronssista tiukan taiston Australian Bernadette Wallacen kanssa ja onnistui kääntämään sen neljällä sekunnilla edukseen. Onnea hienosta saavutuksesta!

Melonnan MM-kisat

Ratamelonnan MM-kisat käynnistyivät tänään Puolan Poznanissa. Suomella on mukana viisihenkinen joukkue: Jenni Mikkonen meloo naisten kajakkiyksikköjen 200 ja 500 metriä, Anne Rikala 1000 ja 5000 metriä sekä Kimmo Latvamäki miesten kajakkiyksikköjen 200 metriä, paramelonnassa Aleksi Kirjonen ja Henri Manni.

Eurosport näyttää kisoja peräti kuuden lähetyksen verran (selostajana yours truly): huomenna perjantaina klo 11.00-13.15 ja 18.00-19.30, lauantaina klo 11.00-13.00 ja 14.00-16.30, sekä sunnuntaina klo 11.15-12.30 ja 13.30-14.45. Perjantain molemmissa lähetyksissä näemme Mikkosen melontaa 500 metrillä, lauantaina ensimmäisessä lähetyksessä Rikalan finaalimelonnan tonnilla, mikäli hän selviää A-finaaliin, ja jälkimmäisessä Mikkosen ja Latvamäen esiintymiset 200 metrin alkuerissä ja semifinaaleissa.

Sunnuntain ensimmäisessä lähetyksessä ovat vuorossa 500 metrin finaalit ja 200 metrin finaalit, joissa toivottavasti kaikissa näemme suomalaisväriä. Rikalan 5000 metrin kisa melotaan väliaikalähtönä eli suorana finaalina lauantaina kello 18, joka valitettavasti ei ainakaan tällä hetkellä näy kuuluvan nauhoitettunakaan lähetyksenä Eurosportin kattaukseen. Sama on tilanne myös tänään ja huomenna iltapäivällä kisattavan paramelonnan suhteen.

Raportoin kisapäivien mittaan suomalaisten edesottamuksista ja kisoista muutenkin blogissani. Keskustelin eilen ja tänään suomalaismelojien kanssa, ja kaikki ovat ilahduttavasti saaneet valmistautua ja viimeistellä näihin kisoihin suunnitelmien mukaisesti ilman sairasteluja tai muita vastoinkäymisiä. Ennakkoasetelmat lupaavat parhaita menestyssaumoja maailmancupissa kahdesti finaaliin meloneelle Jenni Mikkoselle 200 metrin matkalla.

Paluun kansainvälisille radoille täksi kaudeksi tehnyt Kimmo Latvamäki lähtee hakemaan A-finaalipaikkaa ja vahvistusta sille, että matka kohti Lontoon olympialaisia jatkuu aikataulussa. Anne Rikala on itselleen poikkeuksellisessa tilanteessa meloessaan 1000 ja 5000 metrin matkoja tutumpien 200 ja 500 metrin sijaan. Viime kauden pilannut selkävaiva on saatu hallintaan, ja Rikala tekee paluuta kovaa vauhtia. Koko viime vuoden jälkimmäisen puoliskon kestänyt pakkotauko melonnasta ja loukkaantumisen aiheuttama harjoitusmäärän ja -laadun heikkeneminen on totta kai näkynyt kauden vauhdeissa, mutta jatkuvasti on menty parempaan suuntaan.

Tässä vielä kisoihin liittyviä nettiosoitteita:

Järjestäjien kisasivut

Jenni Mikkosen blogi

Kimmo Latvamäen blogi

Suomen kanoottiliitto

Eurosport Player (4.90 €/kk maksava Eurosportin netissä katsomisen mahdollistava palvelu)

Uusi Eurooppa

Kolumni Turun Sanomista 4.8.2010:

URHEILEVAT EUROOPPALAISET

Urheilumenestystä on pidetty tärkeänä Suomen kansainväliselle arvostukselle. 1910- ja 1920-luvuilla Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi juoksivat Suomen maailmankartalle, ja myöhemmin menestyvän mallisuomalaisen viittaa on sovitettu muun muassa kiekkoleijonien ja formulakuskien harteille.

