lauantaina, elokuuta 28, 2010

Kanadalainen neitsytmatka

Blogikirjoittelun innoittamana pääsin eilen vihdoin tuumasta toimeen kanadalaismelonnan kokeilemisessa, ja jälki oli komeaa, kuten kuvasta näkyy (hei herra, jäikö jotain?). Ei voi kuin hattua nostaa lajin harrastajille, sen verran mahdottomalta tuntui pysyä vedenpinnan yläpuolella tuolla järjettömän kiikkerällä pohjarakenteella ja polviasennon aiheuttamalla korkealla painopisteellä varustetulla laitteella. Eikä se kyllä kovin pitkään onnistunutkaan, kuten alla olevasta videosta näkyvä todistusaineisto lahjomatta paljastaa. Ei tullut maratonmelontaa, ja maaliin olisi jäänyt saapumatta 200 metrilläkin. Ei auttanut, vaikka edellisenä iltana tapitin silmä kovana Maxim Opalevin tekniikkaa YouTubesta. No, tästähän me emme masennu. Sain jo hyviä vinkkejä mahdollisesti vapailla markkinoilla olevista valmentajista, ja lämpimiä vesiähän riitää pitkälle syksyyn...

video

4 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

En ole asiantuntija vaan olen viimeksi katsonut kanadalaisyksiköitä silloin, kun Timo Grönlund vielä meloi olympialaisissa.

Näyttää siltä, että melojan painopiste ei tuossa lajissa saa nousta liian korkealle. Jos selkää suoristaa liikaa, vene kaatuu. En tiedä, kuinka pitkä bloginpitäjä on, mutta pitkien miesten laji tuo ei ainakaan ole toisin kuin soutu.

Itse videossa parasta oli taustamusiikki.

Veikko Sinisalo kirjoitti...

Joo, haastavaa on. Nostan hattua hyvälle yritykselle. Ondrej Synek kokeili lajia viime kesänä ja tulos oli aika lailla sama. Kalusto on kehittynyt edelleen kapeampaan suuntaan. Suoraan edestä katsottuna nykyinen kalusto näyttää todella hurjan kapealta. Markun kanootti lienee venhempaa vuosikertaa. Duklan kanadalaisluokan melojat ovat kyllä suht matalia jäpikkäitä, pitänee paikkansa että lajissa ei välttämättä pitkiä vipuvarsia tarvitse, vaikka teoreettisesti niistä saattaisi kanootin kuljettamiseen hyötyä ollakkin...

Markku Jokisipilä kirjoitti...

Joo, vanhaa leveämpää pohjamallia edusti minun rääkkäämäni pulkka.

Katselin noita Pekingin mitalistikuokkijoiden pituuksia, ja itse asiassa oman mittani (184 cm) puolesta sopisin joukkoon loistavasti:

Andrei Bahdanovich 193 cm
Aliaksandr Bahdanovich 191 cm
Iurii Cheban 186 cm
Guanliang Meng 185 cm
Aleksandr Kostoglod 185 cm
Maxim Opalev 184 cm
Raimundas Labuckas 184 cm
Tomas Gadeikis 184 cm
Christian Gille 184 chm
Tomasz Wylenzek 183 cm
David Cal 183 cm
Thomas Hall 182 cm
Sergei Ulegin 181 cm
György Kozmann 179 cm
Wenjun Yang 178 cm
Attila Vajda 177 cm
Tamas Kiss 175 cm

Nopealla tarkastelulla näyttäisi siltä, että aiemmin näitä ptkiä miehiä oli mitaleilla enemmän. Soulissa C-1:n 500 metrin kultaa melkoi 190-senttinen Olaf Heukrodt (DDR), Moskovassa 195-senttinen Sergei Postrekhin (NL). Moskovan tonnin pronssimies Eckard Leue (DDR) oli 191-senttinen.

Toisaalta Moskovan C-2:n tonnin voittajat Ivan Patzaicin ja Toma Simionov olivat kummatkin 175 cm pitkiä. Olympiamitalisteja näyttäisi löytyvän kuitenkin eniten tuosta 185 sentin tuntumasta. Eli näyttäisi siltä, ettei se ole pituus ja korkea painopiste mikä kaataa, vaan huono tasapaino.

Pitkien miesten lajina tunnetussa soudussa historiatilasto sisältää mielenkiintoisen havainnon. Pertti Karppinen oli ensimmäinen yli 190-senttinen (ja yli 200-senttinen) olympiavoittaja. Yksikön olympiavoittajien mittoja:

John Kelly (1920) 187 cm
Juri Tyukalov (1952) 181 cm
Vjatseslav Ivanov (1956, 1960, 1964) 188 cm
Jan Wienese (1968) 178 cm
Juri Malishev (1972) 179 cm
Pertti Karppinen (1976, 1980, 1984) 201 cm
Tomas Lange (1988, 1992) 189 cm
Xeno Müller (1996) 190 cm
Rob Waddell (2000) 200 cm
Olaf Tufte (2004, 2008) 194 cm

KKL kirjoitti...

Hyvä Markku! Parempi C-mies kuin G-mies..

Itseasiassa uudemmat ja kapeammat mallit ovat vähemmän huteria verrattuna vanhaan malliin. Ne eivät horju niin helposti, mutta kyllähän ne melojan ulos sylkäisee sitte kerrasta. Toisin sanoen niiden leveys on max n. 30cm, kun vanhoissa taisi olla muistaakseni 58 tai 60 eli ei heilu niin leveältä horjunnan alkaessa