On aina mukavaa seurata fiksujen ja älykkäiden urheilijoiden edesottamuksia. Vaikka sekä Jarkko että Tuomo Ruutu kirjoittivat ylioppilaskirjoituksissa kuusi laudaturia, tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele heidän törmäilyjään jääkiekon MM-kisojen eilisessä Suomi-Latvia-pelissä.Kuka muistaa loistavan elokuvan Maratoonari (Marathon Man, USA 1976, ohjaaja John Schlesinger), jossa Dustin Hoffman esittää historia-alan väitöskirjaa tekevää maratonjuoksijaa? Leffa tuli mieleen viime viikolla, kun sain käsiin maratonin Euroopan mestari Janne Holménin väitöskirjan Den politiska läroboken, jossa juoksijasankari analysoi norjalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten koulukirjojen USA- ja Neuvostoliitto-kuvaa 1930-luvulta tähän päivään.
Holmén on tehnyt suuren työn käydessään läpi kymmeniä kolmen maan opetussuunnitelmia ja satoja niissä julkaistuja historian, yhteiskuntaopin, kansalaistaidon ja maantiedon oppikirjoja. Jo kursorisen suomalaiseen oppimateriaaliin keskittyvän tarkastelun perusteella hän vaikutta tehneen myös mielenkiintoisia löytöjä, kuten esimerkiksi, että
- suomenkielisissä 1930-luvun oppikirjoissa rotuteorioita käsiteltiin lyhyesti ja kriittisesti, mutta suomenruotsalaisissa kirjoissa niihin paneuduttiin Ruotsin esikuvan mukaan syvällisesti
- suomenruotsalaisen 1930-luvun maantiedon oppikirjan mukaan mustien henkinen kehitys loppuu 13-vuotiaana ja jää sille tasolle loppuiäksi
- 1960-luvulla ilmaantuu koulukirjoihin näkemys, että talvisota vain "puhkesi"
- samoihin aikoihin osassa suomalaisia kirjoja nimetään Kylmän sodan syyksi länsivaltojen maailmanvallankumouksen pelko ja uhka kapitalistisesta interventiosta Neuvostoliittoon
- 1970-luvulla valtaosasta suomalaisia oppikirjoja alettiin väittää, että maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
- edelleen korostettiin, kuinka Neuvostoliitossa ryhdyttin heti luonnonsuojelutoimiin kun havaittiin saastumista yms., olivathan luonnonvarat koko kansan omaisuutta, toisin kuin USA:ssa, jossa ympäristöongelmat olivat räjähtämässä käsiin
- 1970-luvun oppikirjoissa keskusjohtoinen suunnitelmatalous esitettiin pelkästään positiivisena asiana, kapitalismista sen sijaan varjopuolia löydettiin
- Leninille ja bolshevikkivallankumoukselle uhrattiin valtavasti sivuja, mutta kritiikille ei tilaa löytynyt
- Stalinin kuoltua Neuvostoliitto lakkasi olemasta diktatuurivaltio
- Neuvostoliiton valtiollisia oloja kuvataan maan perustuslain ja virallisten lähteiden perusteella, jolloin niistä saadaan korostetun positiivinen kuva
- Prahan kevään 1968 eli Tshekkoslovakian reformiliikkeen nujertamiseen syyksi esitettiin "vastavallankumouksen uhka" ja Länsi-Saksan uhkaava politiikka
- Neuvostoliiton eri kansallisten ryhmittymien, erityisesti balttien, itsenäistymispyrkimykset ja kritiikki Moskovan keskushallintoa kohtaan mainitaan suomalaissa oppikirjoissa ensimmäistä kertaa vasta 1990, neuvostoyhteyskunnan sosiaalisia ongelmia sen sijaan ei käsitellä vielä tällöinkään
- Gorbatshovin uudistuspolitiikka, glasnost ja perestroika, mainitaan vuoden 1991 loppuun mennessä vain kahdessa suomalaisessa oppikirjassa
- siviilien kärsimyksistä Afganistanin sodassa ei puhuta lainkaan eikä Neuvostoliiton tappioita mainita
- vasta 1990-luvulla todetaan suoraan ja kiertelemättä, että Kylmän sodan kaudella Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan kansandemokratioiden oikeutetut reformipyrkimykset sotilaallisella voimallaan
Lähes 400 sivun mittaisen kirjan mielenkiintoisinta antia on vertailla Suomea Norjaan ja Ruotsiin. Tämän vertailun perusteella 1970-luku erottautuu suomalaisen kouluopetuksen synkkänä vuosikymmenenä, jolloin oppimateriaalisisällöt seurasivat erityisen uskollisesti maan virallisen ulkopolitiikan mukaista näkemystä suurvaltasuhteista ja historiasta, ja osittain pistivät siitä vielä paremmaksi/pahemmaksi.
Väitöskirjan tekemisen sovittaminen huippu-urheiluharjoittelun lomaan on Holménilta hatunnoston arvoinen suoritus, joka on varmasti vaatinut kovaa itsekuria ja mukavuudenhalun sammuttamista. Toisaalta on ollut surullisen huvittavaa lukea lehdistä hänen omia kommenttejaan, joiden mukaan ilman väitöskirjan tekemiseen saatua rahoitusta juoksukengät olisi ollut pakko lyödä naulaan. En tiedä mikä Uppsalan yliopiston kanta on tutkimusrahoituksen turvin suoritettuun treenaamiseen, mutta ainakaan Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton toimista Holménin tapaus ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa.
Toisaalta Holmén tulee osoittaneeksi, että yleensä jo itsessään kokopäiväduuneiksi ja enemmänkin mielletyt huippu-urheiluharjoittelu ja väitöskirjan tekeminen ovat yhdistettävissä myös yhteen ja samaan kalenteriin. Maratoonarin kipukynnystä ja omistautumista se kyllä vaatii.
4 kommenttia:
Kyllä vastaavia koulukirjatutkimuksia toki on Suomessa tehty esim. historian kirjojen osalta, mutta muistaakseni ei näin laajasti. Holmén on myös erittäin lukijaystävällisesti koonnut keskeiset pointtinsa jokaisen luvun jälkeen taulukoihin, joissa Norjan, Ruotsin ja Suomen kirjoissa esitetyt näkemykset keskeisistä kysymyksistä on tiivistetty. Neuvostoliiton suhteen asia on juuri niin kuin sanot eli että Suomessa kaunistelu meni pisimmälle. Toisaalta se toimi toiseenkin suuntaan, eli Vietnamin sodan arvostelu oli Norjassa ja Ruotsissa kovempaa kuin meillä.
Kurkkaapas muuten blogia www.finlandforthought.net. Tuli juuri linkattua blogisi sinne ja samalla kehuttua sitä, ja aiheesta, yhdeksi parhaista Suomessa :). Siellä käydään parhaillaan aika ala-arvoistakin keskustelua samasta aiheesta.
"Moral minority?"
Kiitokset vaan kehuista ja yleisön hankkimisesta, tulevat tarpeeseen! Finlandforthoughtin keskustelu näemmä oli mennyt aikamoiseksi inttämiseksi ja suoranaiseksi hölmöyksien vaihtamiseksi. Jostain syystä talvi- ja jatkosota herättävät yhä niin kiivaita tunteita, että asiallinen keskustelu käy mahdottomaksi.
Jäin miettimään, mikähän tuo tarve on.. no joka tapauksessa täytyy meikäläisenkin ihailla, miten sujuvaa ja kiintoisaakin tekstiä suollat vähän joka aiheesta. Myös viileys on erinomainen asia tutkijalle, kiivailu talvi-jatkosodasta tai mistä vaan on yksinomaan tympäisevää. Kaikkein herkkähipiäisimpiä loukkaantumaan taitavat olla vanhat (yli 50 v.) historioitsija-äijät. Niin pientä hernettä ei patjan alta löydy, etteivät ne sitä nenäänsä vedä.
Lähetä kommentti