Sunnuntaina päättyneistä yleisurheilun EM-kisoista ei nostetta saatu. Kun Janne Holménin (2002) ja Jukka Keskisalon (2006) kaltaisia yllätysmestaruuksia ei tullut, jäi ainoaksi mitaliksi Tero Pitkämäen pronssi lajissa, jota Euroopassa taitaa tosissaan harjoitella vain muutama kymmenen ihmistä.

Naimakaupoillaan huippu-urheilunäkemystä hankkinut yritysvalmentaja Jari Sarasvuo totesi kesällä, että Euroopasta on tullut vanhojen, väsyneiden ja työhaluttomien etuilijoiden maanosa. Jos urheilutulokset kuvastavat kansallista elinvoimaa, voisi EM-kisojen katsoa ainakin pohjoismaiden osalta vahvistavan Sarasvuon teesin. Viiden maan kokonaissaldo oli yksi kulta, yksi hopea ja yksi pronssi, mikä on vähemmän kuin mitä esimerkiksi Kroatia tai Valko-Venäjä ottivat yksinään.

SUL-pomo Jarmo Mäkelä valitteli pienten olevan kovilla, kun Venäjä, Iso-Britannia, Ranska ja Saksa kahmivat yli puolet mitaleista. Puolan, Italian ja Espanjan kaltaisten keskikastin maiden vielä ottaessa neljäsosan lätkistä jää muille vain rääppeitä.

Kultaisella 1970-luvulla oli eri meininki. Tuolloin Suomi peittosi maaotteluissa niin itähirmut Neuvostoliiton ja DDR:n kuin länsimahdit Ison-Britannian ja Länsi-Saksankin. Vuoden 1974 Rooman EM-kisoista tuli peräti kymmenen mitalia (4-1-5) ja vielä 1978 Prahastakin kuusi (1-2-3). Nautinnonhakuisella 1980-luvulla pudotus oli nopea, ja vuonna 1986 Stuttgartista oli tuomisina enää yksi hopea.

Kylmä sota oli urheilunationalismin hullua kautta, ja muiden mukana myös idän ja lännen välissä taiteilleet suomalaiset hamusivat maalleen mainetta ja kunniaa senttien ja sekuntien avulla. Väestöpohjaan suhteutettuna hurja menestys jopa troppikanyylinsä pohjia myöten ryystäneitä derkkuja ja neukkuja vastaan tosin panee epäilemään, että maailmanpolitiikan kabinettien ohella suomalaiset turvasivat lääkärintaitoihinsa myös pukukopeissa.

Barcelonan kisat kertoivat urheilevan Euroopan muutoksesta, kun yhä useampi atleetti edusti kantaväestön sijaan maahanmuuttajia. Yksilömestaruuksista neljä meni Afrikassa syntyneille urheilijoille ja kaksi toisen polven afrikkalaissiirtolaisille. Ranskan 18 mitalista peräti 13 ottivat afrikkalaistaustaiset urheilijat.

Kantaväestön hakeutuessa mieluummin trendilajeihin tai ollessa kokonaan urheilematta, on yleisurheilusta tullut yhä siirtolaisvetoisempaa. Toisin kuin helpon elämän kangistamat etniset eurooppalaiset, köyhistä oloista tulevat siirtolaiset näkevät urheilun yhä väylänä parempaan elämään ja ympäristön arvostukseen.

Kansallisen identiteetin pönkittämisen sijaan urheilu voisi toimia myös kulttuurisen monimuotoisuuden ja vuoropuhelun edistäjänä. Tässä mielessä siirtolaishuiput ovat tärkeitä tienraivaajia. Toisaalta urheilu on kuitenkin vain urheilua. Edes siirtolaisten voittama vuoden 1998 jalkapallon maailmanmestaruus ei estänyt Ranskassa lähiöiden ghettoutumista.

Suomalaisuuden kypsymisestä taas kertoo se, ettei laiha EM-saalis aiheuttanut meillä kummoisiakaan kriisitunnelmia. 1970-luku oli oma maailmansa, eivätkä kansakunnan henkinen hyvinvointi ja kartalla pysyminen enää ole parista mitalista kiinni.

Elämän tarkoitus

Otsikon asiaa miettiessä ei ole tullut blogiinkaan kirjoitettua. Ei vaiskaan, alla tällä foorumilla taannoin julkaisematta jäänyt kolumnini Turun Sanomista 7. heinäkuuta.

ELÄMÄN TARKOITUS

Länsimainen elämä nojaa taloudellisen kasvun ideologiaan. Valtioiden välisessä kilvoittelussa kansainvälistä arvovaltaa tavoitellaan tuotantoa, kauppaa ja pääomia kasvattamalla. Yksittäisten ihmisten elämässä menestyksen ja hyvinvoinnin mittarit liittyvät aineelliseen elintasoon ja työntekoon.

Työnteon alkuperäinen motiivi oli tietenkin se, ettei ilman tuloja saanut kattoa pään päälle eikä leipää pöytään. Palkan alkaessa kattaa pakolliset menot porkkanan uurastamiselle tarjosi lupaus paremmasta elämästä ja sosiaalisesta noususta. Korkeasta elintasosta muodostui tavoiteltu statussymboli, joka viestitti ahkeruudella ja kyvykkyydellä ansaitusta menestyksestä.

Suomessa tyypillinen menestyvän keskiluokan käyntikortti koostuu omakotitalon, kesämökin, parin auton ja ulkomaanlomien paketista. Palkkojen noustessa yhä useammat ovat päässeet tästä idyllistä osalliseksi, jolloin ylemmän keskiluokan on erottuakseen täytynyt hankkia yhä isompia taloja, mökkejä ja autoja sekä matkustaa entistä eksoottisempiin lomakohteisiin yhä useammin.

Elintasokilvassa ihmiset ovat mukisematta uhranneet ainakin kolmanneksen ajastaan työlle, vaikka keskimääräinen ansiotaso on jo ajat sitten kattanut moninkertaisesti välttämättömyysmenot. Politiikassa kaikki alistuu jatkuvan talouskasvun, tehokkuuden ja kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle. Kriisi väijyy jatkuvasti kulman takana, ja ellemme ponnistele yhä kovemmin, putoamme kärryiltä.

Kännyköiden, sähköpostin ja internetin myötä ero työn ja vapaa-ajan välillä on hämärtynyt ja monen kohdalla täysin kadonnut. Sen sijaan, että työ olisi väline paremman elämän saavuttamiseksi, siitä itsestään on tullut elämän pääsisältö. Menestyksen hintana ovat alituinen stressi, riittämättömyyden tunne ja krooninen aikapula. Talouskasvun sivutuotteena syntyy henkistä pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa.

Kuinka pitkälle raha ja materia riittävät korvaamaan työtunneiksi uhrattua elämää, joka on ainutkertaista ja jota ei voi saada takaisin? Olisivatko työ ja vapaa-aika sovitettavissa toisiinsa tavalla, joka parantaisi elämän laatua ja antaisi aikaa huolehtia esimerkiksi läheisistä ihmissuhteista kunnolla? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä ja miten se on saavutettavissa?

Työelämän alati kasvavat vaatimukset ovat saaneet monet miettimään vapaaehtoista oravanpyörästä jättäytymistä. Anglosaksisesta maailmasta 1990-luvulla alkunsa saanut downshifting-trendi painottaa työn ja kulutuksen kohtuullistamista. Töiden vähentäminen syö tuloja, mutta palauttaa yksilölle oman elämänsä kontrollia.

Globaalissa tarkastelussa downshifting on tietysti etuoikeutettujen ajatus, koska se on mahdollinen vain vauraissa talouksissa ja ihmisille, joiden työ ja koulutus mahdollistavat osa-aikaisuuden. Suuri kysymys tietenkin kuuluu, mitkä ovat ilmiön kansantaloudelliset vaikutukset. Kuka tekee työt ja maksaa verot, jos kaikki päättävät downshiftata, kysyvät Jyrki Katainen ja Mikko Pukkinen.

Kiinan ja Intian kaltaisissa kehittyvissä kasvutalouksissa lupaukset elintason kohoamisesta ja sosiaalisesta noususta ovat vielä aitoja ja tarpeellisia. Länsimaissa rahan ja materian kannustinarvo noudattaa vähenevien tuottojen lakia, eli lisäpanostuksilla saavutetaan yhä vähemmän. Tässä tilanteessa yksilön on pelkästään rationaalista pohtia, ovatko hänen omat etunsa yhteneväisiä työnantajan ja valtiovarainministeriön vastaavien kanssa